Nuorta ja vanhaa väkeä

NUORTA JA VANHAA VÄKEÄ

Kokoelma kertoelmia

Kirj.

Fredrik Nycander

Tekijän luvalla suomentanut

Ari Aalto

Kuopiossa, K. Malmström'in kirjapaino, 1900.

SISÄLLYS:

Esipuhe.
Nuorta väkeä.
Matka Lysekiliin.
Ei maksa vaivaa.
Pohjakalaa.
Kaksi kruunua.
Kosinta.
Vappuyö.
Keulapuolella.
Lumen alla.
Tupa.
Vahinkolaukaus.
Kun pappi kuoli.
Vanha laivuri.
Kajavia.
Vanhat neidit.

Esipuhe.

Olen nuori.

Ruotsin länsirannikolla sijaitsee kotini idyllimaisessa rauhassa kallioiden ja metsien keskellä.

Tämän rannikon luontoa ja kansaa olen koettanut kuvata. »Nuorta ja vanhaa väkeä», joka suurimmaksi osaksi sisältää tarinoita aiheineen juuri tästä seudusta, on kolmas kokoelma samanlaatuisia kertomuksia.

Kaikkia niitä on kohdannut Ruotsissa suopea arvostelu.

Kun minä nyt kolkutan suomalaiselle sydämelle, tapahtuu se toivossa, että karun kuoren alta näissä kertomuksissani löydettäisiin rakkaus siihen turpeesen, jolla olen syntynyt.

Tekijä

Nuorta väkeä.

Kuusikon suojaan oli Gert istuutunut katsomaan hääjoukkueen ohikulkua. Hän oli surullisella tuulella ja pureksi ajatuksissaan ruohonkortta samalla kuin veltosti riippuvien kuusenoksien alitse silmäili yli teiden ja niittyjen, jotka kylpivät auringon paisteessa.

Hän oli karkeapiirteinen ja laajaharteinen kaksikymmenvuotias nuorukainen. Nuori jättiläinen siinä istui ja unelmoi kivellä. Unelmat eivät olleet suinkaan iloisia. Katrina, hänen sydämensä rakastettu seisoi juuri alttarin edessä ja vaihtoi sormuksia Ollin kanssa. Saakeli sitä Ollia, kun sai tytön!

Hän toivoi Ollille jotakin pahaa, mutta Katrinalle — ei toki, hän olisi voinut laskea hänet puuvillapatjalle. Kun hän vain ajatteli, kuinka ne nyt siellä seisoivat uskollisuuden lupauksia tekemässä — varmaankin olivat he juuri lasketelleet sanat papin jälestä — kävivät hänen kasvonsa tuskan rypistämiksi ja harmin kyynelet pakkautuivat hänen silmiinsä.

Kummallista, että ihminen voi pitää niin paljon toisesta ja se, että tämä ei voi välittää takasin. Sen asian laita on hullusti maailmassa! Eikö hän, Gert, ollut sanonut Katrinalle niin monta kertaa, että hän oli kiusallisuuteen asti rakastunut häneen, niin kerrassaan rakastunut, että tuskin tiesi mitä tehdä — ja kuitenkin oli hänen kerrassaan mahdotonta saada tyttö omakseen. Voiko kukaan käsittää, että hän tahtoisi omakseen Ollin? Hänen, joka oli niin sairas pitkät ajat, niin raihnas mies, että tuskin kykeni kyntämään, mutta ajoi mieluummin lääkäriin. Rahoja hänellä oli tiettävästi — ajatteles, jos tyttö rahojen takia olisi hänet ottanut. Ei, sitä hän ei voinut koskaan uskoa. Se oli kehno ajatus, jonka paholainen oli hänessä herättänyt!

Gert puristi nyrkkiään yksinäisyydessään, ja otsasuonet hänen lakkinsa alla paisuivat.

Samassa kuuli hän kirkonkellojen soivan. Heleästi kaikuivat ne yli seudun ja varmaankin loivat rauhaa muiden mieliin, mutta Gertin teki niiden ääni nyt vain levottomaksi. Hän odotti näkevänsä rattaiden tulevan ja ajavan ohi kuusimetsiin…

Pian voi hän tomupilvestä eroittaa Ollin hevosen, ja sitten vierivät vaunut esiin. Niissä istuivat Olli ja Katrina. Sitten tulivat muut. Mutta Gert istui ja katseli vaan Katrinan kasvoja — hän näytti niin vakavalta. Ja Olli oli tänä päivänä vähemmän kalpea kuin tavallisesti.

Rattaat vierivät ohi peräkkäin alamäkeä talonpoikaiskartanoon, joka hohti kauvempaa punaisena ja valkeana auringon paisteessa. Gert näki, kuinka kaikki laskeutuivat alas rattailta ja katosivat sitten talon ympärillä olevaan vihreään puistikkoon. Sinne oli heille tietysti katettu hääpöytä puutarhaan. Ja niin siellä tulisi olemaan tanssia ja viulunsoittoa ja heihuliheitä myöhään iltaan.

Gert olisi voinut lopettaa itsensä! Hän tulisi täällä kävelemään yksin ja samoilemaan kuusikon hämyssä samalla kuin rakkaus hänen ruumistaankin rasitti.

Hän käydä vaahlasi edes ja takaisin sammaleisella maalla. Lahorastas lauleli puolipäivän lämmössä, mehiläiset surisivat, kävi yksi suhina ja kuiske kuusen oksissa, ruohikko kahisi, ja tikka takoa nakutteli koivun kylkeen, niin että lopuksi kaikki tuo yksiääninen soitto häntä alkoi nukuttaa, ja hän laskeutui maahan selälleen ja nukkui…

Käki kirkui. Gert heräsi siihen. Hän oli nälkäinen kuin metsäsika ja matka kotiin oli pitkä. Silloin juohtui hänelle mieleen hullu ajatus, että hän menisi häätaloon. Kun häntä ei oltu kutsuttu, voi hän mennä kutsumattakin. Hyvin mielellään tahtoisi hän nähdä Katrinan morsiamena… Niin nousi hän ylös ja alkoi käydä taloa kohti samalla kuin hikoili paksussa viitassaan…

Kun he perillä saivat hänet nähdä, pelästyivät he siellä ruohikossa istuessaan. Olli kalpeni hiukan, Katrina tuli levottomaksi, vanhukset pudistelivat päitään ja nuoret katselivat toisiaan ihmetellen, mitä nyt tuleman piti. Ei ollut mikään hyvän merkki se, että Gert tuli häätaloon. Ja vaikka kaikki olivat äsken ilakoineet, vaikenivat he nyt kerrassaan, kun Gert astui sisään veräjästä ja ottamatta lakkia päästään tervehti:

— Hyvää päivää!

Ensin ei kukaan vastannut tervehdykseen, mutta viimeinkin sanoi
Katrinan isä:

— Hyvää päivää! Sinäkin olet liikkeellä?

— Täällähän on häät, ja minä ajattelin käydä tervehtimässä morsianta — sanoi Gert.

Samassa astui hän Katrinan luo ja otti häntä kädestä.

— Hyvää päivää, Gert, ja tervetuloa!

— Kiitos siitä sanasta!

— Hyviä ystäviä olemme me aina olleet, ja nyt voit sinä hyvin istua alas ja saada osasi hääruoasta.

Katrina sanoi sen niin sävyisästi ja siivosti, ja Gert katsoi häneen lempeämmin kuin koskaan ennen.

He eivät vielä olleet lopettaneet päivällisiä, ja kun Gert nyt kiitti ja istui alas muiden mukana, alkoi kaikki olut ja viina, jota he olivat saaneet, tehdä heitä yhä puheliaammiksi.

— Sinä et ollut kirkossa, sinä — sanoi eräs.

— Minun olisi pitänyt olla siellä, tarkoitat sinä. Niin minäkin.

— Katrina oli niin kaunis seistessään alttarilla — hymyili toinen.

— Kaunis hän on aina ollut, sen minä kyllä tiedän — vastasi Gert painolla.

— Sinä olet aina hänestä paljon pitänyt — letkautti kolmas.

