KAHDESTOISTA LUKU.
Äiti ja Minna eivät voineet aavistaa, mihin aikaan ja minkälaisissa oloissa heille kirjoitin. He olisivat suuresti hämmästyneet, jos olisivat nähneet minun istuvan yöllä kirjoittamassa päällystakki yllä ja pesukaapin kansi pöytänä, pakkasen piirtäessä koreita kukkasiaan akkunaruuduille. Meillä ei näet ollut uunia pienessä huoneessamme, vaan oli tyydyttävä siihen lämpöön, minkä Amalia meille huoneestansa soi, ja kuta kovempi pakkanen oli, sitä vähemmän hän tahtoi luovuttaa muille. Välistä voin tuskin pitää kynää kädessäni, niin kohmettuneet olivat sormeni. Jalat sitä vastoin olivat mukavasti asetetut pehmeään nukensänkyyn, jonka Henriette oli minulle luovuttanut siihen tarkoitukseen.
"Tässä on teille työtä, mamseli Staal", huudahti Amalia eräänä päivänä kasvot ilosta loistavina. "Varmasti tulet kadehtimaan minua, äiti. Katsoppa tätä nenäliinan mallia! Se on äskettäin tullut Parisista, ja keisarinnalla on samanlainen. Eikö se ole kaunis? Nyt on vain saatava nimi, joka siihen sopii. Teidän täytyy mennä Davidsenille, mamseli Staal, sitä tilaamaan. Kuta pikemmin voimme alkaa, sitä parempi."
Katselin kauhistuksella leveätä reunusta, jonka muodostivat kukkaiskiehkurat ja melkein näkymättömät rei'ät ja pohjat. Tulisinko jäämään sinne niin pitkäksi aikaa, että saisin sen valmiiksi? Se hetki tuntui melkein juhlalliselta, jolloin ensimmäiset pistot ompelin.
Kevät teki vähitellen tuloaan. Sain sen ensi tervehdykset orvokkikimppujen kautta, jotka ostin pieneltä tyrkyttelevältä myyjältä. Huhtikuun puolivälissä valmistui kahdeskymmenes osa nenäliinasta. Muistan hyvin, kuinka mieleni oli raskas sinä päivänä. Salaneuvoksetar Trolle oli matkustanut erään sukulaisen luo Holsteiniin epämääräiseksi ajaksi. En ollut pitkään aikaan saanut kirjettä omaisiltani. Everstinna oli hyvin ärtyisä, ja Henriette sai toria sen vuoksi, että hän — aivan vastoin tahtoani — rupesi minua puolustamaan. Näytti siltä kuin kaikki olisi kääntynyt minua vastaan tuottaakseen minulle huolta. Mutta iltapuolella tuli Frederik tuoden jotakin kädessään.
"Tässä on teille vähän lohdutusta, jota te varmaan kovin kaipaattekin."
Se oli kirje Minnalta. Rouva Bärenschild huomasi iloni ja samassa silmänräpäyksessä otti hän ompelupöydästään lankavyyhdin.
"Tulkaapa pitämään minulle tätä, mamseli Staal."
"Enkö minä saa, äiti, Marie tahtoo kernaasti lukea kirjettään."
"Et, Henriette, sinä pidät käsiäsi niin levottomasti. — Kerimme nyt yhdellä kertaa nämä kaksi naulaa mattoa varten, mamseli hyvä."
Teinkö väärin luullessani hänen keksineen sen minua kiusataksensa? En voinut muuta. Mutta olihan kirje taskussani, ja se antoi minulle voimaa pitää nuo kaksi naulaa loppuun asti hymyssä suin. Sen jälkeen oli Amalia koristettava, he ajoivat pois, ja minä saatoin häiritsemättä lukea kirjettäni.
"Minulla on niin paljon kerrottavaa, Marie, ja tänään tunnen vielä tavallista selvemmin, kuinka huonosti kynä ja muste korvaavat suullisen keskustelun. Osaisin niin helposti kertoa sinulle kaikki, mutta kaikkea ei ole helppo kirjoittaa, ja kuitenkaan en voi pitää mitään sinulta salassa.
"Ajatteleppa, Mie, Christian-serkku piti minusta, ymmärrätkö, hän piti minusta niin paljon, että olisi tahtonut minut vaimokseen. Sinä et voi hämmästyä enemmän kuin minä, kun sen kuulin. Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä ja hämmästyin kovin, mutta kävin myös hyvin surulliseksi. Hän oli niin vakava, niin kiihkeä, oli kuin hänen elämänsä onni olisi riippunut minun vastauksestani, enkä kuitenkaan voinut vastata myöntävästi. Jos minä joskus maailmassa menisin naimisiin, täytyisi minun rakastaa miestäni enemmän kuin kaikkia muita, mutta minä pidän äidistä ja sinusta kymmenen kertaa enemmän kuin Christianista. Minuun koski sydänjuuria myöten nähdessäni, kuinka onnettomaksi hän kiellostani tuli. Olin vihoissani itselleni enkä kuitenkaan mistään hinnasta maailmassa olisi peruuttanut sanojani. Viimein pyysin häntä menemään äidin luo, ja sen hän tekikin. Minä menin ulos puutarhaan itkemään, mutta hetken kuluttua tuli Carl-eno luokseni, sulki minut syliinsä, puhutteli hellillä hyväilysanoilla ja vei minut sisään äidin luo. 'Kaikki on sovitettu, Louise', huudahti hän, 'tyttäresi on tehnyt kaiken hyväksi jälleen. Suhdettamme ei vähänkään varjo enää saa synkistyttää. Jos kohta sinä olet minua vastaan rikkonut, on tämä jalomielinen tyttö tehnyt niin suuren uhrauksen, että se sovittaa kaikki.'
"Voitko käsittää sitä, Marie, että Carl-eno sanoo rakastavansa minua kuin omaa tytärtään, ja kuitenkin on hän niin iloissaan siitä, etten rupea hänen tyttärekseen. Minusta siinä on käsittämätön ristiriita. En myöskään mitenkään saa häntä ymmärtämään, etten mitään uhrausta tehnyt, kun annoin Christianille rukkaset. Sanonpa mitä hyvänsä, on hän siitä kuitenkin vakuutettu. Se minua oikeastaan hiukan loukkaa, mutta hänen rakkautensa ja hellyytensä on niin suuri, että minun on mahdotonta olla hänelle suuttunut.
"Christian on nyt matkustanut pois maailmaa näkemään. Carl-enon mielestä ei meidän ollenkaan olisi pitänyt puhua keskenämme, mutta siihen minä en suostunut, se tuntui niin kylmältä ja tylyltä. Me kävelimme yhdessä päivää ennen hänen lähtöänsä, hän avasi minulle koko sydämmensä ja se kevensi hänen mieltään. 'Älä ole suruissasi minun tähteni, Minna', sanoi hän, 'kyllä minä tulen onnelliseksi, monta vertaa onnellisemmaksi, kuin jos en olisi sinuun tutustunut'.
"Carl-eno puhuu nyt usein isästä ja ottaa osaa keskusteluun, kun puhumme sinusta, sisko, jota hän — nyt voin sen sanoa — ei ennen ole tehnyt. Äiti voimistuu päivä päivältä, ja sitä on äärettömän hauska nähdä ja suloista on ajatella, että pian saamme tavata toisiamme. Voi, kuinka olisin onnellinen, jos Hedevig voisi parantua, mutta se on mahdotonta. Hän ei enää voi olla jalkeilla. Hänen veljensä kantaa häntä joka päivä vuoteelta sohvalle ja sohvalta vuoteelle. Voi, hän on niin huolissaan ja kuitenkin hän sisartansa lohduttaa ja rohkaisee, jopa laskee leikkiäkin hänen kanssaan. Välistä toivon, että Jumala kutsuisi minut luokseen ja armahtaisi Hedevigiä. Sinulla ja äidillä on kuitenkin toisenne, mutta Hedevigin veljellä ei ole ketään koko suuressa avarassa maailmassa paitsi sisartaan. Kun he puhelevat keskenään tulevasta elämästä, panen minä käteni ristiin. Sitä on ihanaa kuunnella, mutta kuitenkin sydäntä särkevää. Professori ei voi sitä kestää; hän menee ulos ja itkee. Äiti sitä vastoin ottaa osaa keskusteluun. He rakastavatkin häntä sydämmellisesti.
"Tämä on surullinen kirje, Marie, enkä kuitenkaan kernaasti tahtoisi mieltäsi pahoittaa. Olen meikein iloissani siitä, ettet ole täällä, sisko. Suru valtaisi sinut liian voimakkaasti. — Jumala olkoon kanssamme koetuksen aikana!"
Äiti kirjoitti:
"Olen melkein entiselläni, tyttöseni! Pian voimme ruveta ajattelemaan lähtöä, mutta onkohan meidän lähdettävä? Päätä itse, silmäteräni, onko meidän jätettävä Hedevig? En sitä usko. Tiedät, kuinka ikävöin, mutta nyt kun olen parempi, ei ikävöimiseni enää ole niin sairaloista. Tunnen että täälläolomme lohduttaa sekä häntä että veljeä, enkä luule koskaan voivani antaa itselleni anteeksi, jos jättäisin heidät yksin murheineen."
Vastasin paikalla, ettei kukaan voinut tuntea ja arvostella äidin läsnäolon siunausta paremmin kuin minä, ja etten millään ehdolla tahtoisi sitä kuolevalta riistää. Minulla oli voimaa odottaa.
