VI.
Mitä se merkitsi, että Lauri, ennenkuin meni ulos aamiaista syömään, tuli Terttua tervehtimään, tiedusteli häneltä äidin vointia, jopa tarjosi Tertulle uuden korrehtuuriarkinkin luettavaksi? Ja kaikki kävi kuin ei mitään olisi tapahtunut, jopa oli Lauri, Tertun mielestä, iloisemmankin näköinen kuin ennen moneen aikaan. Katsoi vain pitkään Terttuun ja sanoi: "Sinä näytät niin väsyneeltä tänään, Terttu!" Johon Tertulta tuli vastaukseksi vain tuo pieni äännähdys: "H-h!"
Kummallista, ettei Lauri näyttänyt väsyneeltä. Oli varmaankin nukkunut hyvin. Ja taisi nukkua tavallista kauemminkin aamulla. Niin ainakin kuvitteli Terttu mielessään.
Kuvitteli! Mitä kuvittelua se oli? Laurin puolelta oli kaikki luonnollisesti teeskentelyä, todellisen asianlaidan peittelemistä vain tuommoisilla ulkonaisilla keinoilla. Olihan Terttu itse eilen omin korvin kuullut kaikki. Ja varmaan tiesi että Lauri sen jälkeen oli, vastoin tavallisuutta, ollut niin kauan poissa. Ei se sitte ollut mitään kuvittelua lainkaan, vaan totinen tosi.
Äiti ja Toini ihmettelivät myöskin, että Terttu näytti niin väsyneeltä. Kysyivät, eikö Terttu ollut oikein terve. Itse oli eilen maata pannessaan valittanut väsymystä ja nyt todellakin näytti noin väsyneeltä. Mutta ei Terttu osannut, toisin sanoin, ei tahtonut siihen syytä selittää. Vastasi vain: "en minä tiedä, kai se menee ohi." Eikä viipynyt kauan äidin huoneessa, vaan meni askareilleen ruokasaliin.
Silloin soi eteisen kello. Hilma juoksi ovea avaamaan ja tuli kohta takaisin, tuoden Tertulle — insinööri Keitaan käymäkortin.
Terttu loi Hilmaan kummastelevan katseen ja kysyi:
— Yksinkö?
— Niin, — vastasi Hilma. — Ja herra kysyi, saisiko neitiä vähän puhutella.
— Hilma pyytää saliin, — sanoi Terttu ja alkoi hieman korjata hiuksiaan ja pukuaan.
Kotvasen kuluttua Terttu meni saliin vierasta tervehtimään.
Insinööri Keidas, samassa puvussa kuin ensi käymällään ja käytökseltään yhtä virheettömänä kuin ainakin, odotti seisten Tertun tuloa ja kysyi tervehdyksen jälkeen:
— Pyydän anteeksi, että mahdollisesti häiritsen… Voiko neiti Alanne myöntää minulle muutaman minuutin puhelua kahden kesken — kenenkään kuulematta?
Terttu katsoi häneen kummastellen ja vastasi, käden eleellä pyytäen häntä istumaan:
— Tehkää niin hyvin!
Samalla Terttu katsoi, että ovi äidin huoneeseen oli hyvin kiinni ja jatkoi:
— Vuokralaisemmekin on poissa, niin että… ei mikään estä…
Ja he istuutuivat molemmat sohvapöydän ääreen.
— Teitä ehkä kummastuttaa, neiti, — alkoi insinööri Keidas hiljaisella äänellä, — että tulen teiltä kysymään, tiedättekö te ehkä, missä minun morsiameni nykyään oleskelee?
Terttu todellakin kummastui kovin kuullessaan tuon kysymyksen ja samalla saivat hänen aivoissaan heränneet ihmeelliset ajatusyhtymät hänen sydämensä nopeasti sykkimään.
— En oikein ymmärrä, — sai Terttu lausutuksi, — ettekö siis tiedä, missä Helmi asuu?
— En, neiti, — vastasi insinööri Keidas. — En ole pitkään aikaan saanut häneltä mitään vastausta, en kirjeisiini enkä edes sähkösanomiini. Hänen vanhempiaan en ole tahtonut vielä huolestuttaa kääntymällä heidän puoleensa, kun varta vasten Helsinkiin riennettyäni Helmistä selkoa ottaakseni kuulin, että hän muutama päivä sitte oli muuttanut entisestä asunnostaan — Oulunkylään, niinkuin oli, tarkemmin osoitetta ilmaisematta, sanonut. Ymmärrätte hyvin, neiti, etten mielelläni vielä ole tahtonut kääntyä poliisinkaan puoleen ja sen tautta olen nyt ensiksi vaivannut teitä, Helmin entistä koulutoveria ja ystävätärtä, joka minullakin on kunnia tuntea. Pyydän siis vieläkin saada kysyä teiltä, neiti, tunnetteko te lähemmin Helmin osoitteen?
Terttu oli tarkkaan kuunnellut insinööri Keitaan harvaan ja hiljaan lausumaa selvitystä ja ehti jo hyvin saada siitä sen varman käsityksen, että Helmin ja insinöörin välit olivat rikkoutuneet, oikeammin, että Helmi tahtoi purkaa kihlauksensa insinöörin kanssa. Ja minkä tähden, — siitäkin oli Terttu nyt täydellisesti selvillä Helmin eilisen käynnin johdosta — Laurin luona.
— Kyllä Helmi oli eilen minun poissa ollessani käynyt täällä, — vastasi Terttu varovaisesti.
— Onko käynyt? — kysyi insinööri Keidas nopeasti ja ilostuen. —
Sittehän jo saan tietää…
— Mutta ei kukaan minulle sanonut hänen puhuneen muutostaan mitään, — jatkoi Terttu, vastaten niin, ettei hänen tarvinnut valehdella eikä myöskään ilmaista, mitä oli kuullut ja mitä tiesi.
— Etteköhän, neiti, kuitenkin tahtoisi olla niin hyvä, että kysyisitte vielä niiltä henkilöiltä, jotka puhuivat Helmin kanssa, olisiko hän ehkä sittenkin jotakin heille siitä maininnut, — pyysi insinööri Keidas melkein rukoilevalla äänellä.
— Voinhan minä, jos niin tahdotte, — sanoi Terttu ja nousi mennäkseen äitinsä huoneeseen.
