JAAKKO. Minäkin mielisin sanoa sanan. Tämä on hääpöytäni, minulle iloisin atria ijässäni, ja samoin, luulen minä, Kreetalle myös, ja sydämestäni suon sen iloiseksi muillenki. Mutta pitääkö nyt sen hauskuus hämmentymän turhasta, mitättömästä syystä, paljaan lorujutun kautta? Pois se! Elkäät olkaa ämmäkkäitä, pojat, vaan jättäkäät tämä leukain nalkutus ja syökäät ja juokaat kuin ystävät!
ESKO. Oikein, puusuutari! Sinä olet puusuutari ja minä olen nahkasuutari, me vedätämme siis vähän virkaveljiksi.—Mutta yhden asian tahdon hyväntahtoisesti sinulle sanoa. Vanhempasi tekivät vähän tyhmästi pannessansa sinua puusuutarin oppiin ja ei nahkasuutarin. Usko minua, puusuutarin virka ei lyö leiville tähän mailman aikaan, mutta saappaita ja pieksuja nahasta tarvitaan aina tuomiopäivään asti. Nahkasuutariksi olis sinun pitänyt ruveta.
TEEMU. Nahkasuutari! Mikä on nahkasuutari? Vihelijäinen pikikuono.
KARRI. Teemu!
ESKO. Sano mitä tahdot, Teemu, mutta nahkasuutareita ei kasva vaan jokaisella oksalla.
TEEMU. Aina semmoisia kuin sinä. Sinä olet juuri se sama suutari, jonka käsi-alasta minä olen kuullut hyvin huonoja juttuja.
ESKO. Sano suoraan, mitä kuullut olet.
TEEMU. Eräs mies, talonpoika, minä en sano kuka hän oli, mutta hänpä kaupunkitiellä kertoi minulle, että koska hän ensi kerran otti jalkaansa sinun tekemäsi saappaat, ja käytyänsä tuvasta tallin parsille havaitsipa mies, että toisesta saappaastansa oli antura pois; se oli, näetkös, jäänyt tielle tuvan ja tallin parsien välille.
ESKO. Se on vale ja väärä puhe, jyrkästi väärä. Enkeli taivaasta ei tee parempaa saapasta kuin minä.—Sinä, Mikko, tunnet työni ja tekoni; todista, mitä tiedät!
MIKKO. Suutariksi hyväksi sinun tiedän, ja sen myöntää koko pitäjämme, mutta en takaa toki, että kiistan kestäisit, jos oikein pääsuutari enkeleistä astuisi ales tänne kanssas kilvoittelemaan.
ESKO. Mutta siinä lujana pysyt, mitä todistit sekä itses että pitäjämme puolesta?
MIKKO. Siinä pysyn.
ESKO. Noh.—Mutta jääköön tämä tähän. Minä olen aina kovin vastakynsinen omaan kiitokseen; se, niinkuin tietään, haisee pahalle. Kuitenkin tulee arvomiehen itsiänsä jalosti puolustaa, koska mailma häntä sortaa tahtoo. —Mutta ihmetellä täytyy tuon miehen häijyä sisua. Kuin takkiainen hän iski puheeseni kiinni, koska minä ihan hyvänsuosiosta tahdoin osoitella tälle sulhaiselle, että nahkasuutarin virka olisi, kentiesi, ollut hänelle hyödyllisempi kuin puusuutarin ammatti.
KARRI. Suutaroitsemisen niin nahassa kuin puussa heittää hän nyt Helssinkiin ja rupeaa kuin myyri maita möyrimään. Se on päätöksensä tänään.
ESKO. Se on ero asiassa.
KARRI (olvihaarikka kädessä). Jaakko, sinun maljas juon ja toivon, että vuoden päästä jo huoneesi valmis on ja sinä isäntänä Koutinkorvessa vallitset. Kuusisto ympäriltäs kaatukoon ja kontio maristen sijansa muuttakoon vähän sinnemmäksi; siellä on tilaa teille molemmille. Ryskyen kaskes palakoon ja nouskoon korkeuteen sakea sauhu, että ihmiset taitavat sanoa: tuolla palaa Koutinkorven Jaakon kaski. Kymmenen vuoden päästä olkoon huhdat pelloiksi muuttuneet, jossa vilja lainehtii, ja siinä, missä nyt on harmaa suo ja kurjet pesiä tekee, seisköön silloin heinäsuovat. Emäntäsi koivopäitä ja kyytöselkiä mäen syrjässä lypsäköön, kivisellä tanterella leikitköön iloinen lapsiliutas ja Halli portilla haukkukoon, koska sinä itse huoneesi portaalla viikatettas niot ja aurinko länteen laskee. Ja päivä nouskoon taas ja laskekoon; niin vuodet menköön, niin aika aina onnen suojassa kulukoon, kunnes viimein päänne vaipuu rauhalliseen hautaan; ja kaipauksen kyynel silloin kastakoon hautanne kummun.—Minä muistoksenne juon. (Juo).
ESKO (itseks.) Herrajesta! Pääni käy pyörään, koska aattelen, että, ilman petoskauppaa, kaikki tämä onni olis langennut minulle.—Mutta minä olen vaiti.
KARRI. Entistä totisemmaksi saattoi juttuni Jaakon. Heitä Hiiteen tämä tuumaileva muoto, ja katso rohkeasti tulevaa aikaa vasten naamaa.
JAAKKO. Niin juuri, isäntä. Kerran käsiin käytyäni enpä taakseni katsoa aio ja toivon, että otsani hiestä viimein palkinnon saan. Mutta en taida toki unohtaa niitä vastuksia, jotka saattavat mua kohdata, ja hirvein niistä on kesäinen halla-yö, joka parissa hetkessä voi tyhjäksi tehdä vuotisen vaivan, hedelmöitsevän laihon lakastuneeksi korreksi muuttaa.
KARRI. Totta sanot, mutta malta, että toivo mielii aina haastella koreata kieltä. Vastoinkäymisiä on meille alati tarjona, siitä ei kysymystä; harmaa halla viljas menettää taitaa, mutta sekoita silloin kaarnaa leipääsi ja raivaa vielä enemmän soita ja maita. Te'e työtä ja säästä ja käytä itses aina kuin rehellinen mies, niin kaikki viimein päättyy hyvin.
ESKO. Laittamattomasti haasteltu ja viisaasti, sen taidan vakuuttaa. Kuin me vaan aina itsemme rehellisesti käytämme, sovintoa ja suosioa rakennamme, emmekä koskaan pidä suden eikä lampaan puolta, niin kukkuupa, kukkuupa viimein lähellä hautaamme kiviaidan turpeella kunnian käki.
TEEMU. Kuku sinä siellä ja kuku sinä täällä.
ESKO. Minä en puhu sinulle.
TEEMU. Mutta minä puhun sinulle.
ESKO. Sinun ei tarvitse puhua minulle, sinä et saa, minä kiellän sen.
TEEMU. Taidatko kieltää suuni käymästä? Eikö ole minulla valta puhua?
ESKO. Sama valta kuin minullaki.
TEEMU. Sinä et saa puhua, kuin vanhempain ihmisten luvalla.
ESKO. Mistä syystä? Olenhan sanonut, että henki-rahan minäkin edestäni maksan.
TEEMU. Sinä? Yksi esivallan pienemmistä; jonka taidan tappaa koska hyväänsä, kuin vaan jätän viisi kopekkaa rintas päälle.
ESKO. Siihen taidan vastata Mooseksen laista näillä sanoilla: jos tapat yhden näistä pienemmistä, niin myllynkivi sinun kaulaas ripustetaan ja sinä upotetaan meren syvyyteen.
KARRI. Minä pidän sinusta, Esko; sinä olet vakaa ja pitkämielinen mies.
ESKO. Annetaan hänen olla rauhassa, isäntä. Hän ei tiedä laista eikä sakramenteistä. Tässä oli puhe myllynkivestä, mutta juuri hänen sydämensä on kova kuin alimainen myllynkivi. Hän on surkeasti synteihinsä paatunut mies.
TEEMU. Sinä hunsvotti!
ESKO. Minäkö hunsvotti?
TEEMU. Sinä kenkäraja!
ESKO. Minäkö kenkäraja?
TEEMU. Sen sanoin.
ESKO. Kuulkaat, ihmiset!
KARRI. Olemmeko kaikki ravitut? (Hetki äänettömyyttä).
1:N HÄÄMIES. Tottahan jo mahdamme olla.
2:N HÄÄMIES. Koskas sitten, jos ei jo?
KARRI. Siunatkaamme sitten. (Siunaavat istuessaan, nousevat pöydästä).
ESKO. Kiitoksia vaan, isäntä!—Nämät ovat hauskat häät, ja hauskemmiksi tuntuisivat vielä, jos ei soittomiehenne olisi niin äkeässä mielenlaadussa.
KARRI. Me annamme hänelle anteeksi.
ESKO. Me annamme hänelle anteeksi. Mutta pahoin on hän minua haukkunut, hävyttömästi koettanut kunniaani lokaan tuhria, ja rupeisinko retumaan kanssansa käräjätuvan ovissa, (taputtaen hiljaa Teemua päähän, joka istuu rahilla) niin kalliiksi, hyvin kalliiksi tulisi sinulle tämä atria, mies.
TEEMU. Katsokaat päälle, hän tukistaa minua.
ESKO. En tukista, vaan taputan.