Mutta voimani ei ollut niin suuri, kuin sanoin sen olevan. Epätietoisuus aina on tuskallista. Nyt en enää edes saanut toivoa heitä takaisin, sillä samallahan olisin toivonut Hedevigin kuolemaa. Minnan kirje antoi kyllä paljon ajattelemista. Christian raukka! Raskaalta mahtoi tuntua rakastaa häntä ja tulla hyljätyksi, ja kuitenkin kiitin Jumalaa, että niin oli käynyt, sillä mitä suruja ja nöyryytyksiä olisivatkaan äiti ja Minna saaneet kokea, jos Minna olisi vastannut Christianin tunteisiin.
Rouva Bärenschild oli huonoissa voimissa. Lääkäri määräsi merikylpyjä, ja päätökseksi tuli, että me kesäkuun keskivaiheilla muuttaisimme ulos Strandvejenin varrelle. Edellisenä kesänä kun Amalia sinne tahtoi, olivat tuhannet seikat esteenä, mutta tällä kertaa ei vaikeuksia ollut ensinkään. Lapset voivat joka aamu ajaa kouluun, ja kaikki voitiin varsin hyvästi järjestää.
Pari päivää ennen muuttoa piti meillä olla suuret päivällispidot. Everstinna tuli luokseni seisoessani pyyhkimässä tomua lukemattomista hyllyille asetetuista pikkutavaroista.
"Ompelupöydälläni oli rubinisormus ja nyt se on poissa. Täällä ei ole käynyt kukaan muu kuin te."
"En ole sitä nähnyt."
"Ettekö? Vai niin, mutta löytyä sen pitää."
Vasta silloin ymmärsin, mitä hän tarkoitti: "Voi, eihän se ole mahdollista, rouva Bärenschild, ettehän toki minua epäile."
"Vastaiseksi en epäile ketään, mutta sormuksen pitää löytyä."
Hän loi minuun kylmän katseen ja meni huoneesta pois. Mitä oli minun tehtävä? Kätkin kasvot käsiini ja nyyhkytin ääneen.
"Älkää olko houkkio, mamseli Staal", virkkoi Amalia puoleksi äkäisellä, puoleksi lohduttavalla äänellä, "sormus kyllä löytyy. Tietysti te olette viaton. Älkää huoliko välittää äidin puheista. — Nyt teidän todellakin pitää kuivata silmänne, sillä kokonainen korillinen kukkasia on pantava maljakkoihin oikein kauniisti ja aistikkaasti. Kaikkein hienoimmista on sidottava pieni vihko, joka asetetaan kunniasijan eteen."
Minä tein kuten hän käski, mutta kyyneleeni putosivat kukkasille, joilla niitä kuitenkaan kukaan ei nähnyt.
"Mutta äiti", huudahti Amalia myöhemmin, "sormushan on sormessasi".
"Niin, tietysti, se joka sen otti, pani sen takaisin."
"Niin totta kuin Jumalaa on olemassa, minä en ole sitä nähnyt."
"Älkää toki noin kiivastuko, mamseli hyvä. Valitin, kun se oli poissa, nyt olen saanut sen jälleen, emmekä huoli puhua siitä sen enempää."
Eikö hän voinut huomata olleensa väärässä, vai eikö hän tahtonut? Tämä oli katkerinta, mitä minulle koskaan oli tapahtunut. Pyysin Amalialta saada jäädä huoneeseemme päivällisen ajaksi.
"Ei, se ei käy päinsä. Lapsia varten katetaan eri pöytä ruokasaliin ja sen ääressä teidän täytyy istua."
Päätäni poltti ja silmäni olivat väsyneet itkusta, kun astuin ruokasaliin pienten ystävättärieni kanssa, jotka turhaan olivat kyselleet, mikä minua vaivasi.
"Kello on kymmenen minuuttia yli viisi", sanoi hymyilevä, rakastettava emäntä vieraillensa, "pelkäänpä melkein, ettei hän tule ollenkaan. Se olisi todellakin pettymys".
Amalia katsoi ulos akkunasta: "Oi, sepä ihanaa, tuolla hän tulee!"
Olin niin alakuloinen, että tuskin huomasin noita outoja mielenilmauksia. Käänsin kuitenkin muitten tavoin katseeni oveen päin. Se avautui ja — pettivätkö silmäni? — oma professorinihan sieltä tuli. Ei, se ei ollut harhanäky, todellisuutta se oli. Hän ojensi käsivartensa minua kohti, ja minä riensin hänen syliinsä.
Iloissani unohdin hetkeksi kaikki, mutta sitten vetäydyin hiljaa irti, pitäen kuitenkin hänen kättään omassani, hänen uskollista kättään, joka kyllä oli minua puolustava.
"Teitte kauniisti ja ystävällisesti, hyvä rouva Bärenschild", virkkoi hän kääntyen hämmästyksestä sanattoman everstinnan puoleen, "kun lähetitte palvelijanne höyrylaivalle tuomaan minut heti tänne, mutta se oli, suoraan sanoen, turhaa. Olisin tullut joka tapauksessa, sillä kaikkein ensimmäiseksi tahdoin tavata tätä lasta." Hän kohotti päätäni ja katseli minua tarkkaan.
"Mutta, Mie kulta, sinähän näytät kovin kalpealta etkä ole sanottavasti kehittynyt siitä kuin viimeksi sinut näin. — Niin, hänellä on aina ollut niin hellä sydän, kaipuu on syynä kaikkeen, ja kuitenkin olen vakuutettu siitä, että olette tehneet parastanne häntä lohduttaaksenne ja rohkaistaksenne, etenkin te, rakas neiti Amalia. Arvaan että teistä ja Mariesta on tullut oikein hyvät ystävät, melkein kuin sisarukset." Hän pani toisen käsivartensa Amalian vyötäisille, toisen minun ympärilleni ja veti meidät aivan lähelle toisiamme. Amalia ei vastannut mitään, mutta punastui korvia myöten.
Professori ei huomannut mitään. Hän suuteli minua otsalle, pisti käteni kainaloonsa ja huudahti:
"Olette varmaankin jo odottanut minua, armollinen rouva, mutta nyt teidän tosiaankaan ei tarvitse enää odottaa. Olen nyt aivan valmis käymään pöytään. Niin, pienen neitini saan tietysti pitää."
Hän ei huolinut heikosta yrityksestäni vetää kättäni irti. Ei mikään auttanut, minun täytyi häntä seurata. Luutnantti Due irvisteli hullunkurisesti ja hyväntahtoisesti mennessämme hänen ohitsensa.
Siinä minä istuin, samalla kertaa onnellisena ja onnettomana kunniavieraan vieressä. Pidot olivat meidän kunniaksemme. Se oli hänestä luonnollinen asia, jota hän myöskään ei salannut.
"Sinä olet varmaankin sitonut kukkavihkoni? Kiitos, tyttö kultani, oletko myös järjestänyt maljakot?"
Tällä kertaa ei Amalia kiitosta saanut.
Professori jutteli vilkkaasti ja iloisesti. Kaiken aikaa hän pakotti
minua ottamaan osaa keskusteluun. Hän piti minua päähenkilönä.
Everstinna istui äänetönnä, ja eversti näytti janoavan selitystä.
Amalia sitä vastoin koetti selvään professori Langea miellyttää.
Vierasten kesken vallitsi mitä iloisin mieliala.
"Kas niin, rakas ystäväni", sanoi eräs vakava herra, parooni Eberfeldt, "nyt otan minä teidät takavarikkoon lopuksi iltaa. Se on vanha lupaus."
"Tulen heti paikalla", vastasi professori, "minun täytyy vain saada puhua hiukan tyttöseni kanssa."
Menimme pieneen sivuhuoneeseen. Hän otti minut polvelleen, ja minä suutelin hänen valkoista tukkaansa, hänen rakkaita silmiänsä, hänen käsiänsä.
"No, Marie, kuinka Farumissa jaksetaan?"
"En ole käynyt siellä kertaakaan."
"Mitä! Miksi et ole pyytänyt, että pääsisit everstiIäisten vaunuissa ajamaan sinne? Se ei ollut ystävällistä! Mette asuu Karenin luona ja hänestä olisi varmaankin ollut hauska nähdä sinua."
"Kertokaa minulle vähän äidistä."
"Hyvin kernaasti. Hän kukoistaa uudelleen, on melkein samanlainen, kuin teistä erotessaan. Niin, te olette saaneet kokea paljon surua sen jälkeen. Ja Hedevig, voi Mie, hän on aivan kuin enkeli! Hänen nuori sydämmensä on taivaassa, kun minua vanhaa miestä tuhannet siteet vielä kiinnittävät maailmaan. — Älkäämme ajatelko sitä. — Et usko kuinka kreivi Örnklo on hellä sisartansa kohtaan. Uskallanpa väittää, että hän pitää enemmän sisarestaan kuin vaimostaan ja lapsistaan, ja kuitenkaan ei tuolla muuten viisaalla miehellä vieläkään ole kaikki ruuvit paikoillaan. Puhukaamme nyt Minnasta, hän on kuin ruusu! Pitkä, solakka ja kaunis, sanomattoman kaunis hän on, ja kuitenkin hän itkee paljon surusta ja säälistä sekä sinua ikävöidessään."
"Professori Lange, rohkenenko keskeyttää keskustelun, vaimoni odottaa meitä."
