SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Takaisin ehdittäessä kello löi kaksi. Crampas sanoi hyvästi ja ratsasti kaupunkiin pysähtyen siellä torin varrella sijaitsevan asuntonsa eteen. Effi vaihtoi vaatetusta ja yritti nukkua, mutta se ei ottanut onnistuakseen, sillä hänen apeutensa oli väsymystäkin voimakkaampi. Se seikka, että Innstetten piti varalla kummitusta, jottei asuisi aivan tavallisessa talossa, kävi vielä laatuun, se sointui hänen taipumukseensa erottua ihmisten suuresta joukosta; mutta toinen seikka, että hän käytteli kummitusta kasvatuskeinona, oli sentään paha ja melkein loukkaavakin. Ja Effi oli selvillä siitä, että 'kasvatuskeino' oli aivan liian lievä nimitys; Crampas oli tarkoittanut paljoa enempää, eräänlaista pelosta johtuvaa ja laskelmiin nojautuvaa asiain järjestelyä. Siitä puuttui kaikki sydämen hyvyys ja se lähenteli julmuutta. Veri syöksähti Effin päähän, hän puristi pienen kätensä nyrkkiin ja aikoi suunnitella jotakin, mutta samassa hänen jo täytyi nauraa. »Olenpa lapsellinen houkkio! Kuka takaa minulle, että Crampas on oikeassa? Crampas on hupainen, koska juoruilee, mutta hän on epäluotettava ja pelkkä hulluttelija, joka ei kelpaa Innstettenille kyytipojaksikaan.»
Samassa ajoi oven eteen Innstetten, joka palasi tänään tavallista varhemmin. Effi hypähti seisaalleen käydäkseen tervehtimään häntä jo eteisessä ja oli sitä hellempi, kun tunsi olevansa velvollinen hyvittämään jotakin. Täydellisesti hän ei kumminkaan kyennyt torjumaan, mitä Crampas oli sanonut, ja kesken hellyydenosoituksiaan ja näennäisin mielenkiinnoin kuunnellessaan hän kuuli yhä uudelleen mielessään soivan: »Siis laskelmiin perustuva kummitus, kummitus, jonka asiana on pitää sinua kurissa.»
Lopulta hän asian unohti ja tyytyi luontevasti häntä kuuntelemaan.
* * * * *
Marraskuu oli ehtinyt keskivaiheilleen, ja myrskyksi kiihtyvä luodetuuli puski puolitoista vuorokautta niin itsepintaisesti päin aallonmurtajia, että yhä enemmän patoutuva Kessine-joki tulvi yli äyräittensä ja virtasi kaduille. Aikansa raivottuaan rajuilma kuitenkin lauhtui, ja sitten tuli vielä muutamia aurinkoisia myöhäissyksyn päiviä. »Kukapa tietää, kuinka kauan ne kestävät», sanoi Effi Crampasille, ja niin päätettiin lähteä seuraavana aamupäivänä vielä kerran ratsastajaan; Innstettenkin, jolla oli vapaapäivä, lupasi lähteä mukaan. Matkan oli määrä suuntautua jälleen aallonmurtajien luo, siellä astuttaisiin satulasta, käyskeltäisiin hieman rannalla ja nautittaisiin vihdoin aamiaista rantasärkkien suojassa, missä oli tyven.
Määrättynä hetkenä ratsasti Crampas piirineuvoksen talon eteen; Kruse piteli armollisen rouvan hevosta, ja Effi, joka nopeasti nousi satulaan, pyysi samalla Innstettenin puolesta anteeksi, että hän oli sittenkin estynyt: edellisenä yönä oli jälleen ollut suuri tulipalo Morgenitzissä — kolmas kolmen viikon aikana, siis murhapoltto — ja hänen oli täytynyt lähteä sinne, valitettavasti, sillä hän oli kovin iloinnut tästä ratsastusretkestä, joka todennäköisesti tulisi ole maan viimeinen tänä syksynä.
Crampas lausui valittelunsa, kenties vain jotakin sanoakseen tai kenties vilpittömästikin, sillä vaikka hän olikin häikäilemätön ritarillisissa lemmenseikkailuissaan, hän oli toisaalta myöskin hyvä toveri. Kaikki tietenkin aivan pinnallista. Ystävän auttaminen ja viiden minuutin kuluttua hänen pettäminen, olivat asioita, jotka hyvin sointuivat hänen kunniakäsitteeseensä. Hän menetteli kummassakin tapauksessa uskomattoman hyvätuulisesti.
Ratsastus suuntautui nyt kuten ainakin läpi Plantaašin. Rollo oli jälleen etunenässä, sitten tulivat Crampas ja Effi, sitten Kruse. Knut ei ollut mukana.
»Minne olette Knutin jättänyt?»
»Hänessä on sikotauti.»
»Merkillistä», nauroi Effi. »Oikeastaan hän näytti aina sellaiselta.»
»Aivan oikein. Mutta näkisittepä hänet nyt! Tai paremmin varokaa näkemästä. Sikotauti on tarttuvaa pelkästä näkemästä.»
»Enpä usko.»
»On paljon asioita, joita nuoret naiset eivät usko.»
»Ja toisaalta he uskovat paljon sellaista, mitä heidän ei pitäisi uskoa.»
»Oliko tuo tarkoitettu minua varten?»
»Ei.»
»Vahinko.»
»Tuo 'vahinko' sopii teille erinomaisesti. Luulenpa tosiaankin, majuri, että pitäisitte ihan luonnollisena asiana, jos tunnustaisin teille rakkauteni.»
»Niin pitkälle en tahdo mennä. Mutta haluaisinpa nähdä sen, joka ei sellaista itselleen toivoisi. Ajatukset ja toivelmat ovat tullivapaat.»
»Siitä sopii kiistellä. Sitäpaitsi on olemassa eroa ajatusten ja toivelmien välillä. Ajatukset ovat yleensä jotakin sellaista, mikä sijaitsee vielä taka-alalla, mutta toivelmat ovat tavallisesti jo huulilla.»
»Kunhan ette olisi lausunut juuri tuota vertausta!»
»Ah, Crampas, te olette… te olette…»
»Narri.»
»Ette suinkaan. Te liioittelette jälleen. Mutta te olette jotakin muuta. Hohen-Cremmenissä sanottiin aina, ja minä sanoin muiden mukana, ettei ole olemassa mitään itserakkaampaa kuin kahdeksantoista vuoden ikäinen husaarivänrikki…»
»Entä nyt?»
»Nyt sanon, ettei ole mitään itserakkaampaa kuin neljänkymmenenkahden vuoden ikäinen maanpuolustusväen majuri.»
»Ne kaksi vuotta, jotka armollisesti iästäni vähennätte, korjaavat kohta asian — suutelen kättä.»
»Niin, 'suutelen kättä', siinä on sana, joka sopii teille mainiosti.
Se on wieniläistä. Ja wieniläiset minä olen oppinut tuntemaan
Karlsbadissa, neljä vuotta sitten; he liehakoivat minua, neljäntoista
vuodet ikäistä tyttölasta. Mitä kaikkea siellä kuulinkaan!»
»Ette varmaankaan enempää kuin oli oikeus ja kohtuus.»
»Jos niin olisi laita, täytyisi sen, mikä minua imartelee, olla verrattain säädytöntä… Mutta katsokaahan noita reimareita, kuinka ne uivat ja tanssivat! Pienet punaiset liput on niistä poistettu. Tänä kesänä, uskaltaessani muutamia kertoja liikkua rannalla saakka, ajattelin aina: tuolla on Vineta, sen täytyy olla tuolla, torninhuiput näkyvät…»
»Se johtuu siitä, että tunnette Heinen runon.»
»Minkä?»
»Vinetaa koskevan.»
»En, sitä en tunne; tunnen yleensäkin vain vähän, Valitettavasti.»
»Vaikka teillä on Gieshübler ja lukukerho! Heine onkin muuten antanut runolleen toisen nimen, luullakseni 'Meren aave' tai jotakin sentapaista. Mutta Vinetaa hän on tarkoittanut. Ja hän itse — suokaa anteeksi, että tässä muitta mutkitta selostan runon sisältöä — runoilija makaa sen paikan yli kuljettaessa laivankannella, katselee alas syvyyteen ja näkee kapeita keskiaikaisia katuja ja myssypäisiä astua sipsuttelevia naisia, joilla on kaikilla virsikirjat käsissä, ja kaikki ovat menossa kirkkoon, ja kaikki kellot soivat. Ja kun hän sen kuulee, hänenkin alkaa sanomattomasti tehdä mieli mennä kirkkoon, ellei muun vuoksi, niin myssyjen tähden, hän huutaa ilmi kaipauksensa ja aikoo syöksyä syvyyteen. Mutta samassa tarttuu kapteeni hänen sääreensä ja huutaa hänelle: 'Tohtori, piruko teitä riivaa?'»
»Sehän on somaa. Sen lukisin mielelläni. Onko se pitkäkin?»
»Ei, se on oikeastaan lyhyt, hieman pitempi kuin 'Timantit ja helmet on sulla' tai 'Sormet hennot, liljanvalkeet'…» ja Crampas kosketti hiljaa Effin kättä. »Mutta olipa pitkä tai lyhyt, siinä ilmenee tavaton kuvausvoima, ihmeellinen havainnollisuus. Hän on mielirunoilijani, ja minä osaan hänet ulkoa, vaikka en muuten runoudesta suuriakaan välitä, omista tilapäisistä runosynneistäni huolimatta. Heinen laita on toisin: kaikki on elämää, ja ennen kaikkea hän ymmärtää rakkautta, joka kuitenkin pysyy pääasiana. Hän ei muuten ole siinä suhteessa yksipuolinen…»
»Mitä tarkoitatte?»
»Tarkoitan, ettei hänelle ole tärkeä yksin rakkaus…»
»Jos hän olisikin siinä määrin yksipuolinen, se ei lopultakaan olisi kaikkein pahinta. Mitä hän vielä pitää tärkeänä?»
»Hän taipuu kovin romanttiseen, joka tosin seuraa heti rakkauden jäljessä ja on eräiden mielestä ihan sama asia. Minä puolestani en kumminkaan sitä usko. Hänen myöhemmissä runoissaan, joita on nimitetty 'romanttisiksi', tai oikeastaan on hän itse niitä niin nimittänyt, näissä romanttisissa runoelmissa mestataan alinomaa, tosin usein rakkauden tähden. Mutta useimmiten kuitenkin toisista karkeammista vaikuttimista käsin, niihin luettuna ensi sijassa politiikka, joka on melkein aina karkeata. Niinpä esimerkiksi kantaa; eräässä näistä romansseista Karl Stuart päätänsä kainalossaan, ja vieläkin kohtalokkaampi on Vitzliputzlin tarina…»
»Kenen?»
