— Jaa tahi ei? — kysyi hän silloin katsoen hyvin tiukasti minua silmiin.
— Saadaan nähdä, — vastasin minä.
— Hyvästi sitte! — sanoi hän ja me erosimme, kättä puristaen hiukan kylmästi. Minä huomasin, ettei hän semmoisia kujeita rakastanut. Minä ajoin edellä, mutta tahallanikaan en kertaakaan katsonut taakseni.
— Kylläpä sinä todellakin osaat kujeilla! — sanoi siihen Terttu.
— Semmoinen on välistä sisuni, — suottaili Helmi.
— Ettekö sitte todellakaan enää tavanneet toisianne? — kysyi Terttu uteliaana.
— Odotahan! — jatkoi Helmi. Minä ajoin Rydbergiin ja otin siellä asemani mukaisen vaatimattoman huoneen. Kun olin yksin siellä ja olin pukeutunut ulos mennäkseni, tuntui oloni hiukan nololta ja minä todellakin kaduin "kujettani". Ei tehnyt mieli ryhtyä uusiin seikkailuihin ja minä tiedustelin puhelimitse, oliko herra Honkasalo asuntoa Hanssonin matkailijakodissa, jonka minäkin tiesin olevan hyvän ja juuri Drottninggatanin varrella. Oli, — vastattiin sieltä, mutta oli juuri lähtenyt ulos. Ajattelin, että ehkä hän tulee minua noutamaan sittenkin ja istuin hetkisen seurusteluhuoneessa alhaalla, sanottuani ovenvartialle, että olin siellä tavattavissa, jos minua kysyttäisiin. Poikaa vain ei näkynyt: suuttui nähtävästi ja päätti näyttää, että on sitä luonnonlujuutta hänelläkin. No niin, mitäpäs siitä! Kun ei, niin ei! Silloin päätin lähteä Skansenille ja ajoin sinne raitiovaunulla. Saahan siellä nähdä ja kuulla, jos mitä, ja siten aikansakin jotenkuten kulumaan. Nousin mäkeä ylös enkä ollut kauan ehtinyt vielä astuakaan, niin jo näin oman matkatoverini katselemassa Taalalaista kotia. Pistin takaa käteni hänen käsivarteensa ja olin naurusta katketa, kun huomasin hänen hämmästyksensä ja samalla ihastuksensa. Siten oli sovinto taas tehty, hän pisti vuorostaan kätensä minun käsivarteeni eikä hellittänyt koko iltana. Tietysti menimme Hasselbackenille päivällistä syömään, mutta kun tiesin nyt vähän enemmän Laurin tavoista ja tottumuksista, niin sanoin, että eläisimme niin vaatimattomasti kuin olosuhteet sallivat. Tietysti ei niin hienossa paikassa voinut syödä ilman puolikasta Moët & Chandonia. Jonka jälkeen me sitte, siellä täällä hiukan harhailtuamme, palasimme hotelliimme. Lauri tietysti saattoi minua huoneeseeni enkä erehtynyt luuloissani, että edellisen illan yritys tulisi uusiintumaan. Silloin hänelle suoraan sanoin, että minä, niinkuin hän luultavasti oli huomannut, rakastin häntä paljon, niin paljon, että tahdoin omistaa hänet koko elinajakseni ja että hän todellakin syvästi loukkasi minua kunnioittamalla minua näin vähän tai oikeammin sillä, ettei ollenkaan minua kunnioittanut, kun saattoi kohdella minua sillä lailla.
— Minä en voi sinua naida, — sanoi hän.
— Ja miks'et? — kysyin minä.
— Siksi, ett'et koskaan avioliitossa tule olemaan onnellinen etkä ketään tekemään onnelliseksi, — vastasi hän suoraan.
— Niinkö hyvin luulet minut tuntevasi? — kysyin minä melkein ällistyneenä.
— Niin, — sanoi hän varmana. — Sinulla on sellainen luonne, että voit suoda miehelle ihanimman autuuden hetken, vaan et muuta. Pysyväisyyttä sinussa ei ole ja siksi emme koskaan voisi olla onnellisia sinun kanssasi. Minulla ainakin on toisellainen luonne ja toisellaiset vaatimukset, vaikka sinua ihailenkin semmoisena kuin olet.
— Sanoiko hän todellakin niin? — kysyi Terttu ihastuneena ja hypähti melkein pystyyn.
— Sanoi, — vastasi Helmi. — Hänellä oli rohkeutta vastata sillä lailla. Se on suorin totuus, minkä koskaan elämässäni olen kuullut ja luultavasti tulen kuulemaan.
— Mitäs sinä silloin sanoit? — kysyi Terttu, silmät ilosta kiiltävinä.
— Minä luulen, että te, herra maisteri Honkasalo, olette oikeassa siinä suhteessa, mutta että te ensimäisenä saisitte minulta sen ihanimman autuuden hetken, siinä te olette pahasti erehtynyt, — vastasin minä väräjävällä äänellä, tuntien kalpenevani. Samalla minä nousin ja osoitin hänelle sormellani ovea, sanoen:
— Tuossa! Tehkää niin hyvin!
Ja hän otti hattunsa ja meni.
— Ja sitte? — kysyi Terttu melkein innostuneena tästä kertomuksesta.
— Minä palasin seuraavana päivänä "v. Döbelnillä" takaisin kotimaahan, — vastasi Helmi.
— Tapaamatta toisianne? — kysyi Terttu vielä.
— Tietysti, — sanoi Helmi. — Hän ei edes pyytänyt anteeksikaan mennessään. Vasta kauan, kauan perästäpäin kuulin, että hän oli matkustanut Tukholmasta suoraa päätä Berliniin.
— Nyt minä todellakin ihailen sinua, — sanoi Terttu, nousi ja meni vuorostaan suutelemaan Helmiä.
— Se on turhaa, — vastasi toinen, valaen kuin kylmällä vedellä ystävättärensä. — Minä olen sittenkin perästäpäin monta kertaa katunut tekoani.
— Niinkö?! — kummasteli Terttu.
— Niin. Sillä minä rakastin ja rakastan sitä miestä — kaikesta huolimatta, — vakuutti Helmi, jälleen viskaten kätensä päänsä taakse ja tuijottaen kattoon. Ja jälleen huomasi Terttu hänen silmissään ikäänkuin kostean kiillon.
— Se on luonnotonta, se on mahdotonta rakkautta, — lausui Terttu aivan kuin lohdutellen.
— Olkoon mitä tahansa, — vaikka hulluutta, — mutta niin se vain on, — sanoi Helmi, nousi, meni pianinonsa luo ja löi muutamia rajuja soinnoksia, joissa kuvastui koko hänen silloinen sielun tilansa.
Samassa löi kello seinän takana jälleen suristen kolme.
— Herranen aika! — säpsähti Terttu. — Nyt minä olen kauheasti viipynyt. Hyvästi nyt! Minun täytyy jo mennä.
— Hyvästi! — sanoi Helmi ja nousi puristamaan Tertun kättä. Ja hän saattoi Terttua eteiseen, jossa auttoi päällystakinkin hänen päälleen.
— Saanko tulla joskus äitiäsi tervehtimään? — kysyi hän Tertulta.
— Tee niin hyvin! Ehkä äiti joskus jaksaa puhua kanssasi vähän, — vastasi Terttu. — Mutta kauan ei lääkäri salli häntä vaivata.
— Hyvä, hyvä! Ymmärränhän minä sen, — sanoi Helmi, vetäen eteisen oven kiinni Tertun jälkeen. — Käy nyt sinä toistekin minun luonani! — huusi hän vielä portailla.
— Kiitos! Näkemiin! — olivat Tertun sanat, kun hän poistui portaita alas ja riensi kiireesti kotiaan.
IV.
Terttu kulki kuin unissakävijä. Ajatukset kuhisivat hänen päässään ja hänen jalkansa veivät häntä hänen itsensä melkein huomaamatta, minne kulki, ketä tuli vastaan. Aleksanterinkadun kulmassa hän töytäsi yhteen erään raitiovaunusta alas laskeutuvan vanhan naisen kanssa ja kun hän silloin sanoi anteeksipyyntönsä, hoksasi hän missä oli ja minne piti mennä. Hän valitsi matkan Cityn kauppakujan läpi ja riensi asematalon laitaa pitkin Kaisaniemeen saadakseen sieltä jatkaa kotia niin väljää ja yksinäistä tietä kuin suinkin.
Kaisaniemessä tuli kuitenkin häntä vastaan Toini, jonka tähden juuri hän riensi kotiaan, sillä heillä oli sovittu, että Toini kello kolmelta pääsisi vapaaksi siksi illaksi toimestaan rouva Alanteen luona ja että Terttu vuorostaan istuisi kotona, jos äiti jotakin tarvitsisi.
— Terttu, etkö sinä huomaakaan minua? — kysyi Toini, kun oli tullut aivan Terttua vastaan, joka heräsi ajatuksistaan ja pysähtyi kuin patsas Toinin eteen.
— Voi, kuinka minä olen myöhästynyt! — huudahti silloin Terttu. —
Anna anteeksi, Toini kulta!
— Mitä sinä nyt joutavia! — lohdutti Toini. — Eihän se mitään ole. Onhan siellä Hilma kotona. Senkö tähden sinä olet noin kummallisen näköinen?
Terttu pyyhki nenäliinalla silmiään ja kasvojaan ja sanoi:
— Minun on niin paha olla, että olen ollut poissa.
