"Puhuimme äskettäin kansallisuuksista. Myöhemmin tulin ajatelleeksi, että eri kansallisuuksilla on kullakin edustajansa tässä talossa. Lankoni, kiivas ja rajuluontoinen, mutta pian leppyvä, rehellinen ja vilpitön, voimatta kuitenkaan voittaa komeilemisen ja liioittelemisen halua, on tietysti saksalainen. Amalia, vallanhimoinen, kopea, hän, joka syrjäyttää kaiken muun saadakseen tahtonsa täytetyksi, on venakko. Sisareni — no, onneksi on hän harvinaisuus kaikkialla. Ja te, puhun suoraan, mamseli Staal, te, joka aina näytätte niin tyyneltä, ja jonka katseesta selvästi ilmenee: kolmen askeleen päähän minusta, mutta ei lähemmäksi, te olette englantilainen missi. No, onpa hauska nähdä, että voitte nauraa. — Minä olen ranskalainen, kohtelias, hyväluontoinen, pintapuolinen ranskalainen, joka ei tee pahaa eikä hyvää. Louise ja Henriette ovat, Jumala paratkoon, nuori Tanska!"
"Minä toivon parasta nuoresta Tanskasta."
"Sitä minä en voi, ellei Englannin vaikutus mahdollisesti saisi aikaan ihmeitä. Mutta, en ole vielä lopettanut: Espanjatarta, donna Grandezzaa, joksi minä häntä sanon, ette vielä ole nähnyt. Kukkaron, jota pitelette, on Amalia laatinut hänelle. Hän on vanha nainen, Amalian isoäidin sisar. Oletteko koskaan kuullut puhuttavan salaneuvoksetar Trollesta?"
"En."
"Hän tulee tänne tänään. Hän on itse ylpeys ja arvokkuus kiireestä kantapäähän."
"Näyttää todella hullunkuriselta, äiti", huomautti Amalia myöhemmin, "kun Louise täti tulee ajaen valkotukkaisen palvelijansa ja ajurin, hänen poikansa kanssa, joka hänkin rupeaa käymään harmaaksi."
"Hullunkuriselta se kyllä näyttää, mutta sinusta sen ei oikeastaan pitäisi tuntua niinkään hullunkuriselta. Tätisi on kertonut määränneensä heille suuria lahjoja testamentissaan, ja sinähän tulet siitä kärsimään, joka seikka on sitäkin surkuteltavampi, koska hän minun tietääkseni on ainoa, jolta sinä voit toivoa periväsi."
"Siitä minä en ole millänikään, sillä sitä perintöä kyllä riittää. En ole koskaan nähnyt niin kauniita koristeita kuin Louise-tädillä on. Äidin eivät ole minkään näköisiä niiden rinnalla. Niiden joukossa on etenkin eräs timanttikoriste, joka voittaa kaikki muut, ja sen lisäksi on hänellä viisi kelloa vitjoineen, jotka ovat toinen toistaan kauniimmat."
"Minun täytyy keskeyttää ihastuksesi, neitiseni", huomautti luutnantti
Due, "tuossa vaunut tulevat".
Komeat ajopelit pysähtyivät talon edustalle, valkohapsinen palvelija auttoi rouvansa alas ja avasi portin, asettuen sitten jälleen paikoilleen vaunujen taakse. Ajuri, hänen poikansa, napsahutti piiskallaan, ja vaunut vierivät pois.
Salaneuvoksetar Trolle oli hyvin kaunis, vanha nainen, solakka ja suora kuin salava, puettu mustaan silkkipukuun ja, toden totta, arvokas kiireestä kantapäähän.
"Kuinka kiltti olit, pikku Amaliani, kun muistit vanhaa tätiäsi lahjoittamalla hänelle kukkaron, joka päälle päätteeksi on aivan samanlainen, kuin entinen kukkaroni."
"Sen valmistaminen huvitti minua suuresti, kun koko ajan toivoin, että täti siitä tulisi pitämään."
"Amalia onkin oikea mestari naisten käsitöiden valmistamisessa", huomautti luutnantti, "hänen tarvitsee vain koskea niihin, niin ne ovat tuossa paikassa valmiit".
Kun salaneuvoksetar Trolle oli hetken aikaa jutellut everstinnan kanssa, nousi hän ja lähestyi minua.
"Te olette siis talon uusi mamseli", virkkoi hän luoden minuun terävän, tutkivan katseen, mutta vaikka punastuin, ei hänen katseensa tuntunut epämiellyttävältä, päinvastoin tahdoin kernaasti olla hänen tutkittavanaan.
"Olette hyvin nuori niin vastuunalaiseen toimeen, sillä onhan lasten kasvatus koulun ulkopuolella suurimmaksi osaksi uskottu teille."
Vastuunalaisuus, kasvatus, ne olivat sanoja, joita ymmärsin, sanoja jotka tapasivat minussa vastakaikua. Katsoin donna Grandezzaa suoraan hänen kirkkaisiin, kieltämättä hiukan ankariin, harmaisiin silmiinsä ja vastasin: "Se on todella suuri edesvastuu, mutta koetan tehdä, minkä suinkin voin."
Hän nyykäytti päätään ja meni takaisin sohvan luo. —
Ne päivät, jolloin hän tuli meille, olivat todellisia juhlapäiviä minulle. Niin ylpeä kuin hän olikin, osotti hän kuitenkin itsekullekin tarpeellista kohteliaisuutta ja antoi jokaiselle tunnustusta ansion mukaan. Hän oli itse kunnianarvoisuus. Se säteili hänen sormenpäistään ja hänen silkkihameensa siroista poimuista. Minä oikein lämmittelin itseäni sen loisteessa. Hän oli minusta kuin hyvä hengetär. Amalia hillitsi kiivauttaan hänen läsnäollessaan, everstinna pisteliäisyyttään, ja luutnantti Due, joka ei välittänyt hienoista tavoista eikä mielellään luopunut huolettomasta käytöksestään, meni tavallisesti tiehensä. — Minun täytyi oikein hillitä itseäni ollakseni katsomatta häneen liian ystävällisesti. Aikaa myöden rupesi minusta tuntumaan, kuin olisi hänkin hiukan minuun mieltynyt.
"Te soitatte hyvin kauniisti, mamseli Staal", sanoi hän kerran, "Amalialle tulee olemaan hyödyksi harjoitella teidän johdollanne." Kerran hän huomautti: "Te olette kalpea, te kaipaatte varmaankin liikettä. Noin nuorta tyttöä ei pitäisi sulkea huoneisiin. Kävelkää reippaasti lasten kanssa, se tulee tekemään teille kaikille kolmelle hyvää. Amalia, sinun täytyy pitää huolta siitä, että mamseli Staal pääsee ulos, sillä hän on todellakin liian kalpea."
"Enhän minä voi pakottaa häntä menemään vastoin tahtoansa, täti kulta."
Salaneuvoksetar heristi minulle sormea. Hän ei aavistanut, että jos
olisin pyytänyt päästä kävelemään, olisin saanut ankaran kiellon.
Ulkoilmaan pääsin ainoastaan silloin, kun minun piti toimittaa ostoksia
Amalialle, joka kyllä tapahtui sangen usein.
Minulla oli alituinen kiire, sillä minun piti ommella koru- ja liinaompelua, pestä pitsejä pullojen päällä, lukea ääneen, soittaa pianoa ja aina olla valmiina auttamaan. Minun oli mahdoton uhrata lapsille niin paljon aikaa, kuin olisin tahtonut.
Perheen suuri seurapiiri oli, kuten pian huomasin, hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta parempi kuin perhe itse, jonka vuoksi olinkin tyytyväisempi, kun meillä oli vieraita, vaikka olemassaoloani silloin tuskin huomattiinkaan. Seurassa oli everstinna vilkas ja kaunis, Amalia iloinen, lapsellisen avomielinen, hyväluontoinen ja rakastettava. Tuskin heitä silloin tunsin samoiksi ihmisiksi, mutta kun vieraat sydämmellisten jäähyväisten jälkeen olivat menneet pois, rupesivat äiti ja tytär, ennenkuin vieraat vielä olivat ehtineet portaita alaskaan, heitä panettelemaan ja säälimättömimmällä tavalla pilkkaamaan heitä mitä vähäpätöisimmistä sanoista ja teoista. Se teki minuun tuskallisen vaikutuksen. Tuskastuttavaa oli kuulla, kuinka huolettomasti, aivan kuin leikkiä laskien everstinna kertoi aviopuolisoiden epäsovusta ja perheonnettomuuksista, joille minä ennemmin olisin itkenyt kuin nauranut, tuskalliselta tuntui lempeä ääni ja imelät sanat, joilla hän taisi lausua mitä katkerimpia asioita. — Kun rouva Bärenschildiä päänsärky vaivasi, tunsi hän luullakseni tarvetta antaa muitten tuntea hänen kipuaan, ja ikävä kyllä oli hänellä usein päänsärky. Toisinaan olin häneen kovin vihoissani, mutta milloin taas mieleni oli lempeä ja hyvä, säälin häntä syvästi. Kuinka äärettömän surkealta mahtoikaan tuntua epäillä lähimpiä omaisiaan, miestään, veljeään, niitä, joita hänen tuli pitää lapsinaan. Amalialla oli päinvastainen vika: hän uskoi, — ei, se ei ole oikea sana — hän vaati, että kaikki muut olisivat parempia kuin hän itse. Rahansa jätti hän, minun pyynnöistäni huolimatta, aina esille. Palvelijan, joka oli suoranaisesti hänen käskettävänään ja jonka sijalle minut oli asetettu, piti olla toimelias, kätevä, huolellinen, kekseliäs, kärsivällinen ja tottelevainen. Minulla ei ollut kaikkia näitä ominaisuuksia, jonka vuoksi Amalia-neiti usein olikin minuun tyytymätön.
Everstin kanssa en ollut paljon tekemisissä. Kahdesti käännyin kuitenkin hänen puoleensa. Kerran täytyi minun näet kysyä häneltä, ketä minun oikeastaan tuli totella, hänen vaimoaanko vai tytärtään, koska molemmat yhtaikaa tahtoivat käyttää apuani. Kysyin lyhyesti ja muitta mutkitta, mikä oli hänen tahtonsa, sillä olin huomannut, että hän rakasti suoraa puhetta.