»Vitzliputzlin. Vitzliputzli näet on meksikolaisten jumala, ja kun meksikolaiset olivat saaneet vangiksi, kaksi- tai kolmekymmentä espanjalaista, täytyi nuo kaksi- tai kolmekymmentä uhrata Vitzliputzlille. Se oli siellä maan tapana, uskonnollisena palvontamenona, ja kaikki tapahtuu kädenkäänteessä, vatsa auki, sydän ulos…»
»Ei, Crampas, niin ette saa puhua. Se on sopimatonta ja samalla inhottavaa. Ja tuo kaikki melkein samana hetkenä, jona meidän on määrä aterioida.»
»Minä puolestani en huomaa sen mitenkään asiaani vaikuttavan ja annan yleensäkin ruokahaluni riippua ainoastaan ruokalistasta.»
Sillävälin he olivat aivan ohjelmanmukaisesti kulkeneet rannalla jo puolittain hiekkasärkkäin suojassa olevalle penkille, jonka edessä seisoi ylen alkuperäinen pöytä, kaksi paalua ja lauta niiden varassa. Kruse, joka oli ratsastanut edellä, oli jo pöydän kattanut; siinä oli teeleipiä ja kylmän paistin leikkeleitä, lisäksi punaviiniä ja pullon vieressä kaksi somaa, siroa juomalasia kultareunoineen, sellaisia, joita ostetaan kylpypaikoissa tai hankitaan muistoiksi lasitehtailta. Sitten astuttiin satulasta. Kruse, joka oli kietonut oman hevosensa ohjakset erään kääpiömännyn ympärille, kulki molempien toisten hevosten kanssa edestakaisin; Crampas ja Effi, jotka voivat kapean särkkäaukeaman läpi vapaasti katsella rannalle ja aallonmurtajalle päin, sijoittuivat katetun pöydän ääreen.
Merelle, jossa kävivät vielä myrskypäivien korkeat mainingit, valoi puolittain talvimainen marraskuun aurinko kelmeätä valoansa. Silloin tällöin tuli tuulenpuuska ajaen vaahtoa aina heidän luokseen asti. Ympärillä kasvoi rantakauraa, ja immortellien kirkas kelta erosi värisukulaisuudesta huolimatta selvästi siitä keltaisesta hiekasta, jossa ne kasvoivat. Effi toimi emäntänä. »Valitettavasti minun täytyy tarjota teille leipää tästä kori-rukasta…»
»Kori-rukka ei merkinne rukkasia…»
»… Mutta Kruse on niin tahtonut. Ja siinäpä olet sinäkin, Rollo.
Mutta eväissämme ei ole sinun varaasi. Mitä nyt teemme?»
»Minä ehdotan, että annamme sille kaikkea, mitä meillä on; minä teen sen jo pelkästä kiitollisuudesta. Nähkääs, parahin Effi…»
Effi katsahti häneen.
»… Nähkääs, armollisin rouva, Rollo johdatti jälleen mieleeni sen, mitä ajattelin kertoa Vitzliputzlin jatkona tai vastineena — vain paljoa pikantimpi juttu, koska se on lemmentarina. Oletteko kuullut kerrottavan Pedro Julmasta?»
»Jotakin epämääräistä.»
»Hän oli eräänlainen sinipartakuningas.»
»Hyvä niin. Sellaisesta kuulee aina mieluimmin, ja muistanpa, että ystävättärestäni Hulda Niemeyeristä puhuessamme, nimenhän jo tunnette, aina väitimme: hän ei tiedä historiasta mitään muuta kuin Henrik kahdeksannen, tuon englantilaisen Siniparran — jos nimi hänelle riittää — kuusi puolisoa. Ne hän tosiaankin osasi ulkomuistilta. Ja olisittepa kuullut, kuinka hän heidän nimensä lausui, niin kamalasti hämillään kuin kohta tulisi hänen itsensä vuoro… Mutta suvaitkaa nyt kertoa Don Pedron tarina…»
»Niin, Don Pedron hovissa oli kaunis, tumma espanjalainen ritari, jolla oli povellaan Kalatravan risti — se merkitsee suunnilleen samaa kuin saksalaiset kunniamerkit Musta kotka ja Pour le merite yhteensä. Risti kuului asiaan, heidän täytyi sitä aina kantaa, ja tällä Kalatrava-ritarilla, jota kuningatar luonnollisesti salaa rakasti…»
»Minkätähden luonnollisesti?»
»Koska olemme Espanjassa.»
»Ah, niinkö.»
»Ja tällä Kalatrava-ritarilla, sanon, oli ihmeen kaunis koira, newfundlandilainen, vaikka sellaisia ei silloin ollut vielä olemassakaan, koska näet tämä tapahtui tasan sata vuotta ennen Amerikan löytöä. Ihmeen; kaunis koira, sanokaamme sellainen kuin Rollo…»
Rollo haukahti nimensä kuullessaan ja heilutti häntäänsä.
»Niin kului aikoja. Mutta tuo salainen rakkaus, joka luultavasti ei säilynyt ihan salaisena, oli kuitenkin kuninkaasta liikaa, ja koska hän ei yleensäkään voinut oikein sietää tuota kaunista Kalatrava-ritaria — hän näet ei ollut ainoastaan julma, vaan lisäksi kadepukkikin, tai ellei sana oikein sovi kuninkaalle, vielä vähemmin rakastettavalle kuulijalleni, rouva Effille, niin sanokaamme vain kadehtija, — hän päätti mestauttaa Kalatrava-ritarin hänen salaisen rakkautensa vuoksi.»
»Enpä voi häntä siitä moittia.»
»Kuinka lienee, armollisin rouva. Kuulkaahan lisää. Ei vähästä väliä, mutta se oli liikaa, kuningas meni mielestäni ilmeisesti liian pitkälle. Hän näet teeskenteli tahtovansa järjestää ritarille hänen sotaisten sankaritekojensa vuoksi juhlan, ja siihen toimitettiin pitkä pitopöytä, ja kaikki valtakunnan grandit istuivat pöydän ääressä, keskellä kuningas, ja kuningasta vastapäätä oli sija hänelle, jota varten koko juhla oli järjestetty, siis tänä päivänä juhlittavalle Kalatrava-ritarille. Ja kun hän melkoisesta odottelusta huolimatta ei kuulunut tulevaksi, täytyi juhla vihdoin aloittaa ilman häntä, joten pöytään jäi tyhjä paikka — ihan kuningasta vastapäätä.»
»Entä sitten?»
»Ajatelkaahan, armollisin rouva, kun kuningas Pedro aikoo nousta teeskennellen valittaakseen, ettei hänen 'rakas vieraansa' ollut vieläkään saapunut, kuuluu ulkoa portaista kauhistuneiden palvelijoiden huuto, ja ennenkuin kukaan tietää, mitä on tapahtunut, kiitää jokin pitkän pitopöydän viertä, hyppää tuolille ja laskee irroitetun pään tyhjälle paikalle, ja tuon pään yli tuijottaa Rollo vastapäätä istuvaan kuninkaaseen. Rollo oli seurannut isäntäänsä hänen viimeisellä matkallaan, ja samana hetkenä, jona teloittaja iski iskunsa, oli uskollinen koira siepannut putoavan pään, ja siinä se nyt oli, ystävämme Rollo, pitkän pitopöydän ääressä syyttämässä kuninkaallista murhamiestä.»
Effi oli painunut ihan hiljaiseksi. Vihdoin hän virkkoi: »Crampas, tuo on tavallaan erittäin kaunista, ja koska se on erittäin kaunista, tahdon antaa sen teille anteeksi. Mutta voisitte sentään menetellä paremmin ja samalla minulle mieluisemmin, jos kertoisitte minulle toisenlaisia tarinoita. Heinestäkin. Eihän Heine liene runoillut ainoastaan Vitzliputzlista ja Don Pedrosta ja teidän Rollostanne — minun Rolloni näet ei olisi milloinkaan sellaista tehnyt. Tule, Rollo! Eläin-parka, en voi enää sinua nähdä samalla ajattelematta Kalatrava-ritaria jota kuningatar salaa rakasti… Kutsukaa Kruse, jotta hän kerää kokoon, mitä tässä pöydällä on, ja kun ratsastamme takaisin, teidän pitää kertoa jotakin toista, jotakin ihan toista.»
Kruse tuli. Mutta kun hän aikoi ottaa lasit, sanoi Crampas: »Kruse, jättäkää yksi lasi, tuo tuossa. Minä otan sen itse.»
»Kuten käskette, herra majuri.» J
Effi, joka oli keskustelun kuullut, pudisti päätänsä. Sitten hän nauroi. »Crampas, mitä johtuukaan mieleenne? Kruse on kyllin typerä ollakseen asiaa enempää ajattelematta, ja jos sitä ajatteleekin, hän ei onneksi keksi mitään. Mutta eihän se kumminkaan oikeuta teitä tätä lasia… tätä Josefina-tehtaan kolmenkymmenen pennin lasia…»
»Minusta se tuntuu sitäkin arvokkaammalta, kun mainitsette noin ivallisesti sen hinnan.»
»Yhä samanlainen. Teissä on paljon huumoria, mutta aivan omituista lajia. Jos ymmärrän teidät oikein, te aiotte — se on naurettavaa, ja minun on melkein tukala sitä sanoa, — te aiotte ennen aikojanne käydä esittämään Thulen kuninkaan osaa.»
Crampas nyökkäsi, kasvoissa kujeellinen vivahdus.
»Olkoonpa menneeksi. Kukin kantaa omaa hattuansa; te tiedätte, mitä. Mutta minun täytyy kuitenkin saada teille sanoa, että minulle siinä suunnittelemanne osa on minusta liian vähän imarteleva. En tahdo kuljeksia teidän kuningas Thulenne riimisanana. Pitäkää lasi hyvänänne, mutta älkää tehkö sen nojalla johtopäätöksiä, jotka saattavat minut huonoon valoon. Minä kerron asian Innstettenille.»
»Sitä ette tee, armollinen rouva.»
»Miksi en?»
»Innstetten ei ole mies suhtautumaan näihin asioihin niinkuin niihin on suhtauduttava.»
