Bisserup huomasi sen. Vangaan tavat koskivat häneen kipeästi, mutta hän hillitsi luontoansa. Tämä ristiriitainen tulos lainakirjastojen romaaneista, melodraamoista ja todellisista tunteista tahtoi osottaa vainajalle kunniaa, rakkaudelle kunniaa; ja siihen hän tarvitsi suvun apua.
Hän puhui siitä Juliukselle. Ravintolaliike kävi vain pikku hiljaa, ja sairauden aikana oli ollut paljon menoja. Keneltä hän voisi lainata hautajaiskustannuksiin? Sillä hän tahtoi itse pitää hautajaiset; hän ei ollut tahtonut eikä voinut taikka ajatellutkaan pitää häitä.
Julius oli kekseliäs. Hän neuvoi kääntymään enon, Posti-Johanneksen, puoleen; se oli vanha poikamies, joka oli ollut rahtimiehenä, kuljettanut postilaukkua ja paketteja, kunnes oli ajanut ja juossut kokoon pienen talon ja hieman säästövaroja.
Posti-Johannes muistutti Münchhausenin mäyräkoiraa, joka oli alkuaan vinttikoira. Jaloista ei ollut enää paljoa jäljellä, eikä luita liha painanut. Hänen pienet, punareunaiset silmänsä säikähtyivät näkymättömiin, kun hän kuuli, mistä oli puhe. Kolmesataa kruunua Anen hautaamiseen! Sehän nyt oli aivan kuin millekin leskikuningattarelle. —
Ane olisi kruununkin ansainnut! lausui Bisserup mahtavasti.
Julius kääntyi toisaalle ja pisti käden suuhunsa.
Posti-Johannes vääntelihe ja kiersi hivuttuneita jalkojaan kuin korkkiruuvia soraan; mutta myöntyä hänen täytyi. Bisserupin kaunopuheisuus oli — todellistako vai teeskenneltyä — ainakin sellaista, joka valtasi tämän pikku miehen. Posti-Johannes ei itse saanut kokoon kahtakaan lausetta. Vieras kohosi hänen silmissään todelliseksi Demostheneeksi. Ja tulihan tuon suuren rahasumman loisto oman suvun osaksi.
Ane tuli komeissa vaunuissa ajaen Vangaan kylään eräänä sateisena syysiltana. Se oli ensimäinen askel.
Hänet pantiin säilöön erääseen tyhjään huvilaan, joka oli ihan likellä veljien mökkiä. Koko yöksi Bisserup sulkeutui sinne kirstun kera. Sieltä näkyi valoa, hänen kuultiin koputtelevan ja nähtiin kapuilevan seiniä pitkin tikapuilla. Aamulla oli autio puutarhasali muutettu kuusenhavujen, lippujen ja surumielisten georgiinien avulla juhlalliseksi kappeliksi. Kirstu oli avoinna keskellä lattiaa, ja kirstussa lepäsi Ane, keltaisena kuin norsunluu, ruumispuvussa, joka vivahti sinivalkoiselta ja jonka röyhelletyt poimut ja kielekkeet muistuttivat kiiltopaperia.
Kädet oli pantu ristiin rinnalle, joka vieläkin oli säilyttänyt pyöreytensä. Hänen rippikouluvirsikirjansa oli saanut sijansa leuan alla. Elottomien sormien lomiin oli pistetty ikivihreä myrtinoksa.
Aamupäivällä tuli vaunuissa kuusi soittajaa. Matkalla oli heittänyt muutamia sadekuuroja, ja vähän väliä satoi vieläkin. Vangaan rajalla herrat musikantit kiskoivat mustat, pumpuliset peitteet torviensa päältä; pikkuhuilu vedettiin esille povitaskusta, ja pasuunan kappaleet kerättiin kokoon vaunun pohjalta. Punanenäinen, sinisenviluinen johtaja etuistuimella nyökkäsi, ja kylmästä värisevä surumarssi houkutteli koko vanhan ja nuoren Vangaan huoneista ulos ja pian sitten surutaloon.
Kirstun ympärillä seisoi nyt koko suku, koko Vangaa. Siellä tuoksui puksipuulta, oluelta, märiltä vaatteilta. Oli syöty ja juotu, Ja nyt seistiin tässä hiukan oudolla, puoleksi hupaisella, puoleksi alakuloisella mielellä, pääsemättä oikein selville, mitä tästä seuraisi. Herra Bisserupilla oli toistaiseksi koko homma hallussaan. Hän oli näin tahtonut, ja olihan kestitys hänen. Oltiin hänen mielikseen.
Suvun tädit, serkut, naapurivaimot ja naapuri tytöt olivat jo neljännestunnin ajan itkeskelleet vienosti ja hiljaa, väliin puhjeten hiukan vahvempaankin valitukseen. Julius ja Jaakko vaihtoivat kärsimättömiä silmäyksiä; jälkimäinen alkoi sangen äreästi:
Kuules — tuota noin — jokohan viemme hänet…
Silloin viereisen huoneen ovi avautui, herra Ludvig Bisserup astui kynnyksen poikki, horjui rillit silmillä arkun luo, nosti mustahansikkaisen oikean ja mustahansikkaisen vasemman kätensä, tapaili sanoja, pysähtyi ja katsahti ympärilleen.
Seurakunta katsoi häneen. Hän oli kasvoiltaan norsunluunkeltainen, niinkuin vainajakin hänen edessään. Hermostus, todellinen mielenliikutus, teatterimainen asento, kokonainen sarja monimutkaisia, ristiriitaisia vaikutuksia oli nyt vallalla tässä vaivaisessa pääkaupungin lapsipuolessa, jollaisia elämä ei juuri hennoin käsin pitele.
Juliuksen taholta kuului tukahutettua hihitystä. Sitten alotti sureva rakastaja puheensa:
— 51 —
Tahtoisin — niin, tahtoisin — jos voisin — kaitselmuksen nimessä — tarkotan — anteeksi!…
Hän kääntyi, antoi rillien pudota ja käytti nenäliinaa.
Rakkaat kanssakrist… rakkaat sukulaiset ja vainajan omaiset. Seisomme näiden paarien ääressä, hyvin pian jättääksemme — muuttaaksemme tämän katoovaisen — niin, lyhyesti sanoen, olen tarkottanut, että koska monet läsnäolijoista ovat rumalla epäilyksellä katselleet tätä minun rakkahinta edesmennyttä morsiantani, niin oli minun velvollisuuteni julistaa nyt kuoleman läheisyydessä tämän hyvin kunnioitettavan neidon olevan puhtaan ja viattoman. Niin, minä otan sallimuksen todistajakseni, että hän lepää tässä kuoleman morsiusvuoteessa neitsyenä — neitsyenä, sanon, myrtinkukkasena, oksana, sellaisena — oo, Jumala minua auttakoon, kun olen niin onneton. Aamen, aamen… vettä!
Hän horjui, heilui; Julius juoksi avuksi, tarttui häneen ja sai hänet istumaan tuolille. Vettä ei ollut käsillä, mutta lasillinen baijerilaista olutta; ja hän joi aika siemauksen ja itki ääneen — sydäntä repivää valitusta, johon sekaantui kaikkien naisten nyyhkytys, sill'aikaa kun miehet Juliuksen viittauksesta tarttuivat kirstun kanteen ja naulasivat sen kiinni ammattimiesten joutuisilla, varmoilla iskuilla.
Onpa tuo totta vie kumma otus! mutisi Jaakko. Niinhän tässä seistään, että jo sisukset puutuu. Kuulkaas, miehet! Viedään hänet jo pois! —
Ja he kantoivat Anen ulos ja laskivat hänet kaikkine seppeleineen työrattaille, ja sitten soittajat puhalsivat, ja ajava ja kävelevä saattojoukko järjestyi. Ja herra Ludvig Bisserup istui päällystakitta ajajan vieressä rattailla, yhä pyyhkien silmiään, niin että mustat hansikkaat jättivät merkkejä kalpeisiin kasvoihin, samalla kun kylmänväreet puistattivat hoikkaa viinurin runkoa.
Se oli surkea ruumissaatto surkeassa ilmassa. Ja kun tultiin kirkkomaalle, joka nyt oli kauttaaltaan kuin iso saviläjä, ristien ja aitausten pisteessä esille kuin neulat tyynystään, niin Anen kantajat rämpivät eteenpäin rasvamaisessa sotkussa, ja taivas valoi raskaita syyskyyneliään sateenvarjoille, huopahatuille ja päähineille aivan kuin naamiojoukolle.
Pappi seisoi haudalla. Hän oli odottanut ja käynyt maltittomaksi. Voihan papinkin niin käydä. Oli tilattu pitkä puhe, ja sen mukainen oli maksukin, joka oli suoritettu edeltäpäin. Pastori ajatteli sentään, että hänen pitäjäläistensä etu vaati panemaan ilman laatuun asianmukaista huomiota.
Hän alotti:
Rakkaat kristiveljet ja -sisaret. Kun seisomme näiden paarien ääressä…
Nyt rankka kuuro rummutti pastorin sateenvarjoa. Se oli uusi, soma, kireälle pingotettu silkkisuoja. Ja se laskeutui yhä alemmaksi pastorin päälle, ja sanat rimpuilivat päästäkseen kuuluville, ja kaikki muutkin sateenvarjot vaipuivat pitkien vesisuihkujen virratessa ruotien kärjistä yli saattojoukon, yli kirkkomaan, yli haudan, yli Anen, yli entisen viinurin lemmen, hänen elämänsä tositunteen, joka nyt säädyllisesti haudattiin.
Julius kurkisti vilaukselta sateenvarjonsa alta. Hän katsoi ympärilleen — ja pisti sateenvarjon sarvisen varren suuhunsa. Hänestä tuntui, että hän olisi voinut antaa vaikka kymmenen kruunua köyhille, jos vaan olisi saanut räjähtää edes sekunniksi.
Mutta sitten hän ajatteli Anea, kellaria ja hänen viimeisiä terveisiään. Siitä tuli pistos, sysäys hänen vasempaan kylkeensä. Hän luuli sitä joksikin muuksi ja puri huultaan. Mutta se oli sydämen pistos. Ane oli kuollut, ja nyt häntä haudattiin.
Entä Posti-Johannes? Hän tarkasteli herra Ludvig Bisserupia. Näki hänen kalpenevan yhä enemmän, ikäänkuin olisi itsekin kuolemaisillaan. Ja Posti-Johannes rupesi huomaamattansa itkemään. Hän sekotti kyyneleensä taivaan kyyneliin.
Taivas ei kenties vuodattanut kyyneliään ainoastaan Anen vuoksi, mutta varmaa on, että postimies itki menettämiään kolmeasataa kruunua.
