SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Innstetten ja Anni istuivat hetkisen vaieten toisiaan vastapäätä; vihdoin, kun vaitiolo kävi kiusalliseksi, Innstetten esitti pari kysymystä, jotka koskivat koulun johtajatarta ja tiedusteli, mistä opettajasta hän oikeastaan eniten piti. Anni vastasi, mutta oikeastaan haluttomasti, koska tunsi, ettei Innstetten asiasta paljoakaan välittänyt. Mieliala kohosi vasta sitten, kun Johanna toisen ruokalajin tuotuaan kuiskasi Annille, että oli vielä jotakin tulossa. Ja tosiaankin, kelpo Roswitha, joka luuli olevansa jotakin velkaa lemmikilleen tänä onnettomuuden päivänä, oli ylimääräisesti valmistanut omenaomeletin.
Sen havaitessaan Anni kääntyi puheliaammaksi, ja Innstetteninkin mieliala kohentui, kun kohta senjälkeen soi kello ja salaneuvos Rummschüttel astui huoneeseen. Aivan sattumalta. Hän oli tullut vain tervehtimään ollenkaan aavistamatta, että häntä oli lähetetty hakemaan ja pyydetty käymään talossa. Hän oli tyytyväinen nähdessään, että oli käytetty kylmiä kääreitä. »Antakaa hakea hieman lyijyvettä, ja jääköön Anni huomenna pois koulusta. Yleensä on pidettävä huolta levosta.» Sitten hän vielä kysyi, kuinka armollinen rouva voi ja millaisia uutisia oli saapunut Emsistä ja sanoi tulevansa jälleen seuraavana päivänä.
* * * * *
Kun oli noustu pöydästä ja siirrytty viereiseen huoneeseen — siihen, josta oli ylen innokkaasti, mutta turhaan etsitty haavansidettä — sijotettiin Anni jälleen sohvaan. Johanna tuli ja istuutui lapsen luo, ja Innstetten alkoi järjestää takaisin ompelupöytään kaikkia niitä esineitä, jotka lepäsivät kirjavana rykelmänä ikkunalaudalla. Silloin tällöin hän epäröi ja kysyi neuvoa Johannalta.
»Missä olivat nämä kirjeet, Johanna?»
»Kaikkein alimmaisina», vastasi Johanna, »tässä laatikossa.»
Kysymyksen ja vastauksen aikana Innstetten silmäili hieman tarkemmin pientä, punaisin nauhoin sidottua kääröä, jonka näyttivät muodostavan pikemmin keräellyt paperiliput kuin varsinaiset kirjeet. Hän taivutti kirjekääröä kuin korttipakkaa peukalonsa varassa, ja muutamat rivit, oikeastaan vain muutamat yksityiset sanat, pistivät siinä hänen silmiinsä. Tuntemisesta ei voinut olla puhettakaan, mutta sittenkin hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt saman käsialan jossakin aikaisemmin. Pitikö hänen katsoa tarkemmin?
»Johanna, voitte tuoda meille kahvia. Annikin juo puoli kuppia. Tohtori ei ole sitä kieltänyt, ja mikä ei ole kiellettyä, on luvallista.»
Niin sanoessaan hän siirsi punaisen nauhan syrjään ja tarkasti Johannan poistuttua nopeasti koko käärön sisältöä. Ainoastaan kahdessa kirjeessä oli osoite »Rouva Piirineuvos von Innstettenille». Nyt hän tunsi käsialan; se oli majurin. Innstetten ei tietänyt mitään Crampasin ja Effin välisestä kirjeenvaihdosta, ja hänen päässään alkoi kaikki pyöriä. Hän pisti käärön taskuunsa ja palasi omaan huoneeseensa. Muutamia minuutteja myöhemmin tuli Johanna ja koputti hiljaa ovelle, siten ilmoittaen, että kahvi oli pöydässä. Innstetten vastasi, mutta siihen se jäi; oli yhtä hiljaista kuin ennenkin. Vasta neljännestunnin kuluttua kuultiin hänen astelevan matolla edestakaisin. »Mikä vaivanneekaan isää?» virkkoi Johanna Annille. »Sanoihan tohtori hänelle, ettei asia ole ollenkaan vaarallinen.»
* * * * *
Kävelystä ei kuulunut tulevan loppuakaan. Vihdoin ilmaantui Innstetten jälleen viereiseen huoneeseen ja virkkoi: »Pitäkää huolta Annista, Johanna, ja katsokaa, että hän pysyy kauniisti sohvassa. Minä lähden kävelemään tunniksi, kenties pariksikin.»
Sitten hän silmäili tarkkaavasti lasta ja poistui.
»Näitkö, Johanna, minkä näköinen isä oli?»
»Näin, Anni. Hän on varmaan ollut kovin vihoissaan. Hän oli ihan kalpea. Sellaisena en ole vielä milloinkaan häntä nähnyt.»
Kului monta tuntia. Aurinko oli jo laskenut, ja vain punainen kajaste lepäsi vielä kattojen yllä, kun Innstetten palasi. Hän antoi Annille kättä, tiedusteli, kuinka hän voi ja käski sitten Johannaa tuomaan lampun hänen huoneeseensa. Lamppu tulikin. Viheriässä varjostimessa oli puolittain läpikuultoisia soikioita ja niissä hänen vaimonsa valokuvia, joita oli valmistettu jo Kessinissä, siihen aikaan kun Wichertin »Askel tieltä» oli siellä esitetty, erinäisiä kanssanäyttelijöitä varten. Innstetten käänsi varjostinta hitaasti vasemmalta oikealle ja tarkasteli jokaista kuvaa erikseen. Sitten hän lopetti sen puuhan, avasi parvekkeen oven, koska tuntui tukehduttavalta, ja otti vihdoin kirjekäärön uudelleen käsille. Hän näytti ensi lukemaltaan valinneen niistä pari ja asettaneen ne päällimmäisiksi. Ne hän nyt luki vielä kerran puoliääneen.
»Ole tänään iltapäivällä jälleen rantasärkillä. Vanhan Adermannin luona voimme jutella kaikessa rauhassa, onhan talo kyllin syrjäinen. Sinun ei pidä olla kaikesta niin kovin peloissasi. Onhan meilläkin oikeutemme. Ja jos sanot itsellesi niin kyllin vakuuttavasti, kaikki pelko luullakseni sinusta karisee. Elämä ei olisi elämisen arvoinen, jos olisi pätevää kaikki se, mitä sattumalta pätevänä pidetään. Kaikkein paras on aina niiden rajojen ulkopuolella. Opi siitä iloitsemaan.»
»… Pois, kirjoitat sinä, paetkaamme. Se on mahdotonta. Minä en voi jättää vaimoani pulaan ja kaiken muun lisäksi vielä puutteeseen. Se ei käy päinsä; meidän täytyy suhtautua asiaan kevyesti, muuten olemme köyhät ja kadotetut. Kevyt mieli on parasta, mitä meissä on. Kaikki on kohtaloa. Niin on olla pitänyt. Ja tahtoisitko sinä, että olisi toisin, ettemme olisi milloinkaan toisiamme nähneet?»
Sitten kolmas kirje.
»… Ole tänään jälleen entisessä paikassa. Kuinka tulevatkaan päiväni täällä kulumaan ilman sinua! Tässä autiossa pesässä. Olen ihan suunniltani, ja vain sikäli olet oikeassa: se on pelastus, ja meidän täytyy lopultakin siunata sitä kättä, joka on tämän eron osaksemme määrännyt.»
Innstetten oli tuskin ehtinyt siirtää kirjeet syrjään, kun ulkoa kuului ovikellon soitto. Kohta sen jälkeen Johanna ilmoitti: »Salaneuvos Wüllersdorf.»
Wüllersdorf astui sisään ja huomasi heti, että jotakin oli täytynyt tapahtua.
»Anteeksi, Wüllersdorf», virkkoi Innstetten kohta hänen tultuaan, »että olen pyytänyt teitä vielä tänä iltana käymään luonani. Minä en mielelläni häiritse kenenkään iltalepoa, kaikkein vähimmin kiusatun ministerineuvoksen. Mutta eipä käynyt toisinkaan päinsä. Pyydän teitä istuutumaan. Ja tässä on sikari.»
Wüllersdorf istuutui. Innstetten asteli jälleen edestakaisin ja olisi kiduttavan levottomuuden vuoksi mielellään edelleenkin kävellyt, mutta käsitti, ettei se käynyt päinsä. Niinpä hänkin otti sikarin, istuutui vastapäätä Wüllersdorfia ja yritti olla levollinen.
»Olen pyytänyt teitä tulemaan kahden asian vuoksi», aloitti hän. »Ensinnäkin pyydän teitä saattamaan perille erään haasteen ja toiseksi olemaan sekundanttinani; ensimmäinen asia ei ole mieluinen, toinen sitäkin vähemmin. Mitä sanotte?»
»Tiedättehän, Innstetten, että olen käytettävissänne. Mutta ennenkuin asiaa tunnen, suokaa minulle anteeksi naivi ennakkokysymys: täytyykö niin tapahtua? Olemmehan oikeastaan jo kaukana niistä vuosista, joina teidän sopi tarttua pistoliin ja minun olla mukana todistajana. Älkää kumminkaan ymmärtäkö minua väärin; tämä kaikki ei suinkaan merkitse kieltoa. Kuinka voisinkaan teiltä mitään kieltää? Mutta sanokaahan, mikä on asia.»