"Tulen tuossa paikassa, hyvä parooni, kahden minuutin kuluttua. — Huomenna saamme puhua enemmän, Mie, matkustan Fyeniin varhain ylihuomenna. Huomispäivän omistan sinulle. Minulla on vielä paljon kerrottavaa, ei juuri semmoista, joka on tapahtunut, vaan jotain, joka varmasti tapahtuu. Annan sinulle aineksia tuulentupien rakentamiseen, ei tietysti mitään suurenmoisia. — Tässä olen, herra parooni! Nöyrin palvelijanne, armollinen rouva, ja kiitoksia näistä erinomaisen hupaisista hetkistä. Huomenna palaan puhelemaan oikein kunnollisesti tyttöseni kanssa."
Saatoin häntä portaita alas, oli niin vaikeaa hänestä erota.
"Pane yllesi ja tule mukaan, Marie! Eikö totta, hän on tervetullut?"
Parooni kumarsi ja sopersi muutamia kutsumasanoja.
"Kiitän nöyrimmästi, mutta se ei käy laatuun. Näkemiin asti."
Portti sulkeutui hänen jälkeensä. Menin hitaasti takaisin ylös, peloissani odottaen mitä tuleman piti!
Rouva Bärenschild ja Amalia seisoivat keskeltä ruokasalin lattiaa. Eversti käveli edestakaisin ja oli kuin purkautumaisillaan oleva tulivuori.
"Onko teillä mitään sanottavaa puolustukseksenne?"
"Minkä vuoksi, rouva everstinna?"
"Tämäpä jo menee liian pitkälle, en ole koskaan sen hävittömämpää kuullut! Miksi ette ennen kertonut, ihminen, että hän on teidän sukulaisenne? Ellette olisi käyttäytynyt niin petollisesti, ei semmoista häpeää olisi tapahtunut."
"Ette ole koskaan näyttänyt välittävänne oloistani tai kyselleet omaisistani, yhtä vähän kuin koskaan olette kertonut minulle, keitä tänne kutsuttaisiin. En aavistanut, että professori Langea odotettiin."
"Löytyneepä keino nenäkkäisyyttäkin vastaan. Menkää heti paikalla huoneeseenne."
Eversti oli vaiti. Hän näytti siltä kuin olisi pitänyt puolustustani verrattain järkevänä.
Viipyi kauan ennenkuin sain unta. Suru ja ilo, paha ja hyvä taistelivat minussa ylivallasta. Päivä oli ollut surullisimpia ja kuitenkin oli rakkaan vanhan ystäväni tapaaminen tuottanut minulle paljon iloa. Hän oli luvannut palata huomenna. Mitäpä hän minulle kertoisi? Jotain hyvää, sen olin lukenut hänen veitikkamaisista katseistaan. — Ennenkuin vaivuin uneen, rukoilin Jumalalta voimaa antaakseni anteeksi everstinnalle, pyysin häntä tukahuttamaan vihan, joka paha kyllä, kyti sydämmessäni.
"Laittautukaa kuntoon, mamseli Staal", sanoi rouva Bärenschild seuraavana aamuna, "lähteäksenne puolen tunnin kuluttua huvilalle ottamaan vastaan tavaroita."
"Mutta huomennahan oli määrä lähteä."
"Olen muuttanut päätökseni."
"Enkö voisi viipyä kahteentoista, kenties silloin ehtisin tavata professori Langea."
"Se ei käy päinsä."
"Olkaa vakuutettu siitä, neiti Staal", virkkoi hänen veljensä kiivaasti, "että minä tulen kertomaan hänelle asian oikean laidan."
"Ei, sitä ette saa, en tahdo millään ehdolla häntä huolestuttaa. Sanokaa hänelle lämpimimmät terveiseni, mutta älkää mitään kertoko. — Rouva Bärenschild, suostukaa toki. Teette minulle äärettömän suuren palveluksen, jos siirrätte asian huomiseksi. Suren suuresti, ellen saa häntä enää nähdä."
"Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa, etten sitä salli."
Olisi ollut alentavaa enää pyytää ja sitä paitsi ei siitä olisi hyötyä ollut. Koko tuuma oli kostoksi aijottu tai — kuten everstinna luultavasti sanoi — rangaistus eilisestä.
"Oikein se on häpeällistä", sanoi Lise, "palvelija kertoi minulle koko jutun. Eivät edes suoneet teille sitä iloa, että saisitte puhella iso-isänne kanssa, tai mikä hän lienee."
Oli mitä ihanin sää ja kaikkialla niin kesäistä ja vihreätä, mutta mieleni oli niin murheellinen, etten voinut siitä iloita. Huvila sijaitsi Klampenborgin ja Charlottenlundin välillä. Se oli kaunis pieni asunto, rakennus verannalla varustettu, edustalla puutarha täynnä ruusupensaita.
Kun kaikki oli valmista illalla, olin kovin väsynyt, mutta tyynempi. Katselin veden kirkkaaseen, siniseen kalvoon ja mietin professorin sanoja: "Annan sinulle aineksia tuulentupien rakentamiseen."
Päivä kului kuten toinenkin. Nenäliina edistyi ripeään, sillä "aamuhetki kullan kallis". Heinäkuussa sain Minnalta lyhyen, liikuttavan kirjeen. Se oli tapahtunut, Hedevig oli kuollut. Ilman tuskia oli hän nukahtanut, kuin väsynyt lapsi uneen vaipuu. Paperilta näkyi kyynelten jälkiä. Kirjeessä ei ollut mainittu mitään matkasta eikä heidän aikeistaan.
Ikävöiden odotin seuraavaa kirjettä, mutta viikko kului viikon jälkeen, eikä mitään tullut. Eräänä päivänä valitin sitä Amalian läsnäollessa.
"Kyllä teille on tullut kirje", huudahti hän. "Kun viimeksi kävin kaupungissa, pyysi Frederik minua ottamaan sen mukaani. Minä olin sen aivan unohtanut! Se on varmaankin laukussani tai hatturasiassa tai jossain muualla, en enää muista missä."
Etsin laukusta, hatturasiasta ja kaikista mahdollisista paikoista, mutta turhaan.
"Minua suututtaa, että olen hukannut kirjeenne, mamseli Staal, mutta ei minusta siitä kannata niin suurta melua nostaa. Eihän onnettomuus ole korvaamaton. Kyllä te pian saatte uuden kirjeen."
Mutta onnettomuus oli minusta kuitenkin suuri. Kirjoitin ja ilmoitin heille kuinka oli käynyt. Kuinka kauan tulisi kestämään, kunnes saisin vastauksen? Mitähän kadonnut kirje lienee sisältänyt? Mitä päätöksiä he olivat tehneet? Oliko onni lähellä, vai oliko se yhä vielä kaukainen utukuva vain?
"En voi hyvin", sanoi Henriette eräänä aamuna. Hän oli luonnostaan hyvin reipas eikä olisi syyttä valittanut. Koetin hänen otsaansa. Se poltti. Hänen kaulansa oli kipeä, eikä hän voinut mitään syödä.
"Eikö everstinnan mielestä olisi parasta kutsua lääkäri?"
"En luule sitä tarpeelliseksi. Hän on varmaankin jo illalla terve, ellei, tulee lääkäri ylihuomenna minun luokseni."
Otin työni ja menin Hennylle seuraksi. Hän makasi kärsivällisenä vuoteellaan ja katseli minua ystävällisesti. "Jumalan kiitos että olet täällä", sanoi hän.
Seuraavana päivänä sairastui Louise. Hän itki ja valitti. Menin taas everstinnan luo.
"Eikö pitäisi kutsua lääkäri?"
"Oikein on naurettavaa, kuinka te lapsia hemmottelette. Olenhan sanonut, että hän tulee huomenna."
"Teidän olisi pitänyt kutsua minut aikaisemmin", sanoi lääkäri seuraavana päivänä, tutkittuaan tarkasti potilaita. "Heillä on tuhkarokko. Akkunat ovat niin pian kuin mahdollista peitettävät. — Saisinko kirjoitustarpeita."
"Teillä on tietysti ollut tuhkarokko", kysyi Amalia lääkärin lähdettyä.
"On."
"Minä arvasin sen, mutta minulla ei ole sitä ollut, jonka vuoksi minun täytyy matkustaa kaupunkiin."
"Ja minä en kestä kaikkia näitä toimenpiteitä", valitti rouva
Bärenschild, "minun täytyy myöskin pois".
"Ei kukaan voi pakottaa teitä jäämään, neiti Staal", huudahti luutnantti innokkaasti, "te lähdette myöskin kaupunkiin".
"Pakko ei tässä tule kysymykseenkään. Minun olisi päinvastoin hyvin vaikea jättää rakkaat pienet potilaamme."
"Toisin ette voinut ajatella, olisihan minun pitänyt se tietää. — Toivon, ett'ette luule minun pelkurimaisuudesta tai halpamaisuudesta pakenevan tautia, vaan että matkustan sen vuoksi, että sopivaisuus, tuo sydämmetön hirviö, ei salli meidän olla kahden täällä maalla."
"Huonekalut ja palvelijat viemme tietysti mukanamme", huomautti everstinna, "mutta lähetämme tänne hoitajattaren Kööpenhaminasta öitä valvomaan".
"Tässä on hajuvettä, kenties se saattaisi lapsia virkistää, ja tässä on muutamia kalentereita ja pikkutavaroita heille huvitukseksi."
Olin Amalialle niin kiitollinen, kuin olisivat he olleet minun eikä hänen sisariaan.
