Miten hallita sitä vaikutelmaa, minkä teki tämä kapuaminen läpi kumoon kaadetun havumetsän — entisen metsän, jonka puhki vyöry on jyristen kulkenut niinkuin Jumalan ilma vanhan testamentin kansojen halki! Tuntuu kuin vielä kuuluisi ärjyntää Jehovan mahtavista keuhkoista — kostajan, sotapäällikön, tuhoojan… ja nyt alkavan hämärän hiljaisuudessa käy tuhotun metsän mykkä valitus melkein kuuluvaksi… salaiset purot mutisevat, maanalaiset lähteet sirisevät sammalien lävitse — ja runkoja makaa runkojen päällä kuorittuina, harmaankalpeina — kuin urhojen luurankoina.
Mikä äänettömyys! Ei muuta ääntä kuin raudotetusta "keihäästäni", jota hiljakseen noituen laahaan jäljestäni, kun nousemistaan noustaan yhä jylhemmän yksinäisyyden ja villiyden läpi. Miten suurta on täällä ylhäällä alppiseudussa, jonne nyt on päästy. Ei enää metsää — ei edes kuollutta metsää; vain kivilaattoja ja kivimöhkäleitä — siellä täällä joku kitupensas — alppivuohia — joita hämärässä luulen vuorivuohiksi — muutamia loittonevia varjopiirteitä — ja sitten huippujen siintävät rajaviivat — ympärillä hienoa koleannihkeätä kuun utua… sillä kuu on noussut — ja olemme päässeet alastoman vuorenseinän ensimäiselle pengermälle.
Ei vielä mitään kirkkoa, ei yhtään puotia, ei majalaa — vaan "viimeinen asema" ennen viimeistä nousua — pikkunen köyryniska tunturiravintola, jonka matalista akkunoista loistaa valoa — ja jonka matalaan huoneeseen astumme hikeä tippuen, hengästyneinä, nihkeästä alppiviimasta väristen ja huutaen: viiniä!
Ja viiniä saimme.
Kaksi tukevaa vuoriston impeä — mustasilmäistä, korkeapovista, valkoisin hampain hymyilevää — kaatoi meille punaista viiniä Italian rajalta suuriin laseihin. Olimme jo ennestään kuin päihtyneet. Sellaisen nousun jälkeen valtaa päihtymys… se on kuin voitto, ikäänkuin olisi saanut täydellisen vallan, joka ei koskaan voisi kadota; ikäänkuin itse olisi maailman vertainen, joka on korkealla yläpuolella kaikkea pientä, tyhjää, tyhmää ja rumaa, mitä alhaalla on… ja mikä vielä parempaa, tuntuu siltä, että rinnassa ovat ruvenneet asumaan kaikki hyvät vallat, kaiken ylevän, hienon ja rakkaan muisto ja kaipuu. Ei voi käsittää, että ikipäivinä voisi täältä palata ja elää tuolla alhaalla — kuten tohtorin on tapa sanoa — "im Sumpf des Lebens".
Tohtori on hurmiossa, ja minä olen hurmiossa. Jätämme ravintolan ja molemmat "Peer-Gyntimäiset" vuori-immet. Sellaisina lienee Ibsen heidät nähnyt — silloin, kun Peer Gynt vielä oli nuori ja villi.
Kiidämme eteenpäin — kuun udussa ja yön viimassa — vaippa hartioilla, keihäillämme huitoen. Viimeinen vuorenselkä on voitettu — viimeinen varustus rynnäköllä vallattu. Kaikki muuttuu aivan haavemaiseksi. Maailma on epätodellinen… täällä korkeuksissa, monta tuhatta jalkaa meren pintaa ylempänä.
Seisomme kallionkeilalla — vieressä jyrkkiä kuiluja… ja ympärillämme aaltoileva meri hopeanvalkeita usvia, joiden lävitse aavistamme jättiläistunturien seinämiä kohtisuorasti nousemassa syvyydestä — huipuilla kimaltelevaa lunta — kaiken verhona kuun utu kuin vihertävä huurre. Ja tuolla on kirkko — miten pikkarainen! Vaatimaton torni pistää esille vähäiseltä alanteelta, keskeltä keilan huippua… ja leikkipuodit sen ympärillä — ja epäpyhä ja pyhä majala… kaikki ihan kuin liukumassa alas kuiluun — niin ahdas on paikka!
Kuitenkin kaikki pysyy pystyssä — täällä on todellakin kirkko, rakennuksia ja ihmisiä. Täällä eletään — vieläpä eletään vahvasti — keväästä, kun viimeinen lumi on sulanut, syyspuolelle saakka, jolloin sataa ensi lumen.
Täällä tunnustetaan syntejä, täällä rukoillaan niitä anteeksi, täällä saadaan anteeksi, täällä tehdään uudestaan syntiä. Ihmiset ovat rakentaneet kirkon, ihmisiä tänne vaeltaa, ihmisinä he jälleen täältä laskeutuvat.
Haaveelliselta se kaikki minusta tuntui — siitä hetkestä, kun ensin astuimme maallikoiden ravintolaan, missä paikallinen papisto myöskin oli vieraana — ja missä me kaikki lopulta joimme yhdessä, papit, pyhiinvaeltajat, isäntäväki ja matkustajat. Katoliset papit — ainakin näin korkealla merenpinnan yläpuolella — ovat ehkä inhimillisempiä kuin meikäläiset; ainakin heillä on tilaisuutta seurustella sekä väkevämpien että heikompien kuolevaisten kanssa… he eivät väistä tarjottua lasia — käsittelevät juomalaulua yhtä taitavasti kuin järkipäätelmää jumaluusopillisessa väittelyssä… ja kun olimme vähän aikaa jutelleet jumalallisista asioista ja havainneet näkökantamme jokseenkin poikkeaviksi, vieläpä ilman uskonto-opillisen latinan apua — niin täytyi turvautua maallikkolatinaan: ergo bibamus!
Siis joimme… ja pääsimme perin hyvälle tuulelle; kilistimme maljoja, lauloimme, kerroimme juttuja, seikkailuja, matkakokemuksia; emme enää kiistelleet metafysikan korkeista totuuksista — vaan maallisesta kauneudesta ja maallisista kaunottarista. Pikku tohtorin tenori alotti, ja erään papin basso säesti — duetteja, kvartetteja ja yksiäänisiä… matalan majan katto kohosi, surut ja huolet nousivat katon mukana ja haihtuivat tuikkivaan yösineen, missä kuu nyt paistoi pilvettömältä taivaalta alppihuippujen ja laaksojen maailmaan. Olimme kuin veljeksiä — kuin vapaamuurarikunta, jonka kokousta johtamassa keskellä istui sievä emäntä. Hänkin lauloi — ja hänen sisarensa tai kälynsä… kaikki olimme iloisia ja kaikessa näimme ilmestyksiä elämän voimasta ja kauneudesta täällä maailman ihanuuden huipulla… Maria Luschari, Maria Luschari!
Tuliko se hyvästä viinistä, helmeilevän punaisesta viinistä, joka kasvaa vain muutaman penikulman päässä — tuolla alhaalla pitkin Italian aurinkoisia rinteitä? Ihan varmaan se tuli hyvästä viinistä. Kuka epäilee sinun kykyäsi kohottaa ja kirkastaa ja puhdistaa näköämme? Sinun väärentämisesi on syntiä Pyhää Henkeä vastaan… mutta kun sinua nauttii puhtaana ja sekottamattomana näin lähellä alkulähdettäsi, on siinä itsessään anteeksianto, synninpäästö ja lihan ylösnousemus! Koskaan ei näitä ihania seutuja — missä on vuotanut niin paljon veljesverta ja veisattu niin monta hurskasta messua — koskaan ei niitä liene syvimmässä merkityksessä "ristitty". Ei, jos kristinoppi on lihan kuritusta. Aina tulee olemaan selityksen selityksiä — kuten opissa itsessäänkin on ristiriitoja. Siis on sekin mahdollista, että opin perustaja oli niin suuri ja rikas ihminen, että hän todellakin tilaisuuden sattuessa muutti vettä viiniksi — ja että hän ainoastaan väkisin rahvaan ymmärtämättömyyden ja hillittömyyden vuoksi joutui kiivailemaan sitä Jumalan lahjaa vastaan, jona rypäle kaikkina päivinään on ollut kärsivälle ihmiskunnalle. Kysyppä näiltä sekakansaisen rajamaan, "Italian" ihmisiltä — mitä heistä viinittä tulisi? Vastauksena olisi leveä hymyily… he eivät voisi kuvitellakaan sellaista mahdollisuutta: vai ei yhtään rypälettä! Se on verenä työmiehen ruumiissa, talonpojan suonissa; täkäläiset papit ovat talonpoikaissyntyisiä alkuasukkaita — ja pyhiinvaeltajat samoin.
Katsahda yli lähimpien alppihuippujen — alas laaksoihin, jotka viettävät Ylä-Italian lihavia tasankoja kohti. Ylänkömaa, ankaraa työtä tekevä maa; viinimaa, nautinnon maa. Täällä on syntynyt muutamia renessanssin suuria neroja. Vain muutaman penikulman päässä — eräässä näitä laaksoja, missä eristetty ja uhmaileva yhtyy rehevään ja vienoon — Pieve di Cadoressa näki Tizian Vecellio päivän valon.
Tizian, tämä suuri väriniekka, värien loihtija, joka eli satavuotiaaksi — joka rakasti juhlia ja viiniä ja kauniita vartaloita — joka oli "hyvä" katolilainen, joka on maalannut sekä taivaaseen astumisia ja ylösnousemuksia että myöskin Ledan joutsenineen ja Danaen kultasateilleen — niin, joka on maalannut enemmän jumalaistaruja alttaritauluihinsa kuin kymmenen nykyaikaista professoria osaa uneksiakaan!
Ergo bibamus! Siis joimme… ja yön hetket vierivät kuin nauhaan pujotetut helmet.
Näin vierivi aika ja maistellaan,
Ja laulu se käy: poculamus!
Nyt tyydy sä tuommoiseen latinaan;
Jos lie vika… ergo bibamus!
Kyll' ennen taisin myös latinaa,
Olin mestari semmoisessa;
En koulun oppia kiinni ma saa
Nyt päissäni korkeudessa!
Mä täältä nyt silmään laaksohon päin —
Siell' alla on usva ja sauhu;
Ja kohta on häijynä mielessäin
Tuo kiero mailma ja pauhu.
Ja yö kului.
Nousin seisaalle ja lähdin ulos maallikoiden suureen yömajaan — jossa on keittiö ja makuusuoja yhdessä. Kiviliedellä sen keskellä liekehti vielä rovio — puoleksi hiiltyneenä… mutta joku koukero kekäle valaisi ja loi hehkuansa seinien lepopenkeillä makaaviin pyhiinvaeltajiin, miehiin, naisiin ja puolikasvuisiin lapsiin.