"Everstinnalla on ranskalainen kamarineitinsä ja talon muut palvelijat käskettävinään. On sen vuoksi kohtuullista, että te olette yksinomaan tyttäreni käytettävänä", vastasi hän päättäväisesti. Olin iloinen kun sain tietää, mitä minun oli tehtävä, mutta rouva Bärenschild ei koskaan antanut anteeksi tekoani.
Toisen kerran menin everstin luo pyytääkseni lupaa päästä toisinaan kirkkoon.
"Se on kohtuullinen pyyntö, mamseli Staal, pidän siitä, että taloni väki käy kirkossa, tietysti sotilaskirkossa."
Aika kului. Kesä oli täydessä kukoistuksessaan, mutta minä huomasin sen ainoastaan lämmöstä ja painostavasta ilmasta. Ei kulunut päivääkään, jona minua ei olisi nöyryytetty tavalla tai toisella, vaikka tein parastani täyttääkseni velvollisuuteni. Onneksi läksivät everstinna ja Amalia usein ulos, ja yksin istuessani kului aika hupaisasti, vaikka minulla olikin yltäkyllin työtä. Uneksin silloin entisyyden iloista ja toivoin valoisampaa tulevaisuutta, vaikka toivoni tosin oli hyvin heikko. Joka viikko sain kirjeen ja opin vähitellen pysymään tyynenä työssäni, kätkien kirjeen ompelulippaaseeni sopivampaan tilaisuuteen. Äitini tila oli jotensakin muuttumaton, hän oli kenties hiukan parempi, mutta hyvin uneton.
"Carl-eno", kirjoitti Minna, "pitää äidistä hyvää huolta ja on toisinaan hyvin helläkin häntä kohtaan, mutta tuntuu siltä kuin pelkäisi hän sitä osottaa, kuin olisi hänessä vielä vanhaa vihankaunaa, jota hän ei saa itsessään voitetuksi. Julia-täti on lempeä ja hellä meitä kuten kaikkia kohtaan, serkut ovat herttaisia, rakastettavia pieniä tyttöjä, ja Christian-serkku tekee parastaan meitä ilahuttaakseen, — ja kuitenkin, Marie, kuinka onnellisia olimmekaan ennen! Me kaipaamme sinua aamusta iltaan, kaipaamme sinua tuhat kertaa enemmän kuin sinä meitä. Älä luule että sanon sen soimatakseni sinua, sisko, päinvastoin, Jumalan kiitos, että sinun on niin hyvä olla." —
Äiti ei oikeastaan olisi saanut kirjoittaa, mutta tavallisesti oli hän kuitenkin itse liittänyt kirjeeseen pari riviä.
"Kirjeesi eivät minua tyydytä, Marie. Minusta tuntuu kuin jotakin peittelisit. Ole suora, jos sinulla on ikävyyksiä, niin ja'a ne kanssamme. Saat siitä lohdutusta ja minä myöskin, kun saan tietää totuuden."
Mutta suora en voinut olla enkä myöskään tahtonut totuudesta poiketa. Sen vuoksi tulivat kirjeet kieltämättä yksipuolisiksi. En maininnut sanaakaan ikävyyksistä ja esitin pienimmänkin hyvän, mikä osakseni tuli, niin edullisesti kuin mahdollista. Kirjeeni olivatkin minulle vain puolinaisena helpotuksena. Ei niissä ollut ainoatakaan valheen sanaa, ja kuitenkin tuntuivat ne minusta läpilukiessa valheellisilta, kun niissä ilmeni vain elämäni valopuolet, ilman ainoatakaan varjoa. Herttainen Minnani, rehellinen Minnani, joka kirjoitti suoraan sydämmensä syvyydestä, antoi pettää itsensä, vaan ei äiti.
Kirjeissä kerrottiin, että herra Höppe oli saanut halvauksen, ei voinut puhua eikä liikkua paikaltaan, mutta oli kuitenkin täydessä tajussa. Häntä hoidettiin huolellisesti, mutta hän oli melkein aina yksin ja oli sen vuoksi kaksin verroin kiitollinen äidille, kun äiti tuntikausia istui hänen luonaan ja jutteli hänelle ystävällisesti, tai kun Minna toi hänelle kukkia. Äidin käly oli kertonut, että herra Höppe aina oli yllyttänyt hänen miestään vihaan äitiä kohtaan, mutta se ei muuttanut mitenkään äidin käytöstä. Herra Höppe oli avuton, ja äiti tahtoi lievittää ja lohduttaa, mikäli taisi.
Aikaa myöden kävivät pienet oppilaani, etenkin Henriette, minulle hyvin rakkaiksi, ja ilokseni kiintyivät hekin kumpikin omalla tavallaan sydämmellisesti minuun. Louise oli äärettömän altis vaikutuksille. Vaikka hänellä oli hyvä sydän, ei hänellä ollut rohkeutta vastustaa pahaa, omistaa hyvää, asettua virtaa vastaan. Sitä voimaa taas ei puuttunut Henrieteltä, vaan hän oli vähän liiankin kova, vähän riitaisa, kiivas, uhkamielinen, ylpeä, mutta jalomielinen, uskollinen ja uhrauksiin kykenevä. Nämä ominaisuudet eivät luonnollisesti olleet täysin kehittyneitä lapsen luonteessa, mutta ne olivat versomassa.
Usein istui pikku Henriette iltaisin vuoteessaan, kun Louise nukkui, ja minä tein työtä, ja kiisteli kanssani oikeasta ja väärästä. Hän ei kernaasti taipunut, mutta kun hän sen teki, oli hän vakuutettu olleensa väärässä, ja hänen käytöksestään huomasin pian, että totuus oli juurtunut hänen sydämmeensä.
"Voi, mamseli Staal, äiti ja Amalia ovat todellakin hyvin pahoja."
"Kavahda, Henriette, älä rupea muita tuomitsemaan. Meillä on kyllin tekemistä itsessämmekin. Äidilläni oli aina tapana sanoa, että lähimmäisemme viat eivät saa meissä herättää muuta tunnetta kuin surua sekä halua peittää ne rakkauden vaipalla."
"Teidän äitinne on hyvin hyvä."
"Ja hyvin vaatimaton."
"Minä en ensinkään pidä erikoisen paljon vaatimattomuudesta. Se, jolla kerran on jokin ansio, tietäköön siitä myös, minun mielestäni."
"Mitä mittaa sinä käytät arvostellessasi itseäsi, pikku Henny? Jos mittaat itseäsi syntisten ihmisten mukaan, voit helposti tulla suureksi, mutta jos mittaat itseäsi ainoan täydellisen olennon mukaan, tulet äärettömän pieneksi, nöyräksi ja vaatimattomaksi. Eikö niin?"
"Niin kyllä."
"Nyt sinun pitää nukkua, Henriette. Hyvää yötä, uneksi kauniita unia, pikku tyttöseni. Kun olen ommellut tämän viimeisen reunuksen Amalian hameeseen, olen valmis ja menen minäkin nukkumaan."
KYMMENES LUKU.
Elokuu tuli. Lapset pääsivät kesälomalle ja se oli päätetty viettää eräässä huvilassa Frederiksbergallee'n varrella. Amalia olisi mieluimmin asunut Strandvejen'in varrella, mutta rouva Bärenschild pani vastaan, ja luulenpa todella että hän teki sen vain Amaliaa kiusatakseen.
"Teidän täytyy, mamseli Staal, lähteä edeltä sisäkön kanssa, ripustamaan ylös akkunaverhot ja panemaan kaikki kuntoon."
Lise-sisäkkö, joka ensimmäisestä keskustelustamme asti oli osottanut minulle tuntuvaa epäsuosiota, ei ollut ensinkään hyvillään tästä toimenpiteestä. Hänen käsityksensä mukaan olin minä jonkinlainen vakoilija, joksi everstinna todellakin oli kehottanut minua rupeamaan, vaikka tosin menestyksettä.
Pöly tuprusi sisään täyteen ahdatun omnibuksen akkunoista, ajaessamme Vesterbro-katua, tuota rakasta Vesterbro'ta, jolle en ollut kertaakaan astunut eromme jälkeen. Minusta tuntui kuin tekisi entisen kotimme näkeminen minulle hyvää. Pistin pääni akkunasta ulos, mutta mitä näinkään! Talo oli melkein kokonaan alas revitty, rakas arkihuoneemme oli avoinna kaikkien katseille, kauniit vihreät seinäpaperit riippuivat repaleina. Ruokasalin läpi saatoin katsoa puutarhaan. Missä ennen oli ollut kukkapenkereitä ja sieviä käytäviä, näkyi nyt soraläjiä ja kiviä. Hetkinen vain, ja vaunut vierivät pois, mutta olin nähnyt kylläksi. Tuntui, kuin olisin jäänyt kodittomaksi, ajattelin professorin lintuja ja voin tuskin pidättää kyyneleitäni. Voi, olin aina luullut, että muuttaisimme sitten kaikki vanhaan kotiimme, mutta tätenhän me joutuisimmekin siis aivan vieraaseen ympäristöön. Pääsisimmekö edes ollenkaan enää yhteen. Jumala sen yksin tiesi. Yhtymisemme tuntui minusta entistä kaukaisemmalta ja epätodellisemmalta.
"Teille tulee vedet silmiin", virkkoi muuan lihava eukko, jonka syli oli täynnä kääröjä ja laukkuja, ja joka lakkaamatta pyyhki hikisiä kasvojaan, "se tulee pelkästä kuumuudesta, näen mä, eikä minunkaan laitani ole juuri kehuttava, ja kuitenkin saamme me Frederiksbergiläiset olla kiitollisia näistä siunatuista omnibuksista. Ovat ne kuitenkin suurena helpotuksena, kun pääsee omia jalkojaan vaivaamasta."
