26 p. heinäk.
Ah, kuinka värähtää jokainen veripisara, kun sattumalta käteni hipaisee hänen kättänsä, kun jalkamme koskettavat toisiaan pöydän alla! Minä kavahdan kuin valkean satuttamana, mutta samassa vetää minua jokin salaperäinen voima takaisin jälleen — kummallinen huumaus levittäytyy koko oloni ylle. — Oi, ja viattomassa sielussaan hän ei aavista, kuinka syvästi kaikki nuo tuollaiset pienet tuttavallisuudet koskevat ja repivät minua! Ja jos hän sitten vielä puhellessamme laskee kätensä kädelleni, tai keskustelusta lämmenneenä vetää tuolinsa lähemmä minua, niin että tunnen huulillani hänen taivaisen hengityksensä — on kuin vaipuisin maahan, kuin salaman iskemänä. — Ja Wilhelm, jos nyt joskus kohottaisin käteni tuota taivasta, tuota luottamusta — — sinä ymmärrät mitä tarkoitan. Ei, niin turmeltunut ei sydämeni ole! Mutta heikko! heikko se on! — Ja eikö se silloin ole turmeltunutkin?
Hän on minulle pyhä. Kaikki halut vaikenevat hänen edessään. En tiedä kuinka minun on, kun olen hänen luonaan; on kuin värjyisi ja kärsisi sieluni joka hermoni säikeessä. — On eräs sävellys, jota hän soittaa klaveerillaan ihan enkelin lumolla, niin yksinkertaisesti ja niin henkevästi. Se on hänen lempilaulunsa, ja kun hän vain lyö ensimmäisen sävelenkin siitä, tyyntyy ja tuudittuu mieleni kaikesta ahdistuksesta ja hämmennyksestä ja kaikista kiusaavista ajatuksista.
Uskon kaikki kertomukset soiton muinaisesta taikavoimasta. Kuinka valtaakaan tuo yksinkertainen laulu mieleni! Ja kuinka hän useasti osaa esittää sen juuri sellaisina hetkinä, jolloin minun tekisi mieli ampua kuula otsaani! Sieluni häiriö ja synkeys haihtuu, ja minä hengitän taas vapaammin.
18 p. heinäk.
Wilhelm, mitä olisi meille maailma ilman rakkautta! Kuin valoton taikalyhty. Mutta tuskin olet saanut valon sisään, niin jo säteilevät välkkyvät kuvat valkealla seinällä! Ja ellei rakkaus olisikaan muuta kuin tuota, ellei se olisikaan kuin ohitsemme liihoittelevaa mielenharhaa, niin se on onnemme sentään, kun vielä turmeltumattomina nuorukaisina seisomme sen edessä ja ihastelemme sen ihmenäkyjä. Tänään en voinut päästä Lottea tervehtimään, eräs seura, josta en voinut vapautua, pidätti minua. Mitä tehdä? Lähetin palveluspoikani hänen luokseen, että olisi edes lähelläni joku, joka oli nähnyt hänet tänään. Millä kärsimättömyydellä odotin häntä, ja kuinka iloinen olin, kun vihdoin näin hänen palaavan. Olisin ottanut häntä kaulasta ja suudellut häntä, jos vain olisin kehdannut.
Kerrotaan bononisesta kivestä, että se, kun aurinko paistaa sille, imee sen säteet itseensä ja sitten loistaa osan yötä. Semmoiselta tuntui minusta palvelijani. Tunto siitä, että Lotten silmät olivat levänneet hänen kasvoillaan, hänen poskillaan, hänen takkinsa napeilla, hänen takinkauluksellaan, teki ne kaikki silmissäni niin pyhiksi ja kallisarvoisiksi! En olisi sinä hetkenä luopunut palveluspojastani, en tuhannesta taalerista. Hänen läsnäolonsa tuntui minusta niin hyvältä. — Älä Herran nimessä naura tälle. Voi, Wilhelm, luuletko että on vain mielenharhaa tuntea itsensä onnelliseksi.
19 p. heinäk.
Saan nähdä hänet! huudahdan aamuisin, kun herään unestani ja virkeänä tähystelen ulos ihanaan aurinkoon; saan nähdä hänet! Ja sitten en toivo enää mitään muuta koko päiväksi. Kaikki, kaikki sisältyy siihen toivoon.
20 p. heinäk.
Minua ei oikein ole miellyttänyt ehdotuksenne, että lähtisin lähettilään mukana ——iin. En ole kovin ihastunut virkakuuliaisuuteen, ja tiedämmehän kaikki, että puheenaoleva mies sitäpaitsi on sangen vastenmielinen ihminen. Äitini näkisi mielellään minut jossakin toimessa, sanot; nauroin hyvästi sille. Enkö nyt sitten toimiskele? Ja eiköhän lopulta sittenkin ole jotensakin yhdentekevää, papujako lasken vai herneitä? Kaikkihan maailmassa sentään lopuksi päätyy johonkin jonninjoutavaan, ja ihminen, joka toisten vuoksi, ilman omaa halua ja tarvetta, kamppailee ja vaivaa itseään saavuttaakseen rahaa tai kunniaa tai muuta semmoista, on aina houkkio.
24 p. heinäk.
Koska näyt panevan niin paljon arvoa sille, etten löisi laimin piirustustani, niin mieluummin jättäisin puhumatta koko asiasta kuin tunnustaisin, että viime aikoina olen melkein kokonaan jättänyt sen.
En ikinä ole ollut onnellisempi, ei ikinä vielä ole tunteeni ollut herkempi ja täyteläisempi luonnolle, se sukeltaa jokaiseen kivenmuruseen, jokaiseen ruohonkorteenkin saakka; ja kuitenkin. — En tiedä, kuinka saisin sanotuksi tämän, kuvaamisvoimani on niin heikko, kaikki on yhtä uiskentelua ja värjyntää sieluni edessä, niin etten osaa tavoittaa yhtään ainoata varmaa piirtoa eteeni; mutta kuvittelen, että jos olisi käsissäni savea tai vahaa, niin siitä ehkä voisin muodostaa kuvan. Jos tätä jatkuu kauemmin, hankinkin savea itselleni ja muovaan ja pusertelen sitä, syntyköön sitten vaikka kakkuja siitä.
Kolme kertaa olen alkanut piirtää Lotten kuvaa, ja kolme kertaa on taitoni pettänyt; se tuntuu sitä kiusallisemmalta, kun ennen sentään aina onnistuin näköisyydessä. Sittemmin olen piirtänyt hänestä varjokuvan, ja siihen saan tyytyä.
26 p. heinäk.
Rakas Lotte, niin mielelläni toimitan ja teen kaikkea; uskokaa minulle vain useammin jotain toimitettavaa, oikein usein. Mutta yhtä pyydän: älkää vast'edes sirottako hiekkaa kirjelipuille, joita lähetätte minulle. Äskeisenkin kohotin pikaisesti huulilleni, ja hampaani kirskuvat.
26 p. heinäk.
Jo monta kertaa olen päättänyt, etten käy niin usein häntä tapaamassa. Oi, kunpa voisinkin pitää ne päätökset! Mutta yhtenäkään päivänä en vielä ole lankeematta kestänyt kiusausta, ja joka kerta lupaan sentään pyhästi: huomenna jään kerrankin pois; mutta kun koittaa se huomispäivä, niin jo keksinkin jonkin mielestäni ihan vastustamattoman syyn, ja ennenkuin huomaankaan, olen jo hänen luonaan. Joko hän on sanonut illalla: Tulettehan huomenna taas? — Kuka silloin saattaisi jäädä pois? Tai hän antaa minulle jotain toimitettavaksi, ja silloin katson sopivimmaksi itse käydä ilmoittamassa hänelle tuloksesta; tai sattuu päivä olemaan aivan liian viekoittavan kaunis, lähden ulos Wahlheimiin, ja kun nyt kerran olen siellä, niin onhan enää vain puolen tunnin matka hänen luokseen! — Olen liian lähellä hänen ilmakehäänsä — henkäys vain, ja samassa olen siellä. Isoäidilläni oli tapana kertoa satua magneettivuoresta: laivat, jotka joutuivat liian likelle sitä, menettivät yht'äkkiä kaiken rauta-aineensa, naulat lähtivät lentämään vuorta kohden, ja onnettomat laivamiehet hukkuivat sortuvien lautojen sekaan.
30 p. heinäk.
Albert on saapunut, ja minä saan lähteä; ja vaikka hän olisi paras ja jaloin ihminen maailmassa, jonka edessä joka suhteessa olisin valmis nöyrtymään, niin en sittenkään kestäisi nähdä häntä edessäni niin monen täydellisyyden omistajana. — Omistajana! — Niin, Wilhelm, sulhanen on tullut! Kunnollinen, rakastettava mies, josta täytyy pitää. Onneksi en ollut läsnä ensimmäisessä kohtauksessa! Se olisi viiltänyt sydäntäni. Hän on niin hienotunteinenkin eikä ole vielä kertaakaan suudellut Lottea minun läsnäollessani. Palkitkoon Jumala hänelle sen! Minunkin täytyy pitää hänestä sen kunnioituksen tähden, jota hän kaikessa osoittaa Lottelle. Hän on ystävällinen minua kohtaan ja arvaan, että se on enemmän Lotten vaikutusta kuin hänen omaa tunnettaan: semmoisessa ovatkin naiset taitureita ja ovat oikeassakin siinä; heille on aina eduksi, jos osaavat pitää kaksi ihailijaansa sovussa keskenään, niin harvoin kuin se onnistuukin.
Muuten en voi olla kunnioittamatta Albertia. Hänen tyyni ja maltillinen olemuksensa esiintyy varsin edukseen minun levottomuuteni rinnalla, jota en mitenkään osaa salata. Hän on tunteellinen mies ja tietää mitä hänellä Lottessa on. Hänellä näyttää olevan hyvin vähän taipumusta ärtyilemiseen, ja kuten tiedät, se on se vika, jota kaikkein enimmin vihaan ihmisessä.
Hän pitää minua mielevänä miehenä, ja kiintymykseni Lotteen ja lämmin iloni kaikesta, mitä hän tekee, on vain ikäänkuin lisäuhria hänen voitolleen, ja hän rakastaa Lottea sitä enemmän. Kiusaako hän mahdollisesti häntä toisinaan pienellä mustasukkaisuudella, siitä en mene takuuseen, ainakaan minä en hänen sijassaan voisi olla ihan vapaa siitä pahasta.
Olkoon sen laita kuinka tahansa, minulla ei enää ole iloa Lotten läheisyydestä. Sanoisinko tuota ihan mielettömyydeksi vai sokaistumiseksi? — Mutta mitä nimityksistä! Puhukoon asia itse puolestaan. — Tiesinhän kaiken minkä nytkin tiedän jo ennenkuin Albert tulikaan; tiesin, ettei minulla ollut oikeutta tuudittaa itseäni mihinkään toiveisiin, enkä tuudittanutkaan — tai ainoastaan siinä määrässä en, kuin on mahdollista olla halajoimatta omakseen, kun näkee edessään niin paljon rakastettavuutta — ja nyt olen, houkka, hämmästyksissäni, kun tuo toinen todellakin tulee ja ottaa tytön minulta.
