KUUDES LUKU.
Kuultuamme äidin kertomuksen, rakastimme häntä, jos mahdollista, vielä enemmän kuin ennen. Minna rakenteli tuulentupia, miten sisaren ja veljen sovinto olisi tapahtuva, mutta äidille ei siitä mitään puhuttu.
"Hän tulee aivan varmaan kerran kolkuttamaan meidän oveamme, Marie, tunnustamaan olevansa väärässä ja pyytämään äidiltä anteeksi. Sitten me oikein paljon pidämme kiltistä Carl enosta, ja hänen lapsensa, pienet herttaiset serkkumme, tulevat meitä tervehtimään. Hänen vaimostaan, tädistä, — on niin hauska ajatella että meillä on tätikin, — hänestä tulen äärettömästi pitämään, mutta herra Höppeä en voi kärsiä. Mutta kenties hänkin on tullut toisenlaiseksi, paremmaksi ihmiseksi."
Kun Minna ja minä olimme kuudentoista ikäiset, kävimme rippikoulua ystävämme pastori Skaun luona yhdessä hänen tyttärensä kanssa.
Pikku Nicoline raukka itki katkerasti, kun opetusaika oli kulunut, ja isän selitykset kristinuskosta olivat saaneet kaikki hyvät tunteet hänen sydämmessään hereille.
"Voi, minä olen niin paha, niin kovin paha! Se on totinen tosi. Tulisihan minun aina olla semmoinen kuin olla pitäisi, vaikkapa vain ilahuttaakseni isääni, omaa hyvää isääni. Ette tiedä kuinka hirmuisen kärkäs minä olen pilkkaamaan ihmisiä ja valehtelemaan, niin, olen lisäksi tottelematonkin. Eilen luin erästä kirjaa, jota isä oli kieltänyt minua lukemasta. Mutta tästä lähtien koetan tulla paremmaksi. Isällä on kyllin huolia muutenkin; minä en tahdo että hän saa useampia ryppyjä otsalleen, vaan koetan poistaa nekin, jotka hänellä jo on."
Lohdutettuna tästä hyvästä päätöksestä pyyhki hän kyyneleet poskiltaan, hengitti nenäliinallensa ja painoi sen kauniita ruskeita silmiään vasten, pyörähti sitten peilin eteen, sitoi hattunsa nauhat komeaksi ruususolmuksi, silitti tukkaa kädellään, näytteli pikkuruisen valkoisia hampaitaan, järjesteli mantiljaansa, oikaisi itseään ja kuiskasi mennessään ohitsemme: "Äiti ja minä ostimme eilen silkkikangasta minulle puvuksi. Se on niin paksua, että melkein pysyy pystyssä itsestään. Minä saan kellon ja kellonvitjat isoäidiltä sekä timanttisoljen täti Janelta."
Meidän ajatellessamme ripillemenon tärkeyttä, kasteemme liiton vahvistusta, tuntui siltä kuin muut toverimme — eivät kaikki, mutta useimmat — olisivat pitäneet sitä ainoastaan tilaisuutena saada kaikenlaisia koristeita, tulla täysikasvuiseksi ja päästä mukaan seuraelämään. He toivoivat itselleen kaikkein parasta tavaraa, jota vastoin me tahdoimme tuottaa äidille niin vähän kustannuksia ja vaivaa kuin suinkin. Säästölaatikko, johon äiti monen vuoden kuluessa oli pistänyt pienet säästönsä tätä tilaisuutta varten, särettiin ja sen sisältö riitti hyvästi meidän tarpeisiimme.
Kun heräsin ripillemenon päivänä, oli Minna jo noussut. Minä kiiruhdin etuhuoneeseen ja tapasin hänet seisomassa isän muotokuvan edessä.
"Marie, minä olen hartaasti rukoillut Jumalaa, että hän auttaisi minua pitämään lupauksen, jonka tänään tulen tekemään, sillä omasta voimastani en siihen kykene, sen tunnen niin selvään, ja ellen sitä pitäisi, en enää koskaan voisi olla iloinen. Anna anteeksi, Marie, kaikki millä olen mieltäsi pahoittanut."
"Voi, Minna, sinä saatat minut punastumaan. Mitäpä minä vastaisinkaan sinulle, sinulle, joka aina olet ollut hyvä minua kohtaan. Sydämmeni on täynnä kiitollisuutta Jumalaa, äitiä, sinua ja professoria kohtaan. Olen sanomattoman iloinen, mutta kuitenkin minäkin pelkään, etten aina ole semmoinen kuin olla pitäisi, niinhyvin pikkuseikoissa kuin tärkeimmissäkin asioissa."
"Hyvää huomenta, lapseni! Joka seisoo, katsokoon ettei lankee. Iloitsen kuullessani, ett'ette luota omiin voimiinne, vaan Jumalaan. Hän kyllä teitä tukee. — Jos sydämmenne ovat hänen omansa, tulette myöskin toimimaan hänen tahtonsa mukaan."
Mette toi Minnalle erinomaisen sievän ruusunnupuista, kieloista ja myrtinoksista solmitun kukkaisvihkon, jotka hän salassa oli lemmikilleen kasvattanut pienessä kamarissaan. Minulle hän ojensi kirjavan kimpun keltaisia, sinipunaisia ja valkoisia kevätsahrameja, jotka hän oli poiminut puutarhasta.
Äiti ja Minna melkein suuttuivat Metelle tästä erotuksesta, mutta minä kiitin häntä sydämmellisesti ja kehuin häntä siitä, että hän antoi sisarelleni ne kukat, jotka hänelle paraiten sopivat.
"Mutta kevätsahramit eivät sovi sinulle, Marie", väitti professori. "Jos Minna muistuttaa ruusuja, liljoja ja myrtinoksia, kuten hän todella tekeekin, niin muistutat sinä kainoja orvokkeja, ja kimpun niitä minä annan sinulle."
"Nyt on minun aika lähteä", sanoi ystävämme, kun palasimme kotiin käytyämme yhdessä Herran ehtoollisella. "Maa on jo kauan polttanut jalkojeni alla, ja olen viipynyt täällä näin kauan ainoastaan teidän tähtenne, lapset. — Tässä on rahaa lintujani varten, rouva Staal. Hyvästi ja voikaa hyvin! Jospa kuitenkin voisin ottaa teidät mukaani 'la bella Italiaan'!"
Hän sulki meidät kaikki kolme syliinsä, suuteli jokaista erikseen otsalle ja katseli meitä sanomattoman hellästi. En silloin voinut aavistaa, kuinka toisenlaisessa ympäristössä hänet seuraavan kerran tapaisin.
Kaikki rakkaat ystävämme jättivät meidät. Niinpä pastori Skaukin, joka sai papinviran maaseudulla.
"Parhaasta päästä olen sitä hakenut Nicolinen tähden", sanoi hän suoraan. "Hänen äitinsä varakas, laaja suku häntä hemmottelee ja pilaa. Voidakseni säilyttää kotirauhan ja perheonnen, täytyy minun muuttaa maalle. Voidakseni suojella lastani tulemasta huikentelevaiseksi, kevytmieliseksi ja turhamaiseksi on minun muutettava maalle, ja voidakseni jotain varsinaista toimittaa Herrani palveluksessa, on minun myöskin muutettava maalle. Täällä kaupungissa en enää kelpaa. Olen liian vanhanaikainen, en voi asettua nykyisen itseviisaan nuorison kannalle, enkä sen vuoksi kykene heihin vaikuttamaan."
Rouva Skau oli epätoivon partaalla, mutta rauhoittui vähitellen ajatellessaan suurempia tuloja ja vierailemista talvisaikaan pääkaupungissa. Nicoline ei oikein tiennyt, ollako iloinen vai surullinen.
"Ajatelkaa, mitä kaikkea minulta menee hukkaan", sanoi hän jäähyvästellessään, "tanssiaiset, teatteri, meidän pienet sunnuntaipitomme, Jane tädin kutsut! Jospa, minusta nyt edes tulisi parempi ihminen, kuten isä luulee. Rupean oikein voimieni takaa kirnuamaan voita, valmistamaan juustoa ja makkaroita. Lähetän kyllä niitä teillekin. Ja sitten aion kävellä yksinäni suuressa puutarhassamme haaveilemassa. Lupaattehan pian tulla meillä käymään ja kirjoittaa minulle, te rakkaat, rakkaat tytöt. Arvatkaapa muuten, miten Ludvig serkku minulle sanoi eilen, voinenkohan sitä kertoa? Ettehän minua ankarasti tuomitse, äläkä sinä, Marie, heti rupea noin vakavan näköiseksi, sillä enhän minä voi sille mitään, että Ludvig serkku puhuu semmoisia tuhmuuksia, kuin että: 'kun tuommoinen näppärä, pieni sievä Kööpenhaminatar joutuu maalle, panee hän kaikkien nuorten miesten päät pyörälle kymmenen peninkulman alalla'."
"Luulen todellakin", sanoi äiti, joka oli kuullut hänen lörpötyksensä, "että pikku Nicolinen on aika joutua toiseen seurapiiriin ja saada toisia ajatuksia pieneen päähänsä".
Seurasi sitten ihana kesä. Äiti ja me olimme kuin ystävättäriä, ja kuitenkin oli hän meitä niin paljon etevämpi, kuitenkin olivat keskustelumme hänen kanssaan meille niin suuresti opettavaisia. — Miten selvään muistan suuren puun Söndermarkenissa ja sen siimeksessä penkin, jolla istuimme lukien kukin vuoroomme ääneen David Copperfield'iä. Meillä oli evästä mukanamme ja Minna jakoi osansa lintujen, professorin lasten kanssa, joiksi hän niitä sanoi.
Me pidimme vuoroon talousviikkoa ja kilpailimme ruuan valmistamisessa saadaksemme sen niin maukkaaksi kuin mahdollista, käyttämällä niin vähän aineksia kuin suinkin.