»Kysymyksessä on eräs vaimoni liehittelijä, joka samalla oli minun ystäväni tai ainakin melkein.»
Wüllersdorf katsahti Innstetteniin. »Eihän se ole mahdollista,
Innstetten.»
»On enemmänkin kuin mahdollista, se on varmaa.
Lukekaa itse.»
Wüllersdorf silmäili kirjeitä hätäisesti. »Ovatko nämä teidän rouvallenne osoitetut?»
»Ovat. Minä löysin ne tänään hänen ompelupöytänsä laatikosta.»
»Ja kuka on ne kirjoittanut?»
»Majuri Crampas.»
»Siis asioita, jotka ovat tapahtuneet teidän vielä Kessinissä ollessanne?»
Innstetten nyökkäsi.
»Siis kuuden vuoden takaisia asioita tai hieman vanhempiakin.»
»Niin.»
Wüllersdorf oli vaiti. Hetkisen kuluttua sanoi Innstetten: »Näyttää melkein siltä, Wüllersdorf, kuin nuo kuusi vuotta teihin kovin vaikuttaisivat. On tietenkin olemassa vanhentumisteoria, mutta enpä tiedä, onko tämä sellainen tapaus, johon se on sovellettavissa.»
»En tiedä minäkään», virkkoi Wüllersdorf. »Mutta tunnustan teille avoimesti, että kysymys näyttää koskevan juuri sitä.»
Innstetten katseli häntä suurin silmin. »Sanotteko niin ihan vakavasti?»
»Ihan vakavasti. Tämä ei suinkaan ole sellainen asia, jossa ovat paikallaan jeux d'esprit tai dialektiset hiuksenhalkomiset.»
»Olen utelias kuulemaan, mitä tarkoitatte. Sanokaa avoimesti, kuinka asiaan suhtaudutte!»
»Kuulkaahan, Innstetten, teidän asemanne on kamala, ja teidän elämänne onni on mennyttä. Mutta jos ammutte rakastajan kuoliaaksi, niin elämänne onni on tavallaan kaksin kerroin mennyttä, ja koetun kärsimyksen tuottamaan tuskaan tulee lisäksi aiheutetun kärsimyksen tuottama tuska. Kysymys koskee yksinomaan sitä, onko teidän välttämättä niin meneteltävä. Tunnetteko itsenne niin loukatuksi, solvatuksi, syvästi suuttuneeksi, että joko hänen tai teidän täytyy kuolla? Onko niin laita?»
»En tiedä.»
»Teidän täytyy se tietää.»
Innstetten oli hypähtänyt seisaalleen, astui ikkunan luo ja rummutti ruutua hermostuneen kiihtymyksen vallassa. Sitten hän jälleen kääntyi nopeasti, astui Wüllersdorfin luo ja sanoi: »Ei, niin ei ole laita».
»Kuinka siis?»
»On laita niin, että olen sanomattoman onneton; olen loukattu, häpeällisesti petetty, mutta siitä huolimatta minussa ei ole minkäänlaista vihan tunnetta eikä kostonhimoa. Ja kun kysyn itseltäni, minkätähden on niin laita, en aluksi keksi mitään muuta selitystä kuin kuluneet vuodet. Puhutaan sovittamattomasta rikoksesta; Jumalan edessä se on varmaan väärin, mutta myöskin ihmisten edessä. En olisi milloinkaan voinut uskoa, että aika, pelkkänä aikana, voi siten vaikuttaa. Lisäksi toinen seikka: minä rakastan vaimoani, niin, vaikka onkin omituista siten sanoa, minä rakastan häntä yhä vielä, ja vaikka pidänkin kaikkea tapahtunutta sanomattoman kauheana, olen kuitenkin siinä määrin hänen rakastettavuutensa, hänelle ominaisen hilpeän sulon lumoissa, että oman itseni uhallakin tunnen taipuvani sydämen syvimmässä antamaan hänelle anteeksi.»
Wüllersdorf nyökkäsi. »Voin täysin ymmärtää, Innstetten; minun kävisi kenties aivan samoin. Mutta jos kerran suhtaudutte asiaan siten ja sanotte minulle 'Minä rakastan tätä naista niin sydämestäni, että voin antaa hänelle kaikki anteeksi' ja jos vielä otamme huomioon sen toisen seikan, että kaikki on tapahtunut jo kauan, kauan sitten, ikäänkuin jokin toisessa tähdessä sattunut seikka, niin, jos kerran on niin laita, Innstetten, kysyn, minkätähden koko tämä juttu!»
»Siitä syystä, että sittenkin täytyy niin käydä. Olen harkinnut asian puolelta ja toiselta. Ihminen ei ole pelkkä yksilö, hän kuuluu yhteisöön, ja meidän on alinomaa pidettävä silmällä suurta kokonaisuutta, koska olemme ehdottomasti siitä riippuvaiset. Jos kävisi päinsä elää yksinäisyydessä, voisin jättää asian sikseen, kantaisin osakseni määrättyä kuormaa. Oikea onni olisi mennyttä, mutta täytyyhän ylen monien elää ilman tuota 'oikeata onnea', ja minunkin täytyisi — ja minä voisin. Ihmisen ei tarvitse olla onnellinen, kaikkein vähimmin sopii onnea itselleen vaatia, ja sitä, joka on onnen meiltä riistänyt, ei tarvitse välttämättä surmata. Jos tahtoo maailmasta erinneenä elellä yhä edelleen, voi päästää hänet menemään. Mutta ihmisten yhteiselämässä on muodostunut jotakin, joka kerta kaikkiaan on olemassa ja jonka säädösten mukaisesti olemme tottuneet arvostelemaan kaikkea, toisia ja itseämme. Ja sen rikkominen ei käy päinsä, koska yhteiskunta meitä halveksisi ja koska lopulta emme kykenisi itsekään sitä sietämään, vaan ampuisimme kuulan otsaamme. Suokaa anteeksi, että pidän teille tällaista luentoa, joka lopultakin ilmaisee vain sitä, minkä jokainen on sanonut itselleen sata kertaa. Mutta kukapa voisikaan sanoa mitään uutta! Siis vielä kerran: vihasta tai muusta sellaisesta ei ole jälkeäkään, ja minä en suinkaan tahdo tahria käsiäni vereen onnen vuoksi, joka on minulta riistetty; mutta tuo jokin, jos niin tahdotte, tuo meitä tyrannisoiva yhteisö-jokin, ei välitä viehätyksestä, ei rakkaudesta eikä asiain vanhentumisesta. Minulla ei ole valinnan varaa. Minun täytyy.»
»En kumminkaan tiedä, Innstetten…»
Innstetten hymyili. »Päättäkää itse, Wüllersdorf. Nyt on kello kymmenen. Kuusi tuntia sitten, sen tahdon teille ennakolta tunnustaa, peli oli vielä kädessäni, olisin voinut tehdä vielä niin tai näin, silloin oli vielä mahdollisuutta asiasta selviytyä. Nyt ei sellaista mahdollisuutta ole enää olemassa, minä olen joutunut umpikujaan. Voin suostua myöntämään, että olen itse syypää; minun olisi pitänyt paremmin vallita ja varoa itseäni, olisi pitänyt kätkeä koko asia omaan mieleeni ja taistella kaikki taistelut omassa sydämessäni. Mutta se tuli kaikki liian äkkiä, liian voimallisena, ja niin ollen en voine syyttää itseäni siitä, etten ole paremmin pitänyt kurissa hermojani. Minä lähdin luoksenne ja kirjoitin teille, ja niin olin luovuttanut pelin käsistäni. Siitä hetkestä oli onnettomuuteni ja, mikä tärkeämpää, kunniani tahra puolittain toisen tiedossa, ja ensimmäisten tässä vaihtamiemme sanojen jälkeen olin ne kokonaan ilmaissut. Ja koska on olemassa henkilö, joka asian tietää, en voi enää peräytyä.»
»Enpä sentään tiedä», virkkoi Wüllersdorf. »En tahdo mielelläni turvautua vanhoihin kuluneisiin lauseparsiin, mutta paremmin en kuitenkaan osaa sitä ilmaista: se on minun tiedossani kuin haudassa.»
»Niin, Wüllersdorf, niinhän aina sanotaan. Mutta vaiteliaisuutta ei ole olemassa. Ja jos te osoittautuisittekin toisin kuin muut henkilöityneeksi vaiteliaisuudeksi, niin itse kuitenkin sen tiedätte, ja minua ei pelasta teidän edessänne se, että olette ilmaissut olevanne yhtä mieltä kanssani, vieläpä luvannut minua kaikessa seuratakin. Minä olen auttamattomasti tästä hetkestä lähtien osaaottavien tunteittenne esineenä (mikä jo sinänsä ei suinkaan ole kovin miellyttävää), ja jokainen sana, jonka kuulette minun vaihtavan vaimoni kanssa, on teidän tarkastuksenne alainen, tahdoittepa tai ette, ja kun vaimoni puhuu uskollisuudesta tai naisten tavoin tuomitsee toisia, en tiedä, minne katseeni kääntäisin. Ja jos vielä sattuu niin, että puhun sovittelevasti jossakin aivan jokapäiväisessä kunnianloukkausjutussa, 'koska dolus puuttuu', tai jotakin muuta samanlaista, niin kasvoihinne nousee hymy tai ainakin hymyn väre ja mielessänne kuuluvat sanat: 'Kelpo Innstetten pyrkii kerrassaan intohimoin kemiallisesti tutkimaan kaikkien loukkausten loukkauspitoisuutta, ja oikeata typpimäärää hän ei löydä milloinkaan. Mikään asia ei ole häntä vielä tukehduttanut'… Olenko oikeassa, Wüllersdorf, vai enkö?»