— Kuuluuko se sinuun? — tuumi Gert, ja heitti puhujaan silmäyksen, joka pani vaikenemaan.

— No, no — varoitteli Katrinan isä.

— Olli oli varmaan myöskin kaunis? — kysyi Gert pilkallisesti.

— Hänellä on rahoja päällisiksi — arveli joku.

— Jumal’aut, hänell' on. — Ollin isä ryiskeli hyvinvoivan näköisenä.

— Morsiusparin malja sitten! — kohotti Gert lasin ja nyökäytti
Katrinalle, joka aivan hehkui punaisena.

— Kiitos, Gert — sanoi Olli ja koetteli hymyillä.

— Niin, oikeastaan se ei ollut sinulle — vastasi Gert. Ja niin tyhjensi hän viinalasin pohjaan saakka.

— Eikö teillä tule täällä tanssiakin? — tähysteli hän ympärilleen.

— Tietysti tulee — arveli Ollin isä. — Ja kun nyt olemme ravitut, niin voimme alkaa.

Pöytä kannettiin pois, soittaja viritti viulunsa ja alkoi sitä vingutella.

— Kai sitä minäkin sitten saan tanssia morsiamen kanssa? — kysyi Gert.
— Mitä sanoo Olli siihen?

— Saathan sinä — vastasi Olli vapisevin polvin, vaikkakin koetti näyttää tyyneltä.

— Tahdotko sinä tanssia minun kanssani, Katrina?

— Hyviä ystäviä olemme me aina olleet — sanoi Katrina.

Silloin otti Gert Katrinan vyötäröistä. Ja siinä syntyi sellainen tanssi ruohikolla, että mättäät pölisivät. Sellaista tanssia ei kukaan ollut koskaan nähnyt. Hän kieputteli Katrinaa, niin että tämä aivan nauroi ja kuiskasi:

— No, mutta Gert!

Hän riippui Gertin käsivarsissa kuin tahdoton olento. Ja Gert hehkui ruoasta, paloviinasta ja rakkaudesta, ja hänen silmänsä olivat hurjan tuliset.

— Sinä tanssit kauniisti — kuiskasi Katrina.

Ja he tanssivat niin alle omenapuiden, jotka upeilivat vähän loitommalla valkeissa, auringon valaisemissa kukissaan.

Ja siellä silitteli Gert Katrinaa, niin että tämä aivan kiemurtelihe. Näytti kuitenkin siltä, ettei hän niinkään vastenmielisesti tahtonut suudelmaa. Ja niin Gert silitteli häntä vielä kerran.

— Oh, sentään, kuinka paljon minä sinusta pidän — läähätti Gert.

— Gert, Gert!…

— Miten hitolla voit sinä ottaa Ollin?

— Gert!

Katrina näytti niin kovin onnettomalta ja käänsi silmänsä pois Gertistä.

— Tanssikaamme toisten luokse — rukoili hän epätoivoisena.

— Ei, minä tahdon tietää sen — tuskaili Gert. — Minä tahdon tietää sen.
Rahojen tähdenkö sinä, sano?

— Anna minun olla, Gert. Jätä minut!

— Rahatko olivat siihen syynä! Sinä et voi katsoa minua silmiin.

— Elä tee mitään hullutuksia, Gert. Minä oli pakoitettu, minä olin pakoitettu!

— Saatana soikoon! — kirkui Gert.— Ja sinusta kun minä uskoin niin paljon hyvää.

— Ei se ollut minun syyni. Isä sen niin tahtoi…

— Mutta sinä suostuit siihen!

— Me olimme niin köyhiä, Gert.

— Siitä minä viis, mutta minä pidin sinusta, ja sinun olisi pitänyt tulla minulle, kuuletkos.

— Minä pidän sinusta, Gert. — Se tuli niin kauniisti ja hiljaisesti.

— Ah, sellainen siunattu tyttönen kuin sinä olet!

— Tanssikaamme nyt toisten luo, äläkä virka mitään.

— En, en.

— Voimmehan tavata sitten toisiamme monta kertaa, tiedän mä.

— Kyllä, kyllä.

Gertin silmät loistivat, kun he tanssivat takaisin toisten luo.

— Te teitte oikein aimo kierron — arveli Olli hieman harmistuneena.

— On niin hauska tanssia — vastasi Gert. Ja hänen silmänsä eivät eronneet Katriinasta.

— Niin se on, niin se on nuorena ollessa — myönsi Katrinan isä.

— Nyt tanssin minä — sanoi Olli ja otti Katrinaa vyötäröiltä.

Mutta Olli oli hintelo eikä hänen jaloissaan ollut mitään jäntevyyttä.

Gert rupesi nauramaan niin, että koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän nauroi ei niin paljo tuon aviomiehen tanssille kuin sille ajatukselle, kuinka hän tulisi peijaamaan Ollia. Ja kun Olli oli lopettanut tanssin, meni Gert hänen luokseen ja löi hänelle kättä oikein reilusti, niin että Ollin polvet aivan horjahtivat, ja sitten sanoi hän, kasvot hyvää tuulta hehkuvina ja äänessä mitä toverillisin sointu:

— Minä olen aina ollut vihainen sinulle, Olli, Mutta ei maksa olla häijynä ja pahaa tahtovana, kuules, jos tahdot kuten minä, niin juomme lasin yhdessä ja tulemme hyviksi ystäviksi.

Olli tuli oikein hämmästyneeksi ja iloiseksi muutoksesta. Gert, jota hän niin oli pelännyt!

Ja niin he joivat, ja Gert nauroi hänelle vasten silmiä ja taputteli olkapäille sekä kutsui häntä:

— Minun rakas Ollini!

Ja kaikki muut jotka tämän näkivät, olivat tyytyväisiä tähän ystävyyteen ja sanoivat toisilleen:

— Niin hyvä mies, niin siivo mies!

Matka Lysekiliin.

Reppuri oli tullut saarelle ja tehnyt siellä tuttavuutta kahden kivenhakkaajan kanssa. Tuttavuus tehtiin kauppias Abrahamssonin peräkamarissa, jossa he ottivat aimo naukkuja.

Abrahamsson oli puijannut reppurilta halvalla muutamia pääliinoja, ja siksi oli hän niin antelias. Ja kivenhakkaajille oli tuo vaeltava Judas myönyt nuuskarasian ja linkkuveitsen.

Nyt asetti reppuri silmälasit paikoilleen nenälleen — hänellä olivat ne aina nenällä, sillä niitä tarvittiin tarkastaessa saatuja rahoja — sanoi hän »ei voi tietää, jos ne olivat vääriä näinä aikoina.» Tämä lausunto oli kerran saanut muutaman ostajan vastaamaan:

— No, eikö silmälaseja tarvita teidän tavaroitanne tarkasteltaessa?

Reppuri sanoi nyt seuralaisilleen:

— Minun pitäisi lähteä Lysekiliin kaupan tekoon.

— Heikkari, sinnehän meidänkin pitää — sanoi toinen kivenhakkaaja. —
Tehän voitte seurata mukana.

— Olkoon menneeksi! Ja kippis!

— Ei, jei, älkäähän lähtekö nyt. Nuppinne eivät ole selvät — arveli
Abrahamsson.

— Äh, kuulkaahan sitä!

Ja niin valssasivat he hoippuen rantalaiturille, jonka luona venhe oli.
Heidän onnistui saada purjeet kuntoon, vaikka vaivaloisesti se kävi.

Niin he läksivät ulos. Venheen keskellä oli reppurin laatikko. Sen päälle panivat he viinapullon.

Reppuri, joka ensi kerran oli saaristossa, istui ja tirkisteli saaristoon:

— Merkillistä, että minne tuleekin, on kiviä tiellä.

Tämä nauratti kivenhakkaajia.

Mutta nauru kaikui yhä heikommin. He tulivat yhä untelommiksi ja uneliaammiksi ja vajosivat vähitellen aasinuneen.

Kohta olivat he kaikki kolme pitkällään ja nukkuivat tuhdoilla. Venhe ajelehti miten tahtoi. Matka kävi Lysekilin päinvastaiseen suuntaan.