— Onko sinulle jotakin tapahtunut? — kysyi Toini, joka epäili jotakin muuta syytä.
— Ei, ei mitään, — vakuutti Terttu. — Kuule! Mene nyt vain! En tahdo sinua pidättää, —- lisäsi hän ja ojensi Toinille kätensä.
— No, minä tulen nyt sitte taas, niinkuin oli puhuttu, — vastasi
Toini ja hyvästeli.
Ja molemmat lähtivät jatkamaan tietään. Melkein yht'aikaa he vähän matkan päästä kuitenkin vilkaisivat taakseen ja nyökäyttivät toisilleen päätä. Tertusta tuntui, että Toini vielä mennessäänkin loi häneen kysyvän, epäilevän katseen.
— Onkohan hän kotona jo? — ajatteli Terttu itsekseen. — Ja mitähän hän sanoo, miltä hän näyttää? — mietti hän vain, ajatellen yhä Lauria ja hänen käyntiään Helmin asunnon ovella.
Terttu melkein juoksi portaita ylös heidän asuntoonsa. Hilma aukaisi oven ja ilmoitti neiti Syvärin jo menneen. Terttu kertoi, että he olivat kohdanneet toisensa ja kysäsi samalla:
— Onko äiti minua kaivannut?
— Ei, — vastasi Hilma. — Rouva on hiukan nukahtanut. Äsken oli pieni ahdistuskohtaus, mutta se meni pian ohi.
— Hilma saa mennä päivällistä valmistamaan. Minä pidän kyllä nyt varani, — lausui Terttu, lähettäen Hilman keittiön puolelle.
Terttu oli jo eteiseen astuessaan huomannut, että Laurin päällystakki oli poissa. Hän siis ei ollut kotona. Varmaankaan ei ollut käynytkään kotona sen jälkeen.
Terttu kuunteli kuitenkin vielä ovelta, ensin eteisestä, sitte salista. Laurin huoneesta ei kuulunut kynän rapinaa, ei kirjan eikä kirjoituslehtien kahinaa, ei hiiskahdustakaan. Ja Terttu laski kätensä oven rivalle aukaistakseen, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä. Lauri siis ei ole tullut. Ehkäpä hän on käynyt uudelleen Helmiä tapaamassa ja tavannut, päässyt sisään, oli nyt otettu vastaan, kun ei ollut ketään häiritsemässä. Oi! Mitähän he siellä nyt puhuvat, nyt tekevät?!
Terttu astui hiipien äitinsä huoneen ovelle ja katseli ra'osta. Äiti todellakin nukkui tavallisessa istuvassa asennossaan pielusten varassa. Kuinka hänen kasvonsa todellakin olivat mullankarvaiset, niinkuin Lauri silloin oli sanonut, nähdessään äidin ensi kerran täällä. Mullankarva — kuoleman merkki! Äiti parka! Hänen elämän-ilonsa ja -murheensa kai ovat kohtakin lopussa. Ehkä pitäisi sanoa: onnellinen äiti?! Ja Terttu veti kasvonsa takaisin, ettei katseellaan herättäisi äitiään. Tapahtuuhan usein, että kun kauan hyvin tiukasti katselee toista ihmistä, se sen tuntee ja kääntää silmänsä katsojaan. Nukkuvakin voi toisen katseesta herätä. Se kai on sitä hypnotismia, vai?
Terttu hiipi pois ja istuutui tavalliselle paikalleen, tavalliseen asentoonsa, pää käsien varaan, kirjoituspöytänsä ääreen. Hänen katseensa tuijotti pöytään ja aivot kyselivät: — mitä varten Lauri sinne Helmin luo tuli, tuliko hän itsestään vai oliko pyydetty tulemaan, mitä oli Helmillä kaiken tuon jälkeen, mitä heidän välillään ennen oli tapahtunut, hänelle nyt sanottavaa ja mitä varten oikeastaan oli Helmi hänetkin, Tertun, vaatinut tulemaan luokseen ja kertonut hänen ja Laurin välisen rakkausjutun alusta loppuun? Helmi sanoi vieläkin, vaikka kihloissa oli toisen kanssa, hurjasti rakastavansa Lauria. Luulikohan hän ehkä sittenkin, että Laurin ja Tertun välillä "jotakin" saattoi olla tahi heidän välilleen "jotakin" saattoi tulla. Ehkäpä Helmi kertomuksellaan tahtoi estää tuon "jonkin" syntymästä Laurin ja Tertun välille ja sen tautta tahtoi kuvata Tertulle, minkälainen Lauri oikeastaan on. Mutta olihan Lauri ollut aivan toisellainen Tertun kanssa. Kentiesi Helmi tahallaan vain mustasi Laurin? Kentiesi koko juttu ei ollut totta lainkaan? Olihan sekin mahdollista. Kaikkihan on mahdollista. Mustasukkaisuus on kauhea. Varsinkin voi mustasukkainen nainen, sanotaan, tehdä vaikka mitä. Onkohan se totta, että nainen on säälimättömämpi kuin mies niissä asioissa? Jos Lauri todellakin oli ollut tuollainen Helmin kanssa ja paljon kylmempi Tertun kanssa, niin silloin hän todellakin "tulisesti" rakasti Helmiä ja ehkä ei Terttua rakastanut ollenkaan. Mutta sen sijaan oli varmasti kunnioitusta enemmän Terttuun nähden. Niin, olihan sen Lauri itsekin kerran julki lausunut, että hän suuresti kunnioitti Terttua. Oliko sitte rakkautta sen sijaan niin vähän? Ehkäpä todellakaan sitä ei ollut lainkaan.
Kaikkiin näihin kysymyksiin oli saatava vastaus ja kai oli tulevakin pian. Mutta mitä varten oikeastaan? Eikö ollut parempi unhottaa kaikki, koska kaikki elämässä oli näin surkeata? Jos elämässä rupeaa ottamaan kaikki näin vakavalta kannalta, elin eihän silloin voi elääkään. Ehkäpä Helmin elämänkatsomus ja elämäntapa olikin paljon parempi. Olkoon kuinka vakava ja ikävä asia tahansa, niin täytyy aina suhtautua siihen kylmästi, koettaa olla niin välinpitämätön ja huoleton kuin suinkin. Kunpa sen vain voisi?! Helppo sanoa, mutta — —! Jos Lauri siis häntä ei rakasta, niin minkä sille voi? Mitä sitte oli välitettävä siitä, minkälainen hän on ja kuinka oli käyttäytynyt toisten kanssa?! Eläköön kukin omaa elämäänsä! Tämmöiset huolet ovat joutavanpäiväisiä. Ne ovat saatavat pois päästä — työllä.
Terttu muisti taas pitkästä aikaa kirkkoherra Vaaraselle kirjoittamansa kirjeen. Kummallista, ettei sieltä ollut vielä tullut vastausta! Olisihan kuitenkin jo hyvinkin ehtinyt. Kaipa hän oli löytänyt toisen, — paremman. Siellähän olisi ollut työtä kuitenkin. Mistä sitä nyt kuitenkaan niin ottaa? Tarjokkaita on nykyään niin paljon ja kyvykkäämpiäkin, yliopistosivistyksenkin saaneita. Niin, helppo sanoa — unhottaa — työllä, mutta —!
Äidin huoneesta kuului hiljainen rykäisy ja äännähdys. Terttu hyppäsi paikaltaan ja juoksi sinne.
— Joko sinä olet kotona? En kuullut mitään, kun tulit, — sanoi rouva
Alanne.
— Taisit vähän uinahtaa? — kysyi Terttu, korjatessaan pieluksia äitinsä olkapäiden alle.
— Niin. Oli niin hiljaa… Ajatteles: minä näin unta, että olimme Hangossa. Sinä olit mennyt Laurin kanssa purjehtimaan;— niin kummallista! — ettehän kertaakaan Hangossa ollessanne käyneet purjehtimassa. Minä istuin rannalla, korituolissa. Oli ihan tyyni, mutta purjeet teillä olivat sittenkin levällään. Ja te kiiditte niin nopeasti peilikirkasta merenpintaa pitkin ja purjeet olivat ihan häikäisevän valkoiset. Yht'äkkiä minä tunsin vajoavani korineni päivineni hiekkaan ja sieltä alhaalta näin, kuinka venheenne muuttui linnuksi, purjeet olivat kaksi valkoista suurta siipeä ja te liitelitte toisistanne kiinni pidellen ja katositte silmistäni siintävälle ulapalle. Ja vaikka minä vajosin maahan, niin tuntui niin kevyeltä. En ole pitkään aikaan näin suloisesti uinahtanut. Niin kummallista!
— Todellako? Sehän oli hauskaa, — sanoi Terttu. Ja hänen silmänsä saivat niin omituisen haaveksivan ilmeen, kun hän tuijottaen kuunteli äitinsä kertovan unestaan.
— Eikö Lauri ole kotona? — kysyi rouva Alanne.
— Ei, — vastasi Terttu. Kohtahan on päivällisaika. Hän on varmaan mennyt syömään.
— Hän kävi täällä poissa ollessasi minua tervehtimässä, — sanoi rouva
Alanne.
— Niinkö? — ihmetteli Terttu.
— Mikä kunnon poika! — sanoi hänen äitinsä. — Minä rakastan häntä kuin omaa lastani, kuin sinua. — Ja hän otti Tertun käden käteensä, veti Tertun luokseen ja suuteli häntä hellästi.