KIRKON LAIVA
Kolme miestä, vanha Ole Bertelsen ja hänen kaksi poikaansa, Karl ja Kristian, istui juttelemassa matalalla äänellä, — ja vähän väliä he vilkaisivat Söreniin, kolmanteen veljeen, joka suurilla sormillaan hypisteli "laivassa" sangen pieniä kapineita.
He olivat kovin ylpeitä tuosta laivasta, niin ylpeitä, että vain kuiskaillen voivat siitä puhua. Mutta jos joku olisi heiltä kysynyt, olisivat he ihan varmaan vastanneet kuin muina miehinä, aivan kuin laiva olisi heistä ollut joutavin kalu koko maailmassa.
Sören istui puujalka kohtisuorana hänen omaa jalkaansa vasten; asento oli jotakuinkin epämukava, mutta ei voinut muuksi muuttua; ja sillä välin kun hänen "varamastonsa" venkkuroi sivulle päin, ja laihat, parrakkaat, kärsimyksien uurtamat kasvot painuivat varovasti raa'annokkien ja partuunien väliin, näpertelivät suuret, ruskettuneet kädet kuin nukenneulojan herkkätuntoiset sormet ylt'ympäri pitkin kantta ja taklausta, ja suurten, tyynten silmien pohjalla piili sellainen sielun riemu, jota ne kyllä varoivat ainoallakaan katseella ilmaisemasta.
Eiköhän siitä jo pian ruvenne kalua tulemaan? kysäisi vanha Ole
Bertelsen varovasti ja kunnioittavasti.
Sörenillä oli hyvä syy olla vastaamatta. Hänellä oli hampaissaan kaksi köydenpäätä hyppysissä, oli pienen pieni, kolmitahkoinen väkipyörä, ja hän koetti nyt, joulukuun päivän pian häipyvässä valossa, päästä kurkistamaan niihin reikiin, joiden läpi hieno köysi oli pujotettava.
Sitten hän sai hampaansa irti ja vastasi erääseen toiseen kysymykseen, joka oli hänelle tehty viisi minuuttia takaperin:
En ole löytänyt kuin yhden ainoan madonreiän sen pohjassa. Onpa se kun onkin, jos niin sopii sanoa, hyvin suoriutunut matkasta, joka on kestänyt kaksikymmentä vuotta.
Onpa niinkin! sanoi Karl vakuuttavasti.
Sinäpä, Sören, huomautti Kristian, kaadoitkin silloin kolmen korttelin pullon öljyä ja tärpättiä sen pohjaan.
Ja nyt kaadamme yhden lisää, sanoi Sören. Kun sitten kahdenkymmenen vuoden päästä laiva taas on tuotava telakkaan, ja kun me sitten ehkä olemme madonsyömiä, ja se joutuu muiden ihmisten käsiin, saavat ne ainakin nähdä, että olemme sitä hyvin kohdelleet!
No, no, sanoi vanha Ole; kyllä me silloin vielä voimme elossa olla.
Semmoistahan meidän sukumme on!
Ole oli hyvän matkaa kahdeksannella kymmenellä ja pojat yli neljänkymmenen.
He olivat kaksikymmentä vuotta sitten — yhdessä muiden paikkakuntalaisten kanssa — päässeet asiasta yksimielisiksi. Kaikilla muilla paikkakunnilla pitkin rannikkoa oli kullakin laivansa riippumassa kirkon katossa; miksi piti Vangaan jäädä niistä takapajulle?
Juuri silloin Sören oli palannut pitkältä matkalta mukanaan puujalka sen "lihaisen ja luisen" sijalla, joka hänellä oli lähtiessään ollut. Kärsimykset olivat olleet kauheat siellä vieraan maan sairaalassa, ja luja merimies oli lopulta lannistunut; lahkolaisuus kukoisti sairaalan vuoteiden ääressä, eri "lähetyssaarnaajat" kiistelivät potilaista, ja Sörenin oli saanut saaliikseen muuan ahnas mies, jolla oli lyhyeksi leikattu tukka ja kiinni puristuneet huulet. Tulta ja tulikiveä, pikeä ja muuta polttoainetta oli satanut nääntyneen ramman päälle, ja Sören oli tullut kotiin, ei ainoastaan luonnollista jalkaansa vailla, vaan luonnollisen mielialansakin menettäneenä.
Hän, joka aina oli ollut ankara tavoiltaan nuorukaisesta saakka, hän paheksui nyt muun maailman syntejä; niihin tuskiin, mitä oli jalan tyngässä, ja katkeraan tuntoon, että piti — paraassa iässä — olla toisten taakkana, liittyivät sairaalassa herätetyt omantunnon vaivat. Hänen piti ja täytyi olla syntinen, ja nyt hän kiivaasti tarttui tilaisuuteen saada "laivan" teolla maksaa edes hiukan suuresta syntivelastaan sinne, missä pidetään kirjaa vähäpätöisistäkin asioista.
Muut keräsivät rahaa raaka-aineisiin, Sören otti avustaakseen suurimmalla määrällä: se oli puolen vuoden väsymätön, yhtämittainen työ fregatin rungon pukemisessa ja rikkaamisessa; ja fregatti ristittiin "Merimiehen muistoksi", ja se oli hyvinkin seitsemän jalan pituinen peräsimen kohdalta liivaripuomin nokkaan [liivari, ruots. klyvare = keula-/halkaisijapurje], ja se valmistui ja kannettiin hyvin juhlallisesti kirkkoon ja ripustettiin kattoon; ja vanha pappi vihki sen puheella, jonka ansiona oli ainakin pituus, ja Sören niisteli alinomaa nenäänsä puuvillaiseen liinaan, jossa oli kuvattuna Sevastopolin vallotus, ja kun toiset menivät kapakkaan juhlallisuuden päätteeksi, kompuroitsi hän puolen penikulman matkan kotia kainalosauvansa ja keppinsä avulla, ja koko ajan hän tappeli vanhain sisällisten vihamiestensä kanssa: ne olivat ajatuksia, jotka syyttivät ja puolustivat toisiaan. Eikö hän liene liian usein vilkaissut ylös komeaan laivaan peläten, että se alkaisi ketjussa kieppua oman akselinsa ympäri? ja eikö hän tässä turhamaisuuden tuskassa jättänyt kuuntelematta vanhaa pappia sillä tavalla, kuin tulee kuunnella sanan julistajaa — vaikka onkin puhe vaan laivasta?
Sitten pääsi vanhasta papista ruma juttu liikkeelle, eivätkä Sörenin mietteet käyneet siitä valoisammiksi. Kun virkamies tekee kassanvajauksen, on se huonona esimerkkinä alaspäin, mutta kun pappi pahentaa seurakuntansa, on se rumempaa. Sillä vaikka enemmistö pitäjäläisiä onkin paksunahkaista väkeä, niin joukossa on tuntehikkaitakin luonteita, kuten Sören, jotka kärsivät voimien riittämättömyydestä kehittämään itselleen ikipätevää siveellisyyttä vapaaksi inhimillisistä intohimoista. Sören kävi mustemmaksi päivä päivältä; eihän hän voinut, kuten veljet, haudata ajatuksiaan verkkojen mukana syvään mereen ja kiskaista niitä takaisin välkkyvinä kaloina.
Silloin isän satunnainen lausuma palautti hänet toimintaan. Niin kauan kun on yksikin oma jalka ja kaksi kouraa vartten päissä, ei tarvitse aivojaan hautoa eikä toisia piinata! Sören häpesi ja tarttui asiaan. "Laiva" oli antanut sysäyksen. Sören rikkasi uuden laivan, joka pääsi näyttelyyn, ja sieltä sen osti — ihan itse amiraali mallikokoelmaan. Toisia laivoja lähti teloiltaan; jotkut joutuivat kirkkoihin, toiset lelukauppoihin. Muutamat purjehtivat mielenylennyksen vesillä, toiset huvin ja ajanvieton. Sörenin ajatukset purjehtivat myöskin; ne eivät enää lojuneet kotona hänen voimiaan kuluttamassa. Ne näyttivät hänelle maailman kaikissa sen ristiriitaisissa hahmoissa ja kaiken takana suuren, yhteisen, inhimillisen lain, elämän lain ja siveellisyyden lain. Herännäisestä Sören muuttui filosofiksi, ja kun tämän havainnon vaikuttama ensi ahdistus oli mielestä haihtunut, niin hän tunsi vaihdossa voittaneensa. Ja niin kului kaksikymmentä vuotta. Veljet olivat kumpikin saaneet vainionsa ja jo aikoja sitten hankkineet pikku väkeä kaupan päälle. Sören oli laittanut itselleen uuden "jalan", paljoa paremman kuin vanha englantilainen oli, joka maksoi seitsemän puntaa sterlingiä; hän filosofeeraili ja rikkasi, hän säästi vähän rahoja ja auttoi veljiä, hän oli nyt melkein arvokkain mies koko kylässä — ja se on jotakin sellaisessa miehessä, joka ei kalasta.
"Vanhan" papin päivistä oli ollut kokonainen sarja pappeja siinä seurakunnassa, johon tämä seutu kuului. Se oli jonkinlainen "läpikäytävä" virkapaikka. Viimeinen, nuorenpuolinen mies, oli siellä ollut jo vuoden tai pari. Papit ovat ihmisten hampaissa meidän aikoinamme. Toiselta puolen huudetaan "totuuden julistajaksi", "herttaiseksi mieheksi"; vastakkaisella puolella kuuluu: teeskentelijä, pölkkypää! Tämä nuorekas pappi ei ollut kumpaakaan. Lapsi — sekä uskossaan että töissään. Oppineen miehen hento poika, joka oli kouluajoiltaan säilyttänyt yhden suuren, kaikki valtaavan rakkauden. Hän rakasti merta, hän olisi tahtonut päästä merille. Hänen terveytensä oli esteenä, ja hän kääntyi papin uralle. Hän oli rehellisesti ihanteiden mies, hajamielinen, hämillään, ulkomuodoltaan tyttömäinen. Hänen hengellinen virkansa ei tuottanut hänelle repiviä ristiriitoja; elämää hän ei tuntenut eikä tahtonutkaan tuntea; jos hän olisi jonakin päivänä sen kohdannut kasvoista kasvoihin, olisi hän väistynyt sen tieltä ja pyrkinyt kotiin lukukammioonsa. Siellä hänellä oli kirjahyllyllään — leikkilaiva. Se oli häntä seurannut kouluajoilta asti. Hänellä oli sitäpaitsi hiljainen vaimo ja pieni poika. Pappilan takamaalla oli rahkasuo ja siinä kirkasta vettä. Siellä pappi vaelsi tuntikausia, mukanaan pikku poikansa ja laivansa, ja vaikeata oli päättää, kumpaako laivan purjehtiminen enemmän huvitti, isääkö vai poikaa; olipa mahdollista, että isä vain siksi otti pojan mukaansa, jottei häntä yksin yllätettäisi tässä toimessa.
