VI.
Muudan tuttava myöhäisemmiltä ajoilta ja sivistyneiden joukosta, joiden parissa olen elämäni toisenpuolen viettänyt, sanoi kerran minulle tavanneensa luonteessani erään käsittämättömän ominaisuuden: — Minä muka "pidän pahoista".
Täytyy myöntää, että "pahat" — vieläpä huonomaineiset — ovat sangen usein joutuneet aivan erikoisiksi ystävikseni. Ja jo tiedottomasta nuoruudestani asti. Ehkä minussa todella piilee jokin salaperäinen vetovoima rappeutuneihin ihmisiin? Voin hyvinkin yleistää tämän tunteen, kun ajattelen tuttujeni sarjaa lapsuudesta näihin päiviin asti. "Pahoilta" on ainakin puuttunut se farisealaisuuden leima, joka minusta on ihmisissä aina ollut vastenmielisintä. Miksi ei hyvissä ilmene vaatimattomuutta, avomielisyyttä, ystävyyden kalliiksi arvioimista, niinkuin pahoissa?
Huonomaineiset ovat vapaita ihmisiä, ei siinä pahassa merkityksessä ainoastaan, että saavat tehdä sellaistakin, mikä on muilta kielletty, vaan niin, että heitä ei sido tarve näyttäytyä paremmilta kuin ovat, joten he pääsevät kantamasta ulkokultaisuuden kahleita. Tämä vapaus sisältää tosin vapauden pahaankin, vieden heiltä kaikkein tavallisimman keinon, jonka avulla muut säästyvät mainetta turmelevista teoista, mutta se vapauttaa myöskin hyvän heissä. Niinpä he eivät tunne mitään estettä heittäytyessään rajattoman avomielisiksi. Heidän ei tarvitse punnita etukäteen, onko tuo täydellinen antautuminen heille edullinen taikka ei. He saattavat vapaasti sanoa tai tehdä jotakin pelkästään jonkun liikutuksen puuskasta, tunteellisen kiintymyksen vaikuttimesta, tarvitsematta arvioida menettelynsä suhdetta edeltäpäin harkittuihin suunnitteluihin. He elävät nykyisyyden vapaudessa, sillä heillä ei voi olla mitään persoonallista tulevaisuutta, joka nykyisyyttä kahlehtisi. Heitä eivät velvoita myöskään mitkään ihmisten vaativat odotukset, sillä ihmiset eivät ylimalkaan odotakaan heiltä mitään, eivätkä ole muodostaneet itselleen pahoista lähimmäisistään mitään kuvaa, joka voisi sitoa näitä tämän kuvan kanssa sopusointuisiin ja sitä pönkittäviin tekoihin.
Nämä pahojen ominaisuudet ovat varmasti niitä, jotka ovat kaikille ystävilleni tunnuksellisia, ajattelinpa heitä miltä elämäni ajalta tahansa.
Mutta kun menin Sannan luo ja kohta rupesin hänen läheisimmäksi ystäväkseen, vaikka hän siihen aikaan oli kylässämme niin halveksittu, etteivät siatkaan, jotka kuonoillaan tonkivat likaisia kylänraitin reunoja, tuntuneet hänen rinnallaan alempi-arvoisilta, niin tämän tuttavuutemme alkusyynä ei kyllä ollut mikään vetovoima pahoihin, vaan luullakseni yksistään se, että minä vain hain jatkoa hajusaippua-tunnelmalleni, joka ajan pitkään uhkasi hajota uusien virikkeiden puutteesta. Talon yläkertaan en näet voinut juuri millään tekosyyllä enää päästä, rakennuspaikallamme eivät mitkään sammalet, risut, kapulat, ikkunanpielet, enää jaksaneet tyydyttää vähentymättömän kaipuuni liekkiä, ja lumihan olikin jo peittänyt kaikki nuo muistojeni lehdot. Mutta Sanna oli elävä lumienkin aikana. Hän oli maailman ihmisistä ainoa, jolla ehkä saattoi olla halua puhua noista menneenkesäisistä herraspojista, sillä olihan hän ollut jossakin ihmeellisessä suhteessa ihailuni esineen vanhempaan veljeen, kauheassa suhteessa tosin, niinkuin asian nyt ymmärrän, mutta silloin vain salaperäistä uteliaisuutta ja mielenkiintoa herättävässä.
Että heti kohta kuitenkin erottamattomasti kiinnyin "huonomaineiseen" Sannaan ja aloin tuntea suurta vetovoimaa häneen, se on kyllä myöskin totta.
Sanna oli pienikasvuinen, heikkorakenteinen tyttö. Hänen hartiansa olivat vähän eteenpäin kumarassa, niinkuin joskus keuhkotautisilla. Jotakin tautisuutta olisi ilmaissut asiantuntijalle myöskin poskipäiden puna hänen muuten valkean kalpeilla kasvoillaan. Mutta minusta se silloin näytti hänen eloisan, ihmeellisen herkän sydämensä parhaalta ja välittömimmältä ilmaisijalta. Se seurasi niitä hänen mielensä liikutuksia, jotka avasivat minulle hänen sielunsa, ja senvuoksi juuri tuo puna, jonka joku lääkäri olisi ehkä inhoten tuominnut, oli minusta hänen kasvojensa melkein pääviehätin, jota ei niistä olisi toki mitenkään saanut puuttua. Toinen keskimmäisistä ylähampaista oli poissa. Mutta tuokin vika, joka usein rumentaa ihmistä, antoi minun nähdäkseni hänen kasvoilleen päinvastoin aivan erikoisen viehätyksen. En voi milloinkaan unohtaa noiden poskien herttaisesti pyöristyvää kertautumista hänen hymyillessään, jolloin puuttuvan hampaan aukko tuli näkyviin, muuttui yhdeksi hänen hymynsä kanssa ja sai senvuoksi itsekin saman viehättävyyden. Mielenliikutuksen hetkinä hänen silmänsä kostuivat herkästi, värehtivät ja loistivat niin elävästi, ettei niiden ja näkymättömän sielun välillä tuntunut olevan mitään eroa.
Sanna asui vihaisen ja ajoittain mielipuolisen äitinsä kanssa saunassa, joka oli melkein keskellä kylää. Kylpypäivinä he siirsivät saunassakävijäin tieltä vuoteensa ja muuttivat pienet kapistuksensa syrjään. Hämärän saunan pikku ikkunan ääressä oli hyvä jutella Sannan kanssa. Siinä — ei muualla — oli kyllin valoa, että saattoi ihailla Sannan silmäin välkettä ja hänen eloisten kasvojensa kiihkeätä ilmeiden vaihtelua.
Sanna oli kieltänyt minua tulemasta luokseen. Hän oli koettanut minulle hellästi selittää — sikäli kuin luuli minun voivan asioita käsittää — minkä vuoksi hänen kanssaan seurusteleminen saattoi olla minulle haitaksi. Kun sittenkin tulin, ei vastaanotto ollut juuri kohteliaimpia. Sanna kivahti makuultaan pystyyn ja hänen kasvoilleen ilmestyi punehtunut kiukkuisa häpeä. Kaiketi hän oli sitäpaitsi ihan äsken riidellyt hullun äitinsä kanssa eivätkä vihat olleet vielä asettuneet. Raa'asti hän huusi minulle kysyen, mitä asiaa minulla oli ja uhkaavasti kättänsä kohottaen sanoi moneen kertaan kieltäneensä ihmisiä tulemasta luokseen. Mutta lyönnin sijasta — en kertoisi mitä hän teki, ellei se olisi hänelle niin kuvaavaa — hän äkkiä kääntyi ja teki minua kohden takaperoisen kumarruksen.
— Siinä on sinullekin! Tämmöistä täältä saadaan, huusi hän ja rupesi kiukusta itkemään.
Meidän kyläisissä oloissamme ei moinen vastaanotto ollut kuitenkaan lähimainkaan niin kauhea kuin miltä se voi tuntua sivistyneestä lukijasta. Räikeällä tempullaan Sanna oikeastaan tahtoi sanoa samaa kuin oli ennen sanonut hellimmällä äänellään, kieltää minua luokseen tulemasta. Mutta hän tahtoi painostaa nyt lisäksi vielä sitä, että: "Jos sinä tulet luokseni siinä käsityksessä, että minä olen mainettani parempi ja säälit minua, niin tuossa on sinulle todistus päinvastaisesta! Nyt näet itse, laputa siis tiehesi!"