Eipä tuntunut varsin hauskalta olo tuossa autiossa talossa, jossa minä yksin kuljeskelin. Puutarhan puoleisessa huoneessa oli pyöreä pöytä ja muutamia tuoleja. Kaikki muut huoneet olivat tyhjät. Ikävöin hyvin hoitajatarta, mutta kun hän vihdoin tuli, ei hän minua tyydyttänyt. Hänellä oli epämiellyttävät kasvot, joista heti huomasin, että sairaanhoito oli hänellä vain elinkeinona eikä yhtään sydämmen asiana.
"Minä en ollenkaan sovi maalla olemaan", sanoi hän, "kaikkein vähimmin tämmöisessä syrjäisessä paikassa ilman miesväkeä, Jumal'auttakoon!"
Hän meni ulos puutarhaan, tutki tarkkaan akkunaluukut, pudisti päätään ja läksi sitten keittiöön keittämään itselleen kahvitilkkasen, kuten hän sanoi.
Myöhään illalla tuli eversti ratsastaen lapsia katsomaan. Hän oli hyvin hellä heitä kohtaan ja minulle hän sanoi lähtiessään: "Hoitakaa nyt lapsia oikein hyvin, mamseli Staal. Voitte olla vakuutettu siitä, että runsaasti tulen korvaamaan vaivanne."
"Älä toki semmoista puhu, isä!" huudahti Henny, "sitä hoitoa, jota
Marie meille antaa, ei voida rahalla maksaa."
Eversti katsahti häneen kummastellen ja nyykäytti sitten minulle päätään, joka varmaankin merkitsi, että hän pitäisi lupauksensa.
Kun tohtori Stub seuraavan kerran tuli, katseli hän ympärilleen ja jotakin, joka muistutti tyytyväisyyttä, kuvastui hänen kasvoillaan.
"Herrasväki on matkustanut pois, näen minä. Olen hyvilläni siitä, että hoito on uskottu teille, sillä silloin se tulee toimitetuksi tyynesti ja tarkkaan."
Hänen sanansa eivät minua ilahuttaneet, huolimatta tunnustuksesta, jonka sisälsivät, sillä hän ei näyttänyt paljoa välittävän omasta mukavuudestani.
Tauti oli ankaraa laatua, etenkin Hennyn, ja kuitenkin hän oli heistä kärsivällisempi. Hän tahtoi niin kernaasti minua säästää ja herätti minut hyvin harvoin öisin. Pikku Louise raukalla ei ollut niin paljon sielunvoimaa. Hän tahtoi, että aina olisin hänen läheisyydessään. Minun piti kertoa hänelle juttuja, laulaa hänelle ja lohduttaa häntä. Olin hyvilläni siitä, että Hennykin samalla siitä hyötyi.
"Tule tänne, Marie! Anna minulle vähän juotavaa. Voi, kaulani on niin kipeä! Kuule, lupaathan jäädä tänne yöksi etkä anna tuon ilkeän matamin tänne tulla. Huu, minä pelkään häntä, tulen kipeäksi, ellet lupaa."
Eversti tuli joka päivä ratsastaen lapsia tervehtimään. Tohtori Stub kävi joka aamu potilaiden luona, joi lasillisen vettä, joka oli asetettu valmiiksi häntä varten puutarhahuoneeseen, ja läksi jälleen pois sanomatta muuta, kuin mikä oli aivan välttämätöntä.
Oli kulunut noin yhdeksän, kymmenen päivää. Kuumetta ei enää ollut eikä minkäänlaista vaaraa. Olin nukahtanut sohvalle, kun Louise minut herätti.
"Marie, ukkonen käy! Jumalan tähden, nouse ylös. Mitä nyt teemme!"
Siniset salamat välähtelivät akkunaluukkujen rakojen läpi himmentäen kokonaan yölampun heikon valon. Koko rakennus tärisi joka jyräykseltä, myrsky ulvoi savupiipussa, aallot kohisivat ulkopuolella.
"Marie, mitä me teemme, mitä me teemme!"
"Ole hiljaa, rakas lapsi, ja pysy vuoteessasi. Olit niin sairas, ja Jumala on tehnyt sinut jo melkein terveeksi. Voit olla varma siitä että hän antaa tämänkin tau'ota."
Samassa tempaistiin ovi auki ja hoitajatar syöksyi sisään kalman kalpeana.
"Maailman loppu on tulossa", sanoi hän, "mutta vielä pahempaa on, että puutarhassa liikkuu ja akkunain luona rapisee. Tämmöinen ilma on kuin luotu varkaita ja rosvoja varten. Jumala armahtakoon meitä heikkoja naisia!"
"Tuuli se vain on, joka saa puunoksat rapisemaan."
Salama seurasi toistaan; heidän valituksensa hämmentyivät voimakkaaseen ukkosenjyrinään.
"Marie", kuiskasi Henriette, "etkö luule, että maailman loppu todella on lähellä?"
"En, pikku Henny, sitä en luule ja tiedän, ettei Jumala meitä missään tapauksessa hylkää. — Teidän täytyy todellakin hiukan hillitä itseänne, matami Olsen, lapset ovat muutoinkin peloissaan. Usko minua, Louise, parin tunnin kuluttua on kaikki tämä oleva lopussa, ja päivä koittaa entistä kauniimpana."
"Parin tunnin! Voi, sen ajan kuluessa saattaa paljon tapahtua. Mitä se oli? Ettekö kuulleet jotakin, askeleita?"
"Ei, rankkasade sen aikaansai."
Vihdoin päivän koittaessa taukosi raju-ilma. Aurinko nousi kaikessa komeudessaan, tomu oli huuhtoutunut lehdiltä ja kukkasilta, kaikki näytti niin nuorentuneelta ja keväiseltä. Hengitin raitista, puhdistunutta ilmaa verannalla ja kiitin Jumalaa, joka oli meitä suojellut.
Hoitajatar oli mennyt ylös huoneeseensa. Lapset nukkuivat. Tunsin olevani hyvin raukea, voimaton, rasittunut. Asetuin sohvan nurkkaan ja elin pian unessa uudestaan tuon kamalan yön.
KOLMASTOISTA LUKU.
Kun avasin silmäni, näin hämmästyksekseni kookkaan olennon seisovan edessäni. Pimeässä en voinut tuntea, kuka se oli, mutta kuulin pian äänestä, että se oli salaneuvoksetar Trolle.
"Olen pahoillani, jos herätin teidät."
Hän ojensi minulle kätensä, ja minusta tuntui kuin se olisi hiukan vapissut.
"En tiennyt tästä mitään ennenkuin eilen. Menkäämme tuonne toiseen huoneeseen."
Kun tulimme valoisaan puutarhahuoneeseen, katsoi hän minua tutkivasti silmiin.
"Äiti ja sisar matkustivat pois, ja te jäitte!"
"Onhan se luonnollista, kun minulla on tuhkarokko ollut."
"Onko sekin luonnollista, että teidät jätettiin tänne melkein yksin? Onko se luonnollista, että täällä kaikki on niin epämiellyttävää teille kuin suinkin? Onko luonnollista, että teidän nuoruuttanne ja terveyttänne tuhlataan, ikäänkuin niillä ei olisi mitään arvoa? Minusta tuntuu kuin kuuluisin minäkin syyllisten joukkoon, vain siksi että kuulun sukuun."
Hän sulki minut syliinsä. Hän ei enää ollut donna Grandezza, ylhäisyys oli haihtunut pois, ja hellä sydän yksin saanut vallan.
"Olette varmaan hyvin rasittunut, lapsi parkani. Näytätte siltä kuin ette olisi saanut nukkua, ette sopivaa ravintoa nauttia ettekä raitista ilmaa hengittää. Luulen melkein, että enimmin kaipaatte viimeksimainittua. Senpä vuoksi lähetän teidät nyt vähän ajelemaan vaunuissani ja jään siksi aikaa lasten luo."
Hän pani itse omin käsin saalin hartioilleni, sitoi hatunnauhat leukani alle, saattoi minut ulos vaunujen luo ja antoi ajurille määräyksen ajaa Rungstediin ja takaisin. "Aja alussa hiljaa", sanoi hän.
Palvelija työnsi oven kiinni, ajuri napsahutti piiskaansa ja niin sitä mentiin. Kaikki oli kuin unta.
Raitis ilma ja outo liike vaikuttivat minuun hyvin voimakkaasti. Minua oikein pöyrrytti aivan kuin keinussa kiikkuessa. Kirkas päivänpaiste häikäisi pimeään tottuneita silmiäni. Yhä nopeammin kulkivat vaunut. Asunnot, puutarhat, pellot ja metsät kiitivät ohitseni. Se tuntui melkein tuskastuttavalta ja sen lisäksi painosti minua oma pienuuteni ja vähäpätöisyyteni istuessani siinä yksin noissa komeissa vaunuissa.
"Huomenna uudistatte retken", sanoi salaneuvoksetar takaisin palatessani. "Nyt lähden heti pois ja lähetän sitten kamarineitini tänne, neitsy Baggen, josta sinä niin paljon pidät, Louise. Hän saa pitää teistä huolen, niin että rakas Marienne voi vähän hoitaa itseään ja levätä kunnollisesti."
Parin tunnin kuluttua saapui neitsy Bagge tuoden mukanaan koko joukon kaikenlaista hyvää. Hän oli salaneuvoksettaren palveluksessa harmaantunut, ja hänen ulkomuotonsa, jossa ilmeni tyyneyttä ja hyväntahtoisuutta, hidasluontoisuutta ja yksinkertaisuutta, teki väsyneeseen mieleen rauhoittavan vaikutuksen.