Minna oli kasvanut pitkäksi ja solakaksi tytöksi. Hänellä ei tosin ollut äidin moitteettoman kaunista profiilia, mutta kuitenkin hän oli hyvin kaunis. Hänen ruusunpunaiset poskensa, kirkkaat, syvät siniset silmänsä, kiiltävä tukkansa, mutta ennen kaikkea tuo melkein häikäisevä hyvyyden ilme, joka kirkasti hänen kasvojaan, tekivät hänet hurmaavaksi. Miten helläsydämminen ja avomielinen hän olikaan ja uskoi hyvää kaikista ihmisistä aivan ihmeteltävässä määrässä. Olisi voinut siihen katsoen luulla häntä hiukan typeräksi, ellei hän muuten olisi ollut erittäin lahjakas tyttö. Tuo rajaton luottamus ihmisiin johtui siitä, että hänen ylevä, viaton henkensä ehdottomasti luuli muidenkin olevan yleviä ja viattomia. Kun hän kuuli jotakin pahaa, suri hän sitä, mutta se ei opettanut häntä tarkemmin ihmisiä tuntemaan. Jokainen yksityinen henkilö, jonka hän tapasi, oli yhtä kaikki hänen mielestään hyvä ja oivallinen. — "Autuaat ovat puhdassydämmiset."
Kun kuulin Minnan laulavan sointuvalla äänellään tai hänen raikkaan, nuorekkaan naurunsa, kävin toisinaan hyvin alakuloiseksi ja rukoilin hartaasti Jumalaa, että kun suru kerran tulisi, — sillä kerran se oli tuleva, tätä ei voinut alati kestää, — se silloin ei kohtaisi häntä eikä kohtaisi äitiä, vaan minua yksin. Mutta toinen oli Herran tahto. Se kohtasi meitä kaikkia: Huhtikuussa, juuri vuosi ripillepääsymme jälkeen sairastui äiti.
Ensiksi luulimme, että hän oli hiukan vilustunut, valmistimme hänelle seljakeitettä sekä keitimme siirappia lusikassa kynttilän päällä, mutta siitä ei ollut mitään apua. Hänen tilansa huononi huononemistaan, kuume yltyi, äiti ei enää saanut öisin unta, ja me päätimme vihdoin äidin vastustuksesta huolimatta kutsua lääkärin.
Valitsimme professori Langen monivuotisen ystävän, tohtori Stub'in. Heti tuli hän luoksemme. Hän oli omituinen, kuivakiskoinen vanha herra, joka aina piti takkiaan napitettuna kaulaan asti. Hänen kasvoistaan näki kyllä, että hän oli kokenut, kyvykäs ja tunnollinen, mutta näki myös, — niin ainakin meistä tuntui, — että hänen sydämmensä oli tunteeton, ja vaikkakin hän tunnollisesti täytti velvollisuutensa, oli tulos hänelle kuitenkin yhdentekevä.
"Se on keuhkokuumetta", vastasi hän tyynesti minun pelokkaaseen kysymykseeni. Sitten hän kirjoitti reseptin ja antoi meille tarkkoja ohjeita hoidon suhteen.
Seurasi pitkä, raskas aika. Me valvoimme vuorotellen ja huolestuneina nukahdimme väliin pariksi tuntia, herätäksemme jälleen säikähtyneinä levottomasta unesta. Äiti houraili usein, mutta oli houreissaankin hellä ja herttainen. Hän melkein pyysi anteeksi sairaana oloaan ja valitti hyvin harvoin.
"Marie", virkkoi Minna eräänä päivänä minulle, kyynelten vieriessä pitkin hänen kalpeita poskiaan, "rukoilkaamme koko sydämmestämme Jumalaa olemaan luonamme tänä aikana, että voisimme nöyrästi täyttää velvollisuutemme loppuun asti, että hän antaisi meille voimaa kantamaan kaikki, sillä jos hän tahtoo, täytyy meidän, eikö niin, sisko, nöyrästi kantaa kaikki".
Hän sulki minut syliinsä, ja minä toistin: "Kaikki", mutta tunsin, että yhtä en voisi kantaa, tunsin, että minun oli mahdoton edes rukoilla voimaa sen kantamiseen.
"Armahda häntä, Herra! Varjele häntä, Herra! Laske kätesi hänen päällensä, Vapahtajani, ja tee hänet terveeksi! Kaiken muun voin kantaa, vaan en tätä." Nämä olivat ainoat rukoukseni, jotka lakkaamatta kohosivat sydämmestäni. — Minna oli tuhannen vertaa parempi minua.
Mette askaroi itkien keittiössä. Me emme uskaltaneet ollenkaan päästää häntä sisään äidin luokse, sillä hän oli niin meluava surussaan.
"Onko vaaraa?" kysyi Minna lääkäriltä odottaen vavisten hänen vastaustaan.
"Kyllä tämä on vaarallinen tulehdus", kuului hänen jääkylmä vastauksensa.
"Jos se tulee vielä pahemmaksi, Marie, kirjoitan minä Carl enolle; minusta olisi syntiä menetellä toisin. Voi, Marie, ole järkevä, Jumala voi vielä meitä auttaa."
Pieni yölamppu valaisi himmeästi huonetta, kello naksutti tuskastuttavan kuuluvasti. Minna lepäsi unen horroksissa sohvalla. Tuon tuostakin nousi hän istualleen ja kysyi, miten oli äidin laita. Minulla oli käsityö helmassani, mutta en siihen koskenut. Kirja oli avoinna polvellani ja katseeni oli siihen luotuna, mutta rivit sulivat yhteen silmissäni. Ajatukseni eivät siinä pysyneet, vaan palasivat alati äidin luokse, joka kalpeana, mutta rauhallisena makasi vuoteellaan, vaipuneena omituisen tyyneen uneen, jommoinen ei koskaan ennen ollut häntä tavannut. Minua rupesi pelottamaan, kumarruin hänen ylitsensä, panin käteni hänen sydämmelleen ja kuuntelin. Se sykki heikosti, mutta kuitenkin jotensakin tasaisesti. — Voi, se oli pitkä, pitkä yö. Kun Minna aamulla nousi, makasi äiti vielä samassa asennossa. Minna tahtoi, että kävisin nukkumaan, mutta minun olisi ollut mahdoton sitä tehdä. Tunti kului tunnin jälkeen. Meidät valtasi entistä suurempi pelko. Istuimme käsi kädessä ja katselimme äitiä.
Vihdoinkin tuli lääkäri. Tyynesti ja arvokkaasti astui hän vuoteen ääreen, otti äidin pienen, laihan käden omaansa ja koetti valtasuonta. Turhaan koetimme me hänen liikkumattomista kasvoistaan arvata hänen ajatuksiaan.
"Kauanko tätä unta on kestänyt?"
"Kello kahdestatoista yöllä."
Jälleen koetti hän valtasuonta, kääntyi sitten meidän puoleemme ja virkkoi vetäessään hansikasta käteensä: "Nyt voin ilmoittaa että vaara on ohi."
"Sanokaa se vielä kerta."
Ikäänkuin olisi luullut meitä hiukan kuuroiksi, toisti hän lujemmalla, mutta yhtä tyynellä äänellä: "Teidän äitinne elämä ei enää ole vaarassa".
Minä heittäydyin Minnan syliin. Me itkimme molemmat, kuin olisivat sydämmemme olleet pakahtumaisillaan.
"Olisi varmaan parasta, että menisitte toiseen huoneeseen. Jos sairas sattuisi heräämään, ei mielenliikutus tekisi hänelle hyvää."
"Kuinka voimme teitä kiittää, herra tohtori?"
"Olen vain tehnyt velvollisuuteni, nuoret neitini. Muuten olisi minulla muutamia määräyksiä annettavana, mutta odotan kernaammin huomiseen, sillä tänään tuskin minua ymmärtäisitte."
Arvokkaasti astui hän ovesta ulos. Hänen kasvonsa ilmaisivat, että hän syvästi paheksui meidän mielenliikutustamme ja iloamme.
Ilma huoneissa kävi minulle liian raskaaksi. Juoksin ulos pieneen puutarhaamme, jossa en ollut käynyt yli kuukauteen. Silloin se oli ollut autio, talvisen lumen peittämä, mutta nyt se oli ikäänkuin ihmeen kautta, kuten minusta tuntui, puhjennut täyteen kevätkukoistukseensa. Pähkinäpuut olivat tuoreen vihreät, syreenit kukkivat, tulpaanit loistivat kirjavissa puvuissaan, linnut lauloivat, kirsikkapuun valkokukkaiset oksat huojuivat leppeässä kevättuulessa.
Minut valtasi sanomaton onnen tunne. Lankesin polvilleni ja rukoilin kuiskaten: "Suo minulle anteeksi, Jumala, etten murheen hetkellä täydellä luottamuksella sanonut: tapahtukoon sinun tahtosi."
Kun tulin sisään, istui Minna kirjoittamassa.
"Onneni oli niin suuri, Marie, etten voinut sitä yksin kantaa, vaan täytyi minun siitä jakaa professorille ja pastori Skaulle."
Hän oli niin suloisen näköinen. Hänen poskensa olivat jälleen käyneet ruusunpunaisiksi. Näytti siltä kuin yövalvonta ja ponnistukset, nyt kun suru oli poissa, eivät olisi jättäneet häneen mitään jälkiä.
Kun äiti vihdoin heräsi, näytti hän hyvin voimattomalta, voimattomammalta kuin ennen, mutta hän oli aivan tyyni ja täydessä tajunnassaan. Hän nyökkäsi minulle, veti pääni alas tyynylleen ja suuteli minua otsalle.
"Nyt sinä pian paranet, äiti kulta."
"Niin, minä voin sen nähdä niin hyvin yhtäältä kuin toisaaltakin", kuiskasi hän ja katseli hymyillen ensin Minnaan ja sitten minuun.