Jokin Tintoretto, jokin Ribera olisi täällä voinut tutkia aiheita… se oli "värittäjien" koulu. Tuolla kivikovat pronssikasvot melkein varjossa — täällä vienot, heikosti hehkuvat naispiirteet — jokin polvi pystyssä, jokin käsivarsi veltosti riippumassa — välistä taas muodoton mytty, joka nukuksissa vähän liikahti, sysäsi tai sai sysäyksen… kauttaaltaan maalattua liikkumattomuutta — ja tuota unen ihmeellisen elotonta elämää, joka ilmenee hiljaa huohottavassa hengityksessä, hillityssä yninässä — tai vähemmän runollisessa kuorsauksessa.
Ovi oli auki… kolea yöviima — ja vihertävän kylmä kuutamo — tunki sisään. Kuuvalo jäi sinne leikkimään savesta poljetun lattian poikki lieden punertavaa hehkua kohti. Yöviima väistyi takaisin — mukanaan inhimilliset hiestykset ja hieno kirpeä sauhu puoleksi sammuneista kekäleistä.
Sitten oviaukkoa pimensi muuan olento — voimakas, solakka sloveeninuorukainen, joka kumartui ja tähysteli… ja hänen takaansa, yli hänen leveiden hartiainsa ja hänen käsivartensa alta näkyi villi vuorimaisema, säteillen kaukaisessa ylhäisyydessään, myöskin kumartuvan, tänne tähystelevän — houkuttelevan luoksensa kaunista ihmislasta.
Matalalta lepopenkiltä, nukkuvien pyhiinvaeltajani välistä, irtautui sellainen ihmislapsi — se nuori tyttö, joka oli kantanut risukimppua, katumuskimppua, ylös vuorta ylpeällä niskallaan. Hän oli polvillaan ja ojensi pöyheän, valkean paidanhihan verhoamaa käsivarttansa torjuen tai pyytäen ovessa seisovaa nuorukaista kohti. Mutta tämä ei siitä huolinut… hän vaan seisoi ja viittaili ja pyyteli. Silloin tyttö loi silmäyksen viereisiin kivikoviin pronssikasvoihin… vanhus nukkui sikeästi. Kun nuorukainen oli uskaltanut näin pitkälle — eikä tahtonut mennä — niin täytyihän hänen tulla. Ja ääneti tyttö hiipi lattian poikki — kaksi käsivartta nosti hänet maasta… hän laski ylpeän, kauniin päänsä nuorukaisen olalle — ja poissa olivat molemmat — uskoen itsensä suuren luonnon haltuun, vaipuen sen palvelukseen, kääntyen sen kaikkea armahtavaan sydämeen.
Toivoin hänen vuokseen, että hän kerkiäisi palata, ennenkuin vanha pronssinvärinen pää kohoaisi kovalta alaseltaan — taikka ettei hän enää koskaan palaisi!
* * * * *
Seuraavana aamupäivänä — kun päivä jo oli jokseenkin pitkällä — tohtori ja minä makasimme niukalla nurmikolla, pienen pyhiinvaelluskirkon edustalla, melkein pyhien seinien juurella. Ympärillämme oli mahtava vuorimaisema, uhmaisia huippuja, jyrkkiä seinämiä, syviä rotkoja… maailman ihanuudet jalkaimme juurella.
Aamupäivän aurinko, lumitunturit, valkeat seinät, kultaiset pilvet… voi kuinka se huikaisi silmiä!
Ettäkö me harmittelimme viime yötä? Kuka sitä uskaltaa väittää? Tohtori sanoi minulle:
Kuules, miltä tuntuu päässäsi?
Kiitos — raskaalta. Entä omassasi?…
Kirkon sisällä, jonne pyhiinvaeltajat oli sullottu aamupäivämessuun — Maria Luscharin kirkossa surisi kuin mehiläispesässä… mitä uskovaiset siellä lauloivat, sitä en tiedä; mutta pikku tohtori ravisti päätänsä ja hymisi:
Dies ira, dies illa…
Sitten liuvuimme pyhältä vuorelta alas "reillä".
Reilläkö? Oliko siis yöllä satanut lunta meidän kilistellessämme?
Ei ollut lunta satanut — mutta rekiin meidät sijotettiin, kullakin vetäjänä vuoristolainen voimamies… alas vihreitä sametinpehmeitä törmiä ja rinteitä, jyrkempiä ja laakeampia, äkkinäisin kääntein — monesti hihkaistiin — monesti kimmahdettiin… välistä ihan varmoina, että paiskaudutaan hornan kitaan… mutta voimamies hymyili, huohotti, kuivaili hikeä ja vakuutti meille, että se oli ihan "vaaratonta"!
No niin, vaaratonta. Samaa vakuuttaa Baedekerkin — vaikkei ole merkinnyt tähteä tämän rekiretken kohdalle. Mutta minua hävetti, että toisen ihmisen piti tuolla tapaa olla toisen rekihevosena.
Päästiin alas — huimaavaa vauhtia — pyhältä vuorelta. Ilmanveto vilvotti — päihtymys oli mennyt — yö unhotettu — kaikki oli loitolla kuin seikkailu, kuin uni. Ylös mennessä olimme tarvinneet kuusi, seitsemän tuntia — alas tultiin kahdessakymmenessä minuutissa.
Hemmetin vauhtia! Sepä oli ihana retki! Eläköön Maria Luschari!…
Ja me heilautimme vaahtoavaa olutruukkua Unter-Tarvisissa kelpo isäntäväkemme, herra ja rouva Moritschin luona… ja minä ajattelin kaunista, ylpeää synnintekijää. Lieneekö hän tullut ajoissa takaisin — vai eikö hän enää koskaan palaa?
SE LUOTI OSUI.
Tarina.
"Tarvis on muuan vähäinen vuoristokaupunki Itävallan Alpeilla, lähellä nykyistä Italian rajaa ja sen harjanteen kyljessä, joka jakaa virtojen vedet Adrianmereen ja Mustaanmereen päin."
Tuohon tapaan saa lukea jostakin matkakirjasta. Minä luen omalla tavallani lisäksi tarinan.
Kiipeillessä pitkin täkäläisiä vuoria — ja siihen tekee mieli yhtä mittaa, kun laakso on kaita ja vuoristo tarjoo metsästystä metsämiehelle ja ihastuttavia näköaloja matkailijalle — voi joutua juuri sille kohtaa, missä saattaa niin sanoakseni osottaa sormellaan maaperää ja sanoa itselleen: Tämä pikku lähde antaa lisänsä siniseen Adrianmereen, ja tuo pikku lähde antaa lisänsä tummanvihreään Mustaanmereen. Ja sill'aikaa kun molemmat pienet purot, alussa hyvin vaatimattomina, lorisevat kumpikin uraansa, lähtevät ajatukset niiden mukana liikkeelle ja kantavat yli laajain maa-alojen ja useiden miespolvien historian. Samoin käy, vaikkei löydäkään lähteitä, kun vain liikkuu väestön joukossa tarkaten raja-asukkaiden piirteitä ja puhetta. Etelä-saksalainen, italialainen ja sloveenilainen veri kuvastuu eri tavoin katseissa, kasvojen ilmeissä, kielessä; taikka se on aikojen vieriessä yhtynyt toiseen ja luonut henkilöitä, miehiä ja naisia, joissa nämä eri ominaisuudet ovat yhdessä periytyneet. Nämä ihmiset ovat useimmiten vilkkaita, puheliaita luonteita, joissa on ainaisen suruttomuuden leima. Historian tapaukset ovat niin paljon kolhineet heidän esi-isiänsä, että he itse näyttävät heittäytyneen lepoon sen filosofian nojalla, jonka mukaan kullakin päivällä on omat murheensa ja keisari pitäköön Wienissä lopusta huolta: Ollaanhan me kaikki hyviä katolilaisia; kuuntelemme tuolla Tarvisissa kirkkoherran messua; jonkun kerran nitistämme vuoristossa pienen vuorivuohen; sitten sepitämme siitä laulun ja laulamme sitä ravintolassa; ja karkeamman työn jätämme naisten haltuun. Jos tänne sattuu tulemaan joku muukalainen ja palkkaamaan meidät oppaakseen ja tamineittensa kantajaksi, niin saamme päiväpalkan ja hänen pullostaan hyvän kulauksen. Siitä hyvästä hän saa meiltä jonkun pikku jutun, kun päivän rämpimisestä väsyneinä ja kuumissamme olemme pysähtyneet lähteelle — saman tekevä, minne siitä vesi virtaa!
Näin pulppusi tämäkin kertomus, eräällä vuorentörmällä, missä oppaan ja matkailijan ympärillä oli lumipeitteisiä alppihuippuja majesteetillisessa kehässä. Siintävien huippujen takaa, joiden rotkoissa ja harjuja pitkin on liituvalkeata lunta, leijaili Italiasta päin kellertäviä kevätpilviä. Niissä oli lämpöä, melkein liiaksikin, ja aurinko paahtoi niiden lävitse. Muuten oli ilma täällä ylhäällä viileä ja seutu itse kylmän ja ankaran kaunista, autiota ja villiä: — Predilin kaita kalliosola. Katsoimme kukkulalta toiselle puolelle Raiblin järveen, syvän syvälle, pieneen, tummansiniseen piiriin, joka vetää silmäyksen puoleensa omalla katseellaan — Vetehisen kostealla silmällä. Toisella puolellamme oli kalliosola ja tie, joka luikertelee ja kapuilee pitkin vuoren kylkeä ja syöksee ripeästi tasangolle Triestiä kohti — ei vähääkään näe, minne tie häipyy: sen luulisi vievän manalaan. Ja hajasäärin tien poikki seisoo Predilin pikkunen vuorilinnotus, — jo itsessäänkin vähäinen, mutta maisemassa sitä vielä lisäksi puristaa ja painaa Mannhart-vuoren jättiläisröykkiö, jonka huippua pilvet alati kiertelevät kuin suuret linnut tuomiokirkon kupua.
Vasten linnanmuuria, ahtaassa solassa, uhkaavien ampumakolojen ympäröimänä nojaa muuan muistopatsas: kivisen pyramiidin kylki, jonka jalustalla kuolemaisillaan makaa nuolen lävistämä pronssinen jalopeura. Sen mahtipontisessa otsakirjotuksessa on ensin luettavana keisari Ferdinandin nimi, ja edemmä katsellessa saadaan tietää, että tämä valtias on pystyttänyt patsaan muistoksi pienen linnotuksen puolustajista, jotka urhean päällikkönsä johtamina täällä saivat sankarikuoleman vuonna 1809 torjuessaan ranskalaisten ryntäystä.