Hän levitti pöydälle liinan, otti korista esille viinipullon, muutamia ostereita ja kylmän kananpojan sekä toivotti minulle hyvää ruokahalua.
Vaikka en laisinkaan ole herkkusuu, maistui ruoka mainiolta, vahvisti ja teki oikein hyvää. Siitä oli kauan kun minulle oli tarjottu hellin käsin valmistettu ateria. Viime aikoina olin elänyt kahvilla, sen vuoksi että matami Olsen, joka itse rakasti kahvia enemmän kuin kaikkea muuta, ei kernaasti tahtonut vaivautua valmistamaan minulle ruokaa.
Aterian jälkeen vei neitsy Bagge minut yläkertaan kauniiseen, ilmavaan huoneeseen, jonne hän oli laatinut minulle hyvin houkuttelevan vuoteen. Oikein ihastuin sen nähdessäni. Nuo häikäisevän valkoiset, pehmeät tyynyt ja vihreä silkkipeite tekivät todellakin virkistävän vaikutuksen siihen, joka kauan oli maannut kovalla sohvalla. Neitsy Bagge oli tuonut kaiken mukanaan, hän katseli tyytyväisen näköisenä kättensä töitä, sulki akkunat ja jätti minut yksin.
Sain siis antautua pitkällisen unen helmaan, jota ei häiritsisi pelko, että lapset jotakin tarvitsisivat, tai etten heräisi Louisen kutsuessa. Väsyneenä ja voimattomana katselin vuodetta. Voi, kuinka hyvältä uni tulisi maistumaan! Kello oli vasta kuusi, ja minä saisin nukkua aamuun asti. Kuinka tulisinkaan nauttimaan.
"Anteeksi, että häiritsen, mamseli Staal, mutta siellä on muuan herra, joka tahtoo teitä tavata."
"Onko se eversti? Tai ehkä luutnantti Due?"
"Ei, se on aivan vieras herra."
"Silloin se varmaankin on erehdys."
Hetken kuluttua palasi neitsy Bagge. "Hän pyysi sanomaan olevansa pastori — niin, mikä se nyt olikaan."
"Voi, se oli varmaankin Skau, eräs vanha herra?"
"Nuori herra hän on, mutta eikö liene viisainta, että mamseli menee alas häntä puhuttelemaan."
Kun tulin puutarhahuoneeseen, oli vieras mennyt verannalle. Hattunsa hän oli jättänyt pöydälle. Sen ympärillä oli suruharso. Minut valtasi outo tunne. Näin hänet lasioven läpi, hän oli kookas, tumma mies, ja hänen kasvonsa olivat hyvin syvämietteiset ja kauniit, varsinkin mitä niiden ilmeeseen tuli. En ollut häntä ennen koskaan nähnyt, sillä jos hänet kerran olisi nähnyt, ei häntä olisi voinut unohtaa.
Siirsin tuolin herättääkseni hänen huomiotaan, ja samassa silmänräpäyksessä hän astui sisään. Omituinen oli katse, jonka hän minuun loi.
"Voi, ette taida olla oikein terve!" Hän tarttui tuttavallisesti käteeni.
"En tiedä, ketä minun on kunnia puhutella?"
"Olen Gustav Bang, mutta ettekö siis ole saanut kirjettä?"
"Viime kirjeeni joutui hukkaan. Onko teillä uutisia Italiasta? Jumalan tähden, eihän vain mitään pahaa?"
"Ei suinkaan, päinvastoin hyvää, toivoakseni. Te katselette minua niin vieraasti, ja minä teitä niin tuttavallisesti. Teillä on jo suuri sija Gustav Bangin sydämmessä, vaikka ette koskaan ole kuullut hänestä puhuttavankaan. Ettekö myöskään ole kuullut Hedevig Bangia mainittavan?" Surumielinen ilme hänen kasvoissaan synkkeni.
"Kyllä toki, tunnen sekä teidät että hänet. Minna on teistä niin paljon kirjoittanut."
"Huomaan, ettei Minna ole ennenkuin tuossa kadonneessa kirjeessä kirjoittanut mitään, joka voisi olla valmistuksena sille, mitä minulla on teille sanottavaa. Pelkään melkein ettei se tule teitä miellyttämään. Antakaa minulle kätenne, Marie, ja luvatkaa olla Minnan sulhaselle hänen kadottamansa sisaren sijassa."
Minnan sulhaselle! Oliko se mahdollista! Katselin häntä tutkien, vaan en nähnyt muuta kuin hyvää hänen kirkkaissa, syvissä silmissään.
"Niin, katsokaa minua vain, hän on aarre, kallis aarre, uskallatteko uskoa hänet minulle?"
"Voi, kyllä, mutta älkää pahastuko, jos käyttäydyn vähän omituisesti, sillä tämä tuli niin äkkiä. Olen aivan ymmälläni. Siitä siis kerrottiin tuossa kirjeessä, ja minä kun olisin voinut jo kolme viikkoa sitten saada sen tietää."
"Menkäämme istumaan ulos puutarhaan. Pelkään, että olen säikähyttänyt teitä, aivanhan te vapisette, hyvä Marie."
"Kuinka äiti voi?"
"Varsin hyvin. Lääkäri on selittänyt, ettei ihaninkaan ilmanala voi hänelle lahjoittaa sitä, mikä häneltä nyt puuttuu, ja se on hänen hartaimman toiveensa täyttyminen."
Tuntui siitä, kuin olisin hänet jo kauan tuntenut, ja kuitenkin vaikutti tämä kaikki niin oudosti minuun. Hän kertoi sisar-vainajastaan, kertoi äidistä ja Minnasta. Erittäin miellyttävää oli kuulla, kuinka oikea ja kaunis hänen käsityksensä heidän luonteistaan oli.
"Ensi alussa", sanoi hän, "soimasin melkein itseäni siitä, että olin sitonut Minnan kohtalon omaani, peläten, että hänen raitis, toivehikas mielensä tulisi kärsimään vakavuudesta, joka on luonteelleni ominainen, ja joka johtuu siitä, että tähän asti olen tuntenut parhaasta päästä elämän varjopuolia. Mutta nyt olen tullut siihen päätökseen, että me Jumalan avulla kyllä voimme vaikuttaa hyvää toisiimme. Hänen luottavainen, anteeksiantava, hellä sydämmensä tulee lieventämään ankaraa elämänkatsomusta, jonka minä kovissa elämäntaisteluissa olen itselleni muodostanut, ja minä taas kokemukseni perusteella voin suojella häntä pettymyksiltä. — Mutta, rakas sisareni, puhukaamme nyt teistä. Minusta tuntuu hyvin omituiselta, että olette täällä niin yksin sairasten lasten kanssa tyhjässä, kolkossa talossa. Näytätte itse hyvin rasittuneelta. Pelkäänpä melkein, että äidin aavistuksessa, jolle Minna aina on nauranut, kuitenkin oli perää. He ovat varmaankin tunnottomia, tylyjä ihmisiä."
Hänen tummat silmänsä ilmaisivat tahdonlujuutta hänen luodessaan minuun läpitunkevan katseensa. En voinut häneltä salata asian todellista laitaa, mutta vetosin hänen hyvään sydämmeensä pyytäen, ettei hän enempää kyselisi.
"Tuo pyyntö todistaa arveluni oikeaksi. Marie raukka, kuinka tulemmekaan teitä hoitelemaan, kun kerta olette luonamme. Ette edes kysy milloin ja missä."
"En voi sitä oikein käsittää."
"Ensiksi pitää teidän saada tietää missä." Sitten hän kertoi vanhanaikaisesta pappilasta Jyllannin itärannalla, sammaltuneesta katosta haikaranpesineen, lammikosta kiviaitoineen ja salavapuineen, puutarhan satavuotisesta lehmuksesta, sekä polusta, joka johti kanervikkokumpujen yli lähteen sivutse läheiseen metsään. Näin kaiken ilmielävänä edessäni, ja usko, että me todella tulisimme siellä yhdessä elämään, rupesi juurtumaan sydämmessäni.
"Ja nyt tulemme kysymykseen: milloin. He ovat jo matkalla. Häät vietetään ainoan sukulaiseni, isä-vainajani veljen luona, joka on pappina Slesvigissä. Sinne me molemmat matkustamme heitä vastaan. Syyskuun viidennen päivän, professorin syntymäpäivän, olemme valinneet hääpäiväksemme. — Mutta alkaa jo hämärtää! Minun täytyy rientää pois. Huomenna palaan takaisin."
Hän meni, mutta minulle oli kaikki jo selvinnyt. Toivoni ei enää ollut kaukainen, epämääräinen. Tiesin jo ajankin, jolloin se täyttyisi: syyskuun viidentenä päivänä. Tänään oli elokuun kuudestoista päivä. Kaksikymmentä päivää, oi Jumalani, voinko tätä onnea kestää!
"No, olipa hyvä että hän meni, että mamseli vihdoinkin pääsee levolle."
"Levolle?" Katselin häntä kummastellen. "Sitä en suinkaan aijo tehdä, se on aivan mahdotonta. Menkää te levolle, neitsy Bagge, minä en voi."
"Marie, kerro minulle, mitä asiaa hänellä oli, se oli varmaankin jotain hauskaa. Sinä ansaitset jotain hauskaa."
Kerroin pikku Hennylle kaikki. Hän taputti käsiään, mutta virkkoi kuitenkin: "Meidän täytyy siis erota." Se minuun koski keskellä riemuani.