Vaikka en voinut olla hänen kanssaan yhtä mieltä siinä asiassa, olin kuitenkin niin kiitollinen tuon lihavan eukon ystävällisistä katseista, että tarjouduin pitämään kahta hänen kääröistään. Toinen sisälsi kahvipapuja, kuten hajusta heti päätin, toisen, joka oli laukku, otin vähällä pudottaa säikähdyksestä maahan, sillä sen sisältö liikkui sangen epämiellyttävällä tavalla.
"Hyvänen aika, luulenpa että pelkäätte", huudahti eukko ja nauroi haletakseen, "ei siinä ole kuin muutamia viattomia kaloja, jotka ostin lapsilleni, sillä nähkääs, niillä on ollut hinkuyskä, eivätkä saa vietä syödä lihaa."
Lise-sisäkkö veti hamettaan puoleensa, nyrpisti nenäänsä ja katsahti kopeasti kalalaukkuun.
Olin koko päivän ankarassa työssä. Luutnantti Due tuli antamaan minulle hiukan neuvoja huonekalujen sijoittamisessa, kuten hän sanoi. Se oli suuri apu, sillä muuten olisin ollut sangen pahassa pulassa.
Herrasväki saapui illalla. Ei minua sanallakaan kiitetty, mutta ei myöskään moitittu, ja sekin oli jo paljon.
Amalia oli saanut kaavapiirustukset pitsimantiljaan, joiden mukaan minun piti ommella korko-ompelua. "Teidän täytyy pitää kiirettä, mamseli Staal", sanoi hän, ja minä koitin kiirehtää minkä jaksoin. Kävellä en ehtinyt, vaan istuin käsitöilleni puutarhassa iloiten kukkaintuoksusta, vihreistä puista ja päivänpaisteesta.
Olimme siellä useammin yksinämme kuin kaupungissa ja yleensä vallitsi ikävänlainen mieliala. Everstinnalle kävi aika pitkäksi ja hän oli pahalla päällä. Amalialla oli ikävä, jonka vuoksi hän oli entistä tuittupäisempi. Luutnantti Duella oli myös ikävä ja ajan kuluksi teki hän herkeämättä pientä pilaa, etenkin sisarestaan. Everstistä sitä vastoin tuntui hauskalta olo perheen keskuudessa, lukuunottamatta muutamia ukkoskohtauksia. Hän oleskeli paljon lasten kanssa, jotka rouva Bärenschild ja Amalia kokonaan laiminlöivät.
"Louise täti tulee tänne viikon päiviksi", ilmoitti Amalia eräänä aamuna suuruspöydässä. Kukaan ei virkkanut mitään, mutta selvästi näkyi, etteivät he olleet siitä hyvillään. Ainoastaan eräs iloitsi vilpittömästi hänen tulostaan. —
Kun ensimmäinen auringonsäde pilkisti sisään huoneeseemme, joka sijaitsi idänpuoleisessa tornissa, herätin minä pienet ystävättäreni, ja nopeasti pukeuduttuamme menimme ulos huvimajaan, käyttääksemme rauhalliset aamutunnit lukemiseen. Autoin heitä kirjoituksissa ja läksyjenluvussa tutkintoa varten ja rupesin opettamaan heille vähän englanninkieltä.
"Mikä salaliitto tämä on?" kuului eräänä aamuna odottamatta salaneuvoksetar Trollen ääni, "näin teidän menevän ulos eilen ja nyt taas tänään ja tulin siitä oikein uteliaaksi. — Näytätte lukevan oikein mielellänne. Te pidätte varmaankin paljon mamseli Staalista, lapset?"
Louise päästi käteni, mutta Henriette kietoi käsivartensa ympärilleni.
"Me rakastamme häntä", sanoi hän.
Salaneuvoksetar istuutui, selaili hiukan kirjoja, ojensi minulle ranskalaisen kirjan ja pyysi minua lukemaan ääneen.
"Hyvin, oikein hyvin. Ja nyt kerron teille erään tuuman, kuullakseni hyväksyttekö sen, ennenkuin esitän sen everstinnalle. Suostuisitteko te, mamseli Staal, — sillä että kykenette, siitä olen varma, — suostuisitteko opettamaan Louisea ja Henrietteä? Se olisi heille suureksi hyödyksi. Voitte olla vakuutettu siitä, että olen huomannut kuinka hyvä teidän vaikutuksenne heihin on ollut."
"Jos minä todella siihen kykenisin, suostuisin hyvin kernaasti."
Henriette riemuitsi, eikä Louisekaan iloaan peitellyt.
Salaneuvoksetar nyykäytti meille ystävällisesti päätään ja meni pois. Hetken kuluttua hän palasi. Hänellä oli suuri itsensähillitsemis-kyky ja hän olikin aivan tyyni, mutta poskilla näkyi kuitenkin tavallista tummempi puna.
"Kuulen, hyvä mamseli Staal, että olette tuiki välttämätön nykyisessä asemassanne, jonka vuoksi teillä kuitenkaan suinkaan ei ole syytä siihen jäädä. Olen pitkän elämänvaellukseni aikana koonnut koko joukon ihmistuntemusta, minulla on jotensakin terävä huomiokyky ja olen aikoja sitten huomannut, että kasvatuksenne asettaa teidät aivan toiselle sijalle, kuin missä nyt olette. — Minun ei ole tapana helposti lahjoittaa kellekään ystävyyttäni, mutta kun sen teen, toivon myöskin antavani lämpimän ystävyyden, joka näyttäytyy enemmän teoissa kuin sanoissa. Luulen helposti voivani hankkia teille kotiopettajan toimen ja tulee olemaan todellinen ja suuri ilo auttaa teitä semmoiseen paikkaan, jossa teille annetaan arvoa ansionne mukaan."
"Olen teille sanomattoman kiitollinen suuresta ystävällisyydestänne, mutta tarjoustanne en voi ottaa vastaan."
Salaneuvoksetar tuli luokseni, katsoi minua suoraan silmiin ja huudahti:
"Olisiko se mahdollista, voisitteko te noiden äidittömien tähden siinä määrin uhrautua?"
"En, rouva salaneuvoksetar, minun olisi kyllä tosin hyvin vaikeata erota lapsista, mutta syy on itsekkäämpää laatua."
"Saisinko kysyä, mikä se syy on?"
"Omaisistani tuntui raskaalta, että minun olosuhteitten pakosta täytyi lähteä vierasten ihmisten pariin. He luulevat nyt, että olen löytänyt kodin, jossa minun on hyvä olla. Jos vaihtaisin paikkaa, tuntisivat he uudestaan samaa tuskaa, kuin heistä erotessani."
"Sekö oli se itsekäs syy?" Salaneuvoksetar Trolle laski kapean kätensä hyväillen pääni päälle ja kuiskasi hellällä äänellä: "Te olette hyvä pieni tyttö."
Iltapäivällä oli Amalia pahalla tuulella. "Te tuhlaatte liian paljon aikaa lasten hyväksi", sanoi hän, "en ymmärrä kuka on pannut noita opettajanoikkuja päähänne. Te laiminlyötte ompelemisen, eihän mantilja ole vielä edes puoleksi valmis. Nyt täytyy teidän jättää kaikki muu, poimia kukkia ja asettaa ne oikein kauniisti maljakkoihin."
Kapteeni Ridderspore, kosija, joksi luutnantti Due häntä nimitti, tuli sitten illalla Amaliaa tervehtimään, ihaili kukkia ja sanoi: "Neiti on varmaankin järjestänyt ne itse. Tuskin voi nähdä mitään sen ihanampaa."
"Kuinka te arvasitte, että minä olin ne järjestänyt", virkkoi Amalia nauraen, "niin, luulenpa todella olevani jotensakin lahjakas siihen suuntaan. Täytyyhän jollakin tavoin huvitella täällä maalla."
Kapteeni Ridderspore otti ruusunnupun ja kiinnitti sen rintaansa. Hän ansaitsi todellakin kosijan nimen. Väsymättä hän palveli Amaliaa, joka ei taipunut häntä ottamaan, mutta ei häntä hylkäämäänkään. Aatelismiehenä, upseerina ja varakkaana miehenä ei hänelle sopinut antaa rukkasia. Mutta hyvin vähälahjaisena sekä järjen että ulkomuodon puolesta ei hän Amaliata varsin miellyttänyt, jonka vuoksi hän näki parhaaksi antaa kapteenin odottaa. —
Palatessani eräänä sunnuntai-aamuna elokuun puolivälissä kirkosta, ylläni vaalean sininen puku, äidin viimeinen joululahja, tuli Amalia vastaani käytävässä.
"Mitä näenkään, mamseli Staal, tuommoinen kaunis puku yllä? Kuinka sopimatonta! Olettehan aina ennen valinnut tummia kankaita. Minun mielestäni on luonnollista, että aina olette siististi puettu, mutta niin vähän silmäänpistävästi kuin mahdollista."
En tehnyt vastaväitteitä, vaan ripustin pois kauniin sinisen pukuni. Sen alla olisikin todella kevyemmän sydämmen pitänyt sykkiä. Pukeuduin vanhaan mustaan silkkipukuuni, joka mielestäni oli säädyllisin ja teki minut enimmin näkymättömäksi.
Eräänä hyvin helteisenä päivänä läksi eversti ajelemaan lasten kanssa metsään, rouva Bärenschild meni kylpemään, ja Amalia sekä Frederik-luutnantti tulivat viileyttä etsimään huvimajaan, jossa minä istuin.
"Mikä sietämätön helle! Ei voi kävellä, ei lukea eikä tehdä niin mitään."
"Se on teidän mielipiteenne, Amalia, ja kieltämättä myöskin minun, mutta neiti Staal näyttää olevan toista mieltä."
"Kaikki ihmiset eivät ole samassa asemassa. Näyttäisipä hullunkuriselta, jos kaikki panisivat kätensä ristiin vähäisen helteen tähden. En ymmärrä muuten, minkä vuoksi te, Frederik, viime aikoina olette ruvennut sanomaan mamselia neidiksi. Se on todellakin sopimatonta."