Ja kun hän temppunsa tehtyään rupesi raa'asti kiroilemaan, niin nyt ymmärrän selvästi, että hänen samalla aikaa itkevässä äänessään — semmoisena kuin sen nyt vuosikymmenien takaa kuulen — tuntuu lapsekkaan viaton, syvä suru siitä, ettei hän voinut lähestymistäni omistaa.
Mutta silloin en tietenkään sellaista ymmärtänyt. Rupesin haikeasti itkemään.
Silloin en myöskään ymmärtänyt, miksi Sanna, kun minä kyynelien vuoksi nostin käteni selkäpuolen silmilleni, heti itkuni huomattuaan ilostui ja lauhtui, ja koko ajan sitten oli hyvin lähellä minua, niinkuin olisi milloin tahansa voinut kapsahtaa kaulaani, vaikka sitä ei sentään ilennyt tehdä.
Hän tahtoi kohta lohduttaa minua, kaivoi saunan pimeästä nurkasta esille laatikkonsa, avasi sen avaimellansa, veti sieltä punaisia nauhasia ja muita kapistuksia minun nähtäväkseni, salli käsitellä jokaista esinettä erikseen, laskeutua polvilleen penkin eteen ja asetella siihen vieriviereen kaikki: nauhaset, neulaset, irtopalmikot, otsatukat, soljet, käherryssakset, taskupeilit, ihmeelliset pitsit, pulloset, voiteet, valokuvat … sanalla sanoen, edessäni oli pian kirjava, mieltäni huumaava sarja esineitä, joita jokaista olisin tahtonut ihailla ja vähintään viikon käsissäni pidellä.
Itse hän sillä aikaa rupesi sukimaan tukkaansa seisten minun takanani.
Muutamat esineet olivat varmasti niitä, jotka olin nähnyt herrasväen valkoisen pesukaapin pikkuhyllyllä. Minä katsahdin kummastuneena taakseni, hiuksiaan sukivaan Sannaan, mutta hän vain hymyili minun kummastukselleni. Äkkiä hän kapaisi käteensä jotakin penkiltä, ja minusta näytti, että se oli hieno, kaksinkertainen kultaketju. Mutta sen minulta kätkettyään hän taas veti suunsa nauruun ja alkoi sukia itseään. "Nyt näet itse, mikä minä olen!" — tuntui hänen naurava katseensa sanovan. Todella en voinut käsittää, kuinka Sanna oli nämä esineet saanut, käymättä talon yläkerrassa, sillä eihän häntä siellä kärsitty paljon pihallakaan.
Viehätykseni kasvoi kasvamistaan. Eittämätön, minulle tuttu, hurmaava tuoksu levisi noista Sannan varastamista esineistä, erittäinkin muutamasta pienestä harjasta, jota senvuoksi pitelin käsissäni ja jonka aioin häneltä salaa pistää taskuuni.
Varmaan hän kuitenkin huomasi sala-aikeeni, koskapa hänen suunsa oli aina vain naurussa. Panin harjan muka pois ja rupesin muita esineitä katsomaan, aikoen vasta pitemmän ajan kuluttua äkkiä siepata sen ja kätkeä hameeseeni. Kun hetki oli tullut ja minä katsahdin taakseni, oliko hän varuillaan, unohtui minulta kaikkityyni.
Sillä Sanna seisoi saunan perällä, puolihämärässä, ihanana kuin satujen prinsessa, takanaan lavan nokinen pimeys. Hänen poskensa olivat maidonvalkeat, mutta poskien päät hohtivat ruusunpunaisina. Silmäkulmat kaartuivat kauniina mustina viiruina valkoista otsaa vasten ja tukansuortuvat lankesivat takaa hänen povelleen kummaltakin puolen kaulaa. Hartioilleen oli hän heittänyt punaisen vaipan, joka kulki kainalon alta rinnan yli selän taakse ja tuli toisen olan yli jälleen rinnoille, mahtavasti roikkuen tupsupäineen polviin asti liikkumattoman käsivarren päällä. Toisessa kädessä hän leyhytteli ihmeellistä kukallista viuhkaa, milloin kooten sen, milloin taas levälleen avaten. Hän ei enää nauranut, vaan katsoi minun ylitseni, ylpeänä ja arvonsa tuntevana, niinkuin paronitar, joka katseli talon yläkerrasta huomaamatta pihalla olijoita.
Sannan äidin sanottiin osaavan noitua, mutta Sanna itse ei varmaankaan ollut mikään noita, ja kuitenkin oli hän osannut muuttua noin ihanaksi!
Minä vapisin ja aloin ojennetuin käsin kulkea häntä kohden, tunnustellakseni, oliko hän todella siinä, vai oliko edessäni joku haave. Ja muistan myös, että huuleni värisivät ja olin itkuun purskahtamaisillani — ihastuksestako vaiko kauhistuksesta, en tiedä, ehkä molemmista yht'aikaa.
Silloin hän katsahti minuun, hänen poskensa pyöristyivät ja tuttu hampaanaukko näyttäytyi huulten alta; hän hymyili. Päästyäni hänen luokseen alkoi hän äidillisesti hyväillä minua, talutti minut penkille viereensä tai oikeastaan syliinsä istumaan ja silitellen tukkaani ylt'ympäriinsä painoi päätäni hellästi rintaansa vasten. Minä ummistin silmäni ja kuulin hänen sydämensä sykinnän, — ja rakastin häntä niin äärettömästi, niin sanomattomasti … se oli samaa kuin äidin rintaa vasten painautuessani.
Hän käski minun olla hiljaa ja liikkumatta paikallani, sanoi tahtovansa laittaa minut yhtä kauniiksi, ja hetken kuluttua minä tunsin — yhä pitäessäni silmiäni ummessa, ettei hän huomaisi minun itkeneen — kuinka hän raapusteli jollakin esineellä silmäkulmiani ja hieroskeli poskipäitäni, ja vihdoin jollakin sanomattoman hienolla ja hyvänhajuisella untuvaisella tupsulla pyyhki kasvojani.
Minä avasin silmäni. Hän nauroi ja katseli minua päätänsä kallistellen. Sitten hän sitoi otsani ympäri punaisen vaatteen, antoi käsiini peilin ja käski katsomaan.
En uskonut silmiäni. Rupesin jotakin sanomaan ja vasta oman suuni liikkeistä näin, että se todella olin minä. Minua nauratti ja hirveästi hävetti katsoa omaa hurmaavan kaunista nauruani, mutta en voinut panna peiliä käsistäni. Oma kuvani viehätti ja hullaannutti minut.
Nyt alkoi Sanna kertoa, ja liikkeillä ja eleillä näytellä minulle kaupunkilais-elämäänsä. Vasta silloin saatoin unohtaa peilin, sillä hänen kertomuksensa viehätti minua vieläkin enemmän. Erittäinkin loihti hän elävästi esille kuvan katuliikkeestä, kuinka valot loistivat lyhdyistä ja kauppojen ikkunoista, kuinka kellot soivat ja ajurit kiitivät toistensa ohitse, kuinka hän itse siellä muiden tyttöjen kanssa käveli pääkadun suuressa ihmisvilinässä tuntemattomien tuttujen iskiessä silmää salaiseksi tervehdykseksi.
Minä kuuntelin näitä hänen kertomuksiaan myöhään yöhön, posket hehkuen ja yhä lisää janoten. Seuraavalla kerralla, kun tiesin, ettei Sannan äiti ollut kotona, hiivin minä taas sinne, ja Sanna kertoi taas juttujansa. Lopulta tiesin jo semmoisiakin asioita, joista en ikinä voisi mitään paperille kirjoittaa. Kaiken sen, mitä meidän kylätytöt tiesivät kaupungin asioista ja ylimalkaan noista ihmeellisistä sukupuolten välisistä suhteista, he olivat saaneet tietää Sannalta. Siitäpä he keskinäisessä ymmärryksessä aina toisilleen hymyilivät, minun ällistellessä kummastuneena erinäisten ilmiöiden edessä, joita kylässämme sattui poikien ja tyttöjen kesken. Mutta nyt minäkin tiesin kaiken ja saatoin hymylläni sen osoittaa.