Effi silmäili häntä hetkisen terävästi. Mutta sitten hän loi katseensa alas hämmentyneenä ja melkein hämillään.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Effi oli itseensä tyytymätön ja iloitsi siitä, että nuo yhteiset retket nyt keskeytyivät koko talven ajaksi… Muistellessaan mitä kaikkien kuluneiden viikkojen ja päivien aikana oli puhuttu, käsitelty ja vihjauksin, mainittu, hän ei keksinyt mitään, mistä olisi nimenomaan voinut itseään moittia. Crampas oli älykäs mies, kokenut, humoristinen, vapaa, vapaa hyvässäkin merkityksessä, ja olisi ollut pikkumaista ja vaivaista, jos Effi olisi hänen seurassaan jäykistänyt itsensä ja noudattanut joka hetki ankaria sopivaisuussääntöjä. Ei, Effi ei voinut moittia itseään siitä, että oli suostunut noudattamaan hänen sävyänsä, mutta siitä huolimatta hänen mielessään oli vieno sivuutetun vaaran tunto ja hän onnitteli itseään, että kaikki, kuten hän otaksui, nyt oli ohi. Taajempaa toistensa kohtaamista en famille näet ei käynyt ajatteleminenkaan, sen tekivät Crampasin kotoiset olot melkein mahdottomaksi, ja tapaamiset lähiseudun aatelisten luona voivat seuraavan talven kuluessa olla vain harvalukuiset ja ohimenevät. Effi oli yhä tyytyväisempi kaikkea tuota ajatellessaan ja huomasi vihdoin, ettei hänen lopultakaan ollut erikoisen vaikea luopua siitä, mitä majurin kanssa seurusteleminen hänelle tarjosi. Lisäksi tuli se seikka, että Innstetten ilmoitti Varzininmatkojen jäävän tänä vuonna pois ohjelmasta, koska ruhtinaan asuinpaikkana tuli nyt olemaan Friedrichsruh, johon hän tuntui yhä enemmän kiintyvän. Toisaalta Innstetten tuota pahoitteli, toisaalta sanoi sen olevan mieluista, koska hän nyt voi omistaa aikansa kokonaan perheelleen — jos Effi halusi, voisivat he ajatuksissaan suorittaa vielä kerran Italianmatkansa Innstettenin muistiinpanojen nojalla. Hänen mielestään sellainen kertaaminen oikeastaan oli pääasia, sen nojalla ihminen vasta pysyvästi omaksui kaikki näkemänsä, ja sellaisetkin asiat, joita tuskin tiesi mielessään piilevän, tulivat vasta sellaisten jälkeenpäin suoritettujen tutkimusten varassa täysin tietoisiksi ja omiksi. Innstetten selitti asiaa laajemminkin ja lisäsi, että Gieshübler, joka tunsi koko »Italian saappaan» aina Palermoon saakka, oli pyytänyt saada olla hänkin läsnä. Effi, jolle aivan tavallinen juttelu-ilta ilman »Italian saapasta» (oli näet määrä katsella valokuvia) olisi ollut verrattomasti mieluisempi, vastasi hieman väkinäisesti. Mutta Innstetten, joka oli oman suunnitelmansa lumoissa, ei huomannut mitään, vaan jatkoi: »Gieshübler ei tietenkään ole ainoa läsnäolija, Roswithan ja Annin täytyy olla heidänkin mukana, ja kun ajattelen, kuinka livumme pitkin Canale grandea ja kuulemme aivan loitolta gondolierein laulun Roswithan kumartuessa kolmen askelen päässä meistä Annin yli esittäen omia viisujansa, niin luulenpa siitä voivan koitua kauniita talvi-iltoja sinun istuessasi siinä kutomassa minulle isoa talvimyssyä. Mitä siitä arvelet, Effi?»
Näitä illanviettoja ei ainoastaan suunniteltu, ne aloitettiinkin ja olisivat kaiken todennäköisyyden mukaan jatkuneet monet viikot, ellei viaton, vaaraton Gieshübler, joka oli erinomaisen haluton kaksimieliseen toimintaan, sittenkin olisi yrittänyt palvella kahta herraa. Toinen oli Innstetten, toinen Crampas, ja jos hän jo Effin vuoksi mitä vilpittömintä iloa tuntien noudatti Innstettenin kutsua italialaisiin illanviettoihin, oli hänen ilonsa Crampasia totellessaan vieläkin suurempi. Crampasin suunnitelmien mukaan näet oli esitettävä jo ennen joulua »Askel tieltä», ja kun kolmas italialainen ilta oli tulossa, Gieshübler käytti hyväkseen tilaisuutta puhuakseen asiasta Effin kanssa, jonka oli määrä näytellä Ellan osaa.
Effi oli kuin sähköistynyt; mitäpä merkitsivätkään tuon rinnalla Padua ja Vicenza! Effi ei huolinut uudelleen lämmitetystä, hän kaipasi raikkautta, asiain vaihtelua. Ikäänkuin jokin sisäinen ääni olisi kehoittanut häntä varomaan, hän kumminkin kysyi kesken iloista kiihtymystään: »Onko tämän suunnitelman laatinut majuri?»
»On. Tiedättehän, armollinen rouva, että hän valittiin yksimielisesti huvikomiteaan. Voimme vihdoinkin toivoa hupaista talvikautta. Hän on siihen toimeen kuin luotu.»
»Tuleeko hänkin esiintymään näytelmässä?»
»Ei, hän on kieltäytynyt. Valitettavasti, täytyy sanoa. Osaahan hän mitä tahansa ja olisi varmaan esittänyt Arthur von Schmettwitzin osan oivallisesti. Hän on vain ottanut pitääkseen huolta ohjauksesta.»
»Sitä pahempi.»
»Sitä pahempi?» toisti Gieshübler.
»Ah, älkää huoliko suhtautua siihen niin juhlallisesti; se on pelkkä puheenparsi, joka oikeastaan merkitsee vastakohtaansa. Toisaalta on myönnettävä, että majuri on väkivaltainen, tekee mielellään päätöksiä toisen mieltä kysymättä. Ja näyteltävä on niinkuin hän tahtoo eikä niinkuin itse haluaa.»
Gieshübler puhui enemmänkin ja joutui yhä vaikeampiin ristiriitoihin.
* * * * *
»Askel tieltä» tuli tosiaankin esitetyksi. Oli aikaa vain runsaasti kaksi viikkoa (viimeinen viikko joulun edellä ei tullut kysymykseen), kaikki ponnistelivat parhaansa mukaan, ja se onnistui erinomaisesti; näyttelijöille, erittäinkin Effille, osoitettiin suurta suosiota. Crampas oli tosiaankin tyytynyt ohjaamiseen, ja vaikka hän olikin suhtautunut ankarasti kaikkiin toisiin, Effin näyttelemiseen hän ei ollut harjoituksissa ollenkaan kajonnut. Mahdollista, että Gieshübler oli hänelle kertonut keskustelustaan Effin kanssa, mahdollista myös, että hän oli itse huomannut Effin pyrkivän hänestä loittonemaan. Ja hän oli kyllin älykäs ja kyllin hyvä naisten tuntija ollakseen häiritsemättä luonnollista kehityskulkua, jonka kokemustensa nojalla liiankin hyvin tunsi.
Teatteri-iltana erottiin toisistaan myöhään; oli jo keskiyö, kun Innstetten ja Effi saapuivat jälleen kotiin. Johanna oli vielä valveilla ollakseen apuna, ja Innstetten, joka hyvinkin ylpeili nuoresta puolisostaan, kertoi Johannalle, kuinka viehättävältä armollinen rouva oli näyttänyt ja kuinka hyvin hän oli näytellyt. Vahinko, ettei hän ollut tullut tuota aikaisemmin ajatelleeksi, Christel ja Johanna, vieläpä vanha kurnuttaja rouva Krusekin, olisivat voineet varsin hyvin olla soittoparvekkeella katselemassa; siellä oli ollut paljonkin väkeä. Sitten Johanna poistui, ja Effi, joka oli väsynyt, meni levolle. Mutta Innstetten, joka tahtoi vielä jutella, siirsi tuolinsa luo ja asettui vaimonsa vuoteen viereen häntä ystävällisesti silmäillen ja hänen kättään pidellen.
»Niin, Effi, se oli kaunis ilta. Sievä kappale huvitti minua. Ja ajattelehan, sen tekijä on oikeusneuvos, oikeastaan ihan uskomatonta. Ja lisäksi Königsbergistä. Mutta kaikkein eniten minua ilahdutti viehättävä pikku vaimoni, joka sai kaikki päästä pyörälle.»
»Ah, Geert, älä puhu niin. Minä olen jo riittävästi itserakas.»
»Riittävästi itserakas, voipa niin olla. Mutta et läheskään niin itserakas kuin toiset. Ja se on sinun seitsemän kauneutesi…»
»Seitsemän kauneutta on kaikilla.»
»… Minä erehdyin sanoessani; voit hyvinkin kertoa luvun itsellään.»
»Kuinka kohtelias oletkaan, Geert. Ellen sinua tuntisi, voisin pelätä.
Vai piileekö asian pohjalla tosiaankin jotakin?»
»Onko omatuntosi rauhaton? Itse oven takana seisonut?»
»Ah, Geert, minä olen tosiaankin levoton.» Effi kohottautui vuoteessaan ja silmäili miestään jäykin katsein. »Kutsunko vielä Johannan ja pyydän häntä toimittamaan teetä? Sinä juot sitä mielelläsi ennen makuulle menoa.»
Innstetten suuteli hänen kättänsä. »Ei, Effi. Puolenyön jälkeen ei keisarikaan voi enää vaatia teetä, ja tiedäthän, etten tahdo vaivata väkeäni enemmän kuin on välttämätöntä. Ei, minä en tahdo mitään muuta kuin katsella sinua ja iloita siitä, että olet minun. Toisinaan ihminen tuntee voimakkaammin, millainen aarre on hänen hallussaan. Voisithan olla sellainenkin kuin rouva Crampas rukka; hän on kamala nainen, ei kenellekään ystävällinen, ja sinut hän olisi mieluimmin tuhonnut Jumalan maan päältä.»
»Ah, mitä ajatteletkaan, Geert; tuo on jälleen vain sinun kuvitteluasi.
Naisrukka! Minä en ole mitään huomannut.»