Terttu jäi istumaan äitinsä vuoteen laidalle, katse tuijottaen akkunaan.
— Mitä sinä olet tänään niin kovin miettiväinen? — kysyi äiti.
— Enhän minä, — vastasi Terttu ja koetti hymyillä iloisesti, mutta nousi samalla paikaltaan, sanoen: — Luulen, että Hilma jo on kattanut pöydän minulle. Saanko kohta tuoda sinullekin?
— Syö nyt sinä ensin! — sanoi äiti. — Tulet sitte syötyäsi istumaan viereeni, kun minä syön.
— Hyvä on! — vastasi Terttu ja poistui huoneesta. Ja hänen ajatuksensa olivat ihastuneina kiintyneet äidin kertomaan uneen. Oi, jospa todellakin. Mutta mitä joutavia. Haaveita, haaveita!
* * * * *
Päivällisensä syötyään vei Terttu ruo'an äidilleen ja istui tunnin ajan hänen luonaan tarinoiden.
— Tiedätkö mitä, — sanoi äiti, — minä luulen, että Toini ja tohtori
Aulanko rakastavat toisiaan.
— Kuinka niin? — kysyi Terttu.
— Kun he, tohtorin viime kerralla täällä käydessä, seisoivat vuoteeni vieressä, toinen toisella, toinen toisella puolella, ja katselivat toisiaan niin hellästi, niin tulin paikalla ajatelleeksi, että noista kahdesta varmaan tulee pari, — jutteli Tertun äiti.
— Kaikkia sinä nyt olet huomaavinasikin, — naurahti Terttu.
— Ja minä en malttanut tänään olla viittaamatta vähän sinnepäin
Toinille itselleen, — jatkoi rouva Alanne.
— Voi, voi! Kun et vain loukkaisi Toinia, — lausui Terttu. — Hänhän on niin kovin hienotunteinen.
— Enhän minä mitä! — puolustihe äiti. — Sanoin vain Toinille, että rakastan Aulankoa paljon, ja ihmettelin, miks'ei hän, niin kelpo mies, mene naimisiin.
— Mitäs Toini?… — kysäsi Terttu.
— Punastui vain, vaan ei sanonut mitään, — selitti äiti. — Siitä minä sen heti ymmärsin ja luulenpa, että he jo ovat kihloissakin.
— Olisihan se hyvä, — lausui Terttu. — Tohtori saisi Toinista kunnon vaimon ja olisin kovin iloinen, että Toini siten tulisi turvatuksi ja varmasti onnelliseksikin.
— Semmoisen miehen minä soisin Toinille, — sanoin minäkin hänelle silloin, — jatkoi rouva Alanne.
— No? — kysäsi Terttu taas.
— Silloin Toini vain hymähti ja sanoi: — "Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet". Mutta hänen hymynsä oli niin onnellinen. Kyllä he varmasti jo ovat kihloissa, — vakuutti rouva Alanne.
— Ehkäpä sen sitte kohta saamme julkisestikin kuulla, — lausui siihen
Terttu.
— Milloinkas sitte sinun vuorosi tulee? — jatkoi hänen äitinsä, joka pitikin puhelua Toini Syvärin ja tohtori Aulangon väleistä vain jonkinlaisena alkusoittona tähän kysymykseen.
— Ei milloinkaan, — vastasi Terttu siihen ja niin varmasti, että hänen äitinsä silmät kävivät pyöreiksi.
— Mitäs sinä sitte ai'ot tehdä? — kysyi äiti hiukan pelokkaalla äänellä.
— Ai'on ruveta kotiopettajattareksi, — vastasi Terttu. — Hankin jo paikkaakin itselleni, — jatkoi hän, mutta tehden tämän tunnustuksensa puoleksi leikin sävy äänessä, niin ettei äiti tietänyt, oliko se totta vai leikkiä.
— Eihän sinun asiasi toki niin hullusti liene? — kysäsi äiti.
Tuommoinen tyttö kuin sinä…
— Niin se vain on, — vakuutti Terttu. — Ei siinä merkitse mitään, minkälainen tyttö sitä on. Köyhä voi joutua naimisiin yhtä hyvin kuin rikaskin, vaikka jälkimäisellä ehkä on enemmän "etuja" puolellaan. Mutta minkälainen siitä tulee avioliitto, se on toinen kysymys. Mitä minuun tulee, niin sekin on vielä kysymys, minkälainen tyttö minä olen.
— Mitä sinä nyt joutavia rupatat! — koetti äiti Terttua rohkaista. — Niinkuin en minä olisi Laurin omasta suusta kuullut, mitä hän sinusta ajattelee.
— Laurin?! — kysyi Terttu nyt, silmät pyöreinä. — Mitäs hän?…
Onkos hän sinulle mitään puhunut?
— Eipä tiedä. Aina vähän, — sanoi äiti salaperäisesti.
— Älä viitsi, äiti! — sanoi Terttu. — Pahaa minusta hän ei ole voinut sinulle sanoa, sen kyllä tiedän, mutta mistään muustakaan hänellä ei ole ollut aihetta keskustella sinun kanssasi minusta, — jatkoi Terttu.
Ja hänen äitinsä ymmärsi siitä hyvin, mitä Terttu tarkoitti.
— No, no! — lausui äiti, koettaen haihduttaa Tertun pahastumisen. — Enhän minä sillä muuta tahtonut sanoakaan, kuin että hän kehui sinua niin vakavaluontoiseksi, joka suhteessa niin kunnon tytöksi, että semmoisia tähän maailman aikaan enää harvoin tapaa ja ettei voi olla antamatta sinulle mitä suurinta arvoa ja että todellakin täytyy sinua kunnioittaa ja rakastaa.
— H-h! — hymähti Terttu osaksi hieman pilkallisesti, mutta osaksi myöskin leikillisesti. Jos ne todellakin olivat Laurin sanoja, ajatteli hän, niin olihan se paljon sanottu. Tuota viimeistä sanaa: "rakastaa" hän sydämessään kuitenkin kovin epäili, varsinkin kaiken sen jälkeen, mitä hän sinä päivänä oli kuullut. Eikäpä Lauri koskaan sitä ollut hänelle itselleen sanonut selvin sanoin, tuskinpa tulisi sanomaan. Eikäpä tiedä, mitä Terttu nyt siihen Laurille vastaisi, elleivät asiat olleet toisin, kuin Helmin sanoista saattoi päättää. Jotakin selvyyttä tähän pulmaan oli varmaankin tuova seuraava kohtaaminen Laurin kanssa.
Tertun siellä istuessa äitinsä huoneessa soikin eteisen kello ja Lauri tuli kotia. Terttu nousi paikaltaan ja meni salin ovelle. Siinä hän kuuli, että Lauri kysyi Hilmalta, onko "neiti" kotona. Terttu siitä päätteli, että Lauri ehkä tahtoi tavata häntä. Ehkä hän nyt jollakin lailla tahtoi tiedustella Helmin ja Tertun välejä, ehkäpä selittääkin jotakin. Terttu kovin kaipasi tuota selitystä, mutta samalla tunsi myöskin omituista halua karttaa tuota kohtausta Laurin kanssa aivan kuin olisi peljännyt edeltäpäin sen seurauksia. Tämän johdosta hänen sydämensä rauhoittui, kun kuuli, että Lauri meni huoneeseensa tulematta edes saliin tahi Hilmankaan kautta pyytämättä saada puhutella "neitiä".
Sinä iltana Terttu todellakin karttoi tapaamasta Lauria. Hän kuuli Laurin kävelevän edestakaisin huoneessaan, kuulipa hänen pari kertaa avaavan huoneestaan saliin vievän oven, arvattavasti katsoakseen, oliko Terttu siellä tavattavissa, mutta Terttu koetti olla niin paljon kuin suinkin äitinsä luona ja hän tiesi, että Lauri silloin ei tahtonut tulla sinne heitä häiritsemään. Työ nähtävästi ei Laurilta sujunut.
Illemmällä palasi Toini ja silloin meni Terttu ruokasaliin. Toinin ollessa äidin luona pujahti Terttu kuultuaan Laurin astuvan eteiseen, jopa nähtyään Laurin katsovan ruokasaliinkin, sieltä keittiöön. Terttu ilmeisesti tahallaan ei sinä päivänä tahtonut puhutella Lauria ja sen Lauri nyt selvään huomasikin. "Mutta huomatkoon!", ajatteli Terttu itsekseen. "Minäkin olen nyt jotakin nähnyt ja tiedän jotakin. Ajatelkoon sitä asiaa nyt pitemmänkin aikaa ennenkuin tulee selvittämään minulle!"
Kun sitte teekin ja leikkeleet lähetettiin Laurille hänen omaan huoneeseensa, mikä tapahtui ani harvoin, niin arvasi Lauri, ettei kaikki ollut, niinkuin olla piti. Hilmalta hän tiedusteli syytä tähän ja Hilma vastasi, niinkuin oli neuvottu, että "neiti" ja sairaanhoitajatar rouvan mieliksi joivat teen siellä, hänen huoneessaan.