Tämä kalliosola onkin tavallansa Thermopyle. Ja kertomuksemme päättyy tänne — samoin kuin se saa alkunsa alhaalla Tarvisissa, täältä runsaasti puolentoista penikulman päässä.
Tarvisissa eleskeli näet viime ja sen edellisen vuosisadan rajavaiheilla muuan mies nimeltä Seppel, jota sanottiin iloiseksi Seppeliksi. Ammatiltaan hän oli räätäli, taipumukseltaan vuorivuohten metsästäjä. Hänellä oli majansa solatien varrella kylän ulkopuolella, ja vuorenrinteen törmältä, missä hän asui ja minne hänen kylttinsä ei montakaan teettäjää houkuttanut, hän saattoi yhä tähystää alas kylään päin — milloin siellä pidettiin jotakin huvia — ja sisäänpäin läpi vuorilaakson, joka vie Raibliin ja Prediliin; tänne tuskin lienee silloin ollut kuljettavaa tietä mutta Schlitza-joki hyppeli sieltä pitkin laakson pohjaa, ja vuorivuohia tuli pitkin vuorenkupeita hyppien poluttomilta kukkuloilta. Niinpä sai saumarauta jähtyä uunilla, mutta rihlapyssy lämpeni useinkin hänen käsissään, kun hän päivittäin tai kuutamoisina öinä samoili suuressa metsässä ja kepeänä kuin vuorivuohi nousi niille huipuille, missä nyt Itävallan Alppiklubi on turvamajojen ja turvaportaiden avulla koettanut vaarallisimmilla kohdilla suojella kaikkien kelpo matkailijain henkeä ja jäseniä.
Näiltä retkiltä palattuaan hän osasi hyvinkin varoa kehumasta metsästysonneaan; sillä kreivillisen isännän pyssymiehet vaanivat puolestaan tarkasti pienintäkin räätäliä; ja silloiset metsästyslait olivat ankaria. Siinä oli hengen kauppa, kun harjotti salametsästystä.
Mutta ravintolaan hänen sittenkin piti päästä; se oli hänelle käynyt tarpeeksi, kuten se oli ja vieläkin aina on kaikkien aito tarvisilaisten tarpeena. Ja kun hän siellä oli salaperäisesti vastaillut niihin salavihkaisiin kysymyksiin, joita vakinaiset vieraat hänelle tekivät hänen retkensä suunnasta ja tarkotuksesta, ja kun hän oli saanut hyvän kulauksen viiniä ruskean, kuluneen nuttunsa sisäpuolelle, ja kun hän tunsi kaipaavansa kertomuksia urotöistä ja muistettavista tapahtumista, jollainen kaipuu ravintoloissa useinkin herää — niin täytyi ottaa esille Lombardian sota. Kelpo itävaltalaisena hän oli ollut mukana sekä Baulieun että Wurmserin komennossa sotimassa "sitä saatanan" Napoleon Bonapartea — kenraalia ja ensimäistä konsulia vastaan. Ja hänet oli lähetetty kotiin Marengosta juuri se painetinpistos vasemmassa hartiassa, joka oli iloisen räätälin vapauttanut sotaretken seuraavista rasituksista ja jonka vuoksi hän nyt esiintyi pikku sankarina Filafer papan ravintolassa "Glück auf!" Että kolmivuotinen sodassa olo vielä lisäksi oli kehittänyt hänen synnynnäistä taipumustaan retkeilyyn ja vuorivuohten ajoon, siihen viitattakoon tässä vain sivumennen, samalla kun täydellisyyden vuoksi on lisättävä, että painetinpistos ja jäykistynyt vasen olka lienevät olleet syynä, miksi hän ei jaksanut kauaa yhteen mittaan istua räätälinpöydällä — kun taas toiselta puolen ei ole mainittu, että osittainen liikuntokyvyn puute olisi häntä estänyt heittämästä lyhyttä rihlapyssyä oikealle olalle ja saamasta kunnollista tähtäystä — sekä juoksevaan otukseen vuoristossa että kiintonaiseen levyyn Tarvisin ikivanhassa ja kunniakkaassa ampumaseurassa.
Pappa Filaferin ravintolaan, jonka paksujen seinien ja kaarevan oven sanottiin olevan peruisin roomalaisten ajoilta, tähän pikkuseen, rattoisaan ravintolaan, jossa oli iso, matala, savuttunut vierashuone, mahtava, muurattu uuni, pienet, syvät akkunakomerot rautalangoilla varustettuina tielle päin, seinällä Josefin ja Marian kuvat ja niiden välissä savesta poltettu pikkunen vihkivesimalja ynnä hyvän Franz keisarin varjokuva, jossa hän istuu ratsun selässä, alla Pyhän Tapanin kirkko Wienissä — lyhyesti sanoen, Filafer papan vanhaan, hyväksi tunnettuun ravintolaan kokoontuivat silloin kaikki, joiden voi luulla — asianomaisissa rajoissa laatuun ja aineisiin nähden — tahtovan politikoida piippu suussa ja olut- ja viiniruukku edessä.
Jokseenkin niukasti tunkeutuivat niinä aikoina maailman tapaukset tänne etäiseen kolkkaan, Etelä-Kärntin vuoristoon; ja samoin kuin Tarvis vielä nytkin ottaa useimmat maailman tapahtumat vastaan kutakuinkin tyynesti, herttaisen vanhoilliseen tapaansa, niin ei ole epäilemistäkään, että silloinkin osattiin panna maltti kaikkia hyökyjä vastaan ja keksiä myötä- tai vastoinkäymisestä jokin omituinen hauska puoli, mikä voi toisinaan olla hyvinkin suositeltava tapa — ainakin niin kauan, kunnes tosi terve sankarius pääsee purkautumaan.
Oli miten oli: aika oli vakava ja sen tapaukset olivat suuria, hyvin suuria. Vallankumous oli nostanut myrskyn, joka oli reväissyt monta käsitettä juurinensa ja temmannut laajalta mukaansa sekä huonoa että hyvää. Tarvisin kirkkoherra — joka myöskin kävi Filafer papan luona — oli hyvin viisaasti osannut mahtavuudellaan ja näyttämällä pitäjäläisilleen hyvää esimerkkiä manata pois näitä muukalaisia henkiä, joita silloin tällöin saattoi yksityisinä tuulenpuuskina kiitää pitkin habsburgilaisia alusmaita. Mutta Napoleon Bonaparten nimen ympärille oli kehkeytynyt kauhun ja ehdottoman ihailun salaperäinen loiste; ja se seikka, että tämä merkillinen mies — Jumalan ja paholaisen sekamuoto — oli lyhyttä väliaikaa pitäen jo kaksi kertaa opettanut itävaltalaisille, kuinka selkään annetaan ja saadaan ihan uudella tavalla, se oli tarttunut mieliin ja niissä herättänyt levottomuutta, taikauskoista pelkoa ja semmoisen ehdottoman ihailun tapaista, jota ihmiset eivät voi olla tuntematta itse piruakin kohtaan — niin kauan kuin sitä onni suosii.
Filaferin vieraidenkin kesken olivat kuten tavallista mielipiteet jakautuneet kahtia. Jotkut arvelivat — ja niiden joukossa paksu Filafer pappa itsekin, joka vain niukasti joi omaa viiniään, mutta sen sijaan piti sitä paremmin huolta vieraiden kestityksestä — että olisi ihan hullua ruveta kolmatta kertaa tappelemaan korsikalaisen pirun kanssa. Sillä hyvä Franz keisari Wienissä oli kyllä monista erilaatuisista lapsistaan huolehtiva isä, ja tosin hänellä oli vanhan, kovan koulun käyneitä, urhoollisia kenraaleja, mutta sota on kerta kaikkiaan noppapelin kaltainen, ja jollakulla voi olla "kirottu" onni — vaikka onkin keisari ja hänen apostolinen majesteettinsa omassa persoonassaan. Toiset — niinpä hilpeä räätälikin — väittivät, että "kolmas kerta se toden tekee", ja että sotaonni juuri vaihtelevaisuutensa vuoksi voi kerran vihollisestakin luopua. Hän itse, iloinen Seppel, aikoi — ja sitä sanoessaan hän kolautti lyhyen piippunsa koppaa kovasti pöytää vasten — kankean hartiansa kiusallakin heti saapua paikalle rihlapyssy mukana, kun miehet kutsuttaisiin puolustamaan näitä vuorensolia vihollisen rynnäkköä vastaan. Luulisihan vuoristolaisten voivan pitää puoliansa juuri sellaisella alueella, missä kaikki ovat lapsesta asti pyssymiehiä tuntien tiet ja polut, — ja mitä ranskalaisiin tuli, niin saattoivathan ne olla kylläkin miestä tasangolla, ja kun niillä oli riivattu tykistönsä… vaan annappas heidän tulla tänne! Josef ja Maria! Heidät ammuttaisiin riekaleiksi, sekä kanavalaaksossa että Racolanan laaksossa! Ja jos ne esim. yrittäisivät vallata Predilin kautta kulkevan tien, päästäkseen Tarvisin selkään, niin hän, Seppel, antaisi heille parinkymmenen toverin avulla sellaiset tervetuliaiset kiitokseksi Marengosta, että kokonaisen miespolven ajan voisi Tarvisin ja Raiblin miehille riittää pelkkiä ranskalaisia asetakkeja ja sääryksiä!… Kippis! ryypätäänpäs sen onneksi! —
Ja niin sitä ryypättiin; ja tupakan savu tuprusi, aivan kuin ruudin savu taistelukentällä, katonrajassa ja pitkin seiniä,kätkien Josefin ja Marian ja itse Franz keisarinkin hyvin näkymättömäksi. Mutta iloinen räätäli seisoi häyryssä, komentaen ja huitoen, isäntä toi uutta tavaraa kellarista — ja kaiken tämän aikana hääräsi isännän nuori tytär, kaunis Mizi, vierasten keskellä, joista monet, ja niiden joukossa Seppel, vanhan tuttavuuden vuoksi taputtivat häntä leuan alle taikka huviksensa nykäisivät hänen pitkiä kellertäviä palmikoitaan — ne kun hyppelivät hänen hartioillaan kuin kaksi piiskaa, joilla tyttönen olisi mukavasti voinut ajaa koko tuota kirjavaa seuraa, nuoria, vanhoja ja keski-ikäisiä miehiä.
