Sattui, että Honkasalo yhtenä päivänä oli jäänyt tulematta kaupunkiin, — ainakaan hän ei ollut näyttäytynyt rouva Alanteelle ja Tertulle. Se tuntui niin oudolta, Tertun mieli myrtyi. Hän tunsi oikein kaipaavansa Lauria. Jokin ikäänkuin kaivoi sydänkuopassa hänellä. Rouva Alannekin, joka huomasi Tertun mielialan, sanoi puolestaan:
— Mikähän Laurille nyt on tullut, kun näin on meidät unhottanut?
Terttu ei vastannut mitään, mutta hänen äidilleen se vaitiolo sanoi paljon.
Seuraavana päivänä Lauri tuli ja Tertun silmät säihkyivät ilosta. Rouva Alanne oli kuitenkin pahoinvoipa eikä sinä päivänä edes käynyt kasinolla. Lääkäri vaati, että hänen piti koko iltapuolenkin pysyä vuoteessaan.
— Kyllä minä täällä yksin toimeen tulen, — sanoi rouva Alanne
Tertulle. — Menkää te kävelemään, minne tahdotte.
Päivä oli kuitenkin kovin tuulinen ja myrsky tuntui yhä yltyvän. Oli pysyteltävä kasinolla tahi etsittävä hyvin tuulelta turvassa oleva kävelypaikka. Kun tuuli kävi etelästä, oli suojaakin vain havumetsässä, joiden takana rantakalliot kohosivat. Kasinolta suuntasivat Terttu ja Lauri, innokkaasti keskenään puhellen, melkein vaistomaisesti askeleensa sinnepäin ja joutuivat lopulta rotkotielle sekä sille pienelle vihannalle aukeamalle, jossa ei tuntunut myrskyä lainkaan. He istuutuivat penkille kummankaan heistä esittämättä, että siinä kotvan levähtäisivät.
Koko matkan olivat he puhuneet hyvin vakavasti. Lauri pääsi selville siitä, ettei Terttu ollut ollenkaan niiden naisten kannalla, jotka tahtovat naisasian hyväksi hommata kaikellaisissa yhteiskunnallisissa tehtävissä tahi, armeliaisuuden nimessä, yhdistyksissä ja iltamien toimeen panemisessa. Kun he siinä nyt kävivät penkille istumaan, sanoi Lauri:
— On oikein hauska kuulla sinun mielipiteesi tässä asiassa, Terttu.
— Älä luule kuitenkaan, — vastasi Terttu, — että minä naisliikettä halveksin. Päinvastoin se on saanut jo paljon hyvää ja suurtakin aikaan.
— Niinkuin? — kysyi Lauri.
— Niinkuin naisen vapauttamisen miehen orjuudesta tahdon ja tunteiden puolesta, — selitti Terttu. — Me saamme todellakin nyt jo tahtoa ja tuntea vapaammin kuin ennen.
— No, mutta niissä sitte sinun mielestäsi on naisen elämän tarkoitus? — kysyi Lauri.
— Siinä, että hänen todellakin täytyy olla nainen ja pysyä naisena, niinkuin Jumala on hänet luonut, — vastasi Terttu.
— Se on? — kysyi taaskin Lauri.
— Olla äiti ja lastensa kasvattaja, — jatkoi Terttu. Yhteiskuntahan perustuu perheeseen ja sen vuoksi minusta naisella on mitä suurin, kaunein ja pyhin tehtävä kodissaan, perheessään. Mitä nainen siellä kylvää pienokaisten sydämiin, siitä saa yhteiskunta niittää sadon, ja jos se kylvö on ollut hyvä, niin on satokin oleva sadankertainen.
— Entäs koulu? — kysyi Lauri.
— Koulu on sittenkin vain kodin kasvatuksen täydentäjä, — selitti Terttu edelleen. — Koti on ydin, koulu kuori. Tahi myöskin: koti on sielu, koulu — ruumis. Vaikka onhan se ehkä vähän ontuva sittenkin tämä vertaus. Toivon kuitenkin, että ymmärrät, mitä tarkoitan?
— Kyllä, varsin hyvin, — sanoi Lauri. Ymmärränpä sanoistasi enemmänkin. Näen selvään, mitä sinun sydämesi kaipaa.
— Minä puhun niinkuin minun mielestäni ylimalkaan pitäisi olla, — selitti Terttu. Kun lisään, että ne naiset, jotka eivät voi tulla äideiksi ja perheenemänniksi, tekevät kodille ja yhteiskunnalle kauniin ja suuren palveluksen ottaessaan, missä niin tarvitaan, hoitaakseen toisten kotia ja kasvattaakseen toisten lapsia heidän kodeissaankin, niin huomaat, että samalla annan suuren arvon opetuksellekin, sanottakoon sitä nyt kouluksi tässäkin merkityksessä.
— Minä kunnioitan sinun mielipiteitäsi, — sanoi Lauri. — Mutta kodin ja perheen täytyy syntyä jostakin ja tuo jokin on rakkaus. Se taas on hyvin erilaatuinen ja sen tautta ovat perheetkin niin erilaatuiset. Oikeastaan ei ole mitään niin epämääräistä kuin tuo tunne, johon perhe-elämä, joka sitte on synnyttävä yhteiskunnan, perustuu. Tuo tunne on, ja luullakseni, tulee aina olemaan kahden sydämen salaisuus, aina joku erikoistapaus, johon eivät mitkään säännöt sovellu.
— Pääsääntö on kai se, että se on oikea silloin, kun se syntyy kunnioituksesta toista kohtaan, — sanoi Terttu, mutta säpsähti samalla muistaessaan, että Lauri vast'ikään oli sanonut kunnioittavansa hänen mielipiteitään.
— Minä luulen aivan päinvastoin, — väitti Lauri vastaan, — että kunnioitus voi syntyä rakkaudesta, mutta ani harvoin rakkaus kunnioituksesta. Rakkaus syntyy tavallisesti jostakin aivan toisesta.
— Mistä sitte? — kysyi Terttu uteliaana. — Onko sielutieteessä mitään selityksiä tahi määritelmiä?
— Minun sielutieteeni mukaan se on melkein selittämätön ongelma, — jatkoi Lauri. — Usein rakkaus ilmestyy puuskan tavoin, tulee aivan kuin äkkiä yllättävä tauti.
— Ja on silloin nimeltään intohimoa, — selitti Terttu.
— Niin sanotaan, — myönsi Lauri, — mutta se voi silloin silti olla sitä todellista, oikeata rakkautta, sillä siinä juuri on sitä veren- ja hengenheimolaisuutta, joka vetää yhteen kaksi "oliota" vastustamattomalla voimalla.
— Ehkä sitte sanot, ettei ilman intohimoa oikeata rakkautta olekaan? — kysyi Terttu.
— En uskalla väittää, mutta uskallan luulla niin olevan, — sanoi Lauri. — Uskallanpa luulla, että intohimoa sittenkin on olemassa siinäkin vastakkaisessa rakkauden lajissa, joka tulee hiipien kuin vaarallisin tauti, vaikka se silloin ei ole asianomaisten itsensä huomattavissa. Sanalla sanoen: se on veri, joka siinäkin vetää heidät toisiaan kohti.
— Se on siis niin vaarallinen asia? — kysyi Terttu ja hänen kysymyksessään piili monenlaisia eri vivahduksia: vakavuutta, leikkiä, ivaa, ehkäpä pieni salavihjaus Laurin mahdollisiin kokemuksiin sen asian suhteen.
Lauri sen huomasi ja vastasi samaan sävyyn:
— On, — kun ei tiedä koskaan, minkälaiset siitä voi olla seuraukset.
— Niinkö? — sanoi Terttu naurahtaen. Ja Lauri vastasi siihen vain kuivasti:
— Niin.
— Ei, mutta nyt meidän täytyy jo ruveta lähtemään kotiinpäin, — sanoi yhteen menoon Terttu, nousten paikaltaan. — Alkaa jo hämärtää ja äiti voi olla huolissaan, minne olemme jääneet.
Lauri nousi myöskin ja lähti astumaan Tertun vieressä. Kun he suojapaikastaan rotkon kautta nousivat kalliolle, huomasivat he, että myrsky oli äitynyt täyteen vauhtiin. Meri kuohui viheriän harmaana vyöryttäen vaahtopäisiä jättiläisaaltoja rantaa kohti, särkien ne pärskeellä kareja ja kallion kielekkeitä vastaan. Pilvet ajelivat rajusti toisiaan matalalla taivaalla ja tuuli repeli tempauksin niitä, koettaen saada niistä sadetta irti. Silloin tällöin putoilikin joku pisara. Eräs höyry tupruttaen paksua savua, joka painui alas aalloille, ponnisteli voimiaan Hangon satamaan päin. Ja etäältä ulapalta vilahteli määräajoin majakan tuli.
— Katsotaanhan silmänräpäys, Terttu! — pysäytti Lauri Tertun, pidellen häntä käsivarresta. — Tämä on suurenmoista.
— Se on pelottavaa, — sanoi Terttu. — Ihmisraukat, joiden pitää olla merellä nyt!
Lauri sanoi:
— Menkäämme ulos tuonne kielekkeelle! Katsos, kuinka tuolla yhdeksäs aalto komeasti kohosi ja räiskähti kauas kalliolle! Ja kuinka voimakkaasti meri taas imaisi vetensä takaisin!
