X.
Elämäni Johanssonien luona alkoi siis minulle hyvin synkissä merkeissä. Kuinka olinkaan kuvitellut kaupunkia loistavaksi, kullan kiiltäväksi ja hopean heliseväksi, nyt en välittänyt siitä ollenkaan. Inhoittavaa oli korvissani se pauhu, joka alati kuului keittiöön, vihamielistä oli minulle kaikki, ihmiset, kadut, kivimuurit, laivat, torikauppiaat, joita jokapäivä näin matamin kanssa ostoksilla käydessämme, ajurit, vaunut, kellon kilinät ja autojen mörähdykset. Sanomaton koti-ikävä painoi mieltäni niin voimakkaasti, että ajatukset olivat mennä sekaisin ja minua halutti viskautua jonnekin pois koko elämästä. Yksin äitipuoltakin oli ikävä ja hän tuntui minusta enkelimäisen hyvältä. Muistin hänestä yhä useampia perin lempeitä piirteitä, ystävällisiä sanoja, alttiita tekoja, ja itkin, etten ollut ajoissa ymmärtänyt osoittaa hänelle parempaa vastarakkautta, vaan olin aina vihannut häntä ja selittänyt kaikki hänen tekonsa pahimmalta puolelta. Entäpä veljet ja sisaret, jotka ehkä juuri tälläkin hetkellä kulkivat tuvan ovesta, juoksivat purolle tai syöttivät karitsoja! Ja isä sitten! Nähdä hänen lähestyvän kotituvan kuistia, seisahtuvan siihen mietteissään, itsekseen hymyilevän, syljeskelevän, — tulla hänen luokseen, painautua häntä vastaan, hänen tuttua liiviänsä vastaan, nähdä kuinka hän kysyvästi katsahtaa, heräten ajatuksistaan: — Mikäs sinun nyt on, tyttöseni? — ja sanoo jotakin hyvää, kohta taas vaipuakseen omiin ajatuksiinsa. Voi isä, isä, enkö milloinkaan saa sinua enää nähdä!
Johanssonien kodissa tuntui minusta kaikki kolealta ja valottomalta, ja elämä ilman Sannaa oli minusta suorastaan sietämätöntä. Ei niin, että Johansson olisi päässyt täällä erikoisemmin minua ahdistamaan, päinvastoin olin täällä paremmassa suojassa kuin siellä maalla heidän keittiössään, sillä täällä olin alituisesti rouvan vaanivien silmien alaisena ja Johansson salasi hirmuisen tarkasti kaikki sellaiset pyyteensä. He oleskelivat päivisin suuressa, keittiön viereisessä huoneessa, joka oli sekä ruokailuhuoneena että lastenkamarina. Muita lukuisia sisähuoneita ei käytetty juuri ollenkaan muulloin kuin vieraiden aikana. Siellä oli aina paksulta tomua ja kostean ummehtunut, kolea pimeys. Kun siellä piti tomuttaa vieraita odotettaessa, en voinut noissa huoneissa viipyä hetkeäkään kauemmin kuin pakko vaati. Niiden ummehtunut haju oli minulle vain ikäväni tunnuksellinen herättäjä.
Aloin kuitenkin epäillä, että Johanssonska oli huomannut miehensä aiheettomat hymyilyt ja vetiset katseet, koskapa rupesi minulle kovin häijyksi. Ei puhunut minulle halkaistua sanaa enempää kuin minkä töissäni tylysti käski tai kielsi. Hän ilmestyi joka aamu keittiöön ankarana ja punakasvoisena, sytytti pienen lampun, kuumensi sen lasissa tukkasakset ja poltteli itselleen kierot kiharat otsaan ja niskaan. Tätä tehdessään hän ikäänkuin alkavan päivän valmistukseksi sätti ja haukkui minua ja muita palvelustyttöjä ties kuinka kaukaisista synneistä, viikkoja ennen särkyneistä astioista ja jos joistakin mitättömyyksistä. Hänelle näytti olevan aivan välttämätöntä löytää jotakin haukkumisen aihetta ennenkuin määräsi kullekin päivän tehtävät. Meidän piti tuntea, että nämä tehtävät oli määrätty meille rangaistukseksi pahoista teoistamme, muuten hän ei luullut meidän voivan mitään työtä suorittaa. Minä kuvittelin tietysti, että kaikki tämä loppumaton kiukku tarkoitti oikeastaan yksin vain minua, vaikka se suuntautuikin näin ylimalkaisena kaikkiin, ja koti-ikäväni kasvoi kasvamistaan.
Mutta eräänä päivänä keittäjätär, joka oli palvellut heillä lähemmäs vuoden, sanoi tuskastuneena, ettei hän puolestaan ollut vielä milloinkaan nähnyt ilkeämpää ihmistä kuin Johanssonska oli, ja nimitti häntä yhteenmenoon mitä rumimmilla nimillä, kuten: ryökäle, keitetty rapu, väkäleuka, sika, ja sitäkin sopimattomammilla.
Ja niistä hänen sanoistaan kääntyi huomioni todenteolla Johanssonskaan, — lieneekö senkin vaikuttanut minun omituinen kiintymykseni "pahoihin", en tiedä. Jos minulle joku sanoi: — Tuo ihminen on paha, oli se samaa kuin jos minulta olisi kielletty avaamasta sitä kirjan lehteä, jonka takana oli kuva. Mitä pahempi ihminen, sitä uteliaammaksi hän minut saattoi. (Ja omituista sanoa, saattaa vieläkin).
Aloin seurata häntä päästäkseni perille, millainen hän oli omillensa siellä sisähuoneissa. Tirkistelinpä usein avaimenreijästäkin nähdäkseni heidän keskinäistä elämäänsä. Mutta ei sieltäkään päin koskaan ainoatakaan naurahdusta kuulunut, aina vain samaa pahaa tuulta, kärtyisyyttä ja torumista.
Pian sain paremmankin tilaisuuden tutustua heidän elämäänsä kuin mitä avaimenreijästä saattoi nähdä.
Minut olisi varmaan piankin ajettu pois Johanssonien palveluksesta, sillä enpä suinkaan kyennyt voittamaan rouvan vastenmielisyyttä tekemällä itseni ylen tarpeelliseksi keittiöhommissa. Mutta minä tulin Johanssoneille tarpeelliseksi aivan toisella alalla.
Minut muutettiin lastenkamariin kampsuineni ja vuoteineni. Tehtäväkseni tuli kahden nuorimman hoitaminen. Ja pian tämän jälkeen kehittyivät asiat niin, että myöskin koulussa käyvät pojat joutuivat kasvateikseni.
Johanssonin lapset olivat armottoman kovapäisiä lukuasioissa. Enpä kotikylän kansakoulussa muista ainoatakaan niin peräti lahjatonta oppilasta. Muutoin he kyllä saattoivat olla aika reiluja poikia, parhaita kiven linkoojia, taitavimpia nappipelissä, rohkeita tappeluissa, mutta kohta kun tuli kysymys lukemisesta, kun vain joku kirja avattiin heidän eteensä, muuttui heidän toimekas näkönsä kokonaan: silmät alkoivat muljottaa suurina ja tyhminä, nenä tohisi ja saamattomina huulet erkanivat toisistaan, kaikki oli pysähtynyt, ajatuksenjuoksu seisahtunut kokonaan.
Kuunnellessani heidän läksynlukujaan minä pelkkien kansakoulutietojeni mukaan usein sain selvittää heille kirjain pulmallisia kohtia ja moniehtoisen päätöslaskun ongelmia. Kun he eivät selityksistäni mitään ymmärtäneet, laskin minä laskut heille paperille, jopa joskus kirjoitin puhtaaksi vihkoihinkin.
Siten tuli oloni heidän alituisena apurinaan pian välttämättömäksi, ja minä olin ainoa koko talossa, joka vastasin heidän luokalta pääsystään, kun he ensin olivat toinen kaksi ja toinen kolme vuotta istuneet samalla luokalla. Olisipa jokukaan minun maalaisista pikku tovereistani saanut lueskella niin hauskoja koulukirjoja kuin näillä pojilla oli, nähdä sellaisia karttoja, sellaisia lintujen kuvia, kertomuskirjoja, historioita, — mitä olisikaan heistä tullut, he kun olivat olleet minua paljon viisaampia ja älykkäämpiä, mutta jääneet kaikkea oppia vaille! Sitä minä monta kertaa ihmettelin päntätessäni päätöslaskuja kollojeni päihin. Mutta keittäjä sanoi tähän vain, että rahalla saa ja hevosella pääsee, — jonka ihmeellisen ajatelman minä ymmärsin vasta vuosien kuluttua todeksi.
Minun kansakoulutietoni olivat pian käyneet riittämättömiksi ja niin oli tullut välttämättömäksi omin päin tutkia heidän monia koulukirjojansa voidakseni edelleen heitä luvuissa auttaa ja luokalta pääsystä vastata. Tässä tarkoituksessa minun annettiin käyttää paljon aikaa valmistuakseni heidän läksyjensä kuulustelemiseen, (oikeastaan ja kaikessa salaisuudessa vain itse lukeakseni omasta mielihalustani, mikä oli minusta kovin hauskaa, ja sehän se olikin alkuaihe minun vastaiseen "sivistykseeni"). Mutta minun pitikin puhua nyt Johanssonskasta eikä itsestäni. No niin.
Lastenkamariin muutettuani minä pian pääsin perille aivan odottamattomista puolista Johanssonien elämässä.
He tappelivat keskenään. Usein ja verisesti.
Kuulin noita julmia temmellyksiä ohuen lautaseinän takaa. Lapset olivat niihin niin tottuneet, että jos kovimman rytäkän aikana heräsivätkin, niin tekivät sen vain sitä makeammin jälleen nukkuakseen. Eivätkä heitä myöskään seuraavan päivän sinelmät ja kuhmut papan ja mamman kasvoissa sen enempää hämmästyttäneet.
Toista oli minun laitani. Minun unestani ei tahtonut tulla koko yönä mitään. Ja Johanssonit itse saattoivat jo uudelleen kuorsata, mutta minä en voinut päästä kiihtyneistä ajatuksistani. Koko tuo suhde muistutti minulle selvästi isän ja äitipuolen suhdetta ja sai tekemään muitakin vertauksia, jotka kovin läheltä ja syvältä koskivat omaa elämääni.
Olin huomannut, että Johansson ei milloinkaan katsonut Johanssonskaan, ei, vaikka tällä olisi ollut millaisia koristeita yllänsä. Söi vain sanaakaan sanomatta, vastasi lyhyesti, jos ollenkaan ja läksi pian asioillensa. Minun oli kovin surku Johanssonskaa, sillä hän oli rakastunut tuohon mieheen ja katseli häntä alinomaa — niinkuin minä olin katsellut poikaani, juuri samalla murheella ja ihastuksella, itkulla ja ihailulla.