Joka päivä hän kulki puolen penikulman matkan kalastajakylään. Hän katseli haaveillen merta ja tuijotti kalastajiin ja heidän veneisiinsä. Eräänä päivänä hän oli ihan vähällä ottaa laivansa kainalossaan mukaan, nähdäkseen sen purjehtivan "oikeassa" vedessä. Hän oli viime hetkessä hillinnyt halunsa, mutta itse asiassa sitten katunut. Tietopuolisesti hän oli perehtynyt koko laivakulkuun ja tunsi laivain rakentamisen ja laivain rikkaamisen koko taidon. Hän oli siitä lukenut teoksia, ja hänellä oli setä, vanha merimies, joka oli huviksensa päntännyt häneen ammattisanaston. Mutta joutuessaan puheisiin kalastajien kanssa hän oli aina hämillään ja hajamielinen. Hän oli väitellyt elämää; nyt elämä väitteli häntä.
Kalastajista ei montakaan nähty pienessä kirkossa. Ei siksi, että Vangaassa erityisesti olisi puuttunut jumalanpelkoa, mutta oli tullut vanhaksi tavaksi vain kaikkein juhlallisimmissa — ja ihan välttämättömissä — tilaisuuksissa siellä näyttäytyä. Nekin harvat kalastajat, jotka vanhoista ajoista siellä kävivät, jäivät vähitellen pois. Ei ymmärretty pappia. Ei häntä vastaan ollut mitään, päinvastoin: hyvin pian tiedettiin kertoa, että hän pienilläkin varoillaan teki paljon hyvää — oli suoraan sanoen hyvin herkkä uskomaan valituksia; ja kalastajien joukosta huonommat verottivat häntä, mutta kirkkoon he eivät tulleet.
Hän itse ei voinut sitä käsittää. Hän valmisti saarnansa niin huolellisesti kuin suinkin; hän oli oppineen miehen ainoa lapsi, hän oli tottunut perinpohjaisuuteen. Toisinaan, ja varsinkin alussa, hänen silmänsä olivat, turhaan etsittyään kalastajia lattialta, kiintyneet saarnastuolista "laivaan", joka siinä riippui ketjussa katosta hänen edessään. Hän oli iloisena kuin lapsi viivähtänyt siinä, se oli sekottanut hänen tekstinsä selitystä, ja hänen oli täytynyt oikein vakavasti koota ajatuksensa, ettei kokonaan hukkaisi hyvin hienosti ja nerokkaasti punottua lankaansa. Laiva oli kovin kaunis.
Mutta jo puolen vuoden ajan hän oli havainnut raihnaisuutta laivan riuvuissa ja runhulteissa [ruots. rundhult, yhteisnimitys puuosille (purje)laivan takilassa] ja köysissä. Hän jutteli siitä opettajalle ja kirkonisännälle ja pienen kylän muillekin ihmisille: he eivät voineet häntä neuvoa, tuskin he aavistivatkaan laivan olemassa oloa — vaikka se riippui siellä kaiken kansan nähtävänä, runsaasti seitsemän jalan pituisena, pikkusia, pölyisiä matruuseja taklingissa, lippu kahvelin alla sekä viiri huipussa.
Sattuipa sitten viime syksynä, että papille ilmotettiin lähetystö
Vangaasta.
Sören, lähetystön puheenjohtaja, vääntäytyi lukuhuoneen ovesta sisään keppineen ja kainalosauvoineen. Toinen veli, Karl, ja muuan kalastaja tulivat perästä.
Pappi oli hyvin hämillään, hän punastui ja sammalsi kysyessään tämän käynnin tarkotusta, ja kun pappi oli niin hämillään, tuli Sörenkin hämilleen, ja hän sammalsi ja änkytti, ja Karl yritti ottaa häneltä suunvuoroa, mutta Sören ei sallinut, ja sitten lopultakin saatiin tarkotus selville, että viimeisenä sunnuntaina ennen joulua tulisi kuluneeksi kaksikymmentä vuotta siitä, kun laiva oli ripustettu kattoon, ja nyt haluttiin parina viimeisenä kuukautena ottaa se alas ja tarkastaa sen kiinteät ja irtaimet vehkeet, ja sitten aiottiin — sunnuntaina ennen joulua — ripustaa se taas paikalleen, ja siihen nyt tahdottiin pyytää pastoria antamaan siunauksensa ja pitämään pieni puhe, kun jumalanpalvelus oli päättynyt.
Näettekös, herra pastori — näin puheenjohtaja lopetti — onhan alusten laita samoin kuin elävien ihmistenkin, että niiden köydet höllentyvät ja runhultit vääristyvät ja muuten sopet ylt'ympäri pölyttyvät, kun on kulunut vuosi ja päivä, saatikka kaksikymmentä vuotta ja muutamia päiviä; ja jos pitää siivota ihmistä sekä päältäpäin että sisällisesti, niin sitä taitoa ei meillä kalastajilla tosiaankaan ole, mutta ihan eri asia on laiva, johon olemme yksin neuvoin keränneet varoja ja jonka minä, Sören Olsen, itseäni kiittämättä, olen taklannut! —
Nuori pappi punastui vielä kerran, katsoi Söreniin ja sanoi:
Olen — olen tosin minäkin huomannut, että laiva on korjauksen tarpeessa. Alihangan puoleinen saalinginsarvi on taittunut, ja… onhan siellä koko joukko vaurioita.
Sören katsoi kummastuneena hintelään pappiin; sitten hän kääntyi molempiin toisiin, kuin olisi tahtonut sanoa: kuulitteko sitä? Saalinginsarvi! —
Ja se kuului tosiaankin yhtä ihmeelliseltä näiden kelpo miesten korvissa, kuin olisi papista tuntunut, jos kalastajat äkkiä olisivat puhuneet hepreaa.
Sören kuitenkin vaan rykäisi ja sanoi:
No niin, jos siis herra pastori — —
Pappi nyökkäsi: Tehkää te vain osanne; minä kyllä teen omani!
Ja sitten ojennettiin kolme suurta kouraa, toinen toisensa perästä, ja papin pieni käsi hukkui kolme kertaa, ja kaikki kolme kalastajaa sanoivat: hyvin paljon kiitoksia, herra pastori!
Sitten lähetystö meni. Mutta ovessa Sören kääntyi ja osotti pastorin leikkilaivaa: Suokaa anteeksi rohkeuteni, mutta tuo tuossa sattui heti silmiini. Luullakseni senkin olisi tarvis päästä teloille, ja ellei pastorilla ole mitään sitä vastaan, niin tahtoisin mielelläni… kerran jouluviikolla —!
Tahdotteko tosiaankin? kysyi pappi riemastuen. Te olette oikein hyvä ihminen.
Mitä vielä, vastasi Sören järkevästi; minä olen vain kolme neljännestä oikeata ihmistä — ja hyvä on vain yksi, joka on ollut.
Se on kristillistä puhetta, sanoi pappi.
Se on inhimillistä, sanoi Sören, mutta aivan hiljaa.
Tuli joulun edellinen sunnuntai. Päivää ei tullut, ennenkuin kello oli melkein yhdeksän aamupuolella, mutta heikossa sarastuksessa Sören katseli teostaan. Tuossa nyt fregattilaiva seisoi korkealla jalustallaan, jonka alle voi kantimiksi pistää salkoja; ja purjeet olivat korjattuina, ja kannella välkkyi kaksitoista malmikanuunaa ja pieniä, sinimekkoisia matruuseja kiipeili köysissä, ja kaikkein somin kapteeni, kultareunus lakissa, seisoi peräpuolella yläkannella, ja lippu liehui hänen kohdallaan kahvelissa ja isonmaston huipussa lepatti valkoinen viiri, johon oli selvästi merkitty: "Merimiehen muisto". Ja ulkona seisoi koko seudun kasvava nuoriso litistämässä nenäänsä akkunaruutuihin eikä kuitenkaan voinut nähdä huoneen sisään.
Kello tuli yksitoista, ja silloin miehet kantoivat laivan niin varovasti, kuin se olisi ollut lasia, ulos huoneesta ja pitkin tietä kirkolle, ja koko kalastajaseutu oli koolla, korkeat hatut ja matalapohjaiset hatut päässä, ja metsätorvi, pari klaneettia ja hanuri oli etunenässä, ja vaimot ja tytöt päättivät kulkueen, ja kasvava nuoriso juoksi pitkän matkaa edellä ja hurrasi — ja sitten niiden taas piti kohta palata laivaa katsomaan.
Varsinainen jumalanpalvelus oli lopussa, mutta kyläläiset jäivät istumaan penkkeihinsä, ja yhä uusia tuli paikkakunnan joka taholta. Kirkko oli koristettu pienillä kuusilla ja muulla talvisella vihreydellä saarnastuolin ympäriltä. Siellä vallitsi täydellinen joulutunnelma. Ja sitten tulivat laivan kantajat tahdikkaassa kulkueessa käytävää pitkin. Ketju hinattiin katosta ihan lattiaan, ja Sören ja hänen vanha isänsä kiinnittivät sen keskilaivan kohdalle koukkuun, joka oli ruuvattu kanteen.
Oikeastaan olisi pitänyt olla rautatanko! kuiskasi Sören vanhukselle.
Onko ketju kierryksissä? kysyi Ole.
Luullakseni ei, vastasi Sören; mutta entäs, jos se kuitenkin pyörii!
Tottahan siitä kerran pysähtyy! sanoi Ole.
Ja niin laiva riippui katossa. Ja nyt voi jokainen nähdä kuparoidun pohjan ja kullatun kokkakuvion ja kanuunat, jotka kurkottivat kaulojaan porteista; eikä kirkossa ollut ainoatakaan silmää, joka ei olisi kaikkea tätä nähnyt.
Pappi seisoi saarnastuolissa; hän oli hyvin kalpea, hän oli puolen yötä valvonut tarkoin valmistaakseen puheensa, mutta nyt, kun hän seisoi täällä, tuntui hänestä oudolta kaikki se, mitä hän oppineesti ja perinpohjaisesti oli yöllä kyhännyt. Tuossa nyt kaunis laiva riippui — hän tuskin uskalsi siihen katsahtaa, ettei katsoisi liian paljon; ja tuolla kaikki nuo ventovieraat kasvot tuijottivat häneen, kaikki kalastajat, heidän vaimonsa ja lapsensa. Kirkko ei ollut koskaan ennen ollut niin täynnä, ja hän joutui aivan hämille ajatellessaan, että hänen nyt piti puhua ihmisille, jotka eivät olleet ennen käyneet täällä — eivätkä kenties vastakaan tulisi.
Silloin kuusten tuoksu hulmahti häntä vastaan; se oli joulun tuoksua, ja papista tuntuu aina kodikkaalta siinä tuoksussa. Hän risti kätensä, loi katseensa alaspäin, sitten taas ylös ja alkoi.