"Minulla on kyllin ikää toimiakseni omin päin, Amalia. Meidän entiset mamselimme ovat tehneet sen nimen minulle vastenmieliseksi. Tätä nuorta naista sanon minä ehdoin tahdoin neidiksi. Mutta mitä näenkään! Tuolla tulee Helene ajaen upean ritarin rinnalla. Sehän on 'kosija', niin totta kuin elän!"
Amalia odotti hetken, kunnes oli saanut nyrpeän ilmeen kasvoistansa poistumaan, ja riensi sitten vaunujen luo.
"Kaunis tyttö", huomautti luutnantti katsellen hänen jälkeensä.
"Erinomaisen kaunis."
"Kuulkaa, neiti Staal, tahtoisin kysyä teiltä neuvoa eräässä asiassa. Sallittehan." Hän otti ompelulippaastani lävistimen ja piirteli sillä kuvioita pöytään. "Lupaatteko vastata suoraan?"
"Kyllä, toivoakseni."
"Luuletteko te, että Amalia voisi tehdä minut onnelliseksi? Luuletteko, että me sopisimme hyvin toisillemme? Neuvotteko minua anomaan hänen kättään?"
"Kuinka minä uskaltaisin siinä suhteessa neuvoa, tunteehan luutnantti hänet paljoa paremmin kuin minä."
"Tuota en olisi uskonut teistä, neiti Staal, se ei ollut ystävän vastaus. Jos pahin viholliseni seisoisi papin edessä Amalian kanssa, tarttuisin hänen käsivarteensa ja huutaisin: seis, seis, ennenkuin on myöhäistä."
"Minun täytyy tunnustaa, etten pitänyt mahdollisena, että te olisitte
Amalia-neitiin kiintynyt."
"No, se minua ilahuttaa. Mutta mitä arvelette siitä, että Helene usein on viitannut siihen suuntaan, että minun pitäisi naida Amalia. Sisar tahtoo päästä hänestä ja suo hänet veljelleen. Sydämmeni on muuten kaukana poissa, kaukana Ruotsissa asti. Kyllä te todella olette omituisin ihminen, minkä eläissäni olen tavannut. Nyt te ensimmäisen kerran katsotte minuun oikein ystävällisesti, kun kuulette, että sydämmeni on Ruotsissa. — Minulle on käynyt sangen omituisesti. Olen aina tavallani kammoksunut papintyttäriä, ruotsittaria, pitkiä naisia yleensä ja etenkin Maija-nimisiä, ja ajatelkaa, lähden tervehtimään pohjois-Ruotsissa asuvaa serkkuani ja kun palaan kotiin, olen kihloissa pitkän, ruotsalaisen papintyttären kanssa, jonka nimi on Maija. Se on syvä salaisuus, minulla on ainoastaan yksi ainoa uskottu. Teitä en pyydä vaikenemaan, sillä vaikenette pyytämättäkin. Jos olisin vähääkään tunteellinen, luettelisin kaikki hänen suloutensa ja hyvät avunsa, mutta sitä en ole ja tyydyn sen vuoksi lyhyesti selittämään hänet kaikkein herttaisimmaksi olennoksi maan päällä. Te muistutatte häntä, niin käsittämätöntä kuin se onkin. Ulkonaista yhtäläisyyttä ei ole, hän on — ettehän pahastune, se onkin kenties vain minun luuloni — hän on teitä kauniimpi. Hän on avomielinen, te suljettu. Hän on iloinen, te vakava. Eihän teillä tosin ole syytä ollakaan täällä muunlainen, — te sysäätte luotanne, peräydytte, hän tulee vastaan, ja kuitenkin te mielestäni muistutatte häntä. Tuntuu siltä kuin teidän molempien sydämmissä asuisi salainen voima, joka vastoinkäymisten kohdatessa selvimmin ilmenisi. Minulla on rajaton luottamus teidän kumpaisenkin menettelytapaan. Niin, se on arvoitus, jota en voi selittää, ja te ette tietysti voi minua ymmärtää."
"Luulenpa kuitenkin voivani. Yhtäläisyys johtuu varmaankin siitä, että palvelemme samaa isäntää."
"Niinkö luulette!" — Luutnantti Due käänsi kasvonsa puoleksi poispäin, painoi lävistimen niin syvälle vihreään puutarhapöytään, että kärki katkesi, ja kysyi: "Enkö minä sitä isäntää palvele?"
"Minun täytyy sanoa: ette. Te ette ole ruvennut vakinaiseen palvelukseen, mutta toisinaan, eikä niin aivan harvoinkaan, minun luullakseni, työskentelette te talossa tunnittain. Mutta teillä on ominaisuuksia, jotka asettavat teidät talon parhaimpien ja hyödyllisimpien palvelijoiden joukkoon, kun te kerran otatte pestin koko elinajaksenne, ja niin kyllä lopulta käykin."
"Ei mitään saarnaa, neiti Staal, taivaan tähden, ei mitään saarnaa!" Luutnantti Due painoi sormillaan korvansa kiinni, juoksi pois huvimajasta ja viskasi tietämättänsä pahoinpidellyn lävistimen porkkanapenkereelle.
Hetken kuluttua hän palasi. "Tahdotteko nähdä hänet? Tämä on valitettavasti sangen kurja kuva, erään vaeltavan tuhertajan maalaama."
"Erinomaisen miellyttävät kasvot. En väsyisi niitä katselemasta."
"Hän on komean näköinen todellisuudessa, paljoa komeampi kuin tuossa, ja kun lisäksi ajattelee, kuinka hyvä ja herttainen hän on! Ainoastaan yhdessä kohden on minulla muistuttamista häntä vastaan, mutta se onkin seikka, jota en koskaan voi oikein antaa anteeksi, seikka, joka on ristiriidassa kaikkien hänen hyvien ominaisuuksiensa kanssa. Voitteko arvata, mikä se on?"
"En mitenkään!"
"Se, että hän valitsi minut, että hän voi minuun mieltyä, että hän rakastaa minua uskollisen sydämmensä syvyydestä. Suuri vika niin puhtaassa ja lujassa luonteessa on valita kevytmielinen, huikentelevainen luutnantti elämäntoverikseen. Olen monta kertaa sanonut Maijalle, että se alentaa häntä minun silmissäni. Mutta mitä arvelette? Jos hän olisi antanut minulle rukkaset, olisin tullut onnettomaksi elinajakseni. Kaikella tässä maailmassa on valo ja varjopuolensa. — Kun minä täytän kaksikymmentä viisi vuotta ja saan itse omaisuuteni haltuuni, matkustan tyttöäni noutamaan, ja kun hän vaimonani tulee tänne, niin varokoot ne sukulaiseni itseään, jotka eivät tahdo osottaa hänelle kyllin suurta kunnioitusta. — Olen avannut teille sydämmeni, neiti Staal, osaksi sen vuoksi, että minun teki mieli jutella teidän kanssanne Maijasta, ja osaksi siitä syystä, että se oli ainoa keino, jonka kautta voimme joutua hauskaan, avomieliseen suhteeseen keskenämme. Toivon, että tästä lähtien olemme hyviä ystäviä."
"Oikein hyviä ystäviä", vastasin minä puristaen lämpimästi hänen kättään.
Tämä ystävyys tuotti minulle suurta lohdutusta. Me puhuimme usein Maijasta, joka toisinaan lähetti minulle ystävällisen tervehdyksen. Luutnantti Due osotti minulle aina sydämmellistä ja vakavaa kohteliaisuutta, joka sangen räikeästi erosi hänen toisinaan melkein sietämättömästä käytöksestään rouva Bärenschildiä ja Amaliaa kohtaan. Nämä viimeksimainitut kohtelivat minua sensijaan entistä ankarammin ja usein sain kuulla, että olin oikullinen, vaikka todellakaan en sitä itse huomannut.
Luulen pohjalta heidän pitäneen suurimpana vikanani sitä, etten koskaan alentunut kielimään enkä imartelemaan — ne näet olivat ainoat tiet, joita myöten luutnantti Duen vakuutuksen mukaan pääsi heidän suosioonsa.
Salaneuvoksetar Trolle puolusti aina minua voimakkaalla tavallaan, ja kirjeissäni rakkaille omaisilleni ylistelin kaikin tavoin hänen hyvyyttään, ja kuvailin myöskin uutta ystävääni, hänen Maijaansa sekä suhdettani lapsiin. "Mutta kerro meille jotakin rouva Bärenschildistä ja vanhimmasta tyttärestä. Miksi et koskaan heitä mainitse, Marie?" ja minä vastasin, että rouva Bärenschild oli kivuloinen ja alituisen päänkivun vaivaama, ja että tytär oli ruskeasilmäinen kaunotar ja isänsä ylpeys. — Päivää ennen poislähtöämme tuli Amalia juosten arkihuoneeseen. "Ajatteleppas, äiti, kreivi Christian Örnklo on pysähtynyt portille ja puhelee Frederikin kanssa. Toivottavasti hän ei ratsasta tiehensä tulematta meitä tervehtimään."
Onneksi seisoin minä selin Amaliaan päin, sillä muuten hän olisi huomannut mielenliikutukseni, mainitessaan äitini veljenpojan kreivi Christian Örnklon nimen.
Muutaman minuutin kuluttua astui hän sisään, tervehti tuttavallisesti rouvaa ja neitiä ja heittäytyi nojatuoliin, jossa minulla oli hyvä tilaisuus häntä tarkastaa.
Hän oli äidin näköinen, siinä nimittäin, että kasvonpiirteet muistuttivat toisiaan, mutta ilme oli aivan erilainen. Näki selvään, että hänellä aina oli ollut hyvät päivät, että hän oli aika lailla kopea, mutta samalla hyvänsävyinen, ja ettei hän koskaan ollut ponnistanut sielunsa eikä ruumiinsa voimia.
Amalia keskusteli hänen kanssaan vilkkaasti hevosista ja koirista, jotka nuori kreivi näytti perinpohjin tuntevan.
"Teidän täytyy nähdä minun pieni, englantilainen koirani. Spilop!
Spilop! Spilop!"
Spilop hyppäsi emäntänsä syliin ja heilutti keikaillen pitkiä korviaan.