Neitsy Bagge pani lopulta maata. Lapset nukkuivat; minä hiivin ulos puutarhaan. Kuu paistoi kirkkaalta taivaalta. Se loi väräjävän loisteen rannan aalloille, hopeaisen hohdon puutarhan georgiineille. Talo näytti niin rauhalliselta. Ajattelin edellistä yötä ja sydämmeni oli täynnä hartautta.
Kun salaneuvoksetar Trolle tuli ajaen seuraavana päivänä, seisoin minä ovella häntä vastaanottamassa.
"No, totta tosiaankin", sanoi hän hymyillen, "yhden ainoan yön uni voi tehdä ihmeitä."
Purskahdin nauruun. Siitä oli kauan kun viimeksi olin nauranut. Se kuului omituiselta, aivan kuin ei olisi ollut omaa nauruani, ja kuitenkin se teki niin hyvää.
Otin hänen kätensä ja suutelin sitä. "Suokaa anteeksi, teidän armonne, mutta minä en ole ensinkään ollut levolla."
Sitten istuuduin jakkaralle hänen jalkainsa juureen ja kerroin hänelle historiani. Hän kuunteli tarkkaan, ja kun olin lopettanut kertomukseni, suuteli hän minua otsalle ja sanoi:
"Ylpeilisin teidän laisestanne tyttärestä ja kuitenkin minun täytyy teitä torua. Pelkonne huolestuttaa omaisianne paikkaa vaihtamalla on ollut oikein naurettavaa. Ette voi sitä puolustaa. Luulen, että jos tätä olisi kestänyt vielä kauan, olisivat voimanne murtuneet. Ei, älkää väittäkö vastaan. Henriette on kertonut minulle paljon, ja itsekin olen huomannut yhtä ja toista. — Louise Örnklo on siis kasvattiäitinne. Olen hänet tuntenut, hän oli kaunein ja lahjakkain nuori tyttö, minkä koskaan olen tavannut. Tiesin, että hän oli mennyt naimisiin erään upseerin kanssa, mutta huhu kertoi, että mies oli tehnyt itsemurhan velkojen tähden, ja että hänen vaimonsa sen johdosta menetti järkensä. En ole koskaan huhuihin luottanut, mutta tämäpä vasta hullunkurista oli. — Nyt tahdon koettaa keventää mieltänne sen ainoan seikan suhteen, joka vielä sitä painaa. Olette tietysti huolissanne lasten tähden ja pelkäätte, että laiminlyönti ja aika tulevat turmelemaan, mitä vaivoin olette istuttanut heidän nuoriin sydämmiinsä. Luottakaa te huoletta minuun, minä lupaan heistä pitää hyvää huolta ja suojella teidän kylvöänne."
Puutarhan portti avautui, joku tuli sisään. Ei sieltä kuulunut everstin raskaita sotilasaskeleita, eikä luutnantin tanssimestarin-käyntiä, vaan reipasta, miehekästä astuntaa. Vannaankin ne olivat uuden veljeni askeleita, eikä aikaakaan, niin hän seisoi ovessa. Salaneuvoksetar Trolle otti hänet hyvin kohteliaasti ja ystävällisesti vastaan, mutta vanhalla arvokkuudellaan, jonka niin hyvin tunsin, mutta joka oli haihtunut pois hänen suhteestaan minuun.
"Menkää nyt pukemaan yllenne, pikku ystäväni. Arvelen, että herra lankonne kernaasti lähtee hiukan ajelemaan kanssanne."
Takaisin palatessani heristi hän minulle sormea. "Olkaa varoillanne, mamseli Staal, olette nyt saanut päästökirjanne."
Siinä me istuimme yhdessä, ja se oli yht'aikaa niin käsittämätöntä ja niin luonnollista. Katsoin hänen miehekkäisiin ja kuitenkin niin lempeisiin kasvoihinsa ja tein hänelle tuhansia kysymyksiä. Kirkas, valoisa auringonpaiste ei minua tänään häikäissyt. Se ei ollut valoisempaa kuin toiveeni. En nyt ollut yksin, hyljättynä, sillä ystävä ja veli istui vieressäni.
Meri siinti niin sinisenä. Laivojen ja veneitten valkoiset purjet näyttivät niin hauskoilta. Maakartanot puutarhoineen olivat niin viehättäviä, eikä metsä ollut mielestäni koskaan ollut niin viheriä. Tuon tuostakin näki vilahdukselta peltoja ahkerine leikkuumiehineen. Pienet porsaat juoksivat tien poikki. Rattaita vieri sivutsemme. Kaikkialla näki iloisia kasvoja. Sydämmessäni lauloin:
Maa on niin kaunis,
Kirkas Luojan taivas,
Ihana on sielujen toiviotie.
Mutta kuka tuolla tuli ratsastaen? Voi, sehän oli ystäväni Frederik luutnantti. Nyykäytin hänelle päätäni. Hän ei vastannut tervehdykseeni, niin hämmästyksissään hän oli, jäi vaan tuijottamaan jälkeemme. Mutta olihan siinä todella näky, joka olisi voinut muuttaa hänet vaikka suolapatsaaksi, nähdä minut ajavan salaneuvoksetar Trollen vaunuissa vieraan herran vieressä.
Gustav puhui sydämmellisesti ja kiitellen Christian Örnklosta.
"Mitä Minnan eno oikeastaan pitää liitostanne?" kysyin.
Hän hymyili, ja minä huomasin kuinka hymy kaunistaa vakavia kasvoja.
"Se on hyvin sopiva liitto hänen isänsä tyttärelle. Sitä paitsi luulen sen tiedon enoa rauhoittavan, että Minna on peruuttamattomasti sidottu." —
"Teidän täytyy totella minua, kuin olisitte pieni lapsi", sanoi salaneuvoksetar, kun tulimme kotiin, "ensiksi juotte tämän lihaliemen ja sitten menette nukkumaan".
"Älkää toki semmoista vaatiko! En saata nukkua näin ihanana, valoisana päivänä."
"Te saatatte kyllä ja teidän täytyy se tehdä. Menkää nyt heti, ja neitsy Bagge ei saa teitä jättää, ennenkuin nukutte. Olkaa tottelevainen lapsi ja sanokaa hyvää yötä. Nyt pastori ja minä ajamme tiehemme."
Luulin että minun olisi mahdoton nukkua, mutta kun olin hetken aikaa maannut katsellen neitsy Baggea, joka kaikessa rauhassa istui akkunan ääressä sukkaa kutoen, menivät silmäni ehdottomasti umpeen, ja minä vaivuin uneen hänen sukkapuikkojensa hiljaa, yksitoikkoisesti raksuttaessa.
Kun heräsin, oli aamu. Olin nukkunut seitsemäntoista tuntia yhtä mittaa ja tunsin saaneeni runsaasti uusia voimia. Kiireesti pukeuduin ja juoksin alas puutarhaan. Korvissani soi lakkaamatta: kahdeksantoista päivää, vain kahdeksantoista päivää.
Poimin koko joukon kukkasia, annoin Henrietelle ja Louiselle kummallekin kimpun ja panin yhden tohtorin lasin viereen, ajattelematta tarkemmin, mitä tein.
Tullessaan antoi hän lapsille luvan olla hiukan jalkeilla. Sen jälkeen hän kääntyi minun puoleeni kysyen:
"Kuka on pannut kukkaset lasini viereen?"
Minusta tuntui kuin olisin tehnyt rikoksen. Olin vähällä pyytää häneltä anteeksi.
"Kyllä minä olen ne pannut, antakaa anteeksi, olin niin iloinen."
"Pidän kaikkea liikanaista iloa ja surua sairaloisena", vastasi hän jörösti.
Näin kuitenkin ihmeekseni, että hän poislähtiessään kiinnitti kukkaset napinläpeen.
Myöhemmin iltapäivällä tuli salaneuvoksetar Gustavin seurassa. He näyttivät sangen vakavilta.
"Saakoon hän kuulla sen samalla, koska se joka tapauksessa on sanottava", virkkoi hän.
Jäätävä pelon tunne valtasi sydämmeni.
"Älkää pelästykö, ei mitään onnettomuutta ole tapahtunut, vaikka se, mitä tulen teille kertomaan, ei juuri ole hauskaakaan. Olin everstiläisten puheilla, ja he suorastaan eivät salli teidän lähteä ennen lokakuun ensimmäistä päivää. He vetoavat siihen, että irtisanominen on tapahtuva ennen kuukauden puoliväliä. Sijaisesta eivät he tahdo kuulla puhuttavankaan. Olen hyvin pahoillani, mutta pelkään, että teidän täytyy siihen mukautua."
"Parasta on siis että häät siirretään tuonnemmaksi", arveli Gustav.
"Ei millään ehdolla. Mieleni tulee olemaan paljoa kevyempi ja iloisempi kun tiedän, että se on tapahtunut, kun voin ajatella teidät kaikki hyvässä rauhassa kotilieden ääressä."
"Tämä on katkera pettymys! Mitä sanonkaan heille, kun palaan yksinäni?"
"Mitä teidän on sanottava äidille, en tiedä. Minnalle voitte vain kertoa, etteivät everstiläiset mitenkään voineet tulla toimeen ilman minua. Olen vakuutettu siitä, että hän selittää sen kaikkein parhaimmalla tavalla."
Hymyilimme molemmat, mutta sydämmeni oli raskas. Taaskin lykkäys! Päämäärä tuntui minusta hyvin kaukaiselta. Neljäkymmentä kolme päivää, ajattelin.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Muutaman päivän kuluttua matkusti Gustav laittamaan pappilaa kuntoon, ja pari päivää sen jälkeen muutimme me kaupunkiin.