TEEMU (nousten rahilta). Taputat. Pidätkö minua poikanulkkina, kakarana, koska taputtelet minua päähän? Katso, ettes makaa tuolla pöydän alla ja kuultele mesiäisiä!
ESKO. Minä en pelkää sinua, minä en ole mikään jänis enkä oravakaan. Olenpa Nummisuutarin poika ja kannan tynnörin ja kakskymmentä vakkaa rukiita.
TEEMU. Minä kannan kaksi tynnöriä täyteensä.
ESKO. Sen kannan minäkin, jos oikein pahan pääni päälleni otan.
MIKKO. Oiva mies ei kerskaile, vaan näyttää voimansa, jos niin tarvitaan.
ESKO. Tuokaat tänne kaksi tynnöriä.
MIKKO. Onhan muitakin keinoja, voimia osoitella. Menkäät painimaan!
ESKO. Tules painimaan!
TEEMU. Pelkäisinkö?
1:N HÄÄMIES. Iskekäät yhteen kuin kaksi karhua sammaleisella kalliolla. Mutta olkoon se kunniallinen paini.
2:N HÄÄMIES. Ja tämä katkaiskoon hammasnuottanne. Heikompi olkoon sitten äänetön kuin hiiri.
KARRI (erittäin Mikolle). Pelkäänpä tulevan tästä painistansa huonon lopun; kädet ja koipeet taitavat he runtoa toinen toiseltansa. Ja toveris ei tiedä Teemua pitäjämme vahvimmiksi miehiksi.
MIKKO. Ei yhtään vaaraa. Koettakoot voimiansa; tuleepa siitä jotain lystiä katsella. (Eskolle ja Teemulle). No, mitä kyräilevät sonnit?
ESKO. Minä olen valmis.
TEEMU. Minä myös.
KARRI. Minua ei miellytä tämä temmellys, mutta jos en taida haluanne pidättää, niin painikaat ja syyttäkäät itsiänne, vaikka selät taittuisi ja sääret murtuisi. Kuitenkaan ei saa tämä tiimelys, niinkuin usein tapahtuu, loppua tappeluksella ja verellä. Sentähden tahdon teille ilmoittaa: joka painin riidaksi kääntää, hänen heitämme ulos tunkiolle.
1:N HÄÄMIES. Sen teemme.
TEEMU. Olkoon niin.—Tule nyt. (He käyvät toinen toisensa kaulukseen ja painivat).
MIKKO. Seis' kannallasi, Esko!
1:N HÄÄMIES. Näytä Teemulle, ettei miestä, jolla ei vertaista!
MIKKO. Meidän kylän poika voittaa.
2:N HÄÄMIES. Ei, meidän kylän poika, sanon minä.
ESKO. Elä kurista minua! (Pidättävät paininsa).
MIKKO. Hiiteen tämä kaulusheitto. Pankaatpas oikein rakasta ristipainia.
ESKO. Sitähän minäkin tahtoisin.
TEEMU. Sitä sinun saaman pitää. (Painivat ristipainia).
MIKKO. Kas niin, Esko!
2:N HÄÄMIES. Teemu, elä häväise kyläämme.
MIKKO. Muista, Esko, että olet Nummisuutarin poika!
1:N HÄÄMIES. Tasavoimat, tasavoimat!
KARRI. Pojat, pojat! Kaikaleet permannostani heltivät. Noh, olkoon menneeksi! Kuka voittaa? (Teemu heittää Eskon allensa).
MIKKO. Esko! Mitä täytyy minun nähdä! (Painiat nousevat ylös).
TEEMU. Minä olen Teemu.
2:N HÄÄMIES. Uljas poika!
TEEMU. Näitkös? minä likistin hänen laattiaan jo juuri niinkuin talluksen.
ESKO. Niin, herra tirehtööri!
TEEMU. Kylläs sen tiedät, ettei meidänkään pitäjässä kaalia syödä.
ESKO. Niin, herra tirehtööri!
TEEMU. Kaksi Eskoa kuitenkin minä aina korjaan.
ESKO. Juuri niin, herra tirehtööri!
TEEMU. Kylläs sen tiedät!—Hyvät ystävät ja hää-miehet! näittekö minun heittoani? Se meni vaan noin, juuri niinkuin leikin teossa. Niin minä poikia opetan!
ESKO. Elä veli kulta puhu niin kopeasti, vaikka voitatkin!
TEEMU. Kiitä, ettäs kävelet vielä kahdella töppösellä!—Kylläs sen tiedät.—Makasithan tuossa kinttaana vaan. Eikä miestä leikillä kumota, ei vaankaan miestä leikillä kumota.
ESKO. Tules toinen kerta!
MIKKO. Niin, Esko, elä anna perään!
ESKO. Tules toinen kerta, mies!
TEEMU. Ei maksa se vaivaa.
ESKO. Hän ei uskalla enään!
TEEMU. Uskalla! (Käyvät kiivaasti painiin).
MIKKO. Nyt, Esko, ponnista takaisin miehuutesi arvo! (Teemun isä tulee, käy poikansa kaulukseen ja kiskoo hänen ulos).
KARRI. Teemu parka!
MIKKO. Esko, nyt kadotit miehuutesi.
ESKO. Pahasti, että pääsi hän näin kynsistäni!—Oliko se isänsä?
KARRI. Isänsä; ja aika-mekosti, luulen minä, hän poikansa nyt sukii.
ESKO. Se ei haita hänelle!—Mutta onhan se sopimatonta näin peuhata toisen häissä. Mitä sanoo morsian? Minä pyydän anteeksi!
KREETA. Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa!
ESKO. Sydämeni on kovin kipeä. Minä en voi ymmärtää, kuinka hän sai minun allensa.
KARRI. Hän on vahva!
ESKO. Minä olen vahvempi. Mutta millä keinolla sai hän minun allensa?
MIKKO (erittäin Eskolle). Usko minua, jos tahdot, mutta se ei käynyt rehellisellä tavalla. Hän kamppasi.
ESKO. Sitähän pelkään minäkin.—Sinä taidat sen todistaa?
MIKKO. Hän kamppasi.
ESKO. Jaa, hän kamppasi. Mutta minä hänen opetan.—Missä asuu se mies?
2:N HÄÄMIES (osoittaen akkunasta). Tuo pikkuinen tönö mäen syrjässä tuolla, jonka ovella näet rehevän koivun, on hänen kotonsa.
ESKO. Nyt minä menen sinne ja opetan pojan kamppailemaan kunniallisessa painissa. Lurjus! Tappeluksessa voitan hänen juuri vissiin.
MIKKO. Epäilemättä.
ESKO. Eikö ole hän ansainnut köniinsä?
MIKKO. Aika tavalla.
ESKO. Heitellä painissa vekarajalkaa! Silloin tarvittis niin kuranssia, niin kuranssia.—Minä tulen pian takaisin.
KARRI. Esko, kuule varoitukseni: anna miehen olla! muutoin taitaa sinun käydä pahoin.
ESKO. Häntä en pelkää. Tuonne mäen syrjään juoksen niinkuin ilves ja haen ylös sen kavalan ketun luolastansa. Tahdonpa näyttää, mitä se maksaa, että salakoukkuja tekee.—Minä tulen pian takaisin. (Menee).
KARRI. Enpä havainnut minä mitään kamppausta painissa. Pahoin meiltä, jos yllytämme yksinkertaisia kumppania hurjiin käytöksiin.
MIKKO. Se ei vahingoita, isäntä. Hän on vimmatun itsepintainen ja voimaansa aina luottava. Ei vahingoita, vaikka saisi hän pienen muistutuksen.
KARRI. Luulenpa, että tarpeeksi hänen nyt höyhentävät. Mutta niitä kaloja, joita ongimme, niitä saamme.
MIKKO. Suotteko minun kysyä yhtä asiaa?
KARRI. Mielellä.
MIKKO. Oletteko te tavannut Eskon isää, Nummisuutari Topiasta,
Puol'matkan krouvissa?
KARRI. Tapasinpa hänen tultuamme kaupungista.
MIKKO. Oliko tässä tilaisuudessa jotain keskustelemista välillänne jostain naimakaupasta, koskeva Eskoa ja kasvate-tytärtänne Kreetaa? Ehkä leikin vuoksi?
KARRI. Senkaltaista jotain siinä haasteltiin, ja lausuinpa silloin yhtä ja toista, jota en tehnyt olisi ilman vähän häkää ylikammarissa tässä. Totta sanoen, mua huvitti lyödä hieman leikkiä ukon kanssa, mutta jos hän leikin otti todeksi ja sen mukaan on nyt työksennellyt, niin paheksinpa tätä poikamaista käytöstäni krouvissa.
MIKKO. Ei vaaraa. Mutta ovatpa he molemmat, sekä isä että poika, kaksi yksinkertaista kumppania, ja yksinkertainen, niinkuin tietään, pitää usein leikin totena.
KARRI. Ja tästä syystä kenties olette nyt naima-teillä täällä?
MIKKO. Mutta asiassa ei ole tärkeyttä, ei yhtään. Te näette, ettei se ensinkään käy sydämellensä. Hän syö ja juo ja painiskelee ja viimein kiittää hän teitä koreasti lähteissänsä. Minä tunnen luontonsa ja taidan teitä vakuuttaa, ettei hiisku hän sanaakaan koko asiasta, kuin ette vaan häntä jollain tavalla loukkaa. Sammukoon se tähän, ja kaikkein vähin katkaiskoon se hää-iloanne.