Wüllersdorf oli noussut. »Minusta tuntuu kamalalta ajatella, että olette oikeassa, mutta te olette oikeassa. En kiusaa teitä enää sanomalla 'niin täytyy'. Maailma on kerta kaikkiaan sellainen kuin on, ja asiat eivät suju niinkuin me tahdomme, vaan niinkuin toiset tahtovat. Ne korkealentoiset lauseparret, jotka puhuvat 'jumalantuomiosta', ovat epäilemättä pelkkää mielettömyyttä; mistään sellaisesta ei voi olla puhettakaan, kunnianpalvontamme on päinvastoin nimenomaista epäjumalanpalvelusta, mutta meidän on siihen alistuttava niin kauan kuin epäjumala on yleisen palvonnan esineenä.»
Innstetten nyökkäsi.
He viipyivät vielä neljännestunnin toistensa seurassa, ja päätettiin, että Wüllersdorfin piti matkustaa jo samana iltana. Yöjuna lähti kahdentoista aikaan.
Sitten he erosivat lausuen lyhyesti: »Näkemiin Kessinissä».
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Innstetten matkusti sopimuksen mukaan seuraavana iltana käyttäen samaa junaa, jolla oli edellisenä päivänä matkustanut Wüllersdorf, ja saapui kohta viiden jälkeen aamulla sille asemalle, josta tie haarautui vasempaan kohti Kessiniä. Kuten ainakin kylpykauden aikana, lähti nytkin heti junan saavuttua monestimainittu höyryalus, jonka ensimmäisen soiton Innstetten kuuli jo astuessaan ratavallilta alas johtavien portaiden viimeisiä askelmia. Laituriin ei ollut kuitenkaan minuutin matkaa; Innstetten asteli sinne ja tervehti kapteenia, joka oli hieman hämillään ja oli niinmuodoin eilispäivän kuluessa asiasta jotakin kuullut. Innstetten istuutui ruorin läheisyyteen. Kohta senjälkeen alus irroittui laiturista; sää oli ihana, aamuaurinko paistoi kauniisti, ja laivassa oli vain vähän matkustajia. Innstetten muisteli sitä päivää, jona oli Effin kanssa häämatkalta palatessaan ajanut Kessine-joen rantaa avoimissa vaunuissa, — silloin oli ollut harmaa marraskuun päivä, mutta hän itse oli ollut sydämestään iloinen; nyt oli asia muuttunut aivan toiseksi: ulkopuolella oli valoisaa, mutta hänen mielensä oli marraskuinen. Monet, monet kerrat oli hän myöhemminkin kulkenut samaa tietä, ja vainioiden yli levinnyt rauha, laitumella käyvä karja, joka hänen ohi ajaessaan kohotti päätään kuunnellakseen, työssään olevat ihmiset, hedelmälliset pellot, kaikki tuo oli tuntunut hyväätekevältä; nyt hän sitävastoin oli iloinen, kun kasaantui hieman pilviä, jotka alkoivat hiljalleen himmentää hymyilevää sinistä taivasta. Niin he liikkuivat virtaa alaspäin, ja pian »Breitlingin» komean pinnan ohi kuljettua tuli näkyviin Kessinin kirkontorni ja kohta senjälkeen laituri, pitkä rakennusrivi ja alukset ja venheet sen edessä. Nyt oltiin perillä. Innstetten sanoi hyvästi kapteenille ja kulki kohti porrasta, joka oli laskettu alas, jotta maihin astuminen olisi mukavampaa. Wüllersdorf oli jo odottamassa. He tervehtivät toisiaan aluksi enempää puhumatta ja lähtivät sitten rantalaiturin yli Hoppensackin ravintolaan, missä istuutuivat telttakatoksen alle.
»Minä majoituin eilen tänne», virkkoi Wüllersdorf, joka ei tahtonut heti käydä itse asiaan. »Kun ottaa huomioon, että Kessin on vaivainen pesä, niin kerrassaan hämmästyy löytäessään näin hyvän hotellin. Uskon varmaan, että ystäväni ylitarjoilija puhuu kolmea kieltä; hänen jakauksensa ja avorintaisten liiviensä nojalla voisimme rohkeasti otaksua hänen vallitsevan neljääkin… Jean, tuokaahan meille kahvi ja konjakkia.»
Innstetten ymmärsi varsin hyvin, minkätähden Wüllersdorf puhui tässä äänilajissa, ja oli puolestaan siihen suostuvainen, mutta ei kyennyt hillitsemään levottomuuttaan, vaan veti tahtomattaankin esiin kellonsa.
»Meillä on aikaa», sanoi Wüllersdorf. »Vielä puolitoista tuntia tai ainakin melkein. Olen tilannut vaunut neljänneksen jälkeen kahdeksan, matka ei kestä kuin kymmenen minuuttia.»
»Missä se tapahtuu?»
»Crampas ehdotti aluksi hautausmaan takana sijaitsevaa metsän kulmausta. Mutta sitten hän äkkiä virkkoi: 'Ei, ei siellä'. Sitten sovimme siitä, että se tapahtuu eräässä kohden rantasärkkien välissä. Aivan lähellä rantaa; ulommassa särkässä on aukko, josta näkee merelle.»
Innstetten hymyili. »Crampas näyttää hakeneen kaunista näköalaa.
Hänessä oli aina sellaisia taipumuksia. Kuinka hän käyttäytyi.»
»Suurenmoisesti.»
»Uhmaten? Kevytmielisesti?»
»Ei kummallakaan tavalla. Tunnustan teille avoimesti, Innstetten, että se kerrassaan järkytti minua. Kun mainitsin teidän nimenne, hän kävi kalmankalpeaksi ja pyrki säilyttämään malttiansa, ja minä näin hänen suupielensä värähtelevän. Mutta se kesti vain silmänräpäyksen, sitten hän hillitsi itsensä, ja siitä saakka voin huomata hänessä ainoastaan alakuloista alistumista. Uskon aivan varmaan hänen aavistavan, ettei suoriudu asiasta eloon jääden ja ettei hän sitä tahdokaan. Mikäli osaan häntä oikein arvostella, hän elää mielellään, mutta suhtautuu samalla elämäänsä välinpitämättömästi. Hän ottaa kaikki ja tietää kuitenkin, ettei se suuriakaan merkitse.»
»Kuka tulee olemaan hänen sekundanttinaan? Tai sanonko mieluummin: kenet hän tuo mukanaan?»
Kun hän oli malttanut mielensä, oli tuo hänen tärkeimpänä huolenaan. Hän mainitsi pari kolme lähiseudun aatelismiestä, mutta luopui sitten ajatuksesta, koska he hänen mielestään olivat liian vanhoja ja jumalisia, ja sanoi sähköttävänsä Treptowiin ystävälleen Buddenbrookille. Hän onkin saapunut, oivallinen mies, terävä, mutta toisaalta aivan kuin lapsi, Hän ei kyennyt rauhoittumaan, vaan käveli ylen kiihtyneenä edestakaisin. Mutta kun olin hänelle kaikki kertonut, sanoi hän aivan samoin kuin mekin: 'Olette oikeassa, niin täytyy tapahtua!'
Kahvi tuotiin. Otettiin sikarit, ja Wüllersdorf aikoi jälleen suunnata keskustelun yhdentekevämpiin asioihin.
»Ihmettelen, ettei kukaan kessiniläisistä saavu teitä tervehtimään. Minä tiedän, että olette ollut täällä suuressa suosiossa. Varsinkin ystävänne Gieshübler…»
Innstetten hymyili. »Te ette tunne oikein tämän rannikon asujaimia; he ovat puolittain poroporvareita, puolittain viekkaita veitikoita, joista en erikoisesti pidä; mutta eräs hyve on heissä kaikissa: he osaavat käyttäytyä. Varsinkin vanha Gieshüblerini. Kaikki luonnollisesti tietävät, mistä on kysymys; mutta juuri siitä syystä he varovat esiintymästä uteliaina.»
Samassa tulivat vasemmalta näkyviin kiesit, jotka liikkuivat hitaasti, koska ei vielä ollut määrätty aika.
»Ovatko nuo meidän?» kysyi Innstetten.
»Luultavasti.»
Kohta senjälkeen vaunut pysähtyivät hotellin eteen, ja Innstetten ja
Wüllersdorf nousivat.
Wüllersdorf meni ajomiehen luo ja sanoi: »Aallonmurtajalle.»
Aallonmurtaja oli vastakkaisella puolella, oikealla eikä vasemmalla, mutta väärä käsky annettiin mahdollisten välikohtausten välttämiseksi. Kuljettiinpa muuten oikealle tai vasemmalle, joka tapauksessa täytyi ajaa Plantaašin läpi ja niinmuodoin myöskin Innstettenin entisen asumuksen ohi. Rakennus lepäsi siinä entistäänkin hiljaisempana; alakerran suojat näyttivät verrattain hoidottomilta; miten lieneekään ollut yläkerran laita! Se Effiä ahdistanut kaameuden tunne, jota Innstetten oli usein vastustanut, jopa pilaillenkin, valtasi nyt hänet itsensä, ja hän oli iloinen päästyään asumuksen ohi.