Hän puhui armosta, armosta ylhäältä, kirkollisista armon välikappaleista, omasta syntisyydestämme, lujasta esivallasta,kuninkaasta, joka pitää valtion peräsintä, ja suuremmasta kuninkaasta, joka pitää maailman peräsintä. Ja kun hän nyt tahtoi sitoa tämän peräsimen laivan peräsimeen, lipesi häneltä lanka, ja hän alotti uudelleen armosta.
Lattialla näkyi pientä merkitsevää levottomuutta. Pappi katsahti sinne, ja hän katsahti laivaan — se pyöri hyvin hitaasti. Se pysähtyi ja kääntyi takaisin päin, ja pappi pysähtyi ja käytti nenäliinaansa. Ja sitten hän pääsi kiinni toiseen lankaan.
Hän kertoi, mitä rakennustaito tarkottaa kirkon laivalla. Tästä sanasta olivat papit eri mieltä. Luultavasti oli ymmärretty väärin kreikkalainen sana vaoa, kenties sekotettu sanaan vuva. Ja hän rupesi penkomaan hyvin perusteellisesti — ja nyt laiva taas kieppui ylhäällä ketjussaan.
Silloin pappi aivan hämmentyi, ja lattialla kävi levottomuus suuremmaksi.
Pappi tuijotti laivaan, joka oli jälleen pysähtynyt, ja isonmaston viiristä hän luki: "Merimiehen muisto".
Ja silloin tuntui, kuin olisi hänessä äkkiä jokin valo syttynyt — kenties tuollainen oikea joulukynttilä. Katso, tuollahan istuvat kaikki nuo ihmiset ja tuijottavat häneen, omituinen uteleminen katseissaan. Eiväthän he olleet laisinkaan tulleet kuulemaan kirkollisista armon välikappaleista taikka omasta syntisyydestään taikka kreikkalaisista sanoista ja sanontatavoista. He olivat köyhiä ihmisparkoja, jotka kokivat kovaa merellä ja rannalla, he olivat suuria lapsia kaikki tyyni, vanhat ja nuoret; he olivat tuoneet lapsellisen lahjansa, he olivat kiintyneet tähän laivaan: sehän oli heidän omaa elämäänsä, siinä oli heidän sotaretkensä ja kalamatkansa, ylös, alas, myrskyssä ja tyynellä, ryöppyisinä öinä ja viileinä päivinä. Se oli luottavaisena lahjana annettu, kirkolle. Kuinka kirkko voisi kiitostansa lausua muuten kuin terottamalla heidän mieliinsä kirkon parhaimpia sanoja: keskinäistä rakkautta, veljellistä yksimielisyyttä elämän kovassa taistelussa ja kaitselmuksen tutkimatonta lakia?
Ja semmoisia sanoja nousi ehdottomasti papin huulille. Kaikki tieteellinen esitystapa, koko ulkoa opittu puhe oli unhotettu. Ensi kertaa pappi puhui valmistamatta. Ja hän käytti sellaisia sanoja kuin kantraus ja ankkuripohja, ja hän lopetti tällaisella lauseella… "kun suuri kapteeni komentaa: kaikki miehet kannelle!" Sitten hän lopuksi sanoi: aamen! Ja kun hän katsoi alaspäin, niin kimalteli kosteutta kaikkien silmissä; ja kun hän taas katsoi ylös, riippui laiva siellä niin vakavasti ja tyynesti, kuin sen ketjussa ei olisi ikinä ollut kierrosta.
Ulkona Sören odotti pappia.
Kiitos, herra pastori, — kiitos! sanoi filosofi.
Oletteko tyytyväinen? kysyi pappi hyvin hiljaa.
Olen — kun lopultakin pääsitte tuuleen. Alussa oli hiukan pulaa; mutta niinhän sitä meillä muillakin usein on pula. Nyt teitä meidänkin puolella ymmärretään! —
Joulupäivänä oli koko kalastajaseutu taas kirkossa. Kyllähän sitä sanottiin, että he olivat vaan laivaa katsomassa. Mutta kalastajat ovat kerta kaikkiaan oikullista väkeä.
Toisena joulupäivänä Sören noudatti papin leikkilaivan korjattavakseen.
SUNNUNTAIMESSU TARVISISSA.
Keväällä 1885.
Lumi sulaa, kuin jäytäisivät sitä elämän voimat. Mitä? — juurihan täällä oli kevät, ruohonvihreitä vuorenrinteitä, kukkia vilisemällä, pyökissä umput — — — Oikein! Ja tänään sulaa jalan korkuisia lumikerroksia; jotka toispäivästä saakka ovat kevättä peittäneet.
Olemme puolenkolmatta tuhannen jalan korkeudessa. Ja kun aurinko oli paistanut ensimäiset kahdeksan päivää, kasaantuivat pilvet yhteen, tuli semmoinen lumipyry, ettei moista muualla tapaa kuin Alpeilla; taivas ja maa yhtenä; mutta tänään on sunnuntai, tänään paistaa taas aurinko, ja lumi sulaa.
Tarvisin löytää, kun tarkkaan hakee, Etelä-Kärntistä — tuskin puolen tunnin rautatiematkan päässä Italian rajalta — Ober-Tarvis ja Unter-Tarvis — sen notkon pohjalta, jonka kautta kansainvaelluksen aallot vyöryivät roomalaisten valtakuntaa kohti. Roomalaiset asuivat näet täälläkin ja paljoa pohjoisempana silloin, kun vyöry tuli. Täällä on ollut taisteluja, jumalat armahtakoot! — pitkin "Roomalaistietä" ja "Roomanlaaksossa",kaikkialla, missä täällä päin vielä on nimien jälkiä siltä ajalta. Verta on vuotanut virtoina — niin tuhannen vietävästi, kuten vanha ystäväni, vuoriston talonpoika sanoo; gootit ja longobardit ovat taistelleet lyhyttukkaisen, pyöreäpäisen legionasotilaan kanssa. Keskinäistä ottelua on kestänyt läpi koko keskiajan, ja myöhemmin ovat venäläiset, ranskalaiset, itävaltalaiset ja italialaiset sekottaneet vertansa yhteen — vaikkei juuri veljellisesti. Kaikesta tästä murhaamisesta tietää Schlitza-joki kertoa, kiidättäessään vaahtoisana laakson halki viileitä, puhtaita lumivesilaineitaan. Onneksi sillä on muutakin kerrottavaa.
* * * * *
Sunnuntaina aamupäivällä Tarvis menee kirkkoon. Unter-Tarvisissa on oma kappelinsa Maria-Loretto, josta päälle päätteeksi kulkee se tarina, että siellä on pari hyvää italialaisten mestarien maalausta. Mutta Ober-Tarvisissa on pitäjän kirkko, Pyhä Pietari ja Paavali… kunnia sille! Se on tietysti rakennettu uudestaan jälkeen viidennentoista vuosisadan, jolloin se oli oikein hyvä gootilainen kirkko; nyt se on saanut merkillisen kiinalaisen torninhuipun, joka on katettu sinkillä ja tuhrattu hirveimmällä teurastajanpunaisella värillä, mikä ikinä on katsellut Alppien sinertäviä, kaihoisia latvoja kohti. Mutta se on ympäristöään ylempänä, seistessään keskellä muurien ympäröimää, neliömäistä kirkkotarhaa. Oikea pikku linnotus, jossa on sekä todellisia että maalattuja ampumakoloja ja kaksi ulkonevaa, pyöreää tornia, nähtävästi peruisin linnankreivien ja kahakoiden ajoilta. Tästä kirkkotarhasta ja sen vihreistä, jyrkistä vallirinteistä minä pidän. Sillä on historiansa — vaikkapa romanttinen historia — josta kaikuu terästä ja ampumista ja huutoja ryntääville: No, tulkaapas ottamaan!… ja siihen sekaantuu aamupäivämessun urkusäveliä ja suitsutuksen vahvaa, imelää tuoksua ja seurakunnan merkillisen yksitoikkoisia, viattoman liikuttavia kärntiläisääniä:
— Bitt für uns, bitt für uns! Herr!…
* * * * *
Olen hiukan tuttu kirkkoherran — "der Pfarrer" — kanssa; hän on pitkä, vahvarakenteinen, vielä nuori mies, jolla on ahavoittunut — panettelijat sanovat: punainen — kotkannenä. Kaikkien mielestä hän on vakava ja virassaan uskollinen pappi. Vapaamielisillä on hiukan kaunaa häntä vastaan vaalipäivistä saakka. Mutta eräs nuori tyttöraukka, jonka kauneus oli hänen pahin vaaransa — Tarvisissa on myös sotaväkeä —, sanoi häntä sen sijaan ystäväni lääkärin kuullen "lempeästi tuomitsevaksi herraksi, joka ei hyljännyt huonoakaan ihmistä". Luonnollisesti hänessä on joku verta tuota katolilaisuutta, joka vain ehdollisesti miellyttää meitä pohjoismaalaisia — kenties siksi, ettei meitä ole siihen totutettu kätkyestä saakka. Mutta yksi asia minun täytyy hänen ansiokseen tunnustaa: hän heittää keilaa erinomaisen hyvin. Näkisitpä hänet jonakin lauantai-iltapäivänä keilaklubissa vanhan Gelbfussin luona! Hän sipaisee päästään mustan, pitkäliepeisen takkinsa, käärii ranteesta paidan kalvosimen — ja rits! Pallo lentää suoraa kyytiä. Ei kertaakaan "ojaan", vain erinomaisen harvoin "tyhjään".
* * * * *
Tätä hän osaa — ja juoda ruukkunsa olutta tai lisäksi puoli litraa viiniä — eikä milloinkaan menetä tasaista, harvasanaista, hymyilevää, hillittyä ryhtiään. Sitä ei heitetä takin mukana; — ja me muut, pikku tohtori, suuri leveälapainen notaari, kaikki 27:nnen kenttäjääkäripataljoonan upseerit, minä itse ja useat toiset toverit voimme olla aika iloisia ja sukkelia: kirkkoherra säilyttää tasapainonsa, ei koskaan hurmaannu, ei koskaan kääriydy hartauden kaapuun, ei rupea toverilliseksi. Ja siksipä hänestä ehkä kaikki pitävätkin — vieläpä lääkäri ja upseeritkin.
Tässä on jotakin nimenomaan katolilaista. Siellä kotona ollaan hyvin väärässä, kun kuvitellaan roomalaisen kirkon papistoa niin ylhäisen ylpeäksi. Se on tavallansa kansanvaltainen. Se ei alennu kansaan; se elää, vaeltaa kansan seassa — väliin paitahihasillaan, väliin messupaidassa. Kotona, pohjolassa, voisi moni maalaispastorimme ottaa tästä oppia.