"En ole ikänä moista kuullut", sanoi Amalia, "kuin että aijotte lähteä pois. En sitä myöskään oikein usko. Kyllä te vielä muutatte mieltänne. Jos päätätte jäädä, korotetaan palkkaanne."
"En ole valittanut palkan pienuutta, neiti Amalia, mutta te kyllä ymmärrätte, että kernaasti palaan takaisin rakkaitten omaisteni luo."
"En, sitä en ymmärrä. Hyi, tuota ikävää Jyllantia! Sinnehän te aijotte matkustaa. Jääkää tänne, mamseli Staal. Saatte enemmän vapautta, pääsette teatteriin vähintäin neljää kertaa talven kuluessa. Kukaan ei tule panemaan oljenkorttakaan tiellenne."
Kun hän huomasi ettei päätöstäni voinut järkyttää, kääntyi hän Louisen puoleen, jonka pyyntöjä ja kyyneleitä hän ei luullut minun jaksavan vastustaa.
Se oli varsin epämiellyttävää. Tuo herttainen tyttö itki, pyyteli ja soimasi välinpitämättömyyttäni joka kerta kun minut näki. Mutta lohdutin itseäni sillä, että hän näytti olevan yhtä tyytyväinen kuin ennenkin, milloin en ollut läsnä.
Ja päivät kuluivat, mutta kuluivat äärettömän hitaasti. Milloin oli mieleni toivehikas, milloin alakuloinen, aina levoton. Voi, varmaankin tulisi vielä joitakin esteitä. Välistä tunsin itseni hyvin heikoksi. Ajattelin kuolemaa. Ennen en ollut koskaan sitä pelännyt, mutta nyt se ajatus minua kauhistutti. Ompelin ompelemistani nenäliinaa, pistin piston toisensa jälkeen. En voinut sitä kestää, vaan minun täytyi tuon tuostakin hypähtää ylös hengähtämään!
"Taistelin urhoollisesti sen puolesta, että pääsisitte täältä pois", sanoi luutnantti Due. "Mutta minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että tunsin itsekästä iloa, kun se kuitenkaan ei tapahtunut. En olisi kernaasti tahtonut kadottaa teitä niin pian ja niin äkkiä. Meillä on ollut niin hauskaa yhdessä aamusin, vaikka te harvoin tai tuskin koskaan olette myöntänyt valitukseni oikeutetuiksi. — Uskokaa pois, tuntuu hyvin raskaalta kun ei voi pitää niistä, joihin on veren siteillä sidottu. Tuskin on olemassa kahta niin vastakkaista luonnetta kuin Helenen ja minun. Me olemme sitä paitsi toisistaan eronneitten vanhempien kasvattamat, hän äidin, minä isän. Myönnän, että minä suureksi osaksi olen syypää kiistoihimme. Ärsytän, kiusaan ja pilkkaan, mutta en koskaan ilman syytä. Itseänihän se vähimmin hyödyttää, sillä se tekee minut ilkeäksi. — Mutta mitä minä tässä juttelenkaan. Te kai tuskin enää tunnette vanhaa ystäväänne, sillä hän ei tunne itseään. Varmaankin ovat happamet karhunvaaramet, joita eilen söimme, vaikuttaneet minuun pahasti ja saaneet minut synkkämieliseksi. — Maaliskuussa täytän kaksikymmentä viisi vuotta ja sen jälkeen en viivy täällä ainoatakaan päivää enää. Katsokaapa, neiti Marie, minun on odotettava puoli vuotta ja olen kuitenkin kärsivällinen, teidän ainoastaan kuukausi ja teistä se on hirveätä. Pidän teistä hyvin paljon, mutta tuo jännitys on todellakin vähän naurettavaa. Olette tunteellinen, neiti Staal, liian tunteellinen. Teidän pitäisi koettaa pysyä levollisempana."
"Mitä aijot lahjoittaa sisarellesi?" kysyi pikku Henny.
Se oli vaikea kysymys. Ei voinut olla puhettakaan siitä, että ompelisin jotakin. Ajattelin ostaa korko-ompeleilla kirjatun nenäliinan, mutta en sitä sitten kuitenkaan tehnyt. Minna olisi siitä pitänyt, luullen sitä minun tekemäkseni. Se olisi tuntunut petokselta. Antaisinko hänelle jonkun hopeakalun? Hyi, ei, en voinut antaa hopeakalua Minnalle. Loppupäätökseksi tuli, että läksin erään puutarhurin luo, sidoin myrttiseppeleen hänen ansarissaan ja lähetin sen kosteisiin sammaleihin käärittynä morsiamelle.
Syyskuun viides päivä oli sunnuntai. Menin kirkkoon, vaan en kuunnellut saarnaa yhtä tarkkaan kuin tavallisesti, ja kuitenkin palvelin Jumalaa sydämmessäni. Näin rakkaani ajatuksissani, tiesin että heidän onnessaan oli aukko, kun en ollut heidän luonaan, enkä ollut parempi kuin että iloitsin siitä.
Iltapäivällä ajoin salaneuvoksetar Trollen kanssa Frederiksbergiin.
Joimme vettä lähteestä, ja vanha vartijatar tunsi minut.
"Kas, tekö se olette? Siitä on hirveän pitkä aika kun te viimeksi olitte täällä. Niinhän se on, niinhän se on. — Eivätkö äitinne ja sisarenne enää elä?"
"Elävät kyllä, Jumalan kiitos, molemmat."
Kolme päivää sen jälkeen, juuri kun ajattelin Minnaa, kuinka herttainen hän mahtoi olla emäntänä, ja äitiä, näyttikö hän oikein terveeltä ja laskiko hänkin päiviä, ilmoitti palvelija kreivi Örnklon.
"Sepä minua ilahuttaa, kreivi Örnklo, on sangen ystävällistä, että tulette tänne niin pian kotiintulonne jälkeen."
"Minun täytyy tunnustaa, rouva everstinna, että tällä kertaa koskee tuloni pääasiallisesti serkkuani, neiti Staalia."
Everstinna kävi aivan jäykäksi, ja Amalian kauniit silmät laajenivat tavallista suuremmiksi.
"Tuon teille tuhansia terveisiä, Marie hyvä, tädiltä ja Minnalta. Viimeksimainitulta on minulla myös moitteita. Hän sanoi, ettei mikään voima maailmassa olisi voinut estää häntä olemasta teidän luonanne semmoisessa tilaisuudessa."
"Syy on minun", virkkoi Amalia kiireesti, "en tahtonut päästää häntä niin vähällä".
"En luullut neitiä itsekkääksi. — Kenties voimme mennä tuonne viereiseen huoneeseen, serkku hyvä, puhelemaan lähemmin keskenämme."
Hän kertoi minulle juhlasta vilkkaasti ja tarkkaan yksityiskohtia myöten. Hän oli suuresti muuttunut, lausui ajatuksensa paljoa paremmin, näytti miehekkäämmältä ja vakavammalta sekä vähemmän tyytyväiseltä itseensä, vaan ei oloonsa, joka minua hiukan kummastutti.
"Eikö ole omituista mielestänne, että minulla, sen jälkeen mitä on tapahtunut, — jonka tietysti tiedätte — oli halua tulla häihin?"
"Se minua päinvastoin ilahuttaa."
"Älkää luulko, että olen kevytmielinen. Alussa surin syvästi, mutta kauan ei kestänyt, ennenkuin minulle yht'äkkiä selveni, etten minä ollut se mies, joka hänelle olisi sopinut. Hän oli minua etevämpi joka suhteessa, ja sitä ei vaimon tule olla. Se olisi ollut epäsäätyinen avioliitto, ei minulle, vaan hänelle. Kun kuulin hänen menneen kihloihin, en tuntenut rahtuakaan mustasukkaisuutta ja minulle selveni, että olin häntä oikeastaan rakastanut kuin ihannetta, kuten rakastin tätiäni, ensimmäisiä olentoja, jotka olivat herättäneet eloon paremman itseni. Ilman koetusta en kuitenkaan uskaltanut luottaa muuttuneisiin tunteisiini. Häät olivat se koetus, ja minä olen sen kestänyt. En aijo, kuten ensi silmänräpäyksessä päätin, jäädä poikamieheksi elämäni ajaksi, aijon aikanani mennä naimisiin ja toivon, ettei valintani ole tuottava häpeää sille naisihanteelle, jonka Minna on minulle luonut."
En ole koskaan voinut kärsiä naimiskauppain välittäjiä, mutta kun hän seisoi siinä niin avomielisesti puhuen, solmin ehdottomasti ajatuksissani liiton hänen ja pikku Hennyni välillä. He tulisivat varmaankin sopimaan hyvin toisilleen.
Kun hän oli mennyt, tuli Amalia luokseni ja pani kätensä ystävällisesti olkapäälleni. "Saatte kiittää itseänne kaikista ikävyyksistä, joita teillä tässä talossa on ollut. Teidän olisi heti pitänyt esiintyä itsenäisesti, puhua omaisistanne, eikä pysyä niin vaatimattomana, ettei kukaan voinut aavistaa, että kuuluitte kunnollisten ihmisten joukkoon."
"Minun mielestäni, neiti Amalia, on jokainen, joka täyttää velvollisuutensa ja sen lisäksi esiintyy vaatimattomasti, kunnollinen ihminen ja on häntä semmoisena kohdeltava."