Seuraavana päivänä istuutui tohtori Stub sohvaan, osotteeksi että hänellä oli meille tavallista enemmän sanottavaa.
"Tauti, tulehdus, on pian kokonaan parantuva, mutta sitä tulee seuraamaan jotensakin pitkällinen, joskaan ei tuskallinen eikä sairaalle epämiellyttävä, heikkous. Sitä on valvottava suurella tarkkaavaisuudella. Lämpimämpi ilmanala olisi paras keino, mutta joka tapauksessa on teidän muutettava maalle, sillä puhdas ilma on potilaalle aivan välttämätön. Joka iltapuoli täytyy äitinne päästä ajelemaan. Hänen ravintonaan pitää pääasiallisesti olla metsänriistaa, ostereita, väkilientä. Myöskin pitää hänen saada lasillinen hyvää viiniä aamu- sekä iltapäivin. Koska paraneminen näin huomattavassa määrässä edistyy, arvelen minä, että piankin voitte matkustaa maalle."
Kun tohtori oli mennyt, katsahdimme Minna ja minä toisiimme, ja niin kevyt ja iloinen oli mielemme, että ensi hetkellä purskahdimme nauruun.
"Mistä ne varat otetaan, Mie?"
Hätävarat, joita äiti aina säästi odottamattomia menoja varten, eivät enää tulisi pitkälle riittämään. Niin, mistäpä sitten varoja saataisiin?
"Ne täytyy saada, Minna."
Me katsoimme huolestuneina toisiimme, ajattelimme molemmat samaa, mutta kumpainenkaan emme tahtoneet sitä ensiksi sanoa.
"Mitä sinä ajattelet, Mie?"
"Samaa kuin sinäkin."
"Tuleeko meidän se tehdä? Olemme näet niin yksinkin! Jospa meillä edes olisi rakas pastorimme neuvoa antamassa, sillä olemmehan niin nuoret toimimaan omin päin. — Olisiko isä suostunut siihen, että kääntyisimme Carl enon puoleen?"
"Luulen että hän olisi suostunut, rakastihan hän äitiä ylitse kaiken. Sitä paitsi voi kenties sovinto, jota niin usein olet toivonut, siten tulla solmituksi."
Minna etsi heti paperin ja kynän. "Kun me toimimme parhaimman ymmärryksemme mukaan, kääntää Jumala kyllä asiat parhain päin", sanoi hän.
Minna kirjoitti herttaisen, mutta samalla kuitenkin ylpeän kirjeen. Hän ei salannut käsitystään sedän käytöksestä, ei salannut sitä, ettei äiti koskaan tahtoisi eikä voisi katua avioliittoaan.
"Vielä voimme hylätä tuuman", sanoi hän, kun oli kirjeen sulkenut ja kirjoittanut päällekirjoituksen.
"Mutta sitä emme tee", vastasin minä siepaten sen häneltä ja vieden sen kiireesti ulos Meten luo, joka uteliaana tarkasteli sen pitkää päällekirjoitusta.
SEITSEMÄS LUKU.
Kolme päivää oli kulunut. Äiti oli paljon parempi, ja niin suuri riemu meidät täytti nähdessämme hänen voimistuvan, että melkein kokonaan voitimme levottomuuden, jolla muuten olisimme vastausta odottaneet.
Minna oli mennyt ulos hengittämään raitista ilmaa, kun kirjeenkantaja kirjeen toi. Ajattelin viimeistä, jonka äiti sieltä päin oli saanut. Mitä tämä sisältäisi, suruako vai iloa? Katselin hienoa kuorta, varmaa käsialaa, vaakunaa, yhdeksänpalloista kruunua. Vapisevin käsin avasin sen ja luin:
"Rakas sisarentyttäreni!
Kirjeesi tuotti minulle sekä surua että iloa, surua sen vuoksi, että kerroit äitisi olevan sairaana, ja iloa sen vuoksi, että näin hänen kuitenkin puhuneen tyttärellensä minusta ja puhuneen niin, että tunsit minua kyllin kääntyäksesi luottamuksella puoleeni, ja sitä et ole tehnyt turhaan.
Syvemmin tuskin lienee vielä ketään rakastettu, kuin minä rakastin sisartani. En ole koskaan ollut täysin onnellinen siitä hetkestä asti, kun hän minut jätti.
Vuodet ovat vihaani lauhduttaneet, oikeutettua vihaani. Olen kaivannut häntä niin paljon, että annan hänelle anteeksi, vaikkei hän syyllisyyttänsä tunnustaisikaan, kuten aikoja sitten olisin katuvaiselle anteeksi antanut. Sinä arvostelet isäsi tyttärenä asiaa toisella lailla, ja minä kyllä aina tulen pitämään arvossa tunteitasi. Isälläsi oli jaloja ja suuria ominaisuuksia, hän oli ystäväni. Kaksin verroin katkeralta tuntuu, kun meidät pettää se ihminen, johon rajattomasti luotamme.
Pari päivää sen jälkeen kun olet tämän kirjeen saanut, tulen luoksenne ja suurella, jos kohta surunsekaisella ilolla tulen saattamaan sairaan sisareni ja hänen tyttärensä kotiini, jossa kaikki, mitä voidaan, koetetaan tehdä, jotta hän saisi terveytensä takaisin.
Minulle on kerrottu, että äitisi on kasvattanut erästä lasta, luultavasti jotakin isäsi sukulaista. Jos hän vielä on teillä, jota tuskin kuitenkaan voin uskoa, lienee hän siinä iässä, että voi itse elättää itsensä. Minä en tietysti voi hänestä huolta pitää.
Siinä toivossa että tapaan sisareni terveempänä, lopetan,
kiittäen sinua avomielisestä, luottavaisesta kirjeestäsi.
Enosi Carl,
Örnklon kreivi."
Minä luin joka sanan, ja sydämmeni taukosi sykkimästä. Laupias Jumala, minne minä joutuisin! Kuten lapsena ollessani toivoin pois, kauas pois, jotta en olisi rakkailleni esteenä.
"Siinä iässä, että voi itsensä elättää." Niin, hän oli oikeassa, mutta miten? Koetin turhaan koota ajatuksiani.
Tohtori Stub tuli samassa ja meni äidin luo. Hänet nähdessäni juolahti mieleeni ajatus. Hän oli kerran kysynyt, tuntisimmeko me jonkun nuoren tytön, joka tahtoisi paikan eräässä perheessä, vaan en oikein muistanut, mikä tulisi hänen toimenansa siellä olemaan. Kenties olisi se juuri minulle sopiva toimi.
Kokosin kaikki voimani ja koetin näyttää niin tyyneltä kuin mahdollista — mutta voi, kuinka levoton olinkaan pohjaltani — ja pyysin saada puhutella häntä.
Tuntui melkein siltä, kuin olisin puhunut lumiukolle, sillä niin tyynenä hän istui, minun selittäessäni olosuhteitamme ja ansion etsinnän välttämättömyyttä.
"Vai niin, en ole koskaan aavistanut, että te olette kasvattitytär. Tahtoisitte paikan, josta olen puhunut, eikä se olekaan vielä täytetty, mutta minä tuskin luulen sen teille sopivan."
"Olisiko minun opetettava lapsia?"
"Ei, lapset käyvät koulua. Teidän tulisi lukea ääneen, soittaa pianoa, auttaa milloin missäkin, luulenpa myöskin vanhimman tyttären pukemisessa, ja sen lisäksi olla lasten kanssa heidän joutoaikanaan, jotteivät he liiaksi vaivaisi rouvaa, joka on heidän äitipuolensa. Lapset ovat kahdentoista vuotiaat kaksoset. Palkka on viisi riksiä kuukaudelta."
"Palkataanko minut kuukausittain?"
"Niin, ikävä kyllä. Myönnän, ettei se ole hyvä merkki. Mutta joka tapauksessa täytyy teidän pian tehdä päätöksenne, sillä luulen tietäväni toisen, joka paikkaa haluaa."
En uskaltanut ruveta asiaa tarkemmin ajattelemaan, sillä pelkäsin, että voimani pettäisivät, pelkäsin, että Minna vastustaisi päätöstäni. Tunsin että oli oikeinta ottaa vastaan tarjoumus ja että tulisin levollisemmaksi, kun päätös oli peruuttamattomasti tehty. Heikko kuin olin, oli minun heti sitouduttava.
"Tahdotteko suositella minua?"
"Sen kyllä teen, mutta voitteko astua virkaan näinä päivinä?"
"Vaikka vielä tänään."
"Hyvä, tänä iltana siis, teidän sisarenne voi varsin hyvästi yksin hoitaa potilasta. Perhe on eversti Bärenschild'in, Bredgade n:o —, ensimmäinen kerros."
Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Minä toivoin hartaasti, ettei Minna vielä palaisi, jotta ajatukseni ehtisi sitä ennen tottua uuteen tulevaisuuteeni.
"Marie pikkuinen, tule tänne luokseni, vedä ylös akkunaverho, anna minun taas nähdä Jumalan kirkas taivas, anna minun jälleen tuntea hänen siunausta tuottavan aurinkonsa lämpöä. Oi, olen niin iloinen tänään, hengitän niin keveästi. Tule tänne, Marieseni, anna minun katsella sinua. Poskesi ovat niin kalpeat ja vieläpä minun tähteni. Ansaitsenko niin paljon rakkautta? — Pelkäsit minut kadottavasi, tyttö riepu, kyllä minä sen huomasin. Itse en luullut kuolevani. Minusta tuntui, kuin olisi Herra kuullut rukouksenne, kuin olisi hän tahtonut palkita niin suuren uhrautumisen ja hellyyden. Sitä paitsi minusta tuntui siltä, kuin eivät pienet tyttöni vielä voisi tulla ilman minua toimeen."