KARRI. Paras ilo on nyt tiessään, kuin vietiin meiltä musikantti.—
Jaakko, mistä saisimme toisen?
JAAKKO. Minun mielestäni on tarpeeksi jo tanssittu. Jotain muuta nyt tahtoisin esitellä.
KARRI. Sanoppas!
JAAKKO. Tuossa seisoo niittunne odottaen viikatetta, tässä miehiä tusinoittain; laskekaatpa heitä lakasemaan ennen katoomista aamukasteen ja parissa hetkessä on heinä maassa.
1:N HÄÄMIES. Tehkäät niin, Karri.
KARRI. Minäkö häävieraani työhön panisin?
JAAKKO. Iloleikkiin, vaan ei työhön, sekä häävieraat että kuokat; valmiit ovat he kaikki käymään käsiin, miehet edellä viikatteilla ja naiset perässä harava kouras', ja atrian miestä kohtaan maksoi se niittu.
2:N HÄÄMIES. Tästäpä nousee iloiset talkoot.
1:N HÄÄMIES. Nyt naapuritaloista viikatteita toimeen. (Osa häämiehiä menee perältä ulos).
KARRI. Noh, jos mielitte, niin olkoon menneeksi. Käykäämme sitten itsiämme varustamaan. (Karri, Jaakko, Kreeta ja m. menevät oikealle).
MIKKO (yksin). Esko viipyy vielä riitaretkellänsä. Onpa lysti nähdä millä muodolla hän sieltä palaa.—Eroisinpa koko miehestä, jos ei matkakassa meitä yhteenliittäisi. Mutta päivä päivältä se vähenee, sillä enpä juuri kovin sitä säästele, ja koska se kerran on tyhjennetty, silloin katoo Mikko Vilkastus. (Esko tulee kiivaasti hattu kädessä, tukkansa on hajalla ja näyttää revitylle, ja silmänsä alla näkyy punainen naarmu).
ESKO. Mikko, katsos näin olen minä nyt revitty! Mutta tästä nousee hirmuinen prosessi.
MIKKO. Varjelkoon sinua Jumala, Esko! Miestä seuraa tänäpänä kiero onni, näen minä.
ESKO. Olipa heitä kaksi yhtä vastaan, ja se ei ollut rehellinen tappelus. Tosin annoin minäkin puolestani, annoin, että mäki tärähteli, mutta taistelinhan ylivoiman kanssa.
MIKKO. Kuinka oli tapaus?
ESKO. Mökkiin juoksin niinkuin luoti ja näin selvästi, että poika oli saanut isältänsä aika saunan, mutta kas kun karkasin minä pojan niskaan, niin tulipa heistä molemmista toverit jälleen, ja nyt yhdessä peittomaan minua.
MIKKO. Niin niin, yhteinen vihamies saattoi Heroodeksen ja Kaiphaan ystäviksi.
ESKO. Kutsu heitä perkeleiksi, vaan ei Heroodekseksi ja Kaiphaaksi. He olisit minun syöneet nahkoineni ja karvoineni, jos en olis pääsnyt viimein käpälämäkeen kynsistänsä.
MIKKO. Ikävä asia vaan.
ESKO. Mutta olis Jusolan Aapo, minun paras ystäväni, ollut siinä, niin eipä olis minua näin surkeasti hanssattu.—Kirkas leimaus, Mikko, tämä viha on sammumaton. Ihminen, se saatana, on vihoissansa kuin nuijalla tupattu säkki, jonka sisällä sappi se karvas kiehuu ja kuohuu, hörisee ja pörisee, juuri niinkuin kiukkuinen ampiaispesä turpeen alla.—Ja syytä on minulla vihaan kahdelta haaralta. Selkääni sain kuin mies tuolla mökissä ja talossa tässä on minulle tehty hävytön petoskauppa. Morsiameni, niin hyvä kuin kihlattu morsiameni, on annettu toiselle. Kirous ja kauhistus! Minun ovat viheliäisesti pettäneet, ja tahdonpa kysyä sen asian perään, tahdon kostaa.
MIKKO. Jos olet viisas, niin pidä suusi kiinni koko asiasta ja jätetään talo ja mennään herraamme.
ESKO. Enpä helli tästä juuri niin. Aatteles, Mikko!—(Jaakko hiasillaan, tulee oikealta). Jassoo, puusuutari! (Käy kiivaasti Jaakon eteen). »Yks tuhat kahdeksan sataa, puusuutari poltti nahkansa edestä ja takaa».
JAAKKO. Mitä meinaat?
ESKO. »Yks tuhat kahdeksan sataa, puusuutari poltti nahkansa edestä ja takaa». Ymmärrätkös yskää?
JAAKKO. Tämän lauseen olen kuullut, mutta siinä sanotaan hän vaan suutariksi, joka nahkansa poltti.
ESKO. Hän poltti sekä maha- että selkänahkansa.
JAAKKO. Nahkasuutari.
ESKO. Puusuutari. Elä kopeile, mies! Tiedätkös, kuka tässä on laillinen sulhanen?
JAAKKO. Sen mahdan minä parhain tietää.
ESKO. Tiedätkös, minkätähden minä olen tässä?
JAAKKO. Sen mahdat sinä parhain tietää.
ESKO. Teethän minun aina hullummaksi. Mutta elä huuda vielä: hoi, koska oja on edessäsi, syvä suvanto on edessäs, ja katso, ettes joudu pahoihin puliin, ennenkuin pääset sen ylitse.
MIKKO. Esko, kuule minua!
ESKO. Nyt en kuule sinua enkä paljon koskaan enään. Rupeanpa vähitellen havaitsemaan, minä miehenä sinä käyt.—Minä pelkään, ettei Teemu painissa kampannutkaan; olisinhan tuntenut sen itse. Mutta sinä olet kettu, oikein aika kettu, ja sinulla on reisukassani hallussa; no no, tuleepa siitä tilinteon päivä, tilinteon päivä tulee.
MIKKO. Mutta tässä on minulla ensin toinen asia suoritettavana.
(Kääntyen Jaakon puoleen). Jaa, arvaappas minkätähden minä olen tässä.
JAAKKO. Sitä ei tarvitse arvata, koska tunnen asian omasta kertomuksestas. Olethan käynyt tänne tietäjätä kohden, saadaksesi tietoja kreivin varkaasta ja voittaaksesi seitsemän sataa riksiä.
ESKO. Minä annan palttua kreiville ja hänen varkaallensa. Siitä syystä en ole tässä, vaan asia on toinen ja ankarampi.
JAAKKO. Sinä olet siis valehtelija.
ESKO. Elä ylvästele, mies! Minä en ole valehtelija, mutta sinä olet ryöväri. Morsiamen, melkein kihlatun morsiamen olet sinä ryövännyt minulta, Kreetan ryöväsit minulta.
JAAKKO. Hän itse todistakoon, jos olen hänen ryövännyt.
ESKO. Hän taitaa valehdella niinkuin sinäkin.
JAAKKO. Jos hän valehtelee, niin miellyttipä häntä tämä ryöväys.
ESKO. Kas niin, nyt puhut itses kiikkiin koreasti. Kuules, Mikko Vilkastus; sillä iskenpä kiinni joka koukkuun ja solmuun, jotka ovat mulle tarjona tässä asiassa.—Sanoppas, missä asuu tämän kylän lautamies!
JAAKKO. Tässä ei tarvita lautamiestä.
ESKO. Minä tarvitsen häntä.—Sanoppas koreasti, missä lautamies asuu! Sillä näetpäs, poikani, tästä nousee keräjän juoksut; kruunun rautakouran huudan minä avukseni, ja luulenpa, ettes juuri naureskele, koska kontillaan edessäni ryömit lakituvan laattialla, rukoillen rikostasi anteeksi minulta. Juuri niin sinua opetan, tansmestari!—Ettes vähän häpee narrata itsellesi toisen kunniallista morsianta, sinä, sonnivaska, puuhevoinen, tervattu kuusen juurikko! Vai sinä tässä minua leukaani pyhkeilemään panisit, sonnivaska!
JAAKKO. Minäkö sonnivaska?
ESKO. Sonnivaska, sonnivaska, iso-sonni, sarveton, nuijapää Laukki, valmis marsimaan Anianpellon markkinoille.—Mitä sanot siihen?
JAAKKO. Sinä etsit riitaa, minä taasen tahdon aina sitä kartella, ja lapsikaspa olisin, jos huolisin sanoista tuommoisen miehen kuin sinä.
ESKO. Minkämoisen miehen? Sanoppas!
JAAKKO. Tuommoisen mettäksen pojan.
ESKO. Kuules taas, Mikko! Hän sanoi minun mettäksen pojaksi.
MIKKO. Sano sinä häntä vuorostasi taasen sonnivaskaksi.