Puraisen hampaani yhteen ja nauran kaksin ja kolmin verroin niille, joilla on älyä neuvoa, että minun pitäisi tyytyä ja mukautua, kosk'ei sitä nyt kumminkaan enää voi muuttaa. — Pois silmistäni semmoiset paperisankarit! Samoan metsiä, ja kun tulen Lotten luokse ja tapaan Albertin istumassa hänen kanssaan puutarhassa puistomajassa, enkä osaa sen enempää, niin heittäydyn vallattoman hilpeäksi ja puhun kaikenlaista puuta heinää. Lotte sanoi tänäänkin minulle: Herran nimessä, älkää olko kuten eilisiltana! Te olette peloittava, kun olette niin hauskalla tuulella. — Näin meidän kesken, olen urkkinut, milloin Albertilla on jotakin tehtävää; yks' kaks' olen ulkona siellä, ja on niin hyvä olla, kun tapaan Lotten yksin.
8 p. elok.
Kuule, kuule, rakas Wilhelm, minä vakuutan sinulle, en todellakaan tarkoittanut sinua, kun moitin semmoisia ihmisiä sietämättömiksi, jotka vaativat meitä alistumaan välttämättömyyteen. En toden totta tullut ajatelleeksikaan, että sinäkin ehkä voisit olla samaa mieltä. Ja itse asiassa olet sentään oikeassa. Mutta ota toki huomioon yksi seikka, rakkaani! Maailmassa riippuu niin harva asia yhden ainoan joko-tahin varassa; tunteet ja teot ovat yhtä monivivahteisia kuin on välimuotoja kotkan- ja pystynenän välillä.
Ethän siis pane pahaksesi, jos hyväksynkin koko perustelusi, mutta sittenkin yritän livahtaa joko-tahisi lävitse.
Joko, sanot sinä, sinulla on toiveita Lotten suhteen, tai sinulla ei ole. Hyvä, edellisessä tapauksessa koeta päästä niiden perille, koeta toteuttaa toivosi; muussa tapauksessa taas karkaise mielesi ja koeta vapautua tuollaisesta onnettomasta tunteesta, jonka täytyy kuluttaa kaikki voimasi. — Ystäväni, tuo on hyvin sanottu, ja — helposti sanottu.
Kuule, sanoisitko jollekulle onnettomalle, jonka elämää hiipivä tauti hiljallensa kalvaa, sanoisitko hänelle, että hänen pitäisi yhdellä ainoalla tikarinpistolla tehdä loppu kaikista kärsimyksistään? Ja kuule, eikö paha, joka kalvaa hänen voimiaan, samalla riistä häneltä rohkeuttakin vapautua sen vallasta?
Voisit kyllä vastata tähän eräällä samansuuntaisella vertauksella: Kuka ei mieluummin anna leikata käsivarttaan poikki kuin epäröimisellä ja empimisellä saattaa henkensä vaaraan? — En tiedä! — ja älkäämme ladelko vertauksiamme. Ja kuule — niin, Wilhelm, toisinaan tunnen itsessäni kuohahtavan semmoisen silmänräpäyksellisen, ravistelevan rohkeuden, ja silloin — silloin lähtisin ehkä, kun vain tietäisin minne.
Illalla.
Sattui tänään käteeni päiväkirjani, jota nyt jo jonkin aikaa olen pitänyt hyvin epäsäännöllisesti, ja hämmästyen huomaan, kuinka tietoisesti olen askel askelelta takertunut tähän! Kuinka joka hetki olen ollut niin selvillä tilastani, ja sentään toiminut umpimähkään kuin lapsi, kuinka yhä vieläkin näen kaiken niin selvästi, osoittamatta sentään vähintäkään parannuksen oiretta itsessäni.
10 p. elok.
Voisin viettää ihaninta, onnellisinta elämää maailmassa, ellen olisi hullu. Vaikeata olisi päästä olosuhteisiin, jotka olisivat niin kauniit ja niin ihmissielua ilahduttavat kuin ne ovat, joissa nykyään elän. Oi, on niin varmaa, että sydän yksin rakentaa oman onnensa. — Olla kuin jäsenenä mitä herttaisimmassa perheessä, olla vanhukselle rakas kuin oma poika, lapsille kuin isä, ja Lottelle! — ja sitten tuo kunnon Albert, joka ei millään luulevaisella oikullisuudella häiritse onneani, joka kohtelee minua sydämellisellä ystävyydellä ja jolle minä Lotten jälkeen olen rakkain maailmassa! — Wilhelm, on ilo kuunnella meitä, kun olemme yhdessä kävelyllä ja puhumme keskenämme Lottesta: ei maailmassa ole mitään hullunkurisempaa kuin tämä suhde, ja kuitenkin se saa silmäni usein kyyneliin.
Kun hän kertoo minulle Lotten toimeliaasta kelpo äidistä: kuinka hän kuolinvuoteellaan oli jättänyt perheensä ja lapsensa Lotten haltuun ja uskonut Lotten hänen huomaansa; kuinka Lotte siitä päivin oli muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi, kuinka hän taloushuolissa ja elämän vakavuudessa oli muuttunut todelliseksi äidiksi, kuinka hänen jokainen hetkensä oli rakastavaa, toimeliasta huolehtimista, ja kuinka hän silti pysyi yhtä iloisena ja hilpeänä. — Astelen siinä hänen rinnallaan, poimin kukkia tien viereltä, sovitan niitä yhteen ja — pudotan ne kädestäni ohitse vierivään virtaan ja katselen niitä, kun ne hiljalleen soluvat pois. — En muista, olenko jo kirjoittanut sinulle, että Albert tulee jäämään tänne; hovi, jonka suosiossa hän on, on nimittäin antanut hänelle hyvätuloisen viran. Olen harvoin tavannut niin uutteraa ja säännöllistä miestä kuin hän on.
12 p. elok.
Ihan varmaa, Albert on paras ihminen auringon alla. Meille sattui eilen omituinen kohtaus keskenämme. Menin hänen luokseen jäähyväisille, aioin nimittäin lähteä ratsastusretkelle vuoristoon, mistä tämän kirjeenkin nyt kirjoitan sinulle, ja kun siinä kävelen edestakaisin hänen huoneessaan, sattuvat silmäni hänen pistoleihinsa. — Lainaapa nuo minulle matkalle, sanoin. — Olkoon menneeksi, sanoi hän, jos vain viitsit ladata ne, minulla ne riippuvat tuossa ainoastaan muodon vuoksi. — Otin toisen niistä alas, ja hän jatkoi: Siitä saakka kuin varovaisuuteni kerran teki minulle kepposet, en enää ole kajonnut koko kapineisiin. — Utelin juttua. — Oleskelin, kertoi hän, lähes neljännesvuoden erään ystäväni luona maalla, mukanani oli pari lataamatonta taskupistolia, ja minä nukuin rauhassa. Eräänä sateisena iltapäivänä sitten, kun ei ollut muutakaan tehtävää, en tiedä mistä sattui mieleeni, että voisi tulla rosvoja ja että pistolit ehkä olisivat hyvät olemassa käyttökunnossa, jotta — no tiedäthän, mitä kaikkea tuolla tapaa saattaa johtua ajattelemaan. Annoin pistolit palvelijalle puhdistettaviksi ja ladattaviksi, tämä rupeaa komeilemaan niillä palvelustyttöjen edessä, koettaa säikyttää heitä, ja, kuinka käykään, pistoli laukeaa, ja latasin, joka vielä oli sisällä, osuu erään tytön oikeaan käteen ja musertaa hänen peukalonsa. Siitäkös hälinä nousi, lääkityksen sain maksaa päällepäätteeksi, enkä sen koommin ole kajonnut koko ampumavehkeisiin. Ystäväiseni, kuinka turhaa on kaikki varovaisuus. Vaaraa ei kumminkaan voi välttää! Taikka oikeastaan —. No niin, sinähän tiedät, että pidän hänestä paljonkin, mutta tuo "taikka oikeastaan" ei ole enää mieleeni, sillä onhan itsestäänkin jo selvää, että jokaisesta yleisestä lauseesta on poikkeuksia. Mutta niin tunnollinen hän on, että kun hän luulee sanoneensa jotain liioiteltua, ylimalkaista ja ainoastaan puoliksi totta, niin hän ei lakkaa sitä silittämästä, sitä lievittämästä, sitä muovailemasta, ennenkuin saa jauhetuksi asian niin, ettei siitä enää ole mitään jäljellä. Nytkin hän takertui syvälle tekstiin: lopulta en enää kuunnellutkaan häntä, jouduin omiin haaveisiini ja kohotin yht'äkkiä pistolin suun otsalleni, oikean silmän yläpuolelle. — Huh! sanoi Albert, vetäen pistolia syrjään, mitä tuo nyt on olevinaan? — Eihän se ole latingissakaan, sanoin. — Ja vaikk'ei olekaan, niin mitä tuommoinen on? vastasi hän kärsimättömästi. En voi kuvitella, että joku saattaisi olla niin järjetön, että ampuisi itsensä; jo pelkkä ajatuskin herättää vastenmielisyyttä minussa.
Te ihmiset, huudahdin, aina kun te jostakin puhutte, pitää teidän sanoa: Tuo on järjetöntä, tuo järkevää, tuo on hyvää, tuo pahaa! Ja miksikä? Oletteko sitä varten tutkineet jonkin teon sisimpiä vaikutteita? osaatteko varmuudella sanoa ne syyt, joiden tähden se on tapahtunut, joiden tähden sen on täytynyt tapahtua? Jos sen olisitte tehneet, ettepä varmaankaan olisi niin nopeat tuomioissanne.
Sinun pitää myöntää, sanoi Albert, että eräät teot aina ovat rikollisia, tapahtukoot ne sitten mistä vaikuttimista tahansa.
Kohautin olkapäitäni ja myönsin. — Mutta ystäväni, jatkoin, onhan tästäkin muutamia poikkeuksia. On totta, että varkaus on pahe: mutta ihminen, joka tekee ryöstön pelastaakseen omaisensa varmasta nälkäkuolemasta, kumpaa hän ansaitsee enemmän, sääliäkö vai rangaistusta? Ken kohottaa ensimmäisen kiven sitä aviomiestä vastaan, joka oikeutetussa vihassaan uhraa uskottoman vaimonsa ja hänen kurjan viettelijänsä? kuka tyttöä vastaan, joka hurmauksen hetkenä unohtuu lemmen hillittömiin iloihin? Lakimmekin, nuo kylmäveriset pedantit, heltyvät semmoisissa tapauksissa ja pidättävät rangaistustaan.
Tuo on ihan toista, vastasi Albert, sillä ihminen, joka on intohimojensa vallassa, kadottaa kaiken harkintakykynsä, ja häntä pidetäänkin juopuneen tai mielipuolen veroisena.
Oi teitä, te järkevät! huudahdin nauraen. Intohimo! Juopunut! Mielipuoli! Niin tyyniä, niin osaaottamattomia te saatatte olla, te siveelliset ihmiset! Te moititte juopunutta, te halveksitte mieletöntä, astutte hänen ohitsensa kuin pappi ja kiitätte Jumalaa kuin fariseus siitä, ettette ole kuin hän. Olen useasti ollut humalassa, ja intohimoni ovat aina lähellä mielipuolisuuden rajaa, mutta kumpaakaan en kadu: sillä olen mahdollisuuteni mukaan oppinut ymmärtämään, kuinka jokaista erinomaista ihmistä, joka on tehnyt jotain suurta, jotain mahdottomalta näyttävää, kuinka häntä ja hänen kaltaisiaan aina on huudettu humalapäisiksi ja mielipuoliksi.