Mutta miten heidän välillään sitten saattoi syntyä tappelu, se oli minulle peräti käsittämätöntä.
Johanssonin palattua kotiin keskiyön jälkeen tai aamun koitteessa tuntui heidän puolellaan ensin kaikki olevan sulaa sovintoa ja supatusta.
Sitten alkoi kuulua Johanssonin kuorsahduksia Johanssonskan jatkaessa armasteluansa, sitten Johanssonin vihaisia ärjähdyksiä, jopa kirouksiakin. Äkkiä läiskähti korvapuusti, sitten toinen, kolmas, ja Johanssonskan itku muuttui toraiseksi kahinaksi, jossa hänen tutut, mehevät haukkumasanansa yhä kovaäänisempinä seurasivat heti jokaisen läiskähdyksen jälkeen, ikäänkuin kilpaillen näiden kanssa voimaperäisyyden kunniasta. Vihdoin muuttui kaikki yhdeksi sekamelskaksi ja karjunnaksi, läiskinäksi, jytinäksi, viskelyksi, särkyvien huonekalujen ryskeeksi.
Lapset alkoivat liikkua vuoteissaan, huokaillen ja unissaan raapien itseään. Mutta minä olin täysin valveilla ja vaikka joka kerta päätin olla välittämättä heidän tappelustaan, niin aina kuitenkin vapisin ja itkin, ja olin valmis juoksemaan Johanssonskan avuksi.
Kun kaikki oli jälleen hiljaista, vietin loppuyöni yhä kiihtyvissä ajatuksissa, tehden edelleen vertauksia itseni ja Johanssonskan välillä. Kysyin itseltäni, voisinko minäkin noin suuttua pojalleni, kirota ja koettaa raivoissani murskata hänet. Ja hämmästyksekseni kiihdyin todella ajatuksissani jonkunlaiseen koston vimmaan.
Saatoin tuntea itseni sydänjuuriani myöten loukatuksi: minä kannan hänelle lautoja, minä rakennan hänelle mökin, minä sijoitan sammalet hänen herkimmän vaistonsa mukaisesti, olen valmis palvelemaan häntä millä ikinä hän vain tahtoo, mutta hän — vaikka käyttää minun apuani — ei katsahda kertaakaan silmiini, hän ei tunnusta minua ihmiseksi, ei näe minua, ei ajattele minua, minä olen hänelle puukapula! Ja ajatuksissani lennän hänen niskaansa, isken kostoksi kynteni hänen lihaansa, revin ja raatelen häntä. Kohta on hänestä vain muodoton kasa jäljellä. Mutta minä revin häntä yhä edelleen, minä hävitän hänet tyyten, enkä lakkaa ennenkuin olen päässyt viimeisenkin, perimmäisen sydämensäikeen perille, ennenkuin olen saanut käsiini hänen olentonsa syvimmän ytimen ja repinyt sen kappaleiksi, hieronut kokonaan olemattomaksi, hävittänyt pienintä hitusta myöten.
Seuraavana päivänä Johanssonska tavallisesti itki salaa, missä vain muiden näkemättä saattoi. Yksikseen jouduttuaan hän istahti väsyneenä tuolille, kallisti päänsä ja itki haikeasti. Joskus hän itkunsa ohella suoritteli sangen merkillisiä temppuja. Hän istui peilinsä ääreen ja koetteli koristeita päähänsä, nosteli otsalleen vanhentuneita päähineitään, asetteli tukkaansa erilaisille jakauksille, mutta lopulta aina kaikki raukesi, kädet vaipuivat alas, koristeet vierähtivät syliin ja hän jatkoi hiljaista itkuaan. Kalpea kuutamokauneus ei todellakaan ollut Johanssonskan olennon ominaisuuksia. Ei. Hänen lihavia, punaisiksi tulehtuneita kasvojaan katsellessa johtuivat mieleen pikemmin kuumennetulla hellalla rätisevät rasvat. Ja ne hunnut, joita hän koetteli päähänsä sovitella, tekivät hänen kasvonsa naurettaviksi, senhän hän varmaan itsekin peilistä huomasi.
Kerran meni tappelu niin pitkälle, että naapurihuoneiston asukkaat alkoivat pelätä ja noutivat kadulta kolme passipoliisia.
Omituinen kysymys vaivasi minua senjälkeen pitkät ajat, enkä tiedä, onko se oikeastaan vieläkään lakannut minua vaivaamasta. Minä rakastin poikaani hellittämättä, hänen kuvansa ei milloinkaan mennyt mielestäni, hänen kasvojensa muisto viehätti ajatuksiani päivä päivältä yhä voimakkaammin. Mutta miten on selitettävä, että niin peräti hyvin ymmärsin Johanssonskan, jopa olin hänen puolellaan, ja että itsekin ajatuksissani saatoin repiä palasiksi saman rakastetun kuvan? Eivätkö viha ja rakkaus olekaan toistensa vastakohtia?
"Köksä", joka suuresti halveksi Johanssonskaa, ei ollenkaan ottanut uskoakseen, että tämä olisi milloinkaan osannut itkeä. Johanssonska ei ollut hänen silmissään mennyt kahtia niinkuin minun, vaan oli yksi ja sama tuima, haukkuvainen, aina toraileva ja milloinkaan hymyilemätön "piru". — "Katsos sitä vain, kuinka se taas hienostelee" — hän sanoi, kun Johanssonska ilmestyi keittiöön ja huomenta sanomatta komensi kahvit tulelle. Köksän silmissä välähteli sellainen vihan tuli, että hän puolestaan olisi varmaan repinyt kappaleiksi Johanssonskan, ellei olisi pelännyt poliisien sekaantuvan asiaan.
Keittäjätär ei pitänyt Johanssoneja ollenkaan minään herrasväkenä, joita hän ylimalkaan suuresti ihaili. Ei hänen puheistaan tahtonut loppua tulla, kun hän pääsi kertoilemaan, missä kaikissa paikoissa hän oli palvellut ja miten hän oli alkaen vähemmän hienoista kohonnut yhä hienompiin ja rikkaampiin. "Ei ne kaikkein hienoimmat piikainsa kanssa mitään puhu, emännöitsijä saa toimittaa asiat". Mutta oikeastaan hän piti kaikkein hienoimpina niitä, jotka eivät ollenkaan katsoneetkaan piikoihinsa, eivät tienneet näiden nimiä eivätkä milloinkaan käyneet keittiössä. Semmoisessakin paikassa, ihanteittensa ihanteessa, hän oli kerran palvellut. Tunsin punastuvani, kun hän siitä kertoi, sillä varmaan se "minun herrasväkeni" oli juuri sellaista, joka ei koskaan katsahtanutkaan piikaansa.
Kolmesti minut ajettiin pois Johanssonien luota aivan mitättömien syiden vuoksi, sillä oikea syy oli rouvan epäluulo ja mustasukkaisuus. Ja kolmesti minut haettiin jälleen takaisin poikien armottoman kovapäisyyden vuoksi, kun he minutta eivät voineet oppia mitään.
Keittäjätär oli sosialisti, ja häneltä minä ensi kerran sainkin tietää, mitä tuo kummallinen sana merkitsi. (Ensi kerran kuulin koko sanan sen vaimoihmisen suusta, joka oli lähtenyt minua viemään asuntoonsa pois Johanssonin kynsistä.) Mutta hämmästykseni oli suuri, kun sain tietää, että oma isäni oli kova sosialisti, jonka keittäjätär sanoi hyvin tuntevansa ja joka oli usein pitänyt kiivaita puheita työväentalolla. Hän vei minut kerran sinne ja nuori sydämeni paisui ylpeydestä, kun ajattelin, että noiden seinien sisällä oli julkisesti puhunut se henkilö, jonka sylissä minä olin istunut ja jonka rintaa vasten minulla oli oikeus hellästi painautua. Itse aate ei minulle silloin vielä keittäjättärenkään puheista selvinnyt, vaikka mielelläni uskoinkin hänen vakuutuksiaan, että kerran me työkansa luomme alemmuuden ikeen niskoiltamme; sehän oli samaa mitä tuo toinenkin oli sanonut. — Armahda silloin Johanssonskaa, kun se aika tulee, että "köksä" pääsee häneen käsiksi, ajattelin minä toisinaan kylläkin vahingonilolla, kun en muuta kostontapaa löytänyt. Samaa teki keittäjätär itsekin: hän kätki kaikki Johanssonskan mehevät haukkumasanat johonkin epämääräiseen tulevaisuuteen, johon varmasti uskoi, ja vain senvuoksi saattoikin olla suoraan lentämättä emäntänsä niskaan ja häntä kuoliaaksi mukiloimatta, sillä niin hän häntä vihasi. Hän saattoi olla Johanssonskalle vastaamatta vain siksi, että hänellä oli tuo tulevaisuuden loukku, johon hän pujahti kostonhetkeä odottamaan. Mutta minä näin, että Johanssonska puolestaan piti keittäjättärensä suurimpana ansiona juuri hänen kykyänsä olla vastaamatta, jopa uhkasi ajaa minut pois, kun en malttanut olla hiljaa.
Kun minut neljännen kerran sanottiin palveluksestani irti, olin siihen kuitenkin kokonaan itse syypää.
Se asia kävi tällä tavalla.
XI.
Eräänä iltana, kun olin jo makuulla, minut herätettiin, käskettiin nopeasti pukeutua ja lähetettiin Yliopiston apteekkiin lääkärin määräämiä rohtoja hakemaan. Johanssonskan nuorin lapsi oli sairastunut.
Juuri ennen määräpaikkaa, Mikon ja Esplanaadinkatujen kulmauksessa joku riuhtaisi minua kädestä, pyöräytti ympäri ja Sannan ääni sanoi vallattomasti huutaen: — Siinäkö sinä olet, senkin saatana!
Hän oli oudon hillitön, kovaääninen, sanoissaan ylimalkainen ja epäselvä. Olen myöhemmin ymmärtänyt hänen olleen juovuksissa, mutta silloin en ehtinyt hänen käytöstänsä ihmetellä, sillä se mitä hän sanoi, vavahdutti koko olentoani, pysäytti sydämeni lyönnit ja tyrmistytti kaikki ajatukseni.
Minun poikani oli jossakin lähelläni, jossakin tuolla Sannan pään ja käden viitteissä. — Missä, missä? kysyin minä ja kaikki sekautui aivoissani.