Omituista kyllä Terttu maata pannessaan oli aivan rauhallinen. Hänestä tuntui, kaikesta huolimatta, että voitto oli hänen puolellaan, siveellinen voitto, olkoonpa niin, että kaikki muut "edut" olivatkin toisella puolella. Ja hän melkein tyynellä mielellä ajatteli rakkautensa menettämistä. "Onpa kummallista", ajatteli hän, "että tämmöisissäkin asioissa, jotka pitkän ajan ovat olleet sielun aivan kuin ainoa sisällys, syntyy tämmöisiä välinpitämättömyyden lepokohtia, rauhallisia laaksoja, joissa tuntee ikäänkuin keveämmin hengittävänsä yksinäisyydessään, kun on tuosta painajaisesta, hermojen jännityksestä, ajatusten alituisesta myrskystä päässyt!" Hänestä ei edes tuntunut pahalta, ettei hän antanut Laurille tilaisuutta tavata häntä sinä iltana. Hänestä todellakin oli, niinkuin niin olisi ollakin pitänyt. Ehkäpä Laurikin tunsi samaa ja oli tyytyväinen lopulta, että asia oli semmoisen käänteen saanut. Näine mietteineen Terttu riisuutui ja pani maata. Omituinen mielihyväntunne valtasi hänet, kun hän vuoteessaan oikaisi jäseniään ja uni hiipi hiljaa sulkemaan hänen silmäluomensa. Muutaman hengenvedon jälkeen hänen ruumiinsa hytkähti, hän kääntyi kyljelleen ja vaipui sikeään uneen, nukkuen sitte melkein heräämättä koko yön.
Laurin huoneessa sen sijaan paloi lamppu vielä kauan. Kirjoituspöydän ääressä työ todellakaan ei sujunut, mutta hän loikoi vuoteessaan ja luki. Hän koetti koota ajatuksensa siihen, mitä katse kirjasta ammensi, mutta aina tuli muita asioita, muita kuvituksia väliin. Eikä unikaan painostanut pitkään aikaan. Siitä huolimatta hän vihdoin kello yksi sammutti tulen ja veti peitteen hartioilleen. Yksi ajatus lopulta pyöri hänen päässään:
— Huomenna on se asia selvitettävä!
Ja sitte hänkin nukkui.
Seuraavana aamuna tuli Tertun suureksi hämmästykseksi ja myöskin iloksi kirje kirkkoherra Vaaraselta, joka ilmoitti tarjokkaista valinneensa Tertun. Erityisistä syistä, joista kirkkoherra mainitsi nuoremman lapsen sairastumisen, ei Tertun kuitenkaan tarvitsisi saapua ennen seuraavan kuun alkua, — siis marraskuun 1:stä päivää, koska nyt jo oli lokakuu alulla, — mutta joka tapauksessa lupasi kirkkoherra vielä antaa asiasta lähempiä tietoja.
Terttu alussa todellakin kovin ilostui tästä kirjeestä. Olihan hän melkein pilanpäiten ja jotensakin varmana, ettei hän sitä paikkaa saisi, vastannut tuohon ilmoitukseen. Hän oli sitäpaitsi kirjoittanut vähän siltäkin varalta, että äiti kohta sattuisi kuolemaan ja hän silloin saisi menetellä aivan vapaasti. Nyt oli äiti kuitenkin vielä elossa — ja paljon muutakin oli sen jälkeen tapahtunut.. Pahin pulma oli sittenkin siinä, miten hän tämän asian ilmoittaisi äidilleen vakavalta kannalta. Olihan hän eilen kyllä jo viitannut sinnepäin, vaan varmaan äiti piti sitä vain leikinlaskuna. Mutta joka tapauksessa tuntui Tertusta koko lailla turvalliselta, että oli mihin nojautua, jos niiksi tulisi. Niin, todellakin, jos niiksi tulisi — joka suhteessa.
Terttu nyt ihan jo toivoi saavansa tavata Lauria niin pian kuin suinkin. Hän sitä toivoi siinä mielessä, että saisi neuvotella Laurin kanssa, kuinka hänen oli parhaiten meneteltävä ilmaistakseen äidilleen hankkeensa todenperään ottaa vastaan tarjottu kotiopettajattaren paikka. Muuten oli hauska nähdä, kuinka Lauri suhtautuisi tähän kysymykseen, joka hänelle oli oleva täydellinen yllätys, sillä siitä asiasta ei Terttu ollut hiiskunut hänellekään halkaistua sanaa.
Kun Lauri sitte, käytyään aamiaista syömässä ruokapaikassaan, tuli kotia ja, astuen ruokasaliin, jossa Terttu silloin sattui olemaan, kysyi häneltä suoraan, saisiko puhutella Terttua vähän aikaa kahden kesken, niin vastasi Terttu hilpeästi:
— Miks'ei?! Tule sisään vain!
Lauri astui yli ruokasalin kynnyksen ja veti jälkeensä eteiseen vievän oven kiinni. Tämä ovi pidettiin tavallisesti auki ja nyt arvasi Terttu heti, että Laurilla oli jotakin varsin tärkeätä hänelle sanottavaa "kahden kesken", koskapa pelkäsi sen kuuluvan eteisen ja salin kautta äidin huoneeseen asti, jossa Toini Syväri luki äidille.
— Saanko minä käydä suoraan asiaan käsiksi? — kysyi Lauri, kun he olivat istuutuneet, toinen toiselle, toinen toiselle puolen keskellä lattiaa seisovaa ruokasalin pöytää, jossa, aterioiden väliajalla, aina oli kaunis Tertun valmistama koruompeluinen pöytäliina.
— Tee niin hyvin! Mikä asia se sitte on? — kysyi Terttu hyvin rauhallisesti katsoen Lauria silmiin.
— Minusta tuntuu, Terttu, — alkoi Lauri, silmät pöytäliinaan luotuina ja oikean kätensä sormilla soitellen pöytää vasten, — että sinä viimeaikoina olet juurikuin vieronut minua. Onko siinä perää?
— Jos sinusta niin tuntuu, Lauri, — vastasi Terttu hyvin lempeästi, — niin kai otaksut siihen myöskin jotakin syytä olevan.
— Niin otaksunkin, — oli Laurin vastaus. — Tahtoisin siis sinulta tietää, onko se otaksumani syy oikea?
— Minä en ole tätä kysymystä nostanut, Lauri, — jatkoi Terttu. — Minun mielestäni sinun siis on sanottava, mitä sinä sillä syyllä tarkoitat?
— No niin! Minä kysyn sitte edelleen suoraan, — lausui Lauri pontevasti: — oletko sinä ollut neiti Leinikön luona tahi muuten tavannut häntä sen jälkeen, kuin hän täällä kävi sulhasensa kanssa?
— Olen — käynyt hänen luonaan, — vastasi Terttu.
— Saanko kysyä, — jatkoi Lauri: — itsestäsikö vai hänen pyynnöstään?
— Hän vei minut luokseen, kun tapasimme toisemme kadulla, — selitti
Terttu.
— Olen siis arvannut oikein, — lausui Lauri.
— Saanko minä nyt kysyä vuorostani, — alkoi heti Terttu, — miksi on minun tehtävä tämä tili sinulle, Lauri?
— Tietysti minulla ei ole vähintäkään oikeutta vaatia sinua, Terttu hyvä, tilille, eikä tietenkään sinulla ollut pienintäkään pakkoa eikä velvollisuutta vastata kysymykseeni, — ja minä pyydän sinulta rohkeuteni sydämestäni anteeksi, — puhui Lauri. — Mutta minun omatuntoni ja sydämeni vaatii tiedustelemaan sitä sinulta ja olen kiitollinen sinulle, että näin ystävällisesti minulle vastasit ja siten selvitit minulle sen seikan, josta tahdoin selville päästä.
Tertun rinnassa helähti jo pieni säälin tunteen kieli Lauria kohtaan ja hän sanoi leppoisasti.
— En minä kysymystäsi ollenkaan niin pahakseni pannut. — Ja minä toivon siis, ettet sinäkään pane pahaksesi, jos minäkin kysyn sinulta…
Terttu ei ehtinyt vielä lopettaa, kun Lauri jo vastasi:
— Olen… Minä olen käynyt häntä tapaamassa, mutta en tavannut kotona tahi hän ei ottanut minua vastaan, — jostakin syystä, — jos oli kotona. — Ja minä kävin hänen luonaan omasta tahdostani, sillä halusin ensin sillä lailla saada tietää, olitko sinä siellä käynyt.
Terttu hymähti oikein tälle Laurin suoruudelle ja sille nopeudelle, jolla hän lasketteli yhteen kyytiin koko tunnustuksensa. Se teki Terttuun oikein hyvän vaikutuksen, sillä hän tunsi, että Lauri puolestaan piti velvollisuutenaan tunnustaa kaikki. Hymähtäen Terttu kuitenkin huomautti:
— Ethän sinä edes tietänyt, mitä minä ai'oin kysyä, kun jo olit valmis minulle vastaamaan.
— Mitään muuta sinä et voinut aikoakaan kysyä, — lausui Lauri jotensakin varmasti.
— Kyllä, — vastasi Terttu. — Minä saatoin kysyä, esimerkiksi, miksi sinua niin huvittaa tahi, sanoisinko, huolettaa, kävinkö vai en Helmin luona.
— Sitä sinä, Terttu, et saattanut edes ajatella, — vastasi Lauri. Ja samalla hän itse milt'ei ällistyi ajatellessaan, mitä kaikkea noiden sanojen ja hänen vastauksensa alla saattoi piillä. Joka tapauksessa hän ei vielä vastannut niin, kuin itse ensi silmänräpäyksessä aikoi ja niin, kuin Terttu nyt saattoi otaksua hänen vastaavan, vaikka ei Lauri vastannutkaan: "siksi, että sinua rakastan, Terttu".