Kotvasen kuluttua Terttu palasi, tuoden kieltävän vastauksen insinööri Keitaalle. Mutta samalla oli Terttu itse saanut lisävarmuuden siitä, etteivät äiti ja Toini tietäneet Helmin käynnistä Laurin huoneessa ollenkaan mitään. Äitiä ja Toinia oli myöskin suuresti kummastuttanut insinööri Keitaan tulo ja varsinkin nyt hänen tiedustelunsa Helmin asuinpaikasta.
— Sehän on kovin kummallista, — sanoi insinööri Keidas synkissä mietteissään, katse maahan luotuna, kuultuaan Tertun vastauksen. — Mutta teidän vuokralaisenne, maisteri Honkasalo? — lisäsi hän hetkisen kuluttua varovasti, tarttuen kuin hukkuva oljenkorteen.
Terttu hämmästyi ja kysäsi:
— Mitä niin?
— Minä tiedän, että Helmi ja hän ennen ovat olleet tuttuja. Ehkäpä hän sattumalta — tietäisi, — vastasi insinööri Keidas, vilahdukselta vain luoden silmäyksen Terttuun.
Terttu tunsi kalpeiden poskiensa lehahtavan punaisiksi ja vastasi nopeasti:
— Maisteri Honkasalo valitettavasti nyt ei ole kotona.
— Sepä oli kovin ikävä, — lausui insinööri Keidas suurta mielipahaa ilmaisevalla suun ilmeellä ja pään eleellä.
Terttu huomasi tästä selvään, että insinööri alkujaan ehkä oli toivonutkin Laurilta saavansa Helmistä varmemmat tiedot, kuin häneltä. Ehkäpä Keidas oikeastaan vain Lauria tavatakseen oli tullutkin. Ehkäpä hänkin aavisti ja tiesi Helmin ja Laurin väleistä paljoa, paljoa enemmän kuin ilmaisi, — paljoa enemmän kuin Terttu itsekään tiesi.
Seurasi hetkinen vaitioloa, joka ei heistä kumpaisestakaan tuntunut tukalalta, sillä he olivat molemmat vajonneet mietteisiinsä. Terttu tietenkään ei uskaltanut ryhtyä minkäänlaisiin kyselyihin, vaikka olisi halunnutkin, sillä hän pelkäsi sen kautta ilmaisevänsä oman mielialansa, joka insinööri Keitaan tulon kautta oli käynyt entistään synkemmäksi. Hän toivoi oikeastaan vain, että vieras poistuisi mahdollisimman pian. Hän ei ollut, — sen jälkeen kuin palasi äitinsä huoneesta, — muistanut edes pyytää Keidasta istumaan ja ne puhelivat seisten. Nyt olisi ollut tilaisuus pyytää insinööriä odottamaan, mutta sekin jäi tekemättä, — kentiesi aivan vaistomaisesti, ettei juttu siitäkin vielä pahenisi, jos insinööri todellakin tapaisi Laurin.
— Minun täytynee siis lähteä, — sanoi insinööri Keidas vihdoin, kumartaen Tertulle hyvästiksi. — Pyydän vielä kerran anteeksi, että olen vaivannut teitä, neiti Alanne, näin ikävällä asialla.
Terttu ojensi insinöörille kätensä hyvästiksi ja sanoi:
— Niin, se on todellakin ikävä asia, mutta toivotaan, ettei se kuitenkaan ole niin ikävä kuin miltä se näyttää.
Hän koetti muka vielä lohdutella toista onnetonta, vaikka oma sydän oli pakahtua.
— Varmaankaan Helmi ei ole jättänyt vanhempiaan yhtä tietämättömiksi osoitteestaan, kuin minut, — sanoi insinööri Keidas, joka eteisessä jo veti päällystakkia päälleen. — Onhan minulla ainakin se tie jäljellä, — lisäsi hän, nyt enää salaamattakaan suruaan Tertulta.
— Niin, luulisihan toki vanhempien tietävän, — oli Tertun jäähyväinen, kun insinööri poistui ja sulki eteisen oven.
Terttua alkoi vapisuttaa hänen ajatellessaan, että Lauri vielä saattoi tulla insinööriä vastaan, insinöörihän todeliakin myöskin saattoi epäillä jos minkälaisten suhteiden syntyneen hänen morsiamensa ja Laurin välille, ja siitähän saattoi seurata Jumala tiesi mitä. Terttu meni ruokasaliin, väänteli käsiään ja astuskeli hermostuneena edestakaisin, tietämättä, mitä oikeastaan tekisi. Ensimäinen toivo oli, että Lauri nyt palaisi niin pian kuin suinkin.
Insinöörin mentyä tuli Toini hakemaan Terttua äidin puheelle ja sekä äiti että Toini eivät voineet kylliksi ihmetellä Helmin menettelyä sulhasensa kanssa. Terttu, joka tiesi asiasta paljoa enemmän kuin he, ei juuri ollenkaan julki lausunut ihmettelyään, vaan päinvastoin seisoi melkein mykkänä heidän puhellessaan, niin että tämä Tertunkin käytös lopulta alkoi herättää äidin ja Toinin huomiota, jotka kyselevin katsein silmäilivät toisiaan.
— Mitäs sinä, Terttu? — kysyi rouva Alanne vihdoin. — Eikös tuo kaikki sinuakin ihmetytä?
— Minua ei ihmetytä enää paljon mikään, — vastasi Terttu vain hiljaa ja poistui saliin peittääkseen mielenliikutustaan.
Kotvan kuluttua tuli saliin myöskin Toini, joka otaksui, että Terttu äidin läsnäollessa ei tahtonut ilmaista kaikkea, mitä tiesi, ja toivoi, kahden kesken ollen, saavansa kuulia jotakin enemmän. Mutta Terttu oli vain itsepintaisesti vaiti ja Toini oikein kummasteli, että Terttu aivan kuin lykkäsi häntä luotaan. Jopa tuommoinen tyly käytös tuntui Toinista koko lailla oudolta.
— Sinunhan, Toini, piti mennä asioillesi kaupungille, — sanoi Terttu, kun ei puhelusta tullut mitään. — Mene nyt vain! Minä istun kotona.
— Hyvä on, — sanoi lempeä Toini ja meni takaisin rouva Alanteen huoneeseen.