»Tuo on ollut minun asumukseni», sanoi hän Wüllersdorfille.
»Se näyttää omituiselta, hieman autiolta ja hylätyltä.»
»Lieneekin sellainen. Kaupunkilaiset sanoivat siinä kummittelevan, ja nähdessäni sen tuossa edessäni en voi väittää heidän olleen väärässä.»
»Kuinka olikaan laita?»
»Joutavia juttuja. Vanha merikapteeni ja hänellä tyttärentytär tai veljentytär, joka katosi eräänä kauniina päivänä, ja lisäksi kiinalainen, joka saattoi olla rakastajakin, ja eteissuojassa pieni haikala ja krokodiili, molemmat nuorasta riippumassa ja alinomaisessa liikkeessä. Mainiota kerrottavaa, mutta ei nyt. Päässä kummittelee kaikenlaisia muita asioita.»
»Unohdatte, että asia voi vielä hyvinkin selviytyä.»
»Niin ei saa käydä. Äsken, Crampasista puhuessanne, tekin puhuitte asiasta toisin, Wüllersdorf.»
Kohta senjälkeen oli kuljettu Plantaašin läpi, ja ajomies aikoi kääntyä oikealle kohti aallonmurtajaa. »Ajakaa mieluummin vasemmalle. Aallonmurtajalle ehdimme myöhemminkin.»
Ajomies käänsi leveälle ajotielle, joka johti miestenkylpylän taitse suoraan kohti metsää. Kun oli saavuttu kolmensadan askelen päähän siitä, Wüllersdorf pysähdytti vaunut, ja molemmat kulkivat sitten pitkin verrattain leveätä ajotietä, joka kohtisuoraan leikkasi kolmirivistä särkkäaluetta. Kaikkialla kasvoi sivuilla taajoja rantakauramättäitä ja niiden ympärillä eternellejä ja muutamia veripunaisia neilikoita. Innstetten kumartui ja taittoi itselleen neilikan napinläpeen. »Eternellit jälkeenpäin.»
Niin he kulkivat viisi minuuttia. Ehdittyään siihen verrattain syvään notkelmaan, joka sijaitsi molempien ulommaisten särkkien välissä, he näkivät vasemmalla jo vastapuolueen: Crampasin ja Buddenbrookin ja heidän joukossaan kelpo tri Hannemannin, joka piti hattuaan kädessään, niin että harmaat hiukset liehuivat tuulessa.
Innstetten ja Wüllersdorf kulkivat notkelman pohjaa ylöspäin, Buddenbrook tuli heitä vastaan. Tervehdittiin, ja sitten astuivat molemmat sekundantit syrjään lyhyttä asiallista keskustelua varten. Päätettiin, että oli edettävä a tempo ja laukaistava kymmenen askelen päästä. Sitten Buddenbrook palasi paikalleen; kaikki tapahtui nopeasti, Crampas kaatui.
Innstetten astui muutamia askelia taaksepäin ja kääntyi pois. Wüllersdorf oli lähtenyt Buddenbrookin luo, ja molemmat odottivat nyt, mitä sanoisi tohtori, joka näkyi kohauttavan olkapäitään. Samalla osoitti Crampas kättään liikahduttaen tahtovansa jotakin sanoa. Wüllersdorf kumartui hänen puoleensa, nyökkäsi niihin muutamiin sanoihin, jotka kuoleva sai tuskin kuuluvasti lausutuksi, ja meni sitten Innstettenin luo.
»Crampas haluaa vielä puhua kanssanne, Innstetten. Noudattakaa hänen tahtoansa. Hän ei elä enää kolmea minuuttia.»
Innstetten astui Crampasin luo.
»Tahdotteko…» oli hänen viimeinen sanansa.
Hänen kasvoissaan näkyi vielä tuskainen, melkeinpä ystävällinen hohde, ja sitten oli kaikki ohi.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
Innstetten saapui jo saman päivän iltana takaisin Berliniin. Hän oli ajanut tienristeykseen jätetyissä vaunuissa suoraan asemalle poikkeamatta enää Kessinissä ja oli jättänyt molempien sekundanttien asiaksi ilmoittaa asiasta viranomaisille. Matkalla (hän oli yksin vaununosastossa) hän harkitsi vielä kerran tapahtumia; ajatukset olivat samat kuin pari päivää sitten, mutta liikkuivat nyt päinvastaisessa suunnassa: lähtivät siitä vakaumuksesta, että hän oli menetellyt oikeutensa ja velvollisuutensa mukaisesti, ja päätyivät sitä koskeviin epäilyksiin. Jos syyllisyys yleensä jotakin on, niin se ei ole sidottu paikkaan ja hetkeen eikä voine raueta olemattomiin päivästä toiseen siirryttäessä. Rikos vaatii rangaistusta; siinä on järkeä.
Asian vanheneminen sitävastoin on puolinaisuutta, heikkoutta, joka tapauksessa jotakin proosallista. Tuo ajatus rohkaisi häntä, ja hän toisti itsekseen, että oli tapahtunut niinkuin oli täytynyt tapahtua. Mutta samana hetkenä, jona tuo näytti hänestä varmalta, hän sen jälleen kumosi. »Asiain vanhenemista täytyy olla olemassa, se on ainoa järkevä mahdollisuus; yhdentekevää, onko se sitäpaitsi proosallistakin; järkevä on enimmälti proosallista. Minä olen nyt viidenneljättä vuoden ikäinen. Jos olisin löytänyt kirjeet viisikolmatta vuotta myöhemmin, olisin ollut seitsemänkymmenen vuoden ikäinen. Silloin olisi Wüllersdorf sanonut: 'Älkää olko narri, Innstetten!' Ja ellei sitä olisi sanonut Wüllersdorf, niin Buddenbrook olisi sen sanonut, ja ellei hänkään, niin minä itse. Tuo on minulle selvää. Jos asiaa liiaksi kärjistää, niin liioittelee ja johtuu naurettavuuteen. Aivan varmaan. Mutta mistä se alkaa? Missä on raja? Kymmenen vuotta vaatii vielä kaksintaistelua, ja silloin puhutaan kunniasta, mutta yhdentoista tai kenties vain kymmenen ja puolen vuoden kuluttua sitä nimitetään mielettömyydeksi. Raja, raja! Missä se on? Oliko se olemassa? Oliko sen yli jo kuljettu? Kun muistelen hänen viimeistä katsettaan, niin luulenpa sen alistuneena ja kurjuudessaan yhä hymyillen minulle sanoneen: 'Periaatteilla ratsastamista. Innstetten… Olisitte voinut säästää asian minulta ja itseltännekin'. Ja hän oli kenties oikeassa. Jotakin sellaista soi sielussani. Niin, jos olisin ollut täynnä kuolettavaa vihaa, jos minussa olisi piillyt syvä kostontunne… Kosto ei ole mikään kaunis asia, mutta inhimillinen, ja sillä on inhimillinen oikeutuksensa. Mutta näin ollen se kaikki tapahtui erään mielikuvan, erään käsitteen vuoksi, oli tehty juttu, puoli komediaa. Ja tätä komediaa minun täytyy nyt näytellä edelleen, täytyy lähettää Effi pois, tuhota hänet ja itseni hänen kerallaan… Minun olisi pitänyt polttaa kirjeet, ja maailman ei olisi milloinkaan pitänyt saada asiasta tietää. Ja kun hän sitten olisi tullut, mitään aavistamatta, olisi minun pitänyt sanoa 'Tuossa on sinun sijasi' ja olisi pitänyt sisäisesti hänestä erota. Ei maailman nähden. On olemassa paljon elämää, joka ei sitä nimeä ansaitse ja paljon avioliittoja, jotka eivät avioliittoja ole… Onni olisi mennyttä, mutta minä en näkisi alinomaa edessäni silmiä kysyvine katseineen ja sanattomine syytöksineen.»
* * * * *
Vähän ennen kymmentä Innstetten saapui asuntonsa oven eteen. Hän nousi portaita ja soitti kelloa; Johanna tuli avaamaan.
»Kuinka voi Anni?»
»Hyvin, armollinen herra. Hän ei vielä nuku… Jos armollinen herra…»
»Ei, se vain saisi hänet levottomaksi. Käyn mieluummin huomenna aamulla häntä katsomassa. Tuokaa minulle lasi teetä, Johanna. Onko joku käynyt täällä?»
»Vain tohtori.»
Innstetten oli jälleen yksin. Hän käveli edestakaisin, kuten hänen tapanaan oli. »He tietävät jo kaikki; Roswitha on typerä, mutta Johanna on älykäs henkilö. Ja elleivät varmaan tiedäkään, ovat kuitenkin sitä aprikoineet ja tietävät sittenkin. Merkillistä, mikä kaikki muuttuu merkiksi ja lavertelee juttuja, ikäänkuin kaikki olisivat olleet mukana näkemässä.»
Johanna toi teen. Innstetten joi. Hän oli ponnistusten jälkeen sanomattoman väsynyt ja vaipui uneen.