Sanomattomaksi mieleni jännitykseksi selvisi minulle nyt myöskin täydelleen tuon herrasväen vanhemman pojan ja Sannan välinen suhde, vaikka en käsittänytkään vielä, miksi isä oli kehoittanut Kallea tuon tuttavuuden rakentajaksi. Oliko tämäkin vain sitä isän vihaa kaikkea herrassäätyä kohtaan? Voiko jokin niin kauhea olla mahdollista, että isä siis halusi tartuttaa jotakin tuohon poikaan, vieläpä nauroi Kallen kanssa koko asialle!
Monesti ajattelin itsekseni, että olisikohan isä hennonnut näin tylysti heitä kohtaan menetellä, jos olisi nähnyt, miten se minun nuorempi herraspoikani koetti rakentaa metsään vanhan Loviisan sammaltunutta mökkiä. Ei ikinä olisi!
Näiden kauheain asiain selviämiset ja Sannan terveydentilan ymmärtäminen eivät sentään vähimmässäkään määrässä heikontaneet suurta kiintymystäni häneen. Päinvastoin. Hän oli minulle vieläkin rakkaampi. Hänen kaamea erikoisasemansa muihin kylämme tyttöihin verraten kasvatti vetovoiman kahta suuremmaksi. — Ja pian minä ajatuksissani sovitin kaikki hirvittävät ristiriidat ja rikokset. Ajattelin näin: — Jos Sanna vain osaisi tekeytyä tuon vanhemman herraspojan edessä yhtä hurmaavaksi kuin oli ollut saunassa minun edessäni, niin ei olisi epäilemistäkään, ettei poika pyytäisi häntä vaimokseen.
Poika puristaa hänet rintaansa vasten ja tuntee silloin saman loppumattomasti rakkaan olemuksen Sannan sydämessä, jonka minäkin olin tuntenut painautuessani Sannan rintaa vasten. Mutta joka sen on kerrankin tuntenut, hän ei erkane milloinkaan Sannasta, yhtä vähän kuin esimerkiksi minä äitivainajastani. Hän on aina, kaikkina surujen tai vaikeuksien päivinä, milloin ihmistä itkettää ja milloin yksinäisyys peloittaa, hakeutuva Sannan läheisyyteen ja painautuva häntä vastaan. Ja jos Sanna kuolisi, ei hänkään enää voisi elää.
VII.
Erään kerran — silloin oli jo talvi mennyt ja uusi kevät tullut — hiivin jälleen Sannan luo. Minun täytyi tehdä se salaa, sillä äitipuoleni oli ruvennut estelemään Sannan kanssa seurustelemista — pahojen puheiden vuoksi. Muistan puron olleen silloin niin tulvillaan, että minun piti sillan yli päästäkseni riisua kengät jaloistani. (En tiedä miksi mainitsen tämän vähäpätöisen seikan, mutta se on niin ehdottomasti yhteydessä silloisen asiani kanssa, että esitykseni tuntuisi minusta perin ontuvalta, jopa vajanaiselta, ellen sitä mainitsisi). Jätin kenkäni tervaleppäin lokeroisten juurien alle ja ylitse kahlattuani juoksin avojaloin riihien taitse saunalle.
Mutta Sannapa — vaikka äitinsä oli poissa ja tilaisuus olisi ollut mainio — ei ruvennutkaan tällä kertaa juttelemaan siitä, mitä varten tiesi minun tulleen. Sensijaan hän aivan odottamatta kysyi, olimmeko me hyvin köyhiä.
En osannut kohta sanoa. Sillä sellaiseen kysymykseen minun piti ensin etsiä itselleni vastaus. Olimmeko me köyhiä? Luullakseni vastaus johtuu siitä, keneen meitä vertasi. Muutamiin kaikkein köyhimpiin verrattuina, joita tunsin, olimme suorastaan rikkaita, toisiin nähden taas olimme hyvinkin köyhiä.
Kun minulta ei lähtenyt mitään vastausta, kysyi Sanna, eikö äitipuoleni usein tuskitellut ja kiroillut sitä, että meitä "kakaroita" oli liian paljon? Eikö hän ollut tahtonut saada ketään meistä kotoa pois, johonkin ansiotyöhön, että toimeentulo olisi käynyt helpommaksi?
Oli kyllä. Minun täytyi myöntää, että siitähän äitipuoli melkein alituiseen pauhasi. Entä isä? kysyi Sanna.
Isäkin.
Tunsin kuinka veri hyökkäsi kasvoihini, kun nämä perheemme suurimmat salaisuudet näin nyt paljastuivat. — Isä, milloin häneen semmoinen puhti tuli — saattoi kiroilla meidän köyhyyttämme paljon kovemmalla äänellä kuin äitipuoli konsanaan. Raivopäissään hän oli ajavinaan meidät kaikki ulos tuvasta, aivankuin olisi ikipäiviksi ahdistanut meidät kotoa. Mutta me tiesimme kaikki, että tuo oli vain pinnalta päin sellaista. Oikea isämme, joka oli syvällä hänen lämpimän takkinsa ja vielä liiviensäkin alla, tai vielä siitäkin syvemmällä hänen sisässänsä, ei milloinkaan ajatellut tehdä meille mitään sellaista. Päinvastoin me tiesimme hyvin, että juuri tuosta asiasta hänellä ja äitipuolella alituiseen syntyi kiivaita kinastuksia, ja minä itse olin omalta kohdaltani kerran salaa näkemässä kauhean ottelun heidän välillänsä, — minun täytyy sanoa — suoran tappelun, sillä äitipuoli alkoi lopulta viskellä isää meidän kengillämme ja isä puolestaan nosti pöydän ilmaan ja paiskasi sen kauhealla pauhulla permantoa vasten. (Jonka jälkeen pöydän jalkaa ei sen koommin tullut enää milloinkaan korjatuksi, vaan se jäi ainiaaksi rikkinäiseksi.)
Sannalle en kertonut mitään näistä perheemme salaisuuksista, sanoinpahan vain, ettei isä laske meistä ketään pois kotoa, vaikka mikä olisi, enkä puolestani ottanut hänen ehdotustaan edes totisesti ajatellakseni, sillä niin hullunkuriselta ja mahdottomalta se silloin minusta tuntui.
Mutta kylästä kotiin palatessani, kun jääsohjuisen puron yli kahlattuani kivellä istuen villasukilla kuivasin kylmästä kylvystä hohtavan punaisiksi käyneitä jalkojani, iski minuun mieletön ajatus, niinkuin iskee haukka korkealta pilvistä mitään pahaa aavistamattoman varpusen niskaan. Ei se ollut minun ajatukseni, vaan oikeastaan Sannan, mutta se vain tuli minuun nyt omanani. Tai voisin minä verrata sen myöskin salamaan, joka leimahtaa ja sammuu yht'aikaa, omin päin, hetkeä kysymättä. Sydäntäni hiipaisi tainnuttavammin kuin kylän keinussa juhannuksena, kun keinu kiikahtaa koivunlatvoja korkeammalle, ja lahti ja siintävät etäisyydet vilahtavat näkyviin. Tämä ajatus oli, että jospa minä todella joutuisin kaupunkiin ja se minun herraspoikani kerran näkisi minut sellaisena kuin olin nähnyt itseni saunassa Sannan peilistä!
Ja sydäntä hiipaisi joka henkäisyllä yhä tainnuttavammin ja ihmeelliset kuvat alkoivat kohta kulkea mielessä, painuen sinne ikiajoiksi.