Terttu ei saanut rauhaa. Hän ei tietänyt, mitä tehdä, missä olla. Häntä itseään pahastutti käytöksensä Toinia kohtaan, mutta hän ei voinut käyttäytyä toisin. Ajatukset, tunteet, kaikki oli sekaisin. Jospa edes saisi olla vähän aikaa yksin ja selvittää ajatuksiaan. Mutta mitä selvittää? Asiahan oli ihan selvä. Senhän olivat muut hänelle selvittäneet. Nyt hän tiesi kaikki tarkkaan, että asia — Helmin ja Laurin asia — oli juuri niin, kuin hän oli otaksunutkin. Ja lisäksi oli insinööri itse vahvistanut sen tiedolla, että Helmi aikoi hänet jättää ja — luonnollisesti, sitä ei enää tarvinnut epäilläkään — Laurin tähden.
Toini tuli äidin huoneesta ja salin kautta kulkiessaan sanoi Tertulle:
— Näkemiin, Terttu! Minä menen nyt sitte, mutta en minä kovin kauan viivy.
Terttu meni Toinin perästä eteiseen ja suuteli Toinia sanoen:
— Anna anteeksi, Toini, jos sinua taannoin loukkasin! Ei se ollut tarkoitukseni. Olen niin väsynyt ja hermostunut.
— Minä näen sen, Terttu kulta, — lohdutteli Toini. — Saat panna maata, kun tulen takaisin, — ja hiukan levätä. En minä kauan viivy, niinkuin sanoin. Kaarlokin taitaa tulla tänään tätiä katsomaan.
Toini meni. Terttu pistäytyi puolestaan äidin luo ja kehoitti häntä, jos mahdollista, hiukan uinahtamaan, pieni päiväuni kun muka aina niin virkisti äitiä.
— Hyvä, hyvä! — sanoi äiti. — Ole sinä vain huoleti minusta! Mene ja tee, mitä tahdot! En minä nyt ketään tarvitse.
Terttu palasi saliin jättäen oven äidin huoneeseen pikkusen ra'olleen. Vihdoinkin hän sai hieman olla yksin ja — miettiä. Miettiäkseen hän, tapansa mukaan, istuutui pienen kirjoituspöytänsä ääreen ja painoi molemmin käsin ohimojaan, joissa valtasuoni tuntui kovasti jyskyttävän.
Oi, kuinka elämä sittenkin on kurjaa, viheliäistä! Maksoiko vaivaa edes elää, kun kaikki, mitä elämästä on luullut löytävänsä kaunista, suurta ja pyhää, on vain harhakuva? Maksoiko vaivaa elää, kun ihanteet tällä lailla romahtavat maahan jalustoiltaan, kun ne päämäärät, joita varten tahtoisi työhön elämänsä uhrata, eivät kuitenkaan ole saavutettavissa ja kun ihmisen parhaimmatkin pyrinnöt palkitaan vain sietämättömillä sielun tuskilla ja kärsimyksillä?! Onnellinen se, joka ajoissa pääsee tästä murheen laaksosta ikuisen unheen hiljaisille onnen ylängöille, missä ei tunteitten tuuli käy eikä aatosten myrsky mylvi!
"Oisin kuollut kuusi-öisnä,
Kaonnut kaheksan öisnä,
Oisi en paljoa pitänyt,
Vaaksan palttinapaloa,
Pikkaraisen pientaretta,
Emon itkua vähäisen,
Ison vieläki vähemmän,
Veikon ei väheäkään."
Kuin itsestään helähti tämä Kalevalan kaunis Ainon valitus Tertun korviin.
Mutta eihän valituksesta apua! Elämä on sittenkin todellisuutta eikä unelma, niinkuin Calderon sanoo. Kun se on eletty, on se unelma kyllä, mutta kun sitä vielä elää, on se todellisuutta, — siitä ei pääse mihinkään. Kunpa pääsisi huomaamatta tästä todellisuudesta unten maille! Kunpa pääsisi ihmisten inhottavista oloista, petollisista pyyteistä pois…
Kuinka saattoikaan mitään semmoista tapahtua, kun tämä Laurin ja Helmin suhde?! Laurinko? Mutta Laurillehan voi antaa anteeksi. Hänhän on ollut vapaa, — ei mikään "sana" Tertunkaan puolelta ole häntä sitonut, vaan Helmi, hän on aivan toista! Hänhän on kihloissa ja ilkeää sittekin! Tekisi mieli oikein löylyttää häntä nyt, kun on nähnyt, kuinka salakavalasti, petollisesti hän on menetellyt. Kirjoittaa pitäisi hänelle, ilmaista hänelle kaikki, sanoa kaikki suoraan vasten silmiä.
Ja vaistomaisesti vetää Terttu pöytälaatikon auki. Siinä on kirkkoherra Vaarasen kirje päällimäisenä. "Siinäkin tuli sitoumus elämää varten, — sitoumus, joka olisi täytettävä, jos jaksaisi. Niinkuin ei olisi muita, jotka sen paikan ottaisivat!" — Ja Terttu nostelee papereita, valikoi kirjoitusarkkia, kuorta. Ottaa yhden lehden, yhden kuoren pöydälle ja aikoo sysätä laatikon kiinni. Mikä siinä pitää? Kas, siellähän on nurkassa se pikkunen pullo sitä kloroformia, jolla hän nukutti jalkansa taittaneen, onnettoman kanarialintunsa "Viivin"! "Viivi parka"! Kuinka sen sydän kovasti sykki, kun se makasi selällään Tertun kourassa kloroformiin kasteltu pumpulitukko nokan edessä! Mutta pian se nukkui: muutama sekunti vain, niin oli kaikki lopussa. "Onnellinen Viivi"!
Tohtori Aulanko sanoi, kun näki tämän pullon, että kloroformi olisi kaadettava pois. Kun Terttu silloin epäili, olisiko siitä ihmiselle vaaraa, vastasi tohtori: "eipä tiedä".
Eipä tiedä! Eipä tiedä!
Mitäs jos — —?! Sielu on niin väsynyt, sydän kaipaa lepoa. Olisi niin ihanata nukahtaa, unhottaa kaikki hetkeksi — ainiaaksikin. Ainiaaksi? Äiti on tuolla viereisessä huoneessa yksin — sairaana. Kukas häntä auttaa, — ajattelee häntä, niinkauan kuin hän jaksaa elää? Kirkkoherra Vaaranen odottaa lapsilleen kotiopettajatarta. Mutta pitääkö ihmisen aina vain toisia ajatella? Eikö ole luvallista koskaan itseäänkin muistaa? Lauri? Oi, Lauri, Lauri! Ja Helmi? Kauheata! Mutta olkoot. Olkoot hekin. Ja olkoot onnelliset, jos niiksi tulee. Onnellisin on kuitenkin se, joka on päässyt kaikista näistä kärsimyksistä. Jumala! Anna minulle anteeksi minun tekoni, kaikki syntini, koko elämäni, onneton, viheliäinen elämäni! Ota minun sieluni!