* * * * *
Innstetten nousi hyvissä ajoin. Hän kävi Annia katsomassa, jutteli hänen kanssaan pari sanaa, kiitti häntä hyväksi sairaaksi ja lähti sitten ministeristöön ilmoittamaan esimiehelleen tapahtumasta. Ministeri oli erittäin suopea. »Niin, Innstetten, onnellinen se, joka suoriutuu hyvin kaikesta, mitä elämä voi meille tuoda; teidän on niin käynyt.» Hänen mielestään oli kaikki, hyvässä järjestyksessä, ja hän jätti asian Innstettenin itsensä hoidettavaksi.
Innstetten palasi asuntoonsa vasta myöhään iltapuolella ja löysi muutamia Wüllersdorfin kirjoittamia rivejä. »Tänään tullut takaisin. Kokenut sanomattoman paljon, tavallista ja liikuttavaa; ennen kaikkea Gieshübler. Miellyttävin kyttyräselkä, minkä olen koskaan tavannut. Teistä hän ei paljoakaan puhunut, mutta rouvasta, rouvasta! Hän ei voinut mitenkään rauhoittua, ja vihdoin tuo pieni mies alkoi itkeä. Mitä kaikkea sattuukaan. Toivottavaa olisi, että olisi enemmän Gieshüblereitä. Mutta valitettavasti on enemmän toisenlaisia. Ja sitten kohtaus majurin kodissa… kauheata. Siitä ei sanaakaan. On jälleen opittu, että tulee olla varuillaan. Käyn huomenna luonanne. Teidän W.»
Tuon luettuaan Innstetten tunsi mielensä kerrassaan järkytetyksi. Hän istui kirjoittamaan puolestaan muutamia kirjeitä. Saatuaan ne valmiiksi hän soitti: »Johanna, viekää kirjeet postilaatikkoon.»
Johanna otti kirjeet ja aikoi lähteä.
»… Sitten vielä eräs asia, Johanna: rouva ei tule takaisin. Saatte muilta kuulla, minkätähden. Annille ei pidä asiasta ilmoittaa, ei ainakaan nyt. Lapsi parka. Teidän tulee vähitellen hänelle selittää, ettei hänellä enää ole äitiä. Minä en voi sitä tehdä. Mutta menetelkää älykkäästi. Ja pitäkää varanne, ettei Roswitha tärvele koko asiaa.»
Johanna seisoi hetkisen kuin huumaantuneena. Sitten hän meni
Innstettenin luo ja suuteli hänen kättänsä.
Ehdittyään takaisin keittiöön hän oli ylen ylpeä ja täynnä paremmuuden, melkeinpä onnenkin tuntoa. Armollinen herra oli sanonut hänelle kaikki, olipa vielä lisännyt: »ettei Roswitha tärvele koko asiaa.» Se oli pääasia, ja vaikka hänen hyvässä sydämessään olikin rouvaan kohdistuvaa osanottoa, hänen mieltänsä askarrutti sittenkin kaikkein eniten se seikka, että armollinen herra oli suhtautunut häneen tutunomaisesti.
Tavallisissa oloissa hänen olisi ollut varsin helppo ilmaista ja tehostaa voittoansa, mutta tänään sattui niin onnettomasti, että hänen kilpailijansa osoittautui enemmän tietäväksi, vaikka ei ollutkaan mikään luottamushenkilö. Portinvartija näet oli suunnilleen samoihin aikoihin kutsunut Roswithan pieneen suojaansa ja oli hänen sisään astuessaan heti ojentanut hänelle luettavaksi sanomalehden. »Kas tuossa, Roswitha, jotakin teitä varten; voitte myöhemmin tuoda sen takaisin. Se on vain Fremdenblatt, mutta Lene on jo lähtenyt noutamaan Journalia. Siinä on varmaan enemmän, ne tietävät aina kaikki. Kukapa olisikaan voinut sellaista ajatella, Roswitha!»
Roswitha, joka ei yleensä ollut kovin utelias, oli kuitenkin lähtenyt mahdollisimman nopeasti takaportaita ylös ja oli vastikään uutisen lukenut, kun Johanna tuli.
Johanna laski Innstettenin hänelle antamat kirjeet pöydälle, silmäili osoitteita tai oli silmäilevinään (hän tiesi jo hyvinkin, keille ne olivat osoitetut) ja virkkoi teeskennellyn tyynesti: »Eräs kirje on osoitettu Hohen-Cremmeniin.»
»Sen arvaan», sanoi Roswitha.
Johannaa tuo huomautus melkoisesti hämmästytti. »Eihän herra muuten kirjoita koskaan Hohen-Cremmeniin.»
»Niin, ei muuten. Mutta nyt… Ajatelkaahan, tämän antoi minulle vastikään portinvartija.»
Johanna otti lehden ja luki puoliääneen kohdan, joka oli merkitty levein mustekynän vedoin: »Vähän ennen lehden painoon menoa saamme luotettavalta taholta kuulla, että eilen aamulla on Kessinin kylpypaikassa Taka-Pommerissa tapahtunut kaksintaistelu ministerineuvos v. Im (Keithstrasse) ja majuri Crampasin välillä. Majuri Crampas kaatui. Kerrotaan, että majuri ja neuvoksetar, kaunis ja vielä erittäin nuori rouva, ovat olleet suhteissa.»
»Mitä kaikkea tuollaiset lehdet kirjoittavatkaan», virkkoi Johanna, jota harmitti se, että hänen oma uutisensa oli jo vanhentunut.
»Niin», sanoi Roswitha. »Ja tuon nyt lukevat ihmiset ja parjaavat rakasta rouva parkaani. Ja majuri rukka on nyt kuollut.»
»Niin, Roswitha, mitä oikeastaan ajattelette? Eikö hänen pidä olla kuollut? Vai pitäisikö mieluummin armollisen herramme olla vainaja?»
»Ei, Johanna, armollisen herramme pitää hänenkin elää, kaikkien pitää elää. Minä en kannata kuoliaaksi ampumista enkä voi edes kuunnella pyssynpauketta. Mutta ajatelkaahan, Johanna, siitähän on jo pitkä, puoli iäisyyttä, ja kirjeet, jotka minusta heti näyttivät omituisilta — niissä oli punainen nauha ympärillä, pariin kolmeen kertaan kiedottuna ja solmittuna, ilman ruusuketta — nehän näyttivät jo ihan keltaisilta, niin pitkä siitä on. Mehän olemme olleet täällä jo yli kuusi vuotta, ja kuinka voikaan sellaisten vanhojen juttujen vuoksi…»
»Ah, Roswitha, te puhutte niinkuin ymmärrätte. Ja tarkoin katsoen on syy teidän. Kirjeistähän se johtuu. Minkätähden tulittekaan talttoinenne ja mursitte pöydän auki. Eihän sellaista saa milloinkaan tehdä; ei saa murtaa lukkoa, jonka toinen on sulkenut.»
»Mutta Johanna, teette tosiaankin liian pahoin sanoessanne minulle noin vasten kasvoja. Tiedättehän hyvinkin, että olette itse syypää, että syöksyitte keittiöön kuin hupsu ja sanoitte minulle, että ompelupöytä oli avattava, koska siellä on haavanside. Sitten tulin minä ja toin taltan, ja nyt olen muka minä syyllinen. Onpa totisesti…»
»Sitä en tahtonut väittää, Roswitha. Mutta ette saa tulla sanomaan: majuri parka. Mitä merkitsee majuri parka! Koko majuri parka ei kelvannut kerrassa mihinkään; mies, joka lakkaamatta vääntelee sellaisia punervia viiksiänsä, ei kelpaa mihinkään, vaan saa aikaan pelkkää vahinkoa. Kun on aina palvellut hienoissa perheissä… mutta sitä teissä ei ole, Roswitha, se teistä juuri puuttuu… silloin tietää, mikä sopii ja on kunniaksi, ja tietää, että jos sellaista kerran sattuu, niin ei muu auta; tulee se, mitä nimitetään haasteeksi, ja toinen ammutaan kuoliaaksi.»
»Tiedänhän tuon minäkin; en ole sellainen tolvana, jollaiseksi tahdotte minut aina tehdä. Mutta kun on kulunut jo niin pitkä aika…»
»Niin, Roswitha, tuo teidän 'jo niin pitkä aika' se juuri osoittaa, ettette ymmärrä asiasta yhtään mitään. Te kerrotte aina vanhaa tarinaanne isästänne, joka tulee tulisine rautoineen teitä kohti, ja joka kerta, kun pistän hehkuvaa pulttia silitysrautaan, joudun pakostakin ajattelemaan isäänne, näen aina, kuinka hän aikoo teidät tappaa sen lapsen tähden, joka nyt on kuollut. Niin, Roswitha, siitä te puhutte aina, puuttuu vain, että kerrotte jutun Annillekin, ja kun Anni ripille pääsee, hän varmaan saa sen kuulla, kukaties jo samana päivänä; ja se suututtaa minua, että olette sellaisissa asioissa mukana ollut, ja olihan isänne vain kylän seppä, joka kengitti hevosia tai raudoitti rattaita, ja nyt te tulette ja vaaditte, että armollisen herran tulee tyytyä kaikkeen vain siitä syystä, että siitä on jo pitkä aika. Mitä merkitsee pitkä aika? Kuusi vuotta ei ole mikään pitkä aika. Ja armollinen rouvamme — joka ei kumminkaan enää tule takaisin, armollinen herra sanoi minulle vastikään — armollinen rouvamme täyttää vasta kuusikolmatta, ja elokuussa on hänen syntymäpäivänsä, ja te puhutte pitkistä ajoista. Ja jos hän olisikin kuudenneljättä, minä sanon teille, että kuudenneljättä iällä vasta pitääkin oikein pitää silmänsä auki, ja jos armollinen herra ei olisi mitään tehnyt, niin ylhäiset olisivat hänet 'leikanneet'. Mutta sitä sanaa te ette tunne, Roswitha siitä te ette tiedä mitään.»