Terttu seurasi Lauria, käsi hänen käsivarrellaan, ja Lauri tunsi, kuinka Tertun hermot puistattivat häntä.
— Se on pelottavaa, — sanoi Terttu vielä kerran. Hänen hameensa helmat hulmusivat paukkeella myrskyn ravistamina.
— Emmehän me ihmiset pelkää elämänkään merellä, — jatkoi Lauri. —
Tuommoista on kuitenkin sää usein meidän ihmisraukkojenkin sielussa.
— Mutta sitä emme silmin näe, — lausui Terttu. — Luulen, ettemme pelkää niin paljon sitä, jota emme näe, vaikka tiedämme ja tunnemmekin sen olevan. Kuolemaakin pelkäämme oikein vasta silloin, kun se on silmiemme edessä.
Samassa räiskäytti taaskin suuri aalto vettä korkealle ilmaan, niin että Tertun ja Laurin täytyi hiukan peräytyä paikoiltaan.
— Kas, kuinka veneet tuolla poukamassa keikkuvat ja laitojaan hankaavat toisiaan vastaan! — osoitti Lauri pieneen lahden pohjukkaan, joka on niemien ja kallioiden kainalossa aivan kasinon kentän edessä. He seisoivat juuri kylpyhuoneen takana olevalla korkeimmalla kielekkeellä ja toisella puolella poukamaa näkyi kaksi ihmishaahmoa rannalla. Laiturin kohdalla häämöitti vielä kolmas haahmo, joka näkyi puuhaavan purjeveneen kiinnittämisessä laituriin.
— Tuossapa on vene päässyt irti! — sanoi Terttu. — Katsos, kuinka se lyö laitojaan kalliota vastaan, — tuossa meidän jalkojemme juuressa!
Lauri jätti Tertun seisomaan ja laskeutui katsoakseen muutaman askeleen alemmaksi rantaan päin viettävää kalliota myöten. Samassa löi taaskin suuri aalto ja pärskähytti vettä juuri sille kohtaa, missä Lauri seisoi. Tämä peräytyi nopeasti taaksepäin, kääntyi, juoksi muutaman askeleen ylöspäin, mutta yht'äkkiä hänen kenkänsä korko lipesi ja hän vajota romahti jonnekin vähän matkan päähän Tertusta, niin että Terttu näki vain hänen päänsä. Terttu kirkasi ja peitti kasvonsa.
— Lauri, Lauri! — huudahti hän. — Mikä sulle tuli? Satutitko itsesi?
— En vähääkään, — vastasi Lauri alaalta, päätään kohottaen. — Luisuin aivan sievästi istuallani kalliota myöten ja täällä on hiekkapohja tie.
— Mennään jo pois! — sanoi Terttu rukoilevalla ja säälin äänellä, ja etsi paikkaa, mistä voisi laskeutua alas sinne, missä Lauri oli.
— Täältä pääsemmekin heti tielle, — vastasi Lauri. — Tule! — lisäsi hän ja ojensi kätensä Terttua kohti. — Minä autan sinut alas.
Terttu astui likemmäksi ja melkein heittäytyi Laurin kaulaan, joka otti hänet tukevasti käsivarsilleen ja nosti hänet hiekkapohjaan maahan. Ollessaan Laurin sylissä tunsi hän, kuinka tämän kasvot painautuivat hänen kaulaansa vasten ja vieno väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.
— Kiitos! —- sanoi Terttu hiljaa, kun Lauri hellävaroin laski hänet jaloilleen seisomaan.
— Ethän toki peljästynyt? — kysyi Lauri suottaillen.
Terttu ensin ei aikonut vastata mitään, mutta sitte pääsi hänen huuliltaan melkein pahastuneella äänenpainolla:
— Vielä sinä kysyt?!
Ja hän alkoi nopeasti astua kylpyhuoneelle päin Laurin rientäessä hänen rinnallaan.
— Mennään jo oikein sukkelaan! — sanoi hän. Mutta puheesta ei tahtonut tulla enää mitään. Eikä vaikeneminenkaan liioin rasittanut. Kumpikin heistä oli ajatuksiinsa vajonnut.
Kun he olivat tulleet huvilan ovelle ja Lauri ojensi kätensä hyvästiksi, sanoi hän Tertulle:
— Muistuu mieleeni eräs lause Goethen romaanista "Die
Wahlverwandtschaften".
— Mikä se sitte on? — kysyi Terttu, käsi Laurin kädessä.
— Tämä, vastasi Lauri: — "Semmoinen on rakkauden laita, että se yksinään luulee omaavansa oikeudet ja että sen tieltä kaikki muut oikeudet saavat väistyä."
Oliko se anteeksi pyyntöä, itsensä puolustusta vai tunnustusta, — siitä ei Terttu silloin ollut selvillä. Eikä taitanut olla Lauri itsekään.
He toivottivat toisilleen "hyvää yötä" ja menivät kukin kotiaan.
Ja tuo lause antoi heille molemmille ajatuksen aihetta vielä kauan, kauan.
* * * * *
Kolme vuorokautta kesti myrskyä, joka toi mukanaan taajoja sateenkuuroja. Ne olivat kovin ikäviä päiviä. Lauri ei käynyt kaupungissa ollenkaan. Terttu ja hän eivät tavanneet toisiaan niinä vuorokausina.
Vähitellen alkoi taivas seestyä, tuuli tyyntyi ja ihmiset alkoivat olla enemmän liikkeellä. Kun Terttu neljäntenä päivänä jälkeen puolisen tuli heidän huvilastaan alas maantielle, ajoi hänen ohitsensa ajuri, joka vei Belle Vue'hen päin erästä nuorta vaaleaveristä, punaposkista ja sirosti puettua naista. Tämä kääntyi, kun jo oli ajanut ohi, ja huusi:
— Terttu, päivää!
Terttu tunsi silloin entisen koulutoverinsa, Helmi Leinikön ja huiskautti hänelle päivänsuojallaan. Ajaja pysäytti ajurin, astui alas rattailta ja juoksi takaisin Terttua tervehtimään.
— Täälläkö sinä kesää vietät? — kysyi iloisesti neiti Leinikkö, ojentaen kätensä Tertulle.
— Täällä olen äidin kanssa, joka ottaa kylpyjä, — vastasi Terttu. —
Entä sinä, etsitkö asuntoa tänne jäädäksesi vai miksi ajelet?
— Olen matkalla Tukholmaan, — vastasi toinen. — Tulin juuri laivalla ja läksin vähän kaupungille ajelemaan, kun laiva seisoo täällä parin tunnin ajan. Olenhan matkapuvussakin.
— Tavattoman viehättävä, — sanoi Terttu, tietämättä mitä sanaa oikein käyttäisi ja silmäillen entistä koulutoveriaan kiireestä kantapäähän. — Mutta etkö tule sisään? — lisäsi hän.
— Eihän nyt ole aikaa, — sanoi toinen. — Tule sinä ennemmin kanssani ajelemaan, minne ajuri vie!
— No, sama se! Äiti onkin lääkärin luona ja minulla ei ole mitään tekemistä, — vastasi Terttu ja molemmat kiipesivät ajurin rattaille, joka hiljakseen lähti ajamaan Belle Vue'hen päin.
Terttu ei ollut nähnyt Helmiä siitä saakka, kun he tyttökoulun lopettivat. Helmin koti oli Etelä-Hämeessä, jossa hänen isällään oli maatila, mutta koulun kävi hän Helsingissä. Lähemmin ei Terttu entisen luokkatoverinsa kotioloja tuntenut eivätkä he olleet koulussa olleet kovin läheisiä ystävättäriäkään. Heidän luonteensa olivat olleet kovin erilaatuiset ja sen tautta ei heitä mitkään yhteiset harrastukset vetäneet likemmäksi toisiaan. Mutta Terttu muisti Helmin erittäin hyvin. Mikään lahjakas tyttö ei tämä ollut eikä lukukaan häntä erikoisesti miellyttänyt. Hänen tavattoman iloinen luonteensa ja harvinainen ulkomuotonsa herättivät kuitenkin kaikkien huomion. Niin reipasta ja elämänhaluista tyttöä oli tuskin koko koulussa. Ja nämä ominaisuudet loistivat nuoren tytön koko olemuksesta. Vaaleat hiukset, jotka kiemuroina valuivat hänen olkapäilleen, kehystäen hänen terveyttä uhkuvat verevät kasvonsa, joissa huomattavimpina olivat suuret mustikkasiniset, kirkkaan loistavat, vaikka hieman teräväkatseiset silmät ja melkein verta tiukkuvat, pulleat huulet, joiden lomista kaksi kaunista valkoista ylähammasta pilkisti esille, antoivat hänen kasvoilleen hiukan nukkemaisen näön. Kaunis vain ei ollut hänellä ylähuuli, joka oli liiaksi ulkoneva, ja siitä syystä, varsinkin hänen puhuessaan, ilmekään suupielissä ei ollut kaunis. Mutta sen kuitenkin melkein unhotti hänen vartalonsa ja veikeän käytöksensä takia, jotka vastustamattomasti lumosivat miesten mielen, Lisäksi hänellä oli tavattoman pieni ja siro käsi, jonka hipiä oli lienteä kuin silkki.
Tässä kuvassa, joka oli jäänyt Tertun muistiin, oli nyt muuttunut oikeastaan vain Helmin hiuslaite, mutta sekään, vaikka muodinmukainen oli, ei suuresti rikkonut nukkemaista yleisvaikutusta hänen kasvoissaan. Veikeästi toisella korvalla oleva hattu, josta riippui suuri tumma viinirypäleterttu, ja eri värivivahduksissa läikehtivä matkapäällyskaapu tekivät hänet todellakin viehättäväksi, niinkuin Terttu hänelle sanoi.
— Mitä sinä Tukholmaan matkustat? — kysyi Terttu, kun he olivat lähteneet ajamaan.
— Muuten vain — huvittelemaan, — vastasi Helmi.
— Ja ihan yksin? — uteli Terttu edelleen.
— Ainahan sitä matkalla tuttavia saa, — huomautti Helmi, veitikka silmännurkassa.
— Hyvänen aika! — osasi Terttu vain siihen sanoa. — En minä vain niin uskaltaisi.
— Kukas minut söisi?! — nauroi Helmi siihen.
— Kuule! Mitä sinä olet tehnyt siitä saakka, kun koulusta pääsimme? — kysyi Terttu taas.
— En mitään. Tahi — huvitellut vain. Mitäs varten elämme, ell'emme huvitellaksemme? — lasketteli Helmi sanojaan nopeasti ja iloisesti. — Elämmehän vain yhden kerran. Hetkestä on siis otettava vaari, että kuollessamme voimme sanoa nauttineemme elämästä.
— Sekö sinun mielestäsi sitte on elämän tarkoitus? — kysyi Terttu, katsoen pitkään Helmiin.
— Se, — vastasi tämä vilpittömästi, lyöden kuin vasaralla naulaan.
Terttu loi vain silmänsä syrjään ja oli hetkisen vaiti. Sitte sanoi hän:
— Sinullahan oli sievä lauluääni ja soittelit pianoakin ennen. Etkö ole sillä alalla koettanut jotakin tehdä?
— Olen — vähän kumpaakin harjoitellut, vaan ei siitä vielä ainakaan ole mitään kokonaista tullut, — selitti Helmi ja kysäisi samalla: — Kenen huvila tuo?
— En tiedä. Se on "Elviira" nimeltään ja siinä asuu venäläisiä kesävieraita, — vastasi Terttu.
— Eikös täällä ole hauskoja kesävieraita, — herroja? — kysyi Helmi.
— Miten mistäkin. Minä en ole semmoisia etsinyt, — vastasi Terttu.
— Mutta ehkä löytänyt jonkun etsimättä? Kuule! Oletko jo kihloissa taikka ehkä naimisissakin? — kysyi Helmi edelleen.
— En kumpaakaan, — sanoi Terttu.
— Se on hyvä. Sen kyllä ehtii vielä, sen naimisjutun, — laverteli
Helmi.
Samalla katsoi hän kelloaan. He olivat tulleet Belle-Vue'n lähelle ja ajuri kysyi, oliko käännyttävä takaisin.
— Tässäkö kaikki? Eipä täällä ollut paljon nähtävää. Käännytään pois vain! — vastasi Helmi.
— Sinulla kun on noin edullinen ulkomuoto… — alkoi Terttu, kääntyen
Helmiin päin.
— Kiitos ystävällisyydestäsi! — keskeytti tämä.
— … Ja osaat soittaa ja laulaa, — jatkoi Terttu keskeytymisestä välittämättä, — sinun pitäisi antautua näyttämötaiteen tahi oikeammin oopperan palvelukseen.
— Johan nyt! Niin suuria minä en haaveksi, — tokaisi Helmi.
— Sehän olisi ainakin jokin järkevä elämän tehtävä, — sanoi Terttu.
— Kun Jumala minulle on niin vähän järkeä antanut, etten kaipaa mitään elämän tehtävää! — tuli taaskin vuolaana virtana puhe Helmin huulilta. — Minä raukka elän vain päivästä päivään, — hypin kuin heinäsirkka, — lisäsi hän nauraen.
— Voi, voi, sinun virsiäsi! — oli kaikki, mitä Terttu siihen sai sanotuksi.
— Minnekä sitä ajetaan? — kysyi ajuri.
— Laivalle takaisin, — vastasi Helmi. — Minnekäs sinun on mentävä? — kysyi hän sitte Tertulta.
— Minä jätän sinut heti paikalla tuossa lääkärin rakennuksen kohdalla ja menen äitiäni noutamaan, — vastasi Terttu.
— Hyvä on, — vastasi Helmi ja lisäsi: — En minä viitsisi täällä tuntiakaan asua. Täällä näyttää niin surmaavan ikävältä.
Terttu pysäytti ajurin.
— Hyvästi nyt sitte, Helmi, ja onnea matkallesi! — sanoi Terttu, puristaen hänen kättään hyvästiksi.
— Toivota edes paljon huvia! — sanoi Helmi. — Hyvästi! Hyvästi!
— Voinhan senkin, — sanoi Terttu.
— Ai, paljon terveisiä äidillesi! — huusi Helmi, kääntyen vielä rattailla. Ja huiskauttaen kättään istuutui hän mukavammin paikalleen, ajurin napsauttaessa hevostaan piiskalla.
Terttu tapasi äitinsä, joka jo oli käynyt lääkärin luona, ja kertoi, kenen oli nähnyt ja minkä vaikutuksen Helmi häneen oli tehnyt.
— Hän osaa ainakin elää, — sanoi rouva Alanne tyttärelleen.
Terttu ei vastannut mitään. Hän muisti Laurin kertomat sanat verenheimolaisuudesta ja löysi sitä jossakin määrin äidistään ja Helmistä. Samalla hän taas muisti Laurin itsensä ja kummasteli, ettei hän vielä ollut ilmestynyt heidän seuraansa. Olihan kulunut kokonaista kolme vuorokautta heidän viime yhdessä olostaan. Eikähän ilmakaan enää ollut esteenä hänen tulolleen. Olisikohan hän sairastunut vai missä oli syy?
Ja Tertun levottomuus kasvoi, kun Lauria ei vielä iltasellakaan näkynyt. Rouva Alanne sen huomasi ja illallista syödessä he molemmat lausuivat arvelujaan Laurin poisjäämisestä, punniten syitä ja vastasyitä.
— Eihän teidän välillänne sitte mitään liene tapahtunut? — kysyi rouva Alanne vihdoin.
— Mitäs sitä olisi voinut tapahtua, — sanoi Terttu, katsellen miettiväisenä merelle.
— Tahi eihän hän liene jostakin loukkaantunut? — lausui äiti edelleen.
— En minä ainakaan mitään syytä tiedä, — vastasi Terttu rypistäen silmäkulmiaan.
— Hm! — oli siihen sitte rouva Alanteen ihmettelevä vastaus.
— Ei puhuta siitä nyt enää! — sanoi Terttu ja alkoi katsella ympärilleen.
— Ei puhuta sitte!
Melkein ääneti istuivat he huoneensa parvekkeella tunnin ajan ennenkuin panivat maata. Äiti kuuli, että Terttu ei nukkunut pitkään aikaan.
Kun palvelijatar seuraavana aamuna tuli sisään, oli tarjottimella Tertulle kirje, joka oli tullut kaupungin postissa. Hän ei tuntenut käsialaa, sillä Lauri ei ollut hänelle koskaan vielä kirjoittanut, mutta hänen sydämensä aavisti, että se oli häneltä ja hän repäsi yhdellä tempauksella toisen reunan kuoresta pois.
— Keltä se on? — kysyi rouva Alanne.
Terttu ei vastannut mitään, mutta rouva Alanne huomasi hänen kalpenevan, kun hän aukaisi kirjeen ja itsekseen luki sen niin nopeasti, että hänen silmänsä näyttivät melkein ahmaisevan sen sisällyksen. Lauri kirjoitti:
"Hyvä Terttu!
Ymmärrät varmaan, miksi en näinä päivinä ole voinut käydä kaupungissa, ja varmaan et minua ole odottanutkaan, mutta suonet minulle anteeksi, että näin kirjeessä ilmoitan Sinulle täytyväni äkkipikaa lähteä pois täältä joksikin aikaa. Syyn lähtööni saanet tuonnempana tietää. Ehkä tapaan teidät täällä vielä syksymmällä. Toivon, että tätikin suo minulle anteeksi, etten ennen lähtöäni voinut käydä luonanne hyvästillä kiittämässä teitä kaikesta minulle osoittamastanne ystävällisyydestä.
Parhaimmat terveiseni tädille ja Sinulle.
Ystävällisin tuntein
Lauri H."
Terttu viskasi tämän kirjeen, joka oli nopealla käsialalla kirjoitettu, äitinsä eteen ja meni väräjävin hermoin ulos parvekkeelle, sanaakaan sanomatta. Hän oli kuin mykistynyt tuijottaessaan alas tielle, kun äiti muutaman minuutin perästä tuli.
— Sehän on todellakin kummallista, — alkoi rouva Alanne puhua, kun he istuutuivat pöydän ääreen, hän sohvaan ja Terttu vastapäätä häntä tuolille.
Terttu vain oli vaiti, joi ja söi haluttomasti eikä katsonut äitiinsä lainkaan.