Talvi ja kesä, päivä ja yö, kaikki sekaantuivat yhteen, kaupungin valkoiset lamput paistavat, tornien kultaiset kuvut loistavat aurinkoina, suuret ja pienet kellot kilajavat, reet suihkaavat ohi, kaksivaljakot kiitävät siniverkot ojona, — kaikki mitä Sanna oli minulle aikain kuluessa kaupungista kertonut, se elää ja henkii nyt. Ihmisjoukon loppumattomassa vilinässä kulkee minun poikani ympärilleen katsellen, löytämättä ketä hakee. Mutta kesäisen yön varjostosta, lehmuskäytävän pimennosta, astumme me nyt Sannan kanssa valkoisten lamppujen huikaisevaan kirkkauteen. Ja ihmisvirta pysähtyy ihmeissään ja hän näkee meidät, kun me hiljaa astelemme katse maahan luotuna, yllämme ihanat viitat, päässämme punainen vaate. Nyt hän katsoo meihin, katsoo ja lähestyy, minä näen sen ja tunnen, vaikka katseeni on alas luotuna. Voimatta kääntää silmiään minusta hän katsomistaan katsoo, tuo sama poika, tyranni, jonka katse ei vahingossakaan kääntynyt minuun päin kertaakaan koko kesänä, ja jolle vaivainen saha ja puupalikat ja naulat ja vasarat olivat olleet paljon tärkeämpiä käsiteltäviä, — jolle tämmöinen ihmislapsi ei ollut sammaltukon veroinen, että olisi siitä mitään katsoakseen hakenut! Nyt hän katsoo ja tahtoisipa ojentaa kätensäkin pyytääkseen meitä, että loisimme häneen edes vilauksen ylpeästä ihanuudestamme. Kärsi nyt sinäkin vuorostasi ja tunne, mitä on ihmisen puupalikaksi arvostaminen. Katsettamme maasta nostamatta me tasaisesti lipuen käymme hänen ohitsensa, ja autuuden voimakas virta valahtaa kaikkiin jäseniini, sillä hän jää huomaamattomaksi ihmisjoukkoon ja luulee ikuisiksi ajoiksi jäävänsä meistä pois, mutta minun sykkivä sydämeni tietää, että minä olen kerran kohottava armonkatseen häntä kohden ja me olemme molemmat ilosta itkevä!
Voi olla aivan käsittämätöntä, miten saatoin uskoa näin mahdottomaan tulevaisuudenkuvaan, mutta yhtä vähän kuin hetkeäkään epäilin, etteikö tuo metsien ja maiden takana kuhiseva ihmemaailma, jota Sanna sanoi kaupungiksi, ollut juuri tämmöinen taikamainen sekoitus talvesta ja kesästä, yöstä ja päivästä, auringosta ja valkoisista lampuista, reen alta pyryävästä lumesta ja kukkivista lehmuskäytävistä, yhtä vähän epäilin sitäkään, ettei unelmieni unelma toteutuisi ja poikani ja minun kohtalo päättyisi juuri tämmöiseen keskinäiseen nöyrtymyksen ja ymmärtämyksen autuuteen.
Samalla kotimatkalla minä jo olin moittivinani itseäni, että olin muka näin suureksi tytöksi elänyt enkä vielä kertaakaan todenteolla tullut ajatelleeksi sellaista, jota umpivieraat, kuten Sannakin, jo minun puolestani ajattelivat, että me nimittäin olimme perin, perin köyhiä, ja että aika oli muka laittautua kaupunkiin työansiolle, pois kotoa vanhempien taakkana olemasta!
Ja siitä saakka aloin hakea tilaisuutta, miten esittää asian äitipuolelle niin, ettei hän kohta toimittaisi minua omin päin piiaksi kauppiaalle tai teurastaja Karlsonille, vaan että minä pääsisin muuttamaan sinne, minne itse tahdoin, kaupunkiin.
Sanna käsitti kohta, ettei äitipuolelle saanut antaa vähintäkään vihiä hänen osallisuudestaan tähän asiaan, sillä silloin olisi paikalla ja suinpäin tehty sopimus viideksi vuodeksi jonkun paikallisen pikkupomon kanssa, ettei Sanna olisi päässyt viettelemään minua kaupunkiin.
Sanna esitti karkaamista, ja olisi siinä tapauksessa itse tullut mukana kaupunkiin ja siellä järjestänyt asiani.
Isän tähden en tähän voinut suostua, en edes ottanut ajatellakseni mitään niin kauheaa kuin isän pettämistä.
Ja niin rupesi koko homma kesän kuluessa jäämään jo mielestä, ja olisi ehkä jäänyt ainiaaksikin, ellei juuri sinä kesänä olisi maalaiselle taivaanrannallemme ilmestynyt uusia tulokkaita, entistäkin ihmeellisempiä, jotka ratkaisivat kohtaloni:
Nimittäin valuri Johansson perheineen ja sukuineen.
VIII.
Sen jälkeen kuin Sanna oli saanut tietää minun haluavan muuttaa kaupunkiin, tuli meistä erottamattomat ystävykset. Minä tunsin, että Sanna tahtoo parastani.
Sanna oli ensimmäinen vieras ihminen, jonka tunsin rakastavan minua. Ja hän rakasti minua niinkuin kuka hyvänsä omainen, esimerkiksi oma äitivainajani; tahtoi minulle juuri sitä, jota tiesi minun himoitsevan. Tiesin hyvin, ettei äitivainajani olisi sallinut minun karkaavan kotoa, ja oikeastaan siksi en suostunutkaan Sannan suunnitteluihin, mutta sittenkin tunsin, että Sanna tahtoo minulle sitä, mitä luulee minun parhaakseni. Sanna ei tiennyt toivoa minulle mitään sen parempaa kuin että olisin onnistunut jättämään äitipuoleni ja saamaan paikan suuressa tupakkatehtaassa Helsingissä. Hän olisi antanut kaikkensa tämän minun onneni toteuttamiseksi, eikä olisi omasta puolestaan säikkynyt mitään uhrauksia. Hän olisi muuttunut itse vaikka siksi sillaksi, joka olisi minut sinne johtanut, antanut minun tallata itsensä kelvottomaksi, luovuttanut kaikki tavaransa, oman henkensäkin pannut alttiiksi. En ollenkaan liioittele. Hän olisi tehnyt sen aivan yhtähyvin kuin mikä äiti tahansa lapsensa tähden. Oikein hän itki minun puolestani, kun toin esiin voittamattomia esteitä.
Mutta nämä "voittamattomat esteet" olivat oikeastaan pelkkiä verukkeita, sillä minua hävetti sanoa hänelle oikea syy, se, että pidin karkaamista — pahana. Pahana taas pidin sitä senvuoksi, että tiesin äitivainajani, hänen, joka luki minulle Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalasta, pitäneen kaikkea sellaista pahana. Jos olisin sen Sannalle ilmaissut, olisi hän varmaan tehnyt tutun kumarruksensa ja lopettanut koko ystävyytemme ikipäiviksi. Jompikumpi joko Sanna — ja silloin pois kaikki hyvän ja pahan erotukset — taikka isän ja äidin kiltti tyttö — silloin pois Sanna.
Merkillisintä tässä suhteessamme oli, että tunsin Sannan olevan oikeammassa, olevan jotenkuten miellyttävämpi. Minä esiinnyin omissa silmissäni ikäänkuin vaivaisena, raukkamaisena, puolinaisena, salailevana ja katseeni-maahan-luovana. Jos olisin Sannalle sanonut, etten enää tahtonutkaan mennä kaupunkiin, olisi hän ehkä ihmetellyt äkkinäistä haluni muutosta, mutta ei olisi millään tavalla suuttunut eikä ystävyytemme olisi mitenkään kärsinyt; ehkä olisin vain itse harvemmin hakenut hänen seuraansa sen jälkeen. Mutta nyt näki Sanna selvästi, että minua vastustamattomasti veti kaupunkiin sama intohimo, joka oli hänetkin sinne vienyt. Hän oli aikoinaan todella suoraan ja rehellisesti karannut, vaikka oli sitten poliisin toimesta palautettu. Ja jos hän olisi huomannut, että minä vastustin karkaamista ja hain jotakin kaunista valhetta, jolla olisin lähtöni peittänyt, niin hän varmaan olisi hylännyt minut. Niin rehellinen oli Sanna. Sentähden minun täytyi hänen edessään katsella maahan ja keksiä karkaamista muka mahdottomaksi tekeviä verukkeita.
Eräänä iltapäivänä, kukkeimman kevään aikana, olimme hänen kanssaan kylän edustalla olevalla kalliolla asiastamme supattelemassa. Hän makasi maassa, minä istuin kivellä jalkojani heilutellen. Kumpikin katselimme sinne tänne, metsiä, järven selkiä, kyntömiehiä, mustia lampaanpapeloita, etsien mitä uutta iloista taas sanoa, että sille sitten nauraisimme. Armahtakoon, jos semmoisena hetkenä joku onneton vaeltaja sattui ohitsemme kulkemaan tai vaikka kaukaakin vain näkyviimme, kyllä me hänet kauniiksi voitelimme eikä pieninkään hiustupsu hänen päässään meiltä nauramatta jäänyt! Niinkuin liitelevät haukat etsivät hiiriä, etsivät meidän silmämme uhriansa.