ESKO (katsellen Mikkoa epäillen. Jaakolle). Enpä pidä lukua, miksi minun kutsut. Minä olen mies, joka pysyn virassani, jonka kerran olen oppinut. Ei tarvitse minun, työn puutteen tähden, ruveta pyllyilemään soissa ja maissa, niinkuin erään toisen, jonka hyvin tunnen. Ja tässä taidamme muistutella sananlaskua: viisi virkaa, kuusi nälkää.—Niin sanotaan. Mutta asia on tämä: kukin seurakunta pitäköön kerjäläisistänsä murheen, päästämättä heitä toisen pitäjän hartioille. Se on oikeus ja kohtuus; sillä kerjäläinen on ruismato, jota ei löytyisi, jos vaan jokainen, joka ottaa itsellensä ämmän ja laittelee lapsinulikkoja tähän mailmaan, pitäisi virastansa vaarin eikä hyppelisi sinne ja tänne, niinkuin ketun edessä nuori rengassilmäinen jänis. Hän tekee koukun oikealle, hän tekee koukun vasemmalle, mutta kettu, keveä kuin pellavatutti ja täynnä sukkeluutta, juoksee suoraan uhriansa kohden; molemmat katoovat he pian silmistäsi, mutta äkisti kuulet pienen parauksen: jäniksen poika on nypistetty.—Niin käy. Ja kettu on jänikselle sama kuin meille nälkä, joka niin monta ihmisen lasta on saavuttanut ja viimein surmannut. Mutta niinpä käy täällä sille, joka kevytmielisesti sinne ja tänne tanssiilemaan rupeaa tässä murheen laaksossa.—Sentähden ei luovu virastansa tämä mies, vaan naskali ja pikilanka kourassa hän viimein kuoleekin lestinsä niskaan.
JAAKKO. Tapahtukoon hänelle niin, ja kuoltuansa tulkoon lesti vielä arkkuunsakin.
ESKO. Ei sen arkuunsa sentähden tarvitse tulla. Katsos kiukkua, joka sisälläsi kiehuu. Teethän minun kaistapääksi paljaan vihan vimman kautta, joka povessani kihisee ja polttaa, puhkaisethan silmät päästäni näillä pistopuheillasi, sinä vintiö, sinä hunsvotti. Mitä sinusta sanoisin? Sinä… Tees minulle yksi pari puukenkiä!
JAAKKO. Miksi en, koska vaan hääni olen viettänyt.
ESKO. Jaa, tee minulle yksi pari puukenkiä, puusuutari. Minä maksan enemmän kuin tahdotkaan.
JAAKKO. Tavallinen hinta, ei enemmän.
ESKO. Enemmän kuin tahdotkaan, kaksinkertaisesti maksan sinun, lurjus, sarvijaakko.—Taivaan ukko, varjele minua! Hulluksihan tekee miehen tämä päivä. (Puristaen nyrkkiä Jaakon edessä). Jaakko!
JAAKKO. Mitä tahdot?
ESKO Jaakko!
JAAKKO. Sinä riehut turhaan!
ESKO. Jaakko! Ukko varjelkoon meitä!
JAAKKO. Ole puristelematta nyrkkiäsi nokkani edessä. Mies! näköni synkenee, nyt ole siivosti!
ESKO. Levittele vaan sieraimias; minä en pelkää sinua; nouskoon tästä huimaava tappelus; minä en ensinkään pelkää sinua, sinä konna, tuhat kertaa konna. (Karri, myös hiasillaan, tulee oikealta).
KARRI. Luulenpa poikain vähän kiivastuneiksi.—Jaakko, mikä vaivaa sua?
Seisothan kalveana kuin kyöpeli tuossa.
ESKO. Karri kulta, minua hierotaan tänään tulisissa tauloissa. Kirottu olkoon tämä päivä! olenhan saanut selkääni, saanut oikein Porvoon mitalla. Teemu ja hänen isänsä, juureva ukko, he minua peittosivat kuin matoa.
KARRI. Oma syys, poikani. Miksi et totellut minua?
ESKO. Ollaanpa viisaita maalla vahingon kohdatessa merellä. Mutta olisinpa tainnut niellä kaiken tämän ilman erästä toista asiaa, joka tekee, etten vääjää ketään, vaan harjastaa minua vihan rohkeudella aina päälaelta häntäluuhun asti.
KARRI. Mikä asia on tämä?
ESKO. Suoraan sanottu: petoskauppaa minua kohtaan tässä hierottu on, ja morsiameni narrattu pois. Kreeta oli morsiameni, mutta tuo tuossa hänen veivasi minulta.
KARRI. Sinä olet erehtynyt. Kaikki olikin vaan leikintekoa Kreetalta.
ESKO. Ja teiltä myös isäni kanssa Puol'matkan krouvissa, jossa harjakannuja tyhjensitte, kättä ravistaen kaupan vahvitteeksi, mutta kaikki tämä oli vaan leikintekoa?
KARRI. Sulaa leikkiä viinalasin ääressä, ja siksihän luulin isäskin asian ymmärtävän.
ESKO. Mies vakaa hän on niinkuin poikansakin eikä turhaa leikkiä kärsi enemmän kuin minäkään, ja ettemme olekkaan edessänne leikkikaluja, sen tahdon teille näyttää!—Minä käsken teidän keräjiin, Karri, minä käsken sinun keräjiin, Jaakko, ja samoin vaimosi Kreetan myös, ja tulkoot yhteen iloon vielä Teemu ja isänsä, juureva ukko, jotka minua niin hävyttömästi rusikoitsit. Kaikki summassa vaan, ja kamala prosessi siitä nousee, oikein himphamppu syntyy siitä, josta ette vapaiksi käy, vaikka multahirretkin menettäisitte. Jaa, nyt olette apajassa ja suola vartoo teitä; sillä asia on vaikea, kovin vaikea. Jouduttepa piukkaan, hyvät ystävät!
KARRI. Puheestasi kuuluu, ettes tunne vielä lakia ja sääntöjä.
ESKO. Tarpeeksi ne tunnen. Kylläpä opetan teidät, te … Mikä tämän kylän nimi taasen on?
KARRI. Tämä on Hätylän kylä!
ESKO. Jaa-ah, kyllä minä teidät opetan, te Hätylän koiran-penikat!
KARRI. Jos tunnet lait, niin mahdat myöskin tietää, mikä rangaistus on sille määrätty, joka naapurinsa juhlan, niinkuin häät, ristiäiset tahi peijaiset, hämmentää tahtoo. Minä olen rauhallinen mies ja juuri sentähden lain arvossa pidän, ja tiedänpä sen voimaan vedota, jos joku mun oikeuttani häiritä mielii.—Minä en sano enemmän, vaan varoitan sinua rakentamasta tässä mitään närkästystä.—Tule, Jaakko! (Karri ja Jaakko menevät).
ESKO. Mutta minä sanon niinkuin Koiranojan Matti, miesmurhan tehtyänsä: me emme kuule lain uhkaavaa ääntä, koska sappemme paisuu ja koston hunajakaste mielessämme palaa. Niin se on, ja se on se synnin sitkeä juuri, joka istuu meissä, sen tunnustan, mutta en voi sitä auttaa enkä kovin lukuakaan pidä; sillä eihän ole minun syyni, että Aatami lankesi. —Kostaa tahdon tämän petoskaupan, tahdon tehdä tässä jonkun tuntuvan päätösmerkin, oikein rossauksen, joka vähän keventäisi sydäntäni.—Mutta tahdonpa vielä haastella morsiamen kanssa. (Lähenee sivu-ovea oikealle.)
MIKKO. Yksi sana, Esko!
ESKO. Ei yhtään sanaa, Mikko! Korppioonit tänään rikerakkoot.—Aatteles, mikä päivä, mikä historia tämä! Vietänhän omia häitäni, mutta en olekkaan sulhainen niissä häissä, morsiameni on kaunis, kaunis kuin kukkainen niitulla, mutta kuitenkaan ei ole hän minun morsiameni; puusuutarin oma hän on. Katsos, Mikko, se aatus taitaa polttaa.—Mutta tahdonpa jutella kanssaan muutaman sanan. (Menee sivu-ovelle). Onko morsian täällä? Tulkaas vähän tupaan tänne; minulla on teille jotain sanottavaa. (Kreeta tulee). Tunnetkos minua?
KREETA. Olettehan Esko?
ESKO. Esko, Nummisuutarin poika, kunniallinen mies, vaan ei kenenkään pilkka, vaikka yksi ja toinen tahtoisi häntä pilkkana pitää, mutta se ei käy kontoon!
KREETA. Mikä on tarkoitus tällä puheellanne?
ESKO. Vaimo, sinä olet minun pettänyt ja täyttänyt poveni kyykärmeillä, sisiliskoilla ja sammakoilla, kaikenlaisilla elävillä, jotka maassa matelevat tahi loiskivat. Sinä kukoistavan peltoni ohdake-maaksi muuttanut olet, vehnävellini tamppu-puuroksi tehnyt, ja koko mailman edessä tähtesi nyt hävetä saan.—Mutta rikosta seuraa rangaistus, ja omatuntos sinun rangaiskoon! Ei öitten lepoa sen rautanuija sinulle suoman pidä. Ja minäpä olen se painajainen, se pikimusta perkele, joka sinua öisillä likistelen ja nuijiilen, ei, naputtelen, naputtelen, noin hiljaksiin kenenkään tietämättä. Jaa, piikaseni, tämä petoskauppa sinua vielä hampaattomana, keukkaleukana ämmänäkin nakerteleman pitää. Sanani muista.
KREETA. Minulla ei mitään tekemistä kanssanne, te hävytön mies!' (Menee oikealle).
ESKO. Hävytön mies! Hän, joka oikeutta myöten pitäisi morsiameni oleman, haukkuu minua nyt suut ja silmät täyteen. (Viskasee nuriin ruoka-pöydän).
MIKKO. Esko! Oletko mieletön? (Kreeta ja yksi naisista tulevat oikealta).
