Nyt sanon teille taas hyvästi ja toivon näkeväni teidät täällä.
Teidän Julius.
Helsinki, 8 p. toukokuuta 1860.
Rakkaat vanhemmat.
Kiiruhdan teille heti ilmoittamaan sitä ilosanomaa, että me tapaamme toisemme täällä promotsioni-aikana. Päivä ei tosin vielä ole määrätty; mutta sen mukaan mitä professorit edeltäpäin ovat sanoneet, tulee se vietettäväksi luultavasti toukokuun 30 tai 31 päivänä. Silloin teillä on parhaiksi vielä aikaa tulla tänne. Mikä ilo se onkaan! Hauskuus olisi ollut vain puolinainen, jollette olisi voineet saapua. Hyvä olisi, jos edeltäpäin ilmoittaisitte meille minä päivänä te tulette, jotta hankkisimme teille asunnon. Sillä kun uusien maisterien lukumäärä on niin harvinaisen suuri, niin epäilemättä saapuu kaupunkiin suuri joukko ihmisiä. Kylläpä siinä taaskin on elämää! Paitsi tavallisia promotsionijuhlallisuuksia pidetään sinä aikana ylioppilasnäytäntöjä, konsertteja, kirjallinen esitelmä, jne. Taidenäyttely on luultavasti myöskin silloin vielä avoinna. Sanalla sanoen, te saatte huomata tulleenne pääkaupunkiin ja kruunajaisiin, joskin vain pienen maan pääkaupunkiin ja ainoastaan maisterien kruunajaisiin.
Ulkomaanmatkani suhteen olen vielä aivan epätietoinen. Senaatti on yksimielisesti hyväksynyt Cygnaeuksen ehdotuksen, mutta Berg on kerrassaan sitä vastaan ja vitkastelee asiaa. Muuten on minulle mieluista, jollei ole pakko kesän kuluessa matkustaa. Nähkääs, rakkaat vanhemmat, teille voin sen sanoa ilman että luulette minua itserakkaaksi. Jo lapsesta saakka, lukiessani runoutta, päilyi mielessäni ajatus: Anch' io sono pittore! [Minäkin olen runoilija!] Tuo ajatus, vaikka sen joskus kovin rohkeana tukahdutinkin, on yhä uudestaan tullut esille — ja nyt en epäröi enää, tunnen sen liian selvästi: minä olen runoilija! Siivet liikkuvat yhä voimakkaammin ja kantavat yhä korkeammalle. Kun nyt tämä on minulle selvinnyt, niin olisi väärin itseäni sekä sen kansan köyhää kirjallisuutta kohtaan, johon nyt kerta koko sielustani kuulun, jos ikiajoiksi sitoutuisin toimeen, jossa minulle ei jäisi aikaa minkäänlaisen kirjallisen työn suorittamiseen. Siksi olen päättänyt sitoutua kolmeksi koevuodeksi seminaariin. (Ehdotuksessa on ajateltu minulle 36 rupl. viikossa, ja vapautta ainoastaan pyhäpäivinä; siis ei kesälläkään.) Siten luulen vapautuvani lupauksesta, jonka annoin innostuneena tähän tärkeään asiaan, kun vielä epäilin omaa voimaani. Jos voisin matkustaa ottamatta vastaan valtion varoja, niin olisi omatuntoni vieläkin kevyempi. Jos tämän koeajan jälkeen runottareni ei ole uudelleen nukahtanut, vaan on kehittynyt, niin eroan seminaarista ja haen jotain tointa yliopistossa, missä on aikaa muuhunkin yllin kyllin.
Mitä te sanotte näihin tulevaisuudentuumiin? Sitä haluaisin kernaasti tietää.
Jotta en unohtaisi kuitenkaan kokonaan nykyhetkeä, tahdon kertoa teille eräästä pienestä juhlasta, jota me vietimme Blomqvistin koulussa. Oli erään opettajattaren nimipäivä, ja oppilaat olivat jo paljoa varhemmin valmistaneet kaikki sen viettoa varten. Jo kello 6 he olivat paikalla ja lauloivat neliäänisesti laulun, johon minä olin sepittänyt sanat. Opettajille ei oltu annettu virallista ilmoitusta asiasta; siksi he tulivat tavalliseen aikaan, ja nuo veitikat saivat heidät narratuksi. Tytöt istuivat näet jo järjestyksessä ja siivosti luokassa, mutta nousivat äkkiä ylös ja juoksivat ääneensä riemuiten saliin. Minäkin, vaikka tiesin mikä juhlapäivä oli, ja senvuoksi tulin tavallista myöhemmin onnittelemaan, hämmästyin suuresti, kun ei mitään erikoista ollut tekeillä. Vain naurunpurskahdus siellä täällä ja nytkähdykset suupielissä, joita tyttöjen oli mahdoton hillitä, ilmaisivat minulle varsin pian asian oikean laidan. Kun tytöt huomasivat, että heidän sotajuonensa oli onnistunut, riemuitsivat he: Maisteri tuli narratuksi! — Kun kaikki vieraat olivat koolla, lauloivat he uudestaan sepittämäni sanat, ja laulu kuului erittäin somalta. Sitten juotiin kahvia ja simaa, ja sen jälkeen tytöt alkoivat keskenään tanssia. Mutta piiritanssiin, Niia-Maijaan, täytyi minunkin ottaa osaa. Sanalla sanoen, minun oli kuninkaallisen hauska. Ei mikään ole niin hupaista kuin katsella lasten iloa; kuori, joka yhä uudestaan punoutuu sydämen ympärille, sulaa kuin lumi auringossa.