Pitemmän ajan kuluttua raapasi venheen pohja muutaman saaren rantaan.
Reppuri heräsi siihen ja kirkui:

— Pois näppinenne, peijakkaan pojat!

Hän oli nähnyt unta, että joukko poikasia raapi hänen laatikkoaan.

Nyt nolostui hän katsellessaan ympärilleen. Toverit kuorsnasivat. Venhe seisoi kiveen hangaten. Ja kivellä lojui eläin, joka katsoa muljotti häneen. Hän ei ollut koskaan nähnyt hylettä ja pelästyi sentähden nyt peräti. Hän luuli hylettä itse paholaiseksi.

Nopeasti otti hän airon ja puulasi venheen ulos rannasta.

Hän koetti herättää kivenhakkaajia mutta nämä vain kääntäytyivät unessaan. Silloin istuutui hän ja alkoi ohjata. Hän et ollut koskaan ohjannut purtta eikä hänellä ollut aavistustakaan koko purjehtimistaidosta.

Hän asetti purjeen kullekin puolelle. Se auttoi, sillä hänellä oli purjetuuli. Ja kuinka hän nyt siinä puuhailikaan ruorin kanssa — eteenpäin kulku kävi.

— Se menee hyvin! — tuumi reppuri. — Ja hän nosti tuulessa nenäänsä lasisilmineen. — Kyllä he nolostuvat, kun heräävät. Minun ajatukseni mukaan tulee Lysekil tuohon suuntaan.

Niin purjehti hän pursineen muutamaan kapeaan vuonoon. Kuinka mieletöntä tämä on tietää jokainen länsirannikkolainen, joka ei kanna romulaatikkoa.

— Minun puolestani maatkoot. He saavat nähdä, että minä osaan purjehtia.

Hän hymyili riemuiten. Vähitellen alkoi hän kuitenkin arvella, sillä kuta etemmä hän purjehti, sitä ahtaammaksi kävi kulkuvesi. Vuoret ikäänkuin ryömivät hänen päälleen.

Nyt alkoi hän ymmärtää tulleensa väärää tietä. Ja nyt tahtoi hän herättää toisetkin.

— Ehkäpä minä pääsen tästä reiästä. Odotahan!

Ja hän antoi mennä.

Pian oli hän vuonon pohjukassa. Ja kohta jutkahti venheen pohja savikkoon.

Siinä se seisoi.

— Ah, herran tähden! — kirkui hän. — Nouskaa ylös!

Hän ravisteli noita vaateliaita matkustajia. Silloin heräsivät he vihdoinkin, hieroivat silmiään ja tervehtivät häntä sellaisilla suloisilla sanoilla kuin:

— Suusi kiinni!

— Mitä hittoa siinä huudat, senkin punatukkainen silmälasikäärme?

— Me olemme kiinni! Me olemme kiinni!

— Oletko sinä kiinni? Myötkö sinä väärennettyjä kankaita, mokoma ryökäle?

Mutta sitten he näkivät, missä olivat ja kuultuaan reppurin sanovan: 'Minä luulin sen menevän Lysekiliin!», purskahtivat he äänekkääseen nauruun. He heittäytyivät tuhdoille selälleen ja olivat läkähtyä. Niin hauskaa oli tämä heidän mielestään. Vähät he välittivät koko asemastaan.

— Kippis! — huusi toinen, otti putelin ja joi. — Hyvästi kanssasi! —
Hän kiidätti pullon veteen.

— Ehkä kahlaamme maihin! sanoi toinen lopuksi. — Venhe seisoo kun seisookin.

Silloin he lähtivät. Reppuri otti häiriössä silmälasitkin nenältään.
Mutta laatikon otti hän oikein selkäänsä. Hän ajatteli:

— Kissa vieköön koko tämän seuran!

Sitten astuivat he kaikki veteen. Maalle oli vain pikkunen matka.
Yhtäkkiä keiskahti reppuri suin päin saveen. Laatikko mukana.

Siinä istui hän sitten kaislikossa ja voivotteli:

— Minun huivini ja minun paitani!

Toverit nauroivat ja auttoivat hänet taas jaloilleen. Niin tulivat he maihin. Kivenhakkaajat lauloivat ja hoilasivat, niin että lapset säikkyneinä juoksivat pitkien matkojen päähän.

Selvittyään siksi verran, että voivat jotakin päättää, sanoivat he:

— Nyt meidän kuitenkin täytyy saada ryyppy.

— Tietysti me saamme tuolta! — Ja he osoittivat majataloon jonkun markan päässä.

Siellä saivat he kosteita tavaroita eteensä. Mutta sitten he alkoivat ajatella venettään ja katsoivat ulos lasista. Naamat vetäytyivät pitkiksi — sillä venhe oli tietysti irronnut, sittenkuin kolme miestä ja kuorma siitä oli tullut pois. Se oli tuutinut hetken tuulispäissä ja alkanut sitten ajelehtia pois vuonosta. Sillä tuuli oli kääntynyt — ja purjeethan olivat ylhäällä.

Nyt alkoivat kivenhakkaajat juosta rannalle ja huudella purjevenhettä. saadakseen kiinni omansa.

Mutta mitään sellaista ei löytynyt. He kiroilivat ja menivät takaisin majataloon.

Tiellä olivat he kaatua reppurin päälle. Hän istui laatikoineen ojassa ja möi huivikankaitaan y.m. polkuhinnasta.

En tiedä, koska nuo kolme veljestä saapuivat Lysekiliin. Sinä päivänä eivät kuitenkaan. Mutta venhe ajelehti takaisin saaristoon. Kun Abrahamsson sai sen nähdä, säikähtyi hän melkein kuoliaaksi — hän luuli, että kaikki nuo kolme olivat hukkuneet. Mutta hän sai tietää kohta asian oikean laidan, sillä nimismies otti kivenhakkaajat kiinni ja vei heidät omalle maalleen. Ja tämän palan nautittuaan päättivät he lujasti, etteivät koskaan enään ota reppuria venheesensä. Sillä sellaisella on yhtä huono onni mukanaan kuin naisilla ja rukilla.

Ei maksa vaivaa.

Vanha Sven, joka seisoi pellolla kuokkimassa, huoahti vähäsen, pyyhki hihan syrjällä hikeä otsaltaan ja puhkesi puhumaan:

— Ei maksa vaivaa. Tämä on niin täynnä kiviä, että sen herraksi ei pääse. Hitto häntä kuokkikoon enkä minä!

Hän heitti kuokan olalleen ja asteli pellolta, josta suuria multakuokkareita tarttui hänen jalkoihinsa. Hän meni tyytymättömän ja väsyneen näköisenä tupaan päin ja istuutui huoaten porraskivelle.

Vaimo oli ruokkimassa kanoja, jotka kaakattaen juoksentelivat toistensa ympärillä päästäkseen altaan uurnalle.

Ne pärskyttelivät vettä ja tappelivat, ja kukon punainen kampa loisti auringon paisteessa, kun hän sisukkaana sitä kohotti ja tunkeutui höyhenpukuisten puolisoittansa etunenään.

Eukko kääntyi eläimistä ja kysyi mieheltään:

— Mitä sinä huokailet, Sven?

— Oh, olen niin väsynyt. Sitä on jo niin vanha.

Nuorena ollessani voin minä tapella saroilla kivien kanssa, mutta nyt minä en enään jaksa.

— Onko siellä nyt sitten niin paljon kiviä?

— On, kyllä on. Joka vuosi minä niitä sieltä joukon poistan, mutta joka vuosi niitä taas siellä on. Minä luulen, että kiviä sataa taivaasta.

— Et saa puhua mitään niin syntistä! Meidän Herramme, joka antaa meille sadetta vuodentuloon!

— Niin niin, sinä olet aina niin hyväntahtoinen. Mutta minä, joka olen mies, suutun, niin vanha kuin olenkin. Ja minä en kehtaa jatkaa enään kuokkimista. Eihän jaksa enemmän kuin jaksaa.