* * * * *
Tänään he menevät kirkkoon — vuoriston talonpojat raskaissa kengissään, päällä harmaat tahi ruskeat nutut, joissa on vihreä pystykaulus, linnunsulalla koristettu hattu kallellaan päässä. Piippu on nyt poikkeukseksi suusta poissa.
Ja heidän naisensa — vanhoja äitimuoreja, jotka vaappuvat eteenpäin pidellen ennen niin raudankovissa, vaan nyt tutisevissa käsissään hartauskirjaa, pieni vihreä oksa lehtien välissä. Nuoria, terveitä, vaimoja ja tyttöjä, päässä matalat miesväen hatut taikka liinat, yleensä tummat silmät, säännölliset piirteet, lyhyet helmat, valkeat sukat, nauhakengät — jalat kuin taiteilijan veistämät. Naiset tekevät kovaa työtä, heidän on pakko tehdä: miehet istuvat kieltämättä mielellään ravintolassa, nousevat vuorille, kaatavat jonkun puun, ampuvat jonkun vuorivuohen, sepittävät siitä runon ja laulavat sitä ravintolassa. Täällä on tietysti vakava yksinäinen raatajakin ylhäällä vuoren kupeella, mistä hieno, sininen savu nousee niin surunvoittoisena iltataivaalle. Mutta muuten Kärntin talonpoika on huoleton veitikka, lyyrillisten runojen sepustaja, jossa huomaa myös vahvaa eroottista paikallisväriä. — Kärntiläislaulut ja kärntiläisrunous ovat melkein saavuttaneet tyrolilaisen maineen. Laulu on yksitoikkoista, mutta yleensä soitannollisesti varmaa, ja siinä tuntuu metsän kaikua, tunturin viattomuutta. Nämä laulut (die Kärntner-Lieder) on ahkerien kätten kerääminä julkaistu kahtena nidoksena, jotka sisältävät aivan erinomaisia kauneuksia, yleviä luottavaisuudessaan, samoin kuin joukossa on ylenmäärin rohkeita ja vallattomia. Siistitty painos on myöskin olemassa yhtenä nidoksena — in usum delphini.
He menevät tänään sunnuntaimessuun. Kokonainen kansanvaellus tasaisesti viettävällä, kapealla käyrällä kadulla, jonka varrella on melkein katkeamaton sarja kunnianarvoisia ravintoloita Unter-Tarvisista Ober-Tarvisiin asti. Kattojen raskas, valkea lumiröykkä tippuu tippumistaan kimaltelevina pisaroina — taikka valuu koskena räystäskourujen — sylkevien lohikäärmeiden — ammottavista kidoista… siellä täällä liukumisen rasahdus, kumea jysäys — ja lyhyt, pirteä kärntiläiskirkaisu — kun sattuu lunta vyörymään katonharjalta. Ja kaikki on jälleen hiljaa… kuuluu vain kirkkoväen rämpimistä, kun sitä yhä tulee alhaalta päin läpi lumen ja sohjon.
Mutta ylhäältä, juulisten alppien korkeimmilta huipuilta, välkkyy puhdas, neitseellinen lumi. Se houkuttelee, se viittaa. Otan hatun ja kepin — suuret, raudotetut kengät — ja sitten matkaan!
Kuinka ihmeellinen, kuinka haavemainen maisema! Lunta vuorilla juuresta huippuun saakka; ja lumen läpi, niin pitkältä kuin metsäaluetta riittää, tuikkii mehevän vihreä kevät lippujansa: Terve, terve! Vuoritien toisella puolen, alhaalla solassa kuohuu Schlitza-joki — se on oikein uhoissaan tänään, kun on saanut lisävoimia lukemattomista puroista, sulavasta ja tippuvasta märkyydestä. Toisella puolella kohoovat törmät, jotka näyttävät luiskahtaneen villien tunturilinnojen huipuilta ja taivasta tavottavilta vallinsarvilta — luiskahtaneen ja tarttuneen kalliopohjan päällystänä oleviin suippuihin kuusen- ja honganrunkoihin, joiden keskellä pyökki levittelee vaaleita päivänvarjojaan niin iloisena kuin pikku tytöt, jos nämä keskellä talvea saavat käsiinsä kesävaatteet ja leikkivät "metsään menoa".
Hihhei! kuuluu ylhäältä. Se on nuori "Holzknecht", sulkakoristeinen hattu kallellaan ja vuorisauva kädessä; hän hyppelee kuin vuorikauris, ja hänen kintereillään lohkeilee suojaista lunta ja lähtee vierimään pieninä lystillisinä, aivan vaarattomina vyöryinä, jotka jysähtäen pysähtyvät tielle jalkaini eteen; ja kun kepilläni sohin tuollaista luokseni kierinyttä lumimöhkälettä, voi käydä niinkin, että siitä ilmestyy pieni keltainen taikka sininen kukka, aivan kuin alppiprinsessa sadun munasta.
Satua on koko maailma täällä, missä kevät piilee lumen peitossa. Ja jos pysähdyn tien käänteessä, missä etelä-aurinko oikein vimmatusti tunkeutuu villiin vuorensolaan, niin virtaa vastaani heränneiden ja heräävien yrttien ja kukkien tuoksu — autuas henkäys versovasta ja varttuneesta elämästä, joka huomenna tai ylihuomenna aikoo nousta ja heittää yltään valkean verhonsa: uudestisyntymisen ja ylösnousemisen ihana vertauskuva — sille, joka tahtoo ja voi nähdä.
Ohi ja läpi Flitschlin pienen vuorikylän; muutamia hajanaisia, puoleksi sloveenilaisia majoja vähäpätöisen kappelin ympärillä, jonka pärekatto kohottaa siron kellotapulinsa huippua niin suurta, villiä, majesteettistä, haavemaista taustaa vasten, että maalari, joka on minussa hereillä, nöyränä väistyy syrjään ja mieleni käy yksinkertaiseksi tuntien muutakin kuin hartautta luonnon ilmiötä ja luonnon kauneutta kohtaan.
Kuka tietää: ehkä olen tästä mieleni liikutuksesta velassa tuolle vähäpätöiselle kappelille tiepuolessa ja vähäpätöistäkin mitättömämmälle Kristuksen kuvalle, joka riippuu lukitun oven ulkopuolella! Kaikki ovet ovat täällä lukittuja; ei mitään inhimillistä elämää, ei edes murisevaa koiraa. Asukkaat ovat kaikki mennet aamupäivämessuun Tarvisiin. Olen yksin, aivan yksin, äärettömän vuorimaiseman tuijottaessa minuun häipyvien värien hienoista hopeavivahduksista — niin lähellä, kuin voisin siihen tarttua ojentamalla käteni — niin kaukana, kuin puhtauden ja onnen aavistus tuntuu olevan inhimillisestä surun ja tuskan täyttämästä mielestä.
Tuossa riippuu puinen kuva ruoskitusta ja ristille kuolleesta ihmisparasta — ei, jumalasta, jonka sanotaan kuolleen syntiemme tähden! Se ei ole taideteos; oikeastaan kamala katsella, vaikka unohtaakin olevansa taiteilija. Mutta lasten herkkäuskoiset silmät ovat ehkä nähneet tästä jotakin puuttuvan; viattomat kädet ovat poimineet kukkia lumen alta ja peittäneet laihat lanteet ja seppelöineet kallistuneen pään kevään esikoisilla. Enhän ole katolilainen; kenties liiemmäksikin protestantti — ihminen olen, yksin — aivan kuin hyljätty — ylevän villiyden autiossa maailmassa, jonka majesteettisuus ei muuta kaipaa. Välkkyvänä, siintävänä, huikaisevana loistaa ikuinen lumi minua vastaan noilta repeytyneiltä huipuilta, uhmaavilta, ylimielisiltä, jääkylmiltä — tuolta kaukaa, kaukaa, mistä ei voi ajatella minkään jumalan astuvan alas luoksemme ja ottavan kärsiäkseen syntiämme ja tuskaamme. Luonto on kuollut — mutta lapsen kädet kietovat jumalan ympärille seppeleen. Niin hän siis elää lapsen uskossa: ainoassa mahdollisessa. Ja nyt muistan kaikki ihmiset, joiden olen nähnyt polvistuvan tämän tien vieressä — ja ymmärrän, etteivät he ole katselleet tuota kuvaa taideteoksena.
Olen yksin. Ja tuo kärntiläiskäsityöläisen jumalankuva rukka on myöskin yksin pienen, luisuvan räystään alla, jolta lumi roikkuu ja tippuu kirkkaina kyynelinä. Tuollainen helmeilevä kyynel sattuu erääseen kukkaan; sen keltainen terä painuu veltosti seppeleestä irti ja putoaa maahan. Otan sen käteeni ja seison siinä — epätietoisena, pistänkö sen napinläpeeni, hattuuni, vai suutelenko ja panen sen takaisin paikalleen. Silloin kuuluu lähimmältä tunturilta, läpi Schlitza-joen hillityn pauhun, kummallisen kumea, jyrisevä… niin, millainen ääni? — puoleksi maanalainen, puoleksi kuin pilvistä, jotka alkavat kerääntyä korkeimpien huippujen ympärille. Hieno, kaukainen, valkea pöly nousee luisuvalta metsän rinteeltä — taaskin möyryävää, kauas häipyvää ääntä, päättyen kuin sysäykseen, jonka voimasta maa tuntuu hyvin heikosti vapisevan. Lumivyöry — vuorilta syössyt! Se oli täyttä totta.
Katson sivulleni, jyrkkää metsän rinnettä ylöspäin, joka on ihan vieressäni. Roikkuuhan täälläkin jalan korkuinen lumikerros ulkonevilla kallionlohkareilla ja noiden runkojen varassa, jotka nyt näyttävät niin epäluotettavilta, oksien ikäänkuin voihkiessa taakan alla.
Jonkinlainen jähmetys valtaa minut… Ja rinnastani nousee kummallinen rukous ja puristautuu ilmoille, vaikken sanoja erota, ja kuitenkin niin, että selvästi kuuluu sisästäni sanoja — ja ne yhdistyvät vetoamaan johonkin tiettyyn persoonalliseen voimaan, aivan kuin mahtavaan metsien ja tunturien,elämän ja kuoleman valtiaaseen…
Herr! bitt für uns! —
Silloin vuoriston talonpojat palaavat kotiin aamupäivän messusta
Tarvisista.
"DER TROTTEL".
Kun Schlitza-joki kuuman päivän perästä huokui viileyttään lähimmille rinteille, kun aurinko lähetti viimeisen tervehdyksensä laakson halki, samalla kun paksut pilvet vastapäätä auringonlaskua uhkaavina kertyivät kokoon vuorenhuippujen yläpuolella, silloin hän kernaasti tuli näkyviin kuin kellon käki ja istuutui penkille pienen, matalan, pärekattoisen majan eteen.