— Olisikohan häneltä rahat loppuneet täällä kauemmin oleskellakseen vai mikä ihme…?! — mietiskeli taas äiti ääneen.
— Mitä sinä nyt viitsit tuosta puhua?! — sanoi Terttu vihdoin pahastuneena. — Jokainen tekee niinkuin tahtoo.
— Tietysti, tietysti, — myönteli äiti. — Ja kun meni, niin menköön!
Eihän hän meille sen läheisempi ollut.
— Juo nyt, äiti, niin mennään sitte ulos! — kiirehti Terttu, sillä hän tahtoi kuitenkin jollakin lailla mieltään rauhoittaa.
— Tiedäthän, etten minä niin pian valmistu, — sanoi rouva Alanne. —
Mene sinä yksin edeltä, jos tahdot, ja odota minua kasinon edustalla.
Terttu oli lopettanut ja päätti lähteä ulos, niinkuin äiti kehoitti.
Kun hän katsoi ulos ikkunasta, näki hän rouva Bondénin kulkevan sivu.
Silloin heitti hän nopeasti päällysviittansa hartioilleen, otti
päivänsuojansa ja sanoi äidilleen:
— Minä odotan sinua sitte siellä.
Terttu astui nopeasti portaita ja melkein juoksi mäkeä alas, tiellä riennättäen askeleitaan ehättääkseen rouva Bondénin, joka kulki kasinolle päin. Hän ajatteli, että ehkäpä tämä tiesi Laurista jotakin muuta.
Ja tuskin oli Terttu häntä ehtinyt tervehtiä, kun rouva Bondén tokaisi hänelle vasten silmiä:
— No, ja maisteri Honkasalo taisi matkustaa pois?!
— Tiedättekö tekin sen jo, rouva Bondén? — kysäsi Terttu koettaen olla välinpitämätön.
— En tiedä muuta kuin sen, että näin hänet eilen satamassa, kun "v.
Döbeln" tuli, joka oli matkalla Tukholmaan, — selitti rouva Bondén. —
Sitte näin hänen ottavan ajurin ja kiireesti ajavan Hangon kylään päin.
Veljeni sanoi hänet sitte taas nähneensä satamassa, kun "v. Döbeln"
lähti.
Terttu tunsi jo rouva Bondénin ensimäisistä sanoista punastuvansa korviaan myöten ja levähytti auki päivän suojansa, jolla koetti mahdollisimman paljon peittää häneltä kasvojaan.
— Vai niin! — sai Terttu vain sanotuksi ja hän tunsi, kuinka hänen kurkkuaan kouristi.
— Ettekö te sitte tietäneet hänen lähdöstään mitään? — kummasteli rouva Bondén.
— Kyllä, — ilmoittihan hän, — sokelsi Terttu, tietämättä oikein, kuinka nyt puhuisi.
— Varmaan tekee hän sitte vain pienen huvimatkan, — sanoi rouva Bondén, joka näytti olevan kiireissään, ja kysäsi samalla: — Entä rouva Alanne? Kuinka hän jaksaa?
— Kiitoksia, — kyllä äiti taas on parempi, — vastasi Terttu ja oli iloinen, kun rouva Bondén ojensi hänelle kätensä hyvästiksi.
Salaman nopeudella kulkivat Tertun aivoissa ajatusyhtymät: Helmi — Tukholma — v. Döbeln — Lauri — Tukholma. Ja hän istuutui melkein herpaantuneena juurakkotuolille kasinon edustalle, sulki päivänsuojansa ja veteli sillä puoliympyrää edestakaisin tuolinsa eteen, tuijottaen maahan. Hän ei tahtonut mitenkään saada ajatuksiaan juoksemaan selvää tolaa. Hän etsi syytä Laurin lähtöön. Oliko hän ehkä sittenkin jollakin lailla käyttäytynyt niin, että Lauri kaikkosi hänen luotaan? Hän muisti, mitä tapahtui sinä myrskyisenä iltana kallionkielekkeellä. Hän muisti, että oli rentonaan heittäytynyt Laurin käsivarsille, kun Lauri auttoi häntä alas. Luuliko Lauri ehkä —? Ehkä hän sai väärän käsityksen? Mutta sehän oli niin välitön, niin viaton, niin vilpitön teko. Hänhän oli peljännyt, kun Lauri putosi, ja antoi sitte vain Laurin auttaa itseään alas. Ja silloin oli Lauri painanut suudelman hänen kaulaansa. Hän siis ehkä sittenkin otaksui enemmän, kuin oli tarkoitus. Sekö siitä sitte oli seuraus heidän kävelystään, jonka kuluessa he niin paljon olivat puhelleet?! Sekö sitte oli seuraus, kun he tulivat tuohon läheiseen kosketukseen ja tunteet, vaikka vain senkin verran, ilmaisivat, mitä sydänten pohjalla piili?!
Terttu ei ollut huomannutkaan, kun hänen äitinsä astui hänen luokseen. Ja melkein mahdotonta oli rouva Alanteen saada tytärtänsä puhumaan, kun he läksivät tavalliselle aamukävelylleen. Terttu olikin ensin aikonut olla äidilleen mitään sanomatta, että oli puhutellut rouva Bondénia ja kuullut häneltä Laurin nähtävästi matkustaneen Tukholmaan. Lopulta hän päätti kertoa kuulemansa äidilleenkin, sillä hän tiesi äitinsä kuitenkin saavan tietää sen rouva Bondénilta, kun hänet tapaisi.
Rouva Alannekin hämmästyi kuullessaan Laurin matkasta niin, että löi kätensä yhteen, pysähtyi ja sanoi:
— Ei, mutta —! Onkohan se totta?
— Miks'ei se olisi mahdollista?! — sanoi Terttu.
— Mahdollista kyllä, mutta sitä en olisi häneltä odottanut, — ihmetteli rouva Alanne edelleen, joka myöskin, Tertun kertomusten nojalla, sovitti Helmin ja Laurin matkat yhteen.
— Ehkä he olivat tuttuja ennestään, ehkäpä, — — mutta Terttu ei lopettanut lausettaan arveluineen.
— Olisihan Lauri edes joskus tullut hänen nimensä maininneeksi, jos niin olisi ollut, — jatkoi rouva Alanne.
— Päinvastoin, äiti, jos heidän välillään jotakin oli, — lausui
Terttu mielipiteensä.
— Ai, mutta nyt minä muistan. Puhuihan Lauri kerran, että hänen pitäisi tutkimuksiaan varten käväistä täältä Tukholman kirjastoissa lukemassa, — kääntyi rouva Alanne tyttärensä puoleen.
— Minä en sitä kuullut häneltä; kyllä sinä erehdyt, äiti, — sanoi
Terttu.
— En, en, en, muistan ihan varmaan, — vakuutti rouva Alanne aivan kuin rauhoittaakseen Terttua ja saadakseen hänen ajatuksensa käännetyiksi kalvavasta epäluulosta.
— Olkoon kuinka tahansa, mutta niin on asianlaita, — sanoi Terttu. —
Ja nyt pyydän, äiti, ettei puhuta siitä koskaan enää puolta sanaakaan.
Hän on mennyt ja sillä hyvä.
— No, no, kuinka vain tahdot, — vakuutti rouva Alanne, — ei puhuta sitte.
* * * * *
Pari viikkoa kului sitte tavallista entistä elämää, — harmaata, yksitoikkoista. Rouva Alanne oli jo lopettanut määrätyt kylpynsä, mutta heillä oli ollut ollut aikomus viipyä Hangossa vielä syyskuun alkuun, jotta äiti saisi levätä ja voimistua täydellisesti. Tuli kuitenkin muutamia sateisia päiviä ja kun Tertun mieli edelleen oli myrtynyt, sanoi hänen äitinsä hänelle:
— Mitä me täällä enää teemme; parasta on palata kotia Helsinkiin.
— Kuinka tahdot, — sanoi Terttu. — Isäkään ei enää tahdo käydä täällä.
Muutaman päivän perästä he olivat valmiit lähtemään ja he palasivat laivalla, niinkuin olivat tulleetkin. Kun "Torneå"-laiva Hangon satamasta kääntyi Helsinkiin, istui Terttu äitinsä vieressä peräkannella ja katseli kuinka potkuri muodosti laivan jälkeen pitkän kuohuvan tien, johon kalalokit iskivät alas sieppaamaan nokkaansa laivasta mereen viskattuja tähteitä. Ja kun laiva oli tullut ulommaksi merelle ja oli kasinon ja kylpylän kohdalla, vilkasi Terttu kerran sinnepäin, mutta käänsi kohta kasvonsa pois ja äiti huomasi, että hänen silmäripsissään riippui kyynel. Samalla alkoi savutorvesta kohota paksu musta savu, jonka tuuli painoi alas vettä kohti, ja aivan kuin suruharso levisi laivan ja mantereen välille.
Sitte tuli syksy, surullinen, onneton syksy. Isä oli tullut kovin synkkämieliseksi ja lokakuussa päätti hän ampumalla päivänsä. Syy oli jäänyt Tertulle salaisuudeksi. Hän aavisti kuitenkin, että hänen vanhempainsa avioliitto ei ollut koskaan ollut onnellinen, mutta missä perussyy oli, sitä hän ei tietänyt. Isä, joka oli kovin vakavaluontoinen ja jonka luonnon Terttu oli saanut periä, oli varmaan kantanut sydämessään jotakin kalvavaa surua, joka vihdoin kävi hänelle ylivoimaiseksi. Lääkärit selittivät, tavallisuuden mukaan, että asessori Alanteen oli vallannut äkillinen mielenhäiriö. Isän raha-asiat olivat kyllä olleet huonot, mutta hänen henkivakuutuksellaan selviytyivät he pulasta, äidin saadessa kohtalaisen ylimääräisenkin eläkkeen.
Sellaisissa suruissa ja huolissa oli kulunut talvi. Kesän he viettivät sen jälkeen Ruovedellä.
V.
Näissä muistoissa, jotka toinen toisensa perästä kiitivät Tertun aivoissa, istui hän salin sohvan nurkassa noin neljännestunnin ajan, kun Toini tuli äidin huoneesta häntä puhuttelemaan.
— No, mitä sinä täällä mietit? — kysyi Toini ja tarttui Terttua kädestä, joka lepäsi sohvan kädennojalla.
— Kaikellaista, — vastasi Terttu ja pyyhkäsi kädellään ylös yli otsansa aivan kuin huitaisten pois nuo muistot päästään kuin tungettelevan kärpäsen.
— Äitisihän näyttää kovin virkeältä tänään ja on niin iloinen, että olette saaneet vuokralaisen, — lohdutteli Toini hyväilevällä äänellään. — Sinun pitää myöskin olla iloinen ja tyytyväinen, — lisäsi hän.
— Olenhan minä, — sanoi Terttu, joka oli noussut ja kiertänyt kätensä
Toinin vyötäisille.
Ja he kävelivät muutaman kerran edestakaisin nurkasta nurkkaan. Silloin soi eteisen kello ja Hilma tuli ovea aukaisemaan.
— Se on tohtori varmaankin, ellei jo, — — sanoi Terttu, keskeyttäen lauseensa.
— Kyllä se on hän. Hän uhkasi tulla tähän aikaan, — jatkoi Toini.
Samassa kuului eteisestä, Hilman avatessa ovea, reippaasti lausuttu:
— Päivää!
— Enkö sanonut, — huomautti Toini.
— Kuulee jo äänestä, että se on meidän herttainen tohtorimme, — sanoi
Terttu seisoen salin ovella.
Sisään astui, paiskaten Tertulle ja Toinille voimakkaasti kättä, kookas, noin kolmenkymmenenviiden vuoden vanha mies, jonka kasvot näyttivät todellakin niin herttaisen avonaisilta, että luuli niissä näkevänsä sanat: "Lukekaa tästä, tässä näette kaikki!" Muuten oli vaikea sanoa, mitkä niissä kasvoissa olivat omituisimpia piirteitä, sillä ystävällisyyden leima poisti niistä loistollaan kaikki erikoisilmeet. Etupäässä astui näkyviin kuitenkin suu terveine hampaineen ja se hyvänluontoinen hymy, joka aina seurasi siitä lähtevää puhetta. Nenä oli paksu ja voimakas ja sen alla riippuivat tuuheat vaaleanruskeat viikset, joita tohtori välistä pyyhkäisi ylöspäin kätensä selkäpuolella. Silmät vivahtivat myöskin ruskeilta, mutta lähempää katsottuina oli niissä silmäterän ympärillä epämääräinen sinisen vihertävä väri. Niiden katse oli kuitenkin suora ja avonainen, mutta kovin tutkiva ja toiseen syventyvä, kun tohtori katsoi potilaansa silmiin. Otsa oli valoisan kirkas.
— Täällä tietysti voidaan hyvin? — sanoi tohtori Aulanko, istuutuen lähimäiseen nojatuoliin sohvapöydän luo ja luoden katseensa sekä Terttuun että Toiniin.
— Niinhän Toini väittää, — vastasi Terttu.
— Semmoinen on rouva Alanteen omakin tunne, — lisäsi Toini.
— Enkö minä sanonut, — rohkaisi tohtori Aulanko, — että parempaan päin tässä on käännyttävä.
— Kyllä tohtori saa tulla, — kuului rouva Alanteen ääni viereisestä huoneesta.
— Minä vain kutsua odotinkin, — sanoi tohtori, ponnahtaen ylös tuoliltaan. — No? — kuului sitte vain hänen astuessaan toiseen huoneeseen.
Toini seurasi häntä sinne.
Sillä välin meni Terttu Laurille vuokrattuun huoneeseen ja loi vielä kerran silmäyksen ympärilleen, oliko kaikki niinkuin piti olla. Ajatukset risteilivät hänen päässään niin, ettei hän tietänyt, kuinka käyttäytyä. Kuinka tulikaan Lauri heille asumaan sen jälkeen kuin he sillä lailla olivat eronneet Hangossa?! Ja kuinka oli meneteltävä, jos tulisi puhe hänen pikaisesta lähdöstään sieltä? Ehkä oli parasta olla lainkaan kajoamatta noihin entisiin muistoihin, olla kuin vieras, olla kuin aivan toinen, uusi ihminen. Hänhän oli jo niin rauhoittunut ja nyt alkoivat tunteet kuohua hänessä jälleen.
Kummallista oli kuitenkin, että Lauri oli tullut huonetta vuokraamaan aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut heidän välillään sitä ennen. Kuka tietää, ehkä kaikki sittenkin oli erehdys, ettei mitään semmoista ollut ollutkaan, jota hän oli kuvitellut rouva Bondénin kertomusten johdosta. Kuka tietää, ehk'ei Lauri ollenkaan ollut matkustanutkaan Tukholmaan. Hänhän silloin kirjeessään lupasi toiste selittää syyn poislähtöönsä. Ehkä hän sen nyt sitte selittääkin, jahka saapuu. Turhahan on näin edeltäkäsin antaa tunteilleen valtaa.
Ja Terttu palasi taas saliin. Sinne tuli myöskin kohta tohtori Aulanko, jolla oli määräys käsissään. Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja sanoi samassa Tertulle:
— Äidiltänne ovat tipat lopussa. Mutta minä uudistan vain tämän entisen määräykseni.
— Strofantiako? — kysyi Terttu.
— Juuri sitä, — sanoi tohtori. — Sehän se tepsii. — Ja hän huo'ahti kirjoitettuaan uusimismääräyksen ja pannen kynän pois.
— Onkos teidän mielestänne, tohtori, äiti parempi? — kysyi Terttu puoliääneen.
Tohtori kääntyi tuolillaan ja hypitteli nopeasti toista polveaan, sanoessaan:
— Siihen kysymykseen on helppo vastata. On, — parempi kuin viime kerralla täällä käydessäni.
— Mutta ylimalkaan hänen tilansa? — uteli Terttu. — Tahtoisin oikein tietää.
Samassa oli tohtori kääntynyt ja huomannut kirjoituspöydän hyllyn alla nurkassa pienehkön pullon, jonka hän sieppasi käteensä. Nimikelapulla oli pääkallo ja sen alla kaksi luuta ristissä sekä kirjoitus: "Kloroformia".
— Mistä tämä on? Mitä te tällä teette? — kysyi hän, katsoen tutkivasti Terttuun. Hän oli samalla tyytyväinen, ettei tarvinnut vastata Tertun viimeiseen kysymykseen.
— Sehän on teidän itsenne minulle hankkima, tohtori, — sanoi Terttu. — Ettekö muista? Kaksi vuotta sitte, kun pikku kanarialintuni oli nukutettava.
— Se on totta. Ja te olette säilyttänyt tämän siitä asti?
— Olen — muistona.
— Enpäs minä ole tätä muistoa pöydällänne ennen nähnyt.
— Se on ollutkin pöytäni laatikossa. Äsken otin sen esille ihan ajatuksissani, kun kirjoitin erästä kirjettä.
— Parasta olisi kaataa sisällys pois.
— Eihän siitä toki ihminen voine iäksi nukkua? — kysyi Terttu. —
— Eipä tiedä, — vastasi tohtori leikillisesti; — joka tapauksessa — pankaa muistonne pöytälaatikkoon takaisin!
— Sen teen teidän nähden, — sanoi Terttu ja pani pullon kirjoituspöytänsä laatikkoon, vetäen joitakin papereita sen peitoksi.
Samassa tuli Toini viereisestä huoneesta ja sanoi Tertulle, että hän menisi äitinsä puheille. Toini käytti tätä tilaisuutta hyväkseen ja kysyi tohtorilta:
— Kuinkas on tänään, Kaarlo?
Vieraiden läsnä ollessa he eivät sinutelleet toisiaan, mutta näin kyllä. Toini ei ollut Tertullekaan vielä puhunut mitään, että hän oli kihloissa tohtori Aulangon kanssa.. He olivat jo pari vuotta tunteneet toisensa ja heidän luonteensa olivat lähentäneet heitä niin, että tohtori Aulanko muutama viikko sitte oli pyytänyt Toinia vaimokseen. Jostakin syystä he vielä pitivät välinsä salassa.
Toinin kysymykseen Aulanko vastasi nipistämällä kokoon vasenta silmäänsä ja pyörittämällä päätään.
— Siis huonosti? — kysyi Toini.
— Jalat ovat koko lailla turvoksissa. Sydämellä on kova työ. Jumala tietää, kuinka kauan se jaksaa jyskyttää, — vastasi Aulanko hiljakseen.
Terttu palasi ja kysyi äitinsä puolesta, saisiko keittää kahvia tohtorille. Tämä kieltäytyi muitten tehtävien tähden ja alkoi hyvästellä. Hän poikkesi vielä rouva Alanteenkin huoneeseen ja sitte sieltä palatessaan sekä salin kautta eteiseen mennessään sanoi:
— Jos tarvitaan, olen valmis millä hetkellä tahansa tulemaan — yöllä tahi päivällä. Näkemiin siis!
Ja tuota pikaa heitti hän päällystakin päälleen ja poistui.
— Me nyt sitte ainakin juomme kahvia, — sanoi Terttu ja lähti ruokasaliin sitä hommaamaan.
— Minulle se on turha, — esteli Toini.
— Tuleehan meille vuokralainen kohta, — huomautti Terttu ruokasalista. — Se on häntäkin varten.
— No, se on toista, — vastasi Toini ja meni jälleen rouva Alanteen luo.
VI.
Oli kulunut tunnin aika, kun Lauri saapui. Kun hän oli peseytynyt ja pukeutunut toisiin vaatteisiin, pyysi Terttu hänet ruokasaliin kahvia juomaan Toinin ja hänen seurassaan.
— Enkös minä saa ensin mennä tätiä tervehtimään? — kysyi Lauri.
— Minä kysyn, — sanoi Terttu.
Samassa tuli Toini häntä vastaan rouva Alanteen huoneesta. Terttu tarttui häntä kädestä ja vei Laurin luo, esittäen heidät toisilleen.
— Odotetaan silmänräpäys, — sanoi Terttu Toinille. — Lauri tahtoo ensin käydä äitiä tervehtimässä.
— Rouva Alanne käski ensin juomaan kahvia ja pyytää maisteri
Honkasaloa sitte tulemaan hänen luokseen, — sanoi Toini.
— Tehkäämme niin sitte, — sanoivat Terttu ja Lauri melkein yhteen ääneen ja naurahtivat tämän lystin yhteen sattuman johdosta.
Terttu vei heidät ruokasaliin ja istutti Toinin ja Laurin vastakkain, käyden itse toiseen päähän pöytää hoitamaan kahvin kaatoa. Hilma toi kiiltävän kuparipannun pöytään ja peitti sen kauniilla koruompeluisella kahvipannun myssyllä. Sill'aikaa kuin Terttu antoi kahvin hiukan "seistä", kertoi Lauri matkastaan.
Hän tuli suoraa päätä Oulusta, jonne oli tullut hevoskyydillä kotoaan. Oli ollut vanhempainsa luona koko heinä- ja elokuun. Ei ollut kotona käynyt kokonaiseen vuoteen.
— Missäs viime talven olit? — kysyi sitte Terttu, ja alkoi kaataa kahvia kuppeihin, jotka ojensi Toinille ja Laurille.
— Berlinissä — väitöskirjaani valmistelemassa, — vastasi Lauri. Sieltähän pääainekset olivat koottavat väitöskirjani ensimäistä, historiallista osaa varten.
— Mikä sillä on tarkoitus, jos rohkenen näin oppimattomana kysyä? — sanoi Terttu hiukan ujosti.
— Sillä, — historiallisella osalla, — on tarkoitus selittää Goethen "Die Wahlverwandtschaften" romaanin synty, — sanoakseni yhdellä sanalla kaikki, — lausui Lauri.
— Aa! — sanoi vain Terttu ja ojensi sokerirasian ja vehnäiskorin vuoroon Toinille, vuoroon Laurille.
— Sen osan korrehtuuriarkin voin jo antaa Tertulle luettaviksi, jos se huvittaa, — sanoi Lauri.
— Kyllä, vastasi Terttu. — Olenhan nyt lukenut itse romaaninkin, — lisäsi hän, pannen erikoisen painon "nyt" sanalle.
— Niinkö?! No, sittehän voimme siitä paljonkin keskustella, — sanoi
Lauri hilpeästi.
— Olikos vielä mitään uusia historiallisia aineksia löydettävissä? — kysyi Toini vaatimattomasti lempeällä äänellään Laurilta. — Kerrotaan, että Goethe on jo niin läpeensä tutkittu, että tunnetaan kaikki hänen pesulaskunsakin, — lisäsi hän vielä.
— Se on totta. Mitään varsinaista uutta sitä osaa varten en odottanutkaan löytäväni. Mutta kaikki vanhakin oli minulle välttämätöntä tätä tutkimustani varten ja sen sain parhaiten Saksasta, tietysti, — selitti Lauri.
— Sen sijaan kai tulee olemaan paljon mielenkiintoista väitöskirjan muissa osissa? — jatkoi Terttu.
— Saadaan nähdä, — sanoi Lauri. — Olen ainakin parastani koettanut.
— Se on esteetillinen tutkimus? — kysyi Toini.
— Niin, — vastasi Lauri. — Toinen osa on omistettu kaunotieteelliselle ja viimeinen, kolmas osa, sielutieteelliselle erittelylle.
— Se mahtaa todellakin olla mielenkiintoinen teos, — sanoi jälleen
Toini.
— Minä luulen kyllä, että siveelliseltä kannalta katsottuna voi tuoda esiin paljonkin uutta Goethen puheena olevan romaanin suhteen, — sanoi nyt Terttu, — ainakin paljon ristiriitaisia mielipiteitä.
— Minun väitöskirjassani tuleekin olemaan kokonainen luku, jossa käsitellään taiteen suhdetta moraaliin, — selitti Lauri.
— Olen jostain lukenut, että romaania aikoinaan pidettiin monella taholla aivan epäsiveellisenäkin, — selitti vuorostaan Terttu.
— Se on totta sekin, — innostui Lauri puhumaan. — Ja juuri sitä kysymystä pohdin minäkin mainitsemassani luvussa.
— Mihin suuntaan? — kysyi Toini.
— Samaa ai'oin kysyä minäkin, — sanoi Terttu.
— Selitän tuon katsantokannan epäoikeutetuksi, — vastasi Lauri.
— Minä alan todellakin uskoa, että tuosta väitöskirjasta tulee kovin mielenkiintoinen teos, — huomautti Terttu.
— Siis ei Goethen romaani, sitä lukiessasi, ole antanut aihetta uskoon, että siitä voisi mitään väitöskirjaa kirjoittaa? — kysyi Lauri.
— Sitä puolta en ole pystynyt edes huomioon ottamaan, mutta että se todellakin antaa paljon ajattelemisen aihetta kelle tahansa, se on mielestäni varma, — sanoi Terttu.
— Se on siis sinua miellyttänyt?
— Kyllä — monessa suhteessa, vastasi Terttu.
— Esimerkiksi? — uteli Lauri.
— Ensiksikin sen tyyli on aivan toisellainen, kuin nykyajan romaaninkirjoittajain, — selitti Terttu. — Siinä ei huomaa mitään hermostuneisuutta, niin sanoakseni. Sen kulku on kuin suuren, leveän, mahtavan virran, — niin rauhallinen, mutta samalla kuitenkin niin mukaansa tempaava syvyydellään, johon kuvastuu koko avara maailma.
Lauri ihastui.
— Se oli komea, sattuva vertaus, — sanoi hän ja oikein pyörähti tuolillaan.
— Mutta yksi vika siinä on minun mielestäni, — sanoi Terttu.
— Se on hauska kuulla, — katsoi Lauri uteliaana Terttuun.
— Vahinko, etten ole sitä lukenut, — sanoi Toini, joka kuunteli tarkkaan.
— Se on se, että jokaisessa henkilössä tahi jokaisen henkilön takana aina huomaa Goethen itsensä puhumassa, — selitti Terttu edelleen.
— Goethen oma suuri personallinen leima! — huudahti Lauri. — Se ei ole vika, vaan ansio.
— Esimerkiksi, kun se muurari pitää puheensa siinä perustuskiven laskemistilaisuudessa, niin ihan joka sanasta tuntee Goethen ja aina vain Goethen, — jatkoi Terttu. — Olisihan siinä pitänyt olla edes jotakin erikoisesti "muurarimaista", — naurahti hän.
— Huomautuksesi on suorastaan nerokas, — sanoi Lauri. — Mutta tämä tyyli on juuri se, joka on vastakohta nykyajan realistiselle.
— Tahdoin vain sanoa, — huomautti Terttu vaatimattomasti, — ettei se ole luonteenomainen, etteivät eri henkilöt puhu omalla tavallaan, vaan tekijän tavalla.
— Ymmärrän varsin hyvin tarkoituksesi ja ihastuksella kuuntelen arvosteluasi, — sanoi Lauri.
— Herran tähden! Arvostelemaan minä en pysty. Se on vain vaatimaton mielipiteeni, — sanoi Terttu, joutuen hieman hämille.
— Turha olla vaatimaton, — ihastui Lauri taaskin. — Kun nyt olet lausunut mielipiteesi, kuten tahdot arvostelusi nimitettäväksi, tuon teoksen muodollisesta puolesta, niin olen sanomattoman utelias kuulemaan, mitä sinulla vielä on sen sisällyksestä huomauttamista, — tiedusteli Lauri.