Mutta tavallisessakin elämässä on sietämätöntä aina jokaisen vähänkin vapaan, jalon ja odottamattoman teon jälkeen kuulla huudettavan: Mutta mieshän on humalassa, hän on höperö! Hävetkää, te raitispäiset! Hävetkää, te viisaat!
Nuo nyt ovat niitä sinun kuvittelujasi, sanoi Albert. Sinä liioittelet ja otat kaikki asiat niin kiihkeästi, ja ainakin olet väärässä siinä, että vertaat itsemurhaa, josta nyt on puhe, suuriin tekoihin, vaikk'ei sitä toki voi katsoa muuksi kuin heikkoudeksi. Sillä tosiaankin on helpompi kuolla kuin miehuudella kestää tuskaista elämää.
Olin vähällä katkaista koko keskustelun; sillä mikään ei suututa minua niin kuin se, että joku tulee ja läiskäyttää jollakin tyhjänpäiväisellä lauseparrella, kun minä puhun täydestä sydämestäni. Hillitsin sentään itseni, olin näet useamminkin jo kuullut matkittavan tuota, ja useasti ennättänyt harmistua siitä, ja vastasin vain vähän kiihkeämmin: Vai sinä sanot sitä heikkoudeksi? Pyydän, älä anna näön pettää itseäsi. Kansaa, joka huokailee hirmuvaltiaan sietämättömän ikeen alla, sanotko sitä heikoksi, jos tyytymättömyys siinä viimein leimahtaa ilmituleen ja se katkoo kahleensa? Ihmistä, joka kauhuissaan, kun tuli on syttynyt hänen talossaan, jännittää kaikki voimansa ja keveästi kantaa taakkoja, joita hän tavallisissa oloissa tuskin jaksaisi liikuttaakaan; ihmistä, joka loukattuna ja vimmoissaan uskaltaa antautua taisteluun kuutta vastaan ja voittaa heidät, sanotko heitä heikoiksi? Ja kuule nyt, ystäväni, jos ponnistus on voimaa, miksi olisi sitten hengen liiallinen jännitys ihan päinvastaista? — Albert katsahti minuun ja sanoi: Älä pahastu, mutta esimerkit, jotka esitit, eivät minusta ollenkaan valaise asiaa. — Olkoon, sanoin, minua on ennenkin moitittu siitä, että tapani yhdistää asioita toisiinsa usein on hyvin sekanaista. Mutta katsotaanpa, voisimmeko jollakin muulla tavoin kuvailla mielessämme ihmisen tilaa, joka päättää heittää päältään elämän muuten sentään niin suloisen taakan. Sillä ainoastaan sikäli kuin sisällisellä herkkyydellä olemme mukana jossakin teossa, on meillä oikeus puhua siitä.
Ihmisluonteella, jatkoin, on rajansa, se voi tuntea iloa, voi tuntea tuskaa ja kärsimystä ainoastaan määrättyyn rajaan asti ja sortuu, kun on menty sen rajan ylitse. Tässä ei siis ole kysymys siitä, onko joku heikko vai vahva, vaan siitä, voiko hän kestää kärsimystensä mittaa, olkoot hänen kärsimyksensä sitten henkistä tai ruumiillista laatua; ja minusta on aivan yhtä omituista sanoa, että ihminen, joka tekee itsemurhan, on pelkuri, kuin olisi mieletöntä sanoa pelkuriksi ihmistä, joka on kuollut kovaan kuumeeseen.
Paradokseja! Paradokseja! huudahti Albert. — Ei niin pahasti kuin näyt luulevan, vastasin. Myönnäthän, me sanomme semmoista kuolemansairaudeksi, kun ihmisluonto tulee niin järkytetyksi, että sen voimat osaksi kuluvat loppuun, osaksi käyvät niin tehottomiksi, ettei ihminen enää voi toipua, ja ettei mikään onnellinen muutoskaan enää voi palauttaa elämän toimintaa hänessä entiselleen.
Nyt, ystäväni, sovittakaamme tämä ihmisen henkiseenkin puoleen. Ota ihminen kaikessa ahtaudessaan ja pienuudessaan ja katso, kuinka hän saa vaikutteita, kuinka hän juurtuu varmoihin aatteihin, kunnes viimein jokin varttuva intohimo kokonaan saa hänet valtoihinsa ja huimaa häneltä kaiken tyynen arvostelukyvyn ja suistaa hänet turmioon.
Turhaa, että tyyni, järkevä ihminen ymmärtää tuon onnettoman tilan, turhaa, että hän koettaa lohduttaa ja rohkaista häntä. Aivan kuin terve, joka istuu sairaan vuoteen ääressä, ei voi antaa hänelle hitustakaan voimistansa.
Albertista tuo oli liian yleistä puhetta. Huomautin silloin hänelle eräästä tytöstä, joka äskettäin oli löydetty hukkuneena vedestä, ja kerroin hänelle uudestaan hänen elämäntarinansa. — Hyvä, lempeä olento, joka oli kasvanut kotoisten askareidensa ja viikkoisten varmasti määrättyjen tehtäviensä ahtaassa piirissä, joka ei tuntenut muuta huvitusta kuin mahdollisesti sunnuntaisin käydä vertaistensa kanssa kaupungilla kävelemässä puettuna koristeihin, jotka vähitellen oli saanut kokoon, joskus suurempina juhlina ehkä hiukan tanssia ja muuten tuolloin tällöin hetkiseksi pysähtyä vilkkaasti ja osanotolla lavertelemaan jonkun naapuritytön kanssa jonkin toran tai juorun johdosta — tämän tulinen luonne rupeaa nyt vihdoinkin tuntemaan sisäisempää kaihoa ja kaipausta, jota miesten imartelut vielä kiihoittavat; hänen entiset ilonsa rupeavat vähitellen tuntumaan hänestä tyhjänpäiväisiltä, kunnes hän viimein kohtaa miehen, jonka puoleen häntä outo tunne vastustamattomasti vetää, johon hän nyt kiinnittää kaikki toivonsa, jonka vuoksi hän unohtaa koko maailman ympärillään, ei kuule, ei näe, ei tunne enää muuta kuin häntä ainoata, vain häntä, häntä yksin vain kaipaa. Kun kevyen turhamaisuuden kevyet ilot eivät ole turmelleet häntä, vetää halunsa häntä suoraan päämäärään; hän tahtoo tulla ystävänsä omaksi, tahtoo ikiajoiksi häneen yhtyen löytää sen onnen, joka häneltä puuttuu, ja nauttia kaikki ne ilot, joita sielunsa on kaivannut. Uudistetut ja uudistetut lupaukset, jotka yhä vahvistavat hänen toiveitaan, rohkeat hyväilyt, jotka kiihoittavat hänen halujaan, kiehtovat koko hänen sielunsa; umea hämärähaluinen toive unnuttaa koko hänen olonsa, hän uiskentelee kuin kaikkien ilojen aavistuksessa, hänen koko sieluntilansa on äärimmäisessä jännityksessä, viimein hän ojentaa kätensä sulkeakseen kaikki toiveensa syliinsä — ja rakastettunsa jättää hänet. — Jäykistyneenä, huumautuneena hän seisoo kuin syvyyden partaalla; kaikki on synkeyttä ympärillä, ei ole edessä mitään pelastuksen tietä, ei mitään lohdutusta, jokainen tunne on kuollut hänen rinnastaan; sillä hän on jättänyt hänet, hän, jossa oli koko hänen elämisensä ja olemisensa. Hän ei näe avaraa maailmaa, joka on hänen edessään, ei niitä lukemattomia, jotka voisivat korvata hänelle hänen tappionsa, hän tuntee itsensä yksinäiseksi, hyljätyksi keskellä maailmaa — ja sokeana, kamalan hätänsä ahdistamana hän syöksyy, syöksyjä alas sammuttaakseen syleilevään kuolemaan kaikki tuskansa. — Siinä, Albert, näet niin monen ihmisen kohtalon! ja sano nyt, eikö se ole sairaustapaus. Ihminen ei löydä enää pääsyä noiden sekavien ja hämmentyneiden voimien sokkeloista, ja hänen täytyy kuolla.
Voi häntä, joka katselisi tuota ja sanoisi: Sitä hupakkoa! Olisi malttanut vain ja antanut ajan kulua, niin epätoivonsa olisi kyllä asettunut ja hän olisi tavannut toisen, joka olisi voinut lohduttaa hänet. — Tuo on ihan samaa, kuin jos joku sanoisi: Voi hupakkoa, kun kuolee kuumeeseen! Olisi odottanut, kunnes voimansa olisivat toipuneet, elinnesteensä parantuneet ja verensä kuohu asettunut: kaikki olisi päättynyt hyvin, ja hän eläisi vielä tänä päivänä.
Albert, jonka mielestä tämäkään vertaus ei vielä ollut tarpeeksi sattuva, väitti vielä jotakin vastaan; muun muassa hän sanoi, että olin puhunut ainoastaan eräästä yksinkertaisesta tytöstä; mutta sitä hän ei vain voisi käsittää, kuinka semmoisessa tapauksessa voisi puolustaa ihmistä, joka olisi järkevämpi, jonka näköpiiri ei olisi niin rajoitettu ja joka vapaammin osaisi nähdä elämänsuhteita. — Ihminen pysyy ihmisenä, ystäväni, huudahdin, ja se hitunen järkeä, joka hänellä sattuu olemaan, merkitsee hyvin vähän tai ei mitään, kun intohimot riehuvat hänessä ja hän on viskattu ihmistunteen äärimmäisille rajoille. Vieläpä — no, toiste siitä, sanoin, ottaen hattuni. Oi, sydämeni oli niin tulvillaan — ja me erosimme toisistamme ilman keskinäistä ymmärtämystä. Kuinka vaikea onkaan tässä maailmassa ihmisten ymmärtää toinen toistaan.
15 p. elok.
Se on toki varmaa, ettei mikään muu maailmassa tee ihmistä välttämättömäksi kuin rakkaus. Tunnen ettei Lottekaan mielellään kadottaisi minua, ja lapsilla nyt ei ole muuta käsitystäkään, kuin että minä aina huomenna taas palaan. Tänään kävin virittämässä Lotten klaveeria; lapset tahtoivat, että kertoisin jonkin sadun, ja Lotte itse pyysi, että tekisin sen. Leikkasin heille illallisleipää, jota he nyt ottavat minulta yhtä mielellään kuin Lotteltakin, ja kerroin heille tarinan prinsessasta, jota kädet olivat palvelemassa. Opin siinä kertoessani, usko se, itsekin paljon, ja näen hämmästyen, miten kertomukseni vaikuttaa heihin. Kun välisti olen pakotettu keksaisemaan jonkin sivujuonen, jonka toista kertaa kertoessani unhotan, huomauttavat he kohta, että edellisellä kerralla tapahtui toisin, niin että minun nyt on täytynyt totuttautua lausumaan kaikki aina samalla tapaa laulavaan nuottiin kuin lankaa myöten. Olen oppinut senkin, että kirjailija aina vahingoittaa kirjaansa sen uudella, muutetulla painoksella, vaikkapa parannukset lisäisivätkin kirjan taiteellista arvoa. Ensimmäinen vaikutus on aina syvin; ja ihminen on sellainen, että hänelle voi uskotella mitä mahdottomintakin; mutta se tarttuukin sitten häneen niin lujasti, että onnetonta sitä, joka yrittää hangata ja hävittää sitä pois.