»Koska et mitään sellaista huomaa. Mutta asia oli niinkuin sanon: Crampas parka oli senvuoksi ihan hämillään, vältteli sinua aina ja tuskin katsahtikaan sinuun. Sehän on aivan luonnotonta, sillä ensinnäkin hän on naisten mies ja toiseksi hänen intohimonaan ovat nimenomaan sinunlaisesi naiset. Ja lyönpä vetoa, että sen asian tietää kaikkein parhaiten pikku vaimoni itse. Tarvitsee vain ajatella, kuinka loru luisti — anteeksi — kun hän aamuisin ilmaantui kuistikolle tai kun ratsastimme rannalle tai olimme kävelemässä aallonmurtajalla. Asia on niinkuin sinulle sanon: hän ei tänään uskaltanut, pelkäsi eukkoansa. Ja minä en voi häntä siitä moittia. Majurin rouva on hieman meidän rouva Krusea muistuttava ja jos minun olisi valittava jompikumpi, en tiedä kumman heistä ottaisin.»
»Minä kyllä tietäisin; onhan siinä sentään eroa. Majurin rouva rukka on onneton, rouva Kruse on kaamea.»
»Ja sinä taivut enemmän onnettomaan?»
»Aivan varmaan.»
»Kuulehan, tuo on makuasia. Huomaa helposti, ettet ole vielä ollut onneton. Crampas muuten osaa mainiosti pujahduttaa piiloon eukkonsa. Hän keksii jos jotakin jättääkseen hänet kotiin.»
»Mutta tänään hän oli läsnä.»
»Niin, tänään. Ei käynyt toisin päinsä. Mutta minä sovin hänen kanssaan siitä, että lähdemme kolmantena juhlapäivänä ylimetsänhoitaja Ringin luo, hän, Gieshübler ja pastori, ja olisitpa nähnyt, kuinka taitavasti hän todisti, että hänen, rouvan, oli jäätävä kotiin.»
»Tuleeko siis retkelle vain herroja?»
»Eipä suinkaan. Siinä tapauksessa en minäkään huolisi lähteä. Sinä tulet mukaan ja vielä pari kolme rouvaa puhumattakaan tiloilla olevista.»
»Mutta silloinhan hän, tarkoitan Crampasta, menettelee rumasti, ja sellainen menettely kostaa aina itsensä.»
»Niin, kerran se maksetaan. Mutta luulenpa, että ystävämme kuuluu niihin, jotka eivät kasvata itselleen harmaita hiuksia tulevaisten tapahtumien vuoksi.»
»Pidätkö häntä huonona?»
»En, en huonona. Melkein päinvastoin; joka tapauksessa hänellä on hyvät puolensa. Mutta hän on sellainen puoli-puolalainen, häneen ei voi oikein luottaa, oikeastaan ei missään asiassa, kaikkein vähimmin, kun ovat kysymyksessä naiset. Pelaajaluonne. Hän ei istu pelipöydän ääressä, mutta pelaa alinomaa uhkapeliä elämässä, ja häntä täytyy pitää aina silmällä.»
»Olen iloinen siitä, että tuon minulle sanot. Minä olen varuillani hänen seurassaan.»
»Tee niin. Mutta ei liiaksi; silloin se ei auta ollenkaan. Luontevuus on aina parasta, ja tietenkin kaikkein parasta luonne ja lujuus ja, jos saan käyttää sellaista jämeätä sanaa, puhdas mieli.»
Effi katseli häntä suurin silmin. Sitten hän sanoi: »Niin, epäilemättä. Mutta älä huoli nyt enää puhua, kun sitäpaitsi koskettelet vain sellaisia asioita, jotka eivät voi tehdä mieltäni oikein iloiseksi. Tiedätkö, minusta tuntuu kuin kuulisin tanssia yläkerrasta. Merkillistä, että se yhä toistuu. Ajattelin, että se oli pelkkää leikintekoa sinun taholtasi.»
»Niin en sentään tahdo sanoa, Effi. Mutta olipa miten tahansa, täytyy pysyä järjestyksessä ja pitää huoli siitä, ettei tarvitse pelätä.»
Effi nyökkäsi ja johtui samassa jälleen ajattelemaan, kuinka Crampas oli puhunut hänen miehestään »kasvattajana».
* * * * *
Jouluaatto tuli ja meni samoinkuin edellisenä vuotena; Hohen-Cremmenistä saapui lahjoja ja kirjeitä, Gieshübler oli jälleen muistanut lähettää onnittelusäkeensä, ja serkku Briest lähetti kortin: lumisen maiseman sähkölennätinpylväineen, joiden langalla istua kyyhötti lintuparka. Anniakin varten oli juhlaa järjestetty, oli kuusi kynttilöineen, ja lapsi pyrki käsin niitä tavoittamaan. Innstetten oli luonteva ja hilpeä, näytti nauttivan kotoisesta onnestaan ja askarteli ahkerasti lapsen kanssa. Roswitha oli ihmeissään nähdessään armollisen herran niin hellänä ja samalla hilpeänä. Effikin puhui ja nauroi paljon, mutta se ei kummunnut sisimmästä sielusta. Hän tunsi mielensä masentuneeksi, mutta ei oikein tietänyt, ketä oli siitä syytettävä, Innstetteniä vaiko itseään. Crampasilta ei ollut saapunut minkäänlaista joulutervehdystä; oikeastaan asia oli Effin mieleen, mutta toisaalta taas ei: hänen huomaavaisuutensa herätti eräänlaista pelkoa, ja hänen välinpitämättömyytensä sai alakuloiseksi. Effi oivalsi, ettei kaikki ollut niin kuin olisi olla pitänyt.
»Sinä olet kovin levoton», sanoi vihdoin Innstetten.
»Niin. Kaikki ihmiset ovat minulle erittäin suopeat, eniten sinä; se rasittaa mieltäni, koska tunnen etten sitä ansaitse.»
»Sellaisilla asioilla ei saa itseään kiusata, Effi. Onhan lopultakin laita niin, että ihminen ansaitsee, mitä; kerran on saanut.»
Effi kuunteli tarkkaavasti, ja hänen paha omatuntonsa sai hänet kysymään itseltään, oliko Innstetten käyttänyt tahallaan tuollaista kaksimielistä sanantapaa.
Myöhään illalla tuli pastori Lindequist onnittelemaan ja vielä tiedustelemaan Uvaglan metsänhoitajan luo tehtävän retken yhteydessä olevia seikkoja. Oli tietenkin kysymys rekiretkestä. Crampas oli tarjonnut hänelle paikan reessään, mutta majuri, enempää kuin hänen palvelijansakaan, jonka oli kaiken muun ohella pidettävä huolta ajomiehen toimesta, ei tuntenut tietä, joten oli kenties parasta lähteä matkaan yhdessä, piirineuvoksen reki edellä ja Crampasin sen jäljessä. Luultavasti myöskin Gieshüblerin. Mirambo, jonka haltuun muuten ylen varovainen Alonzo jostakin käsittämättömästä syystä tahtoi nyt itsensä uskoa, tunsi tien luultavasti vieläkin huonommin kuin kesakkonaamainen Treptowin ulaani. Innstetten, jota nuo pienet vaikeudet huvittivat, suostui kohta Lindequistin ehdotukseen ja järjesti asian siten, että hän tulisi ajamaan täsmälleen kello kahden aikaan torin yli ja viipymättä käymään retken johtoon.
Tämän sopimuksen mukaisesti sitten meneteltiin, ja kun Innstetten täsmälleen kello kahden aikaan ajoi torin yli, tervehti Crampas reestään Effiä ja lähti sitten ajamaan jäljessä. Pastori istui hänen vieressään. Sitten seurasi Gieshüblerin reki, siinä itse Gieshübler ja tohtori Hannemann, edellinen hienoissa näädännahkaturkeissa, jälkimmäinen karhunnahkaisissa, jotka helposti havaitsi ainakin kolmekymmentä vuotta palvelleiksi. Hannemann näet oli nuoruudessaan ollut erään Grönlannin-kulkijan laivalääkärinä. Mirambo istui edessä, hieman levottomana, koska ajomiehenä oleminen oli hänelle outoa, kuten Lindequist oli aivan oikein otaksunut.
Jo parin minuutin kuluttua oli ehditty Utpatelin myllyn ohi.
Kessinin ja Uvaglan välillä (missä tarun mukaan oli sijainnut vendien temppeli) oli vain suunnilleen tuhannen askelen levyinen, mutta hyvinkin puolentoista peninkulman pituinen metsäsarka, jonka toisella pitkällä sivulla oli meri, toisella taas aina näkörantaan saakka leviävä, erinomaisen hedelmällinen ja hyvin viljelty maa-alue. Metsän sisälaitaa kiitivät nyt eteenpäin reet, joiden edellä vähässä matkassa näkyi pari vanhaa kuomuvaunua, joissa kaiken todennäköisyyden mukaan istui toisia metsänhoitajan luo kutsuttuja vieraita. Toiset noista kieseistä olivat korkeiden pyöriensä nojalla selvästi tunnettavissa, ne olivat Papenhagenin. Luonnollisesti. Güldenkleetä pidettiin piirikunnan parhaana puhujana (Borckea, jopa Grasenabbiakin parempana), joten hän ei saanut hevin puuttua juhlatilaisuuksista.
Matka sujui nopeasti — edellä ajavatkin koettivat parastaan, jotteivät jäisi jälkeen — ja niin oltiin jo kolmen aikaan metsänhoitajan luona. Ring, pulska sotilaallisesti katsahtava herra viidennellä vuosikymmenellään, oli ollut mukana ensimmäisellä Schleswigin-retkellä Wrangelin ja Boninin johdossa ja oli kunnostautunut Danewerkin valloituksessa. Hän seisoi nyt talonsa ovella ottaen vastaan vieraita, jotka päällysvaatteensa riisuttuaan ja talon rouvaa tervehdittyään ensi työkseen istuutuivat pitkän kahvipöydän ääreen, jolle oli taidokkaasti ladottu kokonaisia kakkupyramidejä. Ylimetsänhoitajan rouva, luonnostaan erittäin pelokas, ainakin erittäin helposti hämilleen joutuva nainen, osoittautui talon emäntänäkin sellaiseksi, ja tämä seikka ilmeisesti harmitti erinomaisen itserakasta ylimetsänhoitajaa, joka harrasti varmuutta ja terävyyttä. Onneksi hänen harminsa ei purkautunut, sillä sitä, mitä hänen puolisoltaan puuttui, oli sitä enemmän hänen tyttärissään, kuvankauniissa neljän- ja kolmentoista vuoden ikäisissä tytöissä, jotka olivat tulleet isäänsä. Varsinkin vanhempi, Cora, keimaili heti Innstettenille ja Crampasille, ja molemmat suostuivat heti asiaan. Effi oli siitä harmissaan ja häpesi jälleen harmitteluansa. Hän istui Sidonie Grasenabbin vieressä ja virkkoi: »Merkillistä, tuollainen olin minäkin neljäntoista ikäisenä.»