NAINEN. Herra varjele! Tuollahan makaa nyt kaikki; siellä herneruoka ja lihanpalat.
KREETA. Juokse kiireesti niitulle ja käske miehiä ylös! (Nainen menee).
Hänen pitää saaman kyytinsä!
ESKO. Teemun viulu! (Ottaa viulun ja lyö sen murskaksi seinään).
MIKKO. Malta mielesi, Esko! haethan onnettomuuttas.
ESKO. Akkunat säpäleiksi myös! (Ottaa laattialta rahin, jolla hän särkee akkunan lasit). Kas noin, noin!
KREETA. Rientäkäät apuun, pian! Hän kukistaa koko huoneemme!
ESKO. Ja toinen akkuna sitten. (Särkee myös toisen akkunan).
MIKKO. Nyt saakeli sun perii kuitenkin. Katsos! Liikkeillä on koko miesliuta! Tänne, näetkös, juoksevat kaikin voimin.—Sinä olet myyty! (Esko panee kiireesti hatun päähänsä ja haarapussin olallensa).
ESKO. Tule peräs, Mikko! Minä menen nyt! (Juoksee pois, ja kohta nähdään miehiä hiasillaan hyppäävän perässä ohitse pirtin oven, huutaen ja menoten).
KOLMAS NÄYTÖS.
(Katu Hämeenlinnassa. Iivari pohmeloissa, istuu eräällä porttikivellä).
IIVARI. Mikä päivä lienee tänään? Luulen, maanantai, ja huomenna on Esko vaimonensa kotona häistä, ja täältäpä pöhnää tuliais-kestiksi varrotaan, mutta hukkaan. Kaikki on juotu, niin nauriskuorman hinta kuin sekä kodon että kylän säntirahat, ei äyriä jälellä löydy. Tyhjä on kukkaro, mutta täynnä on pää täynnä myrkkyä ja kirousta!—Nyt perkele on irti ja helvetin porstuassa seison minä ja rautahaaruin kilinän kuulen sieltä kuumasta tuvasta. Uh! Tämä ompi ilkeätä! Sentähden kaik' katseleminen ja aatus pois, ja tahdonpa elää sen hyönteisen eloa, joka, tuskin syntynyt, poikia tekee ja kuolee, huolimatta, kuinka on talossa toimi. Maata silmäni katselkoon, katselkoon se tuota sannan-jyvää tuossa tuon toisen sannanjyvän vieressä!—Ken tulee? Hyvä enoni, Sakeri, juomatoverini tällä onnettomalla retkellä. Hän on paljon syypää siihen, että näin on nyt miehen laita. (Sakeri' tulee).
SAKERI. Kuinka jaksat poika ja mitä arvelet tässä?
IIVARI. Arvelenpa selvän miehen elon tässä mailmassa parhaaksi! Nyt koittaa mulle taase raittiuden päivä, mutta kauhistunpa nähdäkseni kaiken viheliäisyyteni tämän päivän täydessä valossa. Peijakas! Olis raittiuden liitto tässä, niin kohta pyhän lupauksen tekisin ja uutta uskallusta saisin, pukea taasen päälleni ihmishaamun!
SAKERI. Olin minäkin kerran jäsen raittiuden liitossa, mutta paninpa sisään apskeetin.
IIVARI. Olittepa kerran polisikin, mutta panitte myös sisään apskeetin!
SAKERI. Teinpä pienen, ihan viattoman sommauksen ja sen melkein ehdolla, koska ei miellyttänyt minua polisin virka.
IIVARI. Minä tiedän asian.
SAKERI. Sanoppas, mitä tiedät!
IIVARI. Te vaan vähän ryypiskelitte luvattomasti pois otettua viinaa sen miehen kanssa, joka viinan luvattomasti ottanut oli, ja jota junkkaria juuri teidän oli määrä kiinnisaattaa.
SAKERI. Niinpä tapahtui leppyisän sydämeni tähden! Taisinko kiristää kruunun hanskoilla häntä, joka mulle ystävällisesti ryypin tarjoi?
IIVARI. Ei kernaasti se, joka niin paljon ryypistä pitää!
SAKERI. En tehnyt sitä itse ryypin tähden, vaan sen ystävyyden, sen hyväntahdon tähden, jota hänen tarjomuksensa osoitti.
IIVARI. Yhden ryypin ainoastaan saitte?
SAKERI. Sainpa, että olin aika tellukassa, sain vielä täytetyn matin taskuunikin!
IIVARI. Mitä on se, että luvattomasti jotain pois-otetaan?
SAKERI. Varastamista!
IIVARI. Mikä on hän, joka jotain luvattomasti pois-ottaa?
SAKERI. Varas.
IIVARI. Mikä on hän, joka varkaan kanssa yhtä pitää?
SAKERI. Varas! Mutta tässä on perin toinen laita.
IIVARI. Yleinen totuus on tämä: joka varkaan kanssa yhtä pitää, hän on varas! Mutta teidän asianne, niinkuin sanoitte, on perin toista laatua; niinmuodoin näin: te varkaan kanssa yhtä piditte, sentähden ette ole varas!
SAKERI. Sinä nokkaviisas nallikka, tiedä, että olen enos, että lepää kiireelläni enemmän kuin viisikymmentä talvea, ja sinä tahdot toki tutkistella minua, tahdot minua varkaaksi soimata. Mikä hävyttömyys!
IIVARI. Eno! Olemmehan olleet tähän asti oikein hyvät ystävät, ja yhdessä juoneet kaikki rahani, ja yhdessä, kuin porsaat pahnoissa, kieriskelleet ylisniskoin krouvin nurkissa. Pitäiskö siis nyt meistä tuleman vihan veljet jonkun sopimattoman sanan kautta, pikaisuudessa sanottu?
SAKERI. Sinä olet suuri kanalja; mutta minä en koskaan rakenna eripuraisuutta.—Ystävät siis vielä eteenpäin!—Sano minulle vakaasti: käskikö isäs minua Eskon tuliais-pitoihin?
IIVARI. Sen teki hän, mutta äiti kielsi.
SAKERI. Hyvä! Minä tulen kanssas, ja vietämmepä iloista tuliais-juhlaa maakyläisessä majassanne siellä nummella!
IIVARI. Mutta jos äiti ajaa teidän maantielle?
SAKERI. Ole sinä surematta siitä! Me olemme veli ja sisar, ja vaikka riitelemmekin, vaikka tappelisimme kuin koira ja kissa, niin olemme kuitenkin veli ja sisar!—Minä tulen kanssas. Nyt riennämme matkalle vaan. Missä on hevoises?
IIVARI. Porvari Nyylunnin kartanolla seisoo se luukasa, ruskea nahka päällä.
SAKERI. Se seisoo kuitenkin vielä!
IIVARI. Seisoo ja liikahtaakin välillä, josta nähdään, että kurja elää. Peijakas! sydäntä nipistelee, katsella eläintä korvat lotkassa ja roikkuvalla alihuulellaan, jota ei ketun kauvan vartoa tarvitse.
SAKERI. Minä annan sille uutta vireyttä; heiniä ja kauroja sen saaman pitää!
IIVARI. Onko teillä rahaa?
SAKERI. Vähän taisin itselleni toimittaa tuhansilla vaiheilla ja koukuilla.
IIVARI. Sitten teemme ne tärkeimmät ostokset!
SAKERI. Ei yhtään varaa ostoksiin, ei yhtään! Näillä rahoilla saamme vaan kaasia hevoiselle ja tuopin viinaa tiellä, jonka ostamme Puol'matkan krouvissa.
IIVARI. Kaikki hyvin, mutta minun ei kotiin lähtemistä!
SAKERI. Miksi haastelet lapsikkaita? Vikkelä mies itsensä suorittaa vaikeammastakin tempusta kuin tämä.
IIVARI. Mahdotonta tästä kiikistä päästä! Kuorman hinta on juotu, juotu on säntirahat, ja tässä toimessa olette te olleet minulle hyvin avulias!
SAKERI. Ja olenpa avulias vieläkin sua päästämään tästä pulasta!
IIVARI. Taidatteko saattaa minulle kymmenen riksiä?
SAKERI. En äyriäkään, siinä keinossa olen perin voimaton!
IIVARI. Ja ainoastaan tämä keino minun pelastaa taitaa!
SAKERI. Yksi toinen on jälellä vielä.—Kuule minua! Kotimatkalla ryöstit meidät ryövärit perin pohjin ja löit meitä pahoin, että täytyi meidän viipyä jonkun päivän jossain metsätorpassa ja parannella haavojamme, ja niitä lahjoja on, Jumalalle kiitos, molemmilla meillä tarpeeksi sekä päässä että kasvoilla.
IIVARI. Sanokaat: viinalle kiitos!
SAKERI. Mutta mitä meinaat tuumastani?
IIVARI. Epäilenpä, että uskovat tämän historian.
SAKERI. Muuta eivät taida, kuin ohjat vielä leikkaamme poikki, ja teemme veitsellä Ruskon reiteen pienen viilloksen, jonka sai hän kärhämässä, koska tappelimme ryövärten kanssa. Kaikki tämä tekee asian hyvin uskottavaksi, ja omat ruvettuneet arpemme lyövät viimein naulaa kantaan, ole varma siitä!—Se on sanottu, ja hyvin kaikki onnistuu. Vakaalla mielellä lähemme nyt matkaan kotoas kohden!