Painoin itkien pääni alas tyynyyn, tuntui, kuin olisin ollut rikoksentekijä. Ensi kertaa salasin jotakin äidiltä, ensi kertaa olin ehdoin tahdoin tehnyt jotakin, joka tuottaisi hänelle tuskaa. Ja kuitenkin, olisinko voinut menetellä toisin?
"Kutsu Mette tänne, en ole nähnyt häntä niin pitkään aikaan. Pyydä häntä tuomaan minulle muutamia kukkasia."
Sitä ei tarvinnut Metelle sanoa kahteen kertaan. Hän karsi säälimättä rakkaita puitaan ja pensaitaan, kunnes esiliina oli täynnä, riensi sitten äidin luo, sirotti kirjavan taakkansa tyynylle, taputti käsiään ja juoksi ympäri huonetta.
Äiti nauroi niin makeasti, että melkein unohdin kirjeen ja piakkoin tapahtuvan eron.
Hetken kuluttua tuli Minna: "Terve, Marie, etpä usko kuinka ilma on virkistävä ja suloinen. Pane kauniisti päällesi ja mene hiukan ulos."
En uskaltanut häneen katsoa: "Minna, minulla on sinulle suuri pyyntö. Lupaa, ettet tee sitä, minkä täytyy tapahtua, vielä raskaammaksi valituksilla ja soimauksilla. Rakkauden nimessä, jota minua kohtaan tunnet, älä tee minua heikoksi, vaan vahvista minua."
"Hyvä Jumala, mitä sitten on tapahtunut?"
Kerroin hänelle paikasta, jonka olin saanut, kuvailin sitä valoisimmin värein. Sen jälkeen luin hänelle kirjeen, joka, lukuunottamatta sitä paikkaa, jossa minusta puhuttiin, oli ystävällisempi kuin olimme uskaltaneet toivoa.
"Kuinka kadunkaan, että olen toivonut tätäkin parempaa kohtaloa. Voi, Marie, minun olisi vain pitänyt rukoilla, ettei meitä erotettaisi. — En voi sitä vielä oikein uskoa, se soi korvissani, vaan ei tahdo tunkeutua sydämmeeni. Semmoista mahdollisuutta en koskaan ole ajatellut, että sinun pitäisi lähteä pois vieraitten ihmisten pariin. En voi olla vahva, Marie, minun täytyy saada itkeä. Kuinka paljoa mieluummin lähtisinkään itse pois. Minusta tuntuu, kuin melkein voisin olla onnellinen missä tahansa, kun vain tietäisin, että sinä olisit äidin tuona ja sinun olisi hyvä olla."
Ihminen on itsekäs, Minnan lämmin rakkaus ja hänen kyyneleensä lohduttivat mäeltäni ja lievensivät suruani.
"Jumala on pannut raskaan ristin kannettavaksemme, Marie."
"Emme saa olla kiittämättömiä. Jumala suojeli äitiä. Jos olisimme hänet kadottaneet, olisi se ollut niin raskas risti, että tämä siihen verrattuna tuntuu minusta kevyeltä kuin höyhen. Sitä paitsi on meille hyödyksi nähdä hiukan maailmaa, tulla hiukan itsenäisiksi. Kirjoittakaamme toisillemme joka viikko, ja kun äiti on tullut täysin terveeksi ja täysin on sopinut veljensä kanssa, silloin muutamme taas yhteen ja nautimme entistä enemmän onnestamme."
"Isku tuli liian äkkiä, sisko. En voi rakentaa tuulentupia, en voi toivoa. Mene istumaan äidin viereen, ole hänen luonaan niin kauan kuin voit. Voi, Mie, kuinka minä voin sanoa sen hänelle, kuinka häntä lohduttaa? Mutta, olen paha kun teen sinut surulliseksi, mene sinä vain huoletta äidin luo, minä kyllä sill'aikaa pidän huolen tavaroistasi."
Pieni päivällispöytämme oli kukkasilla koristettu kuin juhlaksi, mieliruokani olivat tarjolla, mutta me emme niihin koskeneet. Minna salasi minulta kyyneleensä, kuten minä omani häneltä.
Iltapäivällä menin keittiöön Meten luokse sanomaan hänelle jäähyväiset. Hän joutui aivan pois suunniltaan kuullessaan, että äiti ja Minna pian matkustaisivat pois, minä nyt heti. Hän ei voinut sitä ensinkään käsittää, se oli hänestä aivan uskomatonta. Hänen ajatuksensa menivät vallan sekaisin. Uudestaan ja yhä uudestaan piti minun selittää se hänelle, kunnes hän viimein ymmärsi. Siiloin hän kiirehti ylös huoneeseensa ja palasi tuoden minulle yhden riksin. Minun täytyi se ottaa vastaan. Vastustuksestani hän ei vähääkään välittänyt. Se tuottaisi minulle onnea, vakuutti hän, tulisi olemaan oikea onnenraha. Sen kyllä vielä saisin kokea.
Hyvin kaunistahan oli, että Mette antoi minulle osan "hyvistä vanhuudenpäivistään". Hiivin sisään ja pistin sen talousrahastoon, joka oli melkein tyhjiin kuivunut. Tuottakoon se onnea, ajattelin minä.
Äiti nukkui. Suutelin hänen otsaansa, hänen suljetuita silmiänsä, kättänsä.
"Hyvästi, Minna."
"Hyvästi, sisko, sydämmeni on niin täynnä, etten voi sinulle mitään sanoa."
Minunkin sydämmeni oli täynnä, niin täynnä, että tuntui olevan pakahtumaisillaan. Kaikella ajatusvoimallani siunasin sitä kotia, johon minut niin hellästi oli vastaanotettu, ja joka minun nyt piti jättää.
"Tulethan pian luonamme käymään, Marie."
"Tulen, tulen varmaan."
Lihakauppiaan renki, joka meitä välistä auttoi, kantoi matka-arkkuani.
Kiiruhdin pois uskaltamatta katsoa taakseni.
"Minuun koskee kipeästi, neiti hyvä, että teidänkin täytyy lähteä maailmalle taistelemaan leivän edestä. Eipä totta tosiaan ole hauskaa lähteä kotoa pois. Muistan kyllä kuinka minäkin kärsin, mutta kun vain miehuullisesti kestää ensi ajan, menee se sitten itsestään. — No, nyt kai ollaan perillä."
Sydämmeni sykki ääneensä levottomuudesta, meidän noustessamme leveitä, komeita portaita. Ole asetti arkkuni oven ulkopuolelle, lupasi viedä terveisiä kotiin ja läksi pois. — Voi, miten tunsin olevani yksin ja turvaton, mutta ei, olihan Jumala luonani, isistä parhain kaitsi minua, sen tunsin selvään. Uskoni oli sinä hetkenä vahvempi kuin koskaan. Hän, jonka tahtomatta ainoakaan varpunen ei maahan putoa, oli kyllä pitävä huolen minustakin.
KAHDEKSAS LUKU.
Ovi oli raollaan. Työnsin sen hiljaa auki ja astuin kauniiseen, tilavaan etehiseen, jossa naulat ja pöydät olivat päällysvaatteita täynnä. Siellä oli siis vieraita. Arastellen avasin oven, jonka kautta tulin suureen ruokasaliin, missä hopealta hohtava illallispöytä oli valmiiksi katettuna. Siellä ei näkynyt ketään, mutta viereisestä huoneesta kuului silkkihameitten kahinaa, vilkasta, vaan ei millään tavalla äänekästä puhelua, sekä sointuvaa, joskaan ei varsin sydämmellistä naurua. En rohjennut mennä sinne enkä myöskään kernaasti olisi jäänyt siihen, missä olin. Toivoin, että joku palvelijoista tulisi viemään minut omaan huoneeseeni.
Seisottuani hyvän aikaa levottomana odottaen, kuulin vihdoin askeleita. Nuori upseeri kulki kiirein askelin läpi huoneen. Hän ei huomannut minua, ennenkuin seisoi aivan edessäni, jolloin hän tekeytyen säikähtyneeksi astui kolme askelta taaksepäin ja huudahti:
"Näenkö aaveita keskellä kirkasta päivää!"
Hänellä oli omituiset kasvot. Niiden ilme olisi ollut kaunis ja miellyttävä, ellei sitä olisi pilannut ivallinen piirre suun ympärillä.
"Oletteko elävä olento, vaiko henki?"
Veitikkamaisuus, hyväntahtoisuus ja ilkeys taistelivat yliherruudesta hänen katseessaan ja äänessään.
"Olen saanut paikan tässä talossa, joka" —
"Joka! Niin, on parasta, ettette jatka, sillä kävisi liian laveaksi luetella tulevia tehtäviänne. Olette siis mamseli Staal. — Onko teitä koskaan ennen mamseliksi sanottu?"
Hänen katseensa loukkasi minua. Vastasin hyvin kylmään kieltävästi.
"Eikö? No niin, siihen teidän täytyy tottua täällä. — Koska meidän on hiukan tutustuttava toisiimme, ja koska minä olen ensimmäinen, jonka tapaatte, pyydän esitellä itseni: olen luutnantti Frederik Due, everstinnan veli ja erittäin hyväluontoinen ihminen. Ei pidä itseään kiitellä, mutta joka tapauksessa tahdon lisätä, — herättääkseni teissä luottamusta, — että pidän itseäni yhtenä tämän rakastettavan perheen parhaimmista jäsenistä."
Vereni kiehui. Mikä oikeutti häntä käyttäytymään noin tuttavallisesti minua kohtaan.
"Kenties tahdotte olla hyvä ja käskeä jonkun osottamaan minulle huoneeni."
"Kautta kunniani, tekisin sen kernaasti, mutta pelkään, että se käy vaikeaksi, jopa mahdottomaksikin, koska mainittu huone — minun luullakseni — löytyy ainoastaan mielikuvituksen maailmassa. Mutta jos mamseli Staal tahtoo seurata minua, niin näytän teille, missä sisäänkäytävä huoneeseenne on, jos semmoinen on olemassa, jota kuitenkin, huomauttaakseni siitä vielä kerran, epäilen."