Samalla kuului rouva Alanne ääntelevän huoneessaan. Toini hyppäsi paikaltaan ja juoksi sinne.
— Se ei ole niin helposti sanottu, — vastasi Terttu. — Se romaani on luettava moneen kertaan ennenkuin sen perille on oikein päässyt. Sitä paitsi minä en ole kypsynyt siitä mitään sanomaan.
— Kypsynyt? — kysäsi Lauri kummastellen.
— Avioliittokysymyksiä voivat arvostella vain ne, jotka itse ovat tahi ovat olleet naimisissa. Ja avioliitostahan siinä suuressa määrin on kysymys, — selitti Terttu.
— Rakkaudesta, — väitti Lauri lievästi vastaan.
— Rakkaudesta avioliitossa, — puolustihe Terttu.
— Myönnän, — sanoi Lauri. — Minun siis ei pitäisi siitä väitöskirjaa kirjoittaakaan, kun en ole enkä ole ollut naimisissa?
— Ei, — vastasi Terttu.
— Sepä oli juttu! — naurahti Lauri.
Nyt tuli Toini takaisin ja pyysi maisteri Honkasaloa tulemaan rouva
Alanteen huoneeseen.
Lauri nousi ja Terttu seurasi häntä saliin.
Salin ovesta näki Terttu, että Lauri astui vuoteen luo ja painoi suunsa rouva Alanteen hänelle ojentamalle kädelle. Kun Toinikin tuli saliin, jäivät molemmat tytöt sinne siksi aikaa, kun Lauri oli rouva Alanteen huoneessa. Toini istuutui sohvaan ja Terttu lähelle häntä nojatuoliin, joka oli aivan rouva Alanteen huoneeseen vievän oven kohdalla. Siitä saattoi Terttu kuullakin, mitä sisällä puhuttiin.
Hän kuuli ensiksikin, että hänen äitinsä lausui ilonsa siitä, että Lauri oli tullut heille asumaan, johon Lauri vastasi samalla kohteliaisuudella, että oli tyytyväinen, kun sattui saamaan asunnon heidän ystävällisessä kodissaan, lisäten siihen kuitenkin, että olisi toivonut tapaavansa "tädin" hyvissä voimissa. Tähän äiti huo'ahtaen vastasi, että oli kaukana siitä, mitä oli ollut Hangossa ja että sen jälkeen muutenkin asiat paljon olivat muuttuneet. Kun äiti vielä sanoi, että hyvin muisti heidän tutustumisensa Hangossa ja että Lauri ei ollut ollenkaan muuttunut, odotti Terttu saavansa kuulla Laurin suusta jonkun sanasen, joka olisi viitannut hänen äkilliseen katoamiseen sieltä, mutta Lauri silloin vastasikin vältellen:
— Välistä, täti hyvä, on parempi olla muistelemattakin entisiä tapahtumia. Niissä voi olla paljon rumaakin, joka vain masentaa mielen.
— Niin, niin, — saattaa olla niinkin, — huo'ahti siihen jälleen vastaukseksi äiti, ajatellen nähtävästi enemmän itseään kuin Laurin sanoja.
Tuosta Laurin lauseesta, joka kuulosti jonkinlaiselta katumukselta, anteeksipyynnöltä, vaikka olikin hyvin hämärästi ilmaistu, Terttu huomasi, että epäilemättä oli paras olla koskettelematta sitä kohtaa milloinkaan, koskapa se tuntui noin "masentavan" Laurin mieltä. Puhukoon siitä Lauri itse, jos tahtoo, hän ei ainakaan nyt ai'o sanallakaan tiedustella Laurin silloista menettelyä.
Sitte kuului Lauri vielä kertovan olostaan Berlinissä, jossa sanoi, tutkimustensa ohessa, paljon käyneen teatterissakin, siltä varalta, että joskus kotimaassa joutuisi teatteriarvostelijaksi. Ja hän lisäsi, että meidän teatteriarvostelumme oli koko lailla takapajulla, se kun usein oli aivan taitamattomien ja asiaan perehtymättömienkin henkilöiden hoidettavana.
— Miekkoinen sinä, Lauri, joka olet saanut maailmaa nähdä ja — elää mukana! — sanoi sairasvuoteellaankin yhä elämänhaluinen rouva Alanne.
— Mutta nyt minä väsytän tätiä liiaksi puheillani, — sanoi Lauri ja nousi.
— Saanhan sinua nyt nähdä joka päivä, — lausui raukeasti rouva
Alanne, ojentaen kätensä Laurille.
— Joka päivä tulen tätiä tervehtimään, jos täti vain sallii, — vakuutti Lauri ja kumarsi.
Rouva Alanne nyökäytti hänelle ystävällisesti päätään ja Lauri poistui saliin.
— Miltä sinusta äiti näyttää? — kysyi Terttu Laurilta puoliääneen.
— Paljon, paljon muuttunut, — vastasi Lauri, myöskin ääntään hiljentäen. — Varsinkin kasvojen hipiä näyttää niin mullankarvaiselta, niinkuin sanotaan, — lisäsi Lauri.
Toini ja Terttu nyökäyttivät hänelle vain alakuloisesti päätään.
— Rouva Alannetta täytyy aina kuitenkin rohkaista, — sanoi Toini maisteri Honkasalolle.
— Tietysti, tietysti, neiti Syväri, — sanoi tämä. — Ymmärrän varsin hyvin, ettei koskaan saa sanoa sairaalle hänen tilansa olevan huonon.
Toini poistui taas rouva Alanteen huoneeseen ja Terttu ja Lauri jäivät kahden kesken. Etteivät puheellaan häiritsisi sairasta, menivät he ruokasaliin.
— Meidän äskeinen keskustelumme jäi täällä hieman kesken, — ryhtyi Lauri puhumaan. — Ja sinä löit minua vähän kuin puulla päähän, — jatkoi hän. Et ainakaan rohkaissut minua väitöskirjani suhteen.
— Kuinka niin? — naurahti Terttu.
— Kun sanoit, ettei minun pitäisi väitöskirjaani julkaista, kun minä en ole enkä ole ollut naimisissa.
— Niinhän minä taisin sanoa, — hymyili Terttu edelleen.
— Mutta suonet minun huomauttaa, että Goethe jo ennen kuin meni naimisiin, oli osannut valmistaa tämän syvällisen romaaninsa, — sanoi Lauri rohkeasti.
— Hänellä kuitenkin siis oli paljon kokemusta niissä asioissa, — vastasi Terttu.
— Niin että? — alkoi Lauri, mutta hätkähti, kun hänen oli tehtävä johtopäätös Tertun väitteestä.
— Niin että? — kysyi Terttu ja katsoi voitokkaasti Lauriin.
Kumpikin oli selvillä siitä, minkä tuli seurata. "Joko — tahi". Joko oli Lauri jo paljon kokenut niissä asioissa tahi oli hän kokematon eikä siis ollut kykenevä väitöskirjaansa kirjoittamaan.
— Sinä luulet soimanneesi minut sanoillasi, — sanoi Lauri eikä hellittänyt vieläkään. — Luulit panneesi minut pussiin, mutta huomautan vielä puolestani, että Goethe kuuluu itse muutamia vuosia ennen kuolemaansa kertoneen, että tässä hänen romaanissaan ei ole yhtään riviä, jossa ei olisi hänen omia elämyksiään, vaikka samalla ei yhtään riviä niinkuin hänen elämyksensä todellisuudessa ovat olleet. Niin että? — keskeytti Lauri ja katsoi vuorostaan voitokkaasti Terttuun.
— Niin että, — vastasi Terttu rauhallisesti, — että se on hyvin kaksimielisesti sanottu.
— Huomaan, että olen saanut sinusta ankaran vastaväittäjän, — lausui Lauri lopuksi ja hymyili ihastuneena. — Samalla huomaan, että voit paljon auttaa minua viimeistelytyössäni — hyvillä neuvoilla ja viittauksilla, — jos tahdot.
— Hyvin mielelläni, — vastasi Terttu, — mikäli kykenen ja ehdin — tahdon lukea korrehtuuriarkkeja, kun ne olet korjannut. Sitä kai oikeastaan vain tarkoitatkin?
Samassa helähti eteisen kello ja Hilma juoksi ovea avaamaan.
VII.
— Onko herrasväki kotona? — kuuli Terttu tutun äänen kysyvän. Hänen poskensa kävivät samalla hieman kalpeiksi ja kun hän katsahti Lauriin, huomasi hän, että Lauri rypisti otsaansa ja jännitti kuuloaan.
— Kyllä, mutta rouva on sairas-vuoteen omana, — vastasi Hilma.
— Kysykää nyt kuitenkin, eikö neiti ota vastaan, — kuului taaskin sama ääni eteisestä. — Sanokaa: neiti Leinikkö!
— Minä kysyn, — vastasi Hilma, niiahti ja pyörähti ruokasaliin, jossa kuiskaten sanoi Tertulle: — neiti Leinikkö ja hänen kanssaan eräs herra. Ottaako neiti vastaan?
Terttu katsahti Lauriin sanaakaan sanomatta. Tämä meni, myöskin sanaakaan sanomatta, ikkunan luo ja alkoi vakavana katsella ulos pihalle.
— No, Hilma pyytää saliin! — oli ainoa, mitä Terttu osasi sanoa.