IIVARI. Olkoon menneeksi! Juoneen suostun, onnistukoon tahi ei. Hiiteen menköön kaikki!—Eno, kuinka saisimme korttelin viinaa?
SAKERI. Ei enään pisaraakaan, ennen Puol'matkan krouvia!
IIVARI. Riennetäänpä sitte. Huikeasti, Eno! Mitä huolin minä!
SAKERI. Me lähemme, mutta muista, että käytät itses siivosti tiellä matkustavia kohtaan. Sinulla on äitis kuraasi ja mielenlaatu; hyvä kuraasi, mutta eipä hänen leveitä hartioitansa, voimaa ei enemmin kuin kärpällä, ja vaaralliset ovat semmoisen miehen retket. Ei ketään, jota hän ei päällensä ärrytä, ei ketään, joka pelkäisi päällensä karata eikä ketään, jonka käsivartensa pitäisi matkan päässä; jaa, Iivari, sinun seuras on vaarallinen!
IIVARI. Lupaanhan olla siivo kaiken tien!
SAKERI. Ole aina niin; usko minua, se on sinulta viisaimmasti!—Heikko tekee kaarroksia, nielee monta karvasta marjaa, monta huutisanaa, mitaten aina herjaukset vähäväkisyytensä mukaan, ja niin hän pujoo läpi mailman ehjemmällä nahalla kuin jättiläs, joka voimaansa luotti.
IIVARI. Mutta kas kuin sappi karvastelee!
SAKERI. Heikolla sekä on että ei ole sappea. Hän vasta silloin sen katkeruuden tuntee, koska hän tietysti on herra mielensä ylitse ja silloin on hän perkele; eikä ihme, hän ottaa vahinkonsa takaisin.—Usko mitä sanon: heikkous on onni, kuin vaan oikein sitä lahjaa käyttelemme.
IIVARI. Onni suurempi vielä, jos voima ja tarkkuus yhtä seuraisit. Olisin vahva kuin kontio, siivo kuin lammas ja viisas ja varova kuin kettu, pensaston tulisilmäinen heilahäntä, niin koskematta kuin noidan vasama kulkisin halki tuhannet mailmat.
SAKERI. Niin monta hyvää ei kernaasti yhdelle jaeta; se on elon laki!—Mutta tielle nyt, ja olkoon siunaus kanssamme! Vähän pelkään, kuinka matkamme päättyy!
IIVARI. Saisimme vaan tytön korean rattaillemme!
SAKERI. Mitä vielä, sinä könsikkä! Kuin ei olisi meissä kahdessa jo kuormaa hevoiskaakillesi. Ei yhtään narssua rattaillemme, poikani, ei yhtään! Nyt menemme! (Menevät. Niko tulee vasemmalta, Eerikki oikealta).
NIKO. Terve, vanha toverini! Mitä uusia teidän kylästä?
EERIKKI. En tunne teitä!
NIKO. Vaikka yhdessä savikukkoja tehneet olemme varastelleet mäkimuijain kananpesiä ja niinkuin suokukot toinentoisemme tukkaa kiskoneet, tapelleet kuin aika pojat. Tunnenpa sinun, vanha kelmi.
EERIKKI. Kuka olen?
NIKO. Se suuri kanalja, Keihäskosken Eero!
EERIKKI. Kuka olet sitte sinä?
NIKO. Se vielä suurempi kanalja, Järvelän Niko, jos muistat häntä!
EERIKKI. No terve miestä!
NIKO. Tässä kopero, sinä mannermaan turvikko!
EERIKKI. Elä helkkonas likistä niin kovin!
NIKO. Nyt on maamyyrin kääppä merikravun saksissa. Jaa jaa, opetanpa miestä tuntemaan entisiä ystäviä.
EERIKKI. Ken peijakas olis tainnut nähdä Nikon muotoa tuon partavihon takaa?
NIKO. Tämä on vaan turha ripsu sen suhteen, jota pari vuotta sitten kannoin, ja joka ulettui aina polvilleni ales. Se naiset hulluiksi tehdä tahtoi; käydessäni kaupunkien kaduilla olipa heitä aina jälesssäni ääretön liuta, niinkuin lukematon lauma pientä kalaa, valaskalan pyörrevettä seuraa, koska meren jättiläs, kuin kumottu laiva, laineita kyntelee. Olipa se parta, ja katkerasti kadun vielä, että niin kevytmielisesti siitä erosin. Mutta mitä ei tehdä rahan tähden?
EERIKKI. Mitä teit sinä rahan tähden?
NIKO. Myin soman partani hatun-töyhdöksi Turkin sulttaanille, ja sataan piastiin, mieletön, sen mennä annoin.
EERIKKI. Mutta toivothan sen kasvavan ja ehtivän saman mitan kerran vielä?
NIKO. Ei kasva se enään tätä pidemmäksi, sen kauppa pilasi; sillä lahja-kalua ei myydä saa, ja parta on pyhä lahja, jonka alku ja juuri on ylhäällä; korkeudesta sen kasvanto riippuu, päinvastoin esimerkiksi pilviä tuolla taivaan alla, joiden karttuminen riippuu siitä kohdasta, kuinka paljon sumua, josta pilvi syntyy, nousee alhaalta ylös. Ei, entistä partaani en takaisin enään saa; mutta lohdutanpa itsiäni toki sillä kunnialla, jossa hän nyt heiluu. Tiedäthän mua ahneeksi kunnialle, ja aatteles: miljoonittain päitä nyt kumartelee partaani, joka Turkin keisarin kiireellä keikkuu!
EERIKKI. Sano minulle vakaasti, oletko ollut sinä Turkin maalla?
NIKO. Sen pääkaupungissa hummannut olen kuukausia kolme, ja iloinen, peijakkaan iloinen oli se aika. Joka päivä siellä uhrijuhlaa vietettiin, ja siinäpä kaikkia yltäkyllin; siinä sianlihaa, peloittavan lihavaa, syötiin ja kalliita viiniä juotiin niin paljon kuin kutakin miellytti. Öisiltä taasen naisten kanssa tanssittiin ja kaikenlaista uisakkaa lyötiin, ja pulskeita ovat Turkin tytöt. Pää ja rinta on heillä aina peitossa, mutta rinnasta polviin ovat he ihan paljaat.
EERIKKI. Paljaat?
NIKO. Alastomat juuri; mutta polvista alespäin alkaa taasen mustat sukat, ja jaloissaan on heillä punaiset kengät.—Juuri niin, niin eletään Turkin maalla, eletään, kuin vuohet huhdassa; ja ikäväksi pisti sieltä seilata pois. Roomiin sieltä seilasimme, mannaa ja hunajaa lastina, ja tultuamme tähän mailman-kaupunkiin meitä kohtasi kova pauhina ja ryske. Tiedä, että vietettiin siellä paavin häitä, ja juuri täksi juhlaksi oli manna- ja hunajalastimme tilattu itäisiltä mailta. Sentähden olimmekin hyvin tervetultuja vieraita, paavi itse ja morsiamensa kiitit meitä sydämellisesti ja käskit meitä kaikella muotoa vaan pysäymään häihinsä. Otimmepa käskyn hyväksi ja hummasimmepa nytkin aika tavalla, kunnes viimein taasen tuli meille aika purjehtia pois. Täydessä tohussa jätimme Roomin ja kovin oli laivamme lastattu, synti-kuiteilla ja sideavaimilla. Kirjeet tuli meidän jättää Hispanian maahan, mutta avaimet viedä Englantiin. Niin teimme myös ja Englannista purjehdimme taasen pohjaan, sen napaan kivihiili-tervaa kaatamaan; sillä se on Englanti, joka maan akselin tervassa pitää. Laiva, jolla seilasimme, mailman hirvein oli; sen kromeli, tervaa täynnä, kuin puinen jättiläis-linna meressä uiskenteli ja maston kärjet pilviä piirsit.—Mutta onni kova meitä kohtasi toki. Jäävuorten keskellä pohjan synkeillä merillä eräs valas-kala, mailman hirvein, meitä tervehtimään kävi ja hännällänsä laivamme kyljen auki löi, jotta rupesimme vaipumaan, ja juuri tätä peto tavoittikin häntä-iskullansa, sillä vaipuessamme hän miehistä yhden toisensa perään nielasi, mutta pelastuinpa minä. Ylös mastoon kiipesin kuin orava—laiva oli herennyt vaipumasta, ehkä tervan tähden—huipun ehdin viimein ja pilvien rajalla istuin, sallimustani vartoen. Ja niin lähestyi mua musta ukon-pilvi, minä loiskasin sen niskaan, ja jyristen ja tulta iskein se minun Englannin kliituvuorille takaisin vei. Läksinpä sieltä kotimaahan taasen, ja tässä seison nyt!
EERIKKI. Mutta merimiestä, joka laivastansa karkaa, uhkaa kova rangaistus!
NIKO. Sen olen kärsinyt; kymmenen päivää vettä-leipää Turun linnassa söin.
EERIKKI. Se ei tyijä; kovemmat ovat asetukset siinä kohdassa!
NIKO. Mitä? Luulenpa, että olet tullut oikein lakimieheksi!
EERIKKI. Tunnenhan, mitä yleisesti lautamiehen tuntea tulee!
NIKO. Sinäkö lautamies? Suurin hulivili nuorna ollessamme, eikä maa-lappua omaa jalkamme alla sinulla enemmin kuin minullakaan!