Hänen äänessään oli jotakin ärsyttävää, jos kohta se tavallaan oli ystävällinenkin.
Menimme ulos pitkään käytävään. Ensimmäisen oven edessä hän pysähtyi, kumarsi ja meni tiehensä.
Huoneessa, johon astuin, oli joukko kauniita huonekaluja ja tavaroita, joita oli sinne asetettu ilman sanottavaa järjestystä. Nurkassa seisoi englantilaisella peitteellä peitetty vuode, jolle oli viskelty kukkasia, nauhoja ja muita koristeita. Suuri peili näytti minulle kuvani kiireestä kantapäähän. Nuo kasvot olivat todella liian kalpeat ja vakavat. Minun täytyi koetella rohkaista mieltäni.
Jospa täällä uskaltaisi hiukan siivota, ajattelin, sekä pyyhkiä tomun kauniista kirjoituspöydän korutavaroista. Kun on tottunut kotonaan täydelliseen järjestykseen ja puhtauteen, on vaikeata olla saattamatta sitä käytäntöön kaikkialla, minne joutuu. En kuitenkaan uskaltanut mitään muutosta tehdä, vaan tyydyin avaamaan akkunan, jotta väkevä ruusuveden ja mantelin tuoksu huoneesta poistuisi.
Kaikesta päättäen oli tämä vanhimman tyttären huone. Minkähän lainen olikaan hänen luonteensa? Sen mukaan, mitä täällä näin, kuvailin häntä huikentelevaiseksi ja ajattelemattomaksi.
Viereisessä pienessä huoneessa oli kolme vuodetta, kaksi pientä ja yksi iso, nukkekaappi, piironki, pesukaappi sekä hylly koulukirjoja varten, kaikki hyvin yksinkertaista. Se huone ei minua ensinkään miellyttänyt. Siellä tulisin siis asumaan lasten kanssa. Jospa siellä olisi löytynyt edes joku hauskempi kolkka, mutta sitä ei ollut, ei ainoatakaan paikkaa, johon olisin voinut mukavasti istahtaa rakkailleni kirjoittamaan. Mutta, ajattelin minä, enpä huoli olla suruissani semmoisesta ulkonaisesta seikasta. Lapsista ja minusta tulee oikein hyvät ystävät, olenhan täällä etupäässä sen vuoksi, etteivät he vaivaisi äitipuoltansa, pienet raukat. Ehkä he kaipaavat hellyyttä, ja sitä koetan minä heillä antaa.
Istuuduin akkunan viereen etumaiseen huoneeseen ja odotin ikävöiden, että joku tulisi. Arvelin ottaa kirjan suuresta kirjakaapista, jossa näin monta rakasta, vanhaa tuttua, mutta en rohjennut eikä minulla sitä paitsi olisi ollut kylliksi mielenrauhaa lukeakseni. Olihan tämä kaikki tullut niin äkkiä, etten vielä aamulla voinut tämmöistä tapausta aavistaakaan.
Rupesi jo hämärtämään, kun ovi äkkiä avautui, ja sisään astui kaunis, nuori tyttö, jolla oli kiiltävä musta tukka, ruskeat silmät, komea vartalo ja vielä komeampi puku.
Hän otti, luomatta minuun huomiota, pienen peilin käteensä, asettui sitten selkä isoon peiliin päin tarkastamaan kuvaansa joka suunnalta, jommoista temppua en koskaan ennen ollut nähnyt. Arvattavasti hän keksi minut peilistä, sillä äkkiä hän kääntyi.
"Kas! Olette kai mamseli Staal." Hän ojensi kätensä. Ensin luulin, että hän teki sen toivottaakseen vierasta tervetulleeksi kotiinsa, mutta seuraavassa tuokiossa näin, että hän vain tahtoi saada hansikkaansa napitetuksi.
"Pistäkää myöskin tukkani tukevammin kiinni, kas niin. Nyt lähetän minä lapset luoksenne, heidän on mentävä nukkumaan. Pitäkää kaikella muotoa huolta siitä, etteivät he pääse koskemaan minun koruihini. Voitte muuten panna tavarani järjestykseen ja olette tietysti ylhäällä, kunnes minä tulen."
Tätä sanoessaan katseli hän itseään lakkaamatta peilissä ja meni sitten pois. Minä olin hämmästyksestä sanattomana. Hän oli tuskin minua katsellut, vaan käyttäytyi, kuin olisin ikäni siellä ollut.
Hetken kuluttua ryntäsi sisään kaksi pientä tyttöä, jotka olivat niin toistensa näköiset kuin kaksi kastehelmeä. Ensi silmäyksellä näin kuitenkin ulkonaisesta yhtäläisyydestä huolimatta, että heidän luonteensa olivat erilaiset, sillä toisen tarkastaessa minua rohkeasti, melkeinpä uhkaavasti, loi toinen kainostellen katseensa alas.
"Hyvää iltaa, rakkaat pienokaiseni. Oikein ikävällä olen teitä odottanut. Mikä on sinun nimesi ja sinun?"
Pieni kainoluontoinen vastasi: "Minun nimeni on Louise, hänen
Henriette."
"Me emme ole teidän rakkaita pienokaisianne", keskeytti hänet Henriette kopeasti. "Tule, Louise, koettakaamme Amalian kaulaketjua."
"Ei, sen hän on kieltänyt, en voi sitä sallia."
"Mutta me teemme sen, joko te tahdotte, taikka ette."
Veri kohosi poskilleni. Minua rupesi suututtamaan. Kiireesti kokosin kultakoristeet lippaaseen ja asetin sen kaapin päälle, mutta Henriette kiipesi tuolille ottaakseen sen takaisin alas. Minun oli pakko ottaa häntä vyötäisiltä ja väkisin kantaa hänet toiseen huoneeseen.
"Te ehkä luulette, mamseli, että saatte meitä komentaa, mutta siinä te kokonaan erehdytte, sillä meillä päinvastoin on oikeus käskeä teitä. Tule, Louise, riisukaamme itse päältämme."
Hänen silmänsä säkenöivät ja hän sulki oven välillämme.
Voi, miten olin suruissani, miten suutuksissa noihin lapsiin ja kuitenkin vielä enemmän tyytymätön itseeni, kun en voinut vihaani hillitä. Olinko siis ollut sävyisä ainoastaan sen vuoksi, ettei ainoatakaan oljenkortta oltu pantu tielleni? Ehkä olinkin pohjaltani kiivas, häijy, intohimoinen? Oliko minun taisteltava sekä ulkonaisia ikäviä olosuhteita että sisäistä vihollista vastaan? Viha oli minulle siihen asti ollut tuntematon. Lapsena olin ollut liiaksi tylsä ja sorrettu vihaa tunteakseni, myöhemmin liiaksi rakastettu ja onnellinen.
Kävelin kiivaasti edes-takaisin huoneessa. Minkä vuoksi olinkaan joutunut tänne? Tuo epäkohtelias, kopea lapsi ja tuo kylmä, nuori tyttö olivat tehneet minuun mitä epämiellyttävimmän vaikutuksen. Mutta kenties tarvitsin juuri tätä puhdistuakseni. Tämä oli koetus. Tulisinko kestämään sen? — Hänen avullaan, joka pelasti äidin hengen, toivoin sen kestäväni.
Samoinkuin sairas kernaasti nauttii katkeran lääkkeen, kun hänelle selviää, että se voi auttaa, samaten valmistauduin minäkin kernaasti kärsimään kaiken, ja mieleni tyyntyi jälleen. Ajattelin kotolaisia, näin Minnan puuhaavan ja järjestelevän yötä varten, näin hänen itkevän minun tähteni.
"Onko mamseli Staal täällä? Mutta minkä ihmeen tähden ette ole sytyttänyt kynttilöitä? Kylläpä on merkillistä kuinka tuommoiset ihmiset ovat ajattelemattomia."
Kun autettuani Amaliaa tulin pieneen huoneeseemme, nukkuivat lapset. Pieni Louise hymyili unissaan. Hänellä oli äitini nimi eikä hän myöskään ollut käyttäytynyt sopimattomasti. Hänestä tulisin pitämään, mutta tuosta toisesta — niin, pitäisin hänestäkin. Kuinka herttaiselta hän näytti nukkuessaan, voi, Jumalan kiitos, en enää ollut suutuksissani. Minkä hän sille taisi, että häntä oli huonosti kasvatettu. Kenties minulle oli suotu onni johtaa hänet parempaan päin. — Suutelin heitä varkain otsalle ennenkuin menin levolle.
Raskasta oli herääminen, mutta tultuani täyteen tuntooni kokosin kaiken rohkeuteni, muistaen Olen hyväntahtoista neuvoa. Arkkuni oli tuotu sisään. Olin vähällä menettää mielenrauhani tyhjentäessäni sitä ja nähdessäni kuinka hellää huolta Minna oli minusta pitänyt, kuinka hän oli riistänyt itseltänsä kaiken, mitä arveli minun tarvitsevan.
Kun olin valmis, heräsivät lapset. He kieltäytyivät apua ottamasta pukeutuen äänettöminä ja nyrpeän näköisinä. Tuskin olivat he huoneesta lähteneet, kun sisään astui sievä sisäkkö, joka tervehti niin ystävällisesti, että oikein teki hyvää.
"Hyvää huomenta, te olette jo järjestänyt tavaranne, kuten näen, niin, herrasväki täällä nousee myöhään, he juovat teetä vasta kello kymmenen, mutta" — sitä sanoessaan hiljensi hän ääntänsä melkoisesti ja viittasi oveen päin — "jos tahdotte kupin kahvia meidän toisten kanssa, niin saatte sen kernaasti".