Hilma vei vastauksen tulijoille, jotka riisuutuivat, keskenään jotakin kuiskaten ja Hilman kehoituksesta astuivat saliin.
Sillä välin oli Terttu mennyt Laurin luo ja, katsoen häneen, sanonut:
— Tule sinäkin, niin esittelen sinut! Lauri vastasi vain päätään pyörittämällä.
— Se on minun entinen koulutoverini, — jatkoi Terttu. — Eihän se sovi, ettet tule. Hän varmaan jo näki sinun olevan täällä.
— Voinhan tulla myöhemmin, — vastasi Lauri kuivakiskoisesti.
Terttu näki vieraiden seisovan salin ovella ja riensi heitä tervehtimään.
— Tulin esittelemään sinulle sulhaseni, — sanoi Helmi iloisella ja tyytyväisellä äänellä, Tertun häntä tervehdittyä toivottamalla tervetulleeksi. — Insinööri Keidas, neiti Alanne, — lisäsi Helmi.
— Toivotan sydämestäni onnea, — sanoi Terttu tervehtien sulhasta ja tarttuen sitte uudelleen Helmiä kädestä sekä vetäen häntä sohvaan istumaan.
Samalla osoitti hän insinöörille tuolia sanoen:
— Tehkää niin hyvin!
— Niin, näin on käynyt sen jälkeen kun viimeksi Hangossa tavattiin, — alkoi puhe juosta Helmin suusta.
— Luulin, että sinä jo aikoja sitte olit naimisissa, kun en mitään ole sinusta kuullut, — Ruotsissa, — lisäsi Terttu vastauksekseen.
— Pyh, se oli vain pieni huvimatka, — naurahti Helmi. — Kas, siitähän en ole sinulle, Toivo, vielä kertonutkaan, — kääntyi hän sulhasensa puoleen.
— Kaipa sinulla on vielä paljonkin minulle kerrottavaa, — sanoi insinööri Keidas, joka koko ajan vain ihastuneena katseli morsiantaan.
— Tämä on nyt minun toivoni ja keitaani elämäni erämaassa, — suottaili Helmi siihen vastaukseksi, sulhasensa hymyillessä.
— Ja sinä olet aina sama iloinen ja huoleton, — sanoi Terttu.
— Heinäsirkka, — jatkoi naurahtaen Helmi.
— Ja ulkonaisestikin muuttumattoman kaunis, — sanoi Terttu.
— Mitäpä sitä muuta voisikaan meidän i'ällämme, — sirkutteli Helmi. — Ajattelen samaa sinustakin, vaikken sitä niin suoraan sano, kuin sinä, — lisäsi hän.
— Ai'oin taannoin juuri huomauttaa, — puuttui insinööri Keidas puheeseen, saatuaan vihdoin sananvuoron, — että on harvinaista kuulla ystävätärten kesken sellaista lausuntoa, kuin minkä neiti Alanne äsken sanoi Helmille.
— Miksen sitä sanoisi, mitä ajattelen, kun asia on niin viaton, — lausui Terttu ja nousi ylös vetääkseen äitinsä huoneeseen vievän hieman raollaan olevan oven kiinni.
— Toivo, näetsen, ei tunnusta lausuntoasi oikeutetuksi, — sanoi siihen Helmi, mutta painoi samalla kätensä suutaan vasten, kun huomasi Tertun sulkevan oven ja lisäsi: — Ai, me häiritsemme sairasta puheellamme!
— Ehk'ei se niin vaarallista ole, — lausui Terttu hiljaa.
— Sitä paitsi luulen, että sinulla oli vieras, — sanoi Helmi ja katsoi ruokasaliin päin.
— Vieras — ei, mutta vuokralaisemme, joka tänään juuri muutti meille asumaan, — selitti Terttu. — Ehkä saan esitellä, — lisäsi hän ja meni kutsumaan Lauria ruokasalista saliin.
Tertun mentyä tarttui insinööri Keidas Helmiä kädestä ja painoi sitä suutaan vasten. Kun Terttu Laurin kanssa palasi saliin, näki hän eteisestä, että Helmi huitaisi sulhastaan kohti kädellään, jota tämä juuri oli suudellut ja kuiskaten sanoi:
— Anna jo olla!
Samalla huomasi Terttu, että kun Lauri, joka hänestä näytti hieman kalpealta, astui salin ovelle, Helmin poskille lehahti puna. Terttu oli harvoin nähnyt Helmin punastuvan ja siksi tuo punastuminen jo ilmaisi hänelle paljon. Helmi kuitenkin pian selvisi hämmingistään ja kun Terttu esitteli hänelle ja insinööri Keitaalle Laurin, niin hän aivan reippaasti sanoi:
— Minä luulen, että olemme joskus ennen tavanneet toisemme?
— Kyllä, — neiti, — parikin kertaa, — vastasi Lauri kuivakiskoisesti. — Ja insinöörin kanssa olen puhellut eräällä rautatiematkalla Oulun radalla, — lisäsi hän, kääntyen hyvin nopeasti puheeseen insinööri Keitaan kanssa.
— Minä muistan varsin hyvin maisterin, — vastasi tämä.
— Kuka ei minun sulhastani tuntisi, — sanoi Helmi hilpeästi, kuin ei mikään olisi häntä enää häirinnyt. — Toivo matkustelee kaikille radoilla. Nyt on hän saanut määräyksen johtaa rakennustöitä Karjalan radan jatkolla, mutta minä olen sanonut, että Lieksaan tahi Joensuuhun minä en muuta asumaan ja ellei muutosta tule, niin hän saa minulta rukkaset — putoilivat sanat rakeina Helmin suusta.
Kaikki nauroivat ja mikä milläkin huomautuksella vastasi Helmin vakuutukseen. Terttu puolestaan oli sillä välin tehnyt kaikki havaintonsa Laurin ja Helmin suhteen sekä samalla tarkastanut myöskin insinööri Keitaan ulkomuotoa.
Insinööri Keidas oli keskikokoinen, huolellisesti puettu ja käytökseltään hieman teennäisen siroliikkeinen mies. Hänen tummat hiuksensa olivat keskellä päätä pitkän matkaa takaraivolle kulkevasta jakauksesta kiiltävän sileiksi su'itut kahdelle puolen. Silmät olivat pienet, mutta vilkkaat ja näyttivät jotensakin mustilta hänen kultasankaisten pincenez-lasiensa takaa. Nenä oli hieno ja suipponeva. Parta, joka, kuten hiukset, oli tumma, oli lyhyeksi leikattu ja leu'asta myöskin suipponeva, joten koko hänen kasvojensa muoto oli pitkähkö ja suippo. Musta, silkkikäänteillä varustettu pitkä vierailutakki, jonka kauluksesta kohosi puhtoisen valkoinen paidan kauluri ja sen ympärille taidokkaasti sidottu, jalokiven koristamalla kultaneulalla kiinnitetty harmaansiniseen vivahtava kaulahuivi, hihansuista kauas esiinpistävät, myöskin lumivalkoiset ja samoin jonkin jalokiven koristamilla kultanapeilla liitetyt kalvosimet, mustanharmaan juovikkaat, vasta silitetyt housut ja puolittain kiiltonahkaset kengät, kaikki todisti, että insinööri Keidas oli tahi ainakin tahtoi olla hienostunut herra. Joka tapauksessa huomasi, että hän oli pukeutunut tehdäkseen morsiamensa kanssa ja ehkäpä tämän kehoituksesta vierailuja ystävien ja tuttavien luona voidakseen sanoa, että he olivat kihloissa. He eivät olleet mitään kihlausilmoitusta sanomalehtiin panneet, mutta toivoivat, että piakkoin kyllä kaikkiin lehtiin oli ilmestyvä pikku uutinen, jossa sanottaisiin: "Kihloihin ovat menneet neiti Helmi Leinikkö, maanviljelysneuvos Jalmari Leinikön ja hänen puolisonsa Lindan, o.s. Siimes, tytär ja insinööri Toivo Keidas".
Myöskin Helmi oli puettu tämän tapaisia vieraissakäyntejä varten. Tietysti oli hänen pukunsa viimeisen kuosin mukaan ja, samoin kuin hattukin, jonka väri oli valittu puvun väriä täydellisesti vastaavaksi, — jotakin tummanpuoleista fraise écrasée. Hatussa oli komea, kallisarvoinen kamelikurjen sulka paitsi samanlaista silkkisamettireunustetta, jota oli liivin ja hameen koristeena. Entisten korujensa lisäksi oli Helmi sulhaseltaan saanut kauniin hohto- ja rubiinikivillä varustetun sormuksen, jonka hän usein omien silmiensäkin iloksi antoi sormessaan kimallella. Kaiken kaikkeaan, Helmi oli hurmaava tässäkin puvussaan.
— Kuule! Mutta enkö minä saisi käydä äitiäsi tervehtimässä? — kysyi
Helmi Tertulta.
— Täällä kävi juuri lääkäri ja äitiä on tänään jo niin paljon rasitettu, etten parhaimmallakaan tahdollani uskalla — pyytää, — sanoi Terttu.
Kun herrat sillä välin myös olivat vaihtaneet muutamia lauseita keskenään, lausui insinööri Keidas Tertun sanojen johdosta morsiamelleen:
— Emmehän muutenkaan voi niin kauan viipyä, Helmiseni!