Nyt voikaa hyvin ja tervehtikää sisaria.
Teidän Julius.
Viipurista kesäk. 13 p:nä 1860.
Veliseni.
Suo anteeksi, että niin kauan olen antanut sinun odottaa vastausta. Vaan itse älynnet, että jo aikoja ennen maisterivihkiäisiä ei muista eikä ajattele mitään muuta. Minulla oli enemmän kuin muilla tekemistä ja puuhaa, kun olin valittu toimikuntaan. Muistanethan mikä kansseli niinä aikoina syntyy.
Nyt olen vihdoin viimeinkin päässyt rauhaan ja otan ensityöksein käydä puheillas. Sä kysyt milloinko lähdemme matkaan. Minä olen, veikkonen, valmis lähtemään, milloin vaan joutanet ja haluat! Britsiltä kuulin pääseväs irti noin Juhannuksen aikana; tule sitten heti Kiiskilään, niin samotaan pohjoseen päin.
Viimepäivinä Burmanin kertomuksen 5:nnen brigadin retkistä luettua olen sen mukaan määrännyt matkamme niin, että ensin kulkisimme höyryssä Savonlinnaan, missä majuri Malmin leski kuuluun asuvan (majurin sisar, jonka sanotaan olleen aika tarina-aitta, on valitettavasti joku vuosi sitten kuollut). Sieltä pitäis mennä Karjalaan päin Pälkjärvelle, missä ankarin taistelu tapahtui; sitten Tohmajärven kautta Pielisensuuhun aina Malmin jälkiä myöten. — Sieltä taitanee olla tarpeen pistäytyä Nurmekseen ja Pielisjärvelle, mistä suurin osa talonpoikia oli kotosin. — Tältä sivuretkeltä palattua pitäis painua Kuopiolle päin, käydä Iisalmella ja Rautalammilla ja Kuopion kautta kotiin. Kerinnemmekö näin pitkiä matkoja yhtenä kesosena samota, saamme vasta nähdä; mutta mainittuin seutuin pitäis Burmanin mukaan olla aarrepaikkamme. Yksille matkoille kuuluu tänä kesänä lähtevän muitakin, Pohjanmaalle, Satakuntaan ja Uudellemaalle.
Minä joudan matkalla viipyä elokuun loppuun asti, sillä tänä vuonna en lähdekään ulkomaille. Seminarion asiat kun ovat aivan epätiedossa eikä ainakaan sitä saa täydellisesti toimeen ennenkuin kolmen vuoden kuluttua, niin pidän paraana pysyä Helsingissä vielä ensitalven, sitten lisensiatiksi tultua lähteä Saksaan. Väitöksen aineeksi olen arvellut ottaa suomalaisen runollisen kirjallisuuden, jota jo tänäkin keväänä, niinkuin arvattavasti olet nähnyt, olen viljellyt. Murmanin kanssa olen pelmuttanut, pöllyttänyt Kirj. Seuran sekä Ison kirjaston hyllyjä niin että melkein tiedän mitä löytyy. Minä en muuta etsinyt silloin kuin nykyisten talonpoikaisten runoniekkain teoksia, vaan nyt kun joudan ovat tuumani laajentuneet. Aion nyhdäistä Polénin hampaista palasen hänen kannikkataan, koska hän sitä näkyy niin kauan järsyttävän.
Rietrikista puhuessa muistuu mieleeni toinen asia. Kohta maisterivihkiäisten perästä oli hänen luonansa kokous, jossa ilmoitti ei enää jaksavansa voimassa pitää Mehiläistä ja esitti eikös perustettaisi osakkeille sekä työn että voiton puolesta. Siihen suostuttiin ja nyt on Mehiläisen osamiehiä 9, nimittäin: Polén, Ahlqvist, Koskinen, Blomstedt, Ahlman,[71] Murman, Länkelä, nuorempi Koskinen[72] ja minä. Jokainen on velvollinen toimittamaan 5 arkkia vuoteensa (omia tai toisten kirjoittamia). Minä olen arvellut ja toivonnut sinua apumiehekseni, jos et huoline itse ruveta osakkaaksi. Vaikea muuten tulisi niin suurta arkkimäärää saada kokoon, sillä eihän siihen lopen paljon julkene käännöksiä panna. Mitäs siihen sanot?
Mitä uutta kirjakaupoissa löytyy tietänet, kirjakauppiaana ollen, paremmin, minua. Kevään tuottamat runokalenderit lienet Britsin kautta saanut. Nuori Joukahainen minusta on liiaksi oppinut, niin että peloittaa. Uusmaalaisten Albumissa oot epäilemättä ihaellut T. Lindin[73] runoelmia, muuta ei siinä mainittavata löydy; ei ole Öhberginkään kirjoittamat minkään arvoiset. Länsi-suomalaiset, joita aina olemme Hölmölän sukuun lukeneet, ovat tällä kertaa paraiten onnistuneet yrityksessään. Pait Törngrénin[74] tekemiä ansaitsevat useimmat Wecksellin runoelmat kiitosta. Erittäin olen mieltynyt näihin kolmeen: Den vakande modren, Demanten på Marssnön ja Svenskan och Finskan. — Viipurilaisten kalenderista ei vielä tullut mitään. Mutta nyt kun olemme sulaneet yhteen Savo-Karjalaisten kanssa, ehkä saanemme jouluksi jotain toimeen.