Terttu sieppaa pullon, nousee hiljakseen, ottaa nenäliinan taskustaan, panee sen nelinkerroin, painaa siihen nyrkillään kuopan, katsahtaa vielä oven ra'osta äidin huoneeseen, — äiti on todellakin uinahtanut, loikoo niin levollisesti, pää hiukan kallellaan, pielusten varassa, — Terttu hiipii nopeasti sohvan luo, istuutuu, aukaisee pullon, tyhjentää sen nenäliinan kuoppaan, heittäytyy selälleen sohvalle, painaa nenäliinan suutaan ja nenäänsä vasten, vetää pari, kolme, neljä syvää hengitystä, — niin ilkeä tunne! — sydän alkaa nopeammin sykkiä, — niin sykki pikku kanarialinnunkin sydän! — päässä kohisee, silmissä pimenee, jäsenet herpaantuvat. — — Mikä se oli? Soiko eteisen kello? Juoksiko Hilma ovea avaamaan? Äännähtikö äiti huoneessaan? — — Tajunta sammuu…
* * * * *
Eteisen kello oli soinut, Hilma juossut ovea avaamaan, äiti äännähtänyt. Tohtori Aulanko tuli, astui eteisestä saliin. Mitä? Nukkuuko neiti? Pöydällä on tyhjä pullo. Tohtori sieppaa sen käteensä, tuntee pullon. Mitä ihmettä tämä on?! Hän nykäisee nenäliinan Tertun suun edestä ja puhaltaa häntä voimakkaasti kasvoihin, — tuskin huomattava värähdys silmäluomissa! Hän juoksee rouva Aulangon huoneen ovelle, sanoo: "tulen heti paikalla" ja sulkee oven. Sitte koppaa hän Tertun voimakkaille käsivarsilleen ja kantaa hänet ruokasaliin, jossa melkein heittää hänet vuoteelle, juoksee ja tempaisee vielä ikkunan auki, muistaa, että hänellä on pieni kamferttipullo taskussaan, ottaa sen ja panee Tertun nenän eteen. Muutamia nykäisyjä Tertun kasvojen lihaksissa ja sydänalassa ja Terttu antaa ylön. Sitte pientä nyyhkytystä ja Terttu puhkeaa hysterilliseen itkuun.
— "Se on oikein! Itke, lapseni, itke!" — sanoo tohtori tyytyväisenä.
Hilma on tullut keittiöstään ruokasaliin ja seisoo, silmät suurina, oven suussa, saamatta sanaakaan huuliltaan.
— Pankaa eteisen ja salin ovet kiinni! —- sanoo tohtori.
Kun Hilma on täyttämässä tätä käskyä, tulee Lauri kotia ja saa kuulla, että neiti on äkkiä sairastunut. Hän rientää ruokasaliin, parilla sanalla selvittää tohtori hänelle, mitä on tapahtunut, ja jättää Laurin Tertun vuoteen viereen, kiirehtien itse rouva Alanteen huoneeseen. Ja Lauri lankee polvilleen Tertun eteen, — Hilman seistessä oven suussa, — suutelee Tertun käsiä, silittelee hänen' päätään, rauhoittelee:
— Terttu, rakas Terttu!
Ja Terttu tuntee Laurin äänen, kuulee sanan "rakas" ja puhkeaa kovaan itkuun.
Hilmakin alkaa itkeä, kääntyy ja katoaa keittiöönsä.
— Mitä sinä olet tehnyt, Terttu?! — Rakas, rakas Terttu!! Miksi?
Miksi? — kyselee Lauri epätoivossaan.
Terttu vain kääntelee päätään ja itkee, itkee niin, että kuumat kyyneleet virtana valuvat hänen poskiaan pitkin ja hän kastelee niillä Laurin käsiä ja itkusta kuuluu kurkkuun takertuva valitus:
— Minä tahdon kuolla! Minä tahdon kuolla! Ja Lauri pitelee Terttua molemmista käsistä, vuorotellen niitä suudellen ja painaltaen poskiaan vasten, ja vakuuttaa:
— Ei, Terttu! Elää sinun pitää — minun tähteni! Tiedäthän, kuinka äärettömästi sinua rakastan, — sinua, enkä ketään muuta, rakas, oma Terttu!
Terttu, joka Laurin vakuutuksen aikana on pyörittänyt päätään, aukaisee äkkiä kyyneleistä kosteat, kauniit silmänsä ja luo epäilevän katseen Lauriin ja kuiskaa:
— Se ei ole totta!
Ja taas hän puhkeaa itkuun ja koettaa peittää kasvonsa päänalaseen.
— Se on totta, — vastaa silloin Lauri niin juhlallisesti ja voimakkaasti, kuin ei olisi tahtonut enää jättää vähimmällekään epäilykselle sijaa.
Kotvasen kuluttua Tertun itku vähitellen kokonaan taukoaa ja hän luo pitkän, kysyvän, hieman syyttävän katseen Lauriin. Lauri sen ymmärtää sanoittakin ja lausuu:
— Jos sinä voit unhottaa syyllisyyteni niin vakuutan sinulle, että tästä lähin ei sinulla enää tule olemaan minulle mitäkään anteeksi annettavaa siinä suhteessa. Tunnustan sinulle, että eilen rohkeni tuo toinen, joka on välillämme esteenä ollut, vielä astua kynnykseni yli, mutta toista kertaa ei hän sitä tee enkä minäkään häntä koskaan enää tule tapaamaan.
— Mutta — eilen — kävit hänen luonaan? — kysyy Terttu tuskin kuuluvasti kuiskaten.
— Eilen illalla — olin yhdessä isäni kanssa, joka odottamatta tuotiin tänne Eiran sairaalaan leikkausta varten, joka hänelle tänä aamuna tehtiin. En maininnut siitä teille kellekään mitään vielä tänäänkään syystä, — että olen jo kauan ollut huolissani "ukon" tähden, enkä katsonut olevani oikeutettu lisäämään edes sillä lailla toisten, minulle rakkaiden henkilöiden huolitaakkaa taikkapa vain säälintunteiden taakkaa omien huolieni kustannuksella. Toivon, ettet epäile sanojani, Terttu? — kysyi Lauri.