"Niin, mutta huonommat ihmiset eivät koskaan tee tehtäviään, ellei heitä pidetä kovalla. He ovat niin kovin välinpitämättömiä, semmoiset ihmiset. — Kuulkaa, hyvä ystävä, olkaa nyt oikein herttainen ja kiltti tyttö ja jääkää tänne. Kaikki asiat kyllä järjestetään paremmalle kannalle."
Pudistin päätäni.
Siitä päivästä alkaen kohteli Amalia minua vuoroin uskottuna ystävättärenä, vuoroin alamaisena. Rouva Bärenschild ei käytöstään muuttanut. Everstin mielestä — luulen minä — nosti Amalia liian suuren melun mamselista.
Rakas ystäväni salaneuvoksetar Trolle, joka koskaan ei tehnyt mitään puolinaista, piti minusta äidillistä huolta.
"Näyttää siltä kuin luutnantti Due pitäisi teistä sangen paljon", sanoi hän eräänä päivänä luoden minuun niin läpitunkevan katseen, etten voinut olla nauramatta.
"Sen toivonkin hänen tekevän, ainakin pidän minä hänestä paljon. Sitä paitsi voin salaneuvoksettarelle kertoa, että olen hänen uskottunsa."
Hän hymyili tyytyväisesti.
"On todellakin naurettavan surkeaa", sanoi hän toiste, "kuinka kiire teillä on. Tuskinpa voitte uhrata hetkeäkään omiin vaatteisiinne. Lähetän tänne neitsy Baggen pariksi tunniksi päivässä, jotta saatte vaatevarastonne kuntoon."
Kukkaroni oli hyvin varustettu, koska tuskin olin ensinkään palkkaani kajonnut. Tuo kunnon neitsy Bagge osti ja ompeli minulle uuden, mustan silkkipuvun — vanha oli pantava viralta — ja toimitti minulle kaikki, mitä tarvitsin. Pikku Henny auttoi häntä uskollisesti.
Minut oli vallannut omituinen rauhattomuus. Ainoastaan suurimmalla voimanponnistuksella saatoin siinä määrin malttaa mieltäni, etten laiminlyönyt tai unohtanut velvollisuuksiani.
Syyskuun kahdentenakymmenentenä kahdeksantena päivänä leikkasin irti nenäliinan ja ompelin pitsit sen ympärille. Tuntui kuin olisi taakka pudonnut hartioiltani.
Amalia oli haltioissaan ihastuksesta, ja everstinna katseli sitä kateellisin silmin.
"Siinä on melkein liian paljon koristuksia", sanoi hän. "Minun mielestäni, Amalia hyvä, olisit voinut käyttää mamselin aikaa hyödyllisemmällä tavalla."
"En mitenkään! Voi, se on ihana, se on kaunein nenäliina koko maassa."
Hän heilutti sitä ilmassa. Kosija sattui juuri olemaan läsnä. Hän katseli ihastuksella Amalian lapsellista iloa.
"Minulla on vain yhdessä kohden muistuttamista liinan suhteen", sanoi hän, "nimittäin että siinä on A.B. Minun silmissäni olisi se vasta täydellisen kaunis, jos siinä olisi A.R."
"Sitä te ette ymmärrä arvostella, herra kapteeni", vastasi Amalia lapsekkaasti. "Näyttää paljon kauniimmalta, kun kirjain pyöristyy sisäänpäin kuin ulospäin. — Voi, kiitoksia hyvä mamseli Staal, mikä kaunis muisto teistä tämä on. Nyt on vain yksi asia jälellä, jota teiltä pyytäisin. Tuskin uskallan sitä sanoakaan. Kaikki minun pitsini! Te pesette ne niin verrattomasti ettekä kieltäydy sitä tekemästä, jos teidät tunnen oikein."
Taaskin tuli minulle kiire. Pullot olivat päällystettävät villavaatteella ja pitsit harsittavat päälle. Luutnantti härnäsi Amaliaa minun puolestani. Salaneuvoksetar moitti häntä myöskin, mutta hän sai tahtonsa täytetyksi, ja se oli pääasia.
Henriette ei hetkeksikään minua jättänyt. "Kun tulemme täysikasvuisiksi, tulemme sinua tervehtimään, Marie. Siihen asti kirjoitamme oikein usein. Kuinka usein saamme sinulle kirjoittaa?"
"Kerran viikossa. Minä sitten vastaan teille myöskin kerran viikossa, ja sinun täytyy luvata, Henny kulta, olla hyvin hyvä mamselia kohtaan, joka tulee minun jälkeeni, ja sinun pitää oikein koettaa olla isällesi mieliksi ja tehdä, mikäli voit, hänen olonsa hauskaksi, josta hän niin paljon pitää."
Vihdoin valkeni viimeinen päivä. Pitsit olivat valmiit ja tavarani matkakunnossa päivällisaikaan.
"Nousen aina hyvin varhain", sanoi salaneuvoksetar, "ja huomenaamuna tulen teitä vaunuillani noutamaan. Älkää ollenkaan vastustelko, olen monesti tehnyt sen palveluksen läheisimmille sukulaisilleni, ja harva heistä on sydäntäni niin lähellä kuin te, lapseni."
Illalla sanoin jäähyväiset. "Hyvästi, rouva Bärenschild."
En tiedä, tunsiko hän suuttumusta minua kohtaan, mutta sen vain tiedän, että minä tunsin sitä häntä kohtaan. Mielialani ei ollut semmoinen, kuin olisin tahtonut. En tosin suorastaan häntä vihannut, vaan olin tyly, arvostelin häntä ankarasti, ja huomaanpa, että vielä nytkin sen teen.
"Hyvästi, mamseli."
"Toivotan teille paljon onnea", sanoi eversti. "Voitte olla vakuutettu siitä, että saatte kaikkein parhaimman suosittelutodistuksen."
"Tuhannet kiitokset, mutta sitä ei tarvita. Lähden nyt kotiin."
"Kenties olisi se kuitenkin myöhemmin hyvä olemassa."
Uudistin toistamiseen etten sellaista tarvitse. Hän pudisti kättäni ja niin me erosimme. Jos hän olisi suvainnut luoda minuun hiukan enemmän huomiota, luulen että meistä olisi tullut hyvät ystävät. Näin ollen hän tuskin tunsi minua ollenkaan. Minä sitä vastoin tunsin häntä tarpeeksi kunnioittaakseni häntä.
"Hyvästi, te paha tyttö." Amalia suuteli minua. "Kuinka hauska meillä nyt olisi voinut olla yhdessä, jos olisitte jäänyt. Olen varma siitä, että tulen teitä monta kertaa kaipaamaan."
Viimeiset ja lämpimimmät jäähyväiseni sai sotamies. Kuinka kernaasti olisinkaan ottanut hänet mukaani.
Kuu oli viimeisellä neljänneksellään, sen valo himmeni päivän sarastukseen, kun salaneuvoksetar tuli minua noutamaan.
"Olisin voinut vannoa, etten koskaan tulisi ajamaan donna Grandezzan vaunuissa", kuiskasi Frederik nauraen, kun hänelle tarjottiin sijaa. Kylmä aamutuuli puhalsi suoraan vasten kasvojani. Istuin salaneuvoksetar Trollen vieressä pitäen hänen kättään omassani. Luutnantti Due istui lasten välissä koettaen näyttää iloiselta. Henriette teki samoin, mutta Louise itki.
Astuessani alas vaunuista, näin Lise-sisäkön olevan minua vastassa. Hän oli tullut Antoninsa kanssa kiittämään minua hopealusikoista. Leipurinsälli-parka oli hämillään ja uninen. Ei hän aivan vastannut Lisen kaunistettua kuvausta. Hän levitteli käsivarsiaan, joka varmaankin oli olevinaan hienoa, ja rupesi pitämään pientä puhetta, josta kuitenkin tuli sangen epäonnistunut, vaikka tarkoitus oli hyvä. Mutta kuka se tuolla seisoi kylmäkiskoisena ja jäykkänä, takki napitettuna kaulaan asti? Voinko uskoa silmiäni, vaivautuisiko tohtori Stub näin varhain nousemaan sanoakseen minulle jäähyväiset?
"Tämä on aivan liikaa ystävällisyyttä, herra tohtori. Olen siitä sanomattoman kiitollinen."
Tuskin olin sen sanonut, kun kaduin. Olin varmaan kuitenkin erehtynyt. Hän ei näyttänyt ollenkaan siltä, kuin olisi tullut minun tähteni. Joka tapauksessa tarttui hän kuitenkin ensi kertaa käteeni ja puristi sitä omituisella tavalla.
Salaneuvoksetar uskoi minut kapteenin huostaan. Sen jälkeen hän syleili minua.
"Jumala teitä siunatkoon, rakas lapseni. Jos elän, kun te tulevan kerran käytte Kööpenhaminassa, vaadin minä teidät vieraakseni."
Henriette riippui kaulassani. Hän ei enää voinut pidättää itkuaan. Louise painautui vastaani. Frederik kuiskasi: "Kesällä tulen teitä tervehtimään vaimoni kanssa." Kello soi, ja siinä seisoin sitten yksinäni höyrylaivan kannella nyökäyttäen päätäni ystävilleni, noille uskollisille ystäville, joille olin niin suuressa kiitollisuuden velassa, joiden hellyys ja hyvyys oli helpottanut niin monta katkeraa hetkeä. He olivat kaikki suruissaan eronhetkellä, mutta minä en voinut surra. Siteet, jotka minua vetivät Jyllannin rannikolle, olivat paljoa vahvemmat kuin ne, jotka minua Själlantiin kiinnittivät.