Tyttö oli, kuten sanottu, nimeltään Mizi ja tuskin vielä aikaihminen, mutta ikäisekseen hyvin kehittynyt. Jo pikkulapsena hänelle oli annettu — maallisissa ravintolaristiäisissä — lisänimi "kaunis"; eikä hän tätä nimitystä lainkaan vierastanut. Äiti oli häneltä kuollut jo monta vuotta takaperin, ja ravintolan vieraat olivat tavallaan kasvattaneet hänet — samoin kuin isäkään ei ollut jättänyt antamatta vihjauksia, kuinka täytetään olutruukku tai karahvi, kuinka tuodaan hiiliä piippuihin, kuinka niistetään talikynttilöitä, muistutetaan vieraita maksamaan ja muutenkin toimitetaan niitä talon ulkopuuhia, joita ei juuri voi jättää vanhan, kuuron keittäjättären huostaan. Mizi oli sittenkin oppinut lukemaan — arvatenkin oppinut itsekseen, hän kun oli pirteä luonteeltaan; hän kävi ahkerasti kirkossa kuuntelemassa messua, kuten hänen leikkitoverinsakin samasta kylästä. Tansseissa hän oli jo myöskin ruvennut käymään ja oppinut itsekseen senkin taidon. Hänellä oli, kuten jo sanottiin, pitkät, kellertävät letit, jollaiset ovat tällä seudulla harvinaisia; lisäksi tuli kaksi siromuotoista käsivartta, jotka juuri nykyään alkoivat pyöristyä, huikaisevan valkea kaula, pikkunen suu, ohuet, hienot, kirsikanpunaiset huulet, kuoppanen leuassa — perintöä isältä — ja semmoiset tummat silmät… semmoiset silmät, joita voisi sanoa "ihmetteleviksi" tai uteleviksi — vaikkeivät ne muuten ihmetelleet mitään koko maailmassa eivätkä näyttäneet muuta utelevan kuin: kuka on paras tanssija kirkkojuhlissa? ja kukahan minulle lahjottaa uuden lettinauhan?
Tämmöinen oli Filafer papan Mizi, kun kertomuksemme alkaa.
Mutta mökissä vuorenkupeella kylän ulkopuolella istui räätälin vaimo melkein aina yksinään kotona; ja hänen luonaan oli Alois poika.
Tämä oli kotona hänen luonaan aina, kun isä oli mennyt retkilleen taikka ravintolaan. Mutta kun iloinen Seppel oli ahkeralla päällä ja työssään kiinni, katosi poika tietämättömiin — mukanaan isän pyssy.
Nämä kaksi, isä ja poika, eivät oikein sopineet yhteen; he olivat eriluontoisia. Nuorukainen — joka tähän aikaan oli seitsemän-, kahdeksantoista vuotias — tuli äitiinsä. Tämä oli kotoisin Racolanan laaksosta, villien vuorten välisestä, pitkästä, kapeasta notkosta, joka alkaa Raiblin järvestä Predilin solan juurelta ja ulottuu ihan Chiusaforteen saakka, Italian nykyisen rajan taakse.
Täällä on, niinkuin itse Predilin korkeudessa, autiota ja koleata, suurimman osan vuotta. Ja kahtena kesäkuukautena aurinko paahtaa siellä särmäisten alppihuippujen ylitse, kärventäen ruohon ja kuivaten vedet, niin että niukan väestön täytyy ajaa vuohet ja lehmät tuntureille, missä ilma on kevyttä, täynnä yrttien voimakasta, höystävää henkeä ja missä lumihuippu pilkistää toisensa takaa joka taholta avaraa äärettömyyttä, joka suo laakson puristamalle mielelle haihtuvan aavistuksen elämän kauneudesta ja rikkaudesta. Väestön suussa kaikuu soinnukkaana milloin Sloveenian, milloin Italian kieli; mutta laulut, joita tytöt laulavat tuntureilla lyhyenä kesäkautena, sointuvat yksitoikkoisilta ja surumielisiltä verrattuina etelä-kärntiläisen hilpeään hihkunaan ja vallattomiin lemmenrunoihin. Hyvinkin voi nähdä ja kuulla, ettei väestö oikein tiedä, minne maailman kolkkaan se kuuluu, missä sen oikea isänmaa on — ja että se siksi mieluummin itkee kuin nauraa.
Täällä ylhäällä, eräällä tuommoisella tunturilla, pienessä tuoreista honganrungoista kyhätyssä majassa, oli Seppel räätäli metsästysretkellä nuoruutensa päivinä tavannut sen tummasilmäisen, harvapuheisen immen, jonka muutamia vuosia myöhemmin toi Tarvisiin räätälinvaimoksi; tämä oli samoihin aikoihin joutunut äidiksi, saaden samoin tummasilmäisen ja harvapuheisen pojan, joka kastettiin kirkossa Alois nimiseksi. Jotkut olivat tietävinään — mutta ihmisillähän on niin kova hoppu, kun asia koskee lähimmäistä — että pikku poika näki päivän valon jo ylhäällä tunturilla siinä pienessä majassa, missä vallattomat vuohenkilit hyppelivät katolla ja lumihuiput pilkistivät mehevän vihreän pikku ylängön ylitse. Mutta ainakin on varmaa, että räätäli kauan kulki kosiskelemassa, sekä Racolanan laaksossa talvella että tuntureilla kesällä. Ja samoin on tiettyä, että hänellä oli kilpailija, joka häneltä riiteli immen suostumusta ja sydäntä. Se oli kreivillisen tilanomistajan pyssymies Tarvisista,Bartelme Pinacher, jota sanottiin myös Rauta-Bartl'iksi, iso, komea mies, teräväkatseinen ja tukevakourainen. Salavihkaa kerrottiin, että jo silloin oli ylhäällä tunturilla sattunut yhteentörmäys molempien kilpakosijain, ammattimiehen ja "vapaan" ampujan kesken. Iloinen räätäli ei suinkaan ollut räätäli tämän sanan halvemmassa merkityksessä. Kenties hän silloisella ryhdillään ja menettelyllään on lopullisesti voittanut tytön sydämen — sillä naisethan osaavat pitää arvossa sankareita, vaikka näiden siviilitoimena olisikin somistaa hyviä ihmisiä kirkollisiin juhliin ja pyhäpäiviksi — kenties tämä sukkela, aina tyytyväinen ja iloinen mestarisälli juuri on tuntenut sen taidon, jonka rinnalla jää varjoon sekä herrasvormu että toive päästä metsänkaitsijaksi ja saada oma hirvensarvilla koristettu talo: osata näet kauniisti haastella ja viekkaasti pujahtaa naissydämeen, joka itsekin kaipaa iloa, liikutusta ja ihania kuvia… sanalla sanoen, kosinta päättyi siihen, että vaitelias tyttö, jolla oli surumielisen tummat silmät ja laulut, muutti mestari Seppelin majaan Tarvisin laidalle. Ja siellä hän nyt oli elänyt seitsemän-, kahdeksantoista vuotta Alois poikansa kanssa — ja arvatenkin odotellut, että räätäli muuttaisi tapojaan.
Paha tai kova — mitä näet pahoinpitelyyn ja muuhun semmoiseen tulee — Seppel ei ollut hänelle koskaan ollut; ja hänellä oli ehkä vielä vähemmän valittamista kuin monella muulla rahvaan naisparalla hillittömien eteläkärntiläistensä kanssa. Kevytmielinen ja huoleton Seppel oli; eikä hän sitä voinut muuttaa; sitä varten hänen olisi pitänyt uudestaan syntyä tai henkisessä merkityksessä pikikattilasta putkahdettuaan saada ihan uusi nahka ja luonto. Kelvollinen työntekijä hän oli — kun jotakin teki; varsinaista puutetta ei mökissä koskaan ollut — sitä äiti itsekin torjui puuhaamalla mihin suinkin kykeni; salametsästyksestä lienee myös jotakin herunut — se hankki ainakin ruokaa, vaikka pitikin varoa, etteivät atriat ilmaisseet itseään lähimpien naapurien nokkiin liian ärsyttävällä tuoksulla… ja sitten tapahtui kerran varhaisena keväänä, kun ei vielä näkynyt mitään silmikoita, että Raiblista päin tuli muutamia puunhakkaajia, mukanaan rattailla räätälin ruumis. He ajoivat solatietä askel askelelta ja pysähtyivät majan eteen.
He olivat tavanneet Seppelin ylhäällä vuorimetsän takana, mistä alastonten huippujen jyrkät muurit alkavat ja missä vielä oli paksulta lunta onkaloissa ja rotkoissa. Hän oli saanut luodin vasemman rintansa lävitse; vieressä oli hänen lyhyt rihlapyssynsä keltaisessa, sirolla ompeluksella koristetussa nahkahihnassa ja kuollut, puoleksi kylmänkankea vuorikauris.
Vaimo heittäytyi itkien ruumiin päälle, suuteli kylmiä poskia ja valitti: Seppel kulta, Seppel rukka; mitä sinulle onkaan tehty!
Alois oli astunut majasta äitinsä jäljestä. Hän seisoi siinä hartevana, pitkänä ja solakkana. Yllään isän vanha, kulunut nuttu, joka puristi häntä hihantyvestä, hihansuut ranteista käärittyinä. Hänen tummat kasvonsa, vahvat kulmakarvat, lapsellisen pyöreät posket ja miehekäs, luja leuka eivät ilmaisseet ainoallakaan värähdyksellä, että mikään oli hänen sielussaan liikkeessä. Mustat, kirkkaat silmät — jotka hän saattoi niin elävästi kiinnittää äitiinsä, kun tämä hänelle lauloi tai kertoi kaukaisten laaksojen kaameita juttuja — nämä mustat lämpöiset silmät kääntyivät nyt miehiin melkein kylmästi tiedustellen:
Oliko lumessa jälkiä, paitsi hänen omiaan?
Olihan niitä! sanoi muuan miehistä verkalleen.
Tunsitteko, kenen? —
Miehet katsahtivat toisiinsa eivätkä vastanneet.
Ei tarvitsekaan. Minä tiedän, kuka se oli! sanoi nuorukainen ja katseli sivulta ruumista, samalla kun hänen huulensa liikkuivat, ikäänkuin ne olisivat vainajalle jotakin kuiskanneet. Ja äiti kumartui ruumiin ylitse kädet yhteen puristettuina, ja hänen kuumat kyyneleensä putoilivat kangistuneille kasvoille, joiden piirteissä ei enää näkynyt jälkeäkään iloisen Seppelin kevytmielisyydestä.