— Anteeksi, anteeksi! — sanoi Terttu, ojentaen Laurille kätensä ja puristaen Laurin kättä. — Ja hän lisäsi anteeksi pyyntöönsä lempeästi, hiljaa sanat: — rakas Lauri!
Lauri nousi seisomaan, kun sisään astui tohtori Aulanko, reippaalla äänellään kysyen:
— No, kuinka täällä pikku vallaton nyt jaksaa?!
— Ei nyt taida enää mitään hengen hätää olla, — sanoi Lauri iloisesti.
— Eikä ole ollutkaan, — vastasi tohtori Aulanko. — Ei sitä nyt niin helposti tästä elämästä pääse, kuin kanarialintunen, — suottaili tohtori edelleen, — mutta olisi, näen mä, sittenkin viisaampi ollut, että olisin sen tilkan ajoissa maahan kaatanut, niin ei olisi äitiä tällä lailla peljästytetty. Nyt minun on kuitenkin täytynyt rouva Alanteelle valehdella, — siihen meillä lääkäreillä on perinnäinen ja lainmukainen oikeus, — että neidillä on ollut aivan toisellainen, äkillinen pahoinvoinnin kohtaus ja että on pysyttävä vähän aikaa vuoteen omana — rangaistukseksi huonosta käytöksestä.
Terttu käänsi päänsä seinään päin, mutta jo rauhallisesti hengittäen.
Ja tohtori uskalsi silloin vielä lisätä veitikkamaisesti:
— Minä luulen, että paras lääke tässä taudissa on, että herrasväki saa olla vähän aikaa kahden kesken.
Lauri hymähti ja kun hän katsahti Terttuun, käänsi tämä päänsä jälleen kohdalleen, ja vieno hymy valaisi hänenkin kasvonsa.
— Niin että: hyvästi nyt sitte! — sanoi tohtori Aulanko ja kätteli
Terttua ja Lauria.
Portailla oli Toini tullut Kaarloaan vastaan ja saanut kuulla häneltä koko tapahtuman. Kun Toini sitte tuli Tertun luo, ei hän ollut asiasta paljon tietävinäänkään. Tekeytyi niin kuin Kaarlo olisi kertonut hänelle asian aivan toisin. Sen sijaan ei hän ollut saanut hyviä tietoja rouva Alanteen sydämestä. Oli oltava kovin varovaisia ja Toini koetti puolestaan välittää asioita äidin ja tyttären välillä parhaimpansa mukaan.
VII.
Kun Toini oli tullut, poistui Lauri, hänen neuvostaan, kohta Tertun luota, joka nyt oli jätettävä joksikin aikaa kokonaan rauhaan. Terttu nukkuikin pian ja makasi monta tuntia, korvaten virkistävällä unella edellisen unettoman yön ja kaikki sitä ennen ja varsinkin vielä tänään olleet kovat ruumiin ja sielun kärsimykset. Hän heräsi vasta pitkän aikaa heidän tavallisen päivällisaikansa jälkeen ja nousi sitte jalkeille. Kloroformista, vaikka sitä ei paljonkaan ollut, oli hänen päänsä vielä hieman raskas ja "sekava" ja kului kotvan aikaa ennenkuin hänen ajatuksensa jälleen olivat selvillä kaikesta, mitä oli tapahtunut. Hänellä oli kuitenkin se rauhallinen tunne nyt, että kaikki oli niinkuin olla piti: huolet, ne raskaat huolet, jotka hänen sieluaan niin kauan olivat raadelleet, olivat poissa ja kuorman kantamisesta oli jäljellä vain vähäinen raukeus, mutta vieno, suloinen raukeus.
Toini oli rouva Alanteen luona koko ajan ja koetti kaikilla tavoin haihduttaa hänen ajatuksiaan Tertun äkillisestä sairastumisesta, — sitä hänelle selitettiin väsymyksestä johtuneeksi hermokohtaukseksi, — joka suuressa määrin oli järkyttänyt sairaan mieltä ja luonnollisesti vaikutti myöskin hänen heikon sydämensä toimintaan. Aika ajoin rouva Alanteen ajatukset sittenkin palasivat Terttuun ja Toini huomasi, että hän vuoroin puhui Laurista, Tertusta ja Helmistä ja nähtävästi teki Helmin, jopa insinööri Keitaankin käynnin johdosta ajatusyhdistelmänsä ja johtopäätöksensä. Kävi silminnähtäväksi, että rouva Alanne aavisti tuon "kohtauksen" johtuneen joistakin seikoista, jotka riippuivat Tertun ja Laurin väleistä, joihin taas nuo toiset jollakin lailla olivat vaikuttaneet. Lopulta tuntui Toinista potilaan mielentila niin rauhattomalta, ettei hän voinut enää estää häntä vielä sinäkin iltana näkemästä tytärtään tullakseen vakuutetuksi, ettei mitään "pahempaa" ollut tapahtunut. Samassa tarkoituksessa luvattiin hänelle, että Laurikin saisi tulla häntä tervehtimään, jahka tulisi kotiin.
— Ei se ollut mitään, ei se ollut mitään, — lohdutteli Terttu äitiään, suudeltuaan häntä ja istuessaan käsi kädessä hänen vuoteensa vieressä. — Olin vain vähän väsynyt, kun päätäni särki koko viime yön, ja siitä sitte niin hermostuin.
— Niin, niin, — sanoi äiti alakuloisesti, katseessa ilme, joka todisti, että hän kyllä tiesi oikean syyn, — sinä et saa, Terttuseni, liiaksi rasittaa itseäsi — minun tähteni. Ehkä olet lukenutkin, liiaksi ja valvonut sen tähden?
— Mitä joutavia! — vastasi Terttu. — Ei nyt puhuta enää minusta! Se on ollut ja mennyt ja kaikki on hyvin taas. Pääasia on sinun terveytesi, äiti! Sinun pitää olla ihan rauhallinen! — Ja hän suuteli jälleen äitiään hellästi.
— Mitä minusta! — puhui puolestaan rouva Alanne. — Minä kyllä tunnen tilani, — ei se siitä enää parane.
Toini, joka seisoi vuoteen päässä, tahtoi kaikin tavoin saada tämän tuntehikkaan keskustelun johdetuksi toiselle tolalle, ja sanoi Tertulle:
— Menepäs, Terttu katsomaan, eikö maisteri Honkasalo tullut kotia? Minusta ihan kuului, että eteisen ovessa käytiin. Täti äsken kaipasi häntäkin nähdä. Voit sanoa, että hän saa tulla tätiä tervehtimään. Eikö niin täti?