»En, siitä en tiedä enkä tahdokaan tietää; mutta sen tiedän, Johanna, että te olette rakastunut armolliseen herraan.»
Johanna alkoi väkinäisesti nauraa.
»Niin, naurakaahan vain. Olen huomannut sen jo aikoja sitten. Teissä on jotakin sellaista. Onni vain, ettei armollinen herramme sellaista ollenkaan huomaa… Rouva parka, rouva parka.»
Johanna tahtoi välttämättä saada rauhan syntymään. »Älkää panko pahaksenne, Roswitha Te olette jälleen vimmanne vallassa; mutta minä tiedän, että se vaivaa kaikkia maalta tulleita.»
»Saattaapa niin olla.»
»Minä vien nyt kirjeet ja katsahdan, onko portinvartija ehkä jo saanut toisen lehden. Jos oikein ymmärsin, on Lene jo lähetetty sitä noutamaan. Ja täytyyhän siinä olla enemmän luettavaa; tämä on melkein sama kuin ei mitään.»
KOLMASKYMMENES LUKU.
Effi ja salaneuvoksetar Zwicker olivat olleet melkein kolme viikkoa Emsissä. He asuivat erään soman pienen huvilan alakerrassa. Heidän asuinhuoneittensa välisessä yhteisessä salissa, josta avautui näköala puutarhaan, oli palisanderiflyygeli, jolla Effi soitti toisinaan sonaatin, rouva Zwicker toisinaan valssin; viimeksimainittu oli aivan epämusikaalinen ja rajoittui pääasiallisesti ihastelemaan Niemannia Tannhäuserin osan esittäjänä.
Oli ihana aamu; pienessä puutarhassa visersivät linnut ja viereisestä talosta, jossa oli »lokaali», kuului varhaisesta hetkestä huolimatta jo biljardipallojen kopsahtelu. Naiset eivät olleet nauttineet aamuistaan salissa, vaan parin jalan korkuisella ulkopengermällä, josta kolme porrasaskelmaa johti puutarhaan, ulkokaihdin oli vedetty ylös, jotta he voisivat esteettömästi nauttia raikkaasta ilmasta, ja Effi ja salaneuvoksetar tekivät verrattain uutterasti käsityötänsä. Vain silloin tällöin vaihdettiin jokin sana.
»Minä en käsitä», sanoi Effi, »minkätähden en ole saanut kirjettä neljään päivään; hän kirjoittaa muuten joka päivä. Lieneekö Anni sairas? Tai hän itse?»
Rouva Zwicker hymyili. »Saatte varmaan pian kuulla, rakas ystävä, että hän on aivan terve, aivan terve.»
Noiden sanojen sävy vaikutti Effiin epämiellyttävästi, ja hän näytti aikovan vastata, mutta samassa astui salista pengermälle, aamiaispöytää korjaamaan, Bonnin tienoilta kotoisin oleva palvelijatar, joka oli nuoruudestaan saakka tottunut vertailemaan moninaisia elämän ilmiöitä Bonnin ylioppilaihin ja Bonnin husaareihin. Hänen nimensä oli Afra.
»Afra», virkkoi Effi, »kello on varmaan jo yhdeksän; eikö postinkuljettaja ole vielä käynyt?»
»Ei, ei vielä, armollinen rouva.»
»Mistä se johtuu?»
»Tietenkin postinkuljettajasta. Hän on Siegeniläisiä ja hänessä ei ole mitään reippautta. Olen sen jo hänelle sanonut, sanoin, että sellainen on pelkkää hulttiomaisuutta. Ja missä kunnossa onkaan hänen tukkansa; luulenpa, ettei hän edes kunnolla tiedä, mikä on jakaus.»
»Te olette, taaskin liian ankara, Afra. Ajatelkaahan, kuinka postinkuljettajan oli liikuttava päivät pääksytysten alinomaisessa helteessä…
»Niinpä kyllä, armollinen rouva. Mutta onhan toisia, jotka siihen pystyvät; ne, jotka ovat sellaista ainesta, siihen kykenevät.» Niin sanoessaan hän otti tarjottimen taitavasti viiden sormensa varaan ja astui portaita alas mennäkseen keittiöön lyhintä tietä.
»Sievä tyttö», sanoi rouva Zwicker. »Ja nopsa ja näppärä, tekisipä melkein mieleni sanoa luontevan viehättävä. Tiedättekö, rakas paroonitar, että tuo Afra… muuten ihmeellinen nimi, ja kuuluu olleen olemassa pyhä Afra, vaikka en usko meidän Aframme olevan hänen jälkeläisiään…»
»Parahin salaneuvoksetar, nyt te jälleen syvennytte sivuasiaanne, jonka nimi on tällä kertaa Afra, siinä määrin, että unohdatte kerrassaan, mitä oikeastaan aloitte sanoa…»
»Enpä suinkaan, rakas ystäväni; joka tapauksessa löydän jälleen latuni. Tahdoin sanoa, että tämä Afra muistuttaa tavattomasti sitä muhkeata naishenkilöä, johon teidän talossanne…»
»Niin, olette oikeassa. Yhtäläisyyttä on olemassa. Meidän sisäkkömme on vain melkoista sievempi ja varsinkin hänen hiuksensa ovat paljoa kauniimmat ja täydemmät. En ole nähnytkään sellaisia kauniita pellavaisia hiuksia kuin meidän Johannallamme. Jotakin sentapaista tosin näkee, mutta ei niin runsaita…»
Rouva Zwicker hymyili. »Harvoinpa kuulee nuoren rouvan niin innostuneesti puhuvan sisäkkönsä kauniista vaaleista hiuksista. Ja vielä niiden runsaudestakin! Tiedättekö, se tuntuu minusta kerrassaan liikuttavalta. Oikeastaanhan joutuu palvelijattaria valitessaan alinomaa pulaan. Kauniita niiden pitää olla, koska loukkaa kaikkia vieraita, ainakin miespuolisia, jos näkevät oviaukkoon ilmestyvän pitkän hongankolistajan, harmaapintaisen ja mustareunaisen, ja on sula onni, että käytävät yleensä ovat pimeät. Mutta jos taas pitää liian suurta lukua sellaisesta edustuksesta ja niinsanotusta ensimmäisestä vaikutelmasta ja jos vielä lahjoittaa sellaiselle henkilölle toisen valkoisen koruesiliinan toisensa jälkeen, niin ihmisellä ei oikeastaan ole enää rauhallista hetkeä, ja ellei ole liian itserakas ja liiaksi itseensäluottava, joutuu itseltään kysymään, eikö ole tarpeen jonkinlainen remeduuri. 'Remeduuri' näet oli Zwickerin lempisana, ja sillä hän minua usein ikävystytti; mutta totta kyllä, että kaikilla salaneuvoksilla on sellaisia lempisanoja.»
Effi kuunteli varsin sekavin tuntein. Jos salaneuvoksetar olisi ollut vähänkin toisenlainen, niin tuo kaikki olisi voinut olla varsin viehättävää, mutta kun hän kerran oli sellainen kuin oli, ei Effiä erikoisesti miellyttänyt se, mikä kenties muuten olisi häntä kerrassaan ilahduttanut.
»Olette aivan oikeassa, rakas ystävä, mitä salaneuvoksiin tulee. Innstetten on hänkin omaksunut sellaisia lauseparsia, mutta nauraa aina, kun häntä senvuoksi silmäilen, ja pyytää jälkeenpäin anteeksi virallisia lausumiansa. Mutta teidän arvoisa puolisonne oli varmaan palvellut kauemmin ja oli yleensäkin vanhempi…»
»Hieman», virkkoi salaneuvoksetar kärkevästi ja torjuvasti.
»Ja kaiken kaikkiaan minä en voi oikein käsittää kaikkia niitä pelkoja, joista puhutte. Onhan se, mitä hyviksi tavoiksi nimitetään, yhä vielä voima…»
»Niinkö luulette?»
»… Enkä voi varsinkaan ajatella, että juuri teidän osaksenne olisi tullut sellaisten huolten ja pelkojen kokeminen. Teissä on — anteeksi, että tässä ihan avoimesti asian mainitsen — juuri sitä, mitä miehet mainitsevat viehätyksen nimellä; te olette hilpeä, huvittava, ja ellei olisi epähienoa, tahtoisin nämä teidän etunne huomioonottaen teiltä kysyä, perustuuko se mitä äsken sanoitte, kaikenlaisiin tuskallisiin omiin kokemuksiin.»
»Tuskallisiin?» virkkoi rouva Zwicker. »Ah, rakas armollinen rouva, tuskallinen on liian korkea sana, siinäkin tapauksessa, että ihminen kenties on eläessään kokenut monenlaista. Tuskallinen on suoraan sanoen liikaa, aivan liikaa. Ja onhan ihmisessä sitäpaitsi omat apukeinonsa ja vastavoimansa. Ette saa suhtautua sellaiseen liian traagillisesti.»