Ja — sattumat ovat tässä maailmassa monenlaiset. — Juuri semmoisena hetkenä alkoi notkosta kallion takaa kohota jokin merkillinen, käyrä sauvan pää, niinkuin kirkkomme seinään maalatun paimenen sauvassa. Sitten näkyi töyhtömäinen sulka, suippeneva lierilakki, pyssyn piippu ja punainen naama, josta käsi pyyhki valkoisella vaatteella hikeä, sitten ihmeellisen-kuosinen takki tai liivikö lie ollut, viheriäistä siinä vain oli enimmissä paikoin, ja nousua se teki, kunnes näkyivät polvihousut ja sukat…
Sanna kohottausi maasta käsiensä varaan ja sanoi harvaan:
— Mikäs faari sieltä tulee?
Ja kohta jo näistä hänen sanoistaan äidyin nauramaan niin, että täytyi antaa ruumiin rentona pudota selälleen ja siitä kiertyä maahan. Sannan kehoituksista huolimatta en kyennyt katsomaan, vaan aina kun vain uudelleen muistin hänen sanansa, minua kouristi uusi naurunpuuska. Kun ruumiini hytkytyksistä selviinnyin sen verran, että pääsin istualleni, kuulin Sannan sanovan hämmästyneenä: — Tämä on meidän onneksemme! Näin hänen repivän joitakin kukanlehtiä ja sanelevan tavallisia taikojaan, jota hän aina teki, kun vain jotakin merkillisempää sattui tapahtumaan. — Onneksemme tämä on, onneksemme tämä on, hoki hän ollenkaan enää katselematta muuanne kuin noituuksiinsa.
Naurulta vihdoin saatuani kohotetuksi päätäni näin, että samanlaisia ihmeellisiä pöppöjä oli laaksosta ilmestynyt esille kokonainen joukko, pieniä ja suuria, naisia ja miehiä, kivääreineen ja kaaripyssyineen, perhoshaaveineen, varjostimineen, — niin että silmäni tahtoivat hajaantua paljosta kirjavasta katseltavasta.
Sanna yhä tuijotti lehtiinsä ja hoki, että noista se nyt meille muka onni lähteekin.
Hän oli tietysti jo heti ensi silmäyksellä oivaltanut, mikä tässä oikeastaan oli kysymyksessä, — että tulokkaat olivat uutta, paikkakunnallemme saapunutta kaupunkilaista herrasväkeä. Näistä oli nyt Sannan mielestä tietysti puristettava meidän hyödyksemme kaikki mahdollinen mehu, eikä hän muuta enää voinut ajatella. Kielsi kiven kovaan enää nauramasta ja osoitti aikovansa nöyrällä käytöksellä ja viattoman lapsekkaalla ujostelevalla hymyilyllä saavuttaa heti tulokkaiden parhaan luottamuksen. Hän oikein niiasi vieraille ja vääntyi tällöin niin hullunkurisen nöyrästi, että minä olin pakahtua nauruun.
Koetin parhaan kykyni mukaan seurata Sannan esimerkkiä ja näytellä ujostelevan maalaistytön osaa, saaden osakseni rohkaisevia olalletaputuksia lihavimman ja mahtavimman naishenkilön puolelta, jonka punehtuneilta kasvoilta tippui suuria hikipisaroita harvinaisen voimainponnistuksen johdosta.
Kaikki nämä ihmiset olivat valuri Johanssonin suurta perhettä ja laajaa sukua.
Ja koska juuri tämä samainen perhe on sittemmin kohtaloihini niin ratkaisevasti vaikuttanut, sallittakoon minun esittää tämä tuttavuuteni vähän edeltäpäin.
Valuri Johansson oli alkujaan ollut vain rautaromun kauppias kaupungin vähimmän huomattavalta kadulta ja etäisimmältä laitaosalta, kunnes eräässä kesäiseen aikaan pidetyssä huutokaupassa — sää oli tilaisuudessa ollut niin kuuma, ettei yksikään huutaja voinut mitään ajatella eikä tulevaisuuteen eteensä nähdä — oli päässyt kokonaisen rappiolle joutuneen konepajan omistajaksi. Muut huutajat olivat nääntyneet kuumuuteen ja janoon, mutta Johansson sattui olemaan nousuviinoissa, tarmokkaimmalla päällään. Ja tämä sattuma oli ratkaissut asian. Hän huusi pajan itsellensä, vähintäkään asiata edeltäpäin ajattelematta ja kenellekään perheensä jäsenelle ilmoittamatta.
Perheessä ja koko laajassa suvussa nousi suuri hälinä. Kauppa oli peruutettava, se oli tehty syyntakeettomassa mielentilassa muka, kirjoitettiin valituskirjoitukset maaherralle ja kaiken maailman asianajajat pantiin liikkeelle.
Mutta siinä hälinässä, ja ennenkuin kauppa oli saatu puretuksi, selvisikin sen tavaton edullisuus. Kauppaa oli pidetty hulluna vain siksi, että Johansson oli asian takana. Ei oltu otettu lukuun, että Johanssonin sielunvoimat olivat olleet ylimmillään, vapaina hänen tavallisesta myöhästyvästä velttoudestaan ja saamattomuudestaan. Nyt tuli Johansson oikein kunniaansa. Pian oli laaja konepaja käynnissä ja Johansson luettiin rikkaan porvariston joukkoon, jolle hienot pankit avasivat ovensa selkoselälleen. Nämä kaikki seikat vaativat Johansson-paralta aivan tavattomia ponnistuksia, sillä hänen oli uusien olojen mukaan muuttuminen yhä hienommaksi ja hienommaksi herraksi, ja koko perhe piti häntä ankarasti silmällä näissä asioissa, jännittäen vaatimuksensa äärimmilleen. Kaulukset, huivit, mansetit, saappaiden kiilloitukset, jäykät paidat, alituiset kampaukset ja parturit!
Nyt oli vain yksi ainoa asia ikävä, se, että Johansson lepohetkinä, milloin tuo raskas ja hänelle luonnoton herruuden näytteleminen saattoi syystä tai toisesta tulla keskeytetyksi, esimerkiksi jonkun vanhan tutun seuraan jouduttuaan, kun ei tarvinnut teeskennellä, tuli usein aivan liikaa ryypänneeksi. Ja silloin kaikki laukesi. Johansson alkoi pitää perheensä ja sukunsa rikastumista yksin vain omana ansionaan, tuli kovaääniseksi, laajaliikkeiseksi, ylimalkaiseksi, ylimieliseksi, lasit-pöydiltä-pyyhkäileväksi, peilit-rikkoilevaksi, kaduilla-huutelevaksi, järjestysvallan-kanssa-röttelöiväksi ja maksuissaan peräti tuhlailevaksi.
Vielä ikävämpi seikka oli, että näitä "lepohetkiä", jolloin kaikki hienous pantiin syrjään, alkoi luonto vaatia yhä tiheämmin uudistumaan, jopa niinkin, että Johansson saattoi antautua kokonaiseksi viikoksi vapauteensa, jolloin hän oli tärkeimmissäkin liikeasioissa ehdottomasti luoksepääsemätön.
Muudan pankki tämän johdosta (ja kaiketi vain koetteeksi) kielsi Johanssonilta luoton, kun hän pitkän huijauksen jälkeen eräänä maanantaina nöyränä ja tukka tarkasti suittuna ilmestyi tiskin taakse asioihinsa jälleen ryhtyäkseen.
Suku piti kokouksen. Jyrkimmät vaativat niiden auttamattomasti yhä tiheämmin uudistuvien lepohetkien johdosta Johanssonin salaisen holhouksen alaiseksi. Mutta toiset osoittivat, että silloin oli luovuttava liikkeen jatkuvasta laajentamisesta, sillä totta puhuen Johansson se oli, joka yhä edelleenkin teki nousuviinoissaan mitä loistavimpia ahväärejä. Oli ilmeistä, että viina teki hänestä kokonaan toisen ihmisen, antoi älyä hänen aivoihinsa, terävyyttä hänen silmiinsä ja korviinsa, tarmoa hänen jäseniinsä ja rajatonta uskallusta hänen mieleensä.