Sanna alkoi viedä minua Esplanaadin teatterinpuoleisia pensaikkoja kohden, joiden pimennoissa olevilla penkeillä olimme Sannan kanssa kerran istuneet hänen tuttaviensa merisotilaiden seurassa.
Kivimuurit kaatuivat eteeni mullin mallin ja katu tanssi omien lyhtyjensä yläpuolella.
Enhän minä ollut onnistunut näkemään poikaani kolmeen vuoteen muuta kuin yhden ainoan kerran hyvin kaukaa, ja vasta juuri vähää ennen tätä tapausta, josta nyt kerron. Olin vihdoinkin saanut selville missä hän asui ja missä koulussa kävi, ja Johanssonskan lähetettyä minut asialle asetuin vahtiin. Suurien, pitkien poikien parvessa hän tuli kouluansa kohden. Heillä oli kaikilla päät yhdessä ja jotakin kirjaa he keskenänsä katselivat ja lukivat. Minä tunsin omani, vaikka olin kolmen talonvälin päässä heistä. Hän oli kasvanut, mutta sama, sama hän oli, ja sama oli sydämeni hurja ihastus, sama myös sen katkera haavoitus siitä, ettei hän nähnyt minua eikä olisi katsonut, vaikka olisi nähnytkin.
Sanna oli kertonut hänen olevan viimeisillä luokilla ja tulevan piakkoin ylioppilaaksi. Mutta kun Sannan mielestä juuri tämä asia saattoi antaa minulle joitakin toiveita, en silloin vielä itse puolestani voinut ymmärtää muuta kuin että tuo ylioppilaaksi tuleminen päinvastoin oli tekevä viimeisenkin toivonkipinän sulaksi mahdottomuudeksi, ja koetin siis suunnata kaiken kekseliäisyyteni siihen, että olisin päässyt johonkin vaikkapa etäiseenkin yhteyteen hänen kanssaan hänen vielä koululaisena ollessaan. Kaikki yritykseni olivat kolmivuotisten ponnistusten jälkeen vieneet vain siihen tulokseen, että olin hänet hetken verran kaukaa nähnyt.
Mutta nyt sanoi Sanna: — Tuossa, tuossa!
Ja ennenkuin ehdin aavistaakaan, survaisi hän minut voimakkaasti takaa työntäen puistikon valaistulta hiekkakäytävältä syrjään lehdikön pimentoon, itse jatkaen matkaansa.
Jotkin kädet tarttuivat minuun ja vetivät minut penkille istumaan. Joku alkoi puhua minulle järjettömiä sanoja, koettaen pimeästä huolimatta nähdä kasvojani ja painautuen yhä lähemmäksi minua kuulla vastausta.
Mutta minä jähmetyin.
Ja vaikka näin, että ne olivat todella hänen silmänsä, jotka tiukasti hakivat katsettani, — vaikka tunsin hänen lämpimän hengityksensä, — vaikka hänen kätensä kosketti minua ja hänen kultaiset kellonvitjansa valahtivat minun kädelleni, — vaikka hän ei puhunut laudoista eikä sammalista, vaan kiihkeästi kuiskasi korvaani järjettömän hulluja sanoja minusta, ja vaikka tunsin, että kaikki mikä minussa oli kelpasi hänelle, minä en lämminnyt, vaan pysyin tunteettomana kuin kuollut kivi, jota kauniit huulet suutelevat. Tai miksi vertaan itseäni kiveen? Minä olin kuolluttakin kuolleempi. Kivessä on kiveä, mutta minä olin tyhjä, peräti tyhjä. Ja irrallisena ajatus yksin liikkui tämän kuolleen tyhjyyden ylitse: — Kas tuota kirjavata liiviä, onkohan se sitä, mitä sanotaan sametiksi? Ja kellonvitjat, ovatkohan ne kultaa? Ja vieläköhän ne käyttävät samaa saippuata, koska tuoksu on juuri sama kuin silloinkin? Ei vähimmässäkään määrässä hänen kätensä kosketus, ei hänen hengityksensä eikä järjetön puheensa liikuttaneet minua, vaan kohta, kun muistin apteekin, kavahdin ylös, hyvilläni siitä, että sain syyn jättää hänet ja päästä tuskallisesta ujoudesta.
Ja minut valloitti kokonaan vain kauhu siitä, että olin kadottanut käsistäni lääkärinmääräyksen, joka olisi ollut apteekkiin vietävä.
Johanssonska olisi rikokseni sovitukseksi ensin vain muitta mutkitta antanut minulle — selkään. Mutta Johansson ei sallinut sitä, vaan torjui väkisin Johanssonskan hyökkäyksen ja työnsi minut selkänsä taakse. Tästä sukeutui heidän välillensä riita. Johanssonskan mustasukkaisuus heräsi ja hän sätti minua mitä kamalimmilla nimityksillä, aikomatta kuitenkaan haavoittaa niillä muita kuin Johanssonia. Näin riita paisui tappeluksi, joka oli verisimpiä mitä olen saanut todistaa. Silloin lapsetkin itkivät.
Ja he itkivät vieläkin haikeammin, kun minä sitten läksin. Johanssonska oli tällä kertaa luja eikä peruuttanut sanaansa.
Minä puolestani en tuona ajankohtana pannut mihinkään tällaiseen mitään huomiota. Minä kuljin kuin unissani, missä vain oli kysymys jokapäiväisen elämän tehtävistä, tapauksista ja kohtaloista. Erottivatpa ne minut vaikka kohta apteekista tultuani ja vaikkapa olisivat ajaneet minut yöksi kadulle, tuskin olisin siitäkään mitään osannut välittää. Nyt kuljin unissani Johanssonien huoneissa ja keittiössä vielä kaksi viikkoa, voimatta avata silmiäni millekään todelliselle. Mikäli olin valveillani, olin kokonaan muualla.
Sillä jos joku luulee, että olin todella noin vain unohtanut sen, mitä oli tapahtunut Esplanaadin puistikossa, hän suuresti erehtyy.
Niin tosin itsekin ensin luulin, ja juoksin apteekkiin aivankuin ei minulle olisi mitään merkillistä tapahtunut. Mutta jo silloin lienen ollut sekaisin päästäni, sillä eihän minulla ollut lappua, jolla olisin saanut rohdot. He lienevät luulleet minua hulluksi. En muistanut asiaani, en saanut sanaakaan suustani, en ymmärtänyt mikä minulle oli tullut.
Sitten kotona Johanssonin ja Johanssonskan tappelun aikana minä katselin tuota temmellystä niinkuin jotakin kaukaista, toisarvoista, minuun kuulumatonta, ja aivoni askartelivat tietämättäni vain niiden rajaviivain tavoittamisessa, joiden avulla olisin saattanut määritellä äskeisen elämykseni. Jos suuri vuori putoaisi ihmisen silmien eteen, ei hän voisi ymmärtää mitä on tapahtunut, ennenkuin olisi etääntynyt vuoresta näkemän päähän, ja niin en minäkään voinut tajuta suurta elämystäni ennenkuin olin ajassa siitä tarpeeksi etäällä.
Ensi hetkenä luulin, ettei ollut tapahtunut mitään. Mutta kohta se alkoi. Alkoi selvitä, ettei suurempaa olisi voinut tapahtua, ja että olin päästänyt käsistäni juuri sen, mitä olin aina tavoitellut.
Enkö minä ollutkin ollut juuri niissä lehmuskäytäväin pimennoissa, joista siellä maalla Sannan kertomusten vaikutuksesta uneksin? Eikö ympärilläni ollut musiikkia ja ihmisvirran hurmausta? Enkö kuullut suurten ja pienten kellojen kilajavan, eivätkö valkoiset lamput häikäisseet katsettani? Eikö minun poikani ollut vihdoinkin katsonut minuun — juuri niinkuin unelmissani, katsonut, jopa ojentanut kättänsäkin pyytääkseen minua? Kohtalo itse oli pienintä erikoisuutta myöten toteuttanut unelmani, mutta minä hullu tyttö en ollutkaan ymmärtänyt omaa onneani, en ollutkaan kohottanut viimeistä armonkatsettani häntä kohden, että olisimme yhdessä sitten ilosta itkeneet!
Sanna ei sanonut hänen ollenkaan tienneen, kuka minä olin, mutta sitä en minä toki osannut uskoa. Olihan silloin lehväin alla kyllä hyvin pimeää, mutta minä näin sittenkin hänen katseensa; ihminen ei voi tutummin toiseen katsoa. Minä näin erehtymättömän selvästi, että hänessä oli herännyt se, mikä minussa oli elänyt valveilla pitkien vuosien kuluessa. Sitähän minä silloin ihmettelinkin, siitähän riemuitsinkin, vaikka jokin hölmömäinen, käsittämätön tyrmistys oli kaiken ymmärrykseni halvauksella lyönyt. Hän oli tuntenut minut, hän rakasti minua ja pyysi vain, että minäkin olisin tuntenut ja rakastanut. Mutta minä mieletön houkka olin työntänyt hänet luotani, jättänyt niinkuin minkäkin halveksittavan mitättömyyden!
— Voiko kukaan ihminen selittää, kuinka joku saattaa menetellä niin peräti vastoin omaa parastansa! ajattelin sitten yöt päivät lakkaamatta. — Vai tahtooko jokin yliolento meidän kustannuksellamme makeasti naurahtaa, koskapa johdattaa minut unelmieni toivotuille laitumille, vieläpä osoittaa juuri sen puun, jonka hedelmiä tavoitin, mutta heti kun ojennan käteni, on se vain merkkinä, että kaiken pitää edestäni kadota, että minä myöhästyin, olin tyhmä, naurettava, ja että sain tuntea pohjattoman syvästi syyllisyyden omaan onnettomuuteeni. Suurempaa vääryyttä ei minun mielestäni kohtalo olisi yhdellekään ihmiselle voinut tehdä, ja jos minulla olisi silloin vielä ollut tapana kääntyä elämän suurissa murroskohdissa Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalan puoleen, olisin ainakin tämän pettymyksen johdosta varmaan luopunut uskostani, ikipäiviksi jättänyt Hänet ja hänen enkelinsä. (Myöhemmin taas on juuri tämän tapauksen ymmärtäminen säilyttänyt uskoni enkeleihin).
Ei minulla ollut tähän aikaan mitään tilaa jumalille. Niinkuin oman äitini ruvetessa rankaisemisen asemasta hellästi palmikoimaan tukkaani en enää mitään Jumalaa kaivannut, niin nyt tämän uuden lemmen palossa nekin sydämen lokerot, jotka lienevät erikoisemmin jumalille varatut, olivat täynnänsä, runsaudella kyllästetyt ja hylkäsivät luotaan kaikki lisäkkeet.