Effi oli odottanut vieruskumppaninsa väittävän vastaan tai ainakin tekevän rajoituksia. Mutta sen sijaan lausui Sidonie: »Sen uskon».
»Heidän isänsä kasvattaa heitä väärin», jatkoi Effi puolittain hämillään vain jotakin sanoakseen.
Sidonie nyökkäsi. »Sepä se. Ei ole kuria. Se on aikamme tunnuksena.»
Effi ei virkkanut enempää.
Kahvi oli pian nautittu. Noustiin ja lähdettiin puoli tuntia kestävälle kävelyretkelle ympäröivään metsään, lähinnä erään aitauksen luo, jossa oli kesyä riistaa. Cora avasi ristikkoportin, ja oli tuskin astunut sisään, kun jo tuli kauriita luo. Se oli oikeastaan viehättävää, ihan kuin satua. Mutta itserakas nuori tyttö, joka oli tietoinen siitä, että muodosti kauriittensa keralla ihailtavan elävän kuvan, ei kumminkaan herättänyt puhdasta vaikutelmaa, kaikkein vähimmin Effissä. »Ei», ajatteli hän, »tuollainen en sentään ole ollut. Minulta on kenties puuttunut kuria, kuten tuo kauhea Sidonie äsken huomautti, kentiespä vielä muutakin. Minulle oltiin kotona liian hyviä, minua rakastettiin liiaksi. Mutta sen saanen sanoa, etten ole milloinkaan teeskennellyt. Se oli aina Huldan asiana. Senvuoksi hän ei minua miellyttänytkään, kun hänet tänä kesänä näin jälleen.»
Metsänhoitajan asunnolle palattaessa alkoi sataa? lunta. Crampas lyöttäytyi Effin seuraan ja lausui hänelle valittelunsa sen johdosta, ettei ollut saanut aikaisemmin tilaisuutta tervehtiä häntä. Samalla hän osoitti putoavia suuria lumihiuteita ja sanoi: »Jos tätä jatkuu, niin lumisade tukkii meiltä paluutien.»
»Se ei olisi pahinta. Sellaiseen tapahtumaan liittyy mielessäni vanhoista ajoista mieluisa suojan ja avun mielikuva.»
»Tuo on minulle uutta, armollinen rouva.»
»Niin», jatkoi Effi yrittäen nauraa, »mielikuvat ovat omituisia asioita; me emme muodosta niitä itsellemme vain sen nojalla, mitä olemme henkilökohtaisesti kokeneet, vaan myöskin sen varassa, mitä olemme joskus kuulleet tai sattumalta saaneet tietoomme. Te olette paljon lukenut, majuri, mutta näyttääpä siitä, että minä tunnen erään teille vieraan runon — tosin ei Heinen sepittämää, en mitään 'Meren aavetta' enkä 'Vitzliputslia'. Runoni nimenä on 'Jumalan muuri', ja sen opetti minulle Hohen-Cremmenin pastori monta vuotta sitten, kun olin vielä aivan pieni.»
»'Jumalan muuri'», toisti Crampas. »Sievä nimi; ja millainen on sisältö?»
»Pieni tarina, aivan lyhyt. Oli sota jossakin, talvisotaretki, ja eräs vanha leski, joka ankarasti pelkäsi vihollista, rukoili Jumalaa 'rakentamaan muurin hänen ympärilleen varjelukseen häntä hyökkääjiltä, ja Jumala antoi asumuksen peittyä lumeen, ja vihollinen kulki sen ohi.»
Crampas ilmeisesti hämmästyi ja vaihtoi puheenaihetta.
Hämärtyessä kaikki olivat ehtineet takaisin ylimetsänhoitajan asuntoon.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Heti seitsemän jälkeen käytiin pöytään, ja kaikki iloitsivat siitä, että joulukuusi, lukemattomin hopeapalloin koristettu puu, sytytettiin vielä kerran. Crampas, joka ei vielä tuntenut Ringin perhettä, oli pelkkää ihastusta. Damastiliina, viininviilentäjä, upea hopeinen pöytäkalusto, kaikki vaikutti hienolta, keskinkertaisia ylimetsänhoitajan olosuhteita paljoa paremmalta, ja johtui siitä, että Ringin puoliso kaikesta arkuudestaan ja hämillään-olostaan huolimatta oli erään rikkaan danzigilaisen viljakauppiaan tytär. Sieltä olivat kotoisin myöskin useimmat nähtävissä olevat maalaukset: viljakauppias puolisoineen, Marienburgin luostarin ruokasali ja Danzigin Mariankirkossa olevan Memlingin alttarimaalauksen hyvä jäljennös. Olivan luostari oli kahteen kertaan, öljymaalauksena ja korkista leikattuna. Sitäpaitsi oli tarjoilupöydän yläpuolella kovin tummunut vanhaa Nettelbeckiä esittävä kuva, joka polveutui vasta puolitoista vuotta sitten kuolleen edellisen metsänhoitajan vaatimattomasta irtaimistosta. Tavanmukaisessa huutokauppatilaisuudessa ei kukaan ollut halunnut ukon muotokuvaa, kunnes Innstetten, jota sellainen kunnioituksen puute suututti, oli tehnyt tarjouksen. Silloin olivat heränneet Ringinkin isänmaalliset vaistot, ja vanha Kolbergin-puolustaja oli jäänyt metsänhoitajan asumukseen.
Nettelbeckin muotokuvassa oli verrattain paljon toivomisen varaa, mutta muuten, kuten sanottu, ilmaisi kaikki melkein loisteliaisuuteen vivahtavaa varakkuutta, ja senmukainen oli tarjoiltu ateriakin. Jokaisella oli siitä iloa enemmän tai vähemmän, Sidonieta lukuunottamatta. Sidonie istui Innstettenin ja Lindequistin välissä ja virkkoi Coran havaitessaan: »Tuossahan se on jälleen, tuo sietämätön otus, tuo Cora. Katsokaahan, Innstetten, kuinka hän ojentaa pieniä viinilaseja, sehän on ilmeinen taidetemppu, hän voisi milloin tahansa ruveta tarjoilijattareksi. Kerrassaan sietämätöntä. Ja lisäksi ystävänne Crampasin katseet! Se on oikea oraspelto! Tekisipä mieleni tietää, mitä siitä syntyy.»
Innstetten, joka oikeastaan oli samaa mieltä, piti kuitenkin lausuman sävyä niin loukkaavana, että huomautti ivallisesti: »Niin, armollinen neiti, mitä siitä syntyy? Sitä en tiedä minäkään.» Sidonie kääntyi silloin vasemmanpuolisen pöytäkumppaninsa puoleen lausuen: »Sanokaahan, pastori, nauttiiko tuo neljäntoista vuoden ikäinen keimailija jo opetusta teidän luonanne?»
»Nauttii, armollisin neiti.»
»Siinä tapauksessa teidän tulee antaa minulle anteeksi huomautukseni: te ette näytä häntä oikein kouluttavan. Tiedän tosin, ettei se ole helppoa nykyisinä aikoina, mutta toisaalta tiedän myös, että niistä, joiden asiana on nuorien sielujen hoivaaminen, useasti puuttuu oikeata vakavuutta. Niin on laita: pääsyylliset ovat vanhemmat ja kasvattajat.»
Lindequist puhui samaan sävyyn kuin Innstetten, tunnusti kaikki aivan oikeaksi, mutta arveli ajan hengen olevan liian voimallisen.
»Ajan hengen!» virkahti Sidonie. »Älkää yrittäkö siitä puhua! Sitä en voi kuulla, se on äärimmäisenä heikkouden ilmaus, vararikon tunnustaminen. Ei tahdota milloinkaan käydä kunnolla asioihin käsiksi, tahdotaan aina väistää. Velvollisuus näet on epämukava Ja niin unohtuu liiankin helposti, että meille uskotta leiviskä kerran vaaditaan meiltä takaisin. Täytyy käydä asiaan käsiksi, parahin pastori, pitää huolta kurista. Liha on heikko, epäilemättä, mutta…»
Samassa tarjottiin englantilaista pihviä, josta Sidonie otti aimo annoksen ollenkaan huomaamatta Lindequistin hymyä. Ja koska hän ei sitä huomannut, ei ollut ihmekään, että hän varsin huolettomasti jatkoi: »Kaikki se, mitä täällä näette, ei muuten voine, olla toisin kuin on; kaikki on vinoa ja väärää alun alkaen. Ring, Ring — ellen erehdy, on Ruotsissa tai jossakin niillä main ollut kerran senniminen satujen kuningas. Nähkääs nyt, eikö hän käyttäydy ikäänkuin polveutuisi siitä valtiaasta, vaikka hänen äitinsä, jonka olen tuntenut, oli kösliniläinen silittäjätär.»
»Minä en huomaa siinä mitään pahaa.»
»Mitään pahaa? En minäkään. Ja joka tapauksessa on olemassa pahempaakin. Mutta sen verran saanen sentään edellyttää teiltä, vihityltä kirkon palvelijalta, että tunnustatte vallitsevat yhteiskunnalliset olot ja järjestykset. Ylimetsänhoitaja on hieman enemmän kuin metsänhoitaja, ja metsänhoitajalla ei ole tällaisia viininviilentäjiä eikä tällaista hopeakalustoa, tämä kaikki on asiaankuulumatonta ja kasvattaa sellaisia lapsia kuin tuo neiti Cora.»