— Joka tapauksessa, — selitti Terttu, — minun ei suinkaan tarvinnut kysyä, kävitkö sinä Helmin luona, sillä omin silmin näin, että sinä hänen ovellansa kävit.
Lauri katsoi hämmästyneenä Terttuun ja kysyi:
— Olitko sinä siis silloin siellä?
Terttu nyökäytti vain päätään vastaukseksi.
— Nyt minä ymmärrän, — huudahti Lauri. — Sen tautta minua siis ei otettu vastaan. Sinulle siis on kerrottu kaikki, — sinä siis tiedät kaikki? — lisäsi hän vielä, katsoen kyselevin silmin Terttuun.
— Sitä en tiedä enkä voi edes aavistaa, — vastasi Terttu, joka oli keskustelun kuluessa koko lailla ilostunut ja tunsi vastaavansa Laurille monessa suhteessa tyydyttävästi, ehkä hyvinkin.
— Mutta minä tiedän, — jatkoi Lauri, — että sinulle on kerrottu ainakin mahdollisimman paljon.
— Niin, ainakin niin paljon, — sanoi puolestaan Terttu, — ettei sinun suinkaan tarvitse peljätä, että sinua muusta syystä ei olisi otettu vastaan.
— Tuosta vihjauksestasi, — huudahti taas Lauri, — huomaan varsin hyvin jo, että sinulle todellakin on kerrottu kaikki. Mutta — jatkoi hän, — hyvä on, että näin on käynyt ja että se kävi sillä lailla. Raskas kuorma, Terttu, on nyt pudonnut minun sydämeltäni.
— Todellako? — sanoi Terttu hieman ivallisesti.
— Kuinka voit sitä epäilläkään, Terttu? — kysäsi Lauri melkein pahastuneena.
— Miksi en sitä epäilisi? — kysyi Terttu vuorostaan, — jos, niinkuin sanot, olen kuullut Helmiltä kaikki.
— Tietysti, tietysti! Sinä olet oikeassa: muuhun johtopäätökseen luonnollisesti et ole voinut tullakaan hänen kertomuksestaan, — myönteli Lauri.
— Tarkoitatko siis, ettei asianlaita olekaan niin, kuin luulet Helmin sen minulle esittäneen? — uteli Terttu varovaisesti.
— Luulisin, Terttu, sinulla olevan paljonkin aihetta ainakin epäillä, ettei se ole niin, ellet suorastaan jo olisi siitä vakuutettukin — muutamista seikoista päättäen, — vakuutti Lauri edelleen.
— Vakuutettu voi olla vain siitä, minkä tietää varmaan, ja että minulla kyllä on ollut aihetta epäilemiseen, sen sinä tiedät hyvin, — vastasi Terttu.
— On ollut, — niin, se on totta. Mutta ei pitäisi olla enää, ellet ole ainiaaksi saanut minusta aivan huonoa käsitystä, — puolustihe Lauri.
— Olen aina koettanut luoda itselleni sinusta mitä parhaimman mielipiteen, siitä pitäisi sinun ainakin olla vakuutettu, — oli Tertun hieman juhlallinen vastaus. — Syy siihen, että mielipiteeni on aika ajoin horjunut, ei suinkaan liene minun.
— Myönnän sen, Terttu, myönnän, tunnustaen kaikki inhottavat menettelyni ja pyytäen sinulta anteeksi, mikäli sinä olet saanut niistä kärsiä, — puhui Lauri vilpittömästi. — Enkähän minä tätä tunnustusta, tätä anteeksipyyntöä tekisi, ellen tahtoisi olla sinun silmissäsi toisenlainen. Olisihan minulle yhdentekevä, mitä minusta sinulle puhuttaisiin ja mitä sinä minusta ajattelisit, jos sinä olisit minulle yhdentekevä, minun sydämelleni vieras. Että niin kuitenkaan ei ole asianlaita, sen kai sinä hyvinkin nyt olet tullut huomaamaan.
— Nyt? — keskeytti Terttu, pannen painoa tälle sanalle.
— Niin, — vastasi Lauri, — ellet sitä jo ennen ole huomannut.
— Olen ennen ja nyt ja aina huomannut, että todellakin kunnioituksella ja arvonannolla olet suhtautunut minuun, — otti Terttu puheen vuoron, — ja luulisin, etten muunlaiseen menettelyyn ole syytäkään antanut. Mutta luulen myöskin huomanneeni sekä sinun puheistasi — meidän välisistä keskusteluistamme — ja niistä viittauksista, jotka minulle ennen ainakin annoit ihailemaasi romaaniin että myöskin kaikesta siitä, mitä sinusta nyt olen kuullut, — niin, minä luulen huomanneeni, että, ellen juuri ole sinulle aivan yhdentekevä, niin puuttuu minusta ainakin paljon sitä, minkätähden joku toinen voi olla sinun sydämellesi paljonkin läheisempi. Sanalla sanoen: minussa ei ole sitä, mikä vastaisi sinun katsantokantaasi ja varsinkin sinun tunteitasi, sinun, sydämesi tahi, ehkä vieläkin oikeammin sanoen, sinun veresi vaatimuksia. Meidän välillämme nähtävästi ei ole sitä oikeata vaaliheimolaisuutta, eikö niin? Et voine kieltää, että olen osannut melkein asian ytimeen? — kysyi Terttu voitokkaasti.
— Minun täytyy suorastaan ihailla sinun johdonmukaista ajatuksesi juoksua, — sai Lauri sanotuksi pitkänlaisen vaitiolon jälkeen, sillä hän oli todellakin joutua ymmälle Tertun rohkeasta, mutta sattuvasta johtopäätöksestä. — Ihailuni kuitenkaan ei ole aivan täydellinen, — jatkoi Lauri, — koskapa et ole oivaltanut ottaa huomioon, ensiksikin, että ehkäpä juuri syvästä arvonannosta sinua kohtaan minun on täytynyt useinkin tukehduttaa tahi ainakin olla ilmaisematta sinulle kaikkia vereni vaatimuksia ja, toiseksi, että nuo samat vaatimukset ovat ajan mittaan voineet hiljakseen syntyä ja kasvaa — mikä ei ole ollenkaan minun katsantokantani kanssa ristiriidassa, — jopa käydä niin voimakkaiksi, että sinä, Terttu, olet saattanut tulla ja tullutkin sydämelleni paljon lähemmäksi, kuin joku toinen, niin, — läheisemmäksi, kuin kukaan muu. Ymmärrätkös minua nyt, Terttu? — kysyi Lauri ja näytti kuin hän olisi katsonut voiton olevan hänen puolellaan.
— H-h! — oli vain lyhyt vastaus, joka pääsi Tertun huulilta, — tuo samainen pieni äännähdys, jolla oli niin äärettömän monta vivahdusta ja todellakin ilmaisi enemmän kuin pitkä, monisanainen lause.
— Etkö vastaa minulle sen enempää? — kysyi Lauri jälleen pitkähkön äänettömyyden jälkeen. I
— Ajattelen vain, — vastasi vihdoin Terttu, joka sillä välin oli ottanut liiviinsä piiloittamansa, kirkkoherra Vaaraselta saamansa kirjeen esille, pidellen sitä käsissään, — että aika ja olosuhteet ja kaikellaiset tilapäiset seikat voivat usein muuttaa, jopa haihduttaa ja rikkoa lujimmiksi, pyhimmiksi uskotut tunteet. Ja että niin voi käydä pitkienkin aikojen kuluttua, avioliiton siteittenkin yhdistämäin henkilöjen kesken, jonkun odottamatta heidän keskuuteen ilmestyvän vanhan taikkapa uudenkin tuttavan kautta, sitä et voine sinäkään, Lauri, kieltää muistamalla juuri sitä teosta, jonka minulle aikoinasi suosittelit luettavaksi. Jos taas niin käy, niin onhan se kaikille mitä säälittävin kohtalo. Ja niin voi aina helpommin käydä, jos jommalla kummalla taholla semmoinen vanha tuttava on olemassa, jonka uudelleen ilmestymistä on syytä epäillä.
— Siinä siis se pulma?! — lausui Lauri alakuloisesti ja hän oli suorastaan kuin puulla päähän lyötynä, kun nyt hänen omat väitteensä ja mielipiteensä osoitettiin hänelle itselleen sitovina todisteina. "Helmikö siis on ainaisiksi ajoiksi joutunut esteeksi Tertun ja minun välille?" — ajatteli hän itsekseen ja juuri tämä ajatus sisältyi, vaikka hämärämmin, hänen Tertulle lausumiinsa sanoihin. Ja Lauri tunsi selvästi syyllisyytensä ja teoistaan nyt saamansa rangaistuksen?
— Niin, — sanoi Terttu, — mutta niin hiljaa, niin hiljaa, että se oli kuin vienoin surullinen huokaus.
— Eikä siitä millään keinoin pääse? — oli Laurin seuraava, milt'ei epätoivoinen kysymys.
— En tiedä, en tiedä, — toisti Terttu. Ja hänen vastauksestaan kaikui myöskin epätoivon sävel.
Samassa heitti Terttu kirkkoherra Vaarasen kirjeen Laurin eteen ja sanoi:
— Lue tuo!
— Mikä se on? Mistä se on? — huudahti Lauri siepatessaan kirjeen käteensä.