EERIKKI. Ystäväni, siitä asti, koska erosimme, on elämäni kertomus lyhyesti tämä: Eräs tyttö, talon perillinen, korea ja nuori, taisi ihastua minuun, hurjapäähän. Niinpä tapahtui. Minä nain hänen, unohdin lasin, tein ja toimitin ja parhaaksi kääntyi kaikki. Arvoni pitäjässä eneni päiväpäivältä, ja lautamieheksi määrättiin poika viimein, josta, ymmärräthän, pöyhistyin kuin kalkkuuna-kukko!
NIKO. Sinulla on liian paljon järkeä kalkkuunaksi.—Siis tuli sinusta mies, ja, niinkuin tuntuu, oiva. Hyvin sinulle! Minä myös yhtä ja toista kokenut olen, olenpa monessa huhmarissa pehmitetty, josta kaikesta pitäisi seurauksen oleman: perään-aatus, mutta Jumal' tiesi toki, missä nahkani viimein naulitaan!—Kuitenkin, neuvot eivät ole kaikki vielä, se muuttumaton, vakaa aika mittailevi vielä sylihini ijäisestä langastansa, vielä nousee päivä toisen perään ja sydän raikkaasti rinnassa lyö; kaikki taitaa hyvin päättyy vielä! Seisonhan taasen isänmaani kamaralla, ja onneani kiitän tällä hinnalla päästyäni sen turvetta polkemaan vielä.
EERIKKI. Sitähän ihmettelen, ettäs pulasta itsesi niin helposti suoritit.
NIKO. Tämä on asia: Tuli minun kertoa oikeuden edessä retkistäni ja menoistani karkutiellä, ja kerroinpa tuomarille, ihan samoin kuin äsken sinulle, matkani merellä, ja tämä ilautti ankarasti koko oikeus-kuntaa, ja olenpa varma siitä, että juuri tämä juoni nahkani pelasti; sillä panipa tuomari esiin kaikenlaisia lievittäviä kohtia asiassani ja, niinkuin sanoin, kymmenen päivän vesileipään karkurin tuomitsi vaan.
EERIKKI. Nytpä taidat sanoa sitäkin leipää syöneekses, ja likistipä, luulen, nämät päivät vähän miehen kärsimystä.
NIKO. Ei yhtään hätää, Eero!
EERIKKI. Olethan harras tupakkimies!
NIKO. Siihenkin seikkaan neuvo pian keksittiin. Palanutta leivänkuorta rikki jauhettiin, siihen puoliksi tuhkaa sekaan, ja nuuska oli valmis, oiva vapsriikin nuuska. Talvista aikaa taasen ei ensinkään hätää sen, joka mälliä pureksii; joutuupa sisään haapanen halko, sen kimppuun kohta miehet niinkuin jänikset, ja pian on jokaisen poskessa aika märepala, ja käypä se laatuun tupakin puutteissa. Sanalla sanoen, koko elämä vesikoijussa käy laatuun, vaan että kaasi on joteskin tiukka. Olinpa valmis toki kärsimään enemmän, paljon enemmän päästäkseni kurjan tyttäreni luoksi, joka, niinkuin kuullut olen, on nyt suojaton, ilman äitiä ja isää.
EERIKKI. Olet siis kuullut vaimos kuolon?
NIKO. Albionin rannalla sanoman sain, muistelin, mitä tehnyt olin, ja kotimaahani kohta purjehdin.—Eerikki, sinä kaiketi tiedät, missä ja kuinka tyttöni nyt elää!
EERIKKI. Äitinsä kuoltua, perintönsä, niin huone kuin irtain tavara, myytiin huutokaupassa; suutari Topias, lähin naapuri, esimieheksensä joutui, ja haltuunsa otti hän sekä tyttärenne että tyttären rahat. Kuinka rahat ovat käytetyt, sitä ei tietä, mutta niinkuin orja on tyttö raiska saanut työtä tehdä suutarin huoneessa.
NIKO. Tulenpa kohta ja sun pelastan ja suutarin tilintekoon vedän. —Muistatko jotain kummallista jälkeensäätöstä siltä vanhalta korpraalilta, säätöstä joko tyttären tahi suutarin pojan hyödyksi, aina ken ensin heistä joutuisi naimisiin?
EERIKKI. Asian tiedän! Kaikki näyttää toki käyvän suutarin pojan hyväksi. Hän on nyt parhaillaan naimaretkellänsä, jonne vanhempansa kiivaasti joudutit häntä, estäin tytärtäsi saamasta Kristoa, eräs nuori seppä, oiva mies. He tiesit, kuinka toimitit.
NIKO. Sen tiesit; mutta kulta on multa. Sinä Kristos saat; naittajas on tässä. Sua himoon nähdä, Jaana-kynäsein.
EERIKKI. Seuraa minua, niin pääset kyydillä, mutta tiellä viivymme toki kaksi tahi kolme päivää. Asiaini tähden täytyy mun koukku tehdä!
NIKO. Suoraan kotokylää kohden koukkuja tekemättä!—Nyt, toverini, hyvästi!
EERIKKI. Pian taasen toinen toisemme kohdataan!
NIKO. Niiden tuttavien mäkien, kivien ja kantoin vaiheilla.—Hyvästi jää! (Menevät kumpanenkin eri haaralle).
VÄLIVERHO.
(Puol'matkan krouvi. Kummallakin sivulla vähäinen pöytä. Oikealla istuu Sakeri ja Iivari, viinaputelli ja lasit edessä; vasemmalla sivulla Niko olvihaarikan ääressä).
NIKO (itsekseen, juotuansa haarikasta). Saakelin väsyksissä vaan; mutta eihän ole merimiehen työ, mäkistä maantietä mittailla, tomussa ja pöllyssä.—Peijakas! kangistuuhan miehen kintut kuin ajetun jäniksen, enkäpä tiedä koska matkani päässä olen, ellen pääse jonkun maanmoukan reteliin. Mutta meneepä tähän haarikkaan viimeinen äyrini, ja sitten on puhdas hyvä.—Mutta hätää ei vielä, ei yhtään; aika neuvoja antaa. (Juo). Mitä narriahan lienevät nuo kaksi tuossa pöydän ääressä?
IIVARI. Aatelkaas perään, eno Sakeri, tänä ehtoona, juuri tänä ehtoona tulee Esko kotiin naimaretkeltänsä nuoren vaimonsa kanssa, mutta minä, jonka, niinkuin tiedätte, piti tuoman höystettä jälkihäihin, olen tässä kahdella tyhjällä kouralla. Kirkas tuli ja leimaus, eno Sakeri!
SAKERI. Kaikki käy hyvin, jos teemme niinkuin olen sanonut. Luota minuun vaan, Iivari poika! Kaikki käy hyvin! (Iivari ryyppää).
NIKO (itseks.) Suutari Topiaksen nuorempi poika ja Martan veli; nyt tunnen seuran!—Näyttää kuin ei olisi laitansa juuri niinkuin pitäis. (Krouvari tulee).
IIVARI. Mitä sanot, krouvari, sinä hyväntahtoinen ihminen, niin avulias kaikkia vastaan; mutta saatpa palkkas viimeisenä päivänä sinäkin, täyden palkkas saat, sillä sinä pientä janoovata lähimmäistäs täällä juottanut olet!
KROUVARI. Hi hi hi! sinä veitikka!—Mutta onpa minulla teille jotain ilmoitettavaa.
IIVARI. Mitä? Eikö ole kaikki maksettu?
KROUVARI. Kaikki maksettu!
IIVARI. No, mitä mutiset sitten?
KROUVARI. Mutisenpa, että jos tahtoisi nyt onni, niin taitaispa hän antaa meille aika potkauksen!
IIVARI. Jos hän potkaisis sinun helvettiin, niin olispa se meille kaikille onni suuri!
SAKERI. Nyt olet päissäs, Iivari!
IIVARI. Siitä kiitän krouvaria, sitä Pelssepuupin tullimiestä!
SAKERI. Kitas kiinni, poika!
KROUVARI. Ei, hyvä vieras; sanavalta on tässä kaikilla ja lupa leikin-laskuun! Ei mitään vaaraa, vieraani, ei yhtään!
SAKERI. Haastelittepa jotain onnen potkauksesta, mikä oli tarkoituksenne?
KROUVARI. Asia on tämä: niinkuin kerrotaan, on näillä seuduilla ihan äskettäin nähty se suuri varas, joka eräältä ulkomaan kreiviltä varasti niin äärettömän summan, ja jonka kiinniottajalle luvattiin seitsemän sataa riksiä.
SAKERI. Milliseksi kertoivat miehen muodon?
KROUVARI. Keritty, tumpuri tukka, pieni piikkiparta, ja musta pilkku lähellä vasenta sierainta!
IIVARI. Niinkuin naulaan!
SAKERI. Sama mies!
KROUVARI. Pitäkäämme tarkka vahti; hän ehkä astuu huoneeseni pianki. Ja jos saisimme pojan kiinni, niin eikö olisi se onnen potkaus?
SAKERI. Aika potkaus!
IIVARI. Joutuisi hän kynsiini vaan, niin nuoriin panisin miehen kohta, istuttaisin hänen koreasti rattailleni ja riemuten kotoa kohden karsisin rahakuormallani, ja sitten nimismiehelle hänen kanssaan!