Päätettiin seurata lääkärin neuvoa, viinasta ei luovuttu, mutta lepohetkien liiallista uusiutumista koetettiin estää erikoisella niinsanotulla maalais- eli luonnonhoidolla, se on, Johanssonille valmistettiin tilaisuus, juontikauden lähestyessä, tehdä retkiä maalle luonnon syliin, missä metsästys, uinnit, koskien-partailla-nukkumiset, auringonkylvyt ehkä karkoittaisivat heräävän juomishalun, milloin sillä ei katsottu olevan liikkeen kannalta tilapäistä merkitystä.
Kun me Sannan kanssa näimme noiden ihmisten nousevan jyrkännettä ylös, oli se Johanssonin ja hänen sukunsa ensimmäinen maalaisretki, tehty ylläolevassa tarkoituksessa.
Johanssonit eivät olleet tätä ennen vielä milloinkaan liikkuneet kaupunkinsa ulkopuolella, joten heillä ei ollut vähintäkään käsitystä siitä, millainen maaseutu oikeastaan oli. He tekivät sinne kuin jonkinlaisen toivioretken viheriäisissä sveitsiläispuvuissa, töyhdöt lakissa, sauvat kädessä, varustettuina kaikennäköisillä pistimillä (käärmeiden tappamista varten), pyssyillä (kotkien ja haukkojen ampumista varten), ansoilla (jänisten ja metsälintujen pyydystämistä varten), ongenvavoilla (lohien onkimista varten), olipa jollakin pelastusvyökin olan yli heitettynä, jos ken sattuisi koskeen putoamaan.
Johansson mieltyi kuitenkin maallaoloon heti ensi päivästä siihen määrin, ettei häntä olisi aluksi voinut mikään voima palauttaa takaisin kaupunkiin. Kaikki viinat jäivät kesäkuukausiksi, ja suvun oli kuin olikin mukautuminen sellaiseen järjestelyyn, että kaupunkiasioita saivat syrjäiset hoitaa syksyyn saakka, sillä aikaa kuin Johansson virui järvien hiekkarannoilla, istuskeli ongenvapa kädessä kaislikkojen reunoilla, nukkui alastomana vilteillänsä kallioiden jäkälillä tai souteli eskornettia soitellen illantyynillä lahdelmilla kaikuja kuunnellen.
He asettuivat asumaan siksi kesäksi saman talon yläkertaan, jossa entinenkin herrasväki oli asunut.
Minä miellytin Johanssonia suuresti. Hän hymyili minulle vetisesti aina kun satuimme tiellä kohtaamaan, jopa otti kerran keppinsä koukulla minua kyynärpäästä, leikillä vetäen luokseen.
Mutta Sanna sanoi, että minun oli miellyttäminen rouvaa eikä itse
Johanssonia. Vieläpä, että minun oli kaikin tavoin salaaminen rouvalta
Johanssonin mieltymys ja nipistyshalu, sillä jos rouva sattuisi
näkemään sellaista, menisivät Sannan kaikki suunnittelut myttyyn.
Minun täytyi siis kantaa rouvalle mansikoita täydet tuokkoset, kokonaisia korillisia sieniä, ja puolukoita niin paljon kuin suinkin ennätin koota. Siihen meni minun kesäni. Ja lopulta olin Sannan tahdon mukaisesti muuttunut heidän palvelustytökseen, olin alituiseen heidän kyökissään astioita pesemässä ja jäin taloon yöksikin, kun kyökkipuuhat sattuivat kestämään kovin myöhäiseen. Rouva piti aivan luonnollisena, että hän ottaa minut mukaansa Helsinkiin palveluspiiakseen, eikä puhunut suunnitteluistaan edes kotonani. Tietysti hänen mielestään vanhempani eivät saattaneet olla muuta kuin ylen onnelliset sellaisesta käänteestä, ja hän näytti vain odottavan, milloin äitipuoleni saapuu taloon häntä kiittämään ja minun puolestani rukoilemaan, että todella pääsisin heidän armoihinsa.
Äitipuoleni olikin asiasta kovin hyvillään.
Mutta isä ei sinne päinkään.
Tämä asia aiheutti kamalimman perhekohtauksen, mitä koskaan olen nähnyt. Isä ei kärsinyt puhuttavankaan meidän kotoa-lähtemisestämme, se oli hänen kipeä kohtansa, haava, johon satuttaminen sai koko miehen raivoihinsa.
Riita isän ja äitipuoleni välillä oli jo ilmi liekissä, kun avasin tuvan oven ja heidän huomaamattaan pujahdin sisälle. Isä koetti saada sanotuksi sitä tavallista myrkkyajatustaan, jota hän aina hoki vihansa purkautumisen hetkinä: että nimittäin talon isäntä sai pitää laiskanpulskeita lapsiaan tusinakaupalla kotonaan, syöttää ja juottaa heitä ja kuoltuansa jakaa heille jokaiselle perintömaan, mutta köyhän piti ajaa lapsensa maailmalle kaupunkilaisia verikoiria palvelemaan (nämä olivat hänen säännöllisesti uudistuvia sanojaan). Vihansa puuskassa hän oli niin hengästynyt, että ainoastaan jokunen tavu pääsi selvempänä hänen suustaan, kaikki muu jäi katkonaiseksi ja ainoastaan meille tajuttavaksi, jotka ajatuksen edeltäpäin tiesimme.
Äitipuoli oli tällä kertaa tavallistakin itsepintaisempi. Hän sanoi jo sopineensa rouvan kanssa ja vievänsä minut nyt kohta taloon. Ja tuli ottamaan minua kädestä muka viedäkseen.
Silloin isä meni ovelle ja otti sen päältä kirveen.
Meidän tullessamme jo keskelle tupaa hän heittäysi taaksepäin ja hurjalla kädenliikkeellä sinkautti kirveensä olkansa takaa ojoksi, äitipuolta kohden tähdäten. — "Lyö, katala koira!" — huusi hänelle äitipuoli askeltakaan hänen tieltään väistymättä. Hän tunsi hyvin isän, hän tiesi varmasti, ettei isä lyö, vaan katuu viime hetkessä ja antaa kirveensä vajota maahan, ja sentähden hän uskalsi olla väistymättä, vieläpä huutaa kirouksia isää vastaan. Ja tietysti isän kirves vajosikin. Tietysti isä meni häpeissään ulos. Tietysti he vielä samana iltana sopivat keskenään ja isä meni nukkumaan alapuoliseen vuoteeseen, missä äitipuoli makasi.
Minun pitää sanoa vielä kerran "tietysti", sillä tietysti minä jouduin Johanssonien palkolliseksi, niinkuin äitipuoli halusi. Ja sitähän minä oikeastaan halusinkin, minusta ja Sannastahan koko asia oli lähtenytkin ja meidän mielihalujemmehan täyttymistä se tarkoitti, mutta sittenkin tunnustan kauhean asian: minä olisin jossakin syvällä salaa halunnut, että isä olisi lyönyt, että kirves olisi koko terineen vajonnut äitipuolen rintaan. Enkä voi vieläkään päästä selvyyteen siitä, tahdoinko sitä isäni vai itseni vuoksi. Luullakseni olisin isästäni pitänyt enemmän, jos hän olisi sen tehnyt, — kauheata sanoa!
Sanna oli riemuissaan. Asiat olivat käyneet juuri niinkuin hän oli laskenut.
Mutta sanon kaikkien erehdysten välttämiseksi, ettei hän ollut suinkaan laskenut eikä tarkoittanut, että minä todellakin olisin tullut rouva Johanssonin piiaksi. Johanssoneilla oli hänen suunnitelmissaan vain aivan syrjäinen osa, irroittaa minut kotoa ja maalta, niinkuin nyt oli käynyt. Kun olimme kerran päässeet kaupunkiin, niin siellä Sanna kyllä aikoi itse ottaa minun kohtaloni käsiinsä. Sillä hän tahtoi tehdä minut onnelliseksi, ja onnesta taas oli hänellä niinkuin jokaisella ihmisellä omat erikoiskäsityksensä.
IX.