Sitten sanoi muuan miehistä hiljaa:
Jaha, kyllä minäkin tiedän, kuka se oli. Ja kun eilen aamulla tapasimme Seppelin vähää ennen, kuin usva alkoi hälvetä, ei hän ollut oikein reilassa; hän höpisi jotakin sinnepäin, että oli muka saanut varotuksen — tai jonkin aavistuksen — tai muuta semmoista. Mutta ryypättyään hiukan pullostamme hän oli taas entisellään; ja me neuvoimme häntä lähtemään alaspäin — mutta hän sanoi vaan: mitä tyhjää… ja sitten me lähdimme työhön; mutta hän juoksi ylöspäin sumun sekaan, ja hänellä näkyi olevan rihlapyssy nutun alla piippu pistettynä housunpunttiin — ja hän joelsi mennessään. Ja nyt aamulla kävimme siellä ja löysimme hänet!
Samalla mies kouraisi kärryjen pohjalta ja ojensi Aloisille pyssyn.
Poika tavotti asetta lapsellisen kiihkeästi. Mutta tuskin hän oli sen saanut käteensä, kun häntä tuntui hävettävän… Hän laski pyssyn hitaasti oven sisäpuolelle ja mutisi:
Tuon se siis hänelle kuitenkin jätti…!
Sitten väkevä nuorukainen ja kolme miestä yhdessä kantoivat vainajan sisään ja äiti tuli itkien perästä.
Mentyään taas vierasten kanssa ulos Alois pani isänsä pullon kulkemaan miehestä mieheen.
Ryyppää itsekin, Alois! sanoivat he. Tarvitsethan sinä vahvistusta!
Hän ravisti päätään, katsahti ilmaan, katsahti eteensä maahan ja sanoi — vähän niinkuin toiselle sivulle: meidän lienee kai parasta sanoa, että hän itse sattui ampumaan…? Miehet vilkaisivat häneen, nyökkäsivät ja ajoivat sitten edelleen kaupunkiin päin.
Kahta päivää myöhemmin vainaja lepäsi kauniisti puettuna parhaaseen, röyhelöiseen paitaansa, kädet ristissä hartauskirjan ja rukousnauhan ympärillä, avoimessa arkussa, joka oli pukkien varassa, puoleksi ovessa ja puoleksi ulkona. Hänen lukuisat ystävänsä ja tuttavansa olivat kaikki tulleet saapuville — niinpä myös Filafer papan koko seurue ynnä itse Filafer ja Mizi. Ja Filafer pappa nyyhkytti ja kaunis Mizi itki; samoin tekivät ympäristön kaikki vanhat eukot, jotka usein olivat huudelleet iloiselle räätälille kaikkea muuta paitsi siunauksia, kun hän haukkuen kuin koira tai naukuen kuin kissa oli heitä pelotellut iltaretkillään kotoa kapakkaan tai yöretkillään sieltä takaisin. Ja herttainen kamreeri, joka aina oli hänellä teettänyt vaatteensa, astui ensimäisenä arkun jalkapäähän, minne oli laudalle, Seppelin jalkojen kohdalle, pantu pikkunen kuppi, kyljessä kullattu syntymäpäivätervehdys ja sisässä vihkivettä. Ja kamreeri otti viereisen puksipuunoksan, kastoi sitä vihkiveteen ja pirskotti muutamia pisaria vainajan päälle samalla mutisten tavanmukaista rukousta — tai sen verran rukousta, kuin nyt oli räätälipoloiselle tuleva. Ja toisensa jälkeen he kaikki tekivät samoin, odotellessaan, että pappi tulisi kuoripoikien kanssa, jotka kantoivat kynttilöitä ja ristiinnaulitun kuvaa, ja asettuisi johtamaan surujoukkoa, tämän kantaessa ja saattaessa räätäliä hänen viimeiseen leposijaansa Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkkomaahan Ober-Tarvisiin.
Silloin muuan viittasi pitkälle, tukevalle miehelle, joka käveli alempana tiellä, päässä kolmikulmainen hattu ja vihreän vormutakin päällä rihlapyssy hihnassa:
Hei, Pinacher — Bartelme! Etkös sinäkin tule tänne ylös antamaan
Seppelille siunaustasi?
Mies käänsi päätään äkkiä ja loi väkijoukkoon pikaisen, tuikean silmäyksen. Hän näytti hakevan jotakuta — ehkä erästä naista. Mutta tämä — jota hän kenties haki — oli jäänyt sisälle eikä nähnyt tulijaa tai juuri muutakaan, mitä oli tekeillä.
Pinacher pureksi hetkisen viiksiänsä, jotka jo olivat harmahtuneet — ja sitten hän nousi törmälle.
Toiset työntäytyivät syrjään ja tekivät tilaa hänen ympärilleen. Pinacher ei voinut olla isolla, pisamaisella kädellään koskettamatta kolmikulmaista hattua; hänen harmaat, tuikeat silmänsä kiintyivät vainajan ummistuneisiin ja painuneisiin silmiin. Silloin näistä toisen luomi kohosi hieman pystyyn, ja jäykkä, kiilloton katse näytti etsivän pyssymiestä arkun jalkapuolelta. Pari eukkoa kirkaisi: Jesus ja Maria!… ja Alois ryntäsi esille ja sanoi uhaten:
Siunaa häntä, Pinacher! Ja hampaitaan purren hän lisäsi: jos uskallat!
Pyssymies oli ottanut käteensä puksipuunoksan ja pisti sen kuppiin. Mutta hänen kätensä vapisi, kuppi meni kumoon, ja sisällys valui räätälin jalkoihin ja arkkuun.
Silloin kuului huudahdus. Mizi oli temmannut isän mukaansa pyssymiehen ja Aloisin väliin.
Pinacherin käsi oli koholla nuorukaista kohti. Mutta Filafer pappa tarttui hänen käsivarteensa — ja nyt kuului: pappi - pappi!
Kirous hampaissa Rauta-Bartl käännähti kantapäällään — kaikki tekivät tilaa — pyssymies marssi pitkin askelin alaspäin solatielle, paljasti päänsä papille ja tämän seurueelle ja poikkesi kylään päin.
Tätä kohtausta muisteltiin ja pohdittiin kauan aikaa kaikkien läsnäolijain kesken.
Kuukauden lopulla Alois astui puolipäivän tienoissa Filafer papan ravintolan sivutse. Kaarevan oven yläpuolella oli kyltti — kaksi ristikkäistä vasaraa, vuorimiesten vaakunamerkkejä Raiblin sinkki- ja lyijykaivoksista, ja siihen oli maalattu "Glück auf!" Rautakoukussa kyltin päällä heilui tynnyrinvanne, josta roikkui kiemuraisia höylänlastuja; häthätää sitä olisi luullut hienon naisen päästä otetuksi käherrykseksi — mutta hyvällä, vanhalla Itävallan kielellä se merkitsi, että täällä anniskeltiin olutta. Samoin julisti jonkinlainen mehiläispesä, jonka ympärille oli kiedottu kuusenhavuja ja kirjava nauha, että janoiset sielut saivat täällä viiniä tynnyreistä. — Pitkälle ulkonevan räystään alla oli kaksikerroksinen lintuhäkki, jossa oli sirkkupari alakerrassa ja mustarastas ullakolla. Mutta pärekaton mustuneella harjalla istui vapaa lintu, kiiltävän musta kottarainen, nokasta tummankellervä, ja vihelteli kevään tuloa.
Aurinko iski kultavasarallaan kipinöitä jokaisesta märästä kivestä, mitä oli tiellä lätäköiden välissä; aidan juurella alkoivat voikukat ja villit persiljat jo röyheltyä — siellä täällä oli joku pensas täysin vihreä, ikäänkuin hämillään, että oli ensimäiseksi saanut ylleen uuden puvun — ja kynnyksellä istui harmaajuovainen kissa, vahvalta valolta piilottaen silmänsä, joissa oli unen rääppää joka kulmassa, vähän väliä haukotellen niin, että oli leukapielensä nyrjäyttää, samalla kun ilmeisesti mielihyvissään nuuskaisi puhdasta, lämmintä ilmaa, jota ainoastaan terävän nurkan kohdalla — siellä päin, missä varpuset tappelivat — viilsivät väkevämmät kylmät viimat ylhäältä vuoriston kimaltelevalta lumelta.
Kissan takana ovessa seisoi Mizi.
Hänkin siristi silmiään vahvaa valoa vastaan. Mutta kun Alois oli menossa sivutse kevyesti, hiukan veltosti tervehtien, avasi hän ihmettelevät silmänsä selko selälleen, hymyili ja sanoi: Tulehan sisään! Minä olen ihan yksin. Ja minun on ikävä!
Tuo kuului niin luonnolliselta; olihan melkein itsestään selvää, että
Aloisin piti pysähtyä, ojentaa hänelle kätensä, mennä sisään.
Mitä sinä mieluimmin tahdot: lasillisen viiniä vai olutruukun?
Kiitos — en mitään, vastasi Alois.
No kumpaa? kysyi Mizi ja nauroi.
Alois istui penkille uunin viereen, missä hänen isänsä oli niin usein ja niin kauan istuskellut, että hänestä melkein piti olla siellä merkki.
Molemmat olivat tietysti usein nähneet toisensa lapsena. Mutta koulunkäynnistä ei Tarvisissa siihen aikaan ollut paljon tietoa. Alois oli ollut paljon kotona äitinsä luona tai kuljeskellut itseksensä. Ravintolaa hän oli väitellyt samassa määrässä, kuin isä oli siellä käynyt. Nyt hän istui täällä.
Siis lasillinen viiniä? sanoi tyttö ja kaatoi hänelle.
Tuota — minulla ei ole kreutseriakaan mukanani, vastasi toinen hämillään.
Pyh! isä nukkuu… ja voinenhan minä kaataa kelle tahdon, tunnustelematta ensin nuttusi taskua. Juo ja kilistä minun kanssani! Onpa sinusta tullut koko iso!
Nuorukainen joi — hapahkoa, kellertävää viiniä — ja katseli Miziä. Ja hänen mielessään pyöri, vaikkei puhjennut sanoiksi, että tytöstäkin oli tullut suuri ja kaunis.
Mizi nauroi — ja vielä uudestaankin, istui ihan hänen viereensä, tarttui hänen käteensä, tutki sitä ja virkkoi:
Eihän sinulla ole sormusta. Tahdotko? — Onko sinulla niin monta, että voit niistä antaa? —
Taas Mizi nauroi, pujahti ovesta, palasi mukanaan kirjailtu puulipas — koko iso lipas, jota hänen täytyi pidellä molemmin käsin — laski sen pöydälle ja rupesi sitä penkomaan. Sieltä ilmestyi hameenliivejä, nukke, kulkukauppiaalta ostettu italialainen niskakampa, hopeinen lusikka ja kahveli (kummilahja), kaikenlaisia tilkkuja, ompelutarpeita… hän innostui, ja Alois auttoi häntä kääntämään lipasta, ja viimein sieltä kieri ulos muutamia sormuksia ja yhtä koeteltiin ja se sopi tiukasti nuorukaisen ruskeaan sormeen. Ja sitten — melkein samassa — Mizi tarttui hänen korvannippuunsa ja suuteli häntä. Mutta se osuikin vaan nenään, sillä Alois käänsi päänsä pois.
Nyt ollaan kihloissa! ymmärrätkö? —
Alois ei ymmärtänyt vähääkään. Sen sijaan hän oli vähällä suuttua. Tyttö istui hänen syliinsä, mutta hän nousi hölmistyneenä seisaalle ja kysyi, mitä se merkitsi.
Tietysti sitä, että minä pidän sinusta! Enkö saa pitää? —
Mizi lausui nämä sanat, niinkuin lapsi voi ne sanoa, niin avoimesti ja niin mairitellen. Alois rypisti kulmakarvojaan — nolostuneena, äkeissään, ihan ymmällä — ja pyöritteli yhä sormusta sormessaan. Sitten tyttö laski kyynärpäänsä pöytään ja pani kädet silmilleen; ja nähdessään hänen itkevän Alois joutui aivan oudolle mielelle ja tahtoi livistää ovesta ulos. Mutta ripeästi tyttö nosti päänsä — ja nauroi:
Etkös ymmärrä, että minä tahdon leikkiä kanssasi? —
Ei näin suuresta ole leikkimään, vastasi nuorukainen hyvin vakavasti.
Ja äiti odottaa minua kotona! —
Vieläkö hän kovasti suree? kysyi tyttö.
Vielä — luullakseni. Hän ei enää liiku missään. Hän sanoo, että joku häntä pelottaa! —
Kukahan se lienee? —
Noo — voisihan se olla vaikka…
Rauta-Bartl?
Kenties!
Hän lausui tämän "kenties" hyvin hiljaa. Ja lisäsi: Hyvästi!
Kuuleppas, minulta saat jotakin lahjaksi! sanoi Mizi. — Johan sinä olet minulle antanut sormuksen, sanoi Alois; sitä en ikinä saa irti! — Mokomakin sormus… mutta nyt aion antaa sinulle jotakin semmoista, mistä itsekin pidän! Tahdotko tuon lippaan? Se on ollut äidin, ja siihen on leikattu kauniita kuvia. Katsoppas tuossakin on kaksi kuvaa kannessa. Tässä on Aatami ja Eeva ja niiden välissä puu ja paha käärme. Ja tässä on Jesus Kristus, joka antaa pienten lasten tulla tykönsä, ja pahat ihmiset seisovat takana ja nauravat! Isäsi on tuon nähnyt monta kertaa, ja hän sanoi, että se on oikein taideteos ja hyvinkin kymmenen guldenin arvoinen. Mutta sittenkin annan sen sinulle — sillä minä pidän sinusta!
Mutta mitäs itsellesi jää? kysyi Alois, katsellen vuoroin pitkulaista puulipasta ja tyttöä.
Kyllä minulla aina on, millä huvittelen. Minulla on täällä kaikki vieraat — mutta sinun täytyy istua yksin kotona! Suuteleppa minua kerran!
En minä semmoista! Pidä se sitten itse!
Siihen en minä suostu! — Ja ennenkuin toinen kerkisi estää, hypähti Mizi hänen luokseen, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä korvalle ja poskelle. Sitten hän nauroi, sysäsi lippaan hänen kainaloonsa ja hänet itse ovesta ulos kuiskaten: nyt isä on herännyt — tule pian taas meille!
Alois tuli kotiin lahjoineen, päässä joukko sekavia ajatuksia. Laatikon hän pani vanhan kaapin päälle eteiseen. Matalassa huoneessa, jossa räätälinpöytä vielä oli vanhalla paikallaan, istui äiti nurkassa tuijottaen kummallisesti eteensä, niinkuin hänen tavakseen oli viime aikoina tullut.
Missä sinä olet käynyt, Alois? tiedusti hän.
Nuorukainen ei tahtonut valehdella, vaan vastasi empimättä, lyhyesti:
Pappa Filaferin luona! —
Sinäkin! virkkoi äiti katkerasti.
Älä nyt, äiti. En minä sinne enää koskaan mene! Ja sitten hän istui äitinsä viereen, ja äiti otti hänen kätensä omiinsa ja suuteli häntä hellästi ja kiivaasti matalalle, leveälle otsalle, jolla kiharainen, musta tukka riippui kuin tupsu nuorella, vahvalla, villillä varsalla, joka ei vielä koskaan ole pitänyt suitsia suussansa, koskaan tullut tuntemaan kesytyksen temppuja eikä myöskään oppinut panemaan ovelia metkuja koulutuksen pakkoa vastaan.
Ei sinun tarvitse olla minusta huolissasi, äiti! sanoi Alois ja katsoi häntä tummiin, raskasmielisiin silmiin. Minä en koskaan tuota sinulle surua, niinkuin — kuin…
Niin, isäsi! keskeytti äiti — hän rikkoi oikeastaan pahimmin itseänsä vastaan; ja piti minusta — siitä olen varma, ja semmoisiakin vuosia oli, jolloin elimme onnellisina. Enkä nyt hänen kuoltuaan itse voi ajatella hänestä mitään pahaa — enkä kärsi kenenkään muunkaan puhuvan!
Ja hän suuteli poikaansa kiihkeästi ja veti hänet syliinsä nyyhkyttäen rajusti, kuin vasta nyt saisi murhettansa purkaa. Mutta kun hän ei ollenkaan näyttänyt voivan tyyntyä, rupesi Alois häntä hellittelemään, silitteli hänen leukaansa ruskealla, lujalla kourallaan ja puheli: Äiti, äiti — älä nyt noin itke! kyllä me voimme elää onnellisesti yhdessä. Minä rupean työhön, minä teen… kunhan nyt tyynnyt!
Ei minusta koskaan tule onnellista! kuului vastaus itkun seasta.
Äiti, mikä nyt, on? — Jotakin se on! Minä tahdon sen tietää! —
Äidin käsi vapisi Aloisin kädessä. Min he istuivat kauan yhdessä; sitten äiti sanoi kääntäen päänsä pojasta poispäin: Se mies. Tiedäthän hänen usein täällä käyneen, kun Seppel oli poissa. Mutta aina ajoin hänet tiehensä. Sitten hän tuli joku päivä ennen… ennenkuin se tapahtui. Sinä olit mennyt messuun. Hän rupesi minua ahdistamaan. Lienee ollut juovuksissa. Hän uhkasi Seppeliä, uhkasi minua — hän loukkasi minua: voi, sinä Alois kulta, sinä et tiedä, kuinka kiihko voi villitä miehet. Josef ja Maria armahtakoon meitä kumpaakin! —
Huoneessa oli ihan hiljaista. Alois oli hellittänyt äitinsä käden. Hän seisoi pienen, matalan akkunan ääressä, kumartui estääkseen valoa pääsemästä kasvoihinsa ja katseli metsään päin. Ja hammasta purren hän mutisi: hänen pitää kuolla!
Kuutamoisena yönä hän nousi makuulta hyvin hiljaa, jottei äiti kuulisi viereisestä kamarista. Hän pujotti rihlapyssyn hihnan salakähmää olallensa, nosti ulko-oven salvan varovasti — ja kuuli silloin äidin hartaasti kutsuvan luokseen. Sekunnin ajan hän seisoi hiljaa ja tuon äänen kuuleminen ikäänkuin hyydytti kaiken hänen verensä.
Saisiko hän sitä enää koskaan kuulla? — pitikö luopua aikeestaan — mennä papin puheille — kertoa hänelle surunsa — tyytyä siihen lohdutukseen, minkä pappi antaisi — ja sitten palata kotiin ja olla äidille hyvä, niin kauan kuin heidän annetaan elää yhdessä?
Ei! hänen verensä oli nyt kuin tulessa, mikään mielenrauha ei ollut mahdollinen, niin kauan kuin hän ja Rauta-Bartl elivät samalla seudulla.
Matkalle!
Ja hän rukoili äidin puolesta, astuessaan harmaan aamusumun puhki
Raibliin päin.
Pian hän poikkesi Schlitza-joen viereiseltä tieltä ja rupesi nousemaan. Puunhakkaajain maja oli tunnin matkan päässä ylöspäin vuoristoon mennessä. Siellä hän aikoi tiedustaa, missä päin Pinacher oli tähän aikaan liikkeellä. Sillä metsänkaitsijoita oli useampia, joiden kesken kreivin laaja metsäalue oli jaettu, niin että he vuoronsa mukaan valvoivat metsänhakkuun järjestämistä — ja salametsästäjien kiinni ottamista.
Ylöspäin metsän lävitse. Hänelle oli täällä kaikki yhtä tuttua kuin kotona tuvan lattialla, vaikkei täällä tosin saanut kävellä yhtä tasaisella pohjalla. Hän risteili kevyesti ja vaistomaisesti kuin ainakin metsästäjä tiheiden runkojen lomitse, ryömi, kiipesi, kaarsi kallionkärkiä ja väisti metsäpuron rotkoja. Kuu katosi, usva muuttui aamun nihkeäksi sarastukseksi. Hän piilotti rihlapyssynsä, kuten isän oli tapana, ja saapui puunhakkaajien majalle. He olivat jo nousseet ja istuivat lämmittelemässä valkean ääressä, joka oli tehty muuratulle tulisijalle, keskellä nokeentunutta huonetta. Hän sai kierrellen tietää, mitä halusi. He tarjosivat hänelle aamujuomaa, vaan hän ei huolinut — ja niin hän jätti heidät, saaden mukaansa sen ystävällisen neuvon, että hänen piti varoa Rauta-Bartlia!
Yhä ylemmä. Hän joutui toiselle puolelle Raiblin rotkoja, villiä, alastomia kallioita, joilla vielä oli lunta, kun taas syvällä alhaalla kevät heräsi kirkkaaseen aamuun. Täällä hän istuutui ja veti henkeä. Punertavasta ja aaltoilevasta tulimerestä — ikäänkuin verisenä — vieritti aurinko palloansa esille. Ylt'ympärillä vuorenhuiput pistivät päämöhkäleitään sumun seasta kuin jättiläiset, jotka näyttivät tarkastelevan tuota pikku kääpiötä — ja varmaankin havaitsivat hänet tähän ympäristöön liian pieneksi. Mutta nuorukaisen sydän tykki miehekkäästi: nyt hän oli juuri siellä, missä hänen pitikin olla, lähellä sitä paikkaa, missä isä oli saanut surmansa, ja keskellä sitä aluetta, missä vuorivuohet hyppelivät ja Bartelme Pinacher isännöitsi.