NIKO (itseks.) Tuhat tulimmaista! Johtuupa mieleeni kuje, saakelin lystikäs, ja taitaa minulle vielä antaa ilmatteeksi kyydin kotia, jos se vaan onnistuu.—Koettaa kelpaa! Päin tuuleen vaan, Niko, ja ole yhtä sukkela kuin ennenkin!—Krouvari auttakoon minua juonessa. (Krouvarille). Kuulkaatpa, isäntä!
KROUVARI. Kernaasti.
NIKO (mennen erillensä krouvarin kanssa). Luullakseni, ette tunne minua?
KROUVARI. Näen teidän ensi kerran!
NIKO. Erehdys, isäntäni. Monta kannua olemme yhdessä tyhjentäneet!
KROUVARI. Sitä en muista. Sanokaa nimenne.
NIKO. Jos tempaisitte pois tämän parran, niin luulenpa, että löytäisitte sen takaa entisen Järvelän Nikon kasvot.
KROUVARI. No koira vieköön! (Kättelevät).
NIKO. Mutta hiljaa, isäntä!—Minulla on mielessä vikkelä, viaton juoni, johon pyydän teidän apuanne! Nyt käymme porstuakamariinne, ja minun ajaessani tätä partaani, te keritsette tukkani ja annatte päälleni toisen takin ja hatun. Leukapäähäni jätän piikkiparran ja teen pienen, mustan pilkun nenäni viereen, ja se suuri varas on valmis. Minä astun taasen sisään, nuot tuossa ottavat minun kiinni, ja sitokoot minun nuoriinki, se ei tee mitään, mutta kotia pääsen vapaalla kyydillä. Ja aatelkaas: se nauru ja riemumeteli sitten kaikelle tälle!
KROUVARI. Tuo taitaa olla saakelin vikkelätä, mutta katso, ettei saata se sinua pitempiin kiusauksiin. Taidatko kohta ja varmaan toteennäyttää kuka olet?
NIKO. Kuinka hyväänsä, mutta enpä ylen-anna tätä juonta jonkun pienen kiusauksen tähden, ja toiseksi, niin varkauden tapahtuessa istuin minä Turun linnassa, söin vettä-leipää ja Turkuun tulin suoraan Engelsmannin laivalta.
KROUVARI. Hyvä! Me käymme käsiin!
NIKO. Malta! (Korkeammalla äänellä). Mitä olen velkaa?
KROUVARI. Kuusi kopekkaa, hyvä vieras!
NIKO (maksaa). Nyt hyvästi!
KROUVARI. Onnea matkalle! (Niko menee).
IIVARI. Mielisinpä tietää, mikä partaleiju tuo oli!
KROUVARI. Jos oikein muistan, niin on hän merimies. (Katsellen ulos akkunasta). Sille näyttää käymisensä myös.
IIVARI. Hän näytti minusta kuin kelpaisi hänelle toisen miehen koni.
KROUVARI. Minä luulen hänen kunnialliseksi mieheksi. (Menee).
SAKERI. Mutta nyt lähemme, poikani!
IIVARI. Mitä kohden?
SAKERI. Kotoa kohden, tiedäthän!
IIVARI. Ei koskaan!
SAKERI. Mitä sanoit?
IIVARI. Ei koskaan, eno Sakeri, ei koskaan kotoa kohden!
SAKERI. Mihen sitten?
IIVARI. Hirteen!
SAKERI. Poika, pidä suusi, sanon minä, semmoisista puheista!—Hei! olethan vielä nurrumielissä, vaikkas olet jo kumonnut usean ryypin!
IIVARI. Kaikki on nyt entistä toisin, kaikki edestakaisin, nurinniskoin, niinkuin Jaakkolan muorin tallukka. Ei askelta, ei hiiren tolaakaan enään menneitten päiväin muotoista. Ennen, nieltyäni kaksi, kolme ryyppiä, olinpa iloinen ja kielevä kuin pääsky, mutta nyt, vaikka kauhalla kitaani kaataisin, niin harmaiksi käyvät silmäni vaan, ja entisen suloisen liehauksen sijaan tunnen nyt ainoastaan tuommoisen humajavan sekamelskan päässäni, ja mieli on aina musta kuin viinapannun kylki.
SAKERI. Hiiteen kaikki mielen mustuus, me ruoritamme itsemme tästä retkestä kuin enkelit. Asiat käyvät hyvin, peijakkaan hyvin, eikä yhtään syytä päätä kallistella!
IIVARI. Kaikki hyvin, jos toimitatte minulle kymmenen riksiä!
SAKERI. Ennen taidan kääntää auringon juoksun, kuin saada sinulle kokoon kymmenen riksiä!
IIVARI. Mutta juuri sen summan tekee sekä kuorman hinta että kylän säntirahat yhteiseen, jotka me yhdessä olemme juoneet kaikki viimeiseen äyriin!—Pitihän minun ostaa Leenan-Kallelle kruutia ja haulia linturahoillansa, Anna-muorille naulan nuuskaa munien edestä, Ali-talon Maija-rukalle naula kahveeta—ja puoli sokeria, ja virolais-ukko Hanssulle kaksi naulaa tupakkia ja kolme ryssän-limppua, ja monta muuta säntiä vielä. Herra armahda minua! Minä olen hukassa!
SAKERI. Kaikki ottivat ryövärit, kaikki!
IIVARI. Se konsti ei kestä. Kerrottaisi minulle tämänkaltainen historia, niin uumoisinpa kohta toista ja arvaisin pian asian oikean laadun; ja tiedänhän löytyvän muita yhtä viisaita kuin minäkin. Ei, tämä vale ei pelasta meitä. Hummaustamme Hämeenlinnassa, jonka niin moni todistaa taitaa, ei voida salata, ei millään voimalla; se tulee tietyksi!
SAKERI. Mutta malta, että silloin on jo ajan vileä käsi ehtinyt tulla väliin, asia jymisee heikeesti kuin kaukainen ukonilma, ja siksi on kentiesi uusia neuvoja keksitty paranteeksi kaikelle; mutta jos me nyt kohta sanoisimme alastoman totuuden, niin tiedä, että paukkuu, ja karttakaamme vasamaa!
IIVARI. Se vasama on tervapamppu.
SAKERI. Mutta siitä ei yhtään pelkoa, jos vaan oikein käytämme sukkelan neuvoni!
IIVARI. Huono neuvo! He ehkä tietävät jo kaikki.
SAKERI. Mahdotonta.—Tielle nyt vaan, poikani!
IIVARI. Ei!—Kymmenen riksiä tänne!
SAKERI. Sitä en taida!
IIVARI. Teidän täytyy, en päästä teitä muutoin. Te tähän hävitykseen mun narranneet olette, teiltä tulkoon apu myös!—Kymmenen riksiä, eno!
SAKERI. Sula mahdottomuus! Ota niskani ennen!
IIVARI. Olkoon menneeksi! Niska maksakoon kaikki; juuri niin aattelen minäkin, ja nyt seuraamme minun neuvoani, nyt lähemme koreasti hirteen molemmat, yhdessä menemme, seuraa teemme aina kuolemaan asti!
SAKERI. Vaiti, Iivari, vaiti!
IIVARI. Sittenpä vaikenemme ja nukumme makeasti, ja suokoon Jumal', että taidamme molemmat riippua samassa puussa; sentähden mennään nyt ja etsitään joku väärä-oksainen, järeä, kaikin tavoin sopiva mänty. Itse työssä, työssä viimeisessä, lupaan auttaa teitä, miestä vanhaa, ja sitten vasta pidän huolta itsestäni, ja enpä tarvitse apua minä, taidanpa silpoa kuin tikka.—Nyt mennään, eno!
SAKERI. Poika!
IIVARI. Te luulette mun lyövän leikkiä, että kuuluu puheeni hieman niin. Nojah! taidanpa leikitä keskellä kuolon kurimusta, taidan nauraa Manalaista vasten partaa; sillä niin on luontoni. Mutta onpa aikeeni vakaa, järkähtämättömän vakaa. Kuoloon menen! Tunnin päästä mua taittaan polttopuuna pistää kattilan alle.—Mustaan kuoloon. Mutta ensin pitää teidän saaman hyvin ansaittu osanne! (Uhaten Sakeria). Tämän nyrkin nimessä! Te olette ollut minulle perkele, kiusaava pimeyden enkeli!
SAKERI (käyden pelästyen ovea kohden). Älä, Iivari, älä! Minä huudan krouvarin avuksi! (Niko, tukka keritty, piikkiparta leualla, pieni pilkku lähellä vasempaa sierainta ja toinen hattu ja takki päällä, astuu sisään. Sakeri katselee häntä suurilla silmillä).
SAKERI (itsekseen). Se on hän!
IIVARI (itsekseen). Seittemän sataa riksiä, jos vaan onnistuu!
SAKERI (itsekseen). Mailmani rupeaa valkenemaan!
IIVARI. Siinä on minulle pelastuksen kallio! (Sakeri ja Iivari tekevät tärkeitä viittauksia toinen toisellensa. Iivari asettaa itsensä ovelle).
NIKO. Onko talossa viinaa?
SAKERI. Sepä kysymys. Tämä on krouvi, iloinen krouvi. (Itseks.) Hikoonpa ankarasti. Jos nyt vaan kaikki kävis hyvin!
NIKO. Missä ovat tämän huoneen haltiat?
SAKERI. Krouvari tulee kohta; olkaa hyvä ja vartokaa!
NIKO. Aikani on tärkki!
SAKERI. Ei niin, ettette hetkeä levätä jouda.—(Itseks.) Se on hän!