Sinä aikana en ajatellut, en toivonut, en halunnut mitään muuta kuin vain saada vielä kerran elämässäni tavata hänet, uudistaa saman kohtauksemme. En voinut ajatella myöskään muuta kohtauksemme paikkaa kuin juuri samaa puistikkoa, samaa penkkiä, enkä muuta vuorokauden aikaa kuin samanlaista yötä. Monet hyvät palveluspaikat minä kadotin, kun herrasväet havaitsivat minut yöjuoksijaksi. Mutta illan tultua, kun katulyhdyt syttyivät, ei mikään järkisyy riittänyt voittamaan sanomatonta kaihoani. Ajattelin: — Nyt, nyt hän kulkee siellä ja etsii minua, enkä voinut sellaista ajatusta kestää; minun täytyi, täytyi juosta kadulle, luvalla tai luvatta, se oli minusta yhdentekevää, tuli mitä tuli.
Sanna odotti minua melkein aina portilla. Hän suojeli minua. Se merkitsee: — Hänellä oli aina käsillä joku mieshenkilö, jonka seurassa saatoimme pimeän aikana vapaasti kulkea Espiksellä poliisin huomiosta välittämättä. Hän ei ollenkaan uskonut minun vaikuttimiani, että muka olisin vain tuosta yhdestä välittänyt ja senvuoksi joka ilta tullut ulos. Hän luuli minun alkavan mieltyä katuelämään, ja — niin rappiolla kuin hän ulkonaisesti katsoen olikin (hän joi paljon ja oli usein hurjan rivo vankilansa jälkeen) — tuli sen johdosta minun tähteni synkäksi joskus kaikkein hurjimpienkin mielijohteittensa keskellä, pysähtyi ja käski minun mennä kotiin tai muuttaa takaisin maalle. Mutta minä en todellakaan välittänyt kenestäkään muusta. Mahdollista on, että minulla joskus oli hauskaa olla mukana tuossa kirjavassa, vaiheikkaassa elämässä, niinkuin on hauska lukea jännittävää kirjaa tai olla mukana odottamattomissa, alati vaihtuvissa tilanteissa, mutta tunteeni hylkäsivät kaikki miesten lähentelemiset. Mahdollista on myöskin, että matkiessani Sannaa matkin myöskin hänen ujostelematonta ylimielisen rohkeata suhdettansa niihin herroihin, joiden seuraan jouduimme, mutta kahdenkeskiset kuhertelut olivat minulle mahdottomia. Ja ne olivat mahdottomia juuri siksi, että ne muistuttivat mieleeni oman poikani.
Yhden ainoan kerran olin ehkä vähän enemmän kuin vain huvitettu eräästä herrasta, — en tiedä, oliko hän koululainen vaiko ylioppilas. Hän sanoi tuntevansa minun omani. Tuskinpa meille olisi muuten puheenainetta syntynytkään, sillä hän oli mahdottoman ujo, vaikka oli olevinaan suuri viettelijä. Ensin hän otti minusta kiinni niinkuin pyydystäjä saaliistaan, rohkeasti ja varmasti, suurta tottuneisuutta kaiketi tavoitellen. Mutta kun jouduimme kahden samalle penkille, ei hän tietänytkään mitä sanoa. Vielä vaikeampi näytti hänen olevan tehdä jotakin ratkaisevaa lähentelemisen tarkoituksessa, kuten tarttua käteeni tai siirtyä vieremmäksi, vaikka hänen yrityksensä siihen suuntaan olivat minulle erehtymättömän selvät. Heti kun kysymykseni ja hänen vastauksensa saattoivat meidät asiallisen puhelun alalle, olivat koko hänen rohkeutensa ja tottuneisuutensa kuitit. Mitä hänellä, hienolla herralla, oli ujosteltavaa pienen torpantytön edessä, en tiedä, mutta joka kerta, kun hän yritti, sanoin jotakin asiallista, ja hän oli lyöty. Minulla on pienestä pitäen ollut tavattoman hyvä matkimisen taito ja minä osasin sanoa hänelle herrasväen tapaan rauhallisen säyseällä, hyvällä äänellä, niinkuin silloisen palveluspaikkani saksalainen neiti puhui veljellensä, ja vaikutus oli aina yhtä pettämätön. Me tapasimme toisemme seuraavanakin iltana ja sitten seuraavana. Hän rohkeni vihdoin kysyä missä minä asuin. Silloin vastasin niinkuin olin Sannan kuullut tekevän, rivosti naurahtaen, että tulkaa katsomaan. Hän sävähti punaiseksi, alkoi hengittää kovasti, taisi aikoa tarttua käteeni, mutta koko ylimielisyys kilpistyi taas kun minä otin toisen äänen, ja koko matkalla hän ei saanut sanaakaan suustansa, sanoi vain kiltisti hyvästit, kun saavuimme asunnolleni. Seuraavan kerran tavatessamme hän oli juovuksissa ja valtoinaan heittäytyi minua ottamaan, mutta minä katosin tantereelta ja hän meni Sannan kanssa. Tämä ensimmäinen tuttavuuteni ylhäisten kanssa, joita erityisten seikkain vuoksi niin ihannoitsin, näytti minulle, että hekin olivat samanlaisia ihmisiä kuin me alhaiset. Ja minulla oli nyt ikäänkuin kaksi tietä edessäni. Teki mieli Sannan tavalla nauraa ja ivata heitä, koko sitä hienostunutta herrasoloa, jolta Espis päivällä näytti, ja pitää varsinaisena elämänä vain yöelämää, jolloin ylimielisyytemme kukoisti ja totuus paljastui. Ja kuka tietää miten minun olisi käynyt, ellen olisi ollut Sannaa ja monia muita kaltaisiani onnellisemmassa tilassa. Ehkä minäkin olisin Sannan tavalla ruvennut pitämään katuelämästä, alkanut maalata kasvojani ja käyttänyt tilaisuuksia juopotellakseni, ellei ajatuksiani ja tunteitani olisi niin ehdottomasti sitonut alituisesti mielessä oleva poikani kuva. Mikä onni se sentään minulle erityisesti oli ja miten olen sen ansainnut kaikkien muiden rinnalla, jotka suistuvat kuiluun varmasti niinkuin uppoaa veden pinnalla kävijä. Mikä mahdoton hullutus kuvitella uudistuvaa kohtausta, uskoa hänen rakkauteensa, ihannoida suhdettamme, ajatella liittomme ikuisuutta, eihän hullumpaa voi ajatella, — ja kuitenkin, vain tämä mahdoton harha-ajatus se pelastikin minut, ihmevoimalla kainaloista kannattaen ja kävellyttäen syvyyksien ylitse, joihin tuhannet kaltaiseni olivat minua ennen uponneet ja yhä uppoavat! Se oli todella yhtä suuri ihme kuin veden pinnalla käveleminen.
XII.
Vihdoinkin! Vihdoinkin!
Tutulta keittäjältä sain kuulla, että he etsivät sisäkköä. Hän oli suositellut minua paronittarelle joka käski tulla heti näyttäytymään.
Sydämeni olisi voinut pakahtua pelkästä ajatuksestakin, että astuisin heidän huoneisiinsa, mutta nyt se äkkiä, odottamatta, oli kuin olikin todellisuutta.
Tulin kynnykselle, joka tuntui minusta elämäni ratkaisevimmalta, joka oli sen taipaleen kahtia katkaisija, kynnykselle, josta askeleet veivät suoraan heidän huoneisiinsa!
Suoraan heidän huoneisiinsa, — se on helposti kirjoitettu, mutta voinenko sanoin kuvata, mitä se minulle merkitsi! Astua samoille lattialaudoille, hengittää samaa ilmaa, kosketella samoja esineitä kuin hän, jota vuosikausien kuluessa on kaihonnut näkevänsä, mutta joka on yhä kaukaisemmaksi saavuttamattomuudeksi muuttunut.
Sydän tyypertyi, unelma oli vaihtunut todellisuudeksi liian äkkiä. Taas minä tunsin saman tyhmän tyhjyyden kuin ensi kohtauksessamme Esplanaadin puistikossa. Keittiö kuin keittiö, sama hella, samat astiat, sama höyry ja rasva, sama tippuva vesijohto ja märät rievut, halkolaatikko, jommoiset olin nähnyt kaikissa muissakin palveluspaikoissani. Ei mitään tässä ollut erikoista eikä mitenkään minussa elänyt se ratkaisevan tapahtuman tuntumus, jota sydämeni oli odottanut portaita noustessani, porras portaalta yhä rajummin sykkien. Todellisuuden äkkinäinen aukeneminen eteeni täytti mieleni sensijaan kauhistuksella: — Mitä minä oikeastaan olin tekemässä? Mitä minä odotin? Mitä ihmeitä oli nyt eteeni tulossa? Olinko hullu, kun olin itseni moiseen asemaan saattanut?!
En todella vieläkään saata olla häpeämättä esittäessäni tätä muistelmieni kohtaa lukijan nähtäväksi. En ole osannut hävetä mitään niinkuin tätä ensimmäistä äkkinäistä pulpahdustani paronittaren keittiöön. Mutta tosiasia on, että vasta juuri siinä kynnyksellä, kun näin keittiön ja tunsin hellan ääressä punehtuneen tuttavani keittäjän, minulle läimähtivät nuo kysymykset eteeni.
Paronitar tuli itse minua katsomaan.
Tervehdykseeni vastasi hän päännyökkäyksellä. Hän ei näyttänyt tuntevan minua, vaikka olin siellä maalla useastikin tuonut hänelle marjoja.
Totta on, että minä olin siitä asti paljon kasvanut ja ehkä ulkonäöltäni muuttunut, mutta tämä oli sentään suuri yllätys minulle: Hän oli — poikani äitinä — aina ollut salainen rakastettuni. Olin aivan toisella tavalla kuvaillut kohtaamisemme, — luulin hänen tietysti minut tuntevan. Olimmehan me heidän lähtiessään huiskuttaneet liinoja ja olihan hän vastannut meille, hymyillyt ja huiskuttanut viimeiseen käänteeseen asti! Nyt katsoi hän minua kiireestä kantapäähän ennenkuin nyökäytti kylmästi hyvänpäivän, otti vastaan paperini ja alkoi niitä lukea. Tuossa odotellessani syöksähti veri kasvoihini ja kysyin itseltäni: Mitä oikeastaan olin kuvitellut? Ja siinä tuokiossa minulle selvisi kuvitteluni täydellinen mielivaltaisuus ja mahdottomuus. Jos me näemme toisemme paronittaren läsnäollessa, niin mitä me sanomme toisillemme, minä — piika, ja hän — samettiliivinen, kultaketjuinen! Kuinka minä en ennen ajatellut —! — Pienet renkaat kulkivat silmissäni, olin kuumuuteen pakahtua, olisin tahtonut hiipiä ovelle, avata sen raolleen ja syöksyä ulos äkkiä, juosta läpi koko kaupungin, hypätä sillalta veteen ja hävitä olemasta maan päällä. Paronitar pani kokoon paperini ja käski minun tulla palvelukseen huomisesta alkaen. Mitään enempää hän ei minulle sanonut, ei kysynyt isästäni, ei äidistäni, ei hymähtänyt, ei pyytänyt istumaan — kaikki kävi toisin kuin olin kuvitellut. Minä kuvittelin kohta saavani osoittaa hänellekin suurta rakkauttani, mutta kohta oli hänen paikallaan vain suljettu ovi ja hän todellisuudessa paljon kauempana kuin oli ollut ajatuksissani.
Vietin päiväni Sannan seurassa. Kävelimme ympäri kaupunkia, sen kaikissa puistoissa ja kaukaisissa laitaosissa.
Sanna yhä edelleen väitti tietävänsä, että minun poikani ei ollut tuntenut eikä edes muistanut minua, mutta minä en sinä päivänä paljonkaan kuunnellut Sannan puheita omien kiihtyneiden ajatusteni tähden.
Taisi olla ihana kevätpäivä, koska noita ajatuksia muistellessani lehmukset vieläkin tuoksuvat, koivut puhkeavat lehtiin, meren pienet laineet sinisinä liplattavat silmissäni ja laivatelakoilla vasarat iloisesti soivat. Taisivat ihmiset olla hyvällä mielellä, koska synkän mustat ja kalpeaihoiset sepät nyt kevyesti naureskellen kulkevat ohitsemme ja ajurit kadunkulmassa kuski-istuimiltansa laskettelevat meille hilpeitä sukkeluuksia, koska valkea käsi syöttää ikkunanlaudoilla kuhertelevia kyyhkysiä, koska poliisi naureskelee työssään pysähtyneen kadunlakaisijan kanssa ja äiti nostaa kellarihuoneen avatusta ikkunasta lapsensa istumaan päivänpaisteiselle kadulle.
Sanna kuljetti minut niin kauas laitakaupungin ääriin, että olimme vihdoin kuin maalla, näimme lehmiä laskettavan kevätlaitumelle, — nauroimme niiden hurjan iloisille hypyille, näimme tuulimoottorien pyörivän ja kuulimme purojen lirisevän. Sanna kaiketi tahtoi, että olisin saanut kaipuun palata maalle ja luopua koko tuosta uudesta palveluspaikastani. Mutta minua synkistytti peltojen, riihien ja latojen näky, ja Sannan niistä johtuva hyvätuuli. Luonto ja kaikki oman luokkani rakastetut, luonnolliset ihmiset, jotka ikäänkuin kutsuivat minua luokseen tutun yhdessäolon onneen, ne nyt ikävystyttivät minua, heidän naurunsa ja kokkapuheensa olivat minulle kuin uneen vaivutusta, ja minun ohimoitani kivisti, kun Sanna tahtoi väkisin kulkea pitemmälle poispäin kaupungista. En voinut, en tahtonut ajatella mitään muuta kuin sitä yhtä vain. Ja me palasimme takaisin kaupunkiin.
Tuhansissa eri väreissä olin päivän kuluessa ajatellut huomista kohtaustamme, ensimmäisiä sanojamme. Hän sanoo tietysti: — Miksi juoksin pois? Ja en voinut lopullisesti päättää, mitä noihin hänen sanoihinsa vastaan, etten vähentäisi hänen rakkauttaan. Monen monet elävien kuvain kohtaukset kulkivat ehdottaen ohitseni. Minua hurmasi ja mieltäni tainnutti eniten se, että toisistamme selvyyteen päästyämme hän mahdollisesti ottaa molemmin käsin minua päästäni ja minä vaivun hänen rintaansa vasten. Mutta tämä ei ollut kotoisin elävistä kuvista, vaan erään konvehtirasian kannesta, joka oli aikoinaan tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Lukija, älkää luulko minun tahtovan tehdä itseäni naurunalaiseksi. Ei, tunteeni oli pyhä, ja kyllä minä hain sille hienointa ja kauniinta kehystä, mitä maailmalla suinkin oli minulle näytettävänä, ja paljonko minä silloin vielä olin kuvia nähnyt! Nimittäin hienoja kuvia, sillä rivoja olin kyllä todellisuudessa nähnyt. Kaikki säästöni minä myös panin siihen hameeseen ja puseroon, jotka me Sannan kanssa ostimme ja jotka tuntuivat minusta eniten herrasväen tapaisilta. En vain voinut ymmärtää, miksi Sanna itki, kun me poikkesimme hänen luokseen ja minä koetteeksi pukeuduin uusiin ostoksiini. Hän sanoi yhä: — Hyvä, hyvä se on, mutta siitä huolimatta itki.
Tahdoin vielä ostaa hatun ja ruskeat puolikengät, ja kun ei minulla ollut siihen enää rahaa, tarjosi Sanna omistansa. Älä pelkää, sanoi hän itkunsa lomassa, kyllä ne ovat omiani. Ja me ostimme.
Hattua koeteltaissa puodin suuren peilin edessä ei Sanna voinut puhua, leuka värisi niin, että hän tuskin saattoi pidättäytyä itkuun purskahtamasta.
Taisimme kävellä vielä Eteläsatamassa, koskapa muistan katselleeni sen myymäläin suurista peililaseista Sannan vieressä kävelevää outoa, ryhdikkään tyylikästä olentoa, koskapa silmissäni vieläkin väikkyy iltaisen meren hurmaava kimmellys taittuvine laivanmastoineen ja valkeine lokkeineen, ja korvissani soi viehkeä soitto.
Mutta varmasti muistan, että jouduimme suureen väentungokseen Esplanaadilla. Liike oli pysähtynyt, ihmiset kulkivat taajoissa jonoissa käytävillä ja kaduilla. Kaikki hymyilivät ja katselivat toisiinsa.
Kysyin Sannalta, mitä hän luuli tämmöisen hiljaisuuden ja väenpaljouden merkitsevän. Sanna sanoi: — Uusia ylioppilaita.
Ja todella — kun katsoin keskelle katua, näin suuren joukon kukitettuja valkolakkeja, jotka sirot kepit kädessä, poskipäät punoittavina, hitaasti liikkuivat jonossa, iloisesti puhellen.
— Entäpä minunkin omani on noiden joukossa? sykähti hurjasti sydämessäni.
Varmaankin oli Sanna huomannut äkillisen mielenliikutukseni, sillä lienen joko kovasti punastunut tai kalvennut. Hän pysäytti kädellään minun kiihtyneen käyntini ja ehdotti, että lähtisimme takaisin hänen luokseen, jonne olimme sopineet mennä yöksi.
Sanoin, että hän vain menisi, että minä kyllä tulen myöhemmin. Sillä minun teki todella mieli päästä hänen seurastaan. Peiliakkunoista näin, että olin pitempi ja uusissa tamineissani paljon komeampi häntä, vastaantulijat katselivat yksin vain minua paljon enemmän kuin koskaan ennen, ja — hävettää tunnustaa — Sanna tuntui yhtäkkiä niin vähäpätöiseltä ja halveksittavalta huonon maineensa vuoksi tässä parempain ihmisten kukkeassa valiojoukossa.
Mutta en päässyt hänestä.
Aivan odottamatta hän kysyi takaani, kun ihmistulvan vuoksi hetkeksi pysähdyimme, suostuisinko olemaan menemättä huomiseen palveluspaikkaani, jos hän puolestaan lupaisi muuttaa elämäntapansa.
Sannako tämmöistä sanoi!!!
— Mitä sinä sanot? — kysyin, toinen puoli huomiotani yhä kadulla ja sinne vain katsellen.
Sanna toisti sanansa vieläkin hiljaisemmalla äänellä.
Hänen kysymyksensä häiritsi ja ikävystytti minua. En ollut sitä huomaavinani, vaikka syvällä tunnossani tiesin, että nyt sanoi Sanna semmoista, mitä en ikinä ennen ollut häneltä kuullut enkä odottanut kuulevani; tunsin, että hän tahtoi estää minua tulemasta saman kohtalon alaiseksi, johon oli itse joutunut, että hän tarjosi minulle sellaista, mitä luuli minun pitävän kaikkein kalleimpana, nimittäin omaa parantumistansa, että hänen oli äärettömän vaikea saada kysymys suustansa.
Sekoittaakseni tämän syvän asian minä kysyin puolestani, miksi Sanna siis itse oli tuupannut minut hänen syliinsä siellä puistikossa. Ja jatkoin vain eteenpäin pyrkimistä yhä kadulle katsellen, vaikka tunnossani hyvin tiesin, että hän oli minut tuupannut tarkoittaen todistaa, että se henkilö, jota minä niin ihannoitsin, oli samanlainen esplanaadiherra, jommoiset minä kyllä tunsin.
Tässä asiassa oli jo vuoden ajan vallinnut Sannan ja minun välillä katkera erimielisyys. Nyt hänen outo kysymyksensä tuntui jälleen vetävän minua unelmistani alas, ja sentähden se ikävystytti minua.
Ylioppilaat alkoivat ajaa pois ja juhlakävely oli pian lopussa. Minä seurasin Sannaa hänen asuntoonsa nyrpein mielin. Emme sanoneet sanaakaan toisillemme.
Ennenkuin panimme maata, alkoi Sanna kuitenkin puhua aivan kuin olisi välittömästi jatkanut samaa asiaa. "Ompelisimme yhdessä", sanoi hän. — "Sinähän ompelet niin hyvin, että kyllä me eläisimme".
En vastannut mitään, annoin hänen puhua yksin ja katselin sillä välin hänen huonettansa. Lapsekkain lausein hän suunnitteli ja kuvitteli, miten onnellisina me kahden eläisimme tässä huoneessa.
Se vuode, jossa makasin, kuului hänen toverilleen, jonka hän oli täksi yöksi toimittanut muualle. Vuode oli merkillisen, rautalankaan kiinnitetyn kellertävän kaihtimen avulla erotettu eri huoneosastoksi, vaikka heillä näytti muuten olevan kaikki yhteistä. Huonekalut olivat rempallaan ja niitä oli vähän; muutamille tuoleille ei saanut istua Sannan varoittamatta. Sohva oli kovin kulunut, sen alukset syvälle painuneet ja kovettuneet. Nurkassa näkyi kokoelma tyhjiä pulloja, uuninpesään oli heitetty savukkeiden ja sikarin pätkiä, ja huoneessa tuntui lähtemätön sikarinhaju, jota vastaan Sannan hajuvedet huonosti taistelivat.