"Se ei ole puhdasta englantilaista rotua", huomautti kreivi Örnklo hiukan ylenkatseellisesti.
Se oli kipeä kohta Amaliassa. Frederik oli usein kiusannut häntä samalla väitteellä, ja hän oli silloin suuttunut pahanpäiväisesti. Nyt hän osasi hillitä itseänsä siinä määrin, että ainoastaan hiukan punastui.
"Eikö se todellakaan ole puhdas englantilainen? Sitä tuskin voin uskoa.
Se oli ainakin sangen kallis. Katsokaa, kuinka komea häntä sillä on.
Mutta tietysti te sen asian paremmin ymmärrätte."
"Se on jotensakin puhdasrotuinen, mutta ei aivan. — Minä tilasin äskettäin yhden sen rotuisen Englannista, kaikkein somimman pienen otuksen. Olin aikonut antaa sen eräälle serkulleni, mutta en saanut suurtakaan kiitosta vaivastani, sillä hän lahjoitti sen pienelle Therese siskolleni ja valitsi sen sijaan ison vaaleanharmaan, ruskeatäpläisen jahtikoiran. Oikeastaan olin kyllä hyvilläni siitä, että serkkuni tahtoi uskollisen, viisaan koiran, joka voi häntä puolustaa hänen kuleksiessaan yksin metsissä, siis tavallaan ystävän, kuin tyhmän, itsekkään pienen sylikoiran, joka ei kelpaa muuhun kuin hyväiltäväksi ja hemmoteltavaksi."
Amalia puri huulta, kreivi Örnklo jutteli vielä hetkisen ja nousi sitten sanoakseen jäähyväiset.
Hän ei aavistanut, mikä taistelu riehui sen vaatimattoman olennon rinnassa, joka istui akkunan ääressä ommellen, kuinka kernaasti hän olisi lähettänyt tervehdyksen serkulle ja kuinka tervetullut se tervehdys olisi ollut. — Mutta tuskin hän koskaan oli kuullut minusta puhuttavankaan. Minä olin alhaisemmassa asemassa enkä tahtonut saattaa häntä hämilleen.
"Hyvästi, hyvä kreivi Örnklo, suokaa meille pian taasen ilo nähdä teitä. Sydämmelliset terveiset kreiville ja kreivittärelle."
Vastattuaan akkunasta hymyillen poisratsastavan kreivin tervehdykseen, huudahti Amalia: "Mimmoinen tyhmä, epäkohtelias, hävytön poika!"
"Kerrassaan kelpo poika eikä niin tuhmakaan", väitti luutnantti, "vaikka en tahdo väittää, että hän on ruudin keksijöitä. Hän on kieltämättä hiukan narrimainen, mutta se johtuu varmaankin ainoastaan siitä, ettei hän ole tahtonut mitään oppia. Sanotaan että hänen herra isänsä, joka on puolittain tiedemies, on sitä kovasti surrut. Kreivitär sitä vastoin oli poikansa puolella. Hänelläkään ei liene varsin syvällisiä tietoja ja hänen kävi poikaa sääli. Tuo pikku mies, joka muutoin on itse mukautuvaisuus, kuuluu opettajiansa kohtaan olleen uppiniskainen kuin vanha kyyti hevonen."
"Nyt teidän pitää ryhtyä kokoamaan kapineita muuttoa varten, mamseli
Staal", käski everstinna.
Tein työtä minkä jaksoin, mutta käsien kootessa laseja, posliinitavaroita ynnä muuta, seurasivat ajatukset siroa ja somaa olentoa, joka laulellen riensi metsäpolkua pitkin, ison vaaleanharmaan, ruskeatäpläisen jahtikoiran seuraamana.
Minusta tuntui tavallaan ikävältä jättää huvila ja muuttaa takaisin suureen rakennukseen Bredgaden varrelle, jossa tunsin olevani enemmän sisään teljetty ja jossa minulla oli harvemmin tilaisuutta olla yksin. Frederiksbergin puistossa en ollut, vaikka se kuuluu melkein uskomattomalta, kertaakaan käynyt. Ajaessamme Vesterbron yli, näin minä suuren rakennuksen kohonneen meidän pienen talomme paikalle. Se oli äskettäin saatu katon alle, sillä harjalla komeili vihreä seppele liehuvine nauhoineen kirkasta taivasta vasten.
YHDESTOISTA LUKU.
On kerrassaan tuskallista poissaolevana, kysellessään rakkaan sairaan tilaa, aina saada vastaukseksi: hän on hiukan parempi. Miten kernaasti olisin itse tahtonut nähdä äitiä, voidakseni itse huomata, ettei häntä muu vaivannut kuin vähäinen voimattomuus, joka johtui unettomuudesta. Ajattelin usein tohtori Stubin neuvoa, lämpimämpää ilmanalaa, ja toivoin, että äidin veli panisi toimeen matkan Italiaan. Mutta niin omituisen ristiriitainen on ihmisluonto, että kun toivoni täyttyi, kun minulle ilmoitettiin, että he todella matkustaisivat, tunsin ennemmin surua kuin iloa. Kuinka moni olikaan lähtenyt kuolemaan sinne, missä luuli paranevansa. Jospa edes olisin saanut tavata heitä kerran ennen heidän lähtöänsä, mutta se oli mahdotonta, ja kirjeenvaihtommekin, ainoa, mutta suuri lohdutukseni, oli siitä lähtien käyvä harvemmaksi ja epäsäännöllisemmäksi kuin ennen.
Lokakuun viidentenätoista päivänä he matkustivat, äiti, Minna, kreivi Örnklo ja hänen poikansa. Sää oli kesäisen kaunis. Minä koetin mikäli mahdollista heittää kaikki huolet sekä uskolla ja toivolla ajatella tulevaisuutta.
Henriette oli uskottuni. Hänelle minä ilmaisin pelkoni ja toivoni, hänelle kuvailin niitä onnen päiviä, joita ennen olimme viettäneet, eikä hän koskaan kyllästynyt kuuntelemaan eikä kyselemään. Näen niin selvään ajatuksissani, kuinka hänen pienet kasvonsa loistivat ilosta, kun hän toi minulle kirjeen. Luutnantti Duelle en puhunut rakkaistani, sillä minusta tuntui, kuin hän ei olisi sen enempää heistä välittänyt. Sitä paitsi en tahtonut kuulla hänen mainitsevan äidin ja Minnan nimeä tavallisella kevyellä äänellään. Muuten oli hän minulle aina erinomaisen ystävällinen, ja minä rupesin pitämään hänestä yhä enemmän. Hänen hyvät puolensa tulivat selvimmin näkyviin, — luulenpa oikeastaan vastoin hänen tahtoansa, — kun hän puhui ruotsalaisesta morsiamestaan ja heidän tulevasta kodistaan. Sitä vastoin tulivat hänen pahat puolensa ilmi, — niitä hänellä valitettavasti myöskin oli, eikä hän tosiaankaan koettanut niitä peittää, — kun hän arvosteli muita ihmisiä ja salaisella nautinnolla luetteli heidän vikojaan.
Salaneuvoksetar Trolle ja luutnantti Due, — tuntuu omituiselta mainita kaksi niin vastakkaista luonnetta yht'aikaa, — koettivat joka tilaisuudessa minua korottaa, kun taas everstinna ja Amalia, juuri siitä syystä, koettivat alentaa minua ja osottaa, että olin ainoastaan palvelija. Eversti minua tuskin huomasi. Kerran kun hänen vaimonsa valitti hänelle olevansa minuun tyytymätön, kuulin hänen tosin sanovan:
"Helene hyvä, onhan kokemus nyt osottanut, ettei kukaan heistä kelpaa. Tämä tuntuu minusta kuitenkin olevan kunnollisimpia. Hänen aikanaan on täällä ainakin ollut rauha, eikä minun ole tarvinnut asioihin sekaantua."
"Voi, niitä miehiä", huokasi rouva Bärenschild, "itsekkäitä ovat alusta loppuun asti. Tyhmin teko, minkä koskaan olen tehnyt, on se, että menin naimisiin. Kun sinä vain olet ikävyyksistä vapaa, hyvä Bärenschild, et välitä vähääkään siitä, että minua syrjäytetään."
"Kun kaksi ihmistä yhdessä ovat tehneet tyhmyyden, menettelevät he viisaimmin, kun ovat toisiaan siitä muistuttamatta", vastasi eversti lähtien uhkaavan näköisenä huoneesta pois.
Kun Amalian piti mennä teatteriin, oli hänellä paljon puuhaa puvustansa. Se antoi paljon miettimisen aihetta, sillä sen piti tietysti olla viimeisen muodin mukainen, mutta siinä piti sen lisäksi olla hänen oman persoonallisuutensa leima. Harvinainen ja silmiinpistävä oli sovitettava yhteen suurimman aistikkaisuuden kanssa. Rahoja ei säästetty, ja minusta tuntui, kuin olisi näytelmäkappale ollut aivan sivuseikka, ja hän olisi mennyt sinne ainoastaan tullakseen ihailluksi.
"Pitäkää huolta lampuista ja tulesta, mamseli Staal", sanoi everstinna heidän mennessään pois, "joka tunti täytyy teidän käydä kaikissa huoneissa. Palvelija ei saa lisätä puita uuneihin, minua pelottaa niin kovasti. Te ette saa lähteä minuutiksikaan pois talosta. Kenties minä lähetän tänne jonkun katsomaan, onko täällä kaikki hyvin."
Tuo uhkaus ei koskaan toteutunut, mutta everstinna luuli yhä vielä, että minussa piili halu juosta pois, ja sen vuoksi hän piti tarpeellisena minua pelottaa.
Tohtori Stub kävi vähän väliä hoitelemassa rouvan itsepäistä päänsärkyä. Vaikka hän ei millään tavalla osottanut minua muistavansa, oli minusta kuitenkin hauska nähdä hänen juhlallisuuttaan ja liikkumattomia kasvojaan. Järkähtämättömän tyynesti kuunteli hän rouva Bärenschildin valituksia, antoi tarpeelliset määräykset ja poistui sitten, ilmielävänä jääpuikkona, kuten Frederik Due sanoi.