Siinä hän istuskeli ja piti lystiä lauhassa viileydessä, auringon punaisessa hohteessa, hieroen käsiään paksujen jalkojensa välissä, lapsellisilla sammakonsilmillään hymyillen niin iloisesti ja leveästi kuin koko maailma olisi hänen omansa.
Jos lapset sattuivat kutsumaan poika parkaa, antaakseen hänelle jonkin suuremman kuparirahan, niin hymy kävi vieläkin valoisammaksi ja leveämmäksi. Hän nousi ja ravasi alas rinnettä; hänen iso päänsä oli pelkkää sekavaa kiittämistä — samalla kun raskaat, hervottomat jäsenet äärimmäisiin saakka ponnistelivat tahtoa totellakseen. Joki pauhasi valkeassa vaahdossa alla hänen edessään, ja hänen takanaan kasaantuivat raskaat iltapilvet vuorenseinämille. Taustanaan vakavanraskas, synkkä maisema hän seisoi siinä, aivan auringon paisteessa, eriskummallisena ihastuksessaan, irtaantuneena tomun siteistä kaikessa suruttomuudessaan ja tietämättömyydessään — iloisena kuin eläin, jota ystävällinen käsi hyväilee — niin onnellisena kuin vain tylsämielinen voi olla.
Sellaisina hetkinä hän oli meidän mielestämme melkein kaunis — mikäli puhtaasti välitön ilo kaunistaa kaikkia eläviä olentoja. Ja ystävämme lääkäri sanoi: Voisinpa häntä kadehtia!
Mutta kun vuoriston nuoriso hätyytti häntä ärsyttävillä huudoilla ja kivenheitoilla ja kun hän vastarintaa ajattelemattakaan tuskaisena ja peloissaan etsi suojaa talomme takana — kuin vainottu eläin, joka ei ymmärrä käyttää omia voimiaan — kun hän kiusaantunut, pelästynyt, täydellisen avuton ilme silmissään katsoi ympärilleen, ikäänkuin koko maailma olisi häneltä suljettu eikä hänellä olisi muuta neuvoa kuin heittäytyä Schlitzaan, — silloin sydämemme vuoti verta hänet nähdessämme.
Tuo raukka! Onko luonto ikuisesti kaltaisensa armottomuudessaan, kun se kahden olennon väkevimmästä vietistä päästää syntymään tuollaisen olennon, varustaa hänet voimilla, joille hän ei keksi käytäntöä, kieltää häneltä kaikki — paitsi hetkellistä onnen tuntoa, joka jälleen vaihtuu rajattoman turvattomuuden tajunnaksi?
Voihan asettaa itselleen kysymyksiä, jotka värityksessä vetävät vertoja vuorimaisemalle, kun yön varjot alkavat sen yli levitä. — Mutta tässä oli luonto kuitenkin syytön.
Näyttää siltä, kuin useimmissa pienissä Kärntin vuorikaupungeissa, kenties Ylä-Itävallassa myöskin — kussakin olisi oma tylsämielisensä, oma "Trottelinsa". Tarvisilla oli omansa. Ja tämä on lyhyesti hänen tarinansa.
Noin kymmenkunta vuotta sitten ei Tarvisissa vielä ollut ketään tylsämielistä; mutta sinne oli tullut nuori, kaunis, kevytmielinen naikkonen, mukanaan viiden, kuuden vanha kaunis poika, terve, sopusuhtainen, vahva, jolla oli kirkkaat hyväluontoisen viekkaat lapsensilmät — semmoinen poika, jolla ei ollut isää, ainakaan kirkonkirjojen mukaan, ja joka kenties olisikin päässyt maailman läpi ilman isää, jos vaan äiti olisi ollut kelvollinen.
Mutta eipä äidistä juuri mihinkään ollut. Hän palveli milloin missäkin, kulki tansseissa ja huvitteli oikein kärntiläiseen tapaan; olihan näet sotamiehiä, kenttäjääkäreitä, kylliksi Tarvisissa kaunista tyttöä hauskuttamaan — ja sillä aikaa hoiti poika itseänsä siellä, missä oli vaalittavana, vanhan vaimon luona laitakaupungilla. Tällä vanhalla eukolla oli poika, "iloinen Seppel", ammatiltaan suutari; ja suutarilla oli opetettu kottarainen, jonka kanssa hän kilpaa vihelteli varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Kaikki pitivät pojasta, joka ei kellekään mitään pahaa tehnyt, jolla päinvastoin aina oli jokin sukkela päähänpisto, naseva vastaus, terve nauru kaiken ystävällisen lähestymisen palkaksi, ja suutari jakoi pian rakkautensa kottaraisen ja vilkkaan pikkupojan kesken. Kenties suutarin rakkaudesta kallistui jokin määrä pojan äitiin; mutta iloinen Seppel oli luonteeltaan käytännöllinen eikä vähääkään tuntehikas. Hän ei siis niinkään suuresti pannut pahakseen, että tyttö piti ketä kulloinkin sattui häntä parempana. Naiset ovat arvaamattomia ja käsittämättömiä! Kun he ovat mieltyneet johonkuhun, niin pitäähän heitä lempiä — mutta ei sovi vaatia ihmeitä! Se oli korkein totuus, mikä suutariin oli jäänyt elämän kokemuksista naisalalla.
Kun kerrottiin, että tyttö oli mieltynyt erään ylhäällä metsän rajalla asuvan vuoristolaisen poikaan, niin Seppel sanoi: Siinä hän on oikeassa! Jos hän voi saada satimeen tuon pyynpoikasen, on se totta vieköön järkevintä, mitä hän koskaan on tehnyt. Mutta luulenpa sentään, että se on viekas velikulta, se poika!
Eräänä iltapuolena nainen tuli hakemaan poikaa mukaansa. Seuraavana päivänä piti näet eräässä pienessä vuorikylässä olla kirkkojuhla; nyt hän aikoi mennä sinne — viettää yönsä erään ystävättären luona — ja tahtoi saada seuraa matkalle! sanoi hän ja näytti hymyillessään valkeita hampaita somissa auringon paahtamissa kasvoissaan.
Eikö sinun olisi parasta antaa pojan olla? kysäisi Seppel ja katsoi toisaanne kottaraiseen päin, joka istui häkkinsä päällä ja nokki ruohoturvetta. Hän on vain vastuksinasi — vaikka mihinkä joutuisit yöpymään — ja hän on liian pieni löytämään yksin kotiin, jos sattuisi sinusta eksymään! —
Mutta nainen vastasi, että oli niin pitkä ja ikävä matka yksin kulkea sinne vuoristoon. Kyllä hän pitäisi huolta pojasta ja muutenkin sen oli hyvä päästä ihmisiin ja katsoa ympärilleen! —
Ja niin hän vei pojan mukanaan. Poika viittasi pienellä, ruskealla kädellään: hyvästi! hyvästi! ja loi pitkään suutariystäväänsä pitkän katseen kirkkaista, viekkaista lapsensilmistään — vielä tien mutkassa hän kääntyi ja katsoi hymyillen luottavaisen iloisena, terveenä kuin nuori lintu pitkään, hiukan eteenpäin kumartuneeseen kasvatusisäänsä. Äiti veti häntä kädestä pois; pienten tukevien jalkain täytyi kunnollisesti ponnistella voidakseen jotenkuten pysyä solakan naisolennon rinnalla — ja Seppel puri piippunsa imuketta ja astui takaisin puolipimeään suutarinmajaansa, mutta viheltelemättä kilpaa kottaraisen kanssa. Hän pahotteli, että oli sallinut naisen viedä pojan mukaansa.
Yöllä puhkesi ukkosilma, joka koko edellisen päivän oli uhkaillut alhaalla laaksossa, Seppel oli monta kertaa ylhäällä ja kävi ulkona. Ilma värisi jyräyksistä, salamat huikaisivat — ja jättivät taas jälkeensä sysimustan pimeyden, jossa rohkea Seppelkin luuli näkevänsä kaikenlaisia kummallisia ja kammottavia ilmiöitä: kaikki ristiinnaulitun Kristuksen kuvat vääntelemässä ja valittamassa pitkin matkaa vuoristoon päin — ja hurjan ratsastajan kiitämässä metsästä laaksoon pää kainalossa, josta Seppel oli kertonut pojalle monta monituista kerta, kun tuli hämärän ja takkavalkean aika. Nyt hän harmitteli puhuneensa lapselle sellaista.
Kun jyrinä lakkasi, seurasi raju myrsky ja jääkylmä sade. Vasta aamupuhteella sai vähänkään kunnollisesti nukuttua. Iltapäivän tienoissa naikkonen tuli takaisin - yksin.
Hän oli äkeissään, läpimärkä; koko kirkkojuhla oli sateesta mennyt myttyyn; hän läimäytteli vahvoja lanteitaan, pusersi pääliinaansa, haukkui ilmaa ja kysyi lopulta, oliko poika jo tullut?
Poika — poika! huusi Seppel. Mutta hyvä Jumala, minne sinä hänet olet jättänyt? —
Mistä minä tiedän! vastasi hän äreästi; minua nukutti eilen illalla — hän tahtoi juosta pitkin huonetta — annoin hänelle korvapuustin — sitten hän karkasi metsään. Luulin tietysti, että hän juoksi kotiin!
Tietysti! toisti Seppel ja astui askeleen taaksepäin, samassa ehdottomasti kohottaen kättään. Tietysti ansaitsisit sinä korvapuustin. Riennä nyt tuonne äidin huoneeseen saamaan jotakin kuivaa päällesi — ja lähdetään sitten liikkeelle — poikaa hakemaan! —
— Minä olen väsynyt ja uninen; minun täytyy mennä kotiin. Voit häntä itse hakea! sanoi toinen. Ja niin hän meni.
Seppel seurasi häntä katseellaan, puri kirouksen hampaittensa väliin, tarttui keppiinsä ja lakkiinsa, sulki ovensa ja lähti vuoristoon. Parin halkoajurin kanssa hän kapuili pitkin tiheätä, synkkää metsää. Sieltä he lopulta löysivät pojan. Hän oli kaivanut itsensä sammaliin; hänen jäsenensä olivat kutistuneet — kylmästä — tuskasta — pelosta… hurja, hirveä yö tuolla ylhäällä autiossa metsässä yksin, kuusivuotias lapsi parka! Hänen silmänsä tuijottivat jäykkinä päässä; hän oli menettänyt puhekyvyn — hänestä oli tullut tylsämielinen.
Hänen kasvatusisänsä kuoli vähän sen jälkeen. Äiti oli jo silloin kohta kadonnut. Poika tuli kunnan hoitoon. Tarvis oli saanut "Trottelinsa".