Nämä asiat toivat ajatukseni oudon lähelle Sannan elämää. Olihan ilmeistä minullekin hidasjärkiselle, mitä nuo pullot ja sikarit merkitsivät. Ja olinhan minä oikeastaan kaiken tämän tiennytkin, vaikka en ennen näin omin silmin ja kourin tunnustellut. Nyt todellisuus hipasi sydäntäni. Aloin mielessäni kuvitella, miten Sanna on yöllisten vieraittensa kanssa, mitä he puhuvat, miten käyttäytyvät. Olikohan Sanna rakastanut sitä ensimmäistä niinkuin minä omaani? Ja tämmöisessäköhän huoneessa he olivat tavanneet toisensa, ehkä juuri tässä samassa? Ellei Sanna jo olisi nukkunut, olisin varmaan kysynyt häneltä. Miksipä hän muuten olisi tätä huonettaan niin rakastanut, että aina asui siinä samassa? Miltä minusta tuntuisi, jos minun omani istuisi tuossa vuoteen laidalla eikä pyytäisi minulta muuta kuin että ottaisin käteni peitteen alta, kietoisin ne hänen kaulaansa ja hän painautuisi minun rintaani vasten? Voisiko olla suurempaa autuutta?
Nyt en enää halveksinut Sannaa enkä pitänyt häntä vähäpätöisenä, vaan rakastin taas niinkuin ennenkin. Oliko hänen syynsä, että hänen omansa oli hänet jättänyt? Mitä minusta tulisi, jos minun omani ensin rakastaisi minua ja sitten hylkäisi? Välittäisinkö minä enää sitten mistään koko maailmassa, että voisin ajatella vielä ruveta kiltisti ompelijattareksi, niinkuin Sanna oli ajatellut! Olisin ehkä samanlainen kuin Sanna nyt. Mikä ero oikeastaan olikaan Sannan ja minun välillä? Ei mitään eroa ollenkaan, vaan Sanna on minä ja minä olen Sanna. Sanna on sellainen minä, jolle on tapahtunut se asia, ja minä olen se Sanna, jolle ei ole sitä tapahtunut. Oikein minun tuli outo olla, kun yön pimeydessä tuli eteeni tuo, että makasin sekä tässä että tuossa vähän matkan päässä. Ajattelin, olisikohan mitään mahdollisuutta saada sanotuksi tuota Sannalle, mutta ymmärsin sen aivan mahdottomaksi, kun ei siihen löytynyt mitään sanoja. Ja minä vain rakastin Sannaa loppumattomasti, suudellen ja halaillen hänen sijastaan päänalustani. Olin sanomattoman onnellinen. Välistä tuntui kuin olisin päänalustaa halaillessani puristanut omaa poikaani rintaani vasten, välistä taas kuin olisi se ollut Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, jota minä rakastin, hän kun oli ihmeellisesti johtanut kohtaloni siihen, että jo huomenna saan nähdä poikani ja asua saman katon alla. Koko maailmaa minä rakastin, suuri sovitus oli sen yli langennut, kaikki ihmiset keskenään ystäviksi muuttuneet.
Ja koko ajan häämötti pimeydessä uusi komea leninkini, jonka olin ripustanut ylimmäiseen uuninpeltiin.
Näistä autuuksista minut säikäyttivät istualleni ihmisäänet ja ovenkolkutus.
— Onkohan jossakin tuli päässyt irti? ajattelin.
— Sanna! Sanna! — huusin herätellen häntä.
Mutta Sanna oli valveilla.
— Kyllä, kyllä, hän sanoi hiljaa vuoteestaan, liikahtamatta paikaltaan.
Kolkutus toistui.
Minä aioin raapaista tulen kynttilään, mutta Sanna ehätti kieltämään.
— Mitä ne tahtovat, Sanna?
Sanna vastasi: — Eivät yhtään mitään.
Ja vasta kolmannella kolkutuksella kuulin hänen nousevan vuoteestaan ja paitasillaan sipsuttavan etehiseen.
— Täällä on vieraita, kuului hän siellä sanovan.
Ja todella kolkutus heti lakkasi.
— Älä välitä, ei ne tänne pääse, — sanoi hän sillä ystävällisyyden sävyllä, joka minut aina lumosi, istui vähän aikaa vuoteeni laidalla ja kiepsahti sitten omaansa, nostettuaan kaihtimen toisen puolen pois väliltämme, vaikka me kyllä emme voineet pimeän tähden toisistamme nähdä muuta kuin valkoisen häämötyksen.
Nyt hän alkoi kertoa tavallisia juttujani nähtävästi tarkoittaen häivyttää sen kaamean vaikutuksen, minkä otaksui tapauksen mielessäni herättäneen. Ne eivät tällä kertaa olleet hirmujuttuja sairaalasta, jossa hän oli jo taas ollut, vaan valittuja kuvia suhteistansa toisen sukupuolen ihmisiin, milloin itkettäviä, milloin äärimmilleen hämmästyttäviä, milloin surullisen kaihoisia, milloin niin hilpeitä, että tahtoi nauruun menehtyä. Mutta nämä kertomukset eivät tässä yhteydessä kuulu muistelmiini ja minä sivuutan ne.
Paitsi yksi, viimeinen.
Ennenkuin hän aloitti sen, kysyi hän, vieläkö muistin "sitä ujoa herraa, joka oli saatellut minua Espikseltä kotiin?"
Senhän minä toki muistin, vaikka olisin kaikki muut unohtanutkin. Muistin jokaisen hänen sanansa, jokaisen liikkeen, ja melkein voin sanoa, että mitä kauemmin siitä oli, sitä rakkaammin häntä muistelin. Hänen ujoutensa oli jollakin käsittämättömällä tavalla nostanut minua, hienostuttanut, etten sanoisi jalostanut. Ja häntä teki aina mieli kiittää, vaikka en ymmärtänyt, mistä olisin kiittänyt. Ainakin piti välttämättä sanoa: — Kiitos seurasta, kun erosi, ja sittenkin tuntui, että vielä oli jäänyt jostakin kiittämättä, vaikka hän ei ollut ujoutensa takia lausunut sanaakaan koko seurustelun aikana.
Sellaisen sanoi Sanna käyneen hänenkin luonansa. Oli koputtanut ovelle hämärissä. Kun Sanna tehtaasta tultuaan oli ollut pukeutunut ja käherrellyt tukkaansa ulos lähteäkseen, ei se ensin osannut muuta kuin sopertaa, kuten komea poika. Sanoi hakevansa elävää kuvaa johonkin piirustuskouluun ja kysyi, olisiko Sanna siihen ruvennut. Näkyi kohta, ettei sillä semmoista asiaa ollut. Seuraavalla kertaa se tuli, kun Sanna oli jo makuulla. Sannan toveri oli lähdössä kaupungille, oli päästänyt pojan sisään ja itse mennyt pois. Sanna oli nukkuvinaan.
Poika kolisteli odottaen, että Sanna — olisi herännyt, seisoi neuvottomana ja aikoi sitten lähteä pois. Mutta hän ei osannut kohta saada Lottenin (Sannan toverin) lukitsemaa ovea auki ja tuli takaisin etehisestä, seisoi taas kauan aikaa keskellä huonetta liikahtamatta katsellen Sannaa. Sitten puhalsi tulen sammuksiin. Sanna ei voinut nähdä mitään. Hän kuuli vain, että poika lähestyi hänen vuodettaan ja tunsi varovan kosketuksen käsivarteensa. Sanna uikahti niinkuin se, jota häiritään makeassa unessa.
Nyt tuli poika rohkeammaksi ja istuutui vuoteen laidalle. Vähän ajan perästä Sanna tunsi, kuinka käsi hiljaa laskeutui hänen olallensa, hellän ystävällisesti. Mutta hän murahti äkäisesti ja puisti käden olaltansa, tiuskaisten: Anna minun nukkua, senkin … ja kirosi siihen lisäksi. Luullen Sannan jo taas nukkuneen alkoi poika vielä hellemmin herätellä häntä, siveli hänen päätänsä, hyväili hänen kaulaansa ja rupesi hakemaan hänen käsiänsä, jotka olivat peitteen alla, hänen maatessaan käppyrässä kyljellään, seinään päin kääntyneenä. Nyt Sanna alkoi potkia häntä pois vuoteen laidalta…
Minua kovasti liikutti tämä kohta kertomuksesta ja minä sanoin:
— Miksi hänelle niin teit?
— Mitäs sinä itse olisit hänelle tehnyt? kysyi Sanna vuorostaan.
Kysymys tuli kovin odottamatta, mutta se yllytti minua oudosti, ja minä koetin vastata juuri niinkuin tunsin:
— Minä olisin pujottanut käteni peitteen alta, ottanut häntä kaulasta ja vetänyt luokseni.
Aamu oli jo valkenemassa. Näin selvästi Sannan kasvot, kun hän makasi minuun päin kääntyneenä, pää käden varassa, ja ihmettelin, oliko hänkin liikutettu, vaikka juuri äsken oli nauranut.
— No kävikö hän sitten vielä täällä?
Sannan vastauksessa tuntui sitä hänen tavallista raakuuttansa, jolla hän aina koetti poistaa tunteellisuuttansa: Vai oliko käynyt! Eihän se muuta tehnytkään kuin juoksi täällä! Eikä se enää ujoudestakaan mitään tiennyt. Ei tuota mokomaa ollut ennen nähnyt! Kaikki ne ovat samanlaisia.
— Mutta jospa hän rakastaa sinua?
Sanna teeskenteli nauruun purskahdusta.
— Ole nyt! — Kyllä se sinuakin rakastaisi, jos tietäisi sinun täällä valmiina nukkuvan. Tahdotko?
En todella tiennyt sillä hetkellä, tahdoinko vai en. Sillä heti ensimmäisistä Sannan sanoista, joilla hän tämän viimeisen kertomuksensa alkoi — "Se ei osannut muuta kuin sopertaa, kaunis, komea poika" — minä kumma kyllä olin saanut eteeni oman poikani kuvan, ja mitä pitemmälle Sanna puhui, sitä elävämmäksi tämä kuva tuli. Senvuoksihan minä sanoinkin, että olisin pujottanut käteni peitteen alta ja vetänyt hänet luokseni! Minä olin kuin palossa koko hänen kertomuksensa ajan. Ja nyt, kun Sanna kysyi, tahdoinko, niin tämä kysymys, joka muussa tapauksessa olisi voinut tuntua rivon raa'alta, oli minulle samaa kuin kysyä tahdoinko, että hän olisi rukoillut rakkauttani ja hakenut käsiäni peitteen alta.