"Jospa sinä olisit täällä, Marie", kirjoitti Minna Neapelista, "olisi onnemme täydellinen. Nyt olemme onnellisia ainoastaan siinä toivossa, että tämä verraton ilma tekisi äidin terveeksi, jotta me voisimme jälleen yhtyä. Ystävämme professori Lange iloitsee meidän täällä olostamme. Hän on täällä kuin kotonaan. Ylhäiset ja alhaiset, kaikki he hänestä pitävät, ja hän tietysti myös pitää heistä. Me kävelemme pitkiä matkoja tässä paratiisillisessa seudussa ja puhumme silloin enimmäkseen sinusta, Mie. Professori on hyvin pahoillaan siitä, että sinä et ole täällä. Hän tahtoisi niin kernaasti näyttää sinulle maalauksiansa. Joka tapauksessa on hän hyvillään siitä, että olet joutunut hyvien ihmisten luo, sillä hän tuntee eversti Bärenschildin perheen ja pitää heistä paljon, etenkin tyttärestä. Christiankin tuntee heidät ja kiittelee heitä, joka on äidille suuri lohdutus, sillä hän on aina huolissaan sinun tähtesi, sisko kulta, vaikka kirjeissäsi tunnutkin tyytyväiseltä.
"Olemme tutustuneet erääseen nuoreen tanskalaiseen tyttöön, Hedevig Bang'iin, joka on täällä veljensä kanssa. Hänellä on keuhkotauti eikä häntä voitane pelastaa kuolemasta. Voi, Marie, sitä on niin raskasta ajatella. Päivä päivältä hän käy heikommaksi, mutta hän on niin kärsivällinen, niin ystävällinen ja iloinen. Hän rakastaa äitiä. Sinutkin hän hyvin tuntee meidän kertomuksistamme ja lähettää sinulle sydämmellisimmät terveisensä.
"Christian serkku on omituisesti muuttunut, on aivan kuin toinen ihminen. Hän lukee melkein herkeämättä, mutta hänellä onkin paljon opittavaa, tiedätkö. Hän on myös vakavampi, ja eno kehuu häntä siksi, että hän ajattelee ennenkuin puhuu, jota hän ei ole ennen tehnyt. Kummallinen Christian joka tapauksessa on, mutta hän on niin hyvä ja hellä äitiä kohtaan, että oikein hänestä pidän.
"Hyvästi, Marie. Professorin mielestä eivät kirjeesi ole tarpeeksi pitkiä. Hän tahtoisi kuulla jotakin uutta rakkaasta Kööpenhaminastaan, jotakin joka ei seiso sanomalehdissä, kuten hän sanoo. Äiti ja minä tahdomme vain kuulla sinusta itsestäsi, ajatuksistasi ja tunteistasi. Olethan oikein terve ja pidät hyvää huolta itsestäsi? Oletko kasvanut?
"Hyvästi, Mie, ja ajattele edes puoleksi niin paljon Minnaasi, kuin hän ajattelee sinua.
"P.S. Asuntomme vieressä on pieni puutarha, josta on näköala merelle päin. Siellä äiti istuu koko aamupäivän akaasia-puun alla ja katsellessaan tuota ihmeen ihanaa näköalaa, uneksii hän kodista Tanskassa, jossa hän saa nähdä näön, joka kuitenkin on hänelle kaikkein rakkain: sinun kasvosi."
Niin hellästi minua rakastettiin. Se kevensi sydäntäni, antoi voimaa olemaan kärsivällinen ja katkaisi loukkauksilta odan.
Kun meillä oli vieraita, täytyi minun usein tuntikausia soittaa pianoa nuorten tanssiessa. Toisinaan minut silloin valtasi omituinen mieliala. Olisin paljoa mieluummin itkenyt kuin noita iloisia säveliä virittänyt. Kun kuulin naurua ja riemua, mietiskelin, olivatko he todella sydämmestään iloisia, ja kun näin nuo komeat herrat ja kauniit naiset, tunsin vilkasta halua tietää, olivatko he sisimmässäänkin kauniit, oliko heidän ystävällisyytensä tarkoitettua, ja olivatko sanat, jotka tulvivat heidän huuliltaan, tosia. Toisin ajoin taas, kun mieleni oli tasapainossa, iloitsin soitosta, huomasin että minäkin olin nuori, ja jalkani liikkui vaistomaisesti tahdin mukaan. Jospa edes yhden ainoan kerran saisin tanssia muitten mukana! Mutta eihän se käynyt laatuun, minä olin mamseli Staal, jonka ainoastaan tuli soittaa.
Eräänä päivänä oli meillä tavallista suuremmat pidot sen johdosta, että eräs kaukainen sukulainen oli mennyt kihloihin rikkaan tilanomistajan kanssa. Silloinkin tanssittiin, enkä minä voinut kylläkseni katsella nuorta paria, etenkin morsianta, joka oli niin naisellisen suloinen kainossa rakkaudessaan. Suuressa onnessaan ei hän voinut nähdä huolestuneita eikä edes vakavia kasvoja lähellään, jonka vuoksi hän tuli luokseni, laski kätensä olkapäälleni ja virkkoi:
"Nyt te olette soittanut meille niin kauniisti ja niin kauan, nyt teidän todellakin pitää tanssia."
En koskaan unohda hänen ystävällisyyttään, hänen kaunista hymyään ja hänen säteileviä silmiänsä. Hän veti minut lempeästi ylös tuolilta, viittasi sulhaselleen ja istuutui minun paikalleni.
Tuo komea herra kumarsi minulle ja pian me olimme tanssin pyörteessä.
Olin aivan päästäni pyörällä, sillä se oli tapahtunut niin odottamatta.
Minun olisi varmaankin pitänyt kieltäytyä.
"Tehän tanssitte mainiosti", huudahti Frederik. "Teidän täytyy totta totisesti tanssia minunkin kanssani."
Hän ei välittänyt kiellostani, ja jälleen olin minä tanssivien joukossa.
"Olkoon tämä viimeinen kerta, mamseli Staal, kun te panette toimeen tämmöisiä kohtauksia", kuiskasi rouva Bärenschild, "muuten minun on pakko, niin ikävältä kuin se tuntuukin, mamseli hyvä, muistuttaa teille julkisesti, kuka olette."
Menin takaisin pianon ääreen, saatuani nöyryytyksellä maksaa lyhyen iloni.
Hyvin usein sain kokea vääryyttä, mutta samaten kuin ansaitsematon kiitos synnyttää salaista katkeruutta, samoin herättää vääryys salaista tyydytystä. "Niin et minua arvostelisi, jos voisit katsoa sydämmeeni." Se on katkera ajatus edellisessä tapauksessa ja tyydyttävä jälkimäisessä.
Monena raskaana hetkenä ajattelin sanoja, joita äiti oli lausunut oman kokemuksensa nojalla: "Kaikkinainen henkinen hyvä tulee osaksemme siinä määrin, kuinka vakavasti ja hartaasti me sitä pyydämme." — Kun koko sydämmestäni rukoilin itselleni kärsivällisyyttä, sainkin sitä, en omasta voimastani, vaan se annettiin minulle korkeudesta.
Amalia kiivastui toisinaan kaksin verroin, kun minä tyynenä ja äänettömänä kuuntelin hänen moitteitaan:
"On kuin kaataisin vettä hanhen päälle. Luulenpa todellakin, ettei mikään pysty tuohon ihmiseen!"
Tuli kolkko ja kostea joulukuu pimeine aamuineen ja pitkine iltoineen. Minä sain tavallista enemmän puuhaa, sillä Amalian piti, luutnantin sanoja käyttääkseni, valmistaa koko joukko tavaroita jouluksi. Hänen omat pukunsa olivat kuitenkin tärkeimmät, ja niitä parannellessani tulin ajatelleeksi yhtä ja toista. Minkä vuoksi tehtiin kaikkia näitä valmistuksia? Tiesivätkö he mitä joulu merkitsi? Onhan kuitenkin tapana viettää ainoastaan ystävien syntymäpäiviä, eikä vierasten, ja silloin vietetään niitä tavalla, jonka tiedetään ystäviä miellyttävän ja ilahuttavan. Ja kiinnittäessäni reunusteita hameeseen lukemattomilla pienillä nauhasolmukkeilla, mietin, mitä joulun Herra mahtoi arvella heidän käytöksestään, mutta samassa kaduin ajatuksiani ja pyysin hartaasti, että hän lahjoittaisi minulle sääliväisen ja lempeän mielen.
Luutnantti Due matkusti joulukuun alussa Ruotsiin, serkkunsa luo, kuten sanottiin. Hän oli saanut loman uudenvuoden päivään asti.
Koko perheen piti viettää joulu-iltaa everstin äidin luona, joka oli hyvin iäkäs eikä koskaan liikkunut talostaan, mutta juhlatilaisuuksina kokosi lapset ja lastenlapset ympärilleen.
Amalia oli kaunis ja iloinen sinä iltana. Hän oli isoäidin suosikki ja odotti suuremmoista joululahjaa. Louise ja Henriette taputtivat käsiään ja näyttivät valkoisissa puvuissaan pieniltä enkeleiltä. Heillä oli joulu sydämmessä, vaikka siihen tosin sekaantui joulukuusi, makeiset ja lahjat, kuten lasten ajatuksissa ainakin, mutta se oli siellä kuitenkin.
"Vartioikaa tulta, mamseli Staal, älkääkä taivaan nimessä panko liian paljon puita uuniin! Te vastaatte koko talosta ja pysytte tietysti kotona. — Tule Henriette! Onpa todella naurettavaa nähdä tuota liikuttavaa hyvästijättöä sinun ja mamselin välillä. Sinun pitäisi muistaa, että jo olet suuri tyttö."
Ja pois he ajoivat jättäen minut yksin, mutta ensi kertaa ilman työtä.