18 p. elok.
Pitääköhän siis välttämättä olla niin, että ihmisen onni samalla myöskin on hänen kärsimystensä lähde?
Tuo täysi, lämmin tunne, joka aina virkosi sydämessäni luonnon elävällä povella, joka sai mieleni tulvehtimaan niin suloisessa ilossa, joka loihti maailman ympärilläni paratiisiksi, se on nyt muuttunut sietämättömäksi kiduttajakseni, kiusanhengekseni, joka kaikkialla ahdistaa minua. Kun ennen täältä vuorilta tähystelin virran ylitse tuonne kukkuloille ja näin edessäni koko tuon hedelmällisen laakson, kun näin kaiken ympärilläni taimivan ja kumpuavan; kun näin nuo vuoret juurelta huippuun asti korkeiden, tuuheiden puiden peittäminä, kun näin nuo laaksot, jotka tuhansin kiemuroin tuossa kiertelevät, armaitten metsiensä varjoomina, ja tuon lempeän, tyynen virran, joka hiljaa solui kahisevain kaislojensa lomitse ja kalvossaan kuvasteli ihania pilviä, joita lempeä iltatuuli keveästi liidätti taivaan kannella; kun sitten kuulin lintujen heläjöitsevän elämän metsässä ympärilläni, ja kun lukemattomat hyttysparvet iloisesti karkeloivat auringon viimeisen säteen punertavassa hohteessa, jonka viimeinen värähtävä tuikahdus vielä herätti surisevan kuoriaisen kohottaumaan ruohikostaan; kun siinä surina ja virinä ympärilläni sai minun tarkkaamaan maata allani, ja kun sammal, joka imee ravintonsa kovasta kalliosta, ja kanervikko, joka kasvaa hedelmättömän hietakummun kuvetta, paljastivat minulle luonnon povessa vaikuttavan sisäisen, hehkuvan, pyhän elämän; kuinka suljin ja kätkin tuon kaiken lämpimään sydämeeni, kuinka tunsinkaan ylitsetulvehtivassa täyteläisyydessäni itseni kuin jumalaistuneeksi ja kuinka liikahtelikaan koko äärettömän maailman ihana moninaisuus vilvoittavana ja elähdyttävänä sielussani. Äärettömät vuoret kohosivat ympärilläni, silmäni huimaantui summattomiin syvyyksiin, vuoripurot syöksyivät alas, ja virrat juoksivat allani, vuoret ja metsät soivat sielussani; näin kaikkien noiden salaperäisten, selittämättömäin voimain vaikuttavan ja luovan maan syvyyksissä; ja maan pinnalla ja taivaan alla häilyivät ja vilisivät moninaiset eläimet ja olennot. Kaikkialla, kaikkialla tuhannet elämän muodot ja lajit; ja ihmiset sitten, jotka laittavat tupasensa ja pesiytyvät yhteen ja luulevat hallitsevansa avaraa maailmaa! Voi poloista hullua sinua, joka pidät kaikkea vähäpätöisenä, koska itse olet niin pieni! — Luoksepääsemättömästä vuoresta aution erämaan keskellä, jonka hiekkaa ei ihmisjalka ole tallannut, hamaan äärettömän valtameren tuntemattomaan rantaan värjyy ja vaikuttaa iäisesti luovan henki ja iloitsee jokaisesta tomuhiukkasesta, jolla on tunto hänestä ja joka elää. — Oi, kuinka toivoinkaan silloin itselleni kurjen siipiä, joka lensi ylitseni, saadakseni minäkin uiskennella tuon mittaamattoman meren rantaa kohden, saadakseni minäkin juoda äärettömyyden tulvehtivasta maljasta paisuvaa kuohuvaa elämäniloa, saadakseni minäkin rintani rajoitetuilla voimilla edes silmänräpäyksen ajan tuntea pisarankin sen ikiolennon autuushurmausta, joka luo kaiken itsessään ja itsestään.
Veljeni ja ystäväni, jo muistokin näistä hetkistä virkistää sieluani. Yksin sekin jo, että koettaa herättää mielessään ja esittää uudestaan nuo sanomattomat tunteet, kohottaa sieluni itsensä yläpuolelle ja antaa sitten minun kaksin verroin raskaasti tuntea nykyisen tilani ahdistuksen.
On vetäytynyt sieluni edestä kuin esirippu, ja tuo äärettömän, määrättömän elämän näkymö muuttuu edessäni iäisesti avoimen haudan kuiluksi. Voitko sanoa: tuo on, kun kaikki sentään lakkaamatta juoksee ja juoksee ohitsemme? kun kaikki kiitää sivuitsemme kuin myrskyn siivillä ja niin harvoin saa aikaa toteutua koko voimassaan, ja oi, tempautuu ennen aikojansa tuhovirtaan, suistuu sen pyörteihin ja murskautuu kallioita vastaan? Ei kulu hetkeä, joka ei kuluttaisi sinua ja omiasi ympärilläsi, ei kulu hetkeä, jolloin sinä et tuhoaisi jotakin, jolloin sinun ei täytyisi tuhota jotakin; viattomin kävelysi maksaa tuhanten matosten elämän, yksi ainoa jalkasi poljenta särkee muurahaisten vaivoja kysyneen rakennuksen ja tallaa perikatoon ja kuolemaan kokonaisen pienoismaailman. Oh, eivät minua liikuta nuo suuret ja harvinaiset, maailman vaivat, nuo tulvat ja maanjäristykset, jotka hävittävät kaupunkejanne; minun sydäntäni kalvaa tunto siitä kuluttavasta voimasta, joka piilee ja on läsnä kaikessa luonnossa, tuosta, joka ei synnytä mitään mikä ei hävittäisi itseään ja kaikkea lähellänsä olevaa. Siten seison tyrmistyneenä ja ahdistuksen huumaamana, ympärilläni taivas ja maa ja niiden myllertävät voimat, enkä näe edessäni muuta kuin iäisesti nielevän, iäisesti märehtivän hirviön.
21 p. elok.
Suotta levitän käteni tavoittaakseni hänet, kun aamuisin virkoan raskaista unistani, suotta etsin häntä yöllä vuoteessani, kun onnellinen, viaton uni on hurmallaan pettänyt minut, kuin istuisin kedolla hänen vieressään, pitäisin kättänsä kädessäni ja suutelisin sitä, suutelisin tuhannet kerrat. Oi, ja kun sitten vielä puolittain unen horroksissa hapuilen käsilläni häntä kohden ja siinä herään — silloin puhkee sydämeni ahdistus kyyneliksi, ja minä itken tuijottaen lohduttomana eteeni synkkään tulevaisuuteen.
22 p. elok.
Onnetonta tämä on, Wilhelm! Kaikki voimani on masentunut levottomaksi raukeudeksi, en jaksa olla toimetonna, mutta en voi tehdäkään mitään. Mielikuvitukseni on ihan lamassa, luonnosta en nauti, ja kirjat tympäisevät minua. Kun olemme itsemme kanssa ristiriidassa, olemme ristiriidassa koko maailman kanssa. Usko minua, monesti soisin olevani päivätyöläinen, jotta aamulla herätessäni minulla olisi edes jokin tarkoitusperä päivän tullen, jokin pyyde, jokin toivo. Usein kadehdin Albertia, joka on korviaan myöten kaivautunut asiakirjoihinsa, ja kuvittelen, että olisin tyytyväinen, jos olisin hänen asemassaan! Jo jonkun kerran on juolahtanut mieleeni kirjoittaa sinulle ja ministerille ja pyytää sitä tointa lähetystössä, josta sanot, että voisin sen saada. Luulen sitä itsekin. Olen jo pitemmän aikaa ollut ministerin suosiossa, ja hän on jo useasti kehoittanut minua antautumaan johonkin toimeen, ja kerran minun on kai se tehtäväkin. Mutta kun sitten taas ajattelen asiaa tarkemmin ja muistuu mieleeni tarina hevosesta, joka kyllästyneenä vapauteensa antaa valjastaa päälleen satulan ja ohjat ja ajetaan piloille — niin en tiedä mitä tekisin — ja ystäväni! ehkä tämä halu päästä toisiin oloihin onkin vain sisäistä, kiusaavaa levottomuutta, joka aina ja kaikkialla on seuraava minua.
28 p. elok.
Totta se on, jos vielä voisin tulla terveeksi, niin se tapahtuisi näiden ihmisten parissa. Tänään on syntymäpäiväni, ja jo aamulla varhain saan pienen käärön Albertilta. Kun aukaisen sen, huomaan ensiksi yhden niitä vaaleanpunaisia nauhoja, jotka Lottella oli yllään, kun ensiksi tulimme tuttaviksi, ja joita sittemmin joskus olin pyytänyt häneltä. Sitäpaitsi oli käärössä kaksi pientä kirjaa, Wetsteinin julkaisema Homeros, jota jo usein olin kaivannut, ettei minun tarvitsisi kävelyilläni laahata mukanani Ernestin isokokoista painosta. Noin he noudattavat kaikkia toiveitani, noin he etsivät tilaisuutta kaikenlaisiin pieniin ystävyydenosoituksiin, jotka tuntuvat tuhatkertaisesti ystävällisemmiltä ja rakkaammilta kuin kaikki semmoiset loistavat lahjat, joilla antajan turhamielisyys nöyryyttää vastaanottajaa. Suutelen tuhannesti noita nauhoja, ja jokaisella henkäykselläni ahmin itseeni muistoja siitä autuudesta, jolla nuo muutamat onnelliset päivät, jotka eivät ikinä enää voi palata, täyttivät mieleni. Wilhelm, niin se on, mutta minä en valita, elämän kukkaset ovat vain kangastuksia! Kuinka moni niistä lakastuu jättämättä jälkeäkään itsestään! kuinka harva puhkee hedelmään, ja kuinka harvat niistä hedelmistä kypsyvät! Ja kuitenkin niitä on sittenkin kylliksi, ja kuitenkin, voimmeko — oi ystäväni ja veljeni! — voimmeko kylminä ja huomaamattomina astua noiden kypsyneiden hedelmien ohitse, hyljeksiä niitä ja jättää ne nauttimattomina mätänemään?
Hyvästi! On ihana kesä, usein kiipeän omenapuihin Lotten puutarhassa, kädessäni omenapudotin, pitkä seiväs, ja karistan hedelmiä alas latvasta. Hän seisoo alhaalla ja ottaa ne vastaan, kun pudotan ne hänelle.
30 p. elok.