Ja Terttu huomasi selvään, mitä Lauri sen kirjeen suhteen epäili. Hän huomasi myöskin, että Lauri siitä kirjeestä odotti jotakin ratkaisevaa siinä asiassa, jota he keskenään vastikään olivat käsitelleet. Siitä saattoi Terttu päättää, kuinka tärkeä tämä asia Laurille joka tapauksessa oli. Terttu kuitenkaan ei vastannut mitään Laurin viimeiseen kysymykseen, vaan antoi hänen rauhassa lukea tahi oikeammin, ahmia kirjeen loppuun.
— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Lauri, katsellen Terttua kummastellen silmiin.
— Juuri sitä, mitä se on: olen suostunut ottamaan vastaan kotiopettajattaren paikan kaukana Karjalassa, — vastasi Terttu.
— Minä en ymmärrä sittenkään. Minkä johdosta? Milloin olet sinne kirjoittanut? — kysyi Lauri.
Terttu selitti kaikki niinkuin asia oli, että hän oli vastauksensa,
Vaarasen ilmoituksen johdosta, lähettänyt juuri samana aamuna, kuin
Lauri saapui ja että tämä kirje nyt oli tullut tänä aamuna.
— Todellako samana aamuna, jolloin minä tulin?! — ihmetteli Laurikin tuota omituista yhteensattumaa. — Ja sinä ai'ot lähteä? — kysyi hän epäillen ja melkein paheksuvalla äänen painolla.
— En ole äidille vielä puhunut mitään tästä asiasta, — vastasi
Terttu. — Hän ei edes tiedä, että olin sinne kirjoittanut.
— Mikä ihme sinun päähäsi pälkähti? — huudahti Lauri. — Sinä et saa lähteä. Se on mahdotonta. Sinä et voi sinne lähteä!
— Ja miks'en? — kummasteli Terttu. — Äiti voi kuolla hyvinkin pian ja silloin juuri voin sinne lähteä, täytyy minun lähteä. Silloin ei ole mitään estettä, vaan päinvastoin. Asiat ovat Jumalan tahdosta kääntyneet näin minun hyväkseni, — lisäsi hän vielä.
Ja Lauri ymmärsi hyvin, mitä tämä viimeinen lisäys sisälsi.
— Tämäkö sitte on sinun vastauksesi minulle, Terttu? — kysyi hän, nousi paikaltaan ja meni ikkunan luo, josta katsoi ulos pihalle. Hän ikäänkuin tahallaan jätti Tertun miettimään asiaa.
Terttu nousi myöskin ja jäi seisomaan pöydän ääreen. Lauri oli heittänyt kirjeen pöydälle. Terttu otti ja pisti sen jälleen piiloon liiviinsä.
— H-h! — oli taaskin vain se pieni äännähdys, joka pääsi Tertun huulilta.
Mitä se merkitsi, sitä hän tuskin itsekään voi sillä hetkellä selittää.
Hän ei ollut varma siitä, kuuliko Lauri edes sen.
Samassa ra'otti Toini ovea ja pyysi Terttua tulemaan äitinsä luo.
— Minun täytyy mennä, — sanoi Terttu ja poistui. — Anteeksi! — lisäsi hän vielä mennessään Lauriin päin kääntyen.
Kun Terttu kulki salin läpi ja astui äitinsä huoneeseen, kuuli hän, että Laurikin tuli pois ruokasalista, meni omaan huoneeseensa ja sulki oven.
V.
Sen jälkeen vieri muutama vuorokausi ilman mitään erikoisempia tapahtumia. Niinkuin luonnossa aurinko nousee ja laskee, päivä ja yö vuorottelevat, mutta ilma tuntuu aivan kuin pysähtyneen raukeaan odotukseen, seisovan paikallaan välinpitämättömissä mietteissä, niin kului elämä ulkonaisesti tämänkin kertomuksen henkilöiden oloissa. Ulkonaisesti, — niin. Vaan sisällisesti, toisten huomaamattomissa kätköissä, sydänten syvimmissä sopukoissa taistelivat tunteet valtavalla voimalla ja aivojen ahtaimmissakin lokeroissa myllersivät ajatukset ehkä rajummin kuin koskaan ennen. Niin oli laita ainakin kahden, kolmen, jopa neljänkin heistä, joiden elämän langat sallima näin kohtalokkaalla tavalla oli kietonut yhteen.
Terttu ja Lauri tapasivat kyllä joka päivä toisensa kuin ainakin tuon ruokasalissa tapahtuneen kohtauksen jälkeen, mutta mitään lisäselvityksiä ei nyt enää seurannut. Kaikki kävi tavallista, tutunomaista latuaan. Eivät he olleet toisilleen vieraammat eivätkä lähemmätkään.
Olihan Lauri nyt vihdoin kuitenkin tunnustanut Tertulle rakkautensa selvin sanoin ja tämä seikka tuotti Tertulle suurta sisällistä tyydytystä. Olipa hän miltei tyytyväinen koko heidän keskustelunsa kulkuun eikä loppupäätöskään häntä juuri ollenkaan huolettanut, vaikka hänen vastauksensa oli jäänyt avoimeksi, puolinaiseksi, jopa koko lailla kieltäväksikin. Ainakin saattoi Lauri sen kieltäväksi käsittää Tertun arvelujenkin mukaan, ehkäpä todella käsittikin, päättäen siitä, ettei hän tähän kysymykseen ollenkaan näinä päivinä kajonnut.
Lauri näkyi kaikin voimin koettavan syventyä työhönsä. Hän kävi määrätyillä tunneillaan ruokailemassa, mutta palasi pian taas kotia ja istuutui työpöytänsä ääreen, jopa illatkin kulutti, joko siinä tahi vuoteessaan lukemalla, myöhään yöhön saakka. Joku uusi korrehtuuriarkki hänelle tuotiin tarkastettavaksi, mutta niitä ei hän enää tarjonnutkaan Tertulle luettavaksi sen jälkeen kuin oli häneltä saanut aikaisemmin hänelle antamansa takaisin, — kyllä luettuina, jopa sillä huomautuksellakin että johdanto Tertun mielestä oli erittäin mielenkiintoinen ja arvokas. Laurista tuntui siltä kuin hän sydämensä asialle olisi tehnyt huonon palveluksen tutustuttamalla Terttua Goethen romaanin ja hänen oman sitä käsittelevän väitöskirjansa ja siten myös omien ajatustensa salaisuuksiin ja sen tauttakin hän katsoi edullisemmaksi olla enää antamatta jatkoa Tertulle luettavaksi. Hän ei edes tullut ajatelleeksi sitä, että Terttu saattoi käsittää tämän asian niin, ettei Lauri enää tahtonut osoittaa minkäänlaista huomaavaisuutta Tertulle siinä suhteessa, hänen mielipiteilleen, hänen mielenkiinnolleen työn edistymiseen nähden.
Tämä seikka ei Tertulta suinkaan jäänyt huomaamatta, sillä hän tiesi kyllä, milloin Laurille korrehtuuria tuotiin. Sitä paitsi Lauri puheessaankaan Tertun kanssa tuskin koskaan enää kajosi tähän lempiaineeseensa niinkuin ennen. Mutta näiden huomioittensa ohessa teki Terttu vielä senkin havainnon, että Lauri kotona istumisellaan ikäänkuin tahtoi haihduttaa Tertun mahdolliset epäluulot siitä, että hän olisi kaupungilla käydessään etsinyt yhtymistä tuon toisen tuttavan kanssa. Terttu tosin ei ollut varma siitä, että asia Laurin puolelta todellakin oli niin, ja hän arveli kyllä, että se saattoi olla hänen omaa luulotteluaankin, pelkkää hänen oman mielikuvituksensa tuotetta, mutta joka tapauksessa Laurin kotona istuminen teki häneen tämän vaikutuksen ja sekin häntä koko lailla tyydytti. Tämä tyydytys korvasi suuressa määrin sen loukkauksen tunteen, jonka hänessä aikaan sai se, ettei Lauri enää tuonut hänelle väitöskirjansa korrehtuuriarkkeja luettaviksi.
Rouva Alanteen luona Lauri kävi nyt harvemmin, mutta tiedusteli kyllä hänen vointiaan ja lähetti hänelle terveisensä sekä Tertun että Hilman kautta. Mitään muutosta rouva Alanteen terveyden tilassa oikeastaan ei ollut huomattavissa, ei parempaan eikä huonompaan päin, ja ainaisilla strofantti-tipoilla tohtori Aulanko koetti ylläpitää asiain tilaa niin tunnollisesti ja niin kauan kuin suinkin. Välistä hän rohkaisi potilaansa mieltä huomauttamalla, että jahka tästä talven yli päästään, niin tuovat kai kevät ja kesä varmaankin melkoisen parannuksen, varsinkin jos rouva Alanne voisi päästä jollekin terveelliselle ylänköseudulle. Tietysti tohtori Aulanko näön vuoksi mainitsi Nauheiminkin ja Norjan tunturit, vaikka hän hyvin tiesi, että sinne pääsy aineellisten esteiden takia hänen potilaalleen oli mahdottomuus ja että ehkä muutenkin, jo pitkän matkan tähden, käynti noissa terveydenhoitopaikoissa olisi pikemmin voinut jouduttaa, kuin viivyttää loppua. Rouva Alanne pudisteli kuitenkin hiljakseen päätään hyvänsuovalle lääkärilleen ja kaikista tuntui, että hän itsekin alkoi olla vakuutettu, ettei hän enää talven yli jaksaisi elää. Kaikessa hiljaisuudessa herttainen, uskonnollismielinen Toini puolestaan koetti varovasti valmistaa rouva Alannetta hänen viimeistä matkaansa varten ja Toinin mieltä ylentävien puheitten ja hartauslukemisten nojalla alkoi ennen niin elämänhaluinen sairas siihen ajatukseen tottua ja rauhallisesti odottaa, mitä tuleman piti. Silloin tällöin hän jostakin tapahtumasta vielä huomattavasti ilostui ja osoitti olevansa mukana tämän maailman menossa. Niinpä, kun hän yht'äkkiä huomasi tohtorinsa ja sairaanhoitajattarensa sormissa kihlasormukset, oikein sydämensä pohjasta riemuitsi ja onnitteli heitä, vakuuttaen, ettei se ollut hänelle lainkaan mikään yllätys, että hänen silmänsä jo aikoja sitte oli heidän välinsä huomannut ja että tiesi niin pitävänkin käydä. Samalla hän sanoi kadehtivansa niitä, jotka vielä saavat alkaa elämänsä ja tavoitella onnea. Onni muka useimmiten on petollinen, mutta elää on silti ihana semmoistakin onnea etsiessä. Ja hän toivotti kihloissa oleville pitkää, kestävää, pettämätöntä onnea.