Kävelin edestakaisin isossa arkihuoneessa, lankesin polvilleni kiittäen Jumalaa siitä, että minäkin olin osallinen joulun ihanuudesta, itkin ja olin kuitenkin niin iloinen. Sieluni kohosi yli ajan ja paikan, kohosi sinne, jossa surua ja eron katkeruutta ei enää ole olemassa. En ollut pitkään aikaan saanut kirjettä enkä kuitenkaan pelännyt rakkaitteni puolesta. Uskoin huoleni Herran huomaan, armollisen, rakkaan Herrani, joka kyllä heitä varjelisi. Ajattelin äidin kysymystä: "Olemmeko hänen nimessään voittaneet jonkun vian tai omistaneet jonkun hyveen?" Mitä minä vastaisin?
Kulunut vuosi oli opettanut minua täysin tuntemaan puutteeni, mutta oli samalla myöskin opettanut, mistä saisin voimaa ne voittamaan. Vastoinkäymisen koulu oli tehnyt minulle hyvää. Minusta tuntui kuin olisin tullut lähemmäksi Jumalaa. Hän oli minua vahvistanut, kun olin masentunut, hän oli antanut minulle uusia ystäviä siellä, missä vähimmin olin luullut niitä löytäväni.
Missähän tulisin ensi jouluni viettämään? Vastaukseksi johtui mieleeni
C. Hauch'in sepittämä värssy Paul Gerhard'in mukaan:
Se Herra, jonka Henki loi
Sun maasta voimallansa,
Myös varjella sun sielus voi
Hyvässä huomassansa.
Siis Herran aikaa vuota vaan,
Kun kärsimykset kohtaa!
Hän neuvon tietää ainiaan
Ja kaikki parhain johtaa.
Joku koputti ovea, ja hämmästyksekseni astui Lise sisään.
"Voi, mamseli Staal, olen niin monta kertaa ajatellut sitä, mitä te sanoitte, että minun piti oppia teitä paremmin tuntemaan. Pikku Henriette-neiti arveli, että minun pitäisi sanoa se teille. Jumala tietää minun useasti katuneen, että olin vähän nenäkäs teitä kohtaan alussa, mutta nyt tunnen mamselin, olen nähnyt kuinka kärsivällinen te olette ollut, ettekä koskaan ole puhunut pahaa kestään ihmisestä, vaan päinvastoin olette koettanut puolustaa, kun vain suinkin olette voinut. — Isä-vainajani sanoi, että on sanoja, jotka tarttuvat kurkkuun, ja minä huomaan, että 'anteeksi' on yksi niitä, mutta sanotuksi sen pitää tulla joka tapauksessa."
"Kiitos, Lise, olette tuottanut minulle todellisen ilon."
"Onpa minulla teille parempaakin."
Lise avasi oven ruokasaliin, jossa sievä teepöytä oli katettuna. Keskellä sitä komeili suuri joulukakku vahakynttilöiden ympäröimänä, kuusenoksa pistettynä keskelle.
"Tämän on Henriette-neiti toimittanut. Hän pitää mamselista aivan kuin olisitte hänen oma sisarensa, ja parempi sisar olettekin häntä kohtaan kuin tuo toinen, no, se on totta, niin kai minun ei pitäisi puhua. Olkaa nyt hyvä ja istukaa, mamseli Staal, ja pitäkää hyvänänne. Joulukakku on herkullinen, sen tiedän varmaan, sillä sulhaseni, Anton Jensen, on leipurinkisälli ja hän on sen itse leiponut."
"Ettekö tahdo jäädä juomaan teetä kanssani, Lise."
Hän kiitti, istuutui ujostellen tuolin laidalle ja rupesi leikkaamaan joulukakkua. Ennenkuin tee oli juotu, tiesin minä, mimmoiselta Anton Jensen näytti kiireestä kantapäähän, tunsin hänen hyvät ominaisuutensa ja vikansa, joista suurin oli halu olla hieno ja hiukan keikaileva, vika, josta Lise kuitenkin puhui tuntuvalla ylpeydellä.
Ovikello soi, ja Lise riensi miespalvelijan poissaollessa avaamaan.
"No, Jumalan kiitos, onhan teilläkin siis ystäviä, jotka tahtovat teitä ilahuttaa. Tässä on teille kääry."
Italiasta! Riemu täytti rintani. Otin pienen, kevyen kääryn käteeni ja suutelin sitä moneen kertaan. Sitten menin arkihuoneeseen, asetin kaksi kynttilää pöydälle rakkaan sotilastaulun alle ja panin kääryni ja Hennyn kuusenoksan kynttilöiden väliin. Lise vetäytyi pois, minä olin yksinäni ja sain rauhassa iloita pienestä joulupöydästäni.
Vasta jonkun ajan kuluttua avasin kääryn. Se sisälsi kauniin hiusrannerenkaan. Äidin ihanien ruskeiden hiuksien tummalle pohjalle oli kiinnitetty kullankiiltävä lehtikiehkura Minnan kutreista. Lukko oli norsunluusta, ja sille oli professori maalannut kauniin pienen kyyhkysen vihreä lehti nokassa: kyyhkyn öljypuunlehtineen. Sillä oli oma merkityksensä, sen tiesin, sillä hän ei olisi minua pettänyt väärällä toivolla.
Sydämmeni oli täynnä ylistystä ja kiitosta, ja minä rukoilin siunausta rakkailleni.
Mutta kenenkä hiuksista oli tuo musta seppele, joka lukkoa ympäröi? Sen kai kirje minulle sanoisi. Voi, se oli Hedevigin tukkaa, tuon lempeän, suloisen Hedevigin. Hän oli myös kirjoittanut muutamia rivejä:
"Iloista joulua! Pidän teistä hyvin paljon ja tahtoisin niin kernaasti teitä nähdä, mutta se kyllä ei tapahdu. Ensi joulua tulen viettämään paremmassa paikassa. Mutta vaikka emme koskaan tapaisikaan toisiamme, toivon että kuitenkin suotte minulle toisinaan ystävällisen ajatuksen ettekä pahastu siitä, että minun hiukseni ovat yhdistetyt niihin, jotka ovat teille paljon rakkaammat, äitinne ja sisarenne hiuksiin. Koko sydämmestäni toivotan teille iloista joulua.
Hedevig Bang."
Minna oli kirjoittanut mitä toivorikkaimman kirjeen, ja äiti sanomattoman hellän, mutta samalla tutkivan. "Jos olisit luonani, pikku Mie, täytyisi sinun tehdä tarkempaa selkoa asioista. Panisin sinut oikein kovalle, sinä tuhma tyttö."
Hänen käsialansa oli entistä vakaantuneempi. Ilokseni sen huomasin. Professorin kirje oli lystikäs ja iloinen. "Magneetti vetää minua pohjoista kohti", kirjoitti hän.
Olin niin iloinen että vallan olin unohtanut uunit. Onneksi ei vielä ollut myöhäistä ja kun valkea räiskyi kaikissa huoneissa, istuuduin pianon ääreen ja lauloin "lapsesta, joka syntyi Betlehemissä".
Kello yksi tulivat vaunut. Minä juoksin alas ottamaan heitä vastaan, hartaasti toivoen voivani jakaa heillekin hiukan joulu-ilostani.
"Iloista joulua!"
Everstinna katsoi minuun ikäänkuin olisi epäillyt minun sytyttäneen talon palamaan tai varastaneen hopeatavarat. Amalia vastasi koneellisesti: "Samaten".
"Hyi, kuinka minulla on ollut ikävä tänä iltana! Olipa se kuitenkin harmillista että isoäidin piti antaa minulle kiinalainen saali ja vielä aivan samanlainen kuin minulla jo ennestään on. Teidän täytyy käydä se vaihtamassa, mamseli Staal."
Minä syleilin pientä Hennyä, kiittäen häntä toimittamastaan yllätyksestä. Sitten näytin lapsille rannerenkaani.
"Luuletko sinä todellakin, että kyyhkynen merkitsee niin paljon. Jumalan kiitos, silloin minun rukoukseni käy toteen, sillä rukoilin aamulla oikein hartaasti, että sinä tulevana jouluna saisit olla äitisi luona ja sinun olisi oikein hyvä olla."
"Hyi, Henny, kuinka voit semmoista toivoa? Ei Marie saa lähteä meiltä pois, emme me tule toimeen ilman häntä, emme millään tavalla."
Suutelin heitä ja kiitin siitä rakkaudesta, jota he kumpikin omalla tavallaan minulle osottivat.
Uudenvuoden aattona oli meillä suuret pidot tansseineen, arpajaisineen ja joulupuineen. Joulukuusen koristaminen annettiin minun tehtäväkseni ja aamusta varhain työskentelin minä numeroimisella ja ripustamisella.
Rypäleet, konvehdit, kallisarvoiset korutavarat sekä monenlaiset ommellut esineet, jotka suurimmaksi osaksi olivat minun valmistamiani, peittivät suuren kuusen melkein kokonaan, ja oikein oli vaikeata saada tilaa kaikille kirjaville lampuille. Ajattelin meidän pientä joulukuustamme kapeine vahakynttilöineen ja muutamine pähkinöineen ja omenineen. Herättäisiköhän tämä puoleksikaan niin paljon iloa? Ajattelin, että arpajaiset eivät ole minulle mieleen. Niistä puuttuu se, mikä lahjassa enimmin miellyttää, nimittäin ystävällinen tapa arvata ja täyttää toisen toivomus. Antaja ei ole rakkaudella lahjan saajaa muistellut. Minun täten miettiessäni sain vihdoin puun valmiiksi ja siinä se seisoi niin rikkaana, ylpeänä ja komeana, että en voinut olla sitä ihailematta.
Vilkas ja iloinen oli se seura, joka illallisen jälkeen astui saliin valaistua puuta ihailemaan. Kaikki kiittelivät Amaliata. "Neidillä on verraton järjestämisen taito", sokelti kosija. Hän tarjoutui sen jälkeen arpalippuja tarjoamaan ja tuli lopulta minunkin luokseni. Minulla oli juuri aikomus kieltää, kun everstinna virkkoi:
"Mamseli ei ota osaa leikkiin, hän saa omansa huomenna."