Alois kumarsi päätään syvälle, vaan ei auringonnousun ylevyyden vuoksi; semmoiseen näkyyn hän oli tottunut ja juuri tänään häneltä liikeni luonnolle vähemmän ajatuksia kuin muulloin. Tämän vuoriston lapsena hän olisi tuntenut itsensä onnettomaksi, jos hänet olisi tuomittu elämään täältä poissa Italian tasangoilla. Hän saattoi ajatella itseään vain näiden mahtavien kukkuloiden ja notkojen osana; täällä hänen kotinsa oli, aivan kuin vuorivuohetkin kuuluivat tänne; hän rakasti metsän huminaa, jyrkkien purojen huokaavaa valitusta, uhmaavia huippuja, kimaltelevaa tai sinertävää lunta — mutta jos hänen olisi pitänyt sanoin selittää, kuinka tämä hänen rakkautensa hänessä ilmeni, saatikka osottaa väreillä ja kuvilla tiedottoman kaipuunsa esineitä — niin ei hän arvatenkaan olisi voinut vastata enempää kuin vuorivuohetkaan. Hän istui pää kumarruksissa — ja mietti.
Hän odotti vihollistaan; ajatteli äitiään — ja sitten surmattua isäänsä — ja taas äitiä ja sitä miestä, joka oli syynä sekä äidin että isän onnettomuuteen. Ja hän tunsi: nyt on hetki tulossa!
Sillä välin aurinko yhä enemmän kehkesi aaltoilevasta merestä. Sumu painui laaksoon päin. Tarvis oli näkymättömissä; maailma näytti hänen altaan haihtuneen. Ja hän nosti päätään. Läheisellä harjanteella näkyi auringonpaisteessa pieni pyhiinvaeltajainkirkko, ympärillä rakennuksia ja puoteja — Maria Luschari — "pyhä vuori". Sopiko hänen oikeastaan ajatella miestappoa tuo "pyhä" näky silmäinsä edessä?
Hän kääntyi. Hän näki Mannhartin valtavan kuvun kohoovan etäällä, Sitä tietä, Predilin solan kautta, hän pääsisi tiehensä teon tehtyään. Voisi kiitää läheiseen Krainiin, lymytä sloveenien sekaan… tai kääntyä päinvastaiseen suuntaan, laskeutua Raiblin järvelle, piillä Racolanan laaksossa… ei, siellähän oli äidin sukulaisia ja kenties ruvettaisiin häntä sieltä etsimään. Mutta oli miten oli: jostakin hän kai löytäisi turvaa — sillä täällä oli tiettömiä vuoria ja laaksoja, vieraita majoja ja monta kielimurretta, jotka hän kaikki tunsi. Nyt piti vaan odottaa, väijyä Pinacheria, huutaa sille pari sanaa oikealla Kärntin murteella ja sitten — pyssy poskelle ja luoti suoraan vasempaan rintaan.
Sillä vasempaan rintaan piti hänen kuolintervehdyksensä osua.
Hän odotteli. Aika rupesi tuntumaan pitkältä. Hän oli kovin nuori, kovin maltiton ja hänellä oli suurtyö mielessä. Sitten hän alkoi, vaikkei vähääkään ollut johtanut ajatuksiaan sinnepäin — ajatella Filafer papan ravintolaa — Miziä — eilistä päivää. Eikö siitä tosiaankaan ollut kauempaa, kun se tyttö hupakko oli häntä suudellut? — Eilenkö se tapahtui? — Mutta eipä hän ollut tahtonut tyttöä suudella — eikä enää koskaan sinne menisi… ja kuitenkin oli niin ihmeellisen tyhjää, paljasta ja autiota pitää mielessään sitä ajatusta, ettei enää koskaan saisi Miziä nähdä — ei hänen hymyään hänen, ihmeellisiä silmiään — eikä tuntea hänen käsiään kaulassaan!
Hän tunnusteli kaulaansa ja niskaansa Annappas jos Pinacher ehättäisikin hänen Aloisin edelle…! Kuka silloin suutelisi hänen kylmiä poskiaan? — kuka? — Kyllä äiti!
Silloin hän puristi pyssyä kourassaan. Se oli poikittain hänen polvillaan. Hän tarkasteli sitä, koetti lukkoa ja piitä, katsoi, oliko sankissa ruutia — ja keksi nyt, että hän kiireessä ja peläten herättävänsä äidin jos kovin paljon penkoisi huoneessaan, oli unohtanut ottaa mukaansa luotikukkaron ja ruutisarven.
Hän hymyili; olihan pyssy ladattu. Yksi laukaus riittäisi — hän oli kädestään ja silmästään varma — ruuti oli kuivaa ja pii kunnossa.
Äkkiä kurkisti jokin pää kallion takaa — utelias pääkkönen, jossa oli kaksi pientä, taaksepäin käyristynyttä sarvea… Josef ja Maria! vuorivuohi!
Hän unhotti kaikki — vaan ei sitä, että hän oli metsästäjä. Hän painui hiljaa suulleen maahan, laahasi itseään eteenpäin polvillaan, ojentaen toista kättään — toisessa oli pyssy — muutamia kuivuneita, lumivyöryjen murtamia honganrunkoja kohti — kääntyi sitten runkojen ja matalan pensaikon suojaamana terävässä kulmassa ryömimään sinnepäin, missä vuorivuohen pää taas oli kadonnut — nousi hitaasti seisaalle suuren lohkareen takana — kurkotti kaulaansa ja tähysteli — kunnes taas näki vuorivuohen seisomassa ihan pystyssä kallion pengermällä, etujalat yhdessä ja takajalat hiukan harallaan, hyvän ampumamatkan päässä.
Pyssy poskelle — leimaus — laukaus! — vyöryvä kaiku — otus lyyhistyneenä kuin salaman iskusta — ja Alois kuin salama sen kimppuun.
Eläin sätki, käänsi silmänsä nurin ja loi tappajaansa katseen, jota kestääkseen täytyy olla syntynyt metsämieheksi.
Hän kyykistyi — ja samassa hänen olalleen painui raskas käsi.
Kiinni! —
Se oli Bartelme Pinacher. Hänellä ei ollut mukanaan pyssyä, vaan raskas, raudotettu, piikkipäinen sauva. Alois katsahti ylöspäin; ja se suunnaton tyhmyys, jonka hän oli tehnyt, hervaisi silmänräpäyksessä hänen ajatuksensa ja liikkeensä, niin ettei hän edes estänyt voutia sieppaamasta pyssyä maasta ja heittämästä sitä olalleen.
Vouti ilkkui nauraen: sinä seuraat isäsi jälkiä, poikaseni! Mutta nyt — mars täältä — kaksi askelta edelläni! Jos yrität karata, pistän tämän piikin selkäsi puhki ja puin sinua niin kauan kuin jaksan! Otusta saat itse kantaa — juuri noin selässäsi — kun kerran olet kauniisti sille antanut, niin että riittää! Mars! —
Alois ei virkkanut sanaakaan. Kumarruksissa kantaen ampumaansa otusta hän kulki edellä alaspäin. Vouti hänen kintereillään.
Sitten tämä komensi: seis! Aion sentään varmuudeksi — kun mukanani on lyijyä ja ruutia — täyttää pyssysi piipun. Siitä on itsellesi vahinkoa, jos minun tulee pakko se myös sytyttää! Sinä olet koiviltasi minua ketterämpi — voisit saada päähäsi paiskata otuksen maahan ja livistää. Mutta silloin minulla ei ole muuta neuvoa kuin lähettää sinulle muistutus isäsi omalla vehkeellä. No, katsos hittoa, kun luotini sopii — sitä voi sanoa onnen potkaukseksi! Kas niin! Nyt vaan ruutia sankkiin! Lähdetään taas!
Pinacher oli ladannut Seppelin pyssyn ja ripustanut sen vasemmalle olalleen. Kädessä hänellä oli piikkisauvansa, jolla hän vähä väliä — ikäänkuin kehotukseksi — sohi nuorukaisen selässä roikkuvaa vuorivuohta.
Aloisin sydän paisui. Kiukun, nöyryytyksen, pettymyksen, koston kyyneliä värisi hänen silmäluomissaan. Eteenpäin kumartuneena, huulta purren hän astui raskasta kulkua alaspäin. Millainen olikaan hänen mielensä ollut matkalla ylöspäin!
Silloin juolahti hänen päähänsä muuan ajatus — pelastuksen.
Pinacher! sanoi hän. Minun täytyy levätä!
Lempo soikoon! kun päästään alas, kyllä minä toimitan sinulle lepoa — kopissa rautaristikon takana!
Tällä kohtaa oli jyrkkä ahde. Heidän ympärillään oli tiheästi honkia, havuneuloilla oli liukasta astua. Alois hellitti otuksen; se ja hän mätkähtivät raskaasti maahan. Ylös siitä, pentu! ärjäsi vouti ja tavotti häntä sauvallaan. Samalla hän itse menetti tasapainon, liukui pari askelta ja kaatui puuta vasten. Niin nopeasti kuin ajatus tarttui Alois pyssyn perään molemmin kourin — riuhtasi vimmatusti — hihna katkesi — kuului pamaus — hurja parkaisu ja pitkä voihkina, joka päättyi kiroukseen — ja Rauta-Bartl makasi maassa, koristen viimeisissä hengenvedoissaan, vasen rinta ammuttuna puhki.
Alois tuijotti, savuava ase kädessä, kauhistuneena viholliseensa.
Vai tuolla tapaa! Sittenkin oli tapahtunut, mitä hän oli ajatellut — vaikka toisella tapaa, kuin hän oli suunnitellut! Hän saapui juosten puunhakkaajien majaan. He olivat siellä vielä. Tahdotteko pelastaa minut? huusi hän puolivillinä ja kertoi, mitä oli tapahtunut.
Voitko vannoa Maria Luscharin jumalanäidin kautta, että kaikki on totta, mitä sinä nyt kerroit laukauksesta, Alois? kysyi muuan.
Minä vannon! vastasi Alois ja ojensi kättään sinnepäin, missä tämä vuori on.
Hyvä! Tässä on Rauta-Bartlin pyssy. Hän oli paha mies — kaikkia kohtaan — ja meitä kohtaan myös. Siitä saakka, kun hän ampui isäsi, hän on tavallisesti jättänyt tänne pyssynsä tuntureille mennessään — kenties sen vuoksi, ettei joutuisi kiusaukseen, se ilkiö. Nyt otamme hänen pyssynsä, laukaisemme sen ja lennätämme sen hänen luokseen sinne, missä hän makaa. Sitten saa kuka hyvänsä tulla ja tavata hänet ja ajatella mitä haluaa hänen kuolintavastaan. Mutta sinun on parasta joksikin aikaa kadota tältä seudulta. Hyvästi nyt, Alois!