Tämä nyt julkiseksi käynyt kihlaus tietenkin johdatti rouva Alanteen ajatukset hänen oman tyttärensä kohtaloon ja hänen ja Laurin välisiin suhteisiin, joita hän sairasvuoteeltaan edelleen hellittämättä seurasi, mikäli se oli hänelle mahdollista. Luonnollisesti hän ei voinut olla huomaamatta sitä höltymisenkään tilaa, joka nyt Tertun ja Laurin välille oli tullut, vaikkei hän sitä asiaa suorastaan puheeksikaan ottanut. Helmin jutun vaikutuksesta tähän herpaantumiseen hän tietysti ei ollut saanut vähäistäkään vihiä. Mutta tuo Tertun kerran leikillä äidilleen ilmaisema aikomus ruveta kotiopettajattareksi antoi sairaalle kuitenkin silloin tällöin ja varsinkin nyt ajattelemisen aihetta, jopa hän siitä asiasta muutaman kerran rupesi puhelemaankin tyttärensä kanssa. Ja kun Terttu siitä huomasi, että se ajatus äitiä vaivasi, niin täytyi hänen vakuuttaa, ettei siinä jutussa oikeastaan perää ollut paljon mitään. Näin ollen oli Tertun pakko kokonaan sivuuttaa aikomuksensa ilmaista äidilleen, että oli kirjoittanut kirkkoherra Vaaraselle ja että sieltä jo oli saanut tarjouksenkin. Ja kun Terttu puolestaan aina väisteli äidin viittauksia hänen ja Laurin suhteisiin, niin ei rouva Alanteenkaan auttanut muu, kuin jättää se asia sikseen.
Oikeastaan tuo kirkkoherra Vaarasen kutsumuskirje Tertulle oli jotensakin pulmallinen seikka äidin sairauden tähden. Sitä puolta oli Terttu kovin vähän ajatellut vastatessaan Vaarasen sanomalehti-ilmoitukseen, mutta se johtui siitä, että Terttu oli melkein vakuutettu, ettei sitä paikkaa saisi. Nyt tuo niin ajattelemattomasti tehty teko kuitenkin sai näin vakavan, jopa pulmallisen ja kohtalokkaankin käänteen. Pulmallinen oli tämä juttu juuri äidin sairauden ja kohtalokas — Laurin tulon tähden. Miten oli siitä lopullisesti selviydyttävä, sitä oli Tertun kovin vaikea ratkaista. Mutta hän jätti kaikki Jumalan käsiin. Muutahan ei ollut tehtäväkään. Äidille siitä ei nyt missään tapauksessa voinut puhua. Ja mitä oli seuraava siitä, että Lauri sen asian jo tiesi, sen saisi hän varmaankin kohta nähdä — lopullisesti. Jonkun vaikutuksen oli se jo Lauriin tehnyt, siitä oli Terttu, kaikista asioista päättäen, selvillä.
* * * * *
Eräänä päivänä, kun Terttu oli mennyt kaupungille asioilleen ja Hilma juoksi eteisen ovea aukaisemaan, ilmestyi rouva Alanteen asunnon eteiseen Helmi, joka kuultuaan, ettei Terttu ollut kotona, käski Hilman tiedustelemaan, voiko rouva Alanne ottaa hänet vastaan. Tämän kysymyksen johdosta saapui pian Helmin puheille Toini, tuoden hänelle vastauksen, että rouva Alanne kyllä muutamaksi minuutiksi oli tavattavissa, koska Helmi oli niin ystävällinen ja muisti häntä, mutta, niinkuin sanottu, kauan ei ollut hyvä sairasta rasittaa. Helmillä oli kaunis neilikkakimppu paperiin käärittynä ja hän sanoi, ettei hänellä ollut aikomustakaan kauan viipyä, tahtoi vain antaa "tädille" kukkasensa ja kysyä, kuinka hän jaksoi. Niinpä sitte Toini saattoi Helmin potilaan luo, joka ihastui sekä vieraan tulosta että hänen tuomistaan kukkasista, jotka oitis saivat paikkansa maljakossa ja yöpöydällä vuoteen vieressä.
Helmi noudattikin tarkasti määräystä, ei puhunut paljoa ja minkä puhui, niin lausui kaikki varovasti ja lopuksi ilmaisi ilonsa, että sai "tätiä" nähdä ja toivotti hänelle täydellistä parantumista. Kiittäessään tästä ystävällisyydestä, rouva Alanne ei saattanut olla lausumatta ihastustaan Helmin kauneuden ja hänen tyylikkään pukunsa johdosta.
— Herranen aika! — hoksasi rouva Alanne. — Minähän en edes toivottanut sinulle onnea. Sinähän myöskin olet kihloissa, — lisäsi hän ja tarttui vielä Helmin käteen.
— Pyh! — vastasi siihen Helmi. Se on jo niin vanha juttu, että olen sen jo itsekin unhottanut.
— Mutta nyt ei saa enää liiaksi innostua, — tuli Toini väliin ja taputti rouva Alannetta olkapäälle.
— Minä menen, minä menen, — vakuutti Helmi, hyvästellen. Ja Toinille sanoi hän, kun Toini aikoi saattaa häntä eteiseen: — Minä kyllä yksin löydän tien poiskin täältä. Istu vain rauhassa tädin luona! — Ja hän sulki väkisin oven jälkeensä, jättäen Toinin rouva Alanteen huoneeseen ja mennen yksin eteiseen. Hilma oli sillä välin poistunut keittiöönsä.
Eteiseen tultuaan Helmi yht'äkkiä pysähtyi Laurin huoneeseen vievän oven kohdalle, kallisti päätään ja kuunteli. Lauri oli kotona. Silmänräpäyksen mietittyään hän hiljaa kolkutti ovelle.
— Sisään! — kuului vastaus.
— Saako todellakin tulla? — kysyi Helmi kuiskaten, raottaessaan ovea.
— Minä luulin, että se oli palvelija, — vastasi Lauri, nousten kirjoituspöytänsä äärestä, jossa työskenteli paitahihasillaan, ja veti tuolin selkäimellä olevan takkinsa päälleen.
— Ihanko todella? — kysäsi Helmi hilpeästi, vaikka hieman pilkallisesti ja astui huoneeseen, sulkien, oven.
— Mikä on käyntinne tarkoitus? — kysyi Lauri nyt vuorostaan, mutta hyvin juhlallisesti ja oikaisten vartalonsa.
— Kuule! Sovitaan pois, Lauri! — sanoi Helmi ja ojensi kätensä
Laurille.
Lauri ojensi verkalleen, ikäänkuin epäröiden kätensä, sanoen:
— En luule itselläni olevan oikeutta evätä, mutta minua kuitenkin kummastuttaa…
Helmi puristi Laurin kättä, keskeyttäen hänen lauseensa:
— Kiitos! — Minun suhteenihan sinua ei tarvitse kummastuttaa mikään, — lisäsi hän, katsoen Lauria veitikkamaisesti silmiin: — Tunnethan minut hyvin — vanhastaan.
Lauri todellakin tunsi kaikesta: puheesta, äänestä, käytöksestä Helmin samaksi, mikä hän oli ollut — ennen.
— Uudistan vielä äskeisen kysymykseni: mikä on tämän käynnin tarkoitus? — lausui Lauri, välttäen nyt ilmeisesti teitittelemistä ja myöskin sinuttelemista, vaikka Helmi alkoi sinuttelemalla häntä.
— Sen saat ehkä kohtakin tietää, mutta nyt en voi sitä sinulle sanoa, — vastasi Helmi kiehtovasti ja tarttui molemmin käsin Laurin takin ryntäisiin, lähentäen kasvonsa aivan likelle Laurin kasvoja, niinkuin olisi tahtonut sanoa: — "Ota ja suutele!"
Samassa helähti eteisen kello ja molemmat hätkähtivät, edeten toisistaan.
— Se on Terttu! Mutta tulkoon! Minulla ei ole häneltä mitään peljättävää, — kuiskasi Helmi. — Toivottavasti ei sinullakaan? — lisäsi hän vielä, katsoen Lauriin ja ikäänkuin rohkaisten katseellaan Lauria, jonka hän huomasi rypistävän otsaansa.