Onneton! Oletko ihan järjiltäsi? Sinähän petät itseäsi? Miksikä tuo hurja, kuohuva intohimo? En osaa rukoilla enää kuin häntä; mielikuvituksessani ei elä muuta kuvaa kuin hänen, näen kaiken maailmassa vain suhteessa häneen. Ja niin onnelliseksi tuo saa minut välisti — kunnes minun aina taas täytyy riistää itseni hänestä irti. Oi Wilhelm, mikä veto ja viekoitus sydämessäni! — Kun istun hänen luonaan, kaksi tuntia, kolme tuntia, kun sieluni kylpee hänen vartalonsa, hänen olentonsa, hänen äänensä taivaisen soinnun ihastelussa, ja kun vähitellen kaikki aistini jännittyvät, kun silmieni edessä synkkenee, kun tuskin enää kuulen, ja kun pusertaa kurkkuani kuin salamurhaajan käsi, kun silloin sydämeni lyö ja kolkuttaa ja koettaa vapahtaa aistieni hurjaa pakotusta ja vain lisää niiden ahdistusta — oh, Wilhelm, silloin on välisti kuin en olisi elämässäkään enää! Ja — ellei toisinaan surumielisyyteni valtaa minua ja sulata mieltäni ja Lotte suo minulle sitä vaivaista lievikettä, että saan itkeä ahdistukseni hänen kädelleen, — niin minun täytyy rientää pois, ulos! ja minä harhailen sitten pitkiä matkoja; on iloni silloin kiivetä jyrkän vuoren kuvetta tai tunkea tiettömän, tiheän metsän lävitse, halki pensaikkojen, jotka repivät minua, ja orjantappuroiden, jotka viiltävät käteni verille! Silloin tuntuu hiukan helpommalta! Hiukan! Ja kun sitten uupuneena ja janosta näännyksissä jään paikalleni usein keskellä yötä, kun täysikuu korkealla vaeltaa ylitseni, ja istahdan yksinäisen metsän keskellä jollekin vinokasvuiselle puunrungolle, hiukan lepuuttaakseni haavoittuneita jalkojani, ja sitten siinä hämärässä hetkeksi nukahdan herpaisevaan lepoon! Oi Wilhelm! silloin yksinäinen koppi, jouhipaita ja orjantappuravyö tuntuisivat minusta lievitykseltä, jota koko sieluni halaa. Hyvästi! En näe muuta vapahdusta tästä kuin haudan.
3 p. syysk.
Pois minun lähteä täytyy! Kiitän sinua, Wilhelm, että olet tukenut horjuvaa päätöstäni. Jo kaksi viikkoa on minussa kytenyt ajatus jättää hänet. Minun täytyy poistua. Hän on taasenkin kaupungissa erään ystävättärensä luona. Ja Albert — ja — minun täytyy lähteä!
10 p. syysk.
Oli sekin yö. Wilhelm! Nyt kestän vaikka mitä. En näe häntä enää. Oi, etten saa heittäytyä kaulaasi, ystäväni, ja kyynelin ja riemahduksin ilmaista sinulle tunteita, jotka myrskyävät sydämessäni! Tässä minä istun ja haukon ilmaa keuhkoihini, koetan tyyntyä ja odotan aamua, hevoset ovat tilatut auringonnousuksi.
Oi, hän nukkuu rauhassa eikä aavista, ettei hän ikinä enää ole näkevä minua. Olen riistänyt itseni irti; niin voimakas olin, etten kaksi tuntia kestävässä keskustelussakaan ilmaissut aiettani. Ja hyvä Jumala, millainen keskustelu!
Albert oli luvannut kohta illallisen jälkeen tulla Lotten kanssa puutarhaan. Seisoin penkereellä korkeiden kastanjoiden alla ja katselin aurinkoa, joka nyt viimeistä kertaa laski edessäni tuon suloisen laakson ja lempeänä soljuvan virran ylitse. Niin monet kerrat olin seisonut hänen kanssaan tällä samalla paikalla ja katsellut tätä samaa ihanaa näkyä, ja nyt — Astelin edestakaisin puistokujannetta, joka oli minulle niin rakas; tämä paikka oli salaperäisesti vetänyt minua puoleensa jo ennen kuin vielä tunsinkaan Lottea, ja kuinka olimmekaan iloinneet, kun tuttavuutemme alussa keksimme molemminpuolisen mieltymyksemme tähän paikkaan, joka todella onkin runollisimpia, mitä olen ihmistaidon muodostamia nähnyt.
Ensinnä on edessä avara näköala kastanjojen välitse. — Oi, olenhan muistavinani, että olen useampaan kertaankin kirjoittanut sinulle, kuinka korkea pyökistö vähitellen muodostuu oikeaksi seinämäksi kummallekin puolen ja kuinka sen varjossa kasvava pensaikko saa puukujanteen aina hämärämmäksi, kunnes se viimein päättyy joka taholta suljettuun sopukkaan, jonka yllä kaikki yksinäisyyden väristys tuntuu lepäävän. Vieläkin olen tuntevinani, mikä omituinen rauhaisa tunnelma minut valtasi, kun eräänä lämpimänä keskipäivänä ensikertaa astuin sinne varjoon; minulla oli kuin hämärä aavistus siitä, minkä autuuden ja minkä tuskan näkymöksi tämä paikka vielä oli tuleva minulle.
Olin ehkä ollut jo puolisen tuntia siinä ja antanut suloisenkaihoisten ajatusten tuudittaa mieltäni, ajattelin eroamme ja kohtaisimmeko mahdollisesti enää koskaan toisiamme, kun kuulin heidän tulevan pengertä alas. Juoksin heitä vastaan, tartuin omituisesti väristen hänen käteensä ja suutelin sitä. Olimme juuri astuneet alas, kun kuu hiljaa kohosi metsäisen kukkulan takaa; puhelimme yhtä ja toista ja lähenimme huomaamatta tuota pimeätä lehvämajaa, kujanteen perällä. Lotte astui sisään ja istuutui, Albert asettui hänen viereensä ja samoin minä; levottomuuteni ei sentään sallinut minun kauan istua alallani; minä nousin, menin seisomaan hänen eteensä, kävelin edestakaisin, istuin taas: olin hyvin tuskaisessa mielentilassa. Hän huomautti, kuinka kauniisti kuutamo valaisi pengertä puukujanteen edustalla: näky olikin kaunis ja sitä vaikuttavampi, kun kaikki muu ympärillä oli syvän hämäryyden sylissä. Olimme ihan hiljaa, ja hetken kuluttua hän alkoi taas: Aina kun käyn ulkona kuutamossa, tulevat mieleeni kuolleet omaiseni ja rupean ajattelemaan kuolemaa ja tulevaista elämää. Meillä on toinen, tuleva elämä! jatkoi hän, ja äänensä värisi ihaninta tunnetta; mutta, Werther, tapaammeko me toisemme? tunnemmeko silloin toisemme? Kuinka aavistatte? Sanokaa.
Lotte, vastasin ojentaen käteni hänelle, ja silmäni olivat tulvillaan kyyneliä; me kohtaamme toisemme vielä! kohtaamme täällä ja tuolla vielä! — Ääneni tukahtui. Wilhelm, miksi hänen piti kysyä juuri tuota nyt, kun sydäntäni vihloi tuskallinen eromme!
Ja tietävätkö rakkaat kuolleet omaisemme meistä, jatkoi hän, tuntevatko he, että olemme onnellisia ja että lämpimällä rakkaudella muistelemme heitä? Oi, aina väikkyy mielessäni muisto äidistäni ja äitini kuva, kun hiljaisina iltoina istun hänen lastensa, omain lasteni piirissä, ja he ovat ympärilläni. Silloin saattaa silmääni kohota kaipauksen kyynel, istun ja katselen taivasta kohden ja toivon, että hän silmänräpäyksen ajankin voisi nähdä, kuinka pidän sanani, jonka annoin hänelle hänen kuolinhetkenään: että olisin hänen lastensa äitinä. Millä tuntein minä huokaankaan: anna anteeksi minulle, kallis äitini, ellen voi olla heille sitä, mitä sinä olisit ollut. Oi, teenhän toki kaiken minkä voin; saavathan he vaatteet ja ravintonsa, oi, ja paljoa enemmän, he saavat hoidon ja rakkautta. Oi, kunpa voisit nähdä sopumme, sinä rakas pyhä, niin kuumimmilla kiitoksillasi ylistäisit Jumalaa, jolta viimeisillä katkerilla kyynelilläsi rukoilit lastesi menestystä. —
Noin hän puhui! Oi Wilhelm, kuka voisi toistaa sen, mitä hän puhui! Kuinka voisi kylmä, kuollut kirjain kuvata tuota hengen taivaallista kukoistusta! Albert keskeytti hänet hellästi: Tuo liikuttaa sinua liian syvästi, rakas Lotte! Tiedän kyllä, että olet hyvin taipuvainen noihin ajatuksiin, mutta pyydän sinua — Oi, Albert, sanoi Lotte, tiedänhän, sinä et unohda iltoja, joina istuimme pienen pyöreän pöydän ääressä, kun isäni oli matkoilla ja olimme saaneet lapset nukkumaan. Sinulla oli usein mukanasi jokin hyvä kirja, mutta niin harvoin jouduttiin lukemaan siitä mitään. — Olihan toki seurustelu tuon ihanan sielun kanssa enemmän kuin kaikki muu? Mikä suloinen, hellä, iloinen ja aina toimelias nainen! Jumala tietää kyyneleni, joita usein vuodatin vuoteessani rukoillessani, että hän tekisi minut hänen kaltaiseksensa.
Lotte! huudahdin heittäytyen hänen eteensä, tarttuen hänen käteensä ja kostuttaen sitä tuhansilla kyyneleillä, Lotte! Jumalan siunaus lepää ylläsi, ja äitisi henki! — Olisittepa tuntenut hänet, sanoi hän puristaen kättäni — hän olisi ansainnut että te olisitte tuntenut hänet! — Luulin menehtyväni. Ikinä ei ole minusta sanottu suurempaa ja ylväämpää sanaa — ja hän jatkoi: Ja hänen täytyi lähteä täältä nuoruutensa kukoistuksessa, kun nuorin poikansa vasta oli kuuden kuukauden vanha! Hänen sairautensa ei ollut pitkäaikainen, hän alistui tyynesti kohtaloonsa, ainoastaan lastensa takia hän suri, varsinkin nuorimman. Kun sitten loppu läheni ja hän käski minua tuomaan lapsensa luokseen ja kun toin ne sisään, nuo pienet, jotka eivät käsittäneet mitä tapahtui, ja nuo isommat, jotka olivat tuskasta suunniltaan, kun he kaikki seisoivat hänen vuoteensa ympärillä ja hän kohotti kätensä ja rukoili heidän puolestaan ja suuteli heitä jokaista ja lähetti heidät luotaan ja sanoi minulle: Ole heidän äitinsä! — Minä annoin käteni hänelle! — Lupaat paljon, tyttäreni, sanoi hän, lupaat että sinulla on oleva äidin sydän ja äidin silmä. Olen kiitollisista kyynelistäsi usein huomannut, että tunnet mitä se merkitsee. Ole semmoinen sisarillesi, ja isällesi osoita puolison uskollisuutta ja kuuliaisuutta. Sinä voit häntä lohduttaa. Hän kysyi isää, mutta tämä oli lähtenyt ulos salatakseen ääretöntä tuskaansa; hänen sydämensä oli sisällisesti ihan revitty.