Ensimäisen rakkautes olen lukenut; muutamia pieniä kielivikoja olen hänessä havainnut; muuten on suomennos minulle hyvin mieleen. Hyvä olis jos joutaisit vastakin semmoisiin töihin. — Mitenkä Kaarleherttua jaksaa, olen hyvin utelias näkemään! Ainahan tuonet sen tänne Suomeen?
Nyt sanon taas sinulle hyvästi ja pysyn toivossa kohta sinut näkeväni.
Ystäväs Julius.
Helsingistä syysk. 1860.
Veliseni.
Jo alkaa ikävä tulla, kun en ole kaukaan aikaan ollut puheillas ja pitäähän taas ruveta laskemaan latturia. Sinusta olen Ahlbergassa käydessäni vähäsen tietoja saanut, vaan niihin en tyydy; lähetä kohta enemmän.
Viipurista läksin lopulta elokuuta ja olen siitä ajoin ollut täällä… Kouluni on alkanut ja ikävällä odottelen niitä kirjoja, joita lupasit lähettää. Alimmalla luokalla opettelen suomea sillä lailla, että kuvia näytellen virkan kappaleiden nimet ja annan sitten käyttää eri tiloissa, niin että oppivat taivutuksia tietämättä, että ne taivutuksia onkaan. Lapset sekä vanhemmat ovat tähän asti aina huutaneet vaikeaksi ja ikäväksi suomenkielen oppimista, koska lasten muka täytyy vaivata päätään lukemattomilla taivutusmuodoilla ja niiden nimillä. Mutta tällä keinolla luulen ja toivon minä saavani asian heille mieleisemmäksi. Lapset ainakin ovat hyvin halusat ja opiskelevat ulkonakin koulusta mitä vaan suomen sanoja onkeensa saavat.
Muun aikani olen niin jakanut, että luen kasvatusoppia, historiaa, Uutta Testamenttia ja Greekan kieltä. Uuden Testamentin olen päättänyt kerran yhdessä jaksossa lukea; sieltä täältä olen sitä aina katsellut, vaan en milloinkaan lukenut läpi. — Kasvatusopissa olen ryhtynyt Otto'n näyttö-opetusta neuvovaan kirjaan. Hän ei oikeastaan kuvia käytä, vaan kyselee, tiedustelee mitä lapset todellisessa elämässä ovat huomanneet. Paljon siinä näkyy olevan hyvää ja innolla Otto asiatansa ajaa, vaikkei hän minusta juuri aina ole selvä ja koettaa hiuskarvojakin saada jaetuksi. Sen kun olen saanut luetuksi, aion toisen samanlaisen ottaa vertaamisen vuoksi. Greekan kieltä luen opettajatutkinnon tarpeeksi. — Historiallista lukemista on minulla Mac Aulay'ssa. Voi veikkonen, miten häneen yhä enemmän ihastun. Kas se on historioitsija! Siitä on oppia! Sitä lukiessani unhotan koko maailman. Erittäin olen tarkkuudella ja halulla lukenut mitä hän Irlannista puhuu. Siinä näkyy tulisilla ja verisillä puustaaveilla: ken miekkaan tarttuu, sen miekka surmaa! — ja pienen kansan turva ei ole sota-aseissa, vaan sivistyksessä.
Vaan olkoon nyt kylläksi puhuttu minun toimistani. — Polheim (Leopold veli) tappaa ihmisiä minkä kerkiää ja lähtee kahden viikon päästä Tukholmaan. — Måns [ks. 50] on tänä talvena vapaa virastaan, ja on ilolla sekä innolla ryhtynyt lukemiseen. — Sederholmia en ole tavannut paljon ensinkään. Muutkin ystävät alkavat vähitellen lappaa kaupunkiin.
Tähän nyt lopetan kirjeeni ja pyydän terveisiä sanomaan Britsillekin.
Ystäväs J. Krohn.
Helsinki, 29 p. syyskuuta 1860.
Rakkaat vanhemmat.
Pian on kokonainen kuukausi kulunut siitä, kun viimeksi kirjoitin teille ja alan jo vähitellen saada omantunnonvaivoja.
Niinkuin kirjeestäni Emilielle näitte, olen ahkerassa työssä, niin, oikeastaan on minulla enemmän tunteja kuin mitä omille opinnoilleni on eduksi. Mutta ensiksikin on käytännöllinen harjoitus myöskin jonkun arvoista, ja sitä paitsi oli minun mahdoton kieltäytyä, kun minua pyydettiin avustamaan suomalaisessa kansakoulussa.[75] En olisi kehdannut toiste lämmöllä puhua sellaisista asioista, jos nyt täällä, kun oli kysymyksessä tosi työ ja uhraus, olisin peräytynyt. Kernaasti olen myöskin pienokaisten seurassa, vaikka ikävä kyllä olen tehnyt sen huomion, että sellaiset tunnit ovat paljoa rasittavammat kuin työskennellessä suurempien lasten kanssa. Sellaisina päivinä, jolloin minun on kaksi tuntia perätysten askaroitava pikku ihmisten kanssa (ensin Blomqvistin koulussa alimmalla luokalla suomea, sitten kansakoulussa), olen hiukan väsynyt. Havainto-opetus, jota siellä käytän, näyttää tuottavan hyviä tuloksia, mitä lapsiin tulee, mutta vaatii opettajalta tavatonta henkistä ponnistusta; sillä jos opettaja osoittaa hiukankin väsähtymistä, niin katoaa myöskin lasten tarkkaavaisuus ja harrastus. Sen sijaan jos vilkkailla ja tarkoituksenmukaisilla kysymyksillä pitää heitä vireillä, niin on hauska nähdä, miten silmät loistavat, miten kasvot innosta säteilevät ja miten he kilvoittelevat keskenään kuka ensiksi osaa vastata. Pari kertaa olen heidän kanssaan käynyt eri käsityöläisten luona näyttämässä työkaluja yms.