Lauri ei vastannut mitään, vaan kääntyi ja astui muutaman askeleen pöytäänsä kohti.
He kuulivat sitte, että Hilma tuli ovea aukaisemaan ja kertoi vieraan käyneen, — saman neidin, joka kerran oli käynyt sulhasensa kanssa. Terttu ällistyi ja, kun Hilma oli poistunut, jäi hän vielä kotvaksi eteiseen.
Terttu oli, kaupungilla liikkuessaan, nähnyt Helmin kulkevan vähän matkan päässä hänestä kadun poikki ja Tertusta oli aivan tuntunut, että Helmi oli nähnyt hänet, mutta jostakin syystä karttanut häntä. Salaman nopeudella leimahti nyt Tertun päähän ajatus, että Helmi oli tahtonut käyttää tätä Tertun poissaoloa hyväkseen, käydäkseen, niinkuin oli uhannut, Tertun äitiä tervehtimässä ja samalla, jos siihen tilaisuutta olisi, tavatakseen Lauria. Nyt tämä Tertun otaksuminen näyttäytyikin oikeaksi. Sen vuoksi Terttu kotvasen viivähtikin mietteissään eteisessä ja ihmeekseen, joka melkein oli saada hänen sydämensä sykinnän taukoamaan, kuuli hän Helmin äänen Laurin huoneesta:
— Minä olen muuttanut Topeliuskadun 19: teen, porras C, neljäs kerros, ovi vasemmalle. Siitä ei tiedä kukaan. En ole tahtonut kirjoittaa sinulle ja pyytää sinua luokseni, — ei koskaan tiedä, kenen käsiin kirjeet voivat joutua ja herättää epäluuloa. Eikä minulla ole ollut onni tavata sinua ulkonakaan pyytääkseni sinua tulemaan. Kuule! Tulethan? Sinun pitää tulla!
— En tiedä. En luule — en, — kuuli Terttu Laurin vastaavan.
— Ellet tule, ei tiedä kuinka minun käy, — oli Helmin intomielinen vastaus.
— En lupaa mitään, — esteli Lauri.
— Mutta tulet kuitenkin, — siitä olen varma, — kuiskasi Helmi. Ja
Terttu kuuli, että hän suuteli Lauria.
— Näkemiin siis! — kuuli Terttu vielä Helmin kuiskaavan, mutta pujahti samalla varpaisillaan pois eteisestä ruokasaliin, mennen piiloon oven taa. Sieltä kuuli hän, että Laurin huoneen ovi nopeasti avautui ja suljettiin taas, sitte avautui ovi portaille ja painettiin hiljaa kiinni. Helmi oli poistunut.
Laurin huoneesta kuului askeleita niinkuin silloin, kun hänen oli tapana mietteissään kävellä edestakaisin.
* * * * *
Kesti kauan ennenkuin Terttu siitä, mitä näin odottamatta sai kuulla, tointui niin paljon, että saattoi mennä äitinsä huoneeseen ja kuunnella siellä kertomusta Helmin käynnistä. Sisällä, kaikesta päättäen, ei tiedetty mitään, että Helmi oli poikennut Laurin huoneeseen, eikä siitä nähtävästi ollut aavistusta Hilmallakaan, joka luuli Helmin joko olevan rouvan luona tahi menneen pois. Näin ollen oli tämä merkillinen tapaus, tältä puolen, luonnollisesti pysyvä Tertun yksinomaisena salaisuutena. Toiselta puolen, arveli Terttu, eivät Helmi ja Lauri varmaankaan aavistaneet hänen olleen eteisessä ja kuulleen heidän viimeisiä sanojaan, sillä jos he olisivat luulleet hänen siellä olevan, niin epäilemättä eivät olisi hiiskuneet sanaakaan keskenään, vielä vähemmin olisi Helmi uskaltanut tehdä sitä, minkä teki. Se oli siis salaisuus, mutta mikä kauhea salaisuus. Ja mikä rohkea teko. Ja päälle päätteeksi heidän omassa asunnossaan, Laurin huoneessa, äidin ollessa sairaana, Toinin ollessa äidin luona! Lisäksi vielä niiden muutamien kymmenien minuuttien aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kuin Terttu oli Helmin kadulla nähnyt. Ja hän, Helmi, oli tullut äitiä tervehtimään, vieläpä kukkiakin tuonut, vain sillä tekosyyllä, että saisi Lauria tavata! Niinkuin hän ei olisi voinut Lauria tavata muualla? Olihan hänellä oikeus, — niin, olihan Helmillä oikeus tavata Lauria missä vain. Hänhän sanoi äärettömästi todellakin vieläkin rakastavansa Lauria. Vieläkin! Sehän on totta! Helmihän on kihloissa ja siitä huolimatta hän uskalsi! — Mutta sehän se juuri todistaa, että hän Lauria vielä rakastaa. Ja senhän hän oli sanonut Tertulle itse ihan selvään. Entä Lauri sitte?! Helmin sanojen mukaan hänkin puolestaan epäilemättä vielä Helmiä rakasti ja mahdollisesti yhtä hurjasti kuin ennenkin. Heillähän siis oli oikeus. Mikäs oikeus sitte hänellä itsellään, Tertulla, oli heitä arvostella? Tuskin mitään — varsinkin heidän "suuren kohtauksensa" jälkeen, pääkysymyksen jäädessä avoimeksi, puolinaiseksi, jopa milt'ei kielteiseksi Tertun puolelta. Sydämensä oikeus hänellä kuitenkin oli, sen hän tunsi sydän juuriaan myöten, sillä eihän tämä tapaus olisi muuten näin syvästi häneen koskenut. Hänhän rakasti sittenkin Lauria sydämensä pohjasta kaikesta huolimatta, vaikka ei Laurille silloin varmaa vastausta ollut antanutkaan. Niin, miks'ei antanut? Ehk'ei silloin tätä olisi tapahtunutkaan? Ehkä Lauri silloin ihan jyrkästi olisi Helmille vastannut, ehkäpä suorastaan poiskin ajanut? Hänhän, Terttu, siis itse oli syypää kaikkeen, kaikkeen! Ja kentiesi hän nyt oli kadottava Laurin ainiaaksi, ainiaaksi?! — Tästä tuli Terttu miltei täydellisesti vakuutetuksi, kun Lauri, päivällisen syötyään, vain vähäksi aikaa käväisi kotona ja sitte oli poissa koko illan. Sitähän ei ollut tapahtunut pitkään, pitkään aikaan. Ja jos Lauri jossakin ennen iltaisin kävi, niin mainitsi hän siitä edeltäpäin Tertulle. Nyt meni eikä sanonut muuta kuin Hilmalle vain ilmoitti, ettei hänelle tarvinnut huoneeseen mitään syötävää tuoda. Oli siis varma, minne hän meni. Hän ei voinut mennä muualle, kuin Helmin luo, joka nyt oli muuttanut toiseen paikkaan, ehkäpä juuri voidakseen siellä paremmin olla Laurin kanssa kahden kesken.
Voi, Jumala, Jumala! Eihän uskalla kaikkea edes ajatellakaan!
* * * * *
Nämä tapahtumat vaativat Tertulta sinä iltana ääretöntä henkistä voimain ponnistusta, ettei äidilleen, Toinille eikä edes Hilmalle tulisi ilmaisseeksi, mitä hänen sielunsa pohjalla liikkui. Syyttäen väsymystä halusi hän käydä maata niin aikaiseen kuin suinkin. Hän tahtoi olla yksin, — yksin ajatustensa kanssa, jotka rajumyrskynä kohisivat hänen aivoissaan, — yksin tunteittensa kanssa, jotka värisyttivät hänen hermojansa ja joka silmänräpäys uhkasivat avata kyynelten sulut päästääkseen vedet tulvimaan hänen hehkuville poskilleen. Unhotusta! Unhotusta! Unta! Lepoa! Mutta turhaan hän rukoili. Sydämen rauha oli poissa. Säälimätön oli yötär. Ei lähettänyt unetarta kylvämään levon hienoja hahtuvia Tertun itkettyneiden tummien silmien ripseille. Rauhattomana Terttu vain heittelihe vuoteessaan kyljeltä kyljelle, kuuli kellon lyövän tunnit ja puolet. Kuuli — — eteisen oven avattavan ja Laurin tulevan kotia. Jumalan kiitos! Vihdoinkin! Eihän hän siis kuitenkaan koko yötä ollut poissa — — siellä! Olikohan Terttu ehkä sittenkin hieman nukahtanut? Ja oliko kaikki jonkinlaista houretta? Mutta olihan Helmi käynyt päivällä. Ja varma oli myöskin, että Lauri oli ollut poissa. Oliko hän —? Olivatko he —? Jumala! Jospa kaikki sittenkin olisi vain ollut unta, ilkeätä, kauheata unta vain!
* * * * *
Terttu heräsi aamulla jo hyvin varhain. Hän oli sittenkin aamupuoleen nukahtanut ja nukkunut ehkä pari tuntia. Mutta pää oli niin raskas, lepoa eivät jäsenet olleet siitä unesta saaneet. Hän nousi, alkoi hiljakseen pukeutua. Hiuksiaan laittaessaan katsahti hän kuvastimeen.
Kuinka kalpeat, kärsimysten raatelemat olivatkaan hänen muuten niin kauniit kasvonsa!