— Kyllä kyllä, — vastasi rouva Alanne.
Ja Terttu nousi ja meni Lauria tiedustelemaan. Lauri oli todellakin tullut. Hän oli päivällisen syötyään jälleen käynyt isäänsä katsomassa Eiran sairaalassa ja palasi sieltä tiedolla, että kaikki oli siellä asianhaarain mukaan hyvin. Nyt oli hän kovin iloinen, kun taas näki Tertunkin jalkeilla ja ilosta säteilevinä astuivat he molemmat rouva Alanteen luo.
— Lapset, rakkaat lapset! — olivat rouva Alanteen sanat, kun hän näki heidän tulevan huoneeseen. Ja kun he astuivat, Terttu toiselle, Lauri toiselle puolelle vuodetta, Toinin seisoessa jalkapäässä, tarttui rouva Alanne heitä molempia käsistä, katseli heitä silmiin kauan, kauan aikaa, sanaakaan sanomatta, ja alkoi vihdoin hiljaa itkeä.
Sen nähtyään Toini hätääntyi ja sanoi hiljaa:
— Voi, taisi olla paha, että päästin teidät molemmat sisään. Ehkä on parasta, että maisteri poistuu, — kääntyi hän kehoituksella Laurin puoleen.
Lauri nyökäytti päätään ja yritti irroittaa kätensä rouva Alanteen kädestä, mutta hän ei sitä laskenut.
Rouva Alanne oli sulkenut silmänsä ja kyyneleet tipahtelivat silmäluomien lomista hänen poskilleen.
— Älä itke, äiti! — sanoi Terttu, — kaikkihan on hyvin, ihan hyvin.
Ja Terttu loi syvän, rukoilevan katseen Lauriin.
— Niin, täti rakas, — sanoi silloin Lauri, kumartuen rouva Alannetta kohti, — kaikki on hyvin, täti saa olla ihan rauhassa.
Rouva Alanne aukaisi silloin silmänsä, katsoi taas Terttuun ja Lauriin ja sanoi:
— Niinkö? No, sitte minä olen rauhassa, — sitte on kaikki hyvin.
Ja hän sulki jälleen silmänsä, veti molemmat kätensä yhteen ja yhdisti
Tertun ja Laurin kädet, peittäen ne toisella kädellään.
— Aih! — kuului sitte syvä huokaus. Rouva Alanne heitti molemmat kätensä ylöspäin, oikaisi voimakkaasti ruumiinsa, joka kallistui toiselle kyljelleen, ja viskasi päänsä rentonaan taaksepäin.
Toini sysäsi Tertun syrjään ja Laurin avulla kohotti sairaan taas paikalleen, asettaen pieluksia mahdollisimman enemmän hänen selkänsä taakse, niin että hän oli melkein istuvassa asennossa. Kaulavaltasuoni sykki kohona rajusti. Lauri kannatti sairaan päätä, jolla ei ollut voimaa pysyä suorana. Toini tiputti melkein lukematta strofantia ryyppylasiin ja kaatoi rouva Alanteen suuhun. Terttu seisoi Laurin takana, kauhun ilme silmissään.
— Aih! — kuului pian taas toinen, syvempi huokaus ja ruumis hervahti kokoon. Kaulavaltasuoni oli tauonnut sykkimästä.
Toini piteli vielä kotvasen käsirannetta, katsoi Terttua ja Lauria silmiin ja vastasi heidän surullisiin kysyviin katseihin pään nyökkäyksellä, joka merkitsi:
— Se on lopussa nyt!
— Äiti, äiti! — huudahti Terttu ja vaipui itkien polvilleen vuoteen viereen.
Lauri istahti lähellä olevaan nojatuoliin, peittäen käsiinsä silmänsä, joissa kiilsi kyyneleet.
— Minun on joka tapauksessa vielä kutsuttava tohtori tänne, — kuiskasi Toini Laurin korvaan ja poistui huoneesta.
Toini meni soittamaan tohtori Aulangolle, joka kuitenkaan ei ollut tavattavissa, niinkuin Toini aavistikin. Hän pyysi heti ilmoittamaan tohtorille, hänen kotiin palattuaan, että hän viipymättä saapuisi rouva Alanteen asuntoon.
Toinilta oli Hilma saanut tietää, mitä oli tapahtunut, ja tuli myöskin, kyyneleet silmissä, kuollutta katsomaan. Kun Toini palasi, pyysi hän Hilmaa ja Lauria häntä auttamaan asettamaan vainajan suoraan selälleen vuoteeseen. Pään alle jätettiin vain yksi pielus, kädet pantiin ristiin rinnan yli ja peite otettiin pois, niin että lakana vain jäi peitteeksi.
— Kuinka rauhallisilta ja tyytyväisiltä tädin kasvot nyt näyttävät, — sanoi Toini ja veti sitte lakanan vainajan kasvojenkin yli.
Terttu seisoi yhä vuoteen vieressä ja nyyhkytti.
— Mennään! — sanoi Lauri ja tarttui Terttua kädestä.
He poistuivat saliin. Hilma ja Toini seurasivat kohta jäljessä. Toini veti makuuhuoneen oven kiinni. Verkalleen, viivytellen poistui Hilma keittiöönsä. Toini taas istuutui Tertun viereen ja otti hänen kätensä käteensä. Lauri astuskeli melkein hiipien edestakaisin lattialla. Monta sanaa eivät he vaihtaneet keskenään. Kuolema oli jättänyt kaikki syviin mietteisiin, jotka aivan kuin vaativat hiljaisuutta.
Tunnin kuluttua saapui tohtori Aulanko, joka äkillisestä kutsusta jo arvasi, mitä oli tapahtunut. Toinin kanssa kävi hän sitte vainajaa katsomassa ja palattuaan kääntyi Tertun puoleen, puristaen vielä hänen kättään.
— Ei mikään saa meitä kummastuttaa, hyvä, rakas neiti! Se on maailman meno. "Tänä pänä sinä, huomenna minä." Minua kuitenkin kummastuttaa, että rouva Alanne jaksoi näinkin kauan sillä sydämellä elää.
— Minun on niin raskas olla, — nyyhkytti Terttu, — kun ajattelen, että minä ehkä olen jouduttanut äidin kuolemaa.