Sinä Albert olit silloin sisällä. Hän kuuli, että joku kävi, ja kysyi ja käski sinut luokseen, ja kun hän sitten katsoi sinuun ja minuun sillä lohduttuneella, levollisella katseella, että tulisimme onnellisiksi — niin Albert lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä ja huudahti: Me olemme onnelliset ja pysymme aina onnellisina! — Levollinen Albert oli ihan suunniltaan, ja minä kadotin koko tajuntani.
Werther, jatkoi hän, ja sellaisen naisen täytyi kuolla! Hyvä Jumala! Kun toisinaan ajattelen, että voi kannatuttaa rakkaimpansa pois, ja ettei kukaan tunne sitä niin katkerasti kuin lapset, jotka kauan valittivat, että mustat miehet olivat kantaneet äidin pois!
Hän nousi, minä havahduin ja tunsin mieleni järkkyvän, jäin istumaan ja pidin kiinni hänen kädestään. — Mutta nyt meidän pitää lähteä, on jo aika, sanoi hän. — Hän yritti vetää kätensä kädestäni, minä pidin siitä lujemmin kiinni. — Me näemme toisemme vielä, huudahdin, me tapaamme toisemme. Minä lähden, jatkoin, lähden mielelläni, ja kuitenkin, jos minun täytyisi sanoa, että lähden iäksi, en kestäisi sitä. Hyvästi, Lotte! Hyvästi, Albert! Me näemme toisemme vielä. — Huomenna, luulisin, sanoi Lotte leikillään. — Minä tunsin, tunsin tuon huomenen! Oi, mutta hän ei aavistanut mitään, kun irroitti kätensä kädestäni. — He lähtivät puistokäytävää pois, minä seisoin, katselin heidän jälkeensä kuun valossa ja heittäydyin maahan ja puhkesin itkemään, hypähdin ylös ja juoksin penkereelle ja näin hänen vaalean pukunsa vielä häämöttävän siellä alhaalla puutarhan portilla korkeiden lehmuksien varjossa, ojensin molemmat käteni, ja sitten se katosi.
TOINEN KIRJA.
20 p. lokak. 1771.
Eilen saavuimme tänne. Lähettiläs ei ole oikein voimissaan ja pysähtyy senvuoksi muutamaksi päiväksi tänne. Ellei hän vain olisi niin häijy, olisi kaikki hyvin. Huomaan, huomaan sen, kohtalo on määrännyt osakseni kovia koettelemuksia. Mutta rohkeutta vain! Kevyt mieli kestää kaiken! Kevyt mieli? Minun täytyy nauraa, kun tuommoinen sana pujahtaa kynästäni. Oi, pisarainen keveämpää verta tekisikin todella minut onnellisimmaksi ihmiseksi auringon alla. Mitä tämä oikeastaan on merkitsevinään! Siinä missä toiset vähäisellä voimallaan ja kyvyllään mukavassa itsetyytyväisyydessä rehentelevät, siinä minä epäilen voimiani ja lahjojani? Hyvä Jumala, sinä joka olet antanut minulle kaikkea tuota, voimia ja lahjoja, miks'et pidättänyt puolia antimistasi ja lahjoittanut sen sijaan minulle itseluottamusta ja tyytyväisyyttä!
Mutta kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! Kaikki kääntyy hyväksi vielä. Sillä, ystäväni, sinä sittenkin olet oikeassa. Siitä saakka kuin joka päivä olen joutunut tungeksimaan ihmisten parissa, kun näen kaikki heidän touhunsa ja toimituksensa, olen paljoa tyytyväisempi itseeni. Tottakin, kun nyt kerran olemme semmoisia, että vertaamme kaikkea itseemme ja itseämme kaikkeen, niin riippuu onnemme tai onnettomuutemme niistä asioista, joiden yhteydessä elämme, ja niinpä ei mikään ole vaarallisempaa kuin yksinäisyys. Mielikuvituksemme, jossa jo itsessäänkin on pyrkimys kohottautumaan, kuvailee runouden ihanteellisten mielikuvain elähdyttämänä yläpuolelleen sarjan olentoja, joiden piirissä me itse olemme alimpana, kaikki ulkopuolellamme näkyy meille ihanampana, jokainen muu ihminen täydellisempänä kuin me itse. Ja tuo tapahtuu ihan luonnollisesti. Niin usein joudumme tuntemaan, että meiltä puuttuu paljon, ja juuri sen, mikä meiltä puuttuu, näyttää joku toinen omistavan, jolle lisäksi kuvittelemme kaiken sen, mitä meillä itsellämme on, ja päällepäätteeksi vielä erikoisen ihanteellisen täydellisyyssulon. Ja siten on onnellisin ihminen, oman itsemme luoma, ihka elävänä edessämme.
Sitävastoin, jos kaikkine heikkouksinemme ja kaikkine puutteinemme aherramme suoraan eteenpäin vain, niin huomaammepa päinvastoin usein, että vetelehtimisellämme ja luovimisellamme sentään olemme päässeet pitemmälle kuin toiset purjehtimisellaan ja soutamisellaan — ja — onhan tuo toki oikeaa laatua itsetuntoa, kun tuntee olevansa toisen tasalla tai vieläpä heistä edelläkin.
26 p. marrask.
Viihdyn täällä jo hieman paremmin. Onnellisinta on, että työtä on yllinkyllin; sitäpaitsi kiinnittävät nuo kaikki erilaiset ihmiset ja aina uudet nähtävät kirjavuudellaan huomiotani. Olen tullut tuttavaksi kreivi C——n kanssa; hän on mies, jota minä päivä päivältä kunnioitan yhä enemmän, selväjärkinen, laajanäköinen ihminen, joka ei silti ole kylmä, vaikka näköalansa ovatkin laajat, ja jonka koko käytöksessä kajastaa niin lempeä ystävyys. Hänen huomionsa kiintyi minuun, kun jouduin asioissa tekemisiin hänen kanssaan, ja hän heti ensimmäisistä sanoistani huomasi, että käsitimme toisiamme ja että hän saattoi puhua kanssani toisella tapaa kuin monen muun. En voi myöskään kylliksi kiittää hänen vapaata, avointa käytöstään minua kohtaan. Eipä ole maailmassa ihmisellä toista niin todellista ja lämmintä iloa kuin se, että saa kohdata jalon ihmisen, joka avautuu toiselle.
24 p. jouluk.
Lähettiläästä minulla on paljon mieliharmia; aavistinkin sitä jo kohta alussa. Hän on täsmällisin narri, mitä olla voi; hidas ja juurtajaksainen kuin mikäkin täti; ihminen, joka ei koskaan ole tyytyväinen itseensä ja jonka mieliksi ei siis kukaan muukaan voi mitään tehdä. Minä työskentelen mieluimmin vauhdikkaasti ja tuli mitä tuli; silloin hän saattaa jättää minulle kirjoitukseni takaisin ja sanoa: Hyvähän se on, mutta käykää nyt kerta vielä se lävitse, ainahan saattaa johtua mieleen jokin sattuvampi sana tai kuvaavampi määritys. — Hitto vieköön. Ei yksikään "ja", ei yksikään sidesana saa jäädä pois, hän vihaa kuolemakseen kaikkia sanajärjestysvirheitä, joihin minä useasti hairahdun; jos lausejaksot eivät mene vanhaan totuttuun nuottiin, ei hän ymmärrä niistä mitään. On sietämätöntä olla tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa.
Kreivi von C——n luottamus yksin enää korvaa minulle kaiken. Tuonoin hän tunnusti ihan avomielisesti minulle, kuinka tyytymätön hän oli lähettilääni hitauteen ja vitkasteluun. Semmoiset ihmiset kiusaavat sekä itseään että muita; kuitenkin, sanoi hän, on pakko tyytyä siihen ja mukautua, kuten matkustajan, jonka pitää päästä yli vuoren; totta kyllä, ellei vuorta olisi siinä edessä, olisi tie paljoa mukavampi ja lyhyempi, mutta kun se nyt kerran on siinä, niin pitäähän sen ylitse päästä! —
Ukko vainuaa ehkä myöskin, että olen paremmin kreivin suosiossa kuin hän, ja se pahoittaa häntä, ja hän käyttääkin jokaista tilaisuutta puhuakseen minulle pahaa kreivistä: minä väitän tietysti vastaan, ja asia vain pahenee. Eilen hän sai minut ihan kuohuksiin, hän näkyi nimittäin tähtäävän minuun myöskin: tuollaisiin hienon maailman toimiin kreivissä kyllä muka on miestä, työhän käy häneltä keveästi, ja hänellä on sujuva kynä; mutta perinpohjaista oppineisuutta häneltä puuttuu, kuten kaikilta kaunosieluilta. Tämän sanoessaan hänellä oli kasvoillaan sellainen ilme, kuin hän olisi tahtonut sanoa: Ähäs, sattuiko? Mutta minä en ollut millänikään; minun täytyi ylenkatsoa ihmistä, joka saattoi ajatella ja käyttäytyä tuolla tapaa. Rupesin vastustamaan häntä ja väittelin oikein kiihkeästikin. Sanoin, että kreivi sekä luonteeltaan että tiedoiltaan oli mies, jota täytyi kunnioittaa. Sanoin, etten tuntenut ketään, jonka siinä määrässä kuin hänen olisi onnistunut valistaa ja väljentää sieluansa ja vetää huomiopiiriinsä niin monenlaisia asioita, ja joka samalla kuitenkin olisi voinut pysyä niin toimeliaana käytännöllisen elämän piirissä. — Nuo olivat ukolle kovia pähkinöitä, ja minä poistuin, ettei tarvitsisi pitemmässä kinastelussa niellä vielä enempää sappea.
Ja tämä kaikki on teidän syynne, teidän, jotka puheillanne saitte minun antautumaan tähän ikeeseen ja jotka lavertelitte minulle suut silmät täyteen "toiminnasta". Toiminnasta! Ellei se, joka istuttaa perunansa ja ajaa kaupunkiin myymään viljaansa, toimi enempää kuin minä, niin lupaanpa vaikka kymmenen vuotta vielä raataa sinä kaleeriorjana, joksi nyt olen sidottu.
Ja sitä loistavaa kurjuutta, sitä ikävyyttä, jota täkäläinen joutava joukko huokaa! Kuinka he juoksevat ja matelevat arvojen perään, kuinka he vaanivat ja vartioivat, ettei kukaan vain saisi askelenkaan etusijaa heistä; tuommoisia vaivaisia, ihan lakeijapyyteitä! Tuossa on eräs nainen esimerkiksi, joka aina puhuu aatelisesta suvustaan ja maatiluksistaan, niin että jokainen, joka ei tuntisi oloja, ajattelisi, että tuopas nyt on hohkoutunut sukuunsa ja maatiluksiinsa, ties miksi kuvitteleekaan itseään niiden takia! — Mutta asia on vielä hullummin: nainen on täältä lähistöltä erään virastokirjurin tytär. — Oh, en käsitä ihmissukua, että sillä voi olla niin vähän aistia, että se tuolla tapaa noin kömpelösti paljastaa koko tyhjänpäiväisyytensä.