Niin, luonto voi kyllä olla armoton, kova, tunnoton saavuttamattomassa majesteettisuudessaan; se voi synnyttää olennoita, joista täytyy sanoa, ettemme voi niiden tarkotusta tajuta. Mutta voiko se arvaamattomuudessa vetää vertoja ihmisten itserakkaudelle ja kevytmielisyydelle?
No niin; tällä raukalla on hetkiä, jolloin hän on kylläinen, jolloin ei kukaan häntä kiusaa, jolloin hän nauttii virralta nousevaa puhdasta, viileän lauhaa ilmaa, samalla kun vuoriston laskeva aurinko häntä hyväilee hymyllään ja kultaa hänen kurjuuttaan. On hetkiä, joina maailma näyttää kuuluvan hänelle — ja jolloin vielä kaupan päälle joku lapsenkäsi hänelle ojentaa sen, mikä hänestä on arvokkainta, viiden kreutserin rahan tupakan ostoon. Ja vaikka hetken kuluttua hänen kiusanhenkensä rupeavatkin katkeroittamaan hänen elämäänsä — mitähän meidän on sanottava, meidän, joilla on kestettävänä tämä sisällinen taistelu ja alituinen pelko tulevaisuudesta, ympärillämme pelkkiä suruja, huolia, pettymyksiä, kärsimyksiä?… Ja ajatelkaas, että hän oli kaunis poika — että hänestä kenties olisi tullut meidän kaltaisemme — ja että hän olisi joutunut samaan, kärsimysten, pettymysten, huolien, surujen kiertokulkuun!
Ystävämme lääkäri on kenties oikeassa sanoessaan: ei lopultakaan voi tietää, ketä pitää kadehtia ja ketä surkutella!
MARIA LUSCHARI.
Jos aamulla nouseminen, velvollisuutensa täyttäminen pitkin päivää ja illalla hyvällä omallatunnolla maata meneminen — jos se on elämää (ja onhan se monen elämänä): mitä onkaan sanottava elämästä jyrkkien kuilujen varrella, missä virta pauhaa alhaalla syvyydessä, missä valkea vaahto kapean polun käänteessä ikäänkuin kohoaa ja viittaa — mitä on sanottava näiden kivisten notkojen pohjalle jääneistä metsänrippeistä, jotka ovat kaatuneet ja murskaantuneet silloin, kun myrsky tai lumivyöry siitä hillitönnä kulki — ja miten on selitettävä se huimaus, se sielun hurmio, joka valtaa ihmisen, kun on ponnistellen päässyt vuoren huipulle ja näkee maailman ihanuudet jalkainsa juuressa?
Mitä merkitsee nähdä maailman ihanuudet jalkainsa juuressa? Katso alas eteesi, sinä, joka seisot täällä huipulla! Aurinko valaa huikaisevaa valoaan pitkin tunturin sivuja; virta välkkyy syvällä sinisessä rotkossa; vuorimetsä näyttää olevan luisumassa syvyyteen vaipuaksensa sitä odottavaan syliin, puristuakseen sen maidonvalkeassa pyörteessä ja kadotakseen äärettömyyteen. Pikkaraisen kaupungin päällä lepää utua ja hienoa savua. Koko näky tuntuu narripeliltä, kujeilevan vuorenhaltian vallattomalta oikulta. Ja sinä itse, joka olet kartuttanut voimiasi vaivaloisella kiipeämisellä, sinä, joka olet paisuttanut nuoruutesi halua elämän nauttimiseen, sinäkö muka et tietäisi, mitä merkitsee nähdä kokonaisen maailman ihanuus jalkojen juuressa — ja toivoa itselleen siipiä laskeutuakseen maahan sitä maistamaan?
Mikä hyödyttää meitä ja lähintä sukupolvea paraiten: kaivautuako ratkaisemattomiin kysymyksiin, ilmottautua kaikenlaisiin yhdistyksiin, huomata joutuneensa ymmälle, sorretuksi, muserretuksi, ennenkuin kenties on kantanut ainoatakaan hyväksi poltettua tiiltä tulevaisuuden suureen rakennukseen — vai rohkealla mielellä tunnustaa se savi, josta meidät kerta kaikkiaan on luotu, tunnustaa olevamme luotuja väkevän Jumalan kaltaisiksi, joka istutti viiniköynnöksen, jotta voisimme itseämme virkistää sen rypäleillä, ja miehen kylkiluusta teki naisen juuri niin kauniiksi, niin viehättäväksi, että voisimme unhottaa kaiken sen hien ja vaivan, mitä meillä oli saavuttaessamme hänet ja pitäessämme omanamme — saavuttaessamme ja omistaessamme hänen kauttansa elämisen onnen tai onnettomuuden? — —
Olen sinulta kysynyt, lukijani, vaan ei sinun tarvitse vastata. Tule mukaani vuorille! Viettäkäämme läpi vuorokauden renessanssielämää! —
* * * * *
Pitkin liidunvalkeita, pölyisiä teitä tuli aina viikkojen päästä, joskus pari parin jäljestä, vaan useimmiten suuria parvia noita vaeltavia miehiä, naisia ja lapsia.
He kulkivat maalaiskaupungin lävitse pysähtymättä mihinkään ravintolaan — harvinainen kieltäymys tällä seudulla. Katse luotuna maahan tai tiukasti eteenpäin he astuivat läpi mutkikkaan kadun, missä heitä katseltiin väliä pitämättä tai seurattiin säälivällä hymyllä. Heillä oli kädessä tukenaan sauva tai kainalossa suuri, kirjava puuvillainen sateensuoja. Lapsillakin oli tuommoiset suunnattomat sateenvarjot, joita he kantoivat vakavan arvokkaasti koettaessaan pysyä aikaihmisten kintereillä.
Kuljettu matka oli ollut pitkä; sen saattoi nähdä vaatteista ja käynnistä, mutta eteenpäin oli määrä, ja eteenpäin he pyrkivät; ja niin he pääsivät kaupungista — ja samalla tiehensä, ikäänkuin molempien vuorenrinteiden välinen laakso olisi heidät niellyt.
Miehillä oli kauttaaltaan tummat puvut karkeista, raskaista kankaista, painavat saappaat tai raudotetut kengät ja pyöreät, matalapohjaiset hatut. Harvoin oli hattuun pistetty kukka tai nokkela linnunsulka — jollaisella koristeella Kärntin ja Tyrolin talonpoika ei melkein koskaan jätä itseään somistamatta. Naiset olivat kirjavampia; he kulkivat yleensä suorempina kuin miehet; vaan he kantoivatkin taakkojansa — vasuja, myttyjä — päänsä päällä, niin että heidän oli pakko käydä pää pystyssä, kuten nähdään Italiassa. Hameet tai helmat oli kääritty ylös taikka lyhyiksi leikattu polven kohdalta, ja jalat näkyivät ruskeina ja vahvoina — ellei niitä oltu pistetty jäykkiin, hyvin neulottuihin saappaisiin. Liivi oli tiukka, avoimeksi uurrettu rinnalta; mutta yli olkain olivat pöhöllä paitojen valkoiset hihat. Jos vanhat vaimot kellertävällä ihollaan ja ryppyisillä kasvoillaan lähinnä muistuttivat noitia, niin oli siellä myös ihania olentoja nuorempien, vieläpä keski-ikäistenkin naisten joukossa. Kotoinen maalaisväestömme, se kun on hyvinvoipa ja vanttera taikka kumarainen ja kulunut, jollainen se myöskin voi olla, ei voi likimainkaan näyttää sellaisia tyyppejä. Ja niin nämä miehet, naiset ja lapset kulkivat pienen kaupungin lävitse ja sitten edemmä tietä pitkin, jonne katosivat.
Mitä väkeä nuo ovat? kysyin kerran isännältämme.
Ne ovat pyhiinvaeltajia! —
Vai pyhiinvaeltajia!
Niin! Niitä tulee joka taholta: Kärntin takimmaisilta kulmilta, Steiermarkista, Krainista, luulenpa vielä Unkaristakin, ja ne menevät pyhälle vuorelle — Maria Luscharille! Maria Luschari! Kappaleen matkaa Tarvisista kohoaa kivipatsas, jonka huipussa on valkoinen marmorienkeli. Tämä enkeli on tienviitta. Se ojentaa kättänsä viitaten kapeaan sivulaaksoon. Villit vuoripurot ovat yhtyneet ja tältä kohtaa puhkaisseet itselleen uran. Kesällä uoma on kuiva; talvella virta kiehuu ja kuohuu. Pitkin ahtaan rotkon molempia sivuja pyhiinvaeltajat ovat survoneet polun metsän halki, kivisen kalliomaan poikki, yhä jyrkemmäksi vuoren huippua kohti, missä pienellä tasaisella pinnalla rinteiden ja kuilujen keskellä kohoaa vähäinen, valkoiseksi kalkittu kirkko ja vaatimaton torni pyrkii ylös puhtaaseen vuoristoilmaan. Rikkinäiset, lumipeitteiset alppihuiput — näennäisesti vaan ampumamatkan päässä — tuijottavat säälivästi tätä kääpiömäistä herranhuonetta.
Leiriytyneinä kirkon ympärille, ahtaaseen paikkaan sullottuina, siellä on kaupustelijain myymälöitä, "pyhä" majala paikalliselle papistolle, tässä kirkossa toimiville hengenmiehille, ja "epäpyhä" ravintola hartaille pyhiinvaeltajille ja tiedonhaluisille maailmanlapsille, jotka tahtovat olla yötä alppiseudun viileässä ilmakerrassa.
Tämä vuori on se "pyhä". Tässä kirkossa säilytetään ihmeitä tekevää kuvaa, joka esittää Jumalan äitiä lapsi käsivarrella. Juuri tämän kuvan luo tekevät toivioretkiä sairaat ja murheelliset, kärsivät ja poljetut — kuten meillä vaellettiin pyhille lähteillemme. Me olemme siitä päässeet eroon; mutta eteläsaksalainen, sloveeni, Tyrolin italialainen on vielä tämän lääkityksen tarpeessa. Muuten siitä saa ajatella, mitä tahtoo.
Pieni ystäväni lääkäri ja minä olimme jo kauan jutelleet, että pitäisi mennä sinne yhdessä. Keskikesä oli tavattoman kuuma, Italia pani tuntemaan läheisyyttään — ihanan laaksomme ilma pysyi hiljaa ja hehkui ikäänkuin polttouunista tulleena — siirsimme vuorimatkamme viikosta viikkoon, tyydyin katselemaan, miten pyhiinvaeltajia kulki kaupungin kautta; ihmettelin vaan, etteivät he olleet kokonaan nääntyneet kuumuuteen, hikeen, pölyyn ja paastoon. He kiihottivat mielikuvitustani, he yllyttivät haluani oppia tuntemaan niitä ihmisiä, joista iltasin vilisi tarinoita Gelbfuss papan parvekkeella — noina iloisina Itävallan iltoina, joiden viattomaan ja huolettomaan suloon on vaikea löytää vertaista pohjoisissa voileipäpakinoissamme, kun näissä on meidän oluemme, meidän poliittinen suvaitsemattomuutemme, mieskohtainen närkästymisemme, ahdasmieliset näkökantamme.