Kuinka en minä olisi tahtonut, jos ylpeä poikani, tyranni, olisi edessäni niin nöyrtynyt!
Ihmeelliset ovat kohtalon tiet!
Ennenkuin ehdin kysymykseen vastatakaan, kuului uusi koputus ulko-ovelle.
Sanna kavahti pystyyn. — "Siinä se taas on!" sanoi hän ja kiiruhti eteiseen aivan kuin olisi rientänyt tulta tukehduttamaan.
Olisin ollut kovin utelias kuulemaan edes, millainen ääni sillä "kauniilla ja komealla pojalla" oli. Minuun oli tullut sellainen vallattomuuden puuska, niinkuin kauan sitten siellä maalla pahan Sannan seurassa joskus. Minä potkaisin kaikki peitteet päältäni ja huusin kovalla äänellä:
— Kuka siellä?
— Bjarne! — kuului oven takaa iloinen, päihtynyt, nuorekas miehen ääni.
Nyt sukelsin päineni takaisin peitteen alle ja kiristäydyin sykkyräksi, jota ei olisi saanut siitä milloinkaan auki. Silmänikin minä kiristin kokoon, silmäni ja sydämeni, mykistyin irti kaikista ajatuksista ja tunteista, että elämästäni oli jäljellä vain pienen pieni piste pimeyden keskellä.
Voi että minun pitääkin lukijalle näin esittää oman poikani armas nimi! Bjarne, minun poikaseni!
Saatuaan eteisessä kaikki jälleen hiljenemään Sanna sipsutti paitasillaan luokseni. Minä en vain pistänyt päätäni peitteen alta.
— Kas kun sinun ruumiisi vapisee, — puheli Sanna. — Että sinun pitääkin noin … ja kuinka hän oli kukitettu! rinta ja olat, ja valkoinen ylioppilaslakki — siinäkin oli kultaa. Mutta itketkö, sinä Hilja? Voi että sen pitikin käydä näin! Usko minua, en ole milloinkaan ollut hänen kanssaan…
Sanna tuntui istuutuvan luokseni, mutta en puhunut hyvään aikaan mitään. Ehkä hänkin itki.
Vähän niisteltyänsä hän rupesi jatkamaan illallisia ehdotuksiaan meidän asettumisestamme yhdessä asumaan — enkelin säyseällä ja hiljaisella äänellä, niinkuin ei olisi koskaan voittanut suurta voittoansa meidän erimielisyytemme asiassa. — Muuttaisimme pois koko tästä huoneesta, — hän puheli, — toiseen kaupunginosaan, ettei meitä enää kukaan löytäisi, ostaisimme hyvän, aivan vähän käytetyn ompelukoneen, — hän tiesi jo, keltä semmoinen oli saatavakin, olisimme yöt päivät yhdessä eikä meihin kukaan pystyisi, ei herrat eikä poliisit.
En tiedä kuinka kauan hän lienee puhunut, sillä kuunnellessani minä kaiketi kesken nyyhkytyksiäni nukuin sikeään uneen.
XIII.
Kun heräsin, oli hän jo lähtenyt tupakkatehtaaseensa.
Auringonsäteet pursusivat paksun ikkunauutimen raoista ja reijistä sisälle, aamu oli sittenkin jo myöhäinen.
Minä poloinen — mitä minun oli tehtävä?
Olin herpautunut niin voimattomaksi, etten tahtonut päästä vuoteestani. Kun tartuin uuteen pukuuni pannakseni sen ylleni ja yritin nytkyttää sen alas pellinvarrelta, putosivat käteni hermottomina huomatessani, että uusi pukuni puseroineen olisi myytävä, jos me todellakin muutamme toiseen paikkaan ja rupeamme ompelijoiksi. Mutta kun sitten tartuin vanhaan hameeseeni, en kestänytkään ajatusta, että iäksi luovun Bjarnen näkemisestä, ja vaivuin jälleen vuoteelleni. Aika kului, tunnit vierivät, mutta en vain voinut päättää, huokailin, tuskailin, ja aina vain herpaannuin yrityksissäni, ja tuossa oli Sannalla avonaisena hänen peililaukkunsa, siinä käherryssakset, pienet hajuvesipulloset ja monenlaiset värivehkeet, joiden avulla hän osasi maalata itsensä joskus niin viehättäväksi. Olinhan minäkin kerran koettanut leikilläni ja puolihämärissä olimme Sannan kanssa menneet kadulle: herrat olivat silloin olleet hulluina minuun! Nyt tämä ajatus sanomattomasti kiihoitti minua, sydämeni sykki ja minä nousin taas tarmokkaana vuoteeltani. Menen tarjoilijattareksi hienoon ravintolaan, näen siellä Bjarnen, hurmaan hänet, teen mustapartaiseksi orjakseni, ryöstän hänet hienolta kodiltansa. Olin todella jo rupeamassa peilin ääreen, mutta silloin muistin Sannan, joka oli minun tähteni aikonut muuttua hyväksi, ja tuskastuin hirveästi, painauduin päänalusta vasten ja herpaannuin kokonaan.
Jäljellä oli todellakin vain istua neulomakoneen ääreen ja iäksi jättää armaat ajatukset, tunnustaa ne hullun tytön mielettömyydeksi, jona niitä varmaan koko maailma olisi pitänyt, jos olisi saanut sisääni katsahtaa. Minun täytyi hirmuisesti hävetä, jos katselin itseäni vieraiden kannalta: sisässäni oli kokoelma järjettömiä mahdottomuuksia, joista ihmisten mielestä olisi pitänyt olla hyvin helppo luopua, mutta kun itse kuvittelin niistä luopuvani, oli se minusta melkein samaa kuin olisin luopunut koko elämästäni. Kaikki kadotti kokonsa, meni aivan mitättömämmäksi. Raskain huokauksin nousin vuoteelta pukeutuakseni vanhaan pukuuni.
Mitä minusta olisi tullut, jos todella olisin asettunut Sannan kanssa ompelijaksi johonkin syrjäiseen kaupunginlaitaan, sitä en voi suunnilleenkaan ymmärtää. Minä todella luulin, että olin asian jo niinpäin päättänyt. Mutta juuri viime hetkessä, kun kurottauduin ottamaan vanhaa pukuani, käteni sipasi pellistä riippuvaan hameeseen ja minä levitin sen heti eteeni vielä kerran niitä nähdäkseni. Samassa käteni, minulta mitään kysymättä, ottivat sen alas ja alkoivat pukea sitä ylleni, kiirehtivät, aivankuin sittenkin vielä ehtiäkseni uuteen palveluspaikkaan! Ja myöskin, että olisin ehtinyt pois, ennenkuin Sanna tulee ruokatunnille. Ja vielä, etten olisi saanut aikaa tätä viimeistä päätöstä purkamaan. Minä salaa riemuitsin niinkuin takaisin elämään pelastumisesta, virkistyin ja vihdoin rupesin itsekin edistämään pukeutumista, ottaen kädet omaan komentooni sekä pannen ne vieläkin parempaan vauhtiin.
Jospa Sanna aavistaisi — ajattelin tätä tehdessäni — jospa aavistaisi, että minä rakastan Sannaa vielä hänen kertomuksensa jälkeenkin, enkä ollenkaan vihaa!
Sanna vihasi ja ylenkatsoi herrasväkeä melkein yhtä kovasti kuin minun isäni, eikä uskonut heistä mitään hyvää. Yöllisellä kertomuksella hän oli tahtonut todistaa, että Bjarnekin aikoi vain vietellä niitä tyttöjä, joita sai saaliiksensa. Eikä Sanna uskonut hänen koskaan alkavan rakastaa minuakaan muulla tavalla. Mutta juuri Sannan oma kertomus todisti minulle päinvastaista: Bjarne oli varmaan rakastanut Sannaa, nähnyt hänessä yhtä ihanaa rakastettavaa kuin minäkin, vaikka Sanna oli sysännyt hänet luotaan ja potkinut häntä.
Eihän Sanna tietänyt Bjarnesta kaikkea, mitä minä, eikä ollut milloinkaan salaa katsellut hänen hommiansa tiheän kuusinäreikön takaa, ei ollut kantanut lautoja hänen kanssaan eikä hakenut sammalia. Sanna luuli, että Bjarne oli vain noita hänen vihaamiansa herroja. Mutta minun mielestäni se, joka saattoi rakastaa vanhaa Loviisan kallellaan olevaa sammalkattoista mökkiä niin, että puolet kesää joka päivä rakenteli metsään sen kuvaa, sellainen taisi kyllä rakastaa Loviisaa itseäänkin, jos vain olisi kerrankin sattunut näkemään, millainen vanha Loviisa oikeestaan oli.
Ja tästä minä nyt tahdoin päätellä, että Bjarne kyllä olisi voinut rakastaa minuakin, jos vain olisi katsonut … jos olisi tiennyt, mitä minä hänestä ajattelin, mitä tunsin … jos me vain olisimme saaneet oikein kohdata toisemme … jos hän vain olisi aavistanut, kuinka minäkin rakastin sekä Loviisan mökkiä että Sannaa ja tahtonut hyväillä Sannan päätä juuri kuin hänkin… Ehkä hän kerran minua tahtoo samoin hyväillä…
Valmiiksi pukeuduttuani, juuri kun olin panemassa ovea kiinni, oli Sanna kulkevinaan huoneessa ja hätäisesti ojentavinaan käsiään minua kohden, etten häntä jättäisi. Minä vastasin mielessäni hänelle: — Ole huoletta, en minä paikkaa jätä, vaan kun löydän, niin löydän sinullekin. Ja painoin oven epäröimättä kiinni.
Ja oven suljettuani, jo pois mennessäni, minä vieläkin puhelin
Sannalle:
— Jos olisit pikku tyttönä sinäkin tuonut marjoja paronittarelle, niin kuin minä, — niin hän olisi sinutkin joskus vetänyt istumaan polvensa nojaan, niinkuin kerran minut, valloituksiinsa sanomattoman hellästi silmiin katsoen, niin et varmaan vihaisi häntä, vaan tuntisit niinkuin minä nyt, että haet samaa paikkaa uudestaan, — että menet kotiin päin etkä kotoa pois. Mutta Sanna ei ollut koskaan käynyt oikein hienojen ihmisten asunnoissa eikä ollut sellaisten ihmisten lähelläkään. Hän ei mennyt enää mihinkään, vaan oli niinkuin metsään yksikseen eksynyt, joka ei haekaan kotia.
Odota vähän, ajattelin minä Sannaa, — kun minä löydän, niin löydän samalla sinullekin! Sillä olivat nämä ihmiset, joissa olin ensi kerran nähnyt sivistyneitä, minulle jotakin enemmän kuin kaikki muut.