Sidonie, joka oli aina valmis ennustamaan jotakin kauheata, kun hän hengen innoituksesta kumosi vihansa kuohuvia maljoja, olisi nytkin teroittanut Kassandra-katseensa kohti tulevaisuuden näköaloja, ellei juuri samana hetkenä olisi ilmaantunut pöytään punssibooli, johon Ringin joulupidot aina päättyivät, ja lisäksi leivoksia, jotka taitavasti ladottuina kohosivat vielä paljoa korkeammalle kuin muutamia tunteja sitten pöytään tuotu kakkupyramidi. Ja nyt kävi Ring itse, joka oli toistaiseksi hieman pidättynyt, eräänlaisin säteilevän juhlallisin ilmein toimintaan, alkaen täyttää edessään olevia suuria hiottuja laseja, taitehikkaasti kumoten punssia kauhastaan pitkässä kaaressa, jolle taidonnäytteelle aina iskuvalmis rouva von Padden, joka valitettavasti ei ollut nyt läsnä, oli kerran antanut nimen »Ringin lasintäyttö en cascade». Suihku kaartui kullanpunervana, pisaraakaan ei saanut mennä hukkaan. Mutta vihdoin, kun jokainen piteli kädessään omaa osaansa — Corakin, joka oli vaaleine kiharoineen ehtinyt sijoittua »setä Crampasin» syliin — nousi vanha Papenhagenin herra esittääkseen rakkaan ylimetsänhoitajansa maljan, kuten aina tällaisissa tilaisuuksissa. »On olemassa monenlaisia 'Ringejä', renkaita ja sormuksia», suunnilleen tähän tapaan hän aloitti, »vuosirenkaita, uutimenrenkaita, vihkirenkaita eli -sormuksia, ja mikäli asia erikoisesti koskee kihlaussormusta — siitäkin näet voitaneen tässä yhteydessä puhua — on onneksi takeita siitä, että sellainen tulee aivan pian ilmaantumaan tähän taloon koristamaan pienen sievän kätösen nimetöntä sormea, jota saksankielellä sopii nimittää 'Ringfingeriksi' kahdessakin merkityksessä…
»Kuulumatonta», kuiskasi Sidonie pastorille.
»Niin, hyvät ystävät», jatkoi Güldenklee ääntänsä koroittaen, »monenlaisia renkaita ja sormuksia on olemassa, ja onpa olemassa kaikille tuttu tarinakin, jonka nimenä on 'Kolme sormusta', juutalaisjuttu, joka kaiken muun liberaalisen lorun tavoin on saanut aikaan pelkkää hämmennystä ja onnettomuutta. Jumala asian parantakoon. Ja nyt sallikaa minun lopettaa, jotten liiaksi koettele teidän kärsivällisyyttänne ja suopeuttanne. Minä en pidä noista kolmesta 'Ringistä', ystäväni, vaan pidän yhdestä ainoasta 'Ringistä', Ringistä, joka on kaikin puolin kelvollinen ja näkee tämän vieraanvaraisen pöytänsä luo kerääntyneenä kaiken sen hyvän, mitä vanhassa pommerilaisessa Kessinin piirissämme on, kaikki ne, jotka Jumalan avulla puolustavat kuningasta ja isänmaata — ja onhan niitä vielä muutamia olemassa (äänekästä riemua). Siitä Ringistä minä pidän. Hän eläköön!»
Kaikki yhtyivät huutoon ja ympäröivät Ringiä, jonka täytyi siksi aikaa uskoa »kaataminen en cascade» vastapäätä istuvan Crampasin toimeksi; mutta kotiopettaja syöksyi paikaltaan pöydän alapäästä klaverin luo ja iski irti preussilaislaulun ensimmäiset tahdit kaikkien noustessa seisomaan ja liittyessä juhlallisesti laulamaan: »Preussi ma olen… ja preussiksi jään».
»Se on sentään kaunista», virkkoi heti ensimmäisen värssyn jälkeen vanha Borcke Innstettenille, »sellaista ei ole toisissa maissa.»
»Ei», vastasi Innstetten, joka ei paljoa välittänyt sellaisesta isänmaallisuudesta, »toisissa maissa on jotakin muuta.»
Laulettiin kaikki värssyt, sitten ilmoitettiin, että vaunut olivat oven edessä, ja kohta senjälkeen kaikki nousivat, jottei hevosten tarvinnut odottaa. Hevosiin kohdistuva huomioonotto näet oli Kessininkin piirissä kaikkein ensimmäisellä sijalla. Eteisessä oli kaksi sievää palvelijatarta — Ring näet antoi arvoa sellaisille seikoille — jotka auttoivat turkkeja vieraiden ylle. Kaikki olivat hilpeällä mielellä, muutamat enemmänkin kuin tuo sana ilmaisee, ja rekiin sijoittuminen näytti tapahtuvan nopeasti ja ilman häiriötä, kun yhtäkkiä kuului sanottavan, että Gieshüblerin reki puuttui. Gieshübler itse oli aivan liian taidollinen ilmaistakseen heti levottomuutta tai pitääkseen melua, mutta vihdoin, kun jonkun sittenkin täytyi jotakin sanoa, kysyi Crampas, »mitä oikeastaan oli tapahtunut.»
»Mirambo ei voi lähteä ajamaan», selitti talonrenki, »vasemman puolen hevonen iski valjastettaessa häntä sääriluuhun. Hän makaa tallissa ja huutaa.»
Nyt kutsuttiin tietenkin tri Hannemann, joka lähti potilasta näkemään ja viiden minuutin kuluttua palatessaan vakuutti rauhallisesti kuin kirurgi ainakin: »Niin, Mirambon täytyy jäädä tänne; asiassa ei voi toistaiseksi tehdä mitään, on vain maattava hiljaa ja pidettävä jalka kylmissä kääreissä. Mistään vakavasta vauriosta ei ole puhettakaan.» Tuo oli tavallaan lohdutukseksi, mutta ei kumminkaan poistanut kysymystä, kuinka Gieshüblerin reki tulisi kotiin ajetuksi, kunnes Innstetten selitti astuvansa Mirambon sijaan ja ohjaavansa dioskuurit, tohtorin ja apteekkarin, onnellisesti kotiin. Nauraen ja lasketellen verrattain vallattomia leikkipuheita kaikkein ystävällisimmästä piirineuvoksesta, joka avuliaisuuttaan osoittaakseen erosi nuoresta rouvastaankin, suostuttiin ehdotukseen, ja Innstetten lähti jälleen ajamaan etunenässä, Gieshübler ja tohtori kuljetettavinaan. Crampas ja Lindequist ajoivat jäljessä. Ja kun sitten kohta saapui myöskin Kruse ajaen piirineuvoksen rekeä, astui Sidonie hymyillen Effin luo ja pyysi saada lähteä hänen kanssaan, koska reessä oli vapaa sija. »Meidän vaunuissamme on ilma aina ylen ummehtunut; isäni siitä pitää. Sitäpaitsi tahtoisin mielelläni jutella kanssanne. Mutta vain Quappendorfiin saakka. Siinä, missä on Morgnitzin tienhaara, minun täytyy astua, pois ja sijoittua jälleen epämukavaan laatikkoomme. Ja isä tupakoi vielä päälle päätteeksi.»
Effiä tämä seura ei ilahduttanut, hän olisi suorittanut matkan mieluummin yksin; mutta hänellä ei ollut valinnan varaa. Niin astui neiti Sidonie rekeen, ja tuskin olivat naiset sijoittuneet paikoilleen, kun Kruse jo sivahdutti hevosia piiskalla, ja sitten lähdettiin metsänhoitajan asumuksen edustalta, mistä avautui oivallinen näköala merelle, verrattain jyrkästi rantasärkkää alaspäin kohti rantatietä, joka peninkulman pituisena johti melkein suoraviivaisesti Kessinin rantahotellin luo ja siitä oikealle kääntyen Plantaašin läpi kaupunkiin. Lumisade oli tauonnut jo pari tuntia sitten, ilma oli raikas, ja laajalle, tummuvalle merelle lankesi kuunsirpin himmeä loiste. Kruse ajoi ihan veden rajassa, toisinaan halki kuohujen vaahdon, ja Effi, jota hieman vilutti, kietoutui kiinteämmin viittaansa ja vaikeni yhä tahallaan. Hän tiesi varsin hyvin, että ummehtuneita vaunuja koskeva lausuma oli ollut pelkkä veruke ja että Sidonie oli istuutunut hänen viereensä vain sanoakseen hänelle jotakin epämieluista. Ja senhän voi kuulla vielä kyllin aikaisin. Sitäpaitsi Effi oli tosiaankin väsynyt, kenties metsään tehdyn kävelyretken vuoksi, kenties myös ylimetsänhoitajan punssista, jota hän oli vieressään istuvan rouva von Flemmingin kehoituksesta ahkerasti nauttinut. Hän oli nyt nukkuvinaan, sulki silmänsä ja taivutti päätään yhä enemmän vasemmalle.
»Älkää nojatko niin kovin vasemmalle, armollinen rouva. Jos reki sattuu kiveen, niin lennätte ulos. Teidän reessänne ei ole edes suojapeittoa, eipä hakojakaan sitä varten.»
»Minä en voi sietää sellaista nahkapeitettä; se on kovin proosallinen. Eikä haittaisi ollenkaan, vaikka lentäisinkin reestä, mieluimmin suoraan aaltoihin. Olisihan se hieman kylmä kylpy, mutta mitäpä siitä… Ettekö muuten kuule mitään?»
»En.»
»Ettekö kuule kuin soittoa.»
»Urkujenko?»
»Ei, ei urkujen. Siinä tapauksessa ajattelisin, että ne ovat meren ääniä. Mutta se on jotakin toista, sanomattoman vieno sävel, melkein kuin ihmisen ääni…»:
»Ne ovat harha-aistimuksia», virkkoi Sidonie, joka nyt otaksui otollisen hetken tulleen. »Te olette hermosairas. Kuulette ääniä. Jumala suokoon, että kuulette oikeankin äänen.»
»Minä kuulen… niin, se on epäilemättä hullutusta, sen tiedän, sillä muuten luulottelisin kuulleeni merenneitojen laulavan… Mutta sanokaahan, mitä tuo on. Sehän välkehtii aina taivaan korkeuksiin. Varmaankin revontulia.»
»Niin», virkkoi Sidonie. »Armollinen rouva puhui siitä ikäänkuin mistäkin suuresta ihmeestä. Mikään ihme se ei ole. Ja jos olisikin, meidän tulee joka tapauksessa välttää luonnonpalvontaa. On muuten verraton onni, ettemme joudu kuuntelemaan, mitä ystävämme ylimetsänhoitaja, kuolevaisista kaikkein itserakkain, revontulista puhuu. Lyönpä vetoa, että hän kuvittelee taivaan tekevän sen vain hänen mielikseen, lisätäkseen hänen kutsujensa juhlallisuutta. Hän on narri. Güldenklee olisi voinut tehdä jotakin parempaa kuin häntä juhlia. Sitäpaitsi hän on olevinaan kirkollinenkin ja on hiljattain lahjoittanut alttariveran. Cora on kenties ollut sitä ompelemassa hänkin. Nuo epäaidot ne ovat syynä kaikkeen, sillä heidän maailmallisuutensa on ihan ilmeinen ja se lasketaan niidenkin viaksi, joille sielun pelastus on vakava asia.»