Tulipa sitten elokuu ja sen mukana ilman muutos, ukkosta, salamaa ja rankkasadetta. Kaikkien vuorten huipuilla kimalteli lunta, alkoi jo olla syysviileätä, kasvit, eläimet ja ihmiset pääsivät taas hengähtämään — tuli ihana kuukausi, ja eräänä iltapuolena pikku tohtori selitti, että nyt voisin noutaa vuorisauvani ja paulottaa säärystimeni, sillä nyt sitä mentiin Maria Luscharille!
Vielä kerran virkistettiin paikallisia ja karttatietojani miedon, kylmän, vaahtoavan olutlasin ääressä; — pappa Gelbfuss, Minna, Kathi, Eva, pikkunen yliluutnantti, iso kapteeni, pappi, notaari, veli "Hans" ja muutkin veljet: kaikki nyökkäsivät ja toivottivat meille hyvää onnea matkalle! Ja sitten lähdettiin.
Minä en ole vuorille nousija. Olin vähällä sanoa: onko kukaan tasankolainen? Vaan unohdan, että muuan maanmieheni on erinomaisen kova kiipeejä.
Vuorisauvastani olin hyvin ylpeä. Se olisi hyvinkin voinut olla mukana Ditmarskin sodassa, sillä niin pitkä ja raskas ja raudotettu se on — hyppysauva, jota voi käyttää keihäänä. Tohtori vilkaisi siihen, hymähti, vaan ei sanonut mitään.
Edellisenä päivänä olin sen hankkinut; ja koetellakseni sitä ja itseäni olin kavunnut pari tuhatta jalkaa eräälle tunturille, joka haarautui Maria Luscharin vuoresta: silloin olin havainnut, että mitä ylemmä jouduin — ja mitä jyrkemmäksi tunturi kävi — sitä vähemmän apua minulla oli tukisauvastani. Viimeiset kolme, neljä sataa jalkaa minun täytyi ryömiä käsilläni ja polvillani; ja ellei minua olisi hävettänyt, olisin mielelläni päästänyt keihään vierimään kuiluun. Mutta kun loioin ylhäällä huipulla, uupuneena, rajusti huohottaen, hikeä vuotaen — olin tietysti, kuten ainakin kokematon, valinnut urotyöhöni keskipäivän ajan — minkä palkan sainkaan vaivoistani! Kokonaisen maailman ihanuus jalkaini juuressa — kaukonäky ihmeitten maahan, jossa oli siintäviä harjanteita, uhmaavia huippuja, valkoisia torneja silkkihunnun poimuissa — ja ilma niin vahvistavaa, niin kevyttä, niin puhdasta — koko Italian vahvatuoksuiset kukkaishenkäykset, joita pohjolan viileä viima sulattaa ja imee… oo! Ylen ihanaa! —
Minuun oli tullut tavaton into päästä "pyhälle" vuorelle, vaikka pitikin sinne nousta kaksinkertainen määrä jalkoja.
Pitkin matkaa laakson läpi reippaasti tietä marssiessamme tohtori vakuutteli minulle, että olimme valinneet oikean ajan. Kun vasta oikein todenteolla tulisi ponnisteltavaksi, niin iltaviileys jännittäisi voimiamme. Vuoren huipulla tulisi olemaan kylmä — siksi vaippa olalle! Ellemme siellä vaan saisi usvaa, valaisisi kuu meille tietä loppumatkan huipun ylitse pitkin kuilua kirkolle ja majoille.
Koetin luoda itselleni tuosta kuvaa: huippu — kuilu — villit vuorenseinät joka taholla — kirkko ja majat, jotka täältä alhaalta näyttivät naurettavan pieniltä leikkikaluilta korkealla auringon kultaamassa ilmassa… mutta luovuin saamatta kuvaa havainnolliseksi. Minusta tuntui vaan olevan mahdotonta, että me pääsisimme tuonne ylös — ainakaan ensimäisenä vuorokautena.
Tervehdimme "enkeliä", joka viittasi meille tietä syrjälaaksoon. Ja pontevasti sysäsin keihääni kärkeä kulmikasten kivien väliin, joilla polku näytti ihan olevan laskettu — ehkä sitä varten, että pyhiinvaeltaja raukat saisivat yhä sovittaa syntejään.
Sitten päästiin vuorenkupeen juurelle. Tästä alkoi nousu.
Mutta ennenkuin noustaan, luon silmäyksen leveään päälaaksoon — kanavalaaksoon, Tarvisin laaksoon —, mistä muinaisen kansainvaelluksen tie, sotilastie, kauppatie ja nyt rautatie kulkee Italian tasangoille.
Saifnitzin poikki kulkee rautatien raide, Malborghetin ohitse Pontaffeliin ja edelleen Italian alueella Pontebbaan… äh! mitä lukija noista nimistä välittää? Minussa niiden pelkkä kaiku herättää äärettömän monta kaunista, kirjavaa, vahvaa muistoa, ja nämä muistot liittyvät itsestään iltapäivän lämpöiseen, vienoon värihohtoon — koko laakso näyttää ahmien kylpevän tässä valossa — seuraan kaikkia näitä piirteitä, vuorien jyrkkiä, kaltevia tai kaarevia rinteitä, törröttäviä huippuja, yksityisiä puita, kirkontorneja, jonkin talon tai majan kattoa — olen sulautunut tämän maiseman henkeen — ja tunnen kummallista surumieltä, että olen tuonne jättänyt osan sieluani!
Tule nyt, haaveilija! sanoo lääkäri. Ja polku viittaa meitä ylöspäin.
Se vie ensimäisen "karavaanimajalan" sivutse. Se on sloveenilaiseen tyyliin rakennettu ravintola, josta ulkonee puoliavoin parveke. Siellä on tulisijoja niiden pyhiinvaeltajien varalta, jotka tahtovat levähtää ja vahvistaa itseään, ennenkuin alkavat kiivetä. Tämän ravintolan sivulla, polun vieressä, on myöskin pitkä jono pajuvitsoilla köytettyjä risu- ja polttopuukimppuja järjestettyinä suuremmiksi ja pienemmiksi kasoiksi.
Myydäänkö täällä polttopuita? Asuuko tässä jokin kaitsijamies? kysyn ja hieman kohotan tuommoista kimppua, joka tuntuu koko painavalta.
Se on pelkkää synninsovitusta! sanoo tohtori hymyillen. Ja hän selittää, että vuoren huippu on ihan kalju; siellä ei tapaa puun tai pensaan näköistäkään; mutta kun pyhät isät eivät siellä ylhäällä saa palella ja kun synnintuntoinen pyhiinvaeltaja raukka mielellään koettaa lyhentää syntivelkaansa taivaalle ja vuoren papistolle mieluisella työllä, niin pyhiinvaeltaja sälyttää puut selkäänsä — välittämättä siitä, mitä hänellä muuten on taakkana — ja pyhät isät saavat ruokansa keitetyksi ja majansa lämpimäksi! —
Minä häristän hänelle:
"Du Spottgeburt von Dreck und Feuer!" ja samassa käännyn, ja edessäni on muuan niitä näkyjä, jotka voivat niin syvästi ja pysyvästi tarttua muistiimme ja niin sanoakseni antaa päivälle, ympäristölle, tilaisuudelle varsinaisen värin, sävyn, luonteen.
Kaksi pyhiinvaeltajaa — epäilemättä isä ja tytär — tuli alhaalta päin meitä vastaan.
Seisahduimme ja päästimme heidät ohitsemme.
Ukko oli kuin veistetty puusta tai kivestä. Kovana, jyrkkänä, vaiti hän harppasi, hieman kumarruksissa nojaten kuorittuun, sileäksi kuluneeseen sauvaan — pikkunen kaksipuolinen pussi olalla, silmät tuijottaen suoraan eteenpäin tarkkaamatta ketään tai mitään ja kuitenkin nähden kaikki… hän tiesi toisen tulevan perästä. Hän oli niin käskenyt — sanatta.
Ja toinen seurasi. Päänsä päällä hän kantoi risukimppua; sen olisi luullut painavan hänet koukkuun — mutta hän astui suorana, toinen paljastettu käsivarsi ylhäällä, valkoinen, pöyheä paidanhiha laskeutuneena — niska, kaula, povi — ja semmoinen piirteiden sopusointuinen leikki noissa lanteissa ja paljaissa jaloissa… nuori Diana, ankara kuin rangaistus, mehevä kuin rikos… syntinenkö?
Astuimme ehdottomasti ihan syrjään, kun hän meni ohitsemme kantaen synninsovituskimppuansa… viehättävän hienot kasvojen piirteet, tyynet, ylpeät vuorivuohen silmät — ylväs ja vaiti kuin suru. Tohtori ei enää nauranut: kulkija ei katsonut häneen eikä minuun. Pian he molemmat olivat jonkun matkan päässä — isä edellä, hän takana… polun mutka peitti heidät — taas sain vilaukselta nähdä sorean tyttöolennon, joka suurta risukimppua kannatellen asteli pitkin jyrkkää kuvetta… ja sanoin tohtorille, etten muistanut koskaan nähneeni kauniimpaa nuorta naista.
Hän hymyili: kyllä niitä saamme nähdä useampiakin ennen huomista aamupäivää. Glück auf! —
Glück auf! Vuorimiesten huudahdus toisilleen alhaalla pimeässä kuilussa. Oltiin nousemassa, alettiin täyttä totta kiivetä.
Kuinka päästiin huipulle — sitä en enää muista. Ja kertoa sellaisesta vaelluksesta, tunti tunnilta, jakso jaksolta, asema asemalta… mitä vielä? Voiko kuvata, mitä on uupuvien voimien ja samalla ruumiillisen nautinnon tunto — kun rinta rajusti ponnistelee eivätkä kuumat huulet voi muuta ähkiä kuin tajuamattomia ääniä? Miten kuvata levon makeutta, ensimäisten kymmenen minuutin levähdystä pienellä hirsimajalla — kun äkkiä sinipunerva syvyys aukeni jalkojen juureen, äärettömän syvällä rotkon pohjassa?… ja ruoskittua, veristä, oikeastaan kammottavaa Kristuksen kuvaa, joka riippui ristillä tuolla syvyyden partaalla — ikäänkuin se tuskallisen surumielisin silmin mittaisi kaikkea inhimillistä kurjuutta ja viheliäisyyttä kuilun pohjalla — alhaalla laaksossa, jonne on sirotettu pieniä kaupunkeja aivan kuin leikkikalulaatikoita?