»En voi luoda itselleni mitään oikeata käsitystä siitä, mitä suvaitsette vihjailla. Tosin ei ole laita niin, etten tiedä, mitä synti on, sen tiedän minäkin; mutta onhan sentään eroa, jos ihminen sattuu joutumaan kaikenlaisiin huonoihin ajatuksiin tai jos sellaiset asiat muodostuvat ihmiselle puolittaiseksi tai kokonaiseksi elämäntottumukseksi. Ja vielä omassa kodissa…»
»Siitä en tahdo puhua, en tahdo suoraan niin sanoa, vaikka avoimesti tunnustaakseni olen tai — kuten minun nyt on sanottava; asiat näet ovat kaukana menneisyydessä — olin siinäkin suhteessa täynnä epäluuloja. Mutta onhan tilaisuutta ulkopuolellakin. Oletteko kuullut huviretkistä?»
»Epäilemättä. Ja olisinpa mielissäni, jos Innstetten sellaista enemmän harrastaisi…»
»Harkitkaa asiaa, rakas ystäväni. Zwicker oli aina Saatwinkelissä. Voin teille vain sanoa, että aina, kun tuon nimen kuulen, sydäntäni vieläkin kouristaa. Mitä ovat yleensäkin kaikki huvipaikat vanhan rakkaan Berlinimme lähistöllä! Minä näet rakastan sittenkin Berliniä. Mutta jo pelkät kysymykseen tulevien paikkakuntien nimet sisältävät kokonaisen maailman huolta ja pelontuskaa. Te hymyilette. Mutta sanokaahan itse, rakas ystävä, mitä voitte odottaa suurelta kaupungilta ja sen siveellisiltä olosuhteilta, kun melkein sen porteilla (Charlottenburgin ja Berlinin välillä näet ei enää ole mitään oikeata eroa) kohtaatte tuskin tuhannen askelen alalla Pichelsbergin, Pichelsdorfin ja Pichelswerderin. Kolminkertainen Pichel on jo liikaa. Voitte etsiä koko maailmasta, mutta mistään muualta ette sellaista löydä.»
Effi nyökkäsi.
»Ja kaikki tämä», jatkoi rouva Zwicker, »tapahtuu tuoreessa puussa Havelin puolella. Tämä kaikki on lännen puolta, missä on kulttuuria ja korkeampaa sivistystä. Mutta lähtekäähän, armollinen rouva, toiselle puolelle, Spreen varrelle. En puhu Treptowista ja Stralausta, ne ovat pieniä asioita, viattomia, mutta jos otatte käsille erikoiskartan, tapaatte ainakin omituisten nimien joukossa, kuten Kiekebusch, Wuhlheide… olisittepa kuullut, kuinka Zwicker sanan lausui… nimiä, jotka ovat luonteeltaan kerrassaan karkeita ja joilla en tahdo korvianne loukata. Mutta ne juuri ovat tietenkin suosituimpia paikkoja. Minä vihaan huviretkiä, jotka kansanmieli kuvittelee vaunuretkiksi isänmaallisine lauluineen, mutta joissa todellisuudessa piilevät yhteiskunnallisen kumouksen idut. Puhuessani 'yhteiskunnallisesta kumouksesta' tarkoitan tietenkin moraalista kumousta, kaikki muu on jo voitettu kanta, ja jo Zwicker sanoi minulle viimeisinä päivinänsä: 'Usko minua, Sophie, Saturnus syö lapsensa'. Ja vaikka Zwicker saattoikin olla monella muotoa puutteellinen, minun on kuitenkin tunnustaminen, että hän oli filosofinen pää ja tajusi luontoperäisen vaiston nojalla historiallista kehitystä… Mutta nytpä huomaan, että rakas rouva von Innstetten, joka yleensä on kovin kohtelias, kuuntelee enää vain puolella korvalla, mikä onkin luonnollista, kun ottaa huomioon, että postinkuljettaja on ilmaantunut näkyviin. Nyt hänen sydämensä rientää sinne ja ottaa ennakolta kirjeestä rakkaat sanat… No, Böselager, mitä tuottekaan?»
Puhuteltu oli sillävälin astunut pöydän luo ja latoi siihen tuomisensa: useita sanomalehtiä, kaksi kähertäjän reklaamia ja suuren kirjatun kirjeen rouva paroonitar von Innstettenille, synt. von Briest.
Vastaanottaja merkitsi nimensä, ja postinkuljettaja poistui. Rouva Zwicker silmäili kähertäjien ilmoituksia ja kertoi nauraen hiustenpesun käyneen huokeammaksi.
Effi ei kuunnellut, hän käänteli kädessään kirjettänsä ja arkaili sitä avata, itsekään tietämättä minkätähden. Se oli kirjattu, suljettu kahdella suurella sinetillä, ja kirjekuori oli tavallista jäykempi. Mitä se merkitsi? Postileima »Hohen-Cremmen» ja osoite äidin kirjoittama. Innstetteniltä siis ei ollut vielä viidentenäkään päivänä tullut yhtäkään riviä.
Hän otti helmiäiskahvaiset sakset ja leikkasi kirjeen pitkän sivun hitaasti auki. Ja nyt oli häntä odottamassa uusi yllätys. Kirjeen muodostivat tosiaankin äidin tiheät rivit, mutta arkin sisässä oli leveän paperiliuskan ympäröimiä seteleitä, ja liuskaan oli isän käsialalla merkitty summa. Effi siirsi kirjekuoren kauemmaksi ja alkoi lukea nojaten taaksepäin keinutuolissaan. Mutta pitkälle hän ei päässyt, rivit näyttivät pakenevan, ja hänen kasvonsa valahtivat verettömiksi. Sitten hän kumartui ja alkoi uudelleen lukea.
»Mikä teitä vaivaa, rakas ystävä? Huonoja uutisiako?»
Effi nyökkäsi, mutta ei vastannut sen enempää, pyysi vain saada lasin vettä. Juotuaan hän sanoi: »Se menee ohi, parahin salaneuvoksetar, mutta tahtoisin vetäytyä hetkiseksi omaan huoneeseeni… Kunpa voisitte lähettää Afran.»
Hän nousi ja lähti saliin, missä ilmeiseksi mielihyväkseen sai tukea palisanderiflyygelistä. Sen vieritse hän tuli oikealla puolella sijaitsevan huoneensa ovelle, sai sen haeskellen ja haparoiden avatuksi, ehti seinällä olevan vuoteensa luo ja lysähti siihen pyörtyneenä.
YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Kului minuutteja. Toinnuttuaan Effi istui ikkunan luona olevalle tuolille ja katseli hiljaiselle kadulle. Kunpa olisi siellä ollut edes melua ja kiistaa; mutta ei, vain auringonpaiste lepäsi kivetyllä tiellä, ja lisäksi aitaristikon ja puiden varjot. Effin valtasi koko voimallansa se tunne, että hän oli yksin maailmassa. Vielä tunti sitten hän oli ollut onnellinen aviopuoliso, kaikkien tuttavien suosikki, ja nyt hän oli hylätty. Hän oli lukenut ainoastaan kirjeen alun, mutta jo siitä oli hänen asemansa riittävästi hänelle selvinnyt. Minne lähteä? Hän ei tietänyt tuohon mitään vastausta, mutta oli kuitenkin täynnä syvää kaipausta päästä pois nykyisestä ympäristöstään, pois tuon salaneuvoksettaren luota, jolle koko asia oli pelkkä »kiintoisa tapaus» ja jonka osanotto, jos sellaista ylimalkaan oli olemassa, ei varmaankaan ollut yhtä suuri kuin hänen uteliaisuutensa.
»Minne lähteä?»
Pöydällä hänen edessään lepäsi kirje, mutta hänellä ei ollut kyllin rohkeutta lukea eteenpäin. Vihdoin hän sanoi: »Mitä vielä pelkään? Voidaanko vielä sanoa sellaista, mitä en ole jo itse itselleni sanonut? Se, jota koko tämä asia koskee, on kuollut, kotiin en voi palata, parin viikon kuluttua julistetaan avioero, ja lapsi jätetään isälle. Luonnollisesti. Minä olen syyllinen, ja syyllinen ei voi lastansa kasvattaa. Ja millä varoilla sen tekisinkään? Itsestäni voinen pitää huolta. Katsonpa, mitä äiti siitä kirjoittaa, millaiseksi hän elämäni ajattelee.»
Tuon sanottuaan hän tarttui jälleen kirjeeseen lukeakseen sen loppuun.