»On ylen vaikea nähdä ihmisen sydämeen!»
»Niin. Onpa niinkin. Mutta monessa tapauksessa se on varsin helppoakin.» Sidonie silmäili nuorta rouvaa melkein säädyttömän kiinteästi.
Effi oli vaiti ja kääntyi kärsimättömänä toisaalle.
»Monessa tapauksessa se on helppoa», toisti Sidonie, joka oli saavuttanut tarkoituksensa ja senvuoksi tyynesti hymyillen jatkoi: »ja näihin helppoihin arvoituksiin kuuluu ylimetsänhoitajamme. Minä valitan henkilöä, joka siten kasvattaa lapsiansa, mutta eräs hyvä puoli asiassa on: hänessä on kaikki aivan selvää. Ja samoin hänen tyttärissään. Cora lähtee Amerikkaan ja hänestä tulee miljoonanomistajatar tai metodistisaarnaaja; joka tapauksessa hän on mennyttä. En ole vielä milloinkaan nähnyt neljäntoista vuoden ikäistä…»
Samassa reki pysähtyi, ja kun molemmat naiset katsahtivat ympärilleen saadakseen selville, mitä oli tapahtunut, he huomasivat, että oikealla puolella, suunnilleen kolmenkymmenen askelen päässä, olivat molemmat toisetkin reet pysähdyksissä — kauimpana oikealla Innstettenin ohjaama, lähempänä Crampasin reki.
»Mitä nyt?» kysyi Effi.
Kruse kääntyi puolittain taakseen ja vastasi: »Schloon, armollinen rouva.»
»Schloon? Mikä se on? Minä en näe mitään.»
Kruse heilutti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut siten ilmaista, että kysymys oli helpommin tehty kuin vastattu. Hän olikin oikeassa. Ei näet ollut niinkään helppo sanoin selittää, mikä Schloon oli. Krusen avuksi tuli kuitenkin kohta armollinen neiti, joka tiesi kaikki asiat ja niinmuodoin osasi myös sanoa, mikä oli Schloon.
»Niin, armollinen rouva», virkkoi Sidonie, »asia on tosiaankin huonolla tolalla. Minulle se ei paljoa merkitse, minä pääsen helposti läpi, kunhan saapuvat vaunumme, joissa on korkeat pyörät; sitäpaitsi ovat hevosemme siihen tottuneet. Mutta tällaisen reen laita on toisin; se vajoo Schlooniin, ja teidän täytynee lähteä kiertämään.»
»Vajoo! Mutta armollinen neiti, minä en vieläkään oikein käsitä. Onko siis Schloon jokin kuilu tai muu sellainen, johon ihminen välttämättä hukkuu kaikkineen päivineen? En voi sellaista kuvitellakaan näillä main.»
»Niin on kuitenkin laita, tosin vain pienessä mittakaavassa. Tämä Schloon on oikeastaan vain vaivainen puro, joka tulee oikealta Gothenin järvestä ja puikkelehtii rantasärkkien lomitse. Kesällä se toisinaan kerrassaan kuivuu, ja silloin voi sen yli rauhassa ajaa siitä mitään tietämättäkään.»
»Entä talvella?»
»Niin, talvella on toisin laita; ei aina, mutta sentään monesti.
Silloin siitä tulee Soog.»
»Hyvä Jumala, millaisia nimiä ja sanoja!»
»… Silloin siitä tulee Soog, ja nimenomaisimmin silloin, kun tuuli käy maalle päin. Silloin tuuli ajaa merivettä pieneen uomaan, mutta niin, ettei sitä voi huomata. Ja se onkin pahinta, siinä piileekin varsinainen vaara. Kaikki näet tapahtuu maankamaran alla, ja koko hiekkaranta on silloin veden kyllästämä. Ja kun silloin aikoo ajaa sellaista hiekkarantaa, joka ei enää ole mikään ranta, niin siihen vajoo kuin suohon.»
»Sen tunnen», virkkoi Effi vilkkaasti. »Sama juttu kuin meidän järvellämme.» Kaikesta pelokkuudesta huolimatta hänen mielensä kävi yhtäkkiä alakuloisen iloiseksi.
Keskustelun vielä jatkuessa oli Crampas noussut reestään ja lähtenyt kauimpana seisovan Gieshüblerin reen luo sopiakseen Innstettenin kanssa siitä, mitä nyt oikeastaan oli tehtävä. Knut, sanoi hän, tahtoi uskaltaa, mutta Knut oli tyhmä eikä ymmärtänyt asiaa ollenkaan, joten ratkaisusta tuli pitää huolta niiden, jotka olivat täällä kotonaan. Crampas hämmästyi kovin kuullessaan Innstetteninkin puoltavan uskaltamista: oli välttämättä yritettävä vielä kerran… Innstetten sanoi tietävänsä, että asia toistui joka kerta: täkäläiset ihmiset olivat taikauskoisia ja arkailivat ennakolta, vaikka asia ei suuriakaan merkinnyt. Ei Knutin, joka ei asiaa ymmärtänyt, vaan Krusen piti yrittää vielä kerran ja Crampasin sillävälin nousta naisten rekeen (siellä oli vielä vapaana pieni takaistuin) ollakseen saatavissa, jos reki kaatuisi. Se oli hänen mielestään pahinta, mitä saattoi tapahtua.
Tätä Innstettenin viestiä tuoden ilmaantui nyt Crampas molempien naisten luo ja nauraen tehtävänsä suoritettuaan sijoittui aivan saamiensa ohjeiden mukaisesti pienelle takaistuimelle, joka ei oikeastaan ollut mikään muu kuin veralla päällystetty piena. Hän huusi Kruselle: »Nyt eteenpäin, Kruse!»
Kruse olikin jo peräännyttänyt hevoset sata askelta taaksepäin ja toivoi tuimasti ajaen saavansa reen onnellisesti kulkemaan; mutta heti sohjopaikkaan tultuaan hevoset vajosivat hiekkaan nilkkaluita myöten ja syvemmällekin, joten oli vaikea saada niitä enää peräytymään.
»Ei käy päinsä», sanoi Crampas, ja Kruse nyökkäsi.
Tämän tapahtuessa olivat vihdoin saapuneet vaunutkin, Grasenabbien ajoneuvot ensimmäisinä, ja kun Sidonie, lyhyesti Effiä kiitettyään, oli sanonut hyvästi ja asettunut vaunuihin vastapäätä isäänsä, joka tuprutteli sauhuja turkkilaisesta piipustaan, vierivät vaunut muitta mutkitta päin Schloonia; hevoset vajosivat syvään, mutta pyörät auttoivat helposti suoriutumaan kaikesta vaarasta, ja ennenkuin oli kulunut puoli minuuttia, ajoivat Grasenabbit jo hyvää vauhtia eteenpäin pahan paikan toisella puolen. Toiset vaunut kulkivat samaa tietä. Effi katseli heidän jälkeensä tuntien vienoa kateutta. Ei kuitenkaan kauan, sillä reessämatkustavillekin oli sillävälin keino keksitty, yksinkertaisesti siten, että Innstetten oli päättänyt luopua enemmistä uhkayrityksistä ja valita rauhallisemman keinon: kiertotien. Siis juuri sen, jota Sidonie oli heti aluksi ehdotellut. Oikealta kaikui piirineuvoksen nimenomainen kehoitus pysytellä toistaiseksi tällä puolen ja seurata häntä rantasärkkien halki kauempana sijaitsevalle lankkusillalla saakka. Kun molemmille ajomiehille, Knutille ja Kruselle, oli annettu asianmukaiset määräykset, astui majuri, joka oli laskeutunut maahan samalla kuin Sidonie ja häntä auttaakseen, jälleen Effin luo ja virkkoi: »Minä en voi jättää teitä yksin, armollinen rouva.»
Effi epäröi hetkisen, mutta siirtyi sitten nopeasti toiselle laidalle, ja Crampas sijoittui hänen vasemmalle puolelleen.
Kaikki tuo olisi voitu tulkita väärin, mutta Crampas itse oli liian hyvä naistentuntija selittääkseen asiaa vain itserakkautensa mukaisesti. Hän huomasi selvästi Effin menettelevän siten vain siitä syystä, että se oli asiain tällä kannalla ollen ainoa oikea menettelytapa. Effin oli mahdoton kieltää häntä liittymästä seuraansa. Ja niin lähdettiin kiitämään molempien toisten rekien jälkeen, yhä vedenjuoksun viertä, jonka toisella rannalla näkyi tumma metsä. Effi katseli sinne ja otaksui, että matka tulisi lopulta jatkumaan maanpuolista metsänrantaa noudattaen, siis aivan samaa tietä, jota oli aamupuolella tulomatkalla ajettu. Mutta Innstetten oli sillävälin suunnitellut toisin, ja samana hetkenä, jolloin hänen rekensä kulki lankkusillan yli, hän jätti metsän ulkoreunaa kulkevan tien sivulleen ja ohjasi hevoset toiselle, kapeammalle tielle, joka johti suoraan metsän läpi. Effi säikähti. Aikaisemmin oli hänen ympärillään ollut ilmaa ja valoa, mutta nyt se oli ohi, ja tummat latvukset kaartuivat hänen yläpuolellaan. Hän alkoi vapista ja puristi sormensa yhteen ikäänkuin tahtoen siten itseänsä tukea. Ajatukset ja kuvat kiitivät kilvan hänen mielessään, ja eräänä kuvana oli mummo siitä runoelmasta, jonka nimi oli »Jumalan muuri», ja samoinkuin mummo oli rukoillut, samoin rukoili nyt Effi Jumalaa rakentamaan suojelevan muurin hänen ympärilleen. Pari kolme kertaa sanat tulivat hänen huulilleen, mutta yhtäkkiä hän tunsi, että ne olivat kuolleita sanoja. Hän pelkäsi, mutta oli samalla ikäänkuin loihdun vallassa eikä tahtonut siitä vapautua.
»Effi», kuului hiljaa hänen korvaansa, ja hän kuuli äänen värisevän. Sitten Crampas tarttui hänen käteensä, irroitti sormet toisistaan ja peitti ne kuumin suudelmin. Effistä tuntui kuin täytyisi kohta vaipua tainnoksiin.
Kun hän jälleen avasi silmänsä, oli ehditty pois metsästä, ja vähän matkan päästä edeltä kuului toisten rekien kellojen helinä. Se kaikui yhä kuuluvammin, ja kun Utpatelin myllyn luona käännyttiin rantasärkiltä kaupunkiin, lepäsivät tien vieressä oikealla pienet rakennukset lumisine kattoineen.
Effi katsahti ympärilleen, ja seuraavana hetkenä reki pysähtyi piirineuvoksen talon eteen.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Innstetten, joka oli Effiä reestä auttaessaan terävästi häntä tarkastellut kuitenkaan virkkamatta mitään omituisesta kahden matkasta, oli seuraavana aamuna varhain valveilla ja koki hillitä yhä tuntuvaa mielenapeutta niin hyvin kuin voi.
»Oletko nukkunut hyvin?» kysyi hän Effin tullessa aamiaiselle.
»Olen.»
»Hyvä sinulle. Minä puolestani en voi sanoa samaa. Minä näin unta, että sinä olit rekinesi vajonnut Schlooniin ja että Crampas yritti sinua pelastaa; minun on sitä niin nimitettävä, mutta hän vaipui sinun kerallasi.»
»Sinä lausut tuon niin omituisesti, Geert. Siinä piilee moite, ja minä arvaan mistä syystä.»
»Varsin merkillistä.»
»Sinua ei miellytä, että Crampas tuli tarjoamaan meille apuansa.»
»Meille?»
»Niin, meille. Sidonielle ja minulle. Sinä lienet kerrassaan unohtanut, että majuri tuli sinun lähettämänäsi. Ja kun hän siinä istui, aluksi kurjan kapealla pienalla, pitikö minun ajaa hänet pois, kun Grasenabbit tulivat ja matka yhtäkkiä jatkui? Olisin tehnyt itseni naurettavaksi, ja siinä suhteessa sinä olet kovin arkatuntoinen. Muista, että olemme sinun suostumuksesi mukaisesti monet kerrat olleet ratsastusretkillä, ja nytkö minun olisi pitänyt olla lähtemättä hänen kanssaan? On väärin, sanottiin kotonani, osoittaa jaloon mieheen kohdistuvaa epäluuloisuutta.»
»Jaloon mieheen», toisti Innstetten korostaen.
»Eikö hän se ole? Olethan itse nimittänyt häntä kavaljeeriksi, vieläpä moitteettomaksi kavaljeeriksi.»
»Niin», jatkoi Innstetten, ja hänen äänensä muuttui ystävällisemmäksi, vaikka siinä kuuluikin yhä hieno iva. »Kavaljeeri hän on ja moitteeton kavaljeeri aivan varmaan. Mutta jalo mies! Effi kulta, jalo mies on toisennäköinen. Oletko jo havainnut hänessä jo takin jaloa? Minä en ole havainnut.»
Effi katseli eteensä ja oli vaiti.
»Näyttää siltä, että olemme samaa mieltä. Muuten kuten jo sanoit, on syy minun; en tahdo käyttää sanaa faux pas, koska se ei tunnu tässä yhteydessä hyvältä. Olen siis itse syypää, ja mikäli voin asian estää, se ei tule enää tapahtumaan. Mutta jos sallit minun neuvovan, ole sinäkin varuillasi. Hän on häikäilemätön mies, ja hänellä on omat nuoria rouvia koskevat käsityksensä. Minä tunnen hänet jo entisiltä ajoilta.»
»Minä otan huomioon sanasi. Mutta sinä luullakseni tuomitset häntä väärin.»
»Minä en tuomitse häntä väärin.»
»Tai minua», virkkoi Effi voimiaan ponnistaen ja yrittäen kohdata miehensä katsetta.
»En sinuakaan, rakas Effini. Sinä olet viehättävä pikku rouva, mutta lujuus ei ole erikoisia ominaisuuksiasi.»
Hän nousi lähteäkseen. Kun hän oli ehtinyt ovelle, astui sisään Friedrich tuoden Gieshüblerin lähettämän kirjeen, joka oli tietenkin osoitettu armolliselle rouvalle.
Effi otti sen. »Salainen kirjeenvaihto Gieshüblerin kanssa», sanoi hän; »uuden mustasukkaisuuden aihetta ankaralle herralleni. Vai eikö?»
»Ei, ei ihan niin, rakas Effi. Minä olen kyllin typerä erottaakseni toisistaan Crampasin ja Gieshüblerin. He eivät niin sanoakseni ole samaa karaattia; karaatin mukaan näet lasketaan puhdas kulta-arvo, kun sattuu, myöskin silloin, kun on puhe ihmisistä. Minulle puolestani, sanoakseni vielä senkin, Gieshüblerin valkoinen poimukaulus on melkoista mieluisampi kuin Crampasin punerva vallinkaivajanparta, huolimatta siitä, ettei kukaan ihminen enää poimukaulusta käytä. Mutta hyvin luultavaa on, että naisten maku on siinä suhteessa toisenlainen.»
»Sinä pidät meitä heikompina kuin olemme.»
»Siinä lohdutus, jonka käytännöllinen arvo on erinomaisen vähäpätöinen.
Mutta jätetään se asia. Luehan mieluummin.»
Effi luki: »Saanko tiedustella armollisen rouvan vointia? Tiedän vain, että olette pelastunut Schloonista, mutta metsän läpi ajettaessa oli vielä vaaroja aivan riittävästi. Vastikään palasi Uvaglasta tri Hannemann, joka tyynnyttää mieltäni, mitä Miramboon tulee; eilen hän oli pitänyt asiaa arveluttavampana kuin oli tahtonut meille sanoa, tänään ei. Se oli viehättävä huvimatka. — Kolmen päivän kuluttua vietämme uudenvuodenaattoa. Sellaista juhlatilaisuutta kuin viime vuonna emme nyt saa toimeen, mutta tanssiaiset meillä tietenkin on, ja teidän läsnäolonne onnellistuttaisi tanssimaailmaa eikä vähimmin nöyrimmin kunnioittavaa palvelijaanne Alonzo G:ä.»
Effi nauroi. »Niin, mitä sanotkaan?»
»Samaa kuin aina ennenkin: että näen sinut mieluummin Gieshüblerin kuin
Crampasin seurassa.»
»Koska suhtaudut Crampasiin liian vaikeasti Gieshübleriin liian kevyesti.»
Innstetten uhkasi häntä leikkisästi sormellaan.
* * * * *
Kolme päivää myöhemmin oli uudenvuodenaatto. Effi esiintyi viehättävässä tanssiaispuvussa, joka oli ilmaantunut hänelle joulupöydän lahjojen joukossa. Hän ei kumminkaan tanssinut, vaan sijoittui vanhojen naisten joukkoon, joita varten oli asetettu nojatuoleja aivan soitto korokkeen läheisyyteen. Niistä aatelisista perheistä, joissa Innstetten pääasiallisesti seurusteli, ei ollut ketään läsnä, koska oli hiljattain sattunut vähäinen välienrikkoutuminen kaupungin huvitoimikunnan kanssa, jota varsinkin vanha Güldenklee oli jälleen kerran syyttänyt »destruktiivisista taipumuksista»; mutta kolme neljä muuta aatelista, perhettä, jotka eivät huviseuraan kuuluneet, vaan olivat aina kutsuvieraita, ja joiden kartanot sijaitsivat Kessine-joen toisella puolella, olivat tulleet ja iloitsivat saadessaan ottaa juhlaan osaa. Effi istui vanhan ritaristoneuvoksetar von Paddenin ja hieman nuoremman rouva von Titzewitzin välissä. Ritaristoneuvoksetar, oivallinen vanha rouva, oli joka suhteessa omalaatuinen ja yritti korvata kristillis-germaanisella uskonlujuudella sitä wendiläis-pakanalliseen vivahtavaa, mitä luonto oli hänessä ilmaissut varsinkin voimallisten poskiluiden muodossa. Hän meni ankaruudessaan niin pitkälle, että Sidonie Grasenabbkin oli häneen verrattuna eräänlainen esprit fort. Toisaalta hänessä oli — kenties siitä syystä, että hänessä liittyivät toisiinsa suvun radegastilainen ja swantowilainen linja — se vanha Paddenien huumori, joka oli ammoisista ajoista siunauksen tavoin levännyt suvun yläpuolella ja kovin ilahdutti jokaista, joka tuli sitä kokemaan, poliittista ja kirkollista vastustajaakin.
»Kuulkaahan, lapsukaiseni», virkkoi neuvoksetar, »kuinka oikeastaan voitte?»
»Hyvin, armollisin rouva; minulla on erinomainen mies.»
»Sen tiedän. Mutta siitä ei ole aina apua. Oli minullakin erinomainen mies. Kuinka on tässä laita? Eikö ole viettelyksiä?»
Effi säikähti ja tunsi itsensä samalla tavallaan liikutetuksi. Vanhan rouvan vapaa ja luonteva puhetapa oli sanomattoman virkistävä, ja se seikka, että hän oli erinomaisen hurskas nainen, teki asian sitäkin virkistävämmäksi.
»Ah, armollisin rouva…»
»Siinäpä se. Minä tunnen asian. Se pysyy aina samana. Sitä eivät ajat muuksi muuta. Ja ehkäpä onkin hyvä niin. Pääasia näet, rakas pikku rouvani, on taisteleminen. Tulee aina kamppailla luonnollista ihmistä vastaan. Ja kun ihminen siten saa itsensä kukistetuksi ja hänen tekisi melkein mielensä huutaa, koska tekee kipeätä, niin Jumalan hyvät enkelit riemuitsevat!»
»Ah, armollisin rouva. Se on usein varsin vaikeata.»
»Epäilemättä. Mutta mitä vaikeampaa, sitä parempi. Siitä teidän tulee iloita. Se lihan houkutus, se pysyy, ja minulla on lastenlapsia, joista sen huomaan joka päivä. Mutta itsensä kukistaminen uskossa, se on tärkeätä, siinä on totuus. Sen on tehnyt tiettäväksi vanha Martin Lutherimme, se Jumalan-mies. Tunnetteko hänen pöytäpuheensa?»
»En, armollisin rouva.»
»Minä lähetän ne teille.»
Samassa astui majuri Crampas Effin luo pyytäen saada tiedustella hänen vointiansa. Effin kasvoihin tulvahti veri, mutta ennenkuin hän ehti vastata, virkkoi Crampas: »Saanko pyytää, armollisin rouva, esittelemään minut?»