No, huomaanhan sentään, ystäväni, päivä päivältä selvemmin, kuinka tuhmaa on arvostella toisia itsensä mukaan. Ja koska minulla on niin paljon tekemistä oman itseni kanssa, ja koska tämä sydämeni on niin myrskyävä — oi, niin annan mielelläni toisten taivallella polkujaan, kun he vain voisivat suoda minullekin saman vapauden.
Enimmän kiusaavat minua nuo nurjat säätysuhteet. Tiedänhän kyllä yhtä hyvin kuin kuka tahansa muukin, kuinka välttämätön säätyerotus on ja kuinka suuret edut siitä itsellenikin koituvat; mutta älköön se tukitko juuri silloin tietäni, kun minulla vielä voisi olla jokin hitunen iloa ja edes jokin onnen kajaste täällä maan päällä. Tulin äskettäin muutamalla kävelyretkellä tuntemaan erään neiti von B——n, hän on herttainen olento, joka on säilynyt koko nuorekkaana ja luonnollisena täkäläisessäkin jäykistyneessä elämässä. Keskustelumme kehittyi hupaiseksi, ja erotessamme pyysin saada käydä tervehtimässä häntä. Hän myönsi sen niin avomielisen vapaasti, että tuskin maltoin varrota ensimmäistä sopivaa tilaisuutta käydäkseni hänen luonaan. Hän ei ole täältä, hän asuu erään tätinsä luona. Vanhuksen kasvojenilmeessä oli jotain, joka vieroitti minua. Koetin osoittaa suurta huomaavaisuutta hänelle, kohdistin puheeni enimmäkseen hänelle, ja oli tuskin kulunut puoltakaan tuntia, kun jo olin jotakuinkin selvillä rouvan olosuhteista — perästäpäin tunnusti neitikin huomioni oikeiksi —: että täti-hyvänsä nyt vanhoilla päivillään kärsii puutetta kaikesta, ettei hänellä ole omaisuutta, ei henkevyyttä, ei yleensä mitään muuta turvaa kuin esi-isäinsä sarja, ei muuta suojaa kuin säätynsä, jonka turviin hän sitten onkin lujasti linnoittautunut, eikä muuta iloa kuin tähystellä yläkerrastaan tavallisten porvarillisten ihmisten ylitse. Nuorempana hän lienee ollut kaunis ja keikaillut elämänsä; ensin hän oli oikuillaan kiusannut monta nuorukaisraukkaa, sitten kypsyneempinä vuosinaan hän oli alistunut erään vanhan upseerin komennettavaksi, joka siitä hyvästä ja kohtalaisesta elatuksesta vietti viimeiset ilottomat vuotensa hänen kanssaan ja kuoli. Nyt elää vanha rouva yksin, eikä kukaan loisi silmäystäkään häneen, ellei hänen sisarentyttärensä olisi niin rakastettava.
8 p. tammik. 1772.
Minkälaisia ovatkaan ihmiset, joiden koko mieli on takertunut muotoihin, joiden koko olo ja elo vuodet umpeensa on tähdättynä vain siihen, kuinka voisivat pujahtaa tuolia korkeammalle pöydässä! Eikä suinkaan siksi, ettei heillä olisi muuta tehtävää: ei, päinvastoin kasautuu tehtäviä juuri sen tähden, että pikkuseikat ja pikkuharmit häiritsevät tärkeämpiä asioita. Viime viikolla sattui rekiretkellä selkkaus, ja koko huvi oli pilalla.
Houkkioita, jotka eivät huomaa, että ihmisen asema oikeastaan merkitsee niin vähän, ja että ne, jotka ovat ensimmäisellä sijalla, niin harvoin sentään näyttelevät pääosaa! Kuinka moni kuningas onkaan riippuvainen ministeristään, kuinka moni ministeri kirjuristaan! Ja kukahan heistä silloin on ensimmäinen? Se, minusta nähden, joka osaa käyttää toisia hyväkseen ja jolla on niin paljon voimaa tai viekkautta, että hän voi käyttää toisten voimia ja pyyteitä omain tarkoitusperäinsä saavuttamiseksi.
20 p. tammik.
Kirjoitan teille täältä, rakas Lotte, eräästä vähäpätöisestä maalaiskestikievarista, jonne olen paennut ankaraa rajuilmaa. Siitä saakka kuin olen ollut täällä ikävässä D——ssä, täällä vierasten, sydämelleni ihan vierasten ihmisten keskellä, ei minulla vielä ole ollut silmänräpäystäkään, ei ainoatakaan, jolloin sydämeni olisi käskenyt minun kirjoittaa teille; ja nyt tässä majassa, tässä yksinäisyydessä, tässä syrjäisyydessä, kun lumi ja räntä pieksävät ikkunoita, täällä te olitte ensimmäinen ajatukseni. Kohta kun astuin sisään tänne, heräsi teidän kuvanne, teidän muistonne, oi, Lotte! niin pyhänä ja lämpimänä mielessäni! Laupias Jumala, ensimmäinen onnellinen hetki taas!
Kun näkisitte minut siinä huvitusten ja pikkuaskartelujen pyörteessä, jossa nyt elän! kuinka koko mieleni on näännyksissä; ei hetkeäkään tulvahtele sydämeni täytenä, ei autuasta silmänräpäystäkään; ei mitään, ei yhtään mitään! On kuin näyteltäisiin edessäni jotain kummallisuusnäytelmää, näen noiden mies- ja hevoskääpiöiden liikehtivän edessäni ja kysyn usein itseltäni, eikö kaikki olekin vain näköharhaa. Minä leikin mukana, tai paremmin sanoen minulla leikitään kuin puunukella, saan usein naapurini puisen käden käteeni ja vavahdan. Iltaisin päätän, että aamulla nousen katsomaan auringon nousua, mutta kun tulee aamu, en tulekaan nousseeksi vuoteeltani; päivisin toivon, että illalla saan lähteä ulos kuutamoon, mutta jäänkin sisään. Minulla ei ole selvää tuntoa miksi nousen, miksi menen maata.
Puuttuu hapatusta, joka saisi elämäni käyntiin; se kiihdyke, joka pidätti minut valveilla yöt umpeensa, joka herätti minut aamuisin unesta, on häipynyt ja poissa.
Yhden ainoan todellisen naisen olen täällä tavannut, erään neiti von B——n. Hän muistuttaa teitä, rakas Lotte, jos sitä voi sanoa kenestäkään. Oh, huudahdatte, nyt hän rupeaa laskettelemaan kohteliaisuuksiakin! Ehkä siinä olisi hiukan perääkin. Olen viime aikoina nimittäin muuttunut sangen kohteliaaksi, kosk'ei muukaan käy päinsä, koetan olla sukkela puheissani, ja naiset sanovat, ettei kukaan osaa kehua niin hienosti kuin minä (ja valehdella, lisätkää, sillä muuten se ei käy, ymmärrättehän?). Minun piti puhua neiti von B——stä. Hänessä on sielua, joka loistaa kirkkaasti hänen sinisistä silmistäänkin. Säätyasemansa rasittaa häntä, se kun ei tyydytä hänen sisimpiä toiveitaan. Hän kaipaa pois tästä hälystä ja humusta, ja monet hetket haaveilemme yhdessä kohtauksista niin maalaisrauhaisista ja onnenlämpimistä, oi, ja teistä! Kuinka usein hänen täytyy ihastella teitä, taikka ei täydy, hän tekee sen vapaasti, hän kuulee niin mielellään teistä, pitää teistä. —
Oi, että saisin istua siellä edessänne, rakkaassa armaassa huoneessa siellä, lapsoset mekastelisivat ympärilläni, ja kun he kävisivät teistä liian äänekkäiksi, kertoisin heille jonkin kammottavan sadun, joka keräisi heidät liikkumattomaan piiriin ympärilleni.
Aurinko laskee ihanana lumessa välkkyilevän maiseman taakse, myrsky on ohitse, ja minun — minun pitää taas sulkeutua vankihäkkiini. — Hyvästi! Onko Albert luonanne? Ja missä asemassa —? Suokoon Jumala minulle anteeksi tämän kysymyksen!
8 p. helmik.
On jo viikon päivät ollut mitä ilkein ilma, mutta minulle se on mieleen. Sillä siitä asti kuin tänne olen tullut, ei vielä ole taivaalle noussut ainoatakaan kaunista päivää, jota ei joku aina olisi pilannut ja turmellut minulta. Mutta kun oikein sataa ja tuiskuaa ja on koleata ja märkää, niin ajattelen: oh, nyt ei toki voi kotona olla sen kurjempaa kuin on ulkona, eikä päinvastoinkaan, ja silloinhan kaikki on sopusoinnussa. Kun aurinko aamuisin nousee ja lupaa kaunista päivää, en koskaan voi olla huudahtamatta: kas nyt heillä taas on jotakin taivaallista, jonka saattavat tärvellä toisiltaan. Ei ole mitään, jota he eivät osaisi turmella toisiltaan. Terveyden, hyvän nimen, ilomielen, levon ja virkistyksen! Ja useimmiten ihan typeryyttään, ymmärtämättömyyttään ja ahdasmielisyyttään; ja kun kuuntelen heitä, tekevät he sen parhaimmassa tarkoituksessa. Monesti tekisi mieleni oikein polvillani rukoilla, etteivät he noin mielettömästi raatelisi omia sisuksiaan.
17 p. helmik.
Pelkään, ettemme me, lähettilääni ja minä, enää kauan tule toimeen yhdessä. Se ihminen on ihan sietämätön. Hänen tapansa tehdä työtä ja ajaa asioita on niin naurettava, etten voi olla tekemättä vastaväitteitä ja toisinaan toimimatta oman mieleni ja käsitykseni mukaan, joka silloin, luonnollisestikin, on hänestä aina ihan väärä. Sen johdosta hän onkin äskettäin valittanut hoviin minua vastaan, josta oli seurauksena varoitus minulle ministeriltä, varoitus, joka kyllä oli lievä, mutta joka tapauksessa sentään varoitus, ja olinkin aikeissa jättää erohakemukseni, kunnes sain ministeriltä yksityiskirjeen, kirjeen, jota jumaloin ja jonka ylevää, jaloa ja viisasta henkeä ihailen. [Kunnioituksesta tuota kunnon herraa kohtaan emme julkaise mainittua kirjettä emmekä erästä toistakaan, josta myöhemmin tulee puhetta; otaksumme nimittäin, ettei edes yleisön lämpimin kiitollisuuskaan oikeuttaisi sellaiseen omavaltaisuuteen.] Kuinka hän neuvookaan minua koettamaan hillitä liian arkaa ja herkkää itsetuntoani; kuinka hän. kunnioittaen yltiöllisiä aatteitani toiminnasta, toisiin kohdistuvasta vaikutuksesta ja tehtäviin syventymisestä nuorekkaan, kelpo mielen ilmauksina, ei koeta kitkeä niitä pois, vaan ainoastaan lieventää niiden liikanaista intoa ja johtaa niitä suuntaan, missä niillä olisi todellinen vaikutusala ja enemmän oikeata tehoa! Olenkin taas muutamaksi päiväksi rohkaistu ja sopusoinnussa itseni kanssa. Tyyni mieli ja itsestään iloitseminen ovat ihanaa ihmiselle. Rakas ystäväni, ellei tuo aarre vain olisi yhtä hauras kuin se on ihana ja kallis!
20 p. helmik.