»… Ja sitten tulevaisuutesi, rakas Effi. Sinun täytyy nyt alkaa elää omin neuvoin ja saat luottaa siihen, että sinua avustamme, mikäli ulkonaiset varat ovat kysymyksessä. Sinun on paras elää Berlinissä (suuressa kaupungissa sellaiset asiat häipyvät parhaiten huomaamattomiin), ja sinä tulet kuulumaan siellä niiden monien joukkoon, jotka ovat itse riistäneet itseltään, vapaan ilman ja kirkkaan päivänpaisteen. Sinä tulet elämään yksinäisenä, ja ellet sitä tahdo, sinun on luultavasti pakko laskeutua omaa olopiiriäsi alemmaksi. Se maailma, jossa olet elänyt, tulee olemaan sinulta suljettu. Kaikkein murheellisinta sekä meille että itsellesikin (itsellesikin, mikäli otaksumme sinut tuntevamme), on, että vanhempienkin koti tulee olemaan sinulta suljettu; me emme voi tarjota sinulle mitään hiljaista olopaikkaa Hohen-Cremmenissä, emme mitään suojaa talossamme, koska niinmuodoin olisi suljettava talomme koko maailmalta, ja sitä emme missään tapauksessa tahdo tehdä. Me emme suinkaan ole maailmaan ylenmäärin kiintyneet, eikä eroaminen siitä, mitä 'seurapiiriksi' nimitetään, suinkaan ilmene meille ehdottoman sietämättömänä; ei, ei siitä syystä, vaan yksinkertaisesti senvuoksi, että tahdomme tunnustaa väriä ja kaikkien ihmisten nähden — en voi säästää sinua jättämällä sanan lausumatta — tuomita tekosi, ainoan ja hellästi rakastamamme lapsen menettelyn…»
Effi ei voinut lukea enempää; hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet, ja turhaan taisteluaan sitä vastaan hän vihdoin alkoi ankarasti nyyhkyttää ja itkeä siten keventäen sydäntänsä.
* * * * *
Puolen tunnin kuluttua kuului koputettavan, ja Effin kehoittaessa astumaan sisään ilmaantui salaneuvoksetar.
»Saanko tulla?»
»Epäilemättä, parahin salaneuvoksetar», sanoi Effi, joka nyt lepäsi sohvassa kevyesti peitettynä ja kädet ristissä. »Olen ihan uupunut ja olen sovittautunut tähän niin hyvin kuin kävi päinsä. Suvainnette ottaa tuolin itsellenne.»
Salaneuvoksetar istuutui niin, että pöytä kukkamaljakkoineen oli hänen ja Effin välissä. Effi ei ilmaissut minkäänlaista hämmentymistä eikä muuttanut ollenkaan asentoansa; kädetkin olivat yhä ristissä. Yhtäkkiä hänestä tuntui aivan yhdentekevältä, mitä tuo rouva ajatteli; hän tahtoi vain päästä pois.
»Olette saanut murheellisen uutisen, rakas, armollisin rouva…»
»Murheellinen on liian lievä sana», sanoi Effi. »Joka tapauksessa on asia kyllin murheellinen tehdäkseen äkkinäisen lopun yhdessäolostamme. Minun täytyy lähteä jo tänään.»
»En tahtoisi olla tungetteleva, mutta koskeeko asia jollakin tavoin
Annia?»
»Ei, se ei koske Annia. Uutiset eivät tulleet Berlinistä, vaan äidiltäni. Hän on huolissaan minun tähteni, ja minä pidän tärkeänä saada huolet hälvenemään tai, ellen siihen kykenisikään, olla ainakin läsnä.»
»Käsitän asian liiankin hyvin, vaikka toisaalta kovin valitan, että minun nyt on vietettävä yksin nämä viimeiset Emsin päivät. Saanko tarjota teille palveluksiani?»
Ennenkuin Effi ehti vastaamaan, astui sisään Afra, joka ilmoitti, että kokoonnuttiin aamiaisaterialle. Hän kertoi kaikkien olevan erittäin kiihtyneessä mielentilassa: keisarin sanottiin todennäköisesti tulevan kolmeksi viikoksi, lopuksi järjestettäisiin suuret kenttäharjoitukset, ja Bonnin husaarien piti heidänkin saapua.
Rouva Zwicker teki heti laskelmiaan, kannattaisiko jäädä niin pitkäksi ajaksi, johtui ehdottomasti myönteiseen päätelmään ja lähti sitten Effin puolesta ilmoittamaan, ettei Effi voinut tulla aamiaispöytään.
Afran aikoessa kohta senjälkeen poistua Effi virkkoi: »Ja sitten, Afra, kun olette vapaa, tulette ehkä neljännestunniksi auttamaan minua tavaroitteni kokoamisessa. Minä matkustan jo tänään seitsemän aikaan lähtevässä junassa.»
»Jo tänään? Ah, armollinen rouva, se on sentään vahinko. Nythän vasta kauniit päivät alkavat.»
Effi hymyili.
* * * * *
Rouva Zwicker, joka toivoi yhä saavansa kuulla kaikenlaista, oli vain vaivoin suostunut olemaan saattelematta »rouva paroonitarta». »Asemalla», oli Effi vakuuttanut, »ihminen on aina hajamielinen, ajattelee väin paikkaansa vaunussa ja matkatavaroitansa; juuri sellaisille henkilöille, joihin on kiintynyt, sanoo mielellään hyvästi jo ennen.» Rouva Zwicker todisti asian oikeaksi, vaikka varsin hyvin oivalsi siinä piilevän verukkeen; hän oli eläessään ehtinyt seisomaan kaikenlaisten ovien takana ja tiesi heti, mikä oli aito asia, mikä ei.
Afra saatteli Effin asemalle ja vaati häneltä varman lupauksen, että hän tulisi jälleen seuraavana kesänä; joka on kerran Emsissä ollut, tulee aina uudelleen, sanoi hän. Bonnia lukuunottamatta oli Ems maailman paras paikka.
Rouva Zwicker oli sillävälin istuutunut kirjoittamaan kirjeitä, ei salissa olevan hieman horjuvaisen rokokopöydän ääreen, vaan ulos pengermälle, saman pöydän luo, jonka ääressä hän oli tuskin kymmenen tuntia aikaisemmin nauttinut aamiaista Effin seurassa.
Hän iloitsi kirjeestään, jonka oli määrä tulla erään Reichenhallissa oleskelevan berliniläisen rouvan osaksi. Nämä molemmat sielut olivat jo aikoja sitten löytäneet toisensa, ja kummankin huippukohtana oli koko miesmaailmaan kohdistuva ankara epäileväisyys; molempien mielestä miehet eivät läheskään täyttäneet niitä vaatimuksia, joita kohtuudenmukaisesti sopi heille asettaa, kaikkein vähimmin niinsanotut »pulskat» miehet. »Ne, jotka eivät hämmingiltään tiedä, minne katsoa, ovat lyhyen alkututkimuksen jälkeen kuitenkin kaikkein parhaat, varsinaiset Don Juanit aiheuttavat joka kerta pettymystä. Mistä se oikeastaan johtuneekaan?» Tällaisia viisaita lausumia nämä ystävättäret keskenään vaihtoivat.
Rouva Zwicker kirjoitti jo toista arkkia ja jatkoi ylen kiitollisen aiheensa käsittelyä — sen nimi oli tietenkin »Effi» — seuraavaan tapaan: »Kaiken kaikkiaan hän oli varsin siedettävä, kohtelias, avomielinen, kuten näytti, vailla kaikkea aatelisen omahyväisyyttä (tai ainakin taitava sitä salaamaan) ja aina harras kuuntelemaan, kun hänelle jotakin mielenkiintoista kertoi, ja minä tietenkin käytin tilaisuutta runsain määrin hyväkseni, kuten ilmankin arvannet. Siis vielä kerran: viehättävä nuori rouva, viidenkolmatta vuoden ikäinen, ei ainakaan paljoa vanhempi. Mutta minä en ole sittenkään vielä koskaan luottanut rauhaan enkä luota vielä nytkään, niin, nyt kenties kaikkein vähimmin. Tänä päivänä sattuneessa kirjejutussa — niin, siinä piilee todellinen tarina. Siitä olen varsin varma. Muuten sattuisi ensi kerran, että erehdyn sellaisessa asiassa. Se seikka, että hän mielellään puhui berliniläisistä muotipapeista ja määritteli kunkin hurskauden määrän, sekä sattumalta esiin vilkahtava Gretchenin-katse, joka vakuutti olevansa kykenemätön minkäänlaista häiriötä aiheuttamaan, — kaikki nuo seikat vakaannuttivat uskoani… Mutta tuossapa tuleekin Aframme, josta luullakseni sinulle jo kirjoitin, sievä tyttö — asettaa pöydälle sanomalehden, jonka sanoo emäntämme lähettäneen minulle; siinä näkyy olevan sinisellä merkitty kohta. Suonet anteeksi, jos ensin luen sen kohdan…»
»Jälkikirjoitus. Sanomalehti oli varsin mielenkiintoinen ja tuli kuin kutsuttuna. Leikkaan sinisellä merkityn kohdan irti ja liitän sen kirjeeni mukaan. Siitä näet, etten ole erehtynyt. Kuka lieneekään tuo Crampas? Uskomatonta — kirjoittaa ensin itse kirjeitä ja sitten vielä säilyttelee toisen kirjoittamia! Mitä virkaa onkaan uuneilla ja liesillä? Tämän kaksintaisteluhullutuksen vielä vallitessa ei missään tapauksessa saa niin menetellä; jonkin tulevan sukupolven voitaneen sallia tyydyttää kirjeenkirjoittamishimoansa, koska se kenties silloin on jo vaaraton. Mutta nykyjään me emme ole vielä läheskään niin pitkällä. Muuten olen täynnä nuoreen paroonittareen kohdistuvaa säälintunnetta ja löydän auttamattoman itserakkauteni vuoksi ainoan lohdutukseni siitä, etten ole asiaa väärin arvostellut. Ja eihän tapaus ollut niinkään jokapäiväinen. Heikompi diagnostikko olisi kenties sentään antanut pettää itseään. Aina sinun Sophie.»