— Se nyt on ihan turha ajatus, — lohdutteli tohtori Aulanko. Yhtä vähän te sitä joudutitte, kuin minä enää olisin voinut kauankaan sitä viivyttää.
— Joka tapauksessa, — lohdutteli vielä Toinikin, — täti kuoli niin rauhallisesti, niin hyvillä mielin.
Ja Terttu ja Lauri ymmärsivät parhaiten, mitä Toini sillä tarkoitti.
Tohtorilla ei ollut siellä nyt enää mitään tekemistä ja hän hyvästeli poistuakseen. Toini jäi sinne vielä yöksikin, seuraksi Tertulle, sillä hän tiesi, että siitä Tertulle jälleen tulisi suureksi osaksi uneton yö. Laurin kanssa he sitte yhdessä neuvottelivat kaikista toimenpiteistä, jotka rouva Alanteen kuoleman johdosta kävivät välttämättömiksi. Yöllä tietysti ei voinut mitään varsinaista toimia, mutta Lauri, joka otti kaikki puuhat suorittaakseen, merkitsi muistiin, mitä seuraavana aamuna heti oli tehtävä.
Ollessaan kahden kesken Tertun kanssa Lauri kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:
— Luonnollisesti sinun matkastasi kirkkoherra Vaarasen luo nyt ei tule mitään.
— Niinkö arvelet? — kysyi Terttu hiljakseen.
— Tietysti minä en anna sinun sinne mennä, — vastasi Lauri.
Ja Terttu arvasi siitä, että Lauri ei kovinkaan pitkäksi aikaa enää tahtonut lykätä oman kodin perustamista heitä molempia varten.
— Minun täytyy siis kirjoittaa ja ilmoittaa, etten voikaan ottaa hänen tarjoamaansa paikkaa vastaan, — sanoi Terttu.
— Niin. Ja parasta on tehdä se niin pian kuin suinkin, — vastasi
Lauri.
Vielä sinä yönä Terttu kirjoittikin kirjeensä kirkkoherra Vaaraselle, kiitti hänelle osoitetusta luottamuksesta, mutta valitti, että hän, äitinsä kuoleman johdosta ja "muista esiintulleista syistä", ei voikaan saapua hänen perheeseensä kotiopettajattareksi, sekä lausui lopulta vakaumuksensa, että kirkkoherralla muitten tarjokkaiden joukosta varmaan vielä oli mahdollisuus saada toinen ja pystyvämpikin, kuin hän oli. Tämän kirjeen Terttu sitte antoi Laurille ja pyysi hänen aamulla, kun menee äidille arkkua tilaamaan ja pastorin kansliaan kuolemasta ilmoittamaan, pudottamaan postilaatikkoon. Ja näiden toimien jälkeen Terttu, Lauri ja Toini toivottivat toisilleen hyvää yötä ja koettivat nukkua, mikäli kuluneen päivän järkyttävät tapaukset ja kuolleen ruumiin koko asuntoon painama juhlallisen synkeä leima sen kullekin salli.
Kun Lauri seuraavana aamuna kirjelaatikosta otti ulos sanomalehden, oli siellä myöskin pikkunen kirje hänelle — Helmiltä.
Lauri luki:
"Rakkahin!
Olen turhaan istunut kotona koko ajan ja odottanut Sinua sykkivin sydämin. Tahdon ilmoittaa Sinulle, että olen purkanut kihlaukseni Keitaan kanssa, joten siltä puolen olen vapaa ottamaan Sinut vastaan milloin tahansa. Sinullakaan siis ei tarvitse olla mitään omantunnon esteitä — siinä suhteessa. Niinmuodoin — näkemiin! Ja niin pian kuin suinkin!
Kokonaan sinun
Helmi."
Lauri vei oitis tämän kirjeen Tertulle luettavaksi ja kun Terttu, sitä hämmästyneenä silmäiltyään, ojensi sen Laurille takaisin ja loi Lauriin kysyvän katseen, sieppasi Lauri kirjeen, repi sen pieniksi palasiksi ja viskasi uuniin.
Nyt oli Terttu täydellisesti vakuutettu kaikesta, mitä Lauri oli hänelle kertonut, ja myöskin siitä, että hänen omat epäluulonsa, jotka olivat johtaneet hänet tekemään tuon surkean itsemurhayrityksensä, olivat kaikkea perää vailla. Hän ei malttanut kuitenkaan olla vielä kysymättä:
— Luuletko, että se sittenkään on lopussa, — että hän vieläkään jättää sinut rauhaan?
Lauri mietti hetken ja pyysi Tertun antamaan hänelle yhden käymäkorteistaan, otti lompakostaan oman nimikorttinsa, pani kortit vastakkain, puhkaisi niihin, toiseen yläkulmaan, kynäveitsellään reiän, pyysi vielä Tertulta pikkasen punasta lankaa, pujotti langan reiästä läpi ja sitoi solmuun. Sitte pani hän ne näin yhteensidotut nimikortit kuoreen ja kirjoitti Helmin osoitteen siihen.
— Toivon, että hän tästä ymmärtää meidän olevan kihloissa ja jättää meidät molemmat ainiaaksi rauhaan, — vastasi Lauri.
Terttu heitti käsivartensa Laurin kaulaan, katsoi Lauria syvään silmiin ja heidän huulensa sulivat yhteen, pitkään, voimakkaaseen suudelmaan.
Sitte Lauri kiirehti kaupungille, ensin hautajaisasioita toimittamaan, sen jälkeen Eiran sairaalaan, isäänsä tapaamaan.
VIII.
Ensimäinen viikko rouva Alanteen kuoleman jälkeen kului sekä Tertulta että Laurilta alituisissa puuhissa. Kun vainaja oli viety hautaan, jonka Terttu ja Lauri olivat yhdessä käyneet valitsemassa Helsingin vanhalta hautausmaalta Tertun isän viereen, alkoivat Tertulla huolet kodin järjestämisestä toiselle kannalle nyt, hänen jäätyään yksin. Laurilla taas oli sairas isänsä ajateltavana, joten hänen väitöskirjansa valmistamiseen tuli pitkänlainen pysähdys.
Luonto kai on tahtonutkin niin, että nämä maalliset menot jossakin määrin täyttäisivät sen aukon, joka rakkaan henkilön kuoleman kautta on syntynyt jälkeen jääneiden sydämiin. Lisäksi tuli tunnehaavojen ainainen varma parantaja — aika ja johti elämän vähitellen, huomaamatta, jokapäiväiselle tolalle taas.