En ollut nauttinut mitään edellisestä aamupäivästä asti, jonka vuoksi hänen tarjouksensa houkutteli minua, mutta salaperäinen tapa, jolla hän sen esitti, sai minut kuitenkin kieltäytymään.
"No niin, kuten tahdotte. Voi sentään, kuinka mamseli on nuori, ei tämä paikka sovi teille. Palkka on tosin kyllä hyvä ja saattaahan täällä sen lisäksi koota hiukan juomarahojakin, mutta katkeralta tuntuu, kun ei anneta arvoa enemmän kuin tomulle, jota tallataan. Everstinna varsinkin on hirveän —"
"Älkää panko pahaksenne, mutta minä en todellakaan voi kuulla teidän puhuvan sillä tapaa perheestä, jonka leivässä me molemmat olemme."
Tyttö mittasi minua kiireestä kantapäähän: "Vai niin, pikku mamseli, olkaa hyvä ja kertokaa vain sisällä jok'ainoa sana, jonka olen sanonut, mutta suurta kiitosta ette tule vaivastanne saamaan."
"Toivon, että opitte minut paremmin tuntemaan", sanoin. Tyttö vain keikautti päätänsä. "Tahdotteko olla hyvä ja näyttää minulle tien arkihuoneeseen."
Huone oli suuri, hieno ja miellyttävä, kaipasin vain kukkasia akkunoissa, jotka kuitenkin koristavat enemmän kuin kirjavat matot ja samettiverhot. Mutta kuka tuolla sohvan yläpuolella riippui! Tulin niin sanomattoman iloiseksi, sillä vanha ystävänihän se oli, sotamies kukkivan seljapuun alla. Kuinka hyvästi tunsinkaan hänen ylöspäin luodun katseensa, josta ilmeni, ettei häneltä ajatuksia puuttunut, vaan että hän vain etsi sanoja, joihin ne voisi pukea. Hän herätti minussa paljon rakkaita muistoja. Eräänä päivänä olin kysynyt professori Langelta, kenelle tuo sotilas kirjoitti.
"Tietysti morsiamelleen."
"Mutta eihän hänellä ole sormusta sormessaan."
Heti kohta ilmestyi hänen oikeaan käteensä paksu kultasormus, joka vieläkin niin kirkkaana kiilsi.
"Eikö Minnalla ole mitään muistutettavaa?" kysyi professori sitten.
"On kyllä, hän voisi lähettää kirjeessään muutamia pieniä lemmikkejä, joita tuolla ojassa kasvaa."
Ja professori maalasi kolme lemmikkiä laukulle alotetun kirjeen viereen. Sen jälkeen hän kääntyi hymyillen äidin puoleen: "No, entä te, rouva Staal?"
"Morsian tulisi varmaankin iloiseksi, jos saisi kiharan hänen hiuksistaan."
Tuskin oli hän sen sanonut, kun sotilaan ohimon kohdalle ilmestyi selvä jälki, ja paksu, keltainen, hiukan jäykkä kihara lemmikkien viereen.
Vaivuin kokonaan muistoihini enkä tullut ensinkään iloiseksi, kun luutnantti Due astui sisään.
"Hyvää huomenta, mamseli Staal, näytätte olevan taideteosten tuntija."
"Ei tarvitse olla tuntija pitääkseen tätä kauniina."
"Kauniina? Tarkoitatte kai hyvin maalattuna, sillä kaunis se todellakaan ei ole. Jos minä olisin maalari, niin maalaisin vain semmoista, joka todella on kaunista."
"Minun mielestäni tarjoaa omituisuus, luonteenomaisuus yhtä paljon mieltä kiinnittävää ja etenkin tämä taulu, jossa sotilas esittää Tanskan kansallisuuden perikuvaa."
"Tuota Tanskan kansallisuuden perikuvaa", toisti hän, koettaen matkia ääntäni, "ei minun, totta puhuen, suurestikaan tee mieli alituiseen nähdä. Kenties johtuu se siitä että olen liian paljon tekemisissä nahkapoikien kanssa, — joista neljä viidestä ovat tuon näköisiä, — antaakseni sille arvoa sen ansion mukaan. — No, mitä arvelette talon lapsista, eivätkö he ole verrattoman hyvin kasvatettuja, ja Amalia, eikö hän ole lempeä kyyhkynen, nuoren tytön perikuva?"
"Olen ollut täällä liian lyhyen ajan voidakseni tuntea heitä vielä."
"Teissä taitaa olla hiukan valtioviisaan vikaa, luulen minä. — Olette varmaankin ensi kertaa poissa äidin siipien suojasta, eikö niin?"
"Niin olen." Otin työni, istuuduin akkunan ääreen ja näytin niin kylmäkiskoiselta kuin suinkin. Hetken kuluttua tuli Amalia pieni englantilainen sylikoira käsivarrellaan, ja heti sen jälkeen everstinna. Hän oli kalpea, hento, nuorekas pieni nainen. Hän vastasi tervehdykseeni pienellä päännyökkäyksellä ja tutki minua tarkoin lorinetillaan. Poskiani poltti, niin kauan kuin tuo nöyryyttävä katse oli minuun kiinnitettynä. Luin siitä hänen ajatuksensa: "mihinkähän tuokin kelvannee". Se ilmaisi suurta epäluottamusta, ja tuntui siltä kuin olisi hän voinut odottaa minulta mitä pahaa tahansa.
"Frederik, tunsin sikarisi hajun ruokasaliin asti. Älä hyvä ystävä tuolla tavoin rummuta pöytää."
"Anteeksi, Helene, unohdin, että olet hermostunut."
"En minä ole hermostunut. — Mamseli Staal, onhan nimenne Staal? Nyt voitte laittaa teetä."
"Everstinna on kenties hyvä ja sanoo minulle, paljonko minun on otettava."
"Mitä, ettekö edes osaa laittaa teetä! Amalia!"
Amalia nousi ja näytti minulle ivallisesti, paljonko teelehtiä minun tuli ottaa.
"Se teidän tulee tietää", lausui everstinna pehmeällä, valittavalla äänellä, "että saatte vastata sokerista, kahvista ja teestä. Minä luonnollisesti tiedän, paljonko meidän on tapana kuluttaa, ja vertailen."
"Niin, sisareni välistä laskee palasetkin sokerirasiassa. Olkaa siis varuillanne, mamseli Staal."
He siis luulivat minun voivan varastaakin, mutta se ei minua liikuttanut, se koski edeltäjiäni.
Kun teenjuonti jo melkein oli lopussa, astui eversti Bärenschild sisään. Hän oli kookas, roteva mies, hänen kulmakarvansa olivat kokoonrypistetyt, ja kasvonsa hyvin punaiset. Näytti aivan siltä kuin olisi hänen ollut vaikea hengittää. Kiivaasti hän käveli edes-takaisin huoneessa.
"Tuolla nousee raju-ilma", huomautti luutnantti Due osottaen kirkasta taivasta, joka ei näyttänyt ensinkään uhkaavalta.
Eversti jatkoi marssimistaan. Joka kerta kun hän tuli pöydän luo, jossa minä seisoin, kääntyi hän, luotuaan minuun uhkaavan katseen. Viimein luulin sen sisältävän kehotuksen ja kysyin:
"Ehkä saan kaataa everstille teetä?"
Hän pysähtyi ja ärjäsi: "Mamseli, mikä teidän nimenne onkaan, sanon teille kerta kaikkiaan, etten koskaan juo teetä ja tapani on itse pyytää, kun jotakin tahdon."
Kyyneleet tulivat silmiini, sain ne töin tuskin pidätetyiksi.
"Karhu ei ole pahin eläin menaseriiassa", kuiskasi luutnantti Due ystävällisesti, mutta en ollut sitä kuulevinani, sillä hänen tuttavallisuutensa minua loukkasi.
Eversti avasi kaikki akkunat.
"Rakas Bärenschild, minä en siedä semmoista vetoa", huudahti everstinna.
"Miksi et sitä siedä? Siksi että olet terveytesi juurta jaksain turmellut valvomisella ja alituisilla huvituksilla. Ei ainoatakaan iltaa saa olla rauhassa."
"Päinvastoin, seurustelu tekee minulle hyvää, mutta mitä valvontaan tulee, olet oikeassa. Syy siihen, että vieraat jäävät tänne niin myöhään, on yksinomaan Amalian, joka aina tahtoo että tanssittaisiin."
"Voi, rakas isä kulta, ethän sinä toki voi pahastua siitä, että mieluummin tahdon tanssia kuin istua jäykkänä tuolilla juttelemassa ikäviä asioita. Sinä, joka tanssit niin kauniisti ja niin kernaasti vielä pari vuotta sitten, suot varmaankin tyttärellesi sen ilon."
"Kyllä, kyllä, tyttöseni, kun täällä kerta vieraita on, saat kernaasti tanssia. Olemme nuoria vain kerran elämässämme." Eversti suuteli häntä ja meni melkoisesti leppyneenä tiehensä.
"En voi ymmärtää, Amalia hyvä, kuinka saatoit elää niin vaatimattomasti, kuin sinun kuitenkin täytyi, ennenkuin isäsi ja minä menimme naimisiin. Oletko aivan unohtanut sen ajan?"
"En, äiti, olet puhunut siitä niin usein, etten ole voinut sitä unohtaa. Olin silloin lapsi, mutta muistan kuitenkin selvään, että olomme olivat vähemmän suurenmoiset, mutta muutamissa suhtein hauskemmat."
"Keskeyttäkäämme tämä keskustelu. — Tässä on kirja, mamseli Staal, josta teidän on luettava ääneen, sivulta 70, alimmaisesta kappaleesta alkaen."
"Siitäpä tulee hauskaa lukemista", ilkkui hänen veljensä, "kun täytyy alottaa keskeltä kirjaa, jota ei tunne".
"Ettekö voisi lukea vähän nopeammin?"