Isän sopiminen äitipuolen kanssa sen jälkeen kuin hän oli tätä kirveellä uhannut, selvensi minulle paljon asioita. Minä näin, että äitipuoli piti isää vallassaan, ja ymmärsin millä keinoin hän sen teki. Sanna nimitti kaikki nämä asiat oikealla, häikäilemättömällä nimellä, jota ei voi paperille kirjoittaa. Se hallitsee koko maailmaa, rivoili hän, ikäänkuin ylpeänä siitä, että mekin hänen kanssaan saatoimme ruveta hallitsemaan samalla lailla koko maailmaa, jos minä vain suostuin kaikessa noudattamaan hänen neuvojaan. Johanssonia me jo hallitsimme, mutta me tulisimme hallitsemaan tuhat kertaa miellyttävämpiä herroja! Ja hänen kuvatessaan, mitä kaikkea me vielä tulisimme saavuttamaan tuolla salaperäisesti vetävällä, intohimoja sytyttävällä voimallamme, minunkin silmäni suurenivat ja poskeni hohtivat varmaan niinkuin hänenkin.
Johansson piti todellakin huolen, että tuo voimani tunto ei jäänyt vain mielikuvitteluun, vaan antoi olemassaolostaan elävän todellisuuden vakuutuksia. Hän tavoitteli minua kaikkialla, missä vain muiden silmä välttyi. Ja Jos minä olisin häneltä pyytänyt mitä tahansa, hän olisi kaiken täyttänyt, sillä hän näytti onnelliselta vain jo siitäkin, että pyysin, saati siitä, että sai tehdä jotakin mielikseni. Hänen vetinen katseensa ikäänkuin rukoili armoani — minun, mitättömän tyttösen armoa! — Silmänrypistykseni oli hänelle musertava rangaistus ja hymyni parhain palkinto, — voiko sitä kukaan uskoa! — Olinhan minä itse eniten hämmästynyt, mutta totta se oli, ja sekin on totta, että minä suuresti viehätyin uudesta voimastani. Tästä ajasta asti tuli suureksi arvoitukseksi minulle oma ulkomuotoni, jota tutkimalla ja peiliin katselemalla en mitenkään viisastunut: miksi viehättivät tätä tämänkesäistä ihmistä kasvoni niin, ettei hän ollenkaan osannut silmiänsä niistä irroittaa, kun taas joku toiskesäinen ei niihin kertaakaan katsahtanut, ei vaikka olisin aivan eteen asettunut? Oliko ulkomuodossani ehkä joku vika, jota Johansson ei ollut huomannut? Ja saattoikohan Sannan konsteilla mitenkään päästä tuosta virheestä, ettei se toinenkaan olisi sitä huomannut, vaan yhdellä lailla ihastunut?
Kun kerroin Sannalle syksympänä, mimmoisiksi asiat olivat Johanssonien keittiössä kehittyneet, ei hän ensin uskonut, vaan luuli minua yhtä lapsekkaaksi kuin olin alkukesästä ollut. Mutta minä toimitin niin, että hän sai itse nähdä Johanssonin temput.
Vastoin odotustani ei Sanna ollut asiasta ollenkaan hyvillään. Päinvastoin hän kovasti huolestui, kun näki, että puheessani oli perää. Ennen kaupunkiin lähtöämme hän oli hyvin ajatuksissaan, melkeinpä vihoissaan. Hän tuntui tehneen jonkun päätöksen, josta ei minulle puhunut. Välistä näytti siltä kuin hän olisi miettinyt suuria muutoksia suunnitelmiimme, jopa ollut valmis jättämään koko matkamme toiseen kertaan. Sitä minä jo kovasti pelkäsin.
Mutta ajan tultua näytti lähtömme sittenkin onnistuvan hyvin.
Johanssonit ostivat II luokan junaliput ja kiipesivät kampsuineen ja lapsineen viheriäiseen vaunuun, minut sijoitettiin punaiseen kolmannen luokan vaunuun. Sannaa ei näkynyt lähimaillakaan, hän ei ollut tullut edes asemalle saattamaan, en ollut häntä tavannut koko viimeiseen vuorokauteen, en kotoa heidän saunastaan enkä kylästä, vaikka minulla olisi ollut juuri silloin äärettömän paljon kyseltävää ja neuvoteltavaa. Se oli aivan käsittämätöntä. Junamatkalla olin ensikertaa elämässäni. Outo kolina ja hirmuinen vilinä ikkunoissa oli saattaa aivoni sekaisin, kun päässäni jo ennestään olivat kaikki asiat mullin mallin: tuntematon tulevaisuus, etenevä koti, lähestyvä kaupungin kummitus. En ollut milloinkaan Sannaa niin kipeästi kaivannut kuin tällä hetkellä. Olin ypöyksin vieraiden ihmisten seassa, Johanssonska oli vain pari kertaa ilmestynyt ovessa olevan lasin taa, hakenut minua silmillään ja huomattuaan minut jälleen kadonnut. Vielä ihmeellisemmäksi ja sekaisemmaksi kävi päässäni kaikki, kun päivän pimettyä kaksi pientä valoa sytytettiin kattoon. Lopulta en ymmärtänyt enää mitään, en muistanut minne minua vietiin, en käsittänyt hurjaa kolinaa allani, ylläni ja sivuillani, enkä osannut ajatella mitään.
Tämmöisestä kauhun ja sekapäisyyden huumauksesta minut herätti Sanna, joka äkkiä ilmestyi eteeni kuin jokin pelastava kiinnekohta keskelle painajaisen pyörryttävää sekamelskaa.
Tietämättä missä oltiin ja mitään ymmärtämättä tai edes ihmettelemättä, miten Sanna oli ilmestynyt kulkevaan junaan, minä vain ojennetuin käsin syöksyin hänen syliinsä ja rupesin hillittömästi itkemään.
Sannalla ei ollut aikaa hellyyksiin. Hän otti hyllyltä alas minun myttyni ja käski seuraamaan perässään.
Me tulimme ulos vaunusta pimeyteen, jossa kolina ja pauhu olivat hirmuiset. Pidellen hänen hameestaan ja kauhusta ummistaen silmät minä seurasin häntä huojuvan rautalevyn ylitse toisen vaunun sillakkeelle, jonne jäimme seisomaan minun voimatta pauhun vuoksi kysyä mitään.
Junan pysähdyttyä Sanna hyppäsi nopeasti maahan ja veti minut mukaansa, käskien kiiruhtamaan. Näin valaistun aseman ja ihmisten rientävän, toiset junasta ja toiset junaan. Mutta Sanna saattoi minut syrjään kellastuneen vaahteran alle, missä oli pimeä. Minä aloin tiedustaa, olimmeko perillä kaupungissa, mutta hän tuuppasi minua varoittavasti ja vaati olemaan vaiti.
Sade rapisi hiljaa vaahteran lehdissä. Asemalta päin tuli jotakin maukasta paistin käryä, joka äkkiä ilahdutti ja lohdutti minua: ehkä olemmekin jo kaupungissa! Ja leikilläni nipistin Sannan käsivartta. Mutta hän löi vieläkin käteni pois, kuin olisin häntä häirinnyt, kun hän vaanien vilkui milloin sinne milloin tänne, ja tuuppi minua selkänsä taa yhä pimeämpään.
Sitten kuului kimakka vihellys ja minun sanomattomaksi hämmästyksekseni ihmiset, jotka istuivat junan valaistuissa ikkunoissa, liukuivat pois junan mukana. Näin selvästi Johanssonistakin vilauksen, kun hän seisaaltaan puhui jonkun kanssa, ja Johanssonska istui nukkunut Einar sylissään. Mitä ihmeitä tämä oli, ajattelin levottomana. Mutta Sannalta ei saanut mitään selitystä.
Junan lähdettyä Sanna huokaisi pois jännityksensä ja heittäysi iloiseksi. Kyllä me ilman Johanssonnejakin toimeen tullaan, sanoi hän, otti minua kädestä ja sitä reipastuttavasti heilutellen vei minut pienen putkan eteen, jossa syötti minulle makeata vehnästä ja juotti limonaatia.
Hänellä oli ihmeen paljon rahaa, jota hän ei säästellyt, vaan olisi vaikka maalle viskellyt, kun ei löytänyt mitä ostaa ja minä en enää jaksanut syödä vehnästä enkä juoda mehuvesiä.
Sitten menimme aseman odotussaliin ja siellä huomasin, että olimme vain jollakin väliasemalla, sillä kuulin ihmisten ostavan matkalippuja Helsinkiin.