Tunnit Blomqvistin koulussa jatkuvat samoinkuin viime vuonnakin. Suomenkielen yksityistunnit, kaksi kertaa viikossa, ovat myös alkaneet. Oppilaani, joita nykyään on kahdeksan, olen jakanut kahteen osastoon; Nybergiläiseen, johon myöskin senaattori Ekbomin tytär kuuluu, ja Blomqvistiläiseen. Näillä tunneilla on sellainen gummi-elasticum-luonne, että jään joskus koko illaksi taloon.
Huveista ei täällä ole puutetta; mutta, niinkuin tiedätte, en sellaisista paljon välitä. Eikä minulla niihin tosiaankaan olisi aikaakaan. Kuitenkaan en aio olla käyttämättä tilaisuutta hyväksi, kun vastikään tänne saapuneet bearnesiläiset laulajat antavat konsertin. Kuulin heitä kerran puolitoista vuotta sitten ja he tekivät minuun tavattoman vaikutuksen. — Vastikään kävin katsomassa uutta kaunista teatteritaloa, joka on melkein valmis. Katossa karkeloi yhdeksän runotarta, Ekmanin mestariteos. Varsinkin Urania on ihmeen kaunis. Marraskuun keskivaiheilla se avataan, jollon taiteenharrastajat esittävät oopperan (Lemminkäinen, sanat Topeliuksen, musiikki Paciuksen). Sepä vasta tulee olemaan mielenkiintoista!
Tähän lopetan nyt kirjeeni ja pyydän teitä, rakkaat vanhemmat, sanomaan sydämelliset terveiseni isoisälle ja sisarille.
Teidän Julius.
Helsinki, 20 p. lokakuuta 1860.
Rakkaat vanhemmat.
Taaskin on kulunut pitkä aika siitä, kun viimeksi teille kirjoitin. Viikot kuluvat niin nopeasti, että on vaikea pitää niistä lukua. Siitä voitte nähdä, etten ole ollut toimeton. Ja kuitenkin täytyy minun tunnustaa, etten kolmena viime viikkona ole lainkaan opiskellut, paitsi lukenut Ossianin lauluja. Melkein kaiken vapaan aikani olen käyttänyt jutteluihin kuun kanssa sekä esitelmäni suomentamistyöhön. Kaikki tämä sekä muut suomalaiset runoni tulevat julkaistaviksi kaunokirjallisessa julkaisussa "Mustikoita ja Mansikoita". Kuun tarinoita, joista useat ovat teille uusia, on kolmetoista. Nyt en lähetä enää useampia Emilielle ja pahoittelen hiukan, että lähetin kahta viimeistäkään, sillä nyt tulee julkaisussamme olemaan kovin paljon teille ennestään tuttua. Minä toivon kuitenkin, että te mesenaatteina suositte myös suomalaista runotarta! Meidän marjaraukkamme ovat ansarihedelmiä, jotka paria kuukautta liian varhain kypsyvät; niiden lukumäärä ei ole kovinkaan suuri, joilla on kylliksi isänmaanrakkautta ostaakseen suomalaisen taiderunouden esikkoja. Meidän rannikkoseuduillamme, missä kirjallisen ravinnon tarve jo on herännyt, on ikävä kyllä paljon sellaisia, jotka eivät ymmärrä suomea, ja sisämaassa, missä sivistyneetkin ovat perehtyneet kieleen, ei lueta juuri nimeksikään.
Tälle allotrialle te luultavasti ette niin pahasti pudista päätänne kuin pedagogiselle sivuhyppäykselleni. Ja oikeastaan tämä onkin työskentelyä toisten hyväksi. Mitäpä jos nyt pitäisinkin tätä työskentelyä toisten hyväksi elämän päätehtävänä, ja itsensä hyväksi työskentelyä vain sen välikeinona. Mitäpä ahertelumme tässä elämässä muuta onkaan kuin pyrkimystä kohottautumaan omien epäitsekkäiden harrastusten ahtaasta piiristä siihen työhön, joka tarkoittaa Jumalan valtakuntaa. Äiti sanoo sitä sivistystyötä, jota pääkaupungissamme harjoitetaan suomalaisen nuorison hyväksi, vieraaksi harrastukseksi. Mutta minulla se on syvästi sydämeen kiinnikasvanut. Jokainen Suomen kansan edistysaskel täyttää mieleni suuremmalla ilolla, kuin mitä suurin persoonallinen onni voisi minulle tuottaa; jokainen taka-askel tässä suhteessa koskee kipeästi sieluni syvimpiin kieliin. Mitenkä voisin sitä sanoa vieraaksi harrastukseksi, jolla ajatuksissani ja sydämessäni on niin suuri sija. Minä olen nyt kerta siten kokoonpantu, ja teidän täytyy antaa minun toimia sen mukaan. Vaisto johtaa minua samoinkuin muuttolintua lämpimistä maista aina takaisin kylmään, autioon pohjolaan. Se ei voi tehdä toisin, enkä minäkään. — Ensi lukukaudella olen kuitenkin pakotettu jättämään tuntini suomalaisessa koulussa ja rajoittumaan yksinomaan opintoihini, jotta kevääksi saisin lisensiaattitutkinnon suoritetuksi.