Salaneuvoksetar Trolle lähestyi häntä ja kysyi hyvin kohteliaasti ja tyynesti:
"Toivottavasti, rakas serkkuni, se ei ole kello."
"Kello?" toisti hämmästynyt everstinna.
"Sepä hyvä, ettei niin ole laita. Pelkäsin että olitte ehtineet ennen minua. Minä olin jo aikoja sitten päättänyt antaa mamseli Staalille tämän kellon kunnioitukseni ja ystävyyteni osotukseksi."
Kaikkien silmät olivat luotuina donna Grandezzaan ja minuun, kun hän tavallista suuremmalla arvokkuudella otti vitjat ja kellon kaulastaan ja ripusti ne minun kaulaani.
En tiedä, oliko hän todella edeltäpäin päättänyt sen tehdä, vai päättikö hän nöyryytyksen hetkenä antaa minulle suurenmoisen hyvityksen.
"Ja nyt, rakas mamseli Staal", lisäsi hän hiljaa, "toivotan teille parempaa vuotta ja uudistan kesäisen tarjoumukseni."
Kiitin häntä täydestä sydämmestäni, mutta kieltäydyin sekä kerroin, että minulla oli entistä enemmän toivoa päästä takaisin omaisteni luo.
Niin ystävällisesti kuin salaneuvoksetar Trolle aina minua kohtelikin, ei hän kuitenkaan ollut ensinkään tuttavallinen. Hänen hyvyytensä oli vanhemman, ylhäisen naisen hyvyyttä vaatimatonta nuorta tyttöä kohtaan.
"Onnellista uutta vuotta, tuhat kertaa parempaa kuin edellinen on ollut", huusi pikku Henny seuraavana aamuna.
"Onnellista uutta vuotta, ja toivon teidän pääsevän täältä pois", sanoi
Lise. "Ei elämä täällä ole nuorta ihmistä varten."
Kaikki ystäväni toivottivat minulle parempaa vuotta. Se varmaankin merkitsi hyvää, ja minä alotin vuoden 1859 paraimmilla toiveilla.
Tullessani sisään sain minä "omani" yhdessä muitten palvelijain kanssa, nimittäin kymmenen riksiä. Minua ei haluttanut käyttää niitä omiin tarpeisiini, vaan päätin ostaa niillä kaksi hopealusikkaa Liselle ja Anton Jensenille.
Luutnantti Due saapui kotiin iltapäivällä. Hän näytti onnelliselta ja miehekkäältä. Ylimielisyys oli kuin poispuhallettu, mutta ei kestänyt kauan ennenkuin rouva Bärenschildin ja Amalian pisteliäät huomautukset saivat hänet entiselleen.
"Olen oikein ikävöinyt saada puhua kahden kesken kanssanne, hyvä neiti Staal", sanoi hän seuraavana aamuna. "Minulla on teille kaikkein lämpimimmät terveiset ja sen lisäksi kirje. Kenties tahdotte ensiksi lukea sen."
Hän näytti kovin veitikkamaiselta ojentaessaan minulle kirjeen. Se oli Maijalta, ja siinä hän mitä herttaisimmalla tavalla pyysi minua pitämään hänen kotiansa omanani ja, niinpian kuin kevään tullen matka kävisi vähemmän vaivaloiseksi, tulemaan sinne. Ystäviä heillä oli melkein kaikkialla, kirjoitti hän. He ottaisivat minut avosylin vastaan. Lähemmin voitaisiin asiasta sopia, kun olin tehnyt päätökseni.
"Totta puhuen, neiti Staal, ei minusta kirjeen pitäisi antaa itkun aihetta."
"Minä itkenkin ilosta ja kiitollisuudesta. On suloista oppia tuntemaan niin hyviä ihmisiä, mutta tarjoumusta en voi ottaa vastaan."
"Ette voi ottaa vastaan! No, sepä vasta on kaunis tapa osottaa iloaan ja kiitollisuuttaan."
"Älkää toki pahastuko. Eihän semmoista tarjoumusta sovi hylätä väärästä kunniantunnosta tai muista sentapaisista syistä. Empimättä ottaisin sen vastaan, ellen toivoisi piakkoin voivani päästä takaisin omaisteni luo."
"Omaistenne luo! En anna tupakkapiippuakaan teidän omai… anteeksi. Kuulkaapa nyt, hyvä neiti, kuvaus kodista, joka teille tarjotaan, ennenkuin sen hylkäätte."
Luutnantti Due otti kahvimyllyn ompelulippaastani, asettui mukavasti istumaan ja rupesi kertomaan, jota tehdessään hän lakkaamatta veti kyynäränmitan ulos ja jauhoi sen takaisin sisään.
"Pappila on vanha ja rappeutunut, mutta niin vaatimattomia kuin huonekalut ovatkin, tuntuvat nuo matalat, tilavat huoneet sanomattoman hauskoilta ja kodikkailta. Puutarha on suuri ja täynnä ruusuja sekä muita kukkasia. Niitä Maija yksin hoitaa. Eikö teitä haluttaisi auttaa häntä? Seutu, — no, semmoista minä en erikoisesti käsitä, ihmiset ovat minusta pääasia. Alotan sen vuoksi talon isännästä. Älkää odottako tapaavanne yhtä noita vakavia pappismiehiä, joiden synkistä kasvoista kymmenen askeleen päästä voi lukea, että maailma on murheen laakso. Päinvastoin, hän on iloinen, lystikäs, pitää puolenkillingin vististä ja pienestä punssilasista hauskassa seurassa sekä muistoistaan iloisilta ylioppilasajoiltansa. Hän rakastaa nuorisoa ja huvia, on sukkela ja leikkisä, mutta — niin, se seikka tulee kohottamaan häntä teidän silmissänne — eräässä asiassa ei hän kärsi pilaa. Kun joku pastorin iloisen käytöksen rohkaisemana uskaltaa antaa ivan nuolien eksyä uskonnon alalle, muuttuu vieraanvarainen isäntä aivan kokonaan, ja tuo onneton ihminen saa kiittää onneaan, jos häntä ei ajeta ovesta ulos. Hänen saarnojansa en rohkene arvostella, tiedän vain, että ne Maijan mielestä ovat kauniit. Minä pidän enemmän teoista kuin sanoista ja monena kylmänä, pimeänä yönä olen nähnyt hänen nurkumatta nousevan vuoteeltaan lähteäkseen viemään sairaalle lohdutusta, eikä ainoastaan henkistä, vaan Maijan täytyy myös pitää huolta siitä, että hän saa vaunuihinsa korin, joka sisältää jotakin ravitsevaa potilaalle. Auttaapa hän köyhiä seurakuntalaisiaan rahallakin, joita oikeastaan ei olisi liikenemään asti, ja niin totta kuin elän, on hänen siitä syystä pakko käyttää paikatuita saappaita juhlatilaisuuksissakin. Hänen vaimonsa on itse hyväntahtoisuus. Hänen elämäntehtävänään on tehdä vierasten — siellä on aina vieraita — ja talon omien asukkaiden olo niin hauskaksi kuin mahdollista. Ken tahtoo hänet ystäväkseen, ottakoon vain runsaasti lautaselleen hänen herkullisista ruuistaan. Ihmisistä, joilla on huono ruokahalu, ei hän yleensä pidä. Mutta teidän ei kuitenkaan tarvitse pelätä, että hän siitä syystä rupeaisi teitä vihaamaan. Ei Maijakaan syö paljon. Kunnon anoppini pitää lavertelemisesta hiukan enemmän kuin miehensä soisi, mutta ainakin minun mielestäni se vain tekee hänet hauskemmaksi. Kas, semmoinen on pariskunta. Nyt tulee Maijan vuoro ja minun täytyy koettaa esittää hänet lyhyesti. Oikeastaanhan te hänet jo tunnette monista kertomuksistani. Hän muistuttaa enimmin isäänsä ja on paras tyttö taivaan alla. Hänen sydämmensä on avoin kaikkien suruille ja iloille ja hän on aina valmis lohduttamaan, rohkaisemaan ja puolustamaan. — Palvelijat ovat kaikki talon palveluksessa harmaantuneita. Minä tosin vähän epäilen, että he salaa petkuttavat kelpo pastoriansa, mutta mitäpä siitä, sitä enemmän he hänestä pitävät. No, neiti Staal, nyt on kuvaukseni valmis. Pastori tulee olemaan isänne, hänen vaimonsa äitinne, ja Maija sisarenne. Voitteko vastustaa semmoista sisarta, hennotteko pahoittaa Maijan mieltä antamalla kieltävän vastauksen?"
"Ei se tule hänen mieltänsä pahoittamaan, vaan päinvastoin ilahuttamaan, että minä pääsen omaisteni luo. Kun ensi kerran kirjoitatte, annatte kai minun liittää pienen kirjelipun omaanne, jossa saan häntä sydämmeni pohjasta kiittää."
"Enhän voi teitä pakottaa, mutta tätä en todellakaan olisi odottanut. Käsitätte kai, että siitä, joka teistä pitää, ei tunnu hauskalta nähdä, kuinka teitä täällä kohdellaan. Se tuntuu kerrassaan tuskalliselta, varsinkin kun sekaantumalla asiaan ainoastaan pahentaisin asemaanne. Te olette niitä ihmisiä, joista enimmin pidän, ja olin vilpittömästi iloinnut siitä, että pääsisitte hyvään turvaan."
"Niin pääsenkin aikoinani. Kiitän teitä sydämmellisesti kaikesta ystävällisyydestänne, eikä minun tarvinne sanoa, että minäkin pidän paljon teistä."
"Sitä älkää tehkö. Minussa ei ole mitään, joka sitä ansaitsee. Uskokaa pois, monta kertaa minä vihaan itseäni."
Luutnantti Due pyyhkäisi kädellä otsaansa ikäänkuin karkottaakseen tulossa olevaa synkkää mielialaa, ja lisäsi puoleksi vakavalla, puoleksi kevytmielisellä äänellä. "Minä olen pohjaltani kehno mies, älkää naurako, siitä ei voi olla eri mieltä, että minä pohjaltani olen kehno mies."