Ukko näytti niin vihaiselta, että eukko antoi hänen olla. Mutta mielessään ajatteli hän hiljaisuudessa tähän suuntaan:

— Kaikkeen löytyy neuvoja. Ei pidä väsyttää toista.

He eivät puhuneet enään asiasta, ja se päivä kului loppuunsa kuten muutkin. Aurinko painui alas honkakankaan taakse ja hämärä laskeutui metsätorpan yli. Ja, niinkuin he olivat tehneet kolmekymmentä vuotta, tekivät nuo molemmat puolisot myöskin tänä yönä — laskeutuivat toistensa viereen levolle.

Kun eukko kuuli, että mies oli nukkunut ja makasi nyt kuorsaten ukonuntaan, nousi hän sängystä. Kun hän makasi seinävieressä, täytyi hänen päästäkseen lattialle kiivetä ukon yli.

Sitten pukeutui hän hiljaa ja meni ulos viileään, puolivaloisaan kesäyöhön. Kuokka seisoi tuvan seinää vasten niinkuin ukko sen oli jättänyt. Eukko otti sen ja meni ulos pellolle ja alkoi työskennellä. Hän kuokki varovaisesti, ettei rauta kilahtaisi kiviin ja ettei ukko kuulisi mitään erityisempää ääntä ja heräisi. Kivet heitti hän ojan reunalle, sitä mukaa kuin työssään eteni.

Tätä pitkitti hän siksi kuin näki auringon ensimäisen ruskon nousevan vuoren huipun yli ja kuuli peipposen ensimmäiset liverrykset. Silloin pani hän kuokan juuri samalle paikalle, jossa se oli ollut, ja pannen säpin kiinni astui äänettömästi sisään. Sitten riisuutui hän ja ryömi sänkyyn tarkasti varoen, ettei kantapäällään koskettanut ukon laihoja koipia.

Seuraavanakaan päivänä ei ukko voinut mennä pellolle töihin. Hän rupesi hakkaamaan halkoja eikä huomannut mitään.

Mutta vielä kahtena yönä piti eukon mennä pahkuraisulle pellolle saadakseen sarat kivettömiksi, ja vielä kaksi päivää teki ukko muita töitä. Mutta kolmantena päivänä häpesi hän itseään ja meni siinä silmänräpäyksessä, ettei eukko näkisi hänen katumustaan, pellolle kuokkimaan.

Ei kukaan voi kuvailla, kuinka hän hölmistyi nähdessään pienet roukkiot ojan varrella. Hän häpesi niin, ettei saanut sanaa suuhunsa. Hän töllisteli taivaalle, ikäänkuin apu olisi sieltä tullut, mutta pian käsitti hän, että hänen vaimonsa oli tämän kaiken tehnyt. Ensin suuttui hän, mutta sitten kävivät hänen silmänsä kosteiksi.

Niin meni hän portaille.

Vaimo puuhaili taas kanojen kanssa..

— Kuules, Helena!

— No, Sven.

— Kivet ovat poissa pellolta nyt. Ja kuitenkaan ei kukaan ole kuokkaa koskettanut.

— Herranen aika, mitä sanot sinä!

— Kukahan sen on tehnyt?

— Varmaankin kanat, jotka ovat kävelleet siellä ja poimineet.

— Niin, varmaankin ne juuri niin.

Vaimo, jolla ei näyttänyt olevan halua jatkaa keskustelua, meni tupaan.
Heti sen jälkeen istui hän kangaspuilla ja kutoi.

Kun ukko sen kuuli, kävivät hän: kasvonsa yhtäkkiä oudon ilmeisiksi. Nyt hänelle selveni! Ja koko iltapuolen päivää käveli hän yksikseen hymyillen, kunnes aurinko vajosi vihreän hongikon peittoon.

Keskiyön aikaan, kun hän kuuli vaimonsa syvään hengittävän, nousi hän ylös peläten kovasti, että sängyn narina eukon herättäisi. Saatuaan vaatteet päälleen meni hän sukkasillaan ulos huoneesta keittiön kivilattian yli toisella puolella olevaan kangaskamariin.

Hän istuutui kangaslaudalle ja mutisi itsekseen:

— Minä tiedän kyllä, kuinka vähän sinulla on aikaa kutoa uutta sarkahamettasi, jonka sinä tahdot valmiiksi Mikkelisunnuntaiksi. Mutta koska sinä olet tehnyt minulle hyvää, tahdon minä sen palkita sinulle takaisin.

Ja niin alkoi hän kutoa ja antoi sukkulan lentää edestakasin lankaloimien välissä, aivan kuin oli eukkonsa nähnyt tekevän.

Tätä pitkitti hän jonkun aikaa ja oli oikein tyytyväinen ajatellessaan, kuinka hämmästyneeksi eukko tulisi, kun ovi hänen takanaan avautui ja hän kuuli äänen:

— Mitä sinä teet, Sven

Siinä paikassa lakkasi kertominen. Ukko kääntyi, hämillään.

— Ah, herran tähden, sinäkö se olit! Mitä varten olet sinä ylhäällä yösydännä?

— Niin, ajattelin katsoa vähän perään, ettet turmeleisi minun hamettani. Oh, Herrajumala, miltä se näyttää! — löi hän käsiään yhteen ja tarkasteli kutomusta juuri alkavan aamun hämyssä.

Mutta silloin loppui vanhuksen vastustusvoima. Ukko aivan painui eukon olkapäille ja oikein nyyhkytti.

— Helena, minä tahdoin sinulle vain hyvää — peltokivien tähden, näes — minä en enään koskaan sano: ei maksa vaivaa — minä kuokin kunnes makaan tuossa — kun on saanut sellaisen vaimon kuin sinä, oikean helmen! Niin helmi sinä olet — intti hän, kun eukko tahtoi pyrkiä irralleen.

— Kas niin, rauhoitu nyt ja mene levolle. Toisen tulee auttaa toistaan, sanotaan sanassa, mutta missään ei ole kirjoitettu, että ukon pitää nousta ylös sydänyöllä ja sotkea eukon kuteet.

— Ei, se ei maksa vaivaa, sen minä näen.

— Minä sen kyllä selvitän aamulla. Ei se ole mitään vaarallista. Mutta tule nyt!

Eukko veti häntä jälessään, ja niin menivät he sisään. Mutta nyt asettui eukko lattian puolelle ja niin tahtoi hän maata aina vast'edeskin. Eihän voinut tietää, mitä ukko keksisi kauppojaan katuessaan. Mutta jos hän kiipeisi yli, huomaisi hän sen kyllä.

Ja kohta kuorsnasivat he molemmat, sillä aikaa kuin aurinko hiipi sisään pumpuliverhojen välitse ja valaisi pelakuun (pelargonia) anjovispurkissa.

Pohjakalaa,

Poika sousi kalapaikalle.

Hän veti airot sisään, juoksi kokkatuhdolle ja laski riipan lahden pohjaan.

Venhe seisoi hiljaa kirkkaalla veden pinnalla. Ja poika istuutui perään onkimaan, kiinnitettyäsi! ensin tummankeltasen täyn koukkuun.

Hän hyräili itsekseen kauniissa kesäisessä iltapäivässä. Lähellä oleva vuori kaikui, kun hän korotti ääntään, rastas lauleli rannan koivikossa, ja lepät alempana rannan kivikossa kurkistelivat kuvaansa vuonosta.

Oli matalaa sillä paikalla, ja salakat söivät hyvin. Kas petoa kuinka puri kovasti! No, se ei poikaa kummastuttanut, sillä äsken oli juuri satanut.

Ei, mutta miten se söi! Hän veti »tintin» toisensa perästä, ja kohta eivät tä'yt riittäneet, niin että hänen täytyi silpaista salakan hienoa lihaa syötiksi.

Mutta kuinka nyt olikaan, kun hänen piti vetää ylös onkea, tarttui se kiinni johonkin raskaasen. Joko se oli suuri kuha tai myös turska. Hiopp, hän veti. Mutta onki ei liikahtanut. Oliko se tarttunut pohjaan?

Poika kurkisti laidan yli katsoakseen. Hän varjosti käsillä otsaansa. Vesi oli kristallikirkasta, aurinko laskeutui juuri, ettei mikään kimallus vedenpinnalla häirinnyt näköä.

Poika voi nähdä vaaleanvihreän vedenalaisen kaislikon, ja kun hän oikein tähysti, näki hän salakkain suikkelehtivan.

Mutta — mitäs se oli?

Jokin suuri esine virui pohjassa — osa siitä oli valkeaa — kasvot. Ja partaa sillä oli…

Hän istuutui jäykistyneenä ja mietiskeli.

Armias, jos se oli Puna-Pietari, joka keväällä jäiden lähdön aikaan hukkui? Hän meni uveavantoon, eikä häntä oltu löydetty.

Poika katsoi vielä kerran. Aivan oikein — se oli Puna-Pietari! Hänen ansionsa oli, että täällä oli niin paljon salakoita.

Yks kaks leikkasi poika siiman poikki. Puna-Pietari sai kernaasti pitää koukun. Sitten veti hän riipan pois — ja sousi joutuin sieltä…

Salakat olivat vakassa venheessä. Pitäisikö hän ne? Ne olivat siellä näykkineet Puna-Pietaria.

Häntä inhotti. Tuota pikaa olivat kalat järvessä.

Hän vapisi joka jäsenessään ja pyyhki hihalla hikeä otsaltaan.

Oh sentään, että Puna-Pietarin vielä kuoltuaankin piti peloittaa häntä. Hän oli peloitellut häntä lapsena — peloitellut kaikkia sen seudun lapsia. Puna-Pietari oli pitkä, laiha olento, jolla oli punainen tukka ja parta ja ilkeät silmät. Hän juoksi talosta taloon ja huusi, että tuomion päivä oli tullut. Hän kirkui, että kaikki parantaisivat itsensä. Ja kaikkien lasten jälestä hän juoksi ja kuiskasi, että heillä oli vielä aikaa. Lapset pakenivat häntä kuin pöppöä. Mutta kun he pääsivät hänestä niin loitolle, ettei hän voinut heitä saavuttaa — sillä Pietari-parka oli ontuva — kääntyivät he näyttivät kieltään ja nauroivat. Pietari uhkasi kainalosauvallaan. - Minä tulen kuoltuani takasin! Kaikki luulivat, että hän oli hullu — ja kun hän keväällä pulskahti veteen, sanoivat kaikki, että se oli parasta —

Poika ajatteli tätä venheessä. Jumalista, eikö Pietari sitten ollut tullut takaisin!

Hän sousi kotiin ja sanoi äidille, ettei salakka tänä päivänä syönyt.

Äiti sanoi, että hän varmaankin oli juossut jonkin tytön jälissä sen sijaan että olisi kalastanut. Mutta poika ei uskaltanut puhua totuutta. Eikä hän lähinnä seuraavina päivinä kalastanut. —

— Toiset pojat tahtoivat myös kalakeittoa. He sotisivat toinen toisensa perästä kalapaikalle, mutta kaikki tulivat tyhjin käsin kotiin. Ei siellä ollut kaloja, sanoivat he. Mutta kaikki olivat he tartuttaneet koukkunsa Puna-Pietariin, kaikki katkaisseet siimansa ja viskanneet salakat veteen. He eivät halunneet niitä.

Oli kaikkiaan neljä poikaa, jotka olivat tehneet saman huomion. He olivat muuten iloisia poikia, mutta kuleksivat nyt hiukan kummallisina. Kerrassaan mahdotonta oli saada sanaakaan heidän suustaan. Mutta kun he tapasivat toisensa, voi syntyä seuraava keskustelu:

— Oletko ollut kalapaikalla?

— Kyllä, entäs sinä?

— Kyllä, mutta en saanut mitään. Saitko sinä?

— En edes kissallekaan.

— Se on huono paikka.

— Kerrassaan kehno.

— Täytyy etsiä toinen.

— Totisesti täytyy.

Niin kuleksivat he useampia päiviä eivätkä voineet päättää vuonolle menoaan.

Sillä välin kävi myrsky. Mutta sitten tuli taas seesteinen päivä.
Silloin arveli ensimäinen poika, että hän antaa paholaiselle koko
Puna-Pietarin — nyt menee hän koettamaan.

Niin sousi hän uudelle paikalle. Ja hän oli niin iloinen ja rallatteli, että vuonon vuoret hänen jälestään huhuilivat. Nyt kertoisi hän pojille saaneensa oikein paljo kaloja, mutta paikkaa hän ei neuvoisi — e-oho!

Mutta yhtäkkiä kävi hän kalpeaksi, ja rallatus loppui — sillä onki oli taas kiinni.

Hän sitä varovaisesti vetämään, saadakseen irti. Silloin tunsi hän, että se ikäänkuin antoi perään. Sitten irtosi se kokonaan. Hän veti sen ylös. Hänen sydämensä hytkähti — sillä kun hän veti ylös koukun, oli siinä punaisia karvoja!

Hän säikähti niin, että oikein tahtoi itkettää. Taaskin oli siinä Puna-Pietari — jonka virran vesi oli tuonut entiseltä vanhalta paikaltaan…

Eikö hän siitä koskaan pääsisi? Hän veti riipan ylös. Kotiin sousi hän. Kaloja hän ei uskaltanut kaataa veteen, äiti olisi vihastunut. Ja häpeähän olisi tulla kaksi kertaa peräkkäin kaloitta kotiin.

Mutta hän tulisi kostamaan säikähdyksensä, ja niin neuvoi hän paikan toisille pojille.

Pojat sousivat sinne, oikein iloisina. Mutta kaikkien koukut tarttuivat
Puna-Pietariin. Ja eräs heistä veti ylös palasen hänen kenkäänsä…

Nyt ei kukaan mitään tuntenut poikia entisiksi. He vaikenivat eivätkä katsoneet ketään silmiin. Ja sen sijaan, että he ennen olivat terveitä kuin kirkon enkelit, eivät he nyt paljoakaan eronneet laihasta Jussista, jonka kasvot muistuttivat kapahaukia. Vanhemmat riitelivät onkien kadottamisesta. Pojat puolustautuivat ja sanoivat, että vuonossa oli niin suuri kala. Ja se oli kyllä totta.

He eivät kalastaneet enään koskaan. Vanhemmat haukkuivat heitä laiskoiksi, mutta he eivät vastanneet sanaakaan — ja tähän asti olivat he aina olleet suurisuisia.

Öisin näkivät he mitä kamalimpia unia. Kaikki näkivät he Puna-Pietarin suurin tuijottavin silmin makaavan hiljalleen huojuvassa kaislikossa vuonon pohjalla. He eivät mitenkään päässeet noista unistaan. Ja päivin luulivat he, että hän nilkutti heidän jätissään. He kuulivat tuon hullun huudon, että heidän piti tehdä parannus…

Lopuksi ei ollut muuta keinoa kuin mennä Herran ehtoolliselle. Yksi toisensa jälkeen meni ja ilmoitti itsensä papille, ja kun sunnuntai tuli ja he menivät ja kumartuivat alttarille, kalpenivat he nähdessään, että he kaikki olivat siellä.

He joivat viinin ja tunsivat itsensä vahvistuneiksi. Ja sen sunnuntain jälkeen kulkevat he ympäri raamatunlauseet huulillaan tai laulavat virsiä tuvissa. He ovat tulleet hulluiksi. He ovat kolportööreja. Herra avita, sellaista kurjuutta.

Kaksi kruunua.

Puuseppä Ernst seisoi höyläämässä. Lastut lentelivät. Ne tanssivat sisääntunkeutuvassa auringon paisteessa. Ernst lauleli työssään. Hänen ruumiinsa huojui eteen ja taakse joka kerta kuin hän laski höylän laudalle ja veti sitä pitkin. Vis, vis — kuinka lastut lentelivät!

Hän hymyili itsekseen. Hän näytti niin onnelliselta. Työ elähytti häntä, hän oli nuori, ja aurinko paistoi hänen käsilleen. Ja sitäpaitsi kuuli hän sisästä vaimonsa äänen, kun tämä hyssytteli heidän esikoistaan uneen.

Hei, kuinka elämä oli kevätpäivän kalttainen!

Silloin aukeni ulko-ovi ja Hans puikahti sisään. Hän oli kaitakasvoinen ja oli hänellä pienet viekkaat silmät ja koko hänen käytöksensä oli hiiviskelevää. Hän oli myöskin puuseppä ja asui kappaleen matkaa täältä. Ernst katsahti tulijaan.

— Kas vaan, Hans!

— Hyvää päivää, piti sanomani. Sinä laulelet ja voit hyvin, kuulen ma.

— Kuinkas teillä jaksetaan?

— Oh jaa, siinä se menee rehkiessä. Mutta tänä aamuna minä hölmistyin niin, etten ennen koskaan elämässäni.

— Miksikä niin?

— Niin, näes, minulla oli, kuten tiedät, puukkosaha — oikein hieno puukkosaha.

— Oliko se sitten niin merkillistä? — arveli Ernst ja veti lastun laudasta. — Puukkosahahan täytyy olla jokaisella puusepällä.

— Niin niin, mutta. Hm! Mutta minun puukkosahani oli oikein ekstra-hieno. Sellaista ei ollut koko näillä seuduilla.

— Sinä olet oikeassa. No, varmaankin joku pienokaisistasi on sen hukannut.

— E-ei, minä olen heiltä kysynyt. He eivät tiedä, missä se on. Joku muu sen varmaan on ottanut.

— Kuka tuo olisi?

— Niin, en tiedä.

Hans oli jonkun aikaa ääneti, mutta sitten alkoi hän kuleksia ympäri huonetta ja nuuskia Ernstin työkaluja.

— Mitä sinä katselet?

— Oh, en mitään.

Mutta nyt alkoi Ernst epäillä.

— Et kaiketi luule, että minä, Hans —?

— Nyt sanoit sen itse. Ha, ha, kuinka pelästyneeltä sinä näytät. Totta puhuakseni tulin tänne katsomaan, etkö sattumalta olisi pistänyt sitä takkisi alle. Takkisi on ollut mukana näpistelyissä ennenkin. Muistatko papin kanoja, hä?

— Vaiti, Hans! Minähän sain siitä selkääni. Minä olen saanut rangaistukseni. Et saa repiä tuota vanhaa taas esiin. Se on unhoitettu. Minä olin sellainen poikanen silloin.

— Unhoitettu? Sellainen ei unhoitu koskaan. Sinusta voi luulla mitä tahansa.

— Minä en ole ottanut sinun puukkosahaasi. Jos sen sanot vielä kerran, niin —!

Hän puristi nyrkkiä ja kasvonsa olivat tulipunaiset.

— Sinä olit eilen meillä. Ja kun läksit oli saha poissa.

— Minulla ei ole, kuuletko —!

— Pistäysin ulkona, mutta sinä olit sisässä, jokin pennuista kaatui kumoon ja loukkasi itseään. Ei kukaan voi tietää, mitä sinä teit sillä aikaa.

— Vaikene!

— Minä sanon vaan, mitä luulen.

— Sinä roisto! — kirkui Ernst ja hyökkäsi hänen päälleen.

He ottelivat oikein hengen edestä, mutta Hans oli heikompi, ja Ernst hänet piankin voitti, potkaisi oven auki ja viskasi hänet ulos, niin että Hans vierähti nenälleen.

— Elä tule koskaan takaisin! Sillä silloin saat uuden pyöräyksen.

Hans nousi häpeissään ja pyyhki likaa vaatteistaan.

— Saammepahan nähdä — vinkui hän hengästyneenä. Sen jälkeen lippasi hän tiehensä mäen taa. Herra avita, millaiset nyrkit Ernstillä oli… Hän katosi viidakkoon.

Ernst sulki oven ja seisoi jonkun aikaa mietiskellen.

— Herrajumala, ettei vanha koskaan unhoitu! Jos on pahaa tehnyt, riippuu se niskoilla koko elämän ijän. Anna-Reetta! — huudahti hän. Ja niin meni hän vaimolleen kertomaan. Mutta tämä lohdutteli ja sanoi:

— Hans ei voi tehdä mitään.

— Minä en ole ottanut sahaa.

— En minä sitä luulekaan.

Ernst tarttui vaimonsa kaulaan ja siinä riippuen sanoi hän:

— Sinä olet koko pitäjässä ainoa, joka uskot hyvää minusta.

* * * * *

Hans kulki mietiskellen. Mitä pahaa tekisi hän Ernstille?

Hänen nokkaansa kirvelöi pyöräyksen perästä.

Niin tuli hän kauppapuotiin. Siellä seisoi Eriksson kuten tavallista kauppapöydän takana.

— Mitä pitäisi olla tänä päivänä?

— Oh, hiukan sokeria ja kahvia pitäisi viedä eukolle.

Hän sai.

Mutta sentähden ei hän ollut sinne tullut. Vaan häntä halutti niin kovasti saada puhua tuosta puukkosahajutusta, että, hänen täytyi tavata joku ihminen. Hän vain ei tiennyt, kuinka saisi sen niin esille, ettei se näyttäisi liian tärkeältä. Mutta silloin näki hän vasaroita ja viiloja ja sahoja riippuvan puodin katossa. Ja silloin sanoi hän:

— Nuo ovat varmaankin hyviä kaluja, nuo.

— Tahtooko Hans sellaisen?

— Kyllähän minä, tarvitsisin. Olen juuri kadottanut puukkosahani.

Ja niin pääsi koko juttu vauhtiinsa.

— Minä voin käydä vaikka ehtoollisella siitä, että Ernst on sen varastanut — lopetti hän.

Tarina näytti innostavan Erikssonia ja hän näytti mietiskelevältä.

— Niin. Ernst ei ole luotettava, ei. Jos osaat oikein vaieta, Hans — Eriksson tirkisteli ympärilleen, puodissa ei ollut ketään muita — niin saat sinä kuulla jotakin, jonka Ernst teki talvella, vaan josta minä en ole tahtonut puhua. Sillä minä en tahdo juoruta, näes.

— Oh, herra jumala, puhukaa!

— Niin, näetkös —

Ja niin syntyi kuiskaillen uusi juttu.

Ernst oli tullut muutamana päivänä puotiin ja näyttänyt vähän omituiselta. Hän osti sokeria ja kahvia ja jauhoja. Se nousi kahteen kruunuun. Niin antoi hän kahden kruunun rahan. Hänen, Erikssonin, piti ottaa juuri raha käteensä, mutta kömpelyydessään pudotti hän rahan peltipöydälle. Erikssonista kilahti se vähän oudosti. Sillä ei oikeastaan ollut mitään kilahtavaa ääntä. Hän piti sitä päivänvaloa vasten.

— Kyllä, kyllä se on oikea — tuumi Ernst ja yritti nauraa. Mutta se ei kuulunut luonnolliselta.

Eriksson viskasi rahan pöydälle. Se putosi raskaasti kuin lyijy.

— Hitto soi, se ei ole sittenkään oikea — tuumi Eriksson. — Ernst tekee vääriä rahoja.

— Onko Eriksson hullu?

— E-en, mutta raha on hullu. Tämä on lyijyä, tämä, ja Ernst on vetänyt tinaa päälle.

Mutta silloin tuli Ernst pois laidoiltaan.

— Oh, hyvä kauppias! Elkää tehkö minua onnettomaksi! Antakaa se minulle takaisin! Minä olen sellainen raukka. Minulla ei ollut yhtään rahaa, vaimoni on sairas, hän saa kohta pieniä, olemme kärsineet nälkää pari päivää — minä en voinut hankkia — mitä piti minun tehdä — minä valmistin tämän — minä valvoin koko yön saadakseni sen oikeaksi — oh, antakaa se minulle takaisin — jos minä saan sen — en minä enään koskaan tee niin — hyvä Eriksson!

— Ei, minä pidän sen kaikessa tapauksessa. Minä olen rahainkokooja.
Joka päivä ei saa näin harvinaisia rahoja.

— Mitä aikoo kauppias tehdä?

— En tiedä. Mutta rahan minä pidän. Minä panen sen lompakkooni. Mutta ettette enää tarvitseisi nälkää nähdä, niin saat pitää tavarat. Kauppa on kristillisesti tehty.

— Ja niin meni Ernst — lopetti Eriksson kertomuksensa. — Mies-raukka!

— Missä Eriksonilta on raha? — kysyi Hans.

— Saanko sen nähdä?

— Se käy kyllä päinsä. Sitte Eriksson otti rahan esiin. Hans tarkasteli sitä ja löi pöytään. Väärä se oli.

— Saanko minä ostaa tämän?

— Mitä sinä sillä teet? Oletko rahainkerääjä?

— Voisihan tuota tarvita.

— Et suinkaan aikone mennä nimismiehen luo?

— Sitä minä en ole sanonut.

— Sinä näytät niin ilkeältä. Sinä tahdot pahaa Ernstille. Ei, minä pidän rahan. Se ei koskaan lähde minulta.

— Kaksi kruunua ja kaksikymmentä viisi äyriä? — ehdotti Hans.

— Ei-e, minä en myö sitä. Se olisi synti Ernstin takia.

— Ja kuitenkin on Eriksson puhunut kaikki. Oli jonkinlaista vahingon iloa Hans'in kasvoilla.

— Saakeli! Kuinka tuhma olin! Mutta se tuli niin arvaamattomasti. Mutta jumaliste, minä kadun sitä nyt. Ottaessani rahan itselleni, enkö sitä tee?

— Se on päivän selvää — arveli Hans ja valmistautui lähtemään.

— Minne matka?

— Tyhjänpä saa Eriksson tietää eikä sitä. Hyvästi! Jos en saa puukkosahaani takaisin, niin ostan uuden. Mutta minä luulen pääseväni.

Niin riensi hän pois puodista.

Mutta Eriksson jäi seisomaan partaansa sivellen.

— Miksi en voinut vaieta?

Niin tuli muudan kaupanteolle.

* * * * *

— Seuraavana päivänä pysähtyivät nimismiehen vaunut Erikssonin asunnon edustalle. Nimismies tahtoi puhua hänen kanssaan kahden kesken. He menivät muutamaan kamariin ja sulkivat oven jälkeensä.

Erikssonilla pitäisi olla väärä raha takanaan. Nimismies tahtoi saada sen.

— Väärä raha! — huudahti Eriksson. — Onko minulla joku väärä raha? Enkö minä ole kunniallinen mies?

— Ette se olekaan te, joka sen on väärentänyt. Mutta minä vaadin sen nähdäkseni.

— Älkää uskoko Hans'ia!

— Minä en sano, kuka ilmiantaja on. Älkää nyt vastustelko.

— Sitä rahaa saa vallesmanni etsiä.

— Niinkö? Hm.

Nimismies oli vaiti. Alkoi sitten puhua muista asioista.

— No, rakas Eriksson, kuinka kaupat huristavat?

— Oh. huonosti. Tänne on tullut niin monta puotia paikkakunnalle. Toista oli ennen — silloin olin yksin. Mutta nyt minä varmaankin saan kohta lyödä rukkaset lautaan. Kaikki kallistuu, kansa valittaa ja nyplii lanttejaan.

— Eli tekee vääriä, niin.

Eriksson ryki. Hän ei tahtonut Ernstille mitään pahaa. Ei todella!

— Kuulkaas, Eriksson, kuinka suuriarvoinen tuo raha voi olla?

— Arvoinen? Mikä raha?

— Kas niin, älkää nyt olko piilosilla enään. Jos te saatte hyvän maksun, luovutte te kyllä siitä.

— Miten vallesmanni sanoo!

Hän vainusi »afääriä.» Hänen sieramensa laajenivat. Siinä samassa unhoitti hän Ernstin…

— Viisi kruunua? — kysyi nimismies.

— Liian vähän! — Erikssonin kasvot olivat pullallaan. Sormet alkoivat liikkua kuin merikravun kynnet.

— Vai niin, raha teillä kuitenkin on.

Vallesmanni nauroi hyvillään.

— Niin, se tahtoo sanoa… Hm. Mutta viisi on liian vähän, kuten sanottu.

— Kahdeksan. Tämähän on oikea huutokauppa.

— En minä sentähden tahdo mitään pahaa lähimmäiselleni. Mutta kymmenestä vallesmanni sen saa.

— Olkoon menneeksi!

Oikeuden palvelija otti paperirahan lompakostaan.

— Missä on kruunu?

Eriksson jätti rahan ja otti vastaan kympin, samalla kuin ajatteli:
Niin tuhmasti etten pyytänyt viittätoista.

— Tehän myötte ihmisiä — sanoi nimismies.

— Ja te ostatte ihmisiä.

Niin oli kauppa tehty. Ja nimismies ajoi taas kotiinsa.

Eriksson sai silmänräpäykseksi omantunnon vaivoja. Mutta silloin ajatteli hän seteliä ja tuli iloiseksi. Hän meni vaimonsa luokse ja kertoi tehneensä hyvän kaupan.

— Minkä niin?

— Minä möin vuodan.

* * * * *

Vaunut vierivät rämisten ylös mäkeä Ernstin tuvalle.

Hän ihmetteli, mitä se mahtoi olla, meni etehisen kuistiin ja asetti kätensä auringon varjoksi.

— Herranen aika, vallesmanni!

Hän kalpeni yht'äkkiä. Hänen ensi ajatuksensa oli: vaimo, lapsi! — Hän kuuli vaimonsa laulelevan pienokaiselle…

Mutta sitten tyyntyi hän taas heti; ehkei se ollut mitään vaarallista.

Mutta nyt olivat vaunut hänen ovensa edustalla. Eräs talonpoika istui kyytimiehen vierellä. Nimismies astui alas.

— Hyvää päivää, Ernst! — Se kuului onnettomuutta ennustavalta, tyyneltä.

— Herra vallesmanni suo minulle sen kunnian.

Ernst kumarsi. Sydän sylkytti.

— Tahtoisin puhua hiukan sinun kanssasi. Ja minulla on todistajat, kuten näet.

— Todistajat!?

Nyt selveni hänelle kaikki. Mutta hän nieleksi, tyynennäköisenä — hän ei antaisi itseään ilmi.

— Sinut on ilmiannettu — arveli nimismies.

— Vai niin!

Ernst koetti nauraa.

— Sinä et näy sen siitään paranneen.

Ernst tuli veripunaiseksi.

— Älkää puhuko siitä!

— Minä puhun uudesta. Sinut on ilmiannettu…

— Kenenkä toimesta, jos saan luvan kysyä?

— Sitä minun ei tarvitse sanoa.

— Silloin voin minä sen sanoa. Se ei ole tietysti kukaan muu kuin tuo, joka hiipii tuolla viidakossa ja tähystelee tänne.

Hän osoitti. Toiset katsoivat osoitettuun suuntaan. Siellä puikki Hans pensaiden suojaan.

— Tule sinä, Hans — kirkui Ernst — tule katsomaan, mitä olet aikaan saanut. Mutta puukkosahaa minä en ole ottanut sen sinä kyllä tiedät.

— Mitä puukkosahaa? — kysyi nimismies. — Tässä ei ole kysymys mistään puukkosahasta. Mutta sinä olet tehnyt väärää rahaa.

— Herra jumala!

Ernst koetti käsillään päätään.

Hans oli tullut nyt saapuville. Hän asettui vaunujen taakse. Hän pelkäsi Ernstin nyrkkejä.

— No, Ernst, nyt tiedät sinä, kuka on ilmiantajasi. Se oli oikein tehty, sillä minulla on todistus kädessäni.

— Mikä todistus?

Näytettiin kaksikruunuista.

Ernst tuijotti.

— Mistä vallesmanni on tuon saanut, jos saan olla nenäkäs?

— Sen tiedät parhaiden itse.

— Tahtovatko siis kaikki ihmiset tehdä minut onnettomaksi?

Samalla osoitti hän alas tielle.

— Katsokaa, ettekö usko, että hänkin tulee tänne! Niin niin, udellaan, kun nimismies kulkee pitäjän läpi.

Eriksson läheni, vähän arkaillen. Mutta hän tahtoi nähdä kohtauksen.

Nimismies seisoi raha kädessä, ja piti sitä ylhäällä auringon paisteessa.

Tunnustatko väärentäneesi tämän?

— Ernst! — kuului kirahdus puolipimeästä etehisestä.

Kaikki kääntyivät katsomaan. Siellä seisoi vaimo pelästyneenä. Mies ei ollut huomannut, että tuutilaulu oli vaiennut.

— Tule, Anna-Reetta!

Vaimo juoksi hänen luokseen.

— Sinä et ole tehnyt mitään pahaa — se ei ole totta! Sano, että se ei ole totta…!

— Kas niin, älä itke. Anna-Reetta!

— Tunnustatko? — kysyi taas nimismies, joka seisoi kuin kuvapatsas hänen edessään.

— Sano, että se on valhe, Ernst!

Mutta silloin sai hänen äänensä lujuutta.

— Valhe? Miksi valehteleisin minä? Enkö minä ole tehnyt sitä sinun tähtesi! Minä näin kuinka kalpeana sinä makasit sängyssä pienokaisen kanssa. Ei ollut palaistakaan ruokaa koko talossa. Minun täytyi hankkia rahaa. En voinut sallia sinun nälkään kuolevan. Minä istuin valveilla koko yön. Minun korvissani suhisi ja lauloi koko ajan kun työskentelin, lauloi sinusta. Luulin tekeväni hyvän työn. Uskoin, Herramme auttaisi meitä… Sinä olit raukka, Eriksson, kun et viskannut rahaa vuonoon!

Kauppias tahtoi vastata, mutta oikeuden valvoja sanoi:

— Sinä siis tunnustat?

— Ei, ei — huudahti vaimo.

— Kyllä, Anna-Reetta!

Hans'in kasvot loistivat. Eriksson puri huultaan, todistajat katsoivat maahan. Nimismies nyökytti päätään ikäänkuin valitellen. Mutta vaimo heittäytyi rajusti miehensä kaulaan:

— Ernst, Ernst!

Syntyi hetken äänettömyys.

— Mihinkä minut nyt viedään?

— Vankeuteen, tietysti.

— Kuinka käy minun ja lapsen — uikutti vaimo.

— Kysy Hansilta!

Lapsen kirkuna kuului sisältä.

Saanhan käydä häntä katsomassa ennenkuin minut viedään.

— Kyllä, mene!

Mies ja vaimo menivät sisään.

Samassa juoksi muudan poika viidakosta.

— Mitä se on? — kysäsi Hans.

— Puukkosaha! — sanoi poika. — Minulta se hävisi — mutta sitten — en sitä löytänyt — pelkäsin selkäsaunaa — en uskaltanut sanoa — mutta sitten sen löysin — karttakopasta.

— Lurjus! — mutisi Hans ja otti työkalun poikansa kädestä. — Juokse takaisin kotiin! Saat selkääsi, jahka tulen.

Poika alkoi itkeä tillittää ja lähti juoksemaan.

— Näetkös, etten minä ole sitä ottanut — sanoi Ernst.

— Ethän sinäkään voi kaikkea pahaa tehdä.

— Kitas kiinni!

— Jumalan käsi! — aprikoi Hans. — Lapsen kautta keksittiin rikos.

— Tule nyt! kehoitti nimismies.

Niin sai Ernst istua kuskilaudalle, talonpoika istui rattaiden etupuolelle.

Vaunut vierivät tiehensä. Ernst ei tulisi näkemään tupaansa pitkiin aikoihin.

Vaimo vaipui portaille, nosti esiliinan silmilleen ja nyyhkytti…

Hans käveli kotiinsa. Hän vihelteli.

Eriksson vaelteli hiljaa puodilleen. Hän ei saanut päästään pois ajatusta, jonka Ernst oli lausunut:

— Sinä olit raukka, Eriksson, kun et viskannut rahaa vuonoon!

Jos hän olisi tehnyt sen! Nyt ei hän voisi nukkua tänä yönä.

Ehkäpä sitten, jos hän ottaa oikein aimo todin.

Kosinta.

Iltapuolipäivä keskikesällä. Ukko Olli on istuutunut muutamalle kivelle tupansa edustalla. Hän imee piippunysäänsä ja hymyilee leveästi. Hymynsä ei ole auringolle, vaan siksi että hän ajattelee: Ei tahdo saada kuvan ruokaa, kun ei ole naisväkeä talossa.

Hän on äskettäin menettänyt eukkonsa — Jumala hälle anteeksi antakoon, hän oli häijy. Ja hän asuu nyt yksin poikansa kanssa, joka parastaikaa puuhailee kuokka kädessä perunamaalla. Olli on seitsemänkymmentäkolme ja poika viisikymmentä vuotta vanha.

Vanhuksen siinä niin istuessa ja sylkiessä haikujen välillä ja leskimiehen pulmallista elämää, mietiskellessä asettaa Herramme asiat niin, että vanha Riitta tulee tietä myöten. Olli varjostaa kädellään auringonpaistetta ja tuumii itsekseen:

— Kas vaan, hän on liikkeellä.

Hän tuntee Riitan hyvin — hän katseli nuoruudessaan Riittaa silmällä kuin helmellä, sanotaan. Mutta Riitta meni naimisiin toisen kanssa ja Olli toisen kanssa, ja niin joutuivat he erilleen. Mutta sitten kuoli Riitan mies, ja kun Olli jäi leskeksi, ovat nuoruuden ajatukset hänessä taas valveutuneet. Ja siksi hän nyt niin kirkastuu, kun saa nähdä Riitan.

Hän pistää sammuneen piipun liivin taskuun, sivasee käden selkämyställä suutaan ja valmistautuu kohteliaasen vastaanottoon.

Kun Riitta näkee Ollin siinä seisovan noin jotakin tarkoittavana ja muhoilevana, kirkastuvat hänenkin kasvonsa — näyttää siltä, kuin näkisi hän mielellään ukon tuollaisena.

Olli nyökyttelee ja tohuilee ja tervehtii:

— Hyvää iltapäivää!

Riitta pysähtyy. Olli näkee rypyt hänen kasvoissaan. Mutta hän ei välitä vaan sanoo:

— Että hän on lähtenyt liikkeelle. Pitkästä matkasta on hän varmaan väsynyt, sillä hän tulee kai kotoaan, luulen ma.

— Niin onkin, piti kauppamiehen luo.

— Silloin voi hän hyvin istua ja levätä hiukan. Siitä on jo aikoja kun olemme viimeksi puhelleet.

— On kyllä, on. — Ja. Riitta istuu kivelle.

— Ho hoi, niin niin, — kiikkuu hän edestakasin — sitä käy jo niin vanhaksi, että tuskin voi kävellä.

— Niin käy, niin. Mutta miten hän näyttää ripsakalta ja reippaalta!

— Miten hän sanoo! Ja toinen on jo seitsemänkymmentä vuotta!

— Hän tulee kyllä vanhemmaksi, jos hän saa elää.

— Niin, vanhemmaksihan sitä tulee.

Ja sitten he eivät puhu mitään.

Mutta se alkaa käydä Ollista sietämättömäksi. Hän pöyrii tukkaansa ja katsoo likaisia kynsiään.

— Minä ajattelin sanoa ikään jotakin.

— Ho hoi, niin niin — huokaa Riitta ikäänkuin ei olisi kuunnellut.

— Niin, näes, minä olen nyt yksinäinen, ja se on niin ikävää.

— Hän saa hankkia jonkun, joka hoitaa ja huolehtii talossa.

— Sitäpä minä juuri tässä ajattelin.

— Niin käy se hyvin, niin.

Ja sitten he vaikenevat.

— Näes, minussa on vielä vanhaa rakkautta häneen — alkaa Olli taas.

— Oh, siitä on niin pitkä aika, siitä.

Riitta nyökyttelee päätään ja vaipuu muistoihinsa.