Laurin isä parani nopeasti leikkauksen jälkeen ja, kun Lauri sitte kertoi olevansa kihloissa ja pyysi saada tuoda morsiamensa sairaalaan isälle esiteltäväksi, niin Terttu jo viikon, parin kuluttua sai tutustua tulevaan appeensa. "Ukko" ihastui Terttuun, hänen herttaiseen olentoonsa ja vaatimattomaan käytökseensä täydellisesti. Kun hän kuuli Tertun juuri kadottaneen äitinsä ja olevan melkein yksin elämässä, lupasi hän tehdä puolestaan kaikki, että Lauri ja hän tulisivat aineellisesti turvatuksi. Se merkitsi, ettei Laurin ollenkaan tarvinnut odottaa oman paikan saamista voidakseen perustaa oman kotinsa.
Kun Laurin isä oli parantunut ja Lauri vienyt hänet kotiinsa, palasi hän muutaman päivän kuluttua Helsinkiin ja ryhtyi hommaamaan perunkirjoitusta Tertun äidin jälkeen. Neljä huonetta oli heille aluksi liika paljon ja sen tautta koetti Lauri saada rouva Alanteen huoneuston vuokratuksi toiselle, mikä onnistuikin joulukuun 1:stä päivästä, niin että hän ja Terttu saivat valita itselleen pienemmän, kolmenhuoneen asunnon. Kuukauden kuluessa olivat sitte kuulutukset suoritetut ja nuoret vihityt Laurin kodissa, jossa Laurin isä itse toimitti vihkimisen.
Kun Terttu ja Lauri olivat paluumatkalla Helsinkiin ja Lauri Tampereen asemalla osti heille sanomalehtiä luettavaksi, pisti hänen silmäänsä uutinen, jossa kerrottiin seuraava "tapaturma rautatiellä".
— Kuulehan, Terttu! — sanoi hän ja luki: "Antrean asemalla tapahtui eilen surullinen tapaturma, jonka uhriksi joutui insinööri Toivo Keidas. Insinööri Keidas, joka oli matkalla Nurmekseen rautatieradan rakennustöihin, oli ollut Antrean aseman ravintolassa syömässä ja kolmannen soiton jälkeen lähtenyt juoksemaan ehtiäkseen jo liikkeellä olevaan junaan. Hänen hypätessään vaunun välisillan astimelle luiskahti kuitenkin hänen jalkansa ja hän putosi vaunujen väliin sillä surullisella seurauksella, että pyörät kulkivat hänen päänsä yli, ruhjoen sen kokonaan. Vainaja oli vasta kolmenkymmenen vuoden vanha ja kuoli naimattomana."
Terttu ja Lauri katselivat ihmetellen toisiaan ja keskustelivat kauan tästä kuolemantapauksesta. Tultuaan Riihimäen asemalle kuulivat he kahden herran mainitsevan Keitaan nimen ja puhelevan samasta onnettomuudesta. Silloin lennähti Laurin korvaan toisen herran sanat:
— Minä olen vakuutettu, että hän tahallaan heittäytyi junan alle. Miesparka oli viime aikoina ollut kovin synkkämielinen. Mahdollista on, että hän syödessään oli vähän liiaksi juonutkin.
— Mistä syystä sitte? — kysyi toinen.
— Oli alkusyksystä, kuulen ma, saanut rukkaset kauniilta morsiameltaan, — neiti Leiniköltä, johon kuuluu olleen rakastunut kuin hullu.
— Niinkö?! Vai siltä? — kysyi sitte taas toinen. — Missäs se lintu nyt sitte lystäilee?
— Kuuluu menevän naimisiin, — ellei jo olekin, — erään soittotaiteilijan kanssa Turun orkesterista. Yhdessä ovat jo matkustelleet maaseudulla konsertteja antamassakin, mies viuluaan soitellen, morsian säestäen häntä, — oli vastaus.
— Kuinkahan kauan sitäkin reissua kestänee?! — ihmetteli toinen.
Kuului kolmas soitto ja matkustajat hyppäsivät vaunuihinsa.
Terttu ja Lauri olivat näin ollen matkallaan saaneet kuulla paljon uutta, joka antoi heille vieläkin aihetta mietteihin ja keskusteluihin.
* * * * *
Laurin väitöskirjan valmistuminen ja virallinen tarkastus oli näiden kaikkien odottamattomien tapahtumien tähden lykkäytynyt kevätlukukauteen, jopa huhtikuuhun asti. Pienessä rauhallisessa kodissaan, jossa vastanaineiden onni säteili kilpaa kevätauringon kanssa, työskenteli Lauri ahkerasti Tertun rinnalla, joka mielenkiinnolla seurasi väitöskirjan valmistumista. Kaikki tietoperäiset mietteet rakkaudesta ja avioliitosta olivat sulaneet sopusointuiseksi todellisuudeksi heidän omassa elämässään. Tuntui kuin elämä sittenkin olisi ollut toista kuin kuviteltu romaani. Ja he toivoivat hartaasti, että näin aina tulisi jatkumaankin. Ainakin tahtoivat he molemmat koettaa parastaan sen toivomuksen toteuttamiseksi.
Terttu ei mennyt kuulemaan Laurin väitöskirjan tarkastusta, joka oli annettu tohtori Laurilan toimeksi. Kaikki oli käynyt erinomaisesti ja Laurin työ sanottiin "kaikkea kiitosta ansaitsevalla tavalla" suoritetuksi. Ylimääräisenä vastaväittäjänä oli esiintynyt tohtori Lagerborg, joka oli tehnyt muutamia omituisia muistutuksia Laurin väitöskirjan sielutieteellistä osaa vastaan.
Viikkoa jälkeen väitöskirjan tarkastuksen suoritti Lauri lisensiaattitutkinnon ja sitte Terttu ja hän lähtivät kuudeksi viikoksi ulkomaille — Schweitziin ja pohjois-Italiaan.
Pallanzassa tapasivat he aivan odottamatta tohtori Aulangon rouvineen, jotka maaliskuussa olivat viettäneet häänsä, käyneet Abazziassa ja nyt olivat paluumatkalla kotimaahan. Terttu ja Toini ihastuivat äärettömästi nähdessään toisensa ja myöskin Lauri ja Kaarlo tunsivat olevansa vanhoja hyviä tuttavia. Kaikki neljä soudatti itseään samassa veneessä Isola Bella'an, nauttien hurmaavasta illasta Lago Maggioren tyynellä pinnalla.
Loppu.