Käykää joskus katsomassa äitiä! pyysi heiltä Alois. Ja sitten hän lähti sieltä pyssy mukanaan.
* * * * *
Tuli kesä, tuli talvi; Tarvis oli kuin lumen alle haudattu. Ja taas saatiin kevät ja kesä ja tänne autioiden harjanteiden väliseen laaksoseutuun levisi ennen tuntematon hämminki.
Sanottiin, että Itävalta tahtoi ruveta kolmannen kerran tappelemaan pelätyn sotapäällikön kanssa. Eikä häntä nyt enää nimitetty kenraaliksi tai ensimäiseksi konsuliksi. Hän oli omavaltaisesti huudattanut itsensä Pariisissa ranskalaisten keisariksi; paavi oli — ajatelkaas sitäkin! — voidellut hänet pyhällä öljyllä; hän itse oli pannut omaan ja porvarillisen puolisonsa päähän keisarikruunun; ja nyt hän oli lähtenyt Milanoon, jossa — samoin omin käsin — oli pannut päähänsä Lombardian rautakruunun Italian kuninkaana! Mutta tämähän oli isku vasten Itävallan naamaa — ja loukkaus piti kostettaman. —
Tästä ja monesta muusta asiasta politikoittiin Filafer papan luona. Sillä kun isänmaa on vaarassa ja maanisä kutsuu lippujen ääreen, silloin höltyy kielen jänne. Pitkin seutua nähtiin sotaväkeä; esikuntaupseerit tutkivat kanavalaaksoa — jossa Tarvis sijaitsi — ja pientä Malborghetin vuorilinnotusta, joka viholliselta sulkee tien Udinesta ylöspäin Friaulin kalliosolien lävitse. Myöskin Predilin sola — jota myöten tullaan Triestistä päin — joutui asianymmärtävien silmien tarkastettavaksi. Piti kyhätä hirsilinnotus; piti värvätä sotamiehiä vuoristolaisten parhaista ampujista; muonaa oli koottava varastoon — kaikki oli toimitettava, ja kuten tavallista tässä yhtä ylevämielisessä kuin huolettomassa maassa: kaikki oli tehtävä samassa tuokiossa — ja pappa Filaferillä oli kova kiire aluksi hankkia olutta ja viiniä janoisiin kurkkuihin.
Alas kylää kohti asteli hiljakseen nuori, pitkä, harteva mies vaatteet pölyssä, lyhyt rihlapyssy keltaisessa hihnassa olalla. Hänen tummat silmänsä katselivat joka taholle, ikäänkuin hän jotakin etsisi ja samalla tahtoisi jotakin karttaa; iltapuolen laimenneessa valossa, jonka varjot levisivät pitkälle, hän pysähtyi Seppel vainajan pikku majan eteen. Ovi oli teljetty kiinni, uuninpiippu ei savunnut, vaikka naapurista tuli savua; ja hän astui naapurin ovelle, ja siellä seisoi vanha eukko kolkkimassa maissintähkiä niinsanotuiksi turkinjauhoiksi.
Jumalan rauha! tervehti mies.
Jesus Maria! sinäkö se olet, Alois? huudahti vaimo.
Alois nyökkäsi ja viittasi kädellään entiseen kotiinsa. Eukko aikoi vastata, mutta mies keskeytti: Kyllä tiedän — hän on kuollut — kuulin sen tänään Raiblissa. Sano vaan: mistä täällä päin nyt puhutaan? —
Eukko vastasi hänelle kerkein kielin, että nyt puhuttiin sodasta eikä mistään muusta. Että Filafer papan luona majaili jokin upseeri ja värvääjäkersantti — että kamreeri oli kuollut halvaukseen — j.n.e. Vaan mistä sinä tulet, Alois? ja mitä sinä olet niin kauan puuhannut?
Minä olen ollut monessa paikassa — pitkin koko Krainia — metsätaloissa ja sahoissa — ja nyt olen tullut katsomaan äidin hautaa. Sillä totta kai hänet haudattiin tuonne kirkkomaahan isän viereen? — Voi sentään! kyllä hän sai kristillisen ja hyvän hautauksen; ja kauniisti hän kuoli; minä olin hänen luonaan viime ajat; annoimme hänelle soppaa joka päivä; hänen oli vaan niin kauhean ikävä sinua! —
Alois käänsi kasvonsa poispäin. Onko sinulla kotioveni avain? kysyi hän jyrkästi.
Sitten hän meni vanhaan mökkiinsä. Hän istuutui tuolille, jolla äidin oli ollut tapana istua; ja siihen hän jäi liikkumattomana käsi silmillä, kunnes tuli aivan pimeä. Hän nousi, sytytti kynttilänpätkän, tarkasti kaikki esineet. Talouskapineista ei ollut montakaan jäljellä, kun hautajaismenot oli suoritettu. Mutta kaikkialla, missä äiti oli liikkunut, ja kaikessa, mitä äiti oli pidellyt, hän viivähti, etsien näkyväisten esineiden avulla näkymättömiä muistoja.
Kaapin päältä hän löysi sen pitkähkön, kirjokantisen lippaan, jonka Mizi oli hänelle lahjottanut. Hän otti sen sieltä, pyyhki siitä pois paksun pölyn ja hämähäkinseitit ja katseli sitä. Hm! sehän on ruumiskirstun näköinen — lapsen kirstun. Voi, jospa olisin kuollut jo pienenä!…
Kaikissa tapauksissa häntä kummallisesti ilahutti, että lipas oli säilynyt oikeudenpalvelijain kynsistä. Hän laski sen ylimmälle kapealle hyllylle kaappiin — tyhjään kaappiin — ja lukitsi oven.
Kuu oli noussut. Se paistoi tuttavallisesti, täynnä lapsuuden muistoja ja samalla kumman kaameasti huoneeseen pienien ruutujen lävitse. Hän sammutti kynttilänpätkänsä ja meni ulos hiljaiseen, lämpimään iltaan. Kapeata ajotietä pitkin, joka kulkee Prisnigin poikki, hän joutui Tarvisin ylimpään osaan, missä on pitäjän kirkko ja hautuumaa. Käyntiportti ei ollut lukossa; eräässä kolkassa hautuumaan muurin vieressä hän löysi kirkkaassa kuutamossa sen pienen haudan, jossa hänen vanhempansa lepäsivät. Hän polvistui, laski hattunsa maahan, hypisteli rukousnauhansa pieniä puuhelmiä ja luki kaikki ne rukoukset, jotka oli äidiltään oppinut.
Hän rukoili, niinkuin hyvä katolilainen voi rukoilla — ja oikeastaan siis hyvin hartaasti.
Kun hän jälleen tuli hautuumaalta pois — niin, minne nyt sopi mennä? Papinko luo, jonka akkunoista loisti valoa? Mutta mitä apua hänelle papistakaan olisi — nyt kun hän oli rukoillut haudalla ja sanonut jäähyväiset kaikelle, mikä hänelle oli maan päällä rakasta?
Maailma oli hänestä käynyt niin yhdentekeväksi; ja taivaaseen hänellä sentään oli koko matka — tuntui hänestä.
Hän kuljeskeli umpimähkään pitkin kylää. Kenties häntä ei kuitenkaan oltu ihan unhotettu; ehkä häntä odotti tilinteko viime kerrasta… Siinä tapauksessa hän vastaisi puolestansa, hänen oli pakko olla siihen valmiina — ja nyt olikin jo aika, sillä hän tahtoi päästä eroon niistä kalvavista ajatuksista, jotka olivat häntä poissa ollessa rasittaneet.
Kaikki vanhat ravintolat olivat avoinna. Kaikkialla hän tapasi ihmisiä ja joutui puheisiin monen kanssa. Mutta hän sai myöskin huomata todeksi, ettei tarvitse olla kotoaan kovinkaan kauaa poissa joutuakseen unhotuksiin muiden asiain vuoksi. Joka paikassa häntä kohtasi politiikka ja sota — puolesta ja vastaan. Mitä semmoinen juttelu häneen koski? Hänestä tuntui,kuin maailma pyörisi vaan Pinacherin ja hänen ympärillään, mutta kukaan ei välittänyt voudista rahtuakaan; — jo aikoja oli hänen sijaansa tullut toinen Rauta-Bartl. — Eikä hänelle itselleen, Aloisille, sanottu muuta kuin lasia tarjoten iloisesti: Missä hiidessä sinä olet niin kauan maleksinut? —
Lopulta hän osui Filafer papan ravintolaan.
Siellä oli useita vanhoja vieraita, ja uusiakin oli tullut monta. Tupakansavun lävitse näkyi talikynttiläin punertavassa loisteessa sotilaspukuja; ja kuului montakin vahvaa kärntiläistä ja ylä-itävaltalaista kirousta, ja viiksiä kierreltiin ja kuivailtiin ja sitten suu taas peittyi niiden alle, samalla kun olut ja viini virtasi alas kurkuista. Kaikki puhuivat kilpaa, nauroivat, lauloivat… eipä täällä kukaan tiedustellut Seppel räätälin poikaa. Muuan toinen hauska Seppel — tosin ei räätäli — johti puhetta tarvisilaisten puolesta; harmahtava värvääjäkersantti jyskytti pöytää alati tyhjentyneellä ruukullaan — ja Mizi — niin, Mizi — hän pujottelihe ketterästi edestakaisin lukuisten ojennettujen käsivarsien suopeista syleilyistä — ja aina hän osasi viedä tyhjät ruukut ja karahvit pois huoneesta ja tuoda ne täysinäisinä takaisin, samalla kun hänellä oli hymähdys ja sukkela vastaus varalla kaikille, jättämättä ketään osapuoleksi — kuten hyvä ravintolatapa vaatii, mutta sittenkin siellä näytti eräs nuorehko upseeri erikoisesti hääräävän ollakseen hänelle otollinen; ja tässä hänellä olivat apuna tahi vuoroin esteenä eräät naureskelevat kadetit, jotka ehtimiseen tunnustelivat nenänsä alta, miten pitkälle heidän versovat viiksensä olivat kasvussaan päässeet viimeisinä viitenä minuuttina.
Muista jonkun matkan päässä istui nuori, pulska korpraali ja seurasi tummilla, elävillä, omituisen kovilla silmillään kauniin immen jokaista liikettä, vaan ei kertaakaan häntä puhutellut — ehkä sen vuoksi, että hänen esimiehensä oli läsnä. Sen sijaan hän välistä puheli Filafer papan kanssa; ja tämä kunnon ukko, joka oli tavattomasti paisunut ja näytti kärsivän luuvaloa, oli saanut entistä leveämmän nojatuolin ja jättänyt kaikki hommat tyttären haltuun.