"Mitä ajatteletkaan, Amalia hyvä, minä juuri aijoin pyytää mamselia lukemaan hitaammin."
"Joka tahtoo rakentaa talonsa joka miehen mielen mukaan, sen talo tulee vinoksi", huomautti luutnantti. "Eikö tämä ole mielestänne tavattoman yksimielinen perhe, mamseli Staal?"
Minun oli äärettömän vaikeata olla. —
"Onko tämä teidän työtänne?" kysyä Amalia, luettuani puolen tuntia, "oletteko itse ommellut tuon korko-ompelun?"
"Olen."
"Sepä hauskaa! Voitte siis ehkä ommella tämän rintaliinan valmiiksi, joka ei ota edistyäkseen minun käsissäni. Aijon käyttää sitä huomenna."
Hän otti vähääkään häikäilemättä kirjan kädestäni, ojensi minulle käsityön ja rupesi itse lukemaan ääneen.
Vaikeata oli minun pysyä ulkonaisesti tyynenä, pidättää kyyneleitä, rohkaista mieltäni.
"Välistä tulette syömään meidän kanssamme, välistä huoneessanne, miten kulloinkin sattuu", sanoi everstinna päivällispöydässä.
Amalia oli pannut minut ankaraan työhön. Minun täytyi pitää kovaa kiirettä, jotta rintaliina valmistuisi, ja kuitenkin häiritsi hän minua mitä vähäpätöisimpien seikkojen tähden.
Iltapäivällä jäin pienen Louisen kanssa kahden kesken ja puhelin hänelle ystävällisesti. Hän kuunteli minua kiltisti, mutta vetäytyi heti kylmästi pois, kun sisar tuli sisään. — Se koski sydämmeeni. Minä ikävöin illan tuloa voidakseni muitten näkemättä ja kuulematta itkeä.
Pitkä ja surullinen se päivä oli, mutta vihdoin se kuitenkin päättyi, kuten päättyy pisin ja surullisinkin päivä.
YHDEKSÄS LUKU.
Kolmantena päivänä tuloni jälkeen, lukiessani par'aikaa ääneen "Setä Tuomon tupaa", toi palvelija minulle kirjeen. Ilossani ja mielenliikutuksessani unohdin kokonaan asemani, panin kirjan pöydälle ja riensin, sanottuani lyhyesti "anteeksi", pieneen huoneeseemme aarteineni. Kirje oli Minnalta.
"Äiti on parempi, Marie, olkoot nämä sanat ensimmäiset, jotka silmiisi sattuvat, sillä se tieto on kuitenkin sinulle tärkein. Hän on parempi, kaikesta huolimatta. Eilen hän oli jo jalkeilla, istui akkunan ääressä päivänpaisteessa ja odotti sinua, mutta sinä et tullut. Miksi et tullut, Mie? Minä olin varmaankin kaksikymmentä kertaa ovella kurkistamassa ulos kadulle, ja sisään palatessani kysyi äiti aina: 'Joko häntä näkyy?' mutta minun täytyi aina vastata kieltävästi. — Ajattele, jo huomenna on meidän matkustettava. Carl-eno oli täällä eilen. Hän oli hyvin liikutettu. Heti minut nähdessänsä sulki hän minut syliinsä ja painoi minua rintaansa vasten, mutta päästi minut sitten äkkiä, aivan kuin olisi sydämmellisyyttään katunut. Verkalleen astui hän äidin vuoteen ääreen ja seisoi äänetönnä hänen edessään. Äiti ojensi hänelle kätensä ja hymyili hellästi kyynelsilmin. Hetken piti eno sitä omassaan, kiiruhti sitten etuhuoneeseen, heittäytyi sohvalle ja nyyhkytti kiivaasti ja kauan. Minun kävi häntä syvästi sääli, vaan en tiennyt, kuinka häntä lohduttaisin. Vihdoin hän kuitenkin nousi ja meni tyyntyneenä äidin luo. Hän puhui sitten taudista, matkasta, vaunuista, valmistuksistamme mitä hyväntahtoisimmalla tavalla, mutta ei virkkanut sanaakaan entisyydestä. Olisin mieluummin suonut, että hän olisi ryhtynyt selityksiin. Hänen kohteliaisuutensa tuntui myös hieman vieraalta, mutta se kyllä katoaa aikaa myöten, siitä olen varma. Voi, jospa sinä vain olisit luonamme, niin kaikki pian kääntyisi hyvin päin.
On niin omituista kirjoittaa sinulle, Mie, niin vähän tyydyttävää keskusteluun verraten, ja kuitenkin tulee pian olemaan suurin ilomme kirjoittaa ja vastaanottaa kirjeitä. Et usko, sisko, kuinka sinua kaipaan, kuinka kärsin nähdessäni tyhjän vuoteesi ja tyhjän tuolisi. Tuhat kertaa päivässä tahtoisin puhua kanssasi, katsella sinua, kysyä sinulta neuvoa, minusta tuntuu kuin olisin niin epätäydellinen, kuin olisin puolinainen ihminen, ja äiti — mutta hän on kieltänyt minua puhumasta itsestään. Joudu, Marie, pane hattu ja takki päällesi ja riennä luoksemme, älä viivy hetkeäkään, sillä muistathan että tämä on viimeinen päivä.
Minna."
Nuo ystävälliset sanat lohduttivat alakuloista mieltäni. Oli niin ihanaa ajatella saavansa nähdä heitä jälleen, ettei se tieto, jotta se kestäisi vain hetken ja olisi viimeinen kerta pitkäksi aikaa, ehtinyt mieltäni painaa. — Mutta sallittaisiinko minun mennä heti? En uskaltanut sitä toivoa.
"Minun täytyy pyytää anteeksi äkillisen poislähtöni vuoksi, mutta kenties voi se minua hiukan puolustaa, että kirje sisälsi tietoja eräästä rakkaasta sairaasta."
"En voi kieltää, hyvä mamseli, että teidän käytöksenne lievimmin sanoen oli kovin sopimaton."
Hän näytti niin ankaralta ja kylmältä, huolimatta lempeästä, tyynestä äänestään, että minulta katosi rohkeus kokonaan.
"Minulla olisi teille pyyntö, rouva everstinna. Saisinko tänään käydä sukulaisteni luona?"
"Vai niin, te olette sitä lajia!" En saata kuvata sitä ärsyttävää äänenpainoa, jolla hän lausui "sitä"-sanan. "Minulla on ollut useita mamseleja, jotka alituiseen ovat tahtoneet juoksennella ulkona, mutta nyt siitä ei tule mitään, sen sanon kerta kaikkiaan."
"Tästä lähtien tulen aina pysymään kotona, mutta omaiseni matkustavat huomenna pois, ja minä tahtoisin vain sanoa heille jäähyväiset."
"Te puhutte ristiin, mamseli hyvä, äsken puhuitte sairaudesta, nyt matkoista. Jos tahtoo kiertää totuutta, ei ainakaan saa olla huonomuistinen."
Poskiani poltti, sydämmeni sykki kiivaasti, ja tunsin, että häntä melkein vihasin.
"Äitini matkustaa juuri terveytensä vuoksi pois, — älkää siksi kieltäkö minua menemästä."
"Tekosyitä on helppo keksiä. Tänään hän matkustaa pois ja huomenna hän palaa."
Hän katseli minua voittamattomalla epäluulolla.
"Minä uskon kautta autuuteni, että hän puhuu totta. Koeta luottaa häneen, Helene?"
"Kukaan ei ole ollut herkkäuskoisempi kuin minä, Frederik, se on oikeastaan luonteenvika minussa, mutta petos synnyttää epäluottamusta. Tämän ainoan kerran olkoon kuitenkin menneeksi, saatte mennä, kun olemme juoneet teetä."
"Voi, silloin on jo kovin myöhäistä enkä uskalla käydä yksin pimeässä."
"Anna palvelijan saattaa häntä, Helene."
"Mitä ihmettä sinä puhutkaan, Frederik, ikäänkuin palvelijalla ei olisi muuta toimitettavaa."
"No, siinä tapauksessa saatan teitä itse, mutta luulen teidän pelkäävän minua yhtä paljon kuin pimeyttä. Siihen teillä todellakaan ei ole syytä."
"Kiitoksia paljon, mutta tahtoisin niin kernaasti mennä pian, kenties voisin mennä päivällisen aikana?"
"Kuka sitten kahvin laittaa?"
Minä loin Amaliaan rukoilevan katseen, mutta hän ei kohottanut silmiään keltaisesta villalanka-ruusustaan.
"Sen voi Lise-sisäkkö tehdä", vastasi luutnantti hetken kuluttua, "niin se ainakin tulee maukkaampaa, kuin mitä Amalia toisinaan on meille tarjonnut, sillä se on ollut joko laimeata, kylmää tai sameata."
Everstinna nauroi, Amalia puri huultaan.
"Saanko mennä?"
"Menkää, menkää, mutta tulee kestämään hyvin kauan ja riippumaan käytöksestänne, saatteko luvan mennä toiste. Minä vihaan alituista pyytelemistä, eikä teillä ole siitä vähintäkään apua."
Vihdoin viimein oli Amalia puettu. Minulla oli ollut todellinen kärsivällisyyden koetus auttaessa häntä. Mutta nyt se oli kestetty, olin vapaa ja voin mennä.
"Tiedättekö, mimmoisia vanhanaikaiset silkkikukkarot ovat, mamseli
Staal?" kysyi Amalia.
Tunsin ne hyvin, sillä isoäidin vihreä kukkaro oli vielä tallessa. Sillä oli oma virkansa. Siihen pani äiti sen vähän, minkä taisi säästää pienistä tuloistaan niitä varten, joilla oli vielä pienemmät. Se sisälsi lesken rovon. Vastasin myöntävästi.