Voikaa hyvin ja viekää terveiseni kaikille rakkaillemme.
Teidän Julius.
Helsinki, 30 p. lokakuuta 1860.
Rakas isä.
Ota vastaan joskin myöhästynyt, niin ei silti vähemmän sydämellinen onnitteluni syntymäpäiväsi johdosta! Olin aikonut syntymäpäivälahjaksi lähettää sinulle saksalaisen käännöksen keväällä pitämästäni esitelmästä, joka käsitteli suomalaista kansanrunoutta. Aivan valmis se ei kuitenkaan vielä ole.
Äiti kirjoittaa, että hän oli kääntänyt kaksi kuuntarinaani sinulle syntymäpäiväksesi. Joskin minusta oli hauska siten olla edustettuna sinä päivänä, niin olen kuitenkin hiukan pahoillani, että äiti ennätti ennen minua. Siksipä pyydän ettei hän sitä enää tekisi. Mitäpä voisin isälle antaa joululahjaksi, jos minulta riistetään pienokaiseni.
Että sinä, rakas äiti, teet paljon hyvää lähimäisillesi ja voit heidän hyväkseen uhrautuakin, siitä olen nähnyt siksi monta todistusta, etten hetkeäkään voisi epäillä sinun mielialaasi siinä suhteessa. Mutta sitä, mikä itseesi nähden on sinusta aivan luonnollista, et pidä aina muille tarpeellisena. Jollei esimerkki vaikuttaisi tuhat vertaa enemmän kuin sanat, niin kukapa tiesi, vaikka sulasta rakkaudesta olisit kasvattanut meistä egoisteja. Anna meidän siis seurata esimerkkiäsi, niin, vieläpä paljon korkeampaa — vapahtajamme esimerkkiä — joka meidän ihmisten hyväksi teki työtä ja kärsi kuolemaansa saakka, aina ristinkuolemaansa asti! Mitäpä sillä väliä kestääkö elämä paria vuotta kauemmin tai vähemmän — vaikkapa sitä kestäisi kokonaisen vuosisadan, niin se olisi sittenkin vain pisara iankaikkisuudessa! — kunhan se vain kantaa hedelmiä, hedelmiä ihmiselle itselleen ja hänen lähimäisilleen.
Voikaa nyt hyvin, rakkaat, hyvät vanhempani ja sanokaa terveisiä kaikille meikäläisille.
Teidän Julius.
Helsinki, 1 p. joulukuuta 1860.
Rakkaat vanhemmat.
Nyt lähestyy jo se aika, jolloin taaskin saan viettää pitemmän ajan teidän piirissänne. Oi, miten sitä jo ikävöinkään! Tuntuu aina niin hyvältä palata maailman levottomasta hälinästä ja humusta kodin hiljaiseen, rauhalliseen suojaan! Tällä kertaa aion taas oikein nauttia joulusta; viime kerralla en saanut olla kuin lyhyen aikaa ja edellisenä vuonna olin kovin kaukana poissa.
Ottilie kirjoittaa, ettei hän odottanut minulta kirjettä, kun olen niin kiinni työssä. Sitä olen ollutkin, vaikka en sen ohjelman mukaan, jonka teille annoin. Viimeiset kaksi kuukautta, lukuunottamatta pedagogista toimintaani, on runotar kokonaan ottanut minut valtaansa. Ensiksi antoivat "Mansikat" minulle työtä (tämän vihon 9 1/2:sta painoarkista on enemmän kuin seitsemän minun kädestäni lähtenyttä). Ah, jospa ihmiset tietäisivät, miten runouteen on yhdistynyt paljon proosallisia sivuseikkoja, nk. juoksut sensorin luona ja varsinkin aikaakysyvä ja kauhean ikävystyttävä korrehtuurinluku!
Ne ovat ruusun okaita!
Tämä työ läheni jo loppuaan ja minä toivoin loppulukukaudeksi pääseväni kiinni lukuihini. Mutta niinpä ei käynytkään. Ahlqvist ei ollut suostunut proloogin sepittämiseen uuden teatteritalomme vihkiäistilaisuutta varten, ja silloin käännyttiin minun puoleeni. Minä panin kyllä hiukan vastaan, mutta koska vastustajien puolelta olisi epäilemättä pidetty sitä puuttuvan kyvyn todisteena, jos suomalainen aines ei olisi ollut edustettuna tässä tilaisuudessa, niin täytyi minun suostua. Kokonaisen viikon kiusasin itseäni tuloksetta, mutta vihdoin se onnistui minulta eräänä päivänä, jolloin aioin jo lähteä Topeliuksen luo peruuttamaan lupaustani. Runotar on ylpeä neito; hän lahjoittaa suosionsa armosta eikä salli ryöstää itseltään suuteloa. — Sitten en muutamaan päivään nähnyt muuta kuin painopoikia, yksin unissakin he ajoivat minua takaa. Parin päivän jälkeen, Jumalan kiitos, vapaudun heistä kokonaan.
Että teatteri vihittiin Topeliuksen näytelmällä (Pacius oli säveltänyt siihen musiikin ja tehnyt sen kunnialla), tiedätte jo sanomalehdistä. Minun proloogini lausui Hougberg. Se oli oikeastaan draamalliseen muotoon kirjoitettu, mutta kun sen esittämistä kohtasi monenlaiset vastukset, oli minun pakko muuttaa toiminta kertovaan muotoon.
Älkää olko minulle pahoillanne, rakkaat vanhemmat, vaikka lukuni tämän kautta ovat jääneet takapajulle. Mutta luoja on luonut linnun laulamaan, enkä minä voi pakottaa luontoani. Sen mikä sielun syvyyksissä liikkuu, täytyy päästä ilmoille! Ensi lukukautena koetan olla ahkera, oikein ahkera. Muuten sain eilen kokea, ettei runous kuitenkaan ole aivan leivätön taide, sillä minut kutsuttiin proloogini vuoksi kaikkein herkullisimmille päivällisille, joissa eläissäni olen ollut. Ne olivat kuvernööri Alfthanilla.
Ja nyt pikaisiin näkemiin asti! Sanokaa terveiseni kaikille rakkaillemme.
Teidän Julius.
Viipurista jouluk. 24 p. 1860.
Veliseni.
Viime kirjeessäs sanot kirjallisten puuhain vieneen sinulta muut ajatukset ja kirjevaihteloamme hämmentäneen. Samaa virttä täytyy minunki laulaa, että tietäisit oikean syyn pitkälliseen äänettömyyteeni. Nyt taitavat jo Mansikkamme sekä prologinikin olla käsissäs, josta näet että minä sitä laiskurin työtä tänä syksynä olen miltei virkana pitänyt. Lokakuun alusta asti en olekaan joutohetkinäni muuta tehnyt, kuin ensin kirjoitellut ja sitten korehtuuria lukenut. Laulattarien parissa on aikani niin tiukkaan mennyt, etten oppimiseen ole paljon ensinkään joutanut ja kasvatusoppi-tutkintoni on jäänyt kukaties iäksi päiväksi. Minä nyt olen lopullisesti päättänyt seminarioon ei ruveta, vaan pysyä yliopistossa taikka, jos ei siinä virkaa eikä viran toivoakaan olisi, mennä opettajaksi Jyväskylän aiottuun suomalaiseen kymnaasiin. Mitäs siitä arvelet? Eikö sinua haluta tulla takaisin Suomeen, niin ettei tuosta laulustas sopisi puustaintakaan sinuun? Vaikka muutenkin en oikein ymmärrä millä tavalla se sinuun koskisi, joka vieraassa maassa raukenevaa suomalaisuutta turvaat. Kymnaasin opettajana sinulla olisi riittävä palkka ja aikaakin kirjoitella. Minäkin olen yhä välistä surkutellut tuota kannelparkaasi, joka päivät pitkät pölystyy, ruostuu. Runollisuuden tähden olen heittänyt seminaariotuumat; heitä sinäkin, veikkonen, muut hankkeet ja hae semmoinen paikka, jossa joudat runoelemaan. Meitä on niin vähän laiskurin työn tekijöitä, ettei pitäis kenenkään sitä heittää, kelle vaan Jumala sitä lahjaa on luonut. — Vaan yhtä olen toisinaan kummeksinut, kun sinä yhä vaan kääntelet ja mukailet! Kirjoitithan ennen muinoin omiakin ajatuksiasi runoksi; eikös niitä nyt enää tule? Ja kun käännät, niin eikös todellaki olis etusampi kääntää suuria teoksia? Noiden pienten lauluin käännöksissä, joissa ajatuksella on niin tiukasti sopiva verho, tahtoo aina olla kankeutta; suurempia teoksia suomentaessa pitäisi sitä olla helpompi välttää.
Helsingissä on meillä viime aikoina ollut tuuma, josta toivon paljon hyvää syntyvän. Kun meitä suomen kielen kirjoittajia on niin vähän ja niistäkin useimmat muissa toimissa kiinni, niin etteivät paljon kerkiä tehdä, niin olemme sen keinon keksineet, että pitäis ylioppilasten, jotka välttävästi suomea osaavat, suomentaa maaoppaallisia ja historiallisia kuvauksia, elämäkertoja j.n.e., ja sitten tottuneempain kynämiesten niitä käännöksiä oiaista ja parannella. Meitä on oikaisijoita noin kymmenkunta ja jokaisen piti itselleen hankkia 4-5 apumiestä. Minulla niitä jo on, miten muilla lienee, en tiedä. Mitäs tästä arvelet, jos siitä totta tulee? Eikös se hyvinkin auttais kirjallisuuttamme?
Kummalla ja häpeällä havaitsen, että kirjallisuudesta alusta asti puhuessain en ole kuitenkaan ollut tietävinäinkään "Fänrik Stålista"! Mutta sillä lailla se on, että ihmisen mielessä pienemmät asiat, kun vaan ovat omat, välistä tahtovat hämmentää pois suuria ja tärkeitä. Voi veikkonen kuin olen ollut ihastuksissani tätä maailman parasta joululahjaa lukiessa. "Fänr:s marknadsminne" ja "Trosskusken" ovat minusta paraat; varsinkin on viimeisessä niin syvä ajatus niin yksinkertaisessa puvussa, että oikein ihmetyttää. "Von Törne" ja "Munter" ovat myöskin mielipalojani ja samate kaikki muutkin. — Pitäis ruveta heitä suomentamaan; minä olenkin usein kummeksinut kuinka ei mikään suomenkielinen kirja eikä sanomalehti ole sanaakaan virkkanut Runebergistä, niin että hän umpi-suomalaisille taitaa olla aivan tietämätön. Pitäis Mehiläiseen panna kirjoitus hänen elämästään ja teoksistaan.
No nyt on Lönnrotin Kasvi-oppikin ilmestynyt; nyt saat ensi kesänä ruveta kukkasia tutkimaan. Paksu se tuli ja joka sivulla näkyy ukon tarkka käsi.
Kylläpä nyt on ollut jouluksi kirjallinen tulva. Snellman näkyy siitä olevan hyvällä tuulella ja lopettaa viimenumeron Litteraturbladia kauniilla sanoilla.
Hyvästi nyt veikkonen! Huvillista joulua ja onnellista uutta vuotta toivottaen pysyn nyt ja ainian ystäväsi Suonio.
VIITTAUKSIA.
[1] Carl Wilhelm Ahrenberg, roomalaisen kirjallisuuden lehtori Viipurin lukiossa. — Carl Henrik Ståhlberg, rovasti, uskonnon lehtori Viipurin lukiossa. — Carl Henrik Jakob Ignatius, varapastori, apulainen Viipurin lukiossa.
[2] Kaarlo Slöör, maisteri, sittemmin Suomalaisen Virallisen Lehden toimittaja. Salanimellä Santala julkaissut sekä alkuperäisiä runoja että suomennoksia.
[3] Tämä lukion oppilaiden perustama kirjallisuusseura oli Viipurin Kirjallisuuden Seuran malliin, joka oli perustettu v. 1845.
[4] Alexander Nordmann, eläintieteen professori.
[5] Adolf Edvard Arppe, kemian professori.
[6] Arthur Nordmann, professori A. Nordmannin poika; murhattiin 24-vuotiaana luonnontieteellisellä matkalla Siperiassa.
[7] Gustaf Adolf Hjärne, vapaaherra, eversti. Ylioppilaiden inspehtori. Erikoisten asioiden hoitaja v.t. varakanslerin virastossa.
[8] Erik Niklander, luonnontutkija.
[9] E.V.E. Hisinger, vapaaherra, maanviljelijä; innokas luonnontutkija.
[10] Karl Samuel Forssman, laamanni, venäjänkielenkääntäjä senaatissa, kenraalikuvernöörin kanslian päällikkö. Puoliso o.s. Ahrenberg, kotoisin Viipurista.
[11] Henrik Borgström vanh., kauppaneuvos, nykyisen Borgström & C:nin liikkeen perustaja. Hänen kotinsa oli kirjallisten ja taiteellisten piirien tyyssijana Helsingissä.
[12] Johan Ascholin, lääkäri. Puoliso o.s. Heyno, kotoisin Viipurista.
[13] Bengt Olof Lille, kirkkohistorian professori.
[14] N.R. Holstius, lasaretinlääkäri Viipurissa. Krohnin perheen kotilääkäri.
[15] Andreas Wilhelm Bolin, sittemmin Yliopiston kirjaston hoitaja.
[16] Fredrik Wilhelm Mäklin, sittemmin ylimääräinen eläintieteen professori.
[17] Clas Henrik Molander, vapaaherra, sittemmin senaattori.
[18] Nante; ei ole onnistuttu saamaan tarkempia tietoja.
[19] Karl Gustaf Borg, sittemmin suomenkielen lehtori Yliopistossa.
[20] Viktor Löfgren-Lounasmaa, maisteri, sittemmin Uuden Suomettaren päätoimittaja.
[21] Johan Wilhelm Murman, suomenkielinen kirjailija; toimi pappina Inkerinmaalla.
[22] Magnus Leonard Alftan, kauppias, sittemmin lasitehtaan omistaja.
[23] Viktor Öhberg, sittemmin kansakoulujen tarkastaja; isä kirjurina Forsbyn tehtaalla Pernajassa.
[24] Peter Nordmann, luutnantti, muonavarastojen piiritarkastaja Suomessa. — Carl Emil Cedercreutz, vapaaherra, asessori Viipurin hovioikeudessa, sittemmin senaattori.
[25] Julius Krohnin äiti perusti 1851 vuoden vaiheilla Viipuriin omalla kustannuksellaan tyttökansakoulun, jossa hän tyttärineen ja usea kaupungin nuorista naisista opetti. Koulu lakkasi vasta sitten, kun kaupunki perusti kansakouluja tyttöjä varten.
[26] Juha Pynninen, suomalaisten kirjastojen ensimäinen perustaja, kirjastonhoitaja Viipurissa.
[27] Fredrik Gottlieb (Fritz) Slöör, Kaarlo Slöörin veli, sittemmin pappi Inkerinmaalla. — A. Virén, sittemmin suom. seurakunnan kirkkoherra Pietarissa.
[28] Ernst Fabritius, sittemmin sanomalehtimies, maanviljelijä. Ensimäisiä suomenkielisten runojen säveltäjiä maassamme.
[29] Fr.W.R. Berg, kreivi, kenraalikuvernööri.
[30] Emilie Krohn, vanhin Julius Krohnin sisarista. Naimisissa kauppias Woldemar Hackmanin kanssa Viipurista; toisissa naimisissa saksalaisen säveltäjän, Leipzigin Thomas-kirkon kanttorin Gustav Schreckin kanssa. Elää nykyään Leipzigissä.
[31] Aline Hackman, viipurilaisen kauppaneuvos J.F. Hackmanin tytär, naimisissa kapteeni C.A. Ekströmin kanssa.