Antakoon Jumala teille siunauksensa, rakkaani, ja suokoon teille kaikki ne onnelliset päivät, jotka hän minulta riistää!
Kiitän sinua, Albert, ettet ilmoittanutkaan minulle: odotin tietoa, milloin hääpäivänne olisi, ja olin päättänyt samana päivänä juhlallisesti ottaa alas seinältä Lotten varjokuvan ja haudata sen toisten paperien alle. Nyt te olette aviopari, ja hänen kuvansa on vielä täällä! Ja saakoon se jäädäkin nyt! Ja miks'ei saisi? Tiedänhän, että minä myöskin olen luonanne, olen sinua vahingoittamatta Lotten sydämessä; minulla on, niin, minulla on toinen sija hänen sydämessään, ja minä tahdon ja minun täytyy saada pitää se. Oi, minä voisin mennä suunniltani, jos hän saattaisi unohtaa — Albert, siinä ajatuksessa on tuskien tuska. Albert, hyvästi! Hyvästi, enkelini! Hyvästi Lotte!
15 p. maalisk.
Nyt on sattunut minulle ikävyyksiä, jotka arvatenkin pakottavat minut poistumaan täältä. Kiristelen hampaitani! Perhana! sitä ei enää saa paremmaksi, ja te kuitenkin olette yksin syypäät kaikkeen, te, jotka yllytitte ja pakotitte ja kiusasitte minut antautumaan toimeen, joka ei ole mieleeni. Tässä nyt olen! Tässä nyt olette! Ja ettet taaskin sanoisi, että minun liioitteluni turmelee kaiken, niin kuule tässä, hyvä herra, juttu suora ja soma, kuin jonkun kronikoitsijan kynästä.
Kreivi von C—— pitää minusta, osoittaa erikoista huomiota minulle, senhän tiedät, sen olen jo sata kertaa sanonut sinulle. Nyt olin eilen hänen luonaan päivällisellä, ja osui olemaan juuri se päivä, jolloin ylhäisempi seurapiiri, naiset ja herrat, tapaavat illemmalla kokoontua hänen luokseen, ja minä en ollenkaan tullut ajatelleeksi, se kun ei koskaan ole johtunut mieleeni, ettemme me alemmat virkamiehet kuulu siihen. Noh, olen siis päivällisellä kreivin luona, ruoan jälkeen astelemme edestakaisin isossa salissa, keskustelen hänen kanssaan, keskustelen eversti B——n kanssa, joka myöskin tulee sinne, ja iltakutsujen aika lähenee. Minä en, Jumala tietäköön, ajattele mitään. Astuu silloin sisään kaikkeinkorkeimmasti armollinen rouva von S—— herroine puolisoineen ja tyttärineen, tytär on täyshöyheninen hanhi mataline latuska-rintoineen ja tiukkaan kurottuine vyötäisineen, he astuvat juhlallisesti sisään, silmät ja sieraimet asianmukaisessa virheettömässä ylhäisaatelisessa sävyssä, ja kun se koko joukkue on minulle sydämen pohjasta vastenmielinen, aioin heti poistua ja odottelin vain, että kreivi hetkeksi vapautuisi joutavista, kun yht'äkkiä neiti von B—— astuu sisään. Kun sydämeni aina hiukan ilostuu hänet nähdessäni, jäin vielä hetkeksi, menin hänen istuimensa taakse ja huomasin vasta jonkin hetken kuluttua, että hän puhutteli minua vähemmin avomielisesti kuin tavallisesti ja ikäänkuin epäröiden. Se kummastutti minua. Onko hänkin samanlainen kuin kaikki nuo toiset? ajattelin minä ja tunsin loukkaantuvani ja aioin lähteä, mutta jäin sentään, koska mielelläni olisin nähnyt epäluuloni hänen suhteensa aiheettomaksi, ja kun en saattanut uskoa sitä, ja kun vielä toivoin ystävällistä sanaa häneltä ja — no, oli miten oli, minä jäin. Sillävälin kokoontuu koko seurapiiri. Tulee vapaaherra F—— keisari Frans ensimmäisen kruunauksen aikuisessa pukukomeudessaan, tulee hovineuvos R——, täällä hän kulkee sentään pelkkänä herra von R——nä, kuuroine rouvineen j.n.e., vieläpä huonoasuinen J——kin, joka korjailee iänikuiskuosista pukuaan uusmuotisilla tilkuilla, kaikki nuo saapuvat, minä puhuttelen muutamia tuttujani, jotka kaikki ovat hyvin lyhytsanaisia minua kohtaan. Tuumin yhtä ja toista — ja tarkastelen vain neiti B——täni. En huomaa, että naiset toisessa päässä salia kuiskuttelevat keskenään, että juoru livahtaa herrojenkin piiriin, että rouva von S—— menee puhuttelemaan kreiviä (sen kaiken kertoi neiti B—— minulle sittemmin), kunnes viimein kreivi tulee luokseni ja vie minut syrjään erään ikkunan ääreen. — Tunnettehan, sanoi hän, omituiset olomme; teidän läsnäolonne, huomaan minä, herättää tyytymättömyyttä seurassa. En millään muotoa… — Teidän ylhäisyytenne, keskeytin hänet, pyydän tuhannesti anteeksi, olisi pitänyt itsenikin ajatella sitä ja tiedän, että suotte anteeksi minulle tämän huomaamattomuuteni; aioin jo varhemmin poistua, joku pahansuopa henki lienee pidättänyt minua, lisäsin hymyillen, samalla kumartaen. Kreivi pusersi kättäni lämmöllä, joka ilmaisi kaiken. Pujahdin hiljaisuudessa ylhäisestä seurasta, lähdin, nousin eräille kääseille ja ajoin H——iin nauttiakseni siellä eräällä kukkulalla auringon laskusta ja samalla lukeakseni Homeroksestani sen ihanan runon, jossa kerrotaan, kuinka kelpo sikopaimen kestitsi Odysseusta. Tähän saakka on siis kaikki hyvin.
Illalla palaan illalliselle, ravintolan ruokasalissa istui vielä muutamia vieraita; he pelasivat noppaa eräässä nurkassa, olivat työntäneet pöytäliinan syrjään. Tulee silloin sisään tuo kunnon Adelin, laskee hattunsa kädestään ja, huomatessaan minut, astuu luokseni ja sanoo hiljaa: Sinullehan on käynyt ikävästi, vai? — Minulle? huudahdin. — Niin, kreivihän on käskenyt sinut poistumaan seurasta. — Piru sen seuran periköön! sanoin; minähän olin hyvilläni, kun pääsin sieltä ulos. — Hyvä, vastasi hän, että otat sen noin keveästi. Se vain pahoittaa mieltäni, että juttu jo on levinnyt niin laajalle. — Silloin vasta asia alkoi minua kismittää. Kaikista, jotka istuivat pöytään ja katsahtivat minuun, ajattelin heti: he katsovat minua siitä syystä! Vereni rupesi sakenemaan.
Ja kun nyt tänään, missä liikunkin, kaikki kohta lausuvat osanottonsa minulle, ja kun kuulen, kuinka kadehtijani nyt riemuitsevat ja sanovat: kas siinä sen näkee, mihin ylpeys vie, kun mies uskoo älypahasensa vuoksi itsestään ties mitä ja luulee sen nojalla voivansa olla välittämättä mistään arvosuhteista, ja mitä muuta tuommoista on tapana hokea — kun kuulee tuota kaikkea, niin tekisi mieli lävistää puukolla rintansa; sillä puhuttakoon mitä tahansa itsenäisyydestä, minä tahtoisin nähdä sen miehen, joka kylmäverisenä sietää roistojen puhuvan hänestä, kun luulevat olevansa voitonpuolella hänen suhteensa; jos juoruilu on ihan tuulesta temmattua, oh, silloin on helppo antaa sen olla sinään.
16 p. maalisk.
Kaikki nyt ärsyttää minua. Kohtasin tänään puistokadulla neiti B——n; en voinut olla puhuttelematta häntä, ja kun olimme päässeet hiukan erille muusta seurasta, ilmaisin hänelle loukkaantumiseni hänen silloisen käytöksensä johdosta. — Oi Werther, sanoi hän hellästi, niinkö te, joka sentään tunnette sydämeni, selititte hämmennykseni? Kuinka minä kärsinkään puolestanne aina siitä asti kuin olin astunut saliin! Aavistin, kuinka kaikki oli käyvä, ja sata kertaa olin jo sanomaisillani sen teille. Tiesin, että nuo von S——t ja T——t puolisoineen ennemmin lähtisivät pois kuin jäisivät samaan seuraan teidän kanssanne; tiesin ettei kreivi voi rikkoa välejään heidän kanssaan, — ja mikä jupakka siitä nyt on syntynyt! — Kuinka neiti? kysyin, koettaen salata säikähdystäni sillä kaikki mitä Adelin toissa päivänä oli puhunut, valahti siinä silmänräpäyksessä kuin kiehuva vesi suonieni lävitse. — Mitä olenkaan jo saanut kärsiä sen tähden! sanoi tuo suloinen olento, samalla saaden silmänsä kyyneliin. — En voinut enää hillitä itseäni, olin heittäytymäisilläni hänen jalkoihinsa ja huudahdin: Selittäkää, selittäkää mitä tarkoitatte. — Kyynelet juoksivat hänen poskiansa alas. Minä olin ihan suunniltani. Hän kuivasi ne, koettamattakaan salata niitä. — Tunnettehan tätini, alkoi hän; hän oli myöskin saapuvilla siellä ja katseli, oh, millä silmillä hän katselikaan tapausta. Werther, viime yönä ja tänä aamuna olen saanut kuunnella saarnaa seurustelustani teidän kanssanne, minun on täytynyt kuulla, kuinka teitä on moitittu ja halvennettu, ja olen vain puolinaisesti voinut ja saanut teitä puolustaa.
Hänen joka sanansa viilsi sydäntäni kuin terävä veitsi. Hän ei tuntenut, kuinka armeliasta olisi ollut olla kertomatta kaikesta tuosta; nyt hän kertoi lisäksi vielä mitä kaikkea nyt juoruiltiin ja kuinka muutamat tunsivat suurta vahingon- ja voitoniloa tapauksen johdosta. Kuinka heitä nyt kutkutti ja ilostutti, että ylimielisyyteni ja toisten halveksimiseni, jota he kauan olivat minussa moittineet, nyt vihdoinkin saisi oikean rangaistuksensa. Kuulla tuo kaikki häneltä, Wilhelm —- ja puhuttuna todellisen osanoton ilmein, — minä olin ihan murskana, ja mieleni kuohuu vieläkin. Soisin, että joku julkenisi moittia minua siitä, saisin silloin syöstä miekkani hänen lävitsensä; on kuin olisi helpompi ollakseni, kun saisin nähdä verta. Oi, tuhannet kerrat olen tarttunut veitseen helpottaakseni tämän sydämeni kolkutusta. Kerrotaan jalorotuisista hevosista, että ne, kun ovat äärimmilleen kiihdyksissään ja ajetut ihan loppuun, itse vaistonsa ajamina aukaisevat jonkin suonensa helpottaakseen hengitystään. Siten tunnen minäkin usein, kuin minunkin pitäisi aukaista suoneni, liidätelläkseni iäiseen vapauteen.