"Ostakaa sitten vihreätä silkkiä yhdeksi kukkaroksi ja älkää millään muotoa olko kauan poissa, sillä sen pitää olla huomenna valmis."
Mieli kuohuksissa riensin melkein juosten läpi katujen. Olin suutuksissani everstinnalle, iloitsin rakastettujen omaisteni tapaamisesta ja ajattelin katkeruudella, että lyhyt yhdessäolon hetkemme oli vielä lyhemmäksi tehty. Tultuani sillalle, alkoi mieleni rauhoittua. Kuinka usein olinkaan kulkenut siellä äidin ja Minnan kanssa, kuinka usein olimme katselleet kelloa, kuinka usein surkutelleet vanhaa hedelmäinmyyjätärtä, joka istui kyyrysillään kopissaan. Kodin muisteleminenkin jo yksistään rauhoitti, ja kun Minna ovella sulki minut syliinsä ja kuiskasi: "Nyt olet siis vihdoinkin taas luonani", alkoi suuttumus kadota, ja se rauha, joka hänen valtavasta mielenliikutuksestaan, surustaan ja ilostaan huolimatta hänessä vallitsi, vaikutti myöskin minuun.
Äiti istui akkunan ääressä. Kun tulin, ojensi hän kätensä vastaani.
"Mitä te molemmat lapset olettekaan tehneet? Marie, kuinka sinä hennoit?"
Minä kätkin kasvoni hänen rintaansa vasten, itkin pois vihan ja katkeruuden, itkin itseni hyväksi jälleen hänen hellää sydäntään vasten.
"Mimmoinen on perhe, jonka luona olet?"
"Siellä on kaksi somaa, pientä kaksoissisarta, joista minun on pidettävä huolta, ja yksi sievä nuori tytär."
"Sinun pitää kirjoittaa hyvin usein, Marie, keventää sydäntäsi juurta jaksain, kertoa meille kaikki. Tämä on katkera hetki, katkerimpia elämässäni. Voi, kuinka koetan olla varovainen itseni suhteen, koska yhtymisemme riippuu minun terveydestäni. — Älä itke noin, Minnaseni. Kun taas tavataan, ja uskokaa minua, lapset, Herra kyllä antaa meidän tavata toisemme, niin tulemme tunnustamaan, että ero on ollut meille hyödyksi, ja omasta elämämme kokemuksesta tulemme huomaamaan, että kaikki vaiheet kääntyvät hyväksi niille, jotka rakastavat Jumalaa."
Minuutit kuluivat lentäen, kello löi kuusi. "Nyt minun täytyy mennä."
"Nyt jo, Marie! Ethän tarkoittane totta? Jää toki tänne täksi iltaa.
Emmehän päästä häntä mistään hinnasta, äiti?"
"En voi jäädä."
"Emme tahdo viekotella häntä laiminlyömään velvollisuuksiansa, sillä, voi, onhan hän nyt riippuvainen muista. Kuinka mielelläni tahtoisinkaan heidät tuntea, tietää mille perustalle lapseni lähin tulevaisuus on rakennettu. Ei, en tahdo sinua kehottaa viipymään, en tahdo tuottaa sinulle ikävyyksiä. Jumala ottakoon sinut turviinsa, hän siunatkoon ja varjelkoon silmäterääni! Mene, Mie, mene, koska kerran niin on oleva."
Äiti sulki minut lujasti syliinsä sanoessaan: "mene", niin lujasti, kuin ei olisi koskaan tahtonut minua hellittää, mutta minun täytyi pois, viimeinen suutelo, Minnan vapiseva käsi päästi omani, ja minä seisoin yksin kadulla. Kyyneleet himmensivät silmäni kiiruhtaessani pois, ja kuitenkin olin paljoa onnellisempi kuin tulomatkalla. Rikkaana lujassa luottamuksessa Jumalan armoon, rikkaana rakkaitteni siunauksesta, lämpimästä molemminpuolisesta rakkaudestamme tunsin omistavani voimia kärsivällisesti paljonkin kestämään. Sitä paitsi oli minulla se suuri lohdutus, että heillä tulisi olemaan hyvä olla. Verrattuna everstin perheeseen tuntui minusta äidin veli melkein ylevältä olennolta. Hän oli tosin kopea, mutta halpamaisuuden rinnalla kopeutta tuskin voi pitää paheenakaan. Äiti ja Minna kyllä voittaisivat tuon kopeuden, hänen oli mahdoton vastustaa heitä.
Kun tulin kotiin, tuli luutnantti Due vastaani etehisessä.
"Oletteko te jo palannut", huudahti hän, "olisin ennemmin luullut, ett'ette palaisi enää ollenkaan, ja niin totta kuin elän, en olisi teitä siitä moittinut".
En vastannut mitään. Hänen kevytmielinen äänensä ei minua miellyttänyt, vaikka olin hänelle kiitollinen siitä, että hän oli hankkinut minulle luvan mennä.
Henriette ja Louise olivat Amalian huoneessa. Minä asetuin akkunan ääreen ryhtyäkseni Amalian vihreätä kukkaroa valmistamaan.
"Tuleppa silkkiä pitämään, pikku Louise?"
Hän katsahti sisareen, mutta kun tämä näytti aivan välinpitämättömältä, tuli hän lähemmäksi.
"Kiitos, palkaksi kerron sinulle tarinan tontusta muonakauppiaan luona."
"Sen olen kuullut."
"No, oletko kuullut viidestä yhdessä herneenpalossa?"
Kun rupesin kertomaan, seisoi Henriette katsomassa alas pihalle, mutta vähitellen hän tuli lähemmäksi, liian ylpeänä salatakseen, että oli sadustani huvitettu.
Voi, kuinka paljon iloa olivat Andersenin sadut meille tuottaneet. Osasin ne melkein kaikki ulkoa. Professori Lange oli lukenut niitä ääneen hupaisina talvi-iltoina, ja kun hän oli lopettanut ja äänekäs mieltymyksemme soi äidille sananvuoron, oli hän selittänyt ne meille, ja saimme tietää, että ne sisälsivät jotakin muuta, jotakin enemmän, jotakin vielä herttaisempaa, kuin mitä me olimme ymmärtäneet. "Niissä on voimaa hyvään", sanoi äiti. Minna ja minä luimme niitä yhdessä, kun tulimme vanhemmiksi, ja vaivasimme päätämme saadaksemme selville "tarinan tarinasta", joksi Minna sitä sanoi.
Kun olin lopettanut, syntyi hetken äänettömyys, jonka jälkeen Henriette tuli luokseni, katsoi minua vakavasti silmiin ja virkkoi: "Siitä kertomuksesta minä pidin paljon ja luulen myöskin, että vielä rupean teistäkin pitämään."
Se tunnustus ilahutti minua sanomattomasti, paljoa enemmän kuin uskalsin Henrietelle osottaa. Kunpa vain saisin hiukan vaikutusvaltaa hänen suhteensa, voisin toivoa kaikkea hyvää luonteesta, joka, kuten jo olin huomannut, tosin oli uhkamielinen ja ylpeä, mutta samalla rehellinen ja suora. Päätin olla häntä liiaksi muistuttamatta, ja koettaa etupäässä kylvää häneen hyvää siementä, vakuutettuna siitä että hän omalla sielunvoimallansa voittaisi vikansa.
"Voi, kun minä en opi läksyäni!"
"Ehkä minä voin auttaa sinua, pikku Louise."
"Ei, sitä ette voi, sillä se on ranskankieltä."
"No, sitä parempi, sitä osaan jotensakin hyvin."
"Osaatteko te ranskaa? Sitä ei ole kukaan muu mamseli osannut."
Kukaan muu mamseli! Minua kauhistutti.
"Onko täällä siis ollut monta ennen minua?"
"Josko täällä on ollut! Täällä on ollut mamseli Paulsen, jolla oli punainen nenä; silloin olin aivan pieni, ja mamseli Jensen, joka aina tahtoi ulos, ja mamseli Schaum, joka pantiin pois, siksi että hän oli nenäkäs, ja mamseli Munk, joka särki niin paljon tavaroita, ja mamseli Olsen, joka myös oli nenäkäs ja varasti sokeria ja rahoja äidiltä, ja mamseli Schmidt, viimeinen, jota sanoivat hutilukseksi, ja monta muuta on täällä ollut, joita nyt en muista."
Eipä tuota kaikkea ollut hauska kuulla. Kaikki everstinnan kokemukset tulivat tietysti minun niskoilleni. Minkähän mainesanan minä saisin pois lähdettyäni?
"Tahtoisiko mamseli auttaa minuakin", kysyi Henriette.
"Oikein kernaasti." Suutelin häntä otsalle. Hän katseli minua hiukan kummastellen, mutta kuitenkin ystävällisesti.
"Kertokaa meille vielä jotakin."
Kerroin heille "Uloimpana meressä" nimisen pienen tarinan, kerroin sen enemmän itselleni kuin lapsille ja sain siitä lohdutusta.
Seuraavana aamuna istuin arkihuoneessa kukkaroa viimeistelemässä. Ulkona oli kirkas ja kaunis sää. Tiesin, että he olivat lähteneet kaupungista, että vierivät kauas pois, ja että olin yksin, ilman ainoatakaan ihmistä, joka olisi voinut minua lohduttaa.
"Hyvää huomenta, mamseli Staal, no, kukkarohan on kohta valmis. Tiedätte kai, että Amalia on sen itse valmistanut. Hänen on tapana valmistaa kaikenlaisia töitä samalla tapaa. — Me molemmat olemme aikaisia ja saamme nyt huvittaa toisiamme miten parhaiten taidamme, kunnes muut tulevat."
En keksinyt mitään sopivaa vastausta, jonka vuoksi olin vaiti. Luutnantti rummutteli akkunanpieltä, avasi pienen lippaan ja sulki sen jälleen — hänen täytyi, kuten huomasin, aina jotakin hypistellä — ja jatkoi: