— Toivon, että kun toisen kerran tulet, äiti voi… Asuthan
Helsingissä? — kysyi Terttu, katkaisten ensimäisen alottamansa lauseen.

— Kyllä, — ja ai'on toistaiseksi tänne jäädäkin, — vastasi Helmi sulhaseensa katsomatta, joka taaskin oli keskustelussa Laurin kanssa, mutta vähä väliä vilkaisi morsiameensa.

— Vai niin? — kysyi Terttu merkitsevästi.

— Kuule! Tulethan kohta minun luonani käymään, Terttu? — kysyi Helmi,
painaen molemmat kätensä Tertun syliin ja katsoen häntä kasvoihin. —
Asun Antinkadun 9:ssä, tiedäthän, aivan vanhan kirkon lähellä, porras
D, alakerrassa.

— Tietysti tulen — mielellänikin, — vastasi Terttu ja huomasi, että
Lauri rypisti otsaansa ja jännitti kuuloaan heihin päin.

— Minulla on sinulle kaikellaista kerrottavaa, kaikellaista, — painosti Helmi sanansa.

— Kiitos! kiitos! — sanoi Terttu. — Sallitte kai, että toimitan kupin kahvia? — kysyi hän ja nousi.

— Emme, emme, — sanoi Helmi ja nousi hänkin.

— Kyllä meidän nyt täytyy lähteä, — sanoi myöskin insinööri Keidas.

— Kuulethan, että valtani on mennyttä, — suottaili Helmi, ojentaen Tertulle kätensä hyvästiksi. — Muuten olemme jo liiaksi sairastakin häirinneet, — lisäsi hän.

Samassa tuli Toini saliin rouva Alanteen huoneesta.

— Kas, Toini, — sanoi Helmi. — Täälläkö sinä olet?

— Tulin tervehtimään entistä koulutoveriani, kun tunsin sinut äänestäsi, — sanoi Toini. — Rouva Alanne sitä paitsi käski sanomaan sinulle terveiset ja pyysi anteeksi, ettei voi sinua tänään pyytää luokseen huoneeseensa.

— Kuulin jo, että täti on niin heikko, — sanoi Helmi. — Kuule! Oletko sinä todellakin sairaanhoitajatar — ammatiltasi, tarkoitan? — kysyi hän vielä Toinilta.

— Olen kyllä, — vastasi Toini.

— Minäkin olin päättänyt valita sen uran, ell'en olisi muuten kihloihin joutunut, — sanoi Helmi hiukan ilkeämielisesti, niin että Toinin posket saivat vienon punaisen hohteen. — Ai, niin, enhän ole esitellyt sinulle vielä sulhastanikaan, — lisäsi hän, esitellen insinööri Keitaan Toinille.

— Ikävä kyllä olemme juuri poislähdössä, — sanoi insinööri Keidas, joka näytti jo hieman kärsimättömältä, — niin että meidän täytyy sanoa hyvästi samalla kertaa.

— Niin, — sanoi Helmi. — Paljon, paljon terveisiä tädille!

— Viimeiseksi ojensi Helmi kätensä Laurille, sanoen kylmästi ja päätään kohottaen, mutta samalla hymähtäen:

— Hyvästi, maisteri!

Helmi ja hänen sulhasensa poistuivat eteiseen, jonne, Tertun soitettua sähkökelloa, Hilma jo oli tullut vieraiden päälle päällysvaatteita auttamaan. Terttu ja Toini seisoivat, kädet toistensa vyötäisissä, salin ovella ja Lauri seisoi hiukan loitommalla heidän takanaan, kunnes vieraat olivat menneet.

Samalla kuului rouva Alanteen ääni, joka kutsui Terttua. Hän ja Toini menivät rouva Alanteen huoneeseen ja Lauri poistui nopeasti omaan huoneeseensa.

Kun Terttu noin kymmenen minuutin kuluttua palasi saliin, kuuli hän Laurin astuskelevan edestakaisin huoneessaan. Itse asettui Terttu kirjoituspöytänsä viereen seisomaan ja hänen katseensa jäi tuijottamaan ulos tuohon tavalliseen maisemaan, joka heidän ikkunansa kehykseen näkyi. Mitään eivät hänen silmänsä kuitenkaan nähneet.

Mikä ihmeellinen päivä! Mikä joukko tapahtumia muutaman tunnin kuluessa! Kaikki tuntui niin rauhalliselta, niin onnelliselta tänä aamuna. Vieläpä senkinjälkeen, kuin hän oli kirjeensä kirkkoherra Vaaraselle lähettänyt, oli mieli verrattain tyyni. Mutta sitte ilmestyi yht'äkkiä Lauri ja kaikki vanhat muistot heräsivät mieleen jälleen. Ja tuskin oli hän hiukan ehtinyt rauhoittua Laurin läsnä olosta, tuskin ehtinyt unheeseen haudata kaikki ikävät yksityisseikat heidän ensimäisen tuttavuutensa ajoilta, tuskin ehtinyt tuntea jonkunlaista varmuutta, että kaikki epäluulot, jotka hänen sydäntään kalvoivat, olivatkin mahdollisesti kaikkea perustusta vailla, kun yht'äkkiä ilmestyi juuri se henkilö, joka oli syynä kaikkeen, joka, niinkuin hän ainakin luuli, oli aiheuttanut hänen ja Laurin silloisen ystävyyden odottamattoman särkymisen. Nyt se tuntui melkein varmalta, että silloin Helmi Leinikkö sittenkin oli heidän väliinsä tullut. Se tuntui niin varmalta kaikista niistä pikku seikoista päättäen, mitkä Terttu ehti huomata niiden muutamien minuuttien kuluessa, jotka he kaikki olivat tänä päivänä yhdessä olleet, Epäilystä ei ollut enää mitään.

Mutta olihan Helmi kihloissa nyt!

Mitä oli siis hänen ja Laurin välillä tapahtunut?

Mitä siitä nyt välittäisi? Eikö sittenkin voisi kaikkea unhottaa, jos jotakin oli tapahtunut?

Kaikki oli riippuva Laurista, mitä hän oli sanova, mitä tekevä. Eihän hänellä, Tertulla, ollut mitään tekemistä Helmin kanssa.

Helmi kyllä pyysi Tertun käymään luonaan, että saisi kertoa hänelle kaikellaista, mutta eihän ole niin välttämätöntä noudattaa kutsua. Vasta jos asiat vaatisivat, silloin voisi mennä kuulemaan — kaikellaista.

Mikä ihmeellinen päivä! Mikä ääretön joukko tapahtumia!

Ja Terttu vaipui, pää käsien varaan, kirjoituspöytänsä ääreen istumaan. Ja hänen korvissaan kaikuivat Laurin askeleet, kun hän astuskeli edestakaisin huoneessaan.

TOINEN OSA

I

Kauan aikaa sen jälkeen tuntui Tertusta yhä kuin ovi todellakin olisi taas sulkeutunut hänen ja Laurin välille ja hän vain olisi kuullut menneen ajan askeleiden kaikua. Toimissaan ollen omalla puolellaan kuuli hän, että Lauri oli alkanut purkaa tavaroitaan ja järjestää niitä paikalleen. Sitä tehdessään Lauri toisinaan viheltelikin ja Terttu teki johtopäätöksensä, että Laurin mielessä mahdollisesti jälleen oli tapahtunut muutos, että hän oli unohtanut noiden odottamattomien vieraiden käynnin.

Mutta että hänen ja Laurin välillä sittenkin oli olemassa jotakin selittämätöntä, sen hän tunsi sydämessään edelleenkin. Sen asian suhteen päätti Terttu pysyä aivan toimetonna, olla suorastaan välittämättä havainnoistaan ja jättää alotteen ottamisen täydellisesti Laurin tehtäväksi, jos tämä katsoi siihen syytä olevan. Tertun mielestä oli todellakin hauska nähdä, kuinka Lauri nyt aikoi menetellä.

Ennenkuin lähti ulos päivälliselle, tuli Lauri saliin, kädessään muutamia valmiiksi painettuja arkkeja väitöskirjastaan. Terttu oli ruokasalissa ja oli juuri syönyt päivällistä Toinin kanssa. Huomattuaan Laurin, meni Terttu saliin ja kysyi, tarvitsiko hän jotakin.

— En, en, — vastasi Lauri. — Toin vain nämä arkit sinulle, jos joutessasi haluaisit niitä silmäillä.

— Hyvin mielelläni luen, — lausui Terttu, — mutta pian ei minulta niiden lukeminen käy.

— Eikä ole kiirettäkään, — sanoi Lauri. — Tässä on vasta se historiallinen johdanto. Tärkeimmät osat ovat vielä lopullista viimeistelyä vailla. Korjauksia voi tulla vielä paljonkin.

— Niinkö?! — kysyi Terttu, katsoen Lauria nyt taas, viimeisten tapahtumain jälkeen ensi kerran, suoraan silmiin. Hänestä tuntui, että Laurikin siihen saakka oli aivan kuin väitellyt hänen katsettaan.

— Niin, — vastasi Lauri, — aina voi tulla lisää jotakin uutta, joka vaatii korjaamaan sen, mitä ennen on tehnyt.

Tertusta nuo sanat kaikuivat niin omituisilta. Hän antoi niille miltei vaistomaisesti paljon suuremman kantavuuden, syvensi melkoisesti niiden sisällyksen. Hänestä ne eivät ainoastaan kohdistuneet Laurin väitöskirjaan, vaan vertauskuvallisesti tarkoittivat heidän välisiä suhteitaan. Ja hän kysyi Laurilta luontevasti:

— Joko nytkin on tullut…?

— Jo, — vastasi Lauri. — Mutta siitä enemmän toiste.

Tertusta tuntui nyt kuin ovi heidän välillään olisi ollut hieman ra'ollaan ja kuin ra'osta olisi auringon valon juova paistanut lattialle hänen eteensä.

— Näkemiin siis! — sanoi Lauri.

Ja kun Terttu, hänen pukiessaan eteisessä päällystakkia ylleen, vielä seisoi salin ovella, niin kysyi Lauri:

— Menisimmekö ehkä hiukan kävelemään Eläintarhaan päin, kun palajan?

— Miks'emme voisi mennä, — vastasi Terttu hilpeästi. — Onhan Toini täällä koko illan äidin luona.

— Hyvä on, — sanoi Lauri ja nyökäytti hymyillen Tertulle päätään, sulkiessaan eteisen oven.

Ja Terttu kuuli, että hän portaita alas astuessaan iloisesti vihelteli.

Tunnin kuluttua palasi Lauri ja Terttu oli sillä välin muuttanut kotipukunsa sijaan toisen. Kun Lauri näki hänet tuossa uudessa asussa, pysähtyivät hänen silmänsä häneen pitkäksi aikaa ja hän tunsi olevansa saman lumouksen vallassa kuin silloin, kun hän ensi kerran näki Tertun Hangon kasinon lukuhuoneessa. Ja kun Terttu sitte oli pannut päähän hattunsa, joka oli vaatimaton, ilman liiallisia koristeita, mutta silti somisti erinomaisesti Tertun tumman kauniita kasvoja, ja Lauri oli auttanut kapan hänen päälleen, niin hän ei malttanut olla sanomatta:

— Olen ylpeä, kun taas saan käydä sinun rinnallasi, Terttu.

— H-h! — oli vain se pieni äännähdys, minkä Lauri kuuli Tertun suusta, jossa vielä oli hänen toinen hattuneulansa, mutta Laurista tuntui, että tuossa äännähdyksessä oli jotakin niin rakastettavan sydämellistä, jotakin vastaavaa ilon ja tyytyväisyyden tunnetta Tertunkin puolesta, eikä mitään, joka olisi todistanut, että Terttu olisi pitänyt Laurin sanoja mairitteluna tahi että hän itserakkaana olisi ylpeillyt kauneudestaan, ei mitään teennäisen pilkallistakaan. Syy oli se, että nuo sanat Laurin suusta olivat kaikuneet Tertun korvaan niin vilpittömiltä, että hän tunsi niiden todellakin lausuvan, mitä sydän tunsi.

Lauri puolestaan ei voinut olla huomaamatta kaikesta, — kaikesta, mitä heidän välillään oli sanottu ja mikä oli jäänyt sanomatta, mikä tahallaan oli jätetty sanomatta näiden muutamien tuntien kuluessa, — että hänellä Tertun sydämessä oli valtava sija — vieläkin. Oikeammin hän nyt vasta huomasi, että hän jo ennen oli voittanut Tertun sydämen siinä määrin, että hänellä siinä oli tuo valtava sija vieläkin — kaikesta huolimatta. Nyt vasta hän huomasi, mitä hänen olonsa Hangossa ja hänen lähtönsä sieltä oli merkinnyt Tertulle. Mutta samalla alkoi hän myöskin huomata, mitä Terttu oli hänelle, mitä hän hänelle oli ollut, vaikk'ei silloin ollut osannut hänelle tarpeeksi arvoa antaa, ja mitä hän hänelle oli velkaa silloisesta menettelystään. Ja hän muisti nyt, mitä silloin kirjeessään oli Tertulle kirjoittanut, mitä oli luvannut sanoa toiste. Hänen oli siis pidettävä lupauksensa, pysyttävä sanassaan. Eikä sitä vaatinut vain hänen omatuntonsa, vaan hänen sydämensäkin. Sitä varten oli Lauri nyt tämän kävelyn Tertulta pyytänytkin.

— Taisin käyttäytyä tuhmasti tänään vieraittesi kanssa? — sanoi hän, kun he asunnostaan olivat tulleet Siltavuoren rannalle, jota myöten heillä oli aikomus Pitkänsillan poikki mennä Eläintarhaan päin.

— Kuinka niin? — kysyi Terttu vilkaisten syrjäsilmällä Lauriin.

— Ensiksikin, kun ehkä saattoi näyttää siltä, ett'en heidän tähden tahtonut tulla saliin, — lausui Lauri aivan kuin tahtoen aluksi tunnustella maaperää.

— Sitä en luule, — vastasi Terttu haluamatta syyttää Lauria, mutta pannen painon sitä-sanalle, niinkuin hänen mielestään olisi voinut olla muuta aihetta.

Sen Lauri hoksasikin ja jatkoi:

— Toiseksi, kun mahdollisesti en osoittanut tarpeeksi huomaavaisuutta entistä koulutoveriasi kohtaan, jonka kuulin tuon nuoren morsiamen olevan.

— Niin, monta sanaa ette oikeastaan keskenänne vaihtaneet, — sanoi Terttu hyvin hellävaroen, vaikka juuri se seikka olikin häntä eniten kummastuttanut Helmin käydessä heillä sulhasensa kanssa.

— Huomasitko sinäkin sen? — kysäsi Lauri.

— Kyllä, — vastasi Terttu, — varsinkin kun sinä sanoit, että parikin kertaa olitte tavanneet toisenne.

— Niin, niin, se oli tuhmasti, — sanoi Lauri ja vaikeni.

Ja he astuivat pitkän matkan sanomatta toisilleen sanaakaan. Terttu odotti, sanoisiko Lauri vielä jotakin, alkaisiko hän selityksensä; Lauri taas mietti, mitä piti tehdä, sanoako nyt jotakin selitykseksi ja kuinka paljon oikeastaan.

— Kovin paljon on sunnuntaiyleisöä liikkeellä, — sanoi Terttu, kun he silloin tulivat Pitkällesillalle.

— Niin, — sanoi Lauri. — En tullut ajatelleeksi, että on sunnuntai, kun pyysin sinua kävelylle Eläintarhaan.

Siitä olisi puhe voinut kääntyä toiselle tolalle. Tuntui kuin Terttu olisi tahtonut pelastaa sillä Laurin pulasta. Laurille siinä olisi ollut hyvä tilaisuus jättää koko selitys, joka hänen omaatuntoaan painosti. Heidän pujotellessaan vastaan tulijoiden lomitse, lausuivatkin he toisilleen kaikellaista välinpitämätöntä, mutta ajatukset olivat molemmilla kuitenkin siinä asiassa.

— Minä en kertaakaan Hangossa kuullut sinulta, että sinä tunsit neiti
Leinikön, jopa olit hänen koulutoverinsakin, — sanoi Lauri vihdoin.

— Eihän hänestä tullut puhe, — vastasi Terttu. — Tapasin kuitenkin
Helmin siellä Hangossakin.

— Niinkö?! — sanoi Lauri kummastellen ja melkein katkaisten Tertun lauseen.

Helmi siis ei ollut puhunut Laurille mitään siitä, että oli Tertun tavannut ja hänen kanssaan ajellut Hangossa, jos he todellakin yhdessä olivat matkustaneet Tukholmaan. Sen johtopäätöksen Terttu nyt oli taipuvainen tekemään Laurin lyhyen huomautuksen johdosta. Terttu odotti mielenkiinnolla, mitä Lauri sen jälkeen sanoisi.

— Milloinka? — kysyi Lauri kotvasen kuluttua melkein arastellen.

— Sen päivän aattona, kun sain sinun kirjeesi, — vastasi Terttu. Silloin, kun sinä läksit, — jatkoi hän vielä, vaikka sanat olivat takertua hänen kurkkuunsa.

Nyt teki Lauri johtopäätöksensä. Hänestä tuntui varmalta, että Terttu aavisti kaikki, ehkäpä tiesikin kaikki, sanalla sanoen, että Terttu oli täydellisesti selvillä hänen lähdöstään Hangosta, niinkuin se oli tapahtunut.

— Niin, se minun lähtöni silloin… — huo'ahti Lauri ja siinä oli kaikki, mitä hän sai sanotuksi.

Tertun korviin se kaikui jonkunlaiselta itsesyytökseltä ja hän oli jo tyytyväinen siihenkin. Hän ei sanonut mitään, ei kysynyt mitään; katsahti vain Lauriin lempeästi, aivan kuin jo etukäteen anteeksi antaen häntä vastaan tehdyn loukkauksen.

Lauri sen tunsi sielussaan ja hän teki melkein vaistomaisen liikkeen kädellään Terttua kohti, aivan kuin hän olisi tahtonut tarttua Terttua kädestä, tämän astuessa hänen vieressään, sanoessaan, milt'ei anteeksi pyytävällä äänellä:

— Sen johdosta minulla olisikin kanssasi paljon puhuttavaa, Terttu.

— Niinkö? — sanoi Terttu melkein iloisella äänen painolla, jälleen luoden lempeän katseen Lauriin.

— Mutta se on niin vaikeata, — jatkoi Lauri ja hänen sanoistaan kajahti aivan kuin suuttumusta, aivan kuin hän ankarasti olisi itseään soimannut.

— Anna olla sitte! — lausui Terttu samaan sävyyn ja vienosti hymähti. — Eihän se ole vält… eihän siihen pakkoa ole, — korjasi hän alottamansa lauseen.

— Etkö todellakaan sitä vaadi? — sanoi Lauri ja nyt todellakin tarttui Terttua kädestä, välittämättä ihmisistä, jotka tulivat heitä vastaan ja kulkivat heidän ohitsensa Eläintarhan tiellä, jonne he jo olivat saapuneet.

— Tietysti en, — vastasi Terttu, joka tunsi Laurin käden puristuksen. — Eikähän minulla ole siihen mitään oikeuttakaan, — lisäsi hän ja irroitti samalla kätensä.

— Aivan oikein, — sanoi Lauri. — Olet aivan oikeassa, — lisäsi hän ja loittoni hieman Tertusta.

— Mutta voinen kai toivoa, että unhotat kaikki? — kysäsi Lauri vielä.

— Olen aikoja sitte sen anteeksi antanut, — vastasi Terttu, muuttaen tuon sanan voimakkaammaksi käsitteeksi, — niinkuin sen kyllä ehkä olet, huomannut, — lisäsi hän vielä.

— Kyllä, kyllä, kyllä, — sanoi Lauri melkein intomielin ja tavoitteli jälleen Tertun kättä.

Terttu nyt melkein ojensikin kätensä Laurille, joka voimakkaasti puristi sitä kädellään.

— Kas, kuinka Töölön lahti on tyyni ja kirkas, — lausui silloin Terttu, kohta taas kätensä irroittaen. Ja Lauri huomasi Tertun tahtovan, että se keskustelu siihen nyt päättyisi.

Terttu oli kyllä toivonut saavansa täydellisen tiedon Laurin silloisesta lähdöstä Hangosta, mutta toiselta puolen hän nyt ikäänkuin pelkäsikin kuulla kaikkia yksityiskohtia siitä. Kun hän nyt joka, tapauksessa sai nähdä Laurin katumuksen ja samalla huomasi, kuinka vaikeata niiden ilmaiseminen oli Laurille, niin hänessä aivan itsestään raukesi halu syventyä uudelleen noihin ikäviin tapahtumiin. Ja kun hän huomasi, minkä helpotuksen tuon, niinkuin Lauri sanoi, vaatimuksen peruutus tuotti Laurille, niin tuntui hänestä itsestäänkin nyt helpommalta olla tällä lailla. Hänen oli nyt sitäkin keveämpi olla, kun tämä kaikki selvästi todisti, että Lauri oli häntä ajatellut, häntä muistellut. Niin, Terttu alkoi todellakin olla aivan vakuutettu, että Lauri häntä sittenkin rakasti. Tuntui kuin tuo rakkauden tunne, Laurin rakkaus, nyt vasta ensi kerran olisi hänelle tullut ilmi. Siihen asti se oli ollut hämärän peitossa, nyt se tuli päivän valoon.

Tertun huomautuksen johdosta Laurikin loi silmänsä peilikirkkaalle lahdelle, jossa souteli muutamia veneitä, kuljettaen iloisesti laulavaa nuorisoa. Kaisaniemen puolella parveili rannalla myöskin yleisöä. Yksinäinen veturi, kimakasti vihellellen ja tuprutellen höyrynsekaista harmaata savua, kiiti rataa myöten lahden poikki Alppilaan päin. Vielä kauempana, Töölön puolella, kohosi tornineen Kansallismuseo ja jonnekin sinne länsisatamaan, Suomenlahteen, upposi säteillen päivän kultainen kehä. Ja Lauri lausui:

— Ihmiseenkin vaikuttaa luonnossa vallitseva rauha. Tuntuu kuin olisi uudesta syntynyt.

— Niin, — sanoi vain leppoisasti Terttu. Hänkin tunsi olevansa kuin uudistunut ja rauha vallitsi nyt hänenkin rinnassaan.

He nousivat astimia myöten tielle, joka "Vanhain kodin" kohdalta laskeutuu lahden rantaan ja sieltä pengertä pitkin vie Kaisaniemeen. He astuivat aivan verkalleen ja keskustelivat rauhallisesti; ja kun he saapuivat kotiin, tuntui elämä heistä valoisalta.

II.

Viikon päivät kuluivat sen jälkeen rouva Alanteen asunnossa tasaista hiljaista kulkuaan. Mitään muutosta sairaan terveyden tilassa ei tapahtunut, — ei parempaan eikä huonompaan päin. Tohtori Aulanko kävi silloin tällöin siellä tavanomaisilla käynneillään ja Toini hoiti sairasta tahi pikemmin seurusteli hänen kanssaan päiväkaudet, jopa usein oli yötkin hänen luonaan. Ja Terttu vuorotteli aika ajoin Toinin kanssa, jotta Toinikin pääsisi kaupungilla käymään ja saisi levätä yksitoikkoisesta, ikävästä toimestaan. Mitään erikoisempaa tietenkään ei sairaan hoidossa ollut tehtävää, mutta rouva Alanteen omasta pyynnöstä ja lääkärin neuvosta oli, — Tertunkin tähden, ettei hänen terveytensä vielä kaikesta kärsisi, — asia järjestetty tällä lailla.

Lomahetkinään, kun eivät talon ja hänen omat asiansa hänen aikaansa vaatineet, lueskeli Terttu Laurin hänelle antamia väitöskirjan arkkeja. Se historiallinen osa, joka hänellä oli käsissään, ei hänessä varsinaista mielenkiintoa herättänyt. Päinvastoin se tuntui hänestä hieman kuivakiskoiselta kaikkine perinpohjaisine tietoineen ja alaviittauksineen, jotka siihen oli koottu ja aineenmukaisesti järjestetty. Mielenkiinnolla Terttu sen sijaan odotti jatkoa, jota Lauri niinä päivinä innolla oli alkanut viimeistellä. Näitä töitään varten Lauri usein kävi yliopiston kirjastossakin, niin että Terttu häntä välistä näki hyvinkin vähän päivän kuluessa, varsinkin koska Lauri kävi kaupungilla ruokailemassa.

Laurin kerran poissa ollessa Terttu meni jotakin asiaa toimittamaan hänen huoneeseensa. Kirjoituspöydällä oli hajallaan koko joukko kirjoituspaperin lehtiä, täyteen kirjoitettuja, korjattuja, ristillä ylipyyhkäistyjä, lisäyksillä täytettyjä, niin että kaikesta näkyi kiehuvan työn jälkiä. Muutamia kirjoja oli myöskin lehtien joukossa pöydällä ja vasemmalla puolella oli auki Goethen romaani, josta Lauri juuri väitöskirjaansa valmisteli. Romaanin reunaan oli erääseen kohtaan tehty lyijykynällä huomautusmerkki ja kun Terttu katsoi siihen ja sitte loi silmänsä paperille, niin näki hän, että Lauri oli romaanista suomentanut seuraavat lauseet:

"Oikeastaan — — — olemme itse syypäät siihen, jos meitä kohtaa sellainen yllätys. Voimme kyllä kuvitella mielessämme maalliset asiat ja olletikin avioliiton siteet hyvinkin kestäviksi, ja mitä viimeiseen asiaan tulee, niin houkuttelevat meitä huvinäytelmät, jotka aina näemme uusiintuvan, sellaisiin kuvitteluihin, jotka eivät pidä yhtä maailman menon kanssa. Komediassa näemme avioliiton monen näytöksen läpi jatkuvien esteiden pidättämän toivomuksen viimeisenä päämääränä, ja siinä silmänräpäyksessä, kun se on saavutettu, putoaa esirippu ja hetkellinen tyydytys kaikuu siitä sielussamme. Elämässä on toisin, siinä jatkuu näytelmää vielä esiripun takanakin ja jos esirippu uudelleen nousee, niin ei mielellään enää tahdo siitä mitään nähdä eikä kuulla."

Viimeinen lause oli alleviivattu ja sitä seurasi, samoin alleviivattuna, toisesta paikasta otettu lause, joka kuului:

"— — Valitettavasti on avioliitossa ylimalkaan jotakin noloa; se pilaa hellimmätkin välit ja oikeastaan riippuu kaikki vain typerästä varmuuden tunteesta, jota ainakin toinen puoli jossakin määrin hyväkseen käyttää. Kaikki on siinä jo itsestään selvää ja tuntuu kuin olisi liitto tehty ainoastaan siksi, että kaikki vain kulkisi edelleen omaa latuaan."

Terttu muisti kyllä nämä kohdat omalta lukemaltaan, mutta hän veresti vielä muistiaan silmäilemällä sitä lukua, josta nuo lauseet olivat lainatut. Ne olivat kreivin sanoja, joka oli vierailemassa Eduardin ja Charlotten luona. Siinä luvussa iskettiin kovasti aviokysymykseen. Se kyllä oli hyvin mielenkiintoinen kohta. Lauri aikoi nähtävästi ottaa nuo lauseet väitöskirjaansa. Mielenkiintoista tuli olemaan nähdä, kuinka Lauri aikoi sitä kohtaa käyttää hyväkseen. Varmaankin nuo lauseet tulisivat väitöskirjan sielutieteelliseen osaan. Missähän suhteessa ne hänestä näyttävät niin tärkeiltä, että hän ne on suomentanut? — liikkui Tertun päässä kysymys.

Lauri oli kyllä Tertulle monta kertaa puhunut rakkaudesta, mutta aviosta ei koskaan. Nyt, tuota suomennosta lukiessa, se havainto pälkähti hänen päähänsä. Silloin tuli hän myöskin itseltään kysyneeksi, miksi Lauri oli valinnut väitöskirjansa aineeksi juuri romaanin, jossa käsiteltiin niin omituisia suhteita avioliitossa. Olikohan jotakin yhteistä hänen tunteittensa ja niiden olojen välillä? Olihan Lauri niin omituisesti puolustanut itseään viittaamalla Goethen pätevyyteen kirjoittaa siitä aineesta, vaikk'ei Goethe silloin vielä naimisissa ollutkaan. Mikähän Laurin mielipide avioliitosta sitte mahtoi olla? Näkiköhän hän siinä jotakin pelottavaa, jotakin nurinkurista, koska hän niin oli alleviivannut nuo Goethen romaanista lainaamansa lauseet? Olikohan hän mahdollisesti sitä mieltä, ettei täysin onnellisia aviosuhteita koskaan ole eikä voikaan olla?

Terttu muisti vielä muutamia Laurin lauseita rakkaudesta, intohimosta ja siitä, että kunnioitus voi syntyä rakkaudesta, vaan ei koskaan rakkaus kunnioituksesta. Jotakin salaperäistä alkoi todellakin Tertun mielestä olla Laurin luonteessa — siinä suhteessa. Se oli arvoitus, ongelma Tertulle. Sitä suuremmaksi kasvoi näin ollen hänessä mielenkiinto Laurin suhteen, — mielenkiinto sen suhteen, mitä hän aikoi väitöskirjassaan tuosta salaperäisestä kysymyksestä kirjoittaa. He olivat kyllä tulleet toisiaan hyvinkin lähelle jo, mutta siitä asiasta Terttu vielä ei ollut selville päässyt.

Eikö todellakaan rakkaus voisi syntyä kunnioituksesta? Se riippuu siitä, kuinka rakkauden käsittää. Jos se on intohimoa, verenheimolaisuutta vain, niin ehkäpä ei. Kunnioitetaanhan oikeastaan vain sielun, luonteen ominaisuuksia, mutta rakkaus vaatii jotakin aivan muuta. Onhan esimerkkejä, että mies voi rakastua hyvin rumaan ja ilkeäluontoiseenkin naiseen ja rakastaa häntä joidenkin ihmisten silmiltä peitossa olevien ominaisuuksien tähden, kun taas hyväluontoinen, jopa kauniskin nainen voi jäädä kokonaan syrjäytetyksi. Se taas, että kaunis nainen rakastuu rumaan mieheen, ei ole ollenkaan tavatonta. Yhtä usein tapahtuu, että naiset ovat aivan hullaantuneet kevytmielisiin, jopa tyrannimaisiinkin miehiin. Ellei nämä ole luonnon oikkuja, niin ovat ne veren, intohimon salaperäisestä, selittämättömästä voimasta johtuvia seikkoja. Näitä tapauksia on kuitenkin niin paljon, että ne ovat pikemmin sääntöjä kuin poikkeuksia.

Jos nyt siis tapahtuu, että kaksi aivan vastakkaista olentoa jostakin syystä joutuu avioliittoon, mutta näyttäytyy, että he ovat laskelmissaan erehtyneet, että heidän verensä ei sovikaan yhteen, niin on niinsanottu rakkaus ja samalla myöskin kunnioitus mennyt. Avioliitto on silloin onneton; kahden, ehkä useammankin ihmisen elämä on silloin onneton, kentiesi iäksi pilattu. Ja silloin ei ole muu kuin liiton purkaminen edessä. Sitä kai oikeastaan tarkoittaa vaaliheimolaisuus ja Goethe tällä romaanillaan. Se kysymys varmaankin on ollut niin vakava Laurillekin, koskapa hän sitä oikein väitöskirjassa on ottanut käsitelläkseen.

Tämmöisiä kummallisia ajatuksia risteili Tertun päässä sen johdosta, mitä hän oli Laurin kirjoituspöydällä nähnyt ja lukenut. Hän meni pois huoneesta ja kun hänellä sattui olemaan asiaa kaupungille, niin hän pukeutui ja meni ulos.

III.

Tultuaan Esplanaadille ja astuessaan Grönqvistin talon kohdalla huomasi Terttu jo kaukaa Kämpin hotellin edustalla Helmin tulevan häntä vastaan komeana kuin ainakin, ilosta ja naurusta säteilevin kasvoin. Ettei Helmi ollut yksin, sen Terttu arvasi, mutta, väkijoukon tähden,hän vasta likemmäksi tultuaan näki, ettei Helmi ollutkaan sulhasensa, vaan erään meriupseerin seurassa.

Helmi huomasi Tertun ja Terttu kuuli Helmin päätään nyökäyttäen sanovan upseerille:

— Ah! voilà une de mes amies à qui je dois parler. Alors il faut que je vous quitte, monsieur. Au revoir!

Upseeri nosti kätensä korvalliselleen ja kääntyi Kluuvikadulle.

Helmi riensi iloisesti Terttua vastaan, kaukaa jo ojentaen hänelle kättään ja huudahtaen:

— Päivää, Terttu! Kerranhan sinutkin tapaan. Minne olet menossa?

Terttu vastasi ja Helmi jatkoi yhtä hilpeästi:

— Minä seuraan sinua tahi oikeammin täytyy sinun nyt seurata minua!
Kuule! Tule luokseni! Minä vien sinut.

Terttu esteli, mutta Helmi tarttui häntä käsivarresta ja jatkoi:

— Joutavia! Ei sinulla mitään kiirettä ole. Minulla on sinulle niin paljon kerrottavaa.

Tertun ei auttanut muu kuin seurata mukana ja Helmin laverrellessa he kääntyivät Esplanaadilta ylös Antinkadulle.

— Ajatteles, — kertoi Helmi, — tuohon upseeriin, jonka näit, tutustuin muutama päivä sitte "Elävissä kuvissa" — Maximissa.

— Niinkö? Kuka hän on? — kysyi Terttu.

— Sillä on niin konstikas puolalainen nimi, ettei sitä osaa lausua muuten kuin aivastamalla. Kyllä minulla on hänen nimikorttinsa, — vastasi Helmi naurahtaen.

— Onko hän sulhasesi tuttava? — kysyi Terttu viattomasti.

Helmi purskahti äänekkääseen nauruun ja sanoi:

— Vielä mitä se mustasukkainen sallisi…!

— Missäs hän on? — uteli vielä Terttu.

— Keidasko? Meni matkoilleen, — olin vähällä sanoa — matkoihinsa, — jatkoi Helmi entiseen tapaansa. — Sinne Nurmeksen radan rakennustöihin, — selitti hän vielä.

Terttu loi häneen kummastelevan katseen ja kysyi:

— Kuinkas te sitte tutustuitte?

— Tuonko upseerin kanssa? Hyvin yksinkertaisesti: istuttiin vierekkäin, minulta luisui käsilaukkuni lattialle, hän nosti sen ylös ja minä kiitin kohteliaisuudesta. Kun hän kuuli, että minä mongerran vähän ranskaa, niin hän puuttui puheisiin. Mitä lienee ensin sanonut, että on kovin kuuma istua "elävissä kuvissa" päällysvaatteet päällään. Sitte, kun sali pimeni, pusersi hän "vahingossa" kättäni ja minä taisin "vahingossa" vastata samallaisella puserruksella, — valui puhe vuolaana Helmin suusta.

— Kylläpä sinä olet! — sai Terttu vain sanotuksi.

— Eihän tuossa nyt mitään pahaa ollut, — puolustihe Helmi viattomasti.

— Onkos sitte mitään muuta ollut? — kysyi Terttu varovasti.

— Pahempaa — ei, — vastasi Helmi. — Vaikka kyllä hän innokkaasti kovisti minua lähtemään kanssaan Kämppiin illastamaan. Kotia hän minut saattoi ja sai vain kättäni suudella — sinä iltana.

— Sinä iltana? — kysyi Terttu taas, silmät suurina.

— Niin, minä en päässyt hänestä ennenkuin lupasin seuraavana päivänä — se oli eilen — mennä hänen kanssaan tango-kahville Fenniaan, — kertoi edelleen Helmi. — Ja nyt hän juoksee perässäni niinkuin näit. Tässä minä asun, — keskeytti hän sitte kertomuksensa, kun olivat tulleet portille, josta kääntyivät pihaan.

— Tule, tule! — jatkoi Helmi vielä, vetäen Terttua kädestä. — Sinun ei tarvitse portaitakaan nousta. Minä asun ihan maan tasalla: tuossa noin on ikkunani.

Ja hän meni edellä sisään Tertun häntä seuratessa.

Kun palvelija aukaisi oven jotensakin pimeään väliköntapaiseen eteiseen ja sytytti sähkön, kysyi Helmi häneltä:

— Onko ketään käynyt minua tapaamassa?

— Ei, neiti, — vastasi palvelija.

— No, mutta jos nyt joku tulisi, niin sanokaa, etten ole kotona. Minä en tahdo ottaa ketään vieraita vastaan, — sanoi Helmi.

— Hyvä on, neiti, — vastasi palvelija, joka auttoi päällystakkia
Tertun päältä.

— Käy sisään nyt! — sanoi Helmi ja aukaisi oven Tertulle huoneeseensa.

Sisään tultuaan astui hän Tertun eteen ja suuteli häntä, sanoen:

— Olit sinä kiltti, kun tulit. — Istu nyt siihen, missä mukavimman paikan löydät!

Terttu istuutui isoon nojatuoliin, joka seisoi syrjittäin lähellä ikkunaa.

— Onpas sinulla iso ja kaunis ja sievästi kalustettu huone, — huomautti hän sitte silmäillen ympärilleen.

— Onhan se, — sanoi Helmi. Samalla kopeloi hän nurkassa olevan kirjoituspöytänsä laatikosta esille suuren konvehtilaatikon, jonka paiskasi Tertun syliin, sanoen:

— Syö, ole niin hyvä! Kahvia en voi sinulle toimittaa. Ja tuon (hän osoitti konvehtilaatikkoa) sain eilen uudelta ihailijaltani, joka sinullakin vast'ikään oli onni nähdä.

— Kyllä sinä olet! — oli taaskin ainoa, minkä Terttu sai sanotuksi.

— Mitäs pahaa siinä on?! — sanoi Helmi jälleen hyvin viattomasti.

— Soitatko sinä, — tarkoitan: otatko musiikkitunteja, koska sinulla on pianiinokin täällä? — kysyi Terttu puhuakseen jostakin muusta.

— Tietysti. Olenhan vähän kuin musiikkiopistossa. Laulutunteja otan, — selitti Helmi.

— Sinullahan on sievä ääni, — sanoi Terttu.

— Kuka sen tietää! Mutta täytyyhän sitä jotakin tehdä ajan kuluksi. Eikähän sitä vielä tiedä, mihin kurkkuaan ja sormiaan tarvitsee, — puhui Helmi ja istuutui nojatuoliin toiselle puolen ikkunan edessä olevaa pientä kukkaistelinettä.

— Ehkäpä jotakin laulaisit minulle, — sanoi Terttu ja pani konvehtilaatikon pöydälle.

— Jahka nyt vähän levätään ja ensin rupatetaan, — vastasi Helmi, ottaen laatikosta sokeroidun kirsikkakonvehdin, jota maiskutellen sulatti suussaan. — Kuulehan! — jatkoi hän: — mitä se teidän vuokralaisenne tekee?

— Kirjoittelee väitöskirjaa, vastasi Terttu.

— Onko hän asunut teillä ennenkin? — kysyi Helmi edelleen.

— Ei, — sanoi Terttu lyhyesti.

— Mutta sinä tunnet hänet kuitenkin vanhastaan, vai? — uteli Helmi vaivattomasti.

— Kyllä, — Hangossa tutustuimme toissa vuonna, — oli Tertun vastaus.

— Niinkö?! — huudahti Helmi. — No, sitte ehkä olette kihloissakin? — lisäsi hän yhtä luontevasti.

— Emme — sinnepäinkään, — vakuutti Terttu, katsoen suoraan Helmiä silmiin, joissa huomasi veitikkamaisen ilmeen.

— Mutta varmasti menette? — kysyi Helmi yhä samaan sävyyn.

— Älä viitsi laskea leikkiä! — koetti Terttu väistellä vastausta.

— No, jos niin on, niin voin sanoa sinulle, että olen antanut sille miehelle rukkaset, — tokaisi Helmi aivan kuin olisi Terttua tikulla silmään pistänyt.

Terttu ällistyi noista sanoista niin, ettei hän voinut sanoa mitään, vaan tunsi poskensa lehahtavan punaisiksi. Samalla tunsi hän, että hänen sydämensä alkoi sykkiä tavallista nopeammin. Ja kun Helmi pitkään aikaan ei sanonut mitään, niin tuli Tertun huulilta vihdoin lause:

— Eihän semmoisista asioista puhuta.

— Mutta minä puhun, — vastasi Helmi, — sillä en välitä noista sovinnaisuuden enkä soveliaisuuden säännöistä vähääkään.

— Onkohan siitä edes mitään hyötyä? — lausui Terttu hiljakseen.

— Kukapa tietää?! Ehkä siitä voi olla hyötyä sekä sinulle että minulle, — jatkoi Helmi. — Jos tahdot kuulla, niin kerron sinulle hänen ja minun välisestä tuttavuudesta jotakin — lisäsi Helmi koettaen herättää Tertun uteliaisuutta.

Uteliaisuus oli jo muutenkin alkanut Tertussa herätä, kun hän oli tointunut ensimäisestä hämmästyksestään. Oikeastaanhan hän aikaisemmin oli kaivannutkin selitystä tuon hämärän asian suhteen. Ja nyt se selitys tarjoutui hänelle aivan itsestään. Milt'eipä sitä tyrkytettiin hänelle.

— Enhän voi estää sinua kertomasta, jos se sinua huvittaa, — lausui
Terttu.

— Niinkuin ei se sinuakin huvittaisi?! — kujeili Helmi. — Olen varma, että sinä varsin hyvin jotakin huomasit vuokralaisenne ja minun väleissä, käydessäni sulhaseni kanssa teillä.

— Muistan maisteri Honkasalon sanoneen, että olitte pari kertaa ennen tavanneet toisenne, — ryhtyi Terttu vihdoin puheisiin.

— Nii-in, aivan oikein, kahdesti olemme tavanneet toisemme, — alkoi
Helmi.

— Täälläkö Helsingissä? — kysyi Terttu, vähän kautta rantain, polulle päästäkseen.

— Ensimäisen kerran täällä, Kaivopuistossa, kesäkuussa toissa vuonna, kun olin "Iloista leskeä" katsomassa — jatkui Helmin kertomus. — Olin juuri palannut Parisista, jossa olin kolme ihanaa kuukautta viettänyt. Helsinki tietysti oli tyhjänlainen siinä Juhannuksen aikana. Mutta minulla oli kuten aina onni purjeissani. Päivää ennen kuin piti kotia lähteä tapasin kadulla varatuomari Karppisen, joka oli siellä meidän tuomarimme luona käräjiä pitänyt ja jonka tietysti tunsin. Tarjosin Karppiselle käsivarteni ja vein hänet jotensakin vähällä vaivalla "Iloista leskeä" katsomaan. Sanoin hänelle kuitenkin heti, että minulle on yksi mies liika vähän ja käskin hänen katselemaan ympärilleen, eikö hän näkisi katsojien joukossa ketään tuttavaa, joka olisi hiukan hauskempi seuratoveri kuin hän itse oli. Silloin äkkäsi hän eräällä syrjäpenkillä istumassa entisen osakuntatoverinsa maisteri Honkasalon, joka näytti siltä kuin ei hän olisi tietänyt, kenen hyväksi hän pussinsa tyhjentäisi. "Tuo poikaparka tänne!", sanoin minä, ja maisteri Honkasalo oli melkein kompastua portaan astimiin, kun hän Karppisen kanssa juoksi ylös verannalle, jossa minä istuin. Juhlallinen esittely suoritettiin kaikkien sääntöjen mukaan, mutta sitte riisuttiin naamiot pois jo paljoa aikaisemmin kuin naamiaisissa on tapa. Oltiin yhtä iloisia kuin "iloinen leski" ja herrat olivat olevinaan yhtä rikkaita kuin hän. Operettia katsellessamme joimme ensin vaatimattomasti, herrat whiskynsä ja minä sherrykobbelini, sikarien tupruttaessa savua kilpaa sen mairittelun pyhän savun kanssa, joka suitsusi herrojeni huulilta. Varsinkin olin uuden tuttavani suosioon päässyt ensi silmänräpäyksestä, sen huomasin selvään. Ja hänen kaunopuheliaisuutensa kasvoi kasvamistaan, mikäli taivas hänen mielestään sinä iltana pimeni. Ylimmilleen nousi hänen innostuksensa, kun illallinen, joka myöskin suoritettiin kaikkien sääntöjen mukaan, oli edistynyt siihen kohtaan, jolloin kultakaulaiset Moët & Chandon, — muutoin minun lempi-"merkkini", — jäähdytysastioissaan kannettiin seuraamme. Oo, se oli humua, jonka korviaan myöten punastuen näki meidän varhainen "Auroramme"! Minun oli lähdettävä seuraavana aamuna kello kahdeksan eikä siis ollut paljon aikaa ruumiin rauhaan. Kun tulin asemalle, huomasin kaikesta, etteivät herrani, jotka olivat tulleet minua saattamaan, olleet sinä yönä silmiäänkään ummistaneet, mutta minä piiloitin katseeni heidän tuomiinsa tuoksuaviin kukkaiskimppuihin, antaen kiitokseni runsauden sarven vuotaa yli reunojensa mikäli aika ja paikka salli. Uuden ystäväni kädestä en ollut saada kättänikään irti ja koko matkan kolotti oikeata olkapäätäni oikein pahasti hänen sydämellisen pudistuksensa jälkeen. Olin tullut, nähnyt ja voittanut, mutta myöskin lähtenyt, kuitenkin paljon merkitsevällä "näkemiin"-sanalla, josta "ikuinen rakkaus" ei ollut kaukana. Se oli ensimäinen tapaamisemme.

— Vai semmoinen se oli? — sanoi Terttu, jonka silmät olivat koko ajan olleet kuin naulatut Helmin huuliin ja ajatukset jännitettyinä olivat seuranneet kertomuksen juoksua. Uusia näköaloja avautui hänelle jo tästä ensimäisestä tapaamisesta Laurin luonteen suhteen. Siltä puolelta ei hän vielä ollut koskaan Lauria tuntenut, se hänen täytyi jo heti paikalla itselleen myöntää.

— Niin, — vastasi Helmi melkein intomielin, oikein huomattavan innostuneena kertomuksestaan ja noista muistoistaan.

— Ja toinen kerta? — kysyi Terttu arasti. Hänen hermonsa värisivät, kun hän odotti jatkoa.

— Toisen kerran olimme pitemmän aikaa yhdessä, — alkoi Helmi, — ja silloin kahden kesken. Muistathan, kun minä toissa kesänä tapasin sinut Hangossa? — kysyi hän.

Terttu ei voinut muuta kuin nyökäyttää päätään vastaukseksi. Ääni ei lähtenyt hänen suustaan. Asia oli siis niin, kuin hän oli aavistanut. Nyt se oli tuleva todennetuksi asianomaisen omasta suusta.

— Olin Hankoon tullessani, — jatkoi Helmi, — nähnyt uuden tuttavani laiturilla. Tahi oikeammin huomasi hän, laiturilla seisoessaan, ensin minut, kun laiva laski rantaan. Näin sitte, että joku heilutti minulle hattuaan ja huusi: "tervetullut"! Tuloni oli aivan odottamaton hänelle enkä minäkään tietänyt hänen niillä seuduin oleskelevan. Pelkkä sattuma! Matkanikin Tukholmaan oli vain päähänpisto. Vanhempani olivat lähteneet Mikkeliin muutamaksi päiväksi sukulaisten luo ja minä, joka olen tämmöinen oman pääni ja tahtoni "immeinen", minä sanoin, että minä käväisen Tukholmassa. Niin astuin Helsingissä "v. Döbelniin" ja läksin. Tuttavani huudahdukseen Hangossa vastasin: "tervetullut mukaan! Minä matkustan eteenpäin".

— Oletteko yksin?

— Olen.

— Minä tulen, — älkää vain jättäkö!

— Puhutelkaa kapteenia, ettei hän jätä, minä kyllä odotan! — sanoin minä. — Ja kun kapteeni ilmoitti aikaa tarpeeksi olevan siihen, mihin tuttavani sitä tarvitsi, niin näin vain pari jalkaa, jotka juoksivat maihin ja hyppäsivät ensimäisille siellä seisoville ajurin rattaille. — No, niin! Tuossahan ei ole mitään hauskaa. — Niinkuin tiedät, kävin minäkin maissa ja sillä matkalla tapasin sinut. Totta puhuen, en uskonut maisteri Honkasalosta saavani matkatoveria Tukholmaan, vaikka muistaakseni silloin kanssasi suottailinkin, että ainahan sitä matkalla johonkin tutustuu ja saa ajan hauskasti kulumaan. Mutta annappas olla! Ennenkuin kolmannen kerran soitettiin, niin jo ajaa Honkasalo kimpsuineen kampsuineen rantaan. Oikein hikipäässä oli mies. Ja hän ehti kuin ehtikin mukaan. Sen se rakkaus saa aikaan.

Terttu huo'ahti syvään kuullessaan tuon sanan Helmin suusta. Mitä oli sitte se, mitä Lauri oli osoittanut häntä kohtaan heidän tuttavuutensa aikana? Tertun teki mieli väittää vastaan, sanoa, ettei se ollut muuta kuin hulluutta, mutta vaikeni. Silloin muisti hän sanan: intohimo — ja se sana tyydytti häntä. Olkoon niin, että se oli intohimoa, mutta rakkautta, tuota suurta, pyhää tunnetta, se ei ollut.

— Ja niin me läksimme, — jatkoi kotvasen kuluttua Helmi, sulatettuaan tuota pikaa pienen konvehdin suussaan. Hän ojensi konvehtilaatikon myöskin Tertulle, mutta tämä sanoi vain lyhyesti:

— Kiitos, en huoli.

— Kuule! — hoksasi Helmi yht'äkkiä: — koska sinä jo silloin olit tuttu Honkasalon kanssa, eikö hän todellakaan kertaakaan puhunut sinulle minusta?

— Ei, — eihän siihen mitään aihetta ilmaantunut, — vastasi Terttu.
— Vastahan sinut näin samana päivänä, kun te läksitte.

— Niin, mutta muuten. Luulin hänen jollakin lailla muistelevan minua, — sanoi Helmi. — No, sama se! Varmaan hän sitte oli kätkenyt minut niin syvälle sydämeensä, etteivät syrjäiset siitä vihiä saisi, — suottaili hän eikä huomannut, kuinka se koski kipeästi Tertun sydämeen.

— Niinkö luulet? — kysyi Terttu.

— Olin vakuutettu siitä silloin, päättäen kaikesta, mitä hän teki, — selitti Helmi.

— Jumala! — ajatteli Terttu itsekseen. — Pitääkö minun todellakin kuulla kaikki vai nousenko ja lähden pois? Ja hän ponnisti kaikki voimansa, käytti kaiken kylmäverisyytensä kuullakseen loppuun asti, koska se kerran niin oli sallittu.

— Mitäs hän sitte teki? — sai Terttu kysytyksi ja hän tunsi hermojensa puistattavan häntä.

— No, yksin jo se, että hän niin päistikkaa seurasi minua, todistaa jotakin, — jatkoi Helmi. — Ja hauska matka siitä tuli, — sen vakuutan sinulle. En unhota sitä koskaan. Se on — tähän saakka — elämäni voimakkaimpia muistoja.

— Kuule! — keskeytti Terttu melkein väräjävällä äänellä: — miksi kerrot minulle kaiken tämän?

— Siksi, että häntä rakastan, — niin, minä rakastan häntä vieläkin, — vastasi Helmi pontevasti.

Tertulta oli hengitys tyrehtyä kurkkuun, mutta hän sai sittenkin esille sanat:

— Mutta sittehän sinun pitäisi…

— Ollako siitä puhumatta? — keskeytti Helmi kysymyksellä Tertun lauseen.

— Niin, — tuli tuskin kuuluvasti Tertun huulilta valittava vastaus.

— Mutta puhun siksi, että se on minulle niin rakas muisto, — minä rakastan siitä pelkkää muistoa jo, — selitti Helmi.

— Ja sinähän olet kihloissa toisen kanssa, — sanoi Terttu rohkaistuneena, ikäänkuin hän nukkuessaan olisi saanut kiinni oljenkorresta ja vielä toivonut pelastuvansa.

— Niin olen, mutta sulhastani en rakasta hituistakaan. Näithän itse kuinka puiseva hän oli kaikessa "korrektisuudessaan". Sen sijaan tuolla toisella on sydämeni, kunnioitukseni, kaikki puolellaan, — teki Helmi vilpittömän tunnustuksensa.

— Kunnioituskin? — alkoi Terttu. — Ja kuitenkin sanoit antaneesi hänelle rukkaset?

— Niin — tavallaan — annoin, vastasi Helmi. — Sitä et ymmärrä ennenkuin olen kertonut matkastamme loppuun.

— Entäs sulhasesi? — kysyi Terttu, joka jo oli miltei haluton kuulemaan lisää tuosta matkasta. — Miksi hänet sitte otit?

— Ottaakseni vain, — sanoi Helmi huolettomasti. — Ja siksi, että hän oli niin altis minut ottamaan — ilman muuta.

— Ilman muuta? — kummasteli Terttu.

— Niin, — niinkuin ostetaan tavara, joka silmää miellyttää, kysymättä, tarkemmin tutkimatta, onko se hyvä tahi huono, — vastasi Helmi kyynillisesti.

— Mitä sinä sanotkaan?! — huudahti Terttu hämmästyneenä. — Mitä sinulle sitte on tapahtunut? Olivatko todellakin hänen ja sinun välisi niin läheiset?

Helmi purskahti pitkään, äänekkääseen nauruun.

— Kaikkia sinä uskotkin! Ei sitä toki niin pitkälle menty, — sanoi hän vihdoin. — Hän kyllä tahtoi kaikki…

Terttu huo'ahti helpoituksesta ja vaipui nojatuolin selkäintä vastaan.

— Niinkö?! — oli taaskin ainoa kummasteleva sana, joka pääsi hänen suustaan.

— Siinä olivat rukkaset, jotka hänelle annoin, — selitti Helmi.

— Hän ei siis tahtonut sinua vaimokseen? — kysyi Terttu hiukan jo hilpeämmällä äänellä.

— Minä tulin lopulta siihen käsitykseen, — jatkoi Helmi vastaukseksi Tertun kysymykseen, — että se mies pelkää avioliittoa. Hänen rakkautensa on, vaikka kovin intohimoista onkin — kuinka minä sanoisin — tietoperäistä laatua. Hän miettii, harkitsee, punnitsee muka sen seurauksia. Sainpa häneltä lopuksi kuulla sen minulle hyvin vähän imartelevan lausunnon, että hän tavattomasti kyllä rakastaa minua, mutta ei tunne kunnioitusta, ei ainakaan tarpeeksi kunnioitusta minua kohtaan voidakseen naida minut.

— Niinkö?! — huudahti Terttu uudelleen ja tuosta huudahduksesta kaikui melkein vahingon ilo.

— Minä oikeastaan välitän viis' hänen kunnioituksestaan, vaikka minä puolestani kunnioitan häntä juuri tuon suoruuden tähden, sillä hän ei ole niinkään väärässä, — selitti Helmi avomielisyydellä, joka sai Tertun ällistymään. — Mutta minä olen kuin olenkin ylpeä siitä, että hän niin hurjasti tahtoi omistaa minut. Minä siis olen herättänyt hänessä tavattomassa määrässä niin sanottua lihallista rakkautta ja onhan se ansio sekin, jota ei saa halveksia. Kun siis sanon tämän näin suoraan sinullekin, Terttu, niinkuin sen olen hänellekin sanonut, niin miksei oikeastaan voisi minuakin kunnioittaa, jopa ihaillakin. Minä olen melkein varma, että sinä sittekin tällä hetkellä melkein ihailet minua juuri tästä avustani, ellet — sääli, — juoksi puhe virtana Helmin suusta. — Vastaa suoraan, — lisäsi hän, — kumpiko tunne sinussa nyt on vallalla?

— Minä en voi olla antamatta arvoa sinun itsearvostelullesi, — lausui Terttu. — Ja kun siitä samalla tuntuu kaikuvan omituinen omantunnon särkynyt sävel, niin en voi olla vilpittömästi sinua säälimättäkään.

Helmi hypähti paikaltaan, juoksi Tertun eteen ja suuteli häntä poskelle, ottaen hänen päänsä hellästi käsiensä väliin. Terttu ei ehtinyt saada kiinni hänen kädestään, kun hän jo oli hypähtänyt takaisin ja heittäytynyt rentonaan nojatuoliinsa, viskaten molemmat kätensä päänsä taakse ja jääden tuijottamaan kattoon. Tertusta näytti, kuin Helmin silmät olisivat saaneet omituisen kostean kiillon.

Kului muutama silmänräpäys molemminpuolisessa vaitiolossa. Terttu oli vaipua ajatuksiinsa eikä etsinytkään sanoja jatkaakseen puhelua. Seinän takana löi kello suristen kaksi.

— No, niin, se matka sitte, — keskeytti Helmi äänettömyyden, asettuen jälleen entiseen asentoonsa. — Minähän en päässyt alkuunkaan, kun mietteillämme ehdimme siitä niin paljon edelle.

Terttu ei nyt yrittänytkään estää häntä kertomasta loppuun, kun hän etukäteen todellakin oli saanut kuulla jo niin paljon ja häntä suuressa määrin rauhoittavaa. Terttu siis ei tehnyt muuta, kuin katsahti vain omaankin kelloonsa, kun oli kuullut seinäkellon lyövän.

— Eihän sinun vielä niin kiire ole? — kysäsi Helmi sen johdosta.

— Voinhan vielä vähän aikaa istua, — vastasi Terttu.

— Niin no, me sitte läksimme Hangosta, — jatkoi Helmi. Oli ilta, — elokuun ilta, ilman oikeata kuutamoa: vain tuommoinen sirpintapainen sirpale näkyi silloin tällöin harmaiden pilvien lomista, luoden kylmän tunnelman yli Suomen loittonevan rannan ja vihreän-ruskeiden kuohahtelevain aaltojen, joihin laivan tulet välkähtäen kuvastuivat. Matkustavaisia ei ollut liiaksi, niin että liikkuminen ja oleskeleminen välikannella kävi hyvin päinsä. Onneksi, — välistä voi sanoa niinkin, — ei ollut tuttavia laivalla mukana: enimmäkseen pietarilaisia virka- tahi kauppamiehiä (kuka heidät tietää), pari englantilaista, jotka, mikäli sitä kieltä ymmärsin, puhuivat vain lohenonkimisesta, ja yhtä monta saksalaista kauppamatkustajaa — päättäen mukana olleista isoista näytelaatikoista. Väljää oli siis ruokasalissakin, jonne meidät pian kutsui laivaa kiertävän gonggong'in kumea ääni. Laiva ei keinunut pahasti, niin että kaikki saivat tyytyväisinä käydä kukkuraiseen voileipäpöytään käsiksi ja äänekästä, hilpeätä puhelua kuului kaikkialta. Me aloimme pienellä "pomeranssi"-ryypyllä siltä varalta muka, että ruoka paremmin pysyisi tallella, jos niiksi tulisi, että meri vaatisi veronsa. Ja me saimme istua rauhassa kahden kesken ruokasalin ylänurkassa, minä sohvassa, toverini minua vastapäätä tuolilla. Mistäkö puhuttiin? Tietysti ensimäisestä tapaamisestamme Helsingissä ja — mitä sen jälkeen oli tapahtunut, oikeammin, miltä sen jälkeen oli tuntunut. Minä sanoin, että minulla oli ollut sen Kaivohuoneella vietetyn illan jälkeen vain hiukan päänsärkyä, ei muuta, kun taas hän valitti, ettei ollut lainkaan tottunut juomaan ja että hänellä oli ollut ankara sekä ruumiin että sielun kohmelo.

— Niinkö?! — kysäsi Terttu jälleen viattomasti, ajatustensa ja tunteittensa mukaisesti.

— Poikaparka! — säälittelin minä häntä. — Ette siis minua paljon muistellutkaan sen jälkeen? — kysäsin silloin.

Hän ajatteli hetken ja vastasi avomielisesti:

— Totta puhuen — vähän.

— Mutta nyt olitte kuitenkin heti valmis lähtemään mukaan? — utelin edelleen.

— Teissä on omituinen, salaperäinen vetovoima, — vastasi hän. — Kun teidät näin, unhotin oitis kaikki.

— Niinkö?! — melkein kuiskaten lausui taas Terttu.

— Mikä se sitte minussa semmoinen vetovoima on? — kyselin leikilläni.

— En osaa sanoa, mutta jotakin teissä vain on, joka pimentää järkeni, — jotakin herkullista, jonka osterin tavoin tahtoisi nielaista huuhtomalla suunsa perästäpäin shampanjalla, — sanoi hän.

— Minä voisin melkein pahastua tuosta vertauksesta, ellei se olisi niin suoraan sanottu minulle vasten naamaa, — nauroin minä.

— On paha tapani puhua sillä lailla, — vastasi hän aivan rauhallisesti.

Ja minusta tuntui, että hän oli vakuutettu siitä, etten minä pahastunut lainkaan, vaan että päinvastoin olin mielissänikin hänen sanoistaan.

— Niinkö aistillisen vaikutuksen minä siis teihin teenkin? — kysäsin minä, alakuloisesti päätäni nyökytellen.

— Voisitte yhtä hyvin sanoa minulle: niinkö aistillinen mies te olette? Sillä, totta puhuen, on sanoissani ainakin yhtä paljon itsesyytöstä, kuin teihin kohdistuvaa epäkohteliasta moitetta, — puolustihe hän ja — minun mielestäni — erinomaisella tavalla. Tuosta vastauksesta heräsi minussa kunnioitus häntä kohtaan. Miellyttänyt oli hän minua jo alunpitäen, mutta rakkaudeksi en sitä silloin ainakaan voinut nimittää. Rakastaa aloin häntä hiukan myöhemmin, — selitti Helmi.

— Minkä johdosta? — kysyi Terttu hieman uteliaalla äänen sävyllä.

— Hänen rohkeutensa, hänen voimansa tähden, hänen miehisen uljuutensa tähden, — sanoi Helmi milt'ei intomielin.

— Kerrohan! — sanoi Terttu ehdottomasti, aivan kuin innostuen hänkin.

— Sillä välin olimme lopettaneet illallisen ja poistuimme peräkannelle, — jatkoi Helmi. — Me istuuduimme tupakkakojun suojaan ja hän pyysi saada tilata kahvia, kysyen tahdoinko sen kanssa jotakin muutakin. Sanoin mielelläni juovani pienen lasin ruskeata Bolsia. Pöytä asetettiin eteemme, hän kävi hakemassa pari huopaa, joihin kääriydyimme, istuutuen vierekkäin, ja niin aloimme, kahviamme ja likööriämme särpiellen, taas syventyä toisiimme kohteliailla kysymyksillä ja epäkohteliailla vastauksilla, tahi päinvastoin, miten sattui, mutta kuitenkin aina mielenkiintoisella tavalla. Hän oli todellakin hauska matkatoveri ja minäkin koetin parastani — omalla tavallani. Tiedäthän, etten ole lahjakas, — lisäsi siihen Helmi.

— Älä nyt! — sanoi vain Terttu.

— Siinä suhteessa en ole itserakas, jatkoi Helmi. — Mutta pahasti mieltäni kirvelee, ellen toisella tavoin miehiä voita, — miestä, piti minun sanoa, joka minua miellyttää. — No, niin! Siinä sitä tutkittiin sielutieteet, Goethet, — mikä se romaani lienee ollutkaan, josta hän puhui! — ja rakkaus ja aviokysymykset ja jos mitkä! Hän puhui, mielestäni, enemmän tieteelliseltä kannalta, minä, tietysti, sen nojalla, mitä elämästä ja omasta kokemuksestani tunsin.

Terttu aikoi nyt jotakin sanoa, mutta piti omana hyvänään kaikki, mitä itse Laurista tiesi siinä suhteessa. Ajatteli kuitenkin: vai käsiteltiin samoja kysymyksiä heidänkin kesken?

— Ja me istuimme kauan sillä lailla, — kertoi Helmi edelleen. — Juomat, sielutieteelliset kysymykset ja merituuli olivat ajaneet meidät aivan likelle toisiamme enkä pannut vastaan, että Lauri, — me joimme veljenmaljan minun esityksestäni, — laski käsivartensa minun selkäni ja olkapäitteni ympäri.

Tertun oli vaikea kuunnella tätä kertomusta ja hengitys kohotteli taajemmin hänen rintaansa.

Helmi jatkoi:

— Minua todellakin värisytti ja minä tunsin, että hänenkin lihaksensa hytkähtelivät.

— Taitaa olla parasta, että kuitenkin jo menen alas kojuuni, kun on jo näin myöhä, — sanoin minä. Minulla oli oma, yksinäinen kojuni.

— Niin, — menkäämme! — sanoi hän. Ja hän saattoi minua alas portaita, pidellen minua käsivarresta ja varoitellen, etten välikössä kompastuisi matkalaukkuihin, joita oli sinne kasattu. Muut matkustajat olivat kaikki jo panneet maata.

— Hyvää yötä nyt sitte! — sanoin minä ja ojensin hänelle käteni.

— Ei vielä, — kuiskasi hän ja saattoi minua edelleen kojuuni.

Minulla oli ylläni pehmeä matkakaapu ja päässäni pieni lakki, jommoisia tavallisesti merimatkoilla käytetään.

— Minä autan kaavun päältäsi, — sanoi hän, seuraten minua kojuuni.

Tuskin olin astunut sisään ja alkanut ottaa kaavun nappeja auki, seisoessani selin häntä vastaan, kun kuulin, että hän tempasi jälkeensä punaisen oviverhon kiinni, kietoi käsivartensa minun molempien käsivarteni ympäri niin, etten niitä voinut liikuttaakaan ja kallisti minua taaksepäin niin paljon, että sai kasvonsa minun kasvojeni eteen, painaen samalla suunsa minun suutani vastaan. Muistan vain, että kaikki pimeni silmissäni ja olin tukehtua hänen rajusta, pitkästä suudelmastaan. Vasta kun keikahdin laivan heilahduksesta sohvalle, sain sanotuksi:

— Sinähän tukehdutat minut!

— Mikä sinun on? — kysyi Helmi, nähdessään, että Terttu peitti kasvonsa käsiinsä.

— Älä viitsi jatkaa! — lausui Terttu vain hiljaa.

— Ei sitte enää mitään tapahtunut, — lohdutteli Helmi mitään aavistamatta, aivan viattomasti.

— Minä en nyt mene pois täältä, — sanoi silloin Lauri ja istuutui viereeni sohvalle, yrittäen jälleen kiertää käsivartensa ympärilleni.

— Ei, Lauri, ei, — sanoin minä. — Sinä menet, ellet tahdo, että i'äksi jäämme vihamiehiksi.

— Vaikka niinkin, kunhan kerran vain saan sinut omistaa, — vastasi hän, jälleen syleillen minua ja painaen päänsä rintaani vasten.

— Silloin menen minä pois, — sanoin minä ja yhdellä ponnahduksella pääsin irti hänestä ja ulos kojustani. Hän seurasi jäljessä, minä pujahdin jälleen kojuuni, vaivoin sain oven kiinni ja lukkoon.

— Hyvää yötä! — sanoin hänelle sisältä, mutta en kuullut mitään vastausta.

Minä vaivuin alassuin vuoteelleni ja makasin siinä kauan ennenkuin voin riisuutua. Oi, se oli vaikea hetki, vaikea yö! Minä kärsin kauheasti ja minä olin vakuutettu, että hänkin vietti yönsä samallaisten tuskien vallassa.

Terttu oli sittenkin, pää vasemman käden rystyitä vasten, kyynärpää tuolin käsinojalla, otsa rypyssä ja katse maahan tuijottaen, kuunnellut loppuun tämän avomielisen tunnustuksen.

— Miksi tuon kaiken sitte minulle kerroit? — sanoi hän hetkisen kuluttua taaskin hiljaa.

— Siksi, että sen tietäisit, koska hän nyt asuu teillä, eikä tiedä, mitä vielä voi tapahtua, — vastasi Helmi, nousten paikaltaan, ja astui muutaman askeleen edestakaisin, käsivarsiaan huitoen, ikäänkuin voimistellen. — Oo, se oli mies, oikea rohkea, uljas miehinen mies?! Semmoista minä rakastan, — lisäsi Helmi vieläkin.

— Mitä sinä sanotkaan?! — sanoi Terttu pahastuneella äänellä.

— Minä en sitä häpeä sanoa, — vastasi Helmi.

— Vaikka olet toisen kanssa kihloissa? — jatkoi Terttu.

— Sanoinhan sinulle taannoin jo, etten tuota toista rakasta, — vakuutti Helmi.

— Teet siis väärin häntä kohtaan ja olet tehnyt väärin, kun hänen kanssaan kihloihin menit, — lausui Terttu.

— Siinä olet oikeassa, mutta ei sitä vielä tiedä, kuinka käykään, — lausui Helmi rohkeasti.

— Niinkö? — tuli taas Tertun suusta hiljainen, puoliksi ihmettelevä, puoliksi epäluuloinen ja pelonaiainen kysymys. Hän kyllä tahtoi tietää, mitä Helmi oikeastaan sanoillaan tarkoitti, mutta kysyikin: — Kuinka sitte hänen kanssaan kihloihin jouduitkaan?

— Se oli hyvin yksinkertainen, proosallinen juttu, — vastasi Helmi.
— Ei tee oikein mieli muistellakaan sitä, vielä vähemmin kertoa.

— Ei, ei, sitä en tarkoittanutkaan. Ihmettelin vain, — esteli Terttu.

— Mutta minä sen kerron kuitenkin, — sanoi Helmi vilkkaasti, istuutuen nyt rentonaan sohvaan, joka seisoi nurkassa likellä pianinoa. — Olethan kuullut jo niin paljon hänestä, niin jaksanet kuulla vähän tästä toisestakin, varsinkin, koska hänet jo ulkonäöltään tunnetkin. — Se oli nyt vain sillä lailla, — jatkoi Helmi, — että isäni kuljetti minut mukanaan viime elokuussa läänimme pääkaupunkiin maanviljelysnäyttelyyn kauroja, auroja, lehmiä ja sikoja katselemaan, jotka niinkuin hyvin arvata voit, minua tavattomasti huvittavat. Sinne oli läheisistä rautatietöistään dressiinallaan tullut syöttöporsaita katsomaan muun muassa insinööri Keidaskin ja niin hän tuosta miellyttävästä seurasta yht'äkkiä löysi minutkin, tullen erään tuttavansa kautta esitellyksi isälleni ja, ikävä kyllä, hänen ainoalle tyttärelleenkin. Koska minä insinöörin mielestä nähtävästi olin porsaita parempi, niin hän lyöttäytyi meidän seuraamme ja me olimme pääsemättömässä pulassa sen miehen kanssa. Ja kun erosimme, niin ilmoitti hän piakkoin käyvänsä meidän luona maalla, koska muka niilläkin seuduin hänellä sattui olemaan töitä valvottavina. Välistä täytyy sanoa "tervetullut", vaikka ajatteleekin: "mene hiiteen"!

Terttu purskahti nauruiln, mutta Helmi jatkoi vakavana:

— Täytyi olla noin hienotunteinen sen tähden, että isä muka tiesi, että insinööri Keidas oli piispan sisaren poika ja siis hienoa syntyperää. Ja eikös sitte "piakkoin" tullutkin, niinkuin oli uhannut! Ja oikein hienona tulikin. Kosimaan, tietysti! Kävi viikon kuluessa kolme, neljä kertaa. Ensin minua mielitteli ja kun huomasi, että minun kanssani jotenkin saattoi tulla toimeen, niin tutki vanhempienikin mieltä. Mitäpäs vanhuksilla olisi ollut näin herttaista vävypoikaa vastaan?! Ja sitte, eräänä aamuna isäni kysäisikin minulta, tahdoinko rakastaa tuota herraa myötä- ja vastoin-käymisissä. Johon minä vastasin, että jos niin tahdotte saada minut avioliiton rauhan satamaan, niin sopii koettaa.

Niinpä sitte, kun herrani itse rohkaisi mielensä ja kääntyi samalla kysymyksellä minun puoleeni, minä sanoin, että "otan". Sillä lailla minä nyt jouduin kihloihin. Eikös ollutkin juhlallisen komea kosimistapa?

Terttu ei ehtinyt vastata, kun eteisen kello soi ja hän kuuli, että palvelija juoksi ovea avaamaan. Samalla hän huomasi että Helmi jännitti kuuloaan, mutta koetti puheellaan saada peitetyksi eteisessä tapahtuvan sanan vaihdon.

— Täällä asuu pari rouvan sukulaistakin; varmaan he tulivat kotiin, — olivat Helmin sanat, ja hän istui aivan rauhallisesti paikallaan.

Kohta sen jälkeen, kun eteisen ovi oli paukahtanut kiinni, käänsi Terttu kasvonsa pihalle päin ja hän tunsi, kuinka hänen poskensa kalpenivat, veren syöstessä niistä pois. Ikkunain alalasien edessä oli läpikuultavat harsoverhot, niin että sisältä kyllä saattoi nähdä ulos, vaan ei ulkoa niin helposti sisälle. Ja kun hän istui syrjittäin lähellä ikkunaa, niin ei hän parhaimmallakaan tahdollaan voinut erehtyä siitä, kenen hän näki poistuvan porttikäytävälle päin. Se oli Lauri. Lauri oli siis käynyt ovella soittamassa ja ketään muuta, kuin Helmiä hän tietystikään ei ollut voinut käydä siinä asunnossa tapaamassa. Tertun silmissä pimeni, hänen ajatuksensa hämmentyivät ja hän ei saanut sanotuksi mitään.

Helmi varmaan sen huomasi ja teki siitä johtopäätöksensä. Kummallista kyllä ei palvelijakaan tullut mitään ilmoittamaan, että oli totellut neidin käskyä ja vastannut, ettei neiti ollut kotona, vaikka olikin. Kaipa Helmi odotti palvelijan tulevan sitä sanomaan, koska hänkin oli pitkän aikaa vaiti, katse kääntyen vuoroon ovelle, vuoroon Terttuun.

— Sinua eivät taida lainkaan huvittaa nämä minun lörpötykseni? — kysäsi Helmi vihdoin.

— Päinvastoin, ne ovat tavattoman mielenkiintoisia. Ja nyt vasta ne alkavatkin minua huvittaa, — vastasi Terttu, mutta niin teennäisen hilpeällä äänen painolla, että Helmi, sen huomattuaan, oikein hymähti.

— Valitettavasti ei ole paljon enää jäljellä ja sekään ei ole erikoisemmin mielenkiintoista, — selitti hän.

— Kerrohan nyt kuitenkin! — rohkaisi Terttu mielensä vastaukseksi.

— No niin! Ymmärrät hyvin, että suostuin "ottamaan" insinööri Keitaan vain siksi, että kadotin Laurin — näkyvistäni, en sydämestäni. Se taas tapahtui seuraavalla tavalla. Sen suuren ehtoon jälkeisenä päivänä oli hyvänlainen myrsky aavalla merellä ja minä en jaksanut ollenkaan nousta vuoteestani aamiaista syömään. Vasta kun saavuimme Tukholman ihanaan saaristoväylään, ryhdyin pukeutumaan ja läksin ylös välikannelle. Siellä tapasimme taas toisemme, me edellisen illan syntilapset. Kohtauksemme oli hyvin sovinnainen; koetimme käyttäytyä niin, kuin ei ollenkaan mitään olisi tapahtunut. Lauri tuntui ensin arastelevan ikäänkuin olisi peljännyt kohdata jotakin vihamielisyyttä minun puoleltani, mutta muuttui pian taas nähdessään aivan päinvastaista. Minä todellakin koetin parastani ollakseni niin herttainen ja rakastettava kuin suinkin. Päivä teki kuitenkin valoineen vaikutuksensa ja loppumatkamme kului ilman minkäänlaisia kommelluksia siihen suuntaan kuin edellisenä päivänä. Ajamatta henkisestikään karille saavuimme onnellisesti Tukholmaan. Mitähän Lauri nyt aikoo tehdä? — oli kysymys, jonka uteliaana tein itselleni.

— No, ja mitä hän teki? — kysyi Terttu jotensakin rohkeasti.

— Kun meidän oli otettava ajuri ja minä, tahallani, hyvin välinpitämättömästi ojensin hänelle käteni hyvästiksi, kiittäen hauskasta matkatoveruudesta, — jatkoi Helmi, — niin hän kysyi minulta, mihin hotelliin ai'oin mennä. Vastasin, että menen Hotel Rydbergiin, koskapa lyhytaikaisen oloni tähden Tukholmassa saatoin suorittaa hienommankin hotellin suuremmat vaatimukset. Hän taas sanoi menevänsä erääseen Drottninggatanin varrella olevaan matkailijakotiin, jota hänelle eräs laivan tarjoilijatar, joka oli tukholmalainen, hyvin lämpimästi oli suositellut. Astuimme siis eri ajureihin ja Lauri kysyi:

— Emmekö siis tapaa enää toisiamme?

— En tiedä, — sanoin minä. Kuinka kohtalo hyväksi näkee l