XIV.
Ilmestymiseni uuteen palveluspaikkaani ei tehnyt keittiössä olijoihin suotuisaa vaikutusta. Ensiksikin tulin myöhemmin kuin oli odotettu, joten työt jo olivat täydessä käynnissä. Minun uusi pukuni sapetti suuresti pääsisäkköä ja aiheutti hänessä kohta alusta alkaen karvaita sanoja minua kohtaan. Minun oli näet määrä olla apulaissisäkkönä, laasta ja siivota makuuhuoneet, kantaa vedet, lämmittää uunit, sijata vuoteet, jotavastoin hänen asianaan olivat hienommat tehtävät vierashuoneissa, kaikki tarjoilu ja tiskauksesta korkeintaan vain pyyhkiminen. Minun alempiarvoisuuteni olisi näinollen pitänyt tietenkin näkyä ennenkaikkea myöskin ulkoasuni suhteellisessa vaatimattomuudessa, mutta niin ei ollutkaan asianlaita. Uusi pukuni olisi paremmin sopinut hänen puvukseen ja hänen minun. Minun pukuni oli hänen pukuansa sekä aineen puolesta verraten paljon kalliimpi että kuosinsa puolesta parempi ja komeampi, seikka, josta en nyt enään voinut iloita.
Kuitenkin olin saanut mukana olleet myttyset viedyksi keittiön viereiseen piikakamariin ja mennyt jälleen keittiöön, kun hän melkein samaten laski lattialle eteeni ämpärin likavesineen ja ivallisesti niiaten sanoi ruotsiksi: neiti on niin hyvä! — Sitten hän läksi sisälle sen enempää selittämättä.
Tuttavaltani keittäjältä, jolla jo aamiaisruuat pihisivät hellalla, sain senverran selvää tehtävästäni, että pääsin toimeen: minun oli siivottava muudan paikka, jossa jompikumpi noista herroista oli yön aikana voinut pahoin.
Bjarne! — minä ymmärsin kohta ja sydämeni sykki iloisesti.
Se kirjani lukijoistani, joka ei ole milloinkaan ollut palvelijana, varmaan ihmettelee tätä ilon purkausta, mutta palvelija, joka on tottunut siivoamaan erotuksetta jos jonkinlaisten valtiainsa jälkiä, voi hyvin tuntea iloa, jos hänen palveltavakseen kerrankin sattuu hänen hellästi rakastamansa olento itse.
— Otahan nyt edes tuo! — sanoi keittäjä ja nouti minulle sinisen esiliinansa puolipimeään välikäytävään, kun minä astioineni menin osoitettuun paikkaan.
Sen jälkeen sain rakkaaksi tehtäväkseni irroittaa jäljellä olevat kukat Bjarnen takista, harjata hänen vaatteensa, joita salaa painoin tervehdykseksi rintaani vasten, ja kiilloittaa hänen armaat kenkänsä, jotka oli asetettu makuuhuoneen oven eteen.
Mutta sisäkön tultua takaisin keittiöön sain häneltä käskyn mennä makuuhuoneeseen sielläkin suorittaakseni samallaista siivousta kuin äsken.
Minä uskalsin sanoa tahtovani tehdä sen vasta sitten kuin nuori herra, joka vielä nukkui, oli mennyt aamiaiselle ruokasaliin.
Sisäkön nimi oli Klaara. Hän avasi minulle oven makuuhuoneen eteiseen ja sormellansa osoittaen sinne tietä sanoi, että neiti menee nyt vaan!
Minä pillahdin itkemään.
Lukija voi luullakseni selityksittäkin hyvin käsittää itkuni syyn, mutta sitä eivät tietenkään keittiötoverini voineet, kun eivät erikoisista asioistani mitään aavistaneet. Heistä se oli aivan kuulumatonta neitimäisyyttä ja ystäväni keittäjä meni kohta Klaaran puolelle.
Keittäjän nimi oli Sohvi. Hän oli savolainen eikä paljon voinut puhua ruotsalaisen Klaaran kanssa, mutta kyllä he nyt toisensa ymmärsivät.
Kaikki oli kuin liittoutunut minua vastaan väkisin ottaakseen minulta kalliimpani, ensin Sanna siellä, sitten Klaara täällä, ja nyt he vaativat vielä tunkeutumaan makuukamariin! Entä kun nukkuja herää ja näkee minun tunkeutumiseni! En mene, en mene, en mene! En jaksanut enää hillitä itseäni, minä itkin oikein tyrskimällä.
Klaara sanoi: — Jaha, kysytään sitten paronittarelta! Ja sen sanottuaan hän meni kipakasti taas sisälle.
Sohvi sanoi, että minä vain menisin, ennenkuin paronitar ehtii käskemään, muuten voi käydä hullusti ja hän itsekin tulla kärsimään, kun oli minua suositellut.
Ei auttanut muu kuin totella. Täytin pesukannun, otin ämpärin ja menin.
Vähän aikaa käytävässä hapuiltuani löysin eteisen oven. Avasin hiljaa.
Makuuhuone oli punertavassa puolipimennossa ikkunanuudinten ollessa suljettuina. Se oli hyvin korkea, tumma ja monien pitkien verhojensa vuoksi totinen kuin jokin kappeli.
Kahden vuoteen päätymessingit kiiluivat pimennossa.
Askeleeni eivät kuuluneet paksulla matolla. Mutta käteni vapisi niin, että vaivoin sain pesukannun kolahtamatta asetetuksi marmoriselle pesualtaalle.
Ensimmäisellä vuoteella ei ollut ketään, se oli jo jätetty. "Holger!" minä ajattelin. (Se oli Bjarnen vanhemman veljen nimi.)
Toisen, tuonnempana olevan vuoteen lakanat ja peitteet olivat levällään ja puolittain maassa. Itse vuoteelle minä en katsonut. En katsonut, ja kuitenkin näin valkoisella höyhenpatjalla tutun pään. En katsonut, ja kuitenkin tunsin kasvot, saman voimakkaana kähermänä otsalle työntyvän tukan … saman suun, joka oli höpössä-huulin muovaillut Loviisan mökin rakennusta… Oli kuin olisin piilosta kuusinäreikön takaa tullut nukuksiin loihtimani pojan luo, ottaakseni hänet, viedäkseni… Ainakin sama petos häntä vastaan oli minun puoleltani tapahtunut. Ja niinkuin hän olisi silloin siepannut puusälön maasta ja lyönyt minut kuoliaaksi, jos olisi minut väijyksistä huomannut, niin hän varmaan nytkin olisi minut tappanut, jos olisi herännyt. Mutta en sittenkään tiedä, sykkikö sydämeni noin rajusti vain hirmuisesta pelosta vaiko myöskin halusta todella katsahtaa häneen.
Vaistomaisesti tartuin alas valuneisiin sänkyvaatteisiin ja peitin hänet — yhä vieläkin katsomatta häneen.
Kuuntelin henkeäni pidättäen, hän ei herännyt, unissaan vain tuskaisesti huokaisi.
Oli niin pimeä, etten voinut nähdä, mitä minun siinä vuoteen luona oli tehtävä, jonka vuoksi raotin ikkunanuudinta.
Tai olisikohan sekin tapahtunut samasta valtoimesta halusta!
Varmaa vain on, että tämä uutimen avaus oli minulle kuin säälimätön verhon repäisy nuoruuteni utuisten unelmien edestä.
Se valaisi hänet, ja nyt minä todella katsoin häntä, katsoin kauan, — ja vihdoin minun täytyi syvästi, syvästi huokaista.
Eihän se ollut entinen Bjarne, ei sinnepäinkään!
Ei niin, että hän olisi tullut toisen näköiseksi vain ikänsä puolesta, mutta hänessä ei ollut enää sitä, mikä oli erottanut hänet kaikista — kaikista muista ihmisistä. Hän oli nyt niinkuin monen monet niistä kalpeista lyseolaisista, joiden olin torimatkoilla jokapäivä nähnyt kirjat kainalossa kulkevan kouluihinsa. Ja kuinka auttamattomana hän siinä makasi, vaikea valitus silmäkulmissa, ilmeisesti sairaana, tuhkanharmaana kasvoiltansa!
Ihmettelin minä sitä paronitarta, että hän salli poikaansa tällaisena katsella. Johanssonskakin oli melkein aina itse korjannut miehensä siivottomuudet öisten päihtymysten jälkeen, minulta asiaa salaten, mutta tässä äiti näytti minulle poikansa, pitäen kai mahdottomana pakottaa sormiansa minun tehtävääni. Varmaan hän ei rakastanut tätä lastansa.
Polvillani maassa, siivoamassa paksua mattoa, minä jälleen pillahdin itkemään.
Mikä ihmeen kohtalo, mikä juonikas pahansuopaisuus, mitkä meitä voimakkaammat ihmiset, jotka siellä jossakin määräävät maailman menoa, mitkä surkeilemattomat jumalat, jotka pilvistä käsin hallitsivat ihmisten elämää, mitkä kaikkeuden horjumattomat suunnitelmat ne lienevätkään edeltäpäin päättäneet väkisin häivyttää minun rakkauteni Bjarneen, — minä vain itse en voinut siitä sittenkään luopua.
Sanna oli antanut ymmärtää, että Bjarne oli jo ehtinyt muuttua samanlaiseksi kuin kaikki muut. Mutta rakastinhan minä Sannaa itseäänkin, vaikka Sanna joi ja reuhaili. Miksi en olisi rakastanut Bjarneakin, olipa hän kummoinen tahansa!
En minä itkenyt sitä, että olin menettänyt unelmieni kuvan Bjarnesta, vaan sitä, että tuo raukka tuossa oli menettänyt itsensä. Minun oli niin sanomattoman surku häntä, niin särkevän sääli, ja minä itkin omaa mitättömyyttäni, etten voinut hänelle antaa menetettyä takaisin.
Voi sinä kukkivain utusaarteni kuningas!
Siinä hän makasi, raukka, hiukan käppyrässä, ja hänen ruumiinsa piirtäytyi peitteen alta siksi pienenä, että vain vähän levittämällä käsiäni olisin voinut hänet pituudelleen mitata.
Saatuani kaikki korjuun, aseteltuani vaatteet parhaaseen järjestykseen tuolille, suoristettuani kaiken mikä oli mennyt väärään ja vinoon, pantuani paikoilleen hajalle heitetyt huivit ja kaulukset ja kammat ja harjaset, avattuani pellit ja ilmaluukut, minä pudotin ikkunanuutimen jälleen umpeen ja hiivin ämpäreineni huoneesta.