[32] Antti Manninen, maanviljelijä, kirjailija. Maanviljelyskoulun johtaja Tohmajärvellä ja Kuopiossa.
[33] Eero Rudbeck eli Salmelainen, maisteri, suomalaisen kansanrunouden tutkija ja kirjailija.
[34] Hugo von Ziemmsen, saksalainen lääkäri, kirjailija.
[35] Leo Mechelin, sittemmin senaattori. — Karl August Sanmark, viipurilainen ylioppilas, juristi.
[36] Sven Wilhelm Hougberg, sittemmin senaattori. — Karl Johan Rosenius, sittemmin kauppias Viipurissa.
[37] Gustaf Leonard Stenbäck, Loviisan kirkkoherra.
[38] Klas Erik Collan, henkikirjoittaja Rautalammin kihlakunnassa.
[39] Britsi — Fritz Slöör, vrt. 27.
[40] Herman Berndt Westzynthius, Rautalammin tuomari.
[41] Äitinsä pyynnöstä oli Julius Krohn kirjoittanut pienen uskonnollisen puheen luettavaksi kansakoulun joulujuhlassa Viipurissa.
[42] Carl Immanuel Qvist, sanomalehtimies ja lääkäri, Wiborg-nimisen sanomalehden toimittaja.
[43] Claes Theodor Sederholm, sittemmin yliopiston konsistorin amanuenssi, kirjailija.
[44] Gottlieb Leopold Pesonius, kreikan kielen lehtori Jyväskylän lyseossa.
[45] Pekka = Emil Lindebäck, sittemmin Suomen Pankin johtaja.
[46] Ernst Albert Forssell, sittemmin sanomalehden toimittaja, Porvoon tuomiokapitulin sihteeri.
[47] Otto Donner, kielentutkija, sittemmin professori ja senaattori.
[48] Gabriel Rein, historian professori.
[49] Woldemar Hackman, vrt. 30.
[50] Måns = Gustaf Magnus Cederhvarf, maisteri, sittemmin koulunopettaja Helsingissä. Johti "Tolfvan" nimistä ylioppilaslaulaja-joukkoa, joka konserteillaan keräsi varoja ylioppilastaloa varten.
[51] Onkel Tom = Anton Gabriel Blomqvist, sittemmin Evon metsäopiston johtaja, metsätaloudellinen kirjailija.
[52] Yrsa = C.Th. Sederholm, vrt. 43.
[53] Fredrik Cygnaeus, runoilija, kirjallisuushistorian professori.
[54] Uno Cygnaeus, Suomen kansakoululaitoksen perustaja.
[55] Jussi = Johan Alftan, kirjakauppias, painattaja ja Viborg-lehden toimittaja.
[56] Ottilie Krohn, Julius Krohnin keskimäinen sisar, sittemmin naimisissa kenraali K. Pelisskyn kanssa. Asuu nykyään Berlinissä.
[57] Thiodolf Rein, sittemmin filosofian professori.
[58] Karl Gustaf Ehrström, rikoslain ja oikeushistorian professori.
[59] Jakob August Estlander, kirurgian ja anatomian professori.
[60] Carl Gustaf Estlander, sittemmin estetiikan professori.
[61] Alexander Armfelt, kreivi, ministerivaltiosihteeri.
[62] Oskar Toppelius, dosentti, harras teatterin ystävä.
[63] Lala = Wilhelm Lavonius, hovioikeudenneuvos.
[64] Rouva Elfström, luultavasti naimisissa maisteri E. Elfströmin kanssa, jolla 1850-luvulla oli kasvatuskoulu Viipurissa. Luultavampaa on kuitenkin, että mainittu henkilö on neiti Wilhelmine Elfström, raatimies Charles Elfströmin tytär, joka toimi myöhemminkin opettajana Viipurissa. — Amalie Alfthan, sittemmin naimisissa ranskankielen lehtorin Jules Favren kanssa.
[65] Adolf Reinhold Borg, sittemmin nimituomari.
[66] Antti Malmgren, eläintieteilijä, sittemmin ylimääräinen professori.
[67] Oskar Blomstedt, kielentutkija, sittemmin dosentti, pedagoogi ja kirjailija.
[68] Gustaf Waldemar Svensson, sittemmin latinan ja kreikan kielen opettaja Böökin lyseossa Helsingissä. — Johan Magnus Alopaeus, koulumies, sittemmin Joensuun yli-alkeiskoulun rehtori.
[69] Jaakko Länkelä, sittemmin suomen kielen lehtori Jyväskylän seminaarissa.
[70] Nestor Järvinen, sittemmin uskonnon lehtori Jyväskylän seminaarissa; viimein Joroisten kirkkoherra. — Karl Henrik Kahelin, sittemmin matematiikan ja luonnontieteitten opettaja ja rehtori Jyväskylän lyseossa. — Olai Wallin, sittemmin pedagogiikan ja historian lehtori Jyväskylän seminaarissa.
[71] Frans Ferdinand Ahlman, sittemmin koulunopettaja ja Senaatin kielenkääntäjä.
[72] Jaakko Forsman, sittemmin rikosoikeuden ja oikeushistorian professori.
[73] Anders Theodor Lindh, sittemmin oikeusraatimies Porvoossa.
[74] Carl Wilhelm Törnegren, yliopiston kirjaston hoitaja.
[75] V. 1858 perustettiin suomalainen kansakoulu Helsinkiin, jossa 12 ylioppilasta antoi opetusta suomenkielellä.