Kyllä Sanna tietää mitä tekee, ajattelin, ja kysymättä häneltä mitään jätin turvallisena kaikki huolet hänen haltuunsa. Missä tulisimme olemaan yötä, kohtako aamusta hän veisi minut tupakkatehtaaseen, käytäisiinkö ollenkaan enää Johanssonien luona, kirjoitettaisiinko äitipuolelle? — ne olivat kaikki Sannan eikä minun asioitani.
Pian tuli uusi juna asemalle ja me nousimme siihen.
— Me menemme yöksi Lottenin luo ja jos miehet siellä juopottelevat, niin älä siitä välitä, ei siellä kauan olla, sanoi Sanna ja hyräili laulua, vaikka vaunu oli täynnä vieraita ihmisiä.
Hänen huoleton vapautensa tarttui minuun. Nyt vasta oli tämä matkustus minusta hauskaa, hauskaa oli puhua kolinaa ja jyskettä kovemmin, hauskaa tuntea olevansa samassa matkustamisen hommassa niin monen vieraan ihmisen kanssa, mutta hauskinta se, että olimme kaikki kuin vanhoja tuttuja noiden vieraiden kanssa. Yksi tuli aivan viereeni istumaan ja minä — vähän Sannaa matkien — vastasin huolettomalla naurulla hänen kysymyksiinsä, suotta valehdellen jos jotakin kotoperästämme, nimistämme ja iästämme, sanoen olevamme päälle 40:n ikäisiä. Hän puolestaan valehteli olevansa vasta kolmannellatoista, vaikka oli aika liuhuparta. Toinen veitikka käski Sannan väistyä ja istuutui väliimme, kumartui minun puoleeni ja kellonvitjojaan kierrellen alkoi kuiskutella korvaani hölynpölyä, josta en mitään ymmärtänyt enkä tiennyt mitä vastata. Mutta Sanna, vaikka ei miehen kuiskutuksesta mitään kuullut, vastasi minun puolestani ylimielisillä pilkkasanoilla, joiden tarkoitusta en myöskään tajunnut, ja sai kaikki vaunussa olijat nauramaan.
Junan pysähdyttyä Helsingin asemalle eksytti Sanna kaikki uudet tuttavamme meistä. Me odotimme tyhjän vaunun sillakkeella, kunnes matkustajat olivat melkein kokonaan hälvenneet junan luota. Silloin Sanna kävi käteeni ja — niinkuin minusta näytti — kovin kiihoittuneena sanoi: — Tule nyt! — Hän oli taas niin omissaan, ettei pannut mitään huomiota tiedusteluihini ja ihastuksen huudahduksiini, kun me kuljimme pitkin aseman lautaista lattiaa humisevan kaupungin suurta ovea kohden.
Sydämeni sykki kiivaasti ja minä pitelin turvaa hakien Sannan hameesta. Hän kielsi minua pelkäämästä ja sanoi, että kohta pääsen ajamaan oikein hienoilla ajurin vaunuilla, ja käski vain kiiruhtamaan.
Mutta ennenkuin tulimme aseman ovelle, pysähtyi hän äkkiä suuren valkean lampun alle. Hokien minulle jotakin epäselvää ja katkonaista hän kääntyi eteeni, poispäin ovista. Lampun huikaisevassa valossa näin Sannan kasvojen jokaisen piirteen enkä voinut olla huomaamatta, että hänen huulensa olivat kovasti kalvenneet ja värisivät pystymättä sanomaan mitään selvää, silmäin levottomina hakiessa ikäänkuin jotakin pakopaikkaa, niinkuin rotan silmät, joka on joutunut satimeen.
En voinut puolestani huomata mitään vaaran uhkaa, vaikka kuinka ympärilleni katselin. Matkustajia ei näkynyt enää juuri missään, suurella ovella vain seisoi kaksi pitkäkasvuista miestä, jotka näyttivät odottavan, että mekin jo menisimme, sulkeakseen oven.
— Älä sano huomanneesi minulla mitään käsilaukkua, muista! — sanoi Sanna ankarasti rypistäen silmäkulmiaan ja uhkaavasti puristaen käsivarttani. Samassa hän äkkiä muutti koko sävynsä, alkoi vallattomasti tuuppia minua ja nauraa ääneensä aivan tavallisille sanoilleen, joissa minun käsittääkseni ei ollut mitään järkeä eikä naurun aihetta. Minusta näytti kuin hän olisi tahtonut, että nuo kaksi pitkää miestä tuolla ovella olisivat hänen iloisuutensa huomanneet.
Ja aivan oikein, ne näyttivät olevankin hänen tuttujaan.
Meidän lähestyessämme nuo herrat tulivat meitä vastaan yhtyen seuraamme.
Toinen kulki Sannan kanssa edellä ja toinen alkoi jutella minun kanssani, hidastuttaen askeleitaan niin, etten voinut enää pysyä Sannan kintereillä, kuten pelkoni olisi vaatinut, vaan jäimme heistä jälkeen.
Herra tuntui minusta ystävälliseltä ja pian osasin olla ujostelematta.
Hän kyseli minulta kaikenlaista vähäpätöistä, tiedusteli nimeäni, tuttavuuttani Sannan kanssa, kotiolojamme, matkamme vaiheita.
Minä en lopulta osannut enää kuunnellakaan häntä, kun koko huomioni oli kääntynyt ympärilläni oleviin ihmeellisiin näkyihin, ja hänen täytyi tuon tuostakin vetäistä minua hihasta, etten pysähtyisi paikoilleni.
Rankkasateesta huolimatta näin kohta, että kaikki oli kaupungissa juuri niinkuin Sanna oli minulle useasti kertonut: ajurit ja jalankävijät sateenvarjoineen tulivat sikin sokin ohitsemme ja vastaamme, ihmeelliset, hevosetta kulkevat kojeet ja huikaisevasti valaistut pitkät vaunut liukuivat editsemme kimeästi kelloa soitellen tai peloittavasti mörähdellen.
Me kävelimme ensin pitkin vieriviereen ladottuja pyöreitä pikkukiviä, mutta pahimmasta vaunujen ja ihmisten sekamelskasta selviydyttyämme pääsimme väljemmälle käytävälle, joka oli niin tasaisen sileä, etten ollut vielä milloinkaan niin sileällä astellut, ja siinä minun rintaani hipaisi hurja riemun repäisy, sillä olihan tämä unelmieni unelman toteutumista! Näillä samoilla sileillä käytävillä oli ehkä minunkin poikani jalka astellut, ja vaikka hän olikin vielä ties missä tuon melun, loppumattoman ihmisvirran ja huikean korkeiden kivirakennusten keskellä, hän oli ainakin lähellä, aivan, aivan lähellä! Minusta oli kaikkityyni hauskaa tällä hetkellä, ja erittäinkin riemastutti katsella, kuinka Sanna kulki edellämme tuttunsa kanssa ja kuinka he molemmat kuvastuivat käytävän sadevesiin loistavien lyhtylamppujen valossa.
Me kuljimme pitkät matkat korkeiden rakennusten keskellä aina vain uusille valaistuille kaduille, kunnes näin Sannan ja hänen toverinsa poikkeavan muutaman kivimuurin ovesta sisään. Kohdalle tultua mekin menimme samasta ovesta ja aloimme nousta kaikuvia kivirappusia myöten aina vain ylemmäs ja ylemmäs. Siellä tuli eteemme niin monia ovia ja sokkeloita, että kadotin Sannan kokonaan näkyvistäni. Minne hän seuralaisineen oikeastaan katosi, en voinut ymmärtää, mutta en saanut häntä enää ollenkaan nähdä, vaikka olisin kuinka pyytänyt.
Minulta kysyttiin, halusinko syödä, mutta minulla ei ollut nälkä vehnästen ja limonaatin vuoksi, joita Sanna oli tarjonnut.
Uninen mies avasi lukitun pienen oven monen samanlaisen keskeltä ja käski minun mennä sinne nukkumaan. Ja lukitsi minut sinne.
Se huone se vasta pieni oli! Ja pilkkosen pimeä!
Mutta minuun oli tullut sellainen väsymys, että ajatukseni kokonaan sekaantuivat heti, päästyäni pitkälleni kovalle ylävuoteelle. Kuulinhan minä alavuoteesta jotakin kuorsaamista ja tunsin pahaa viinan löyhkää, mutta ei mikään voinut estää minua vaipumasta sikeään uneen. Rauhattomaksi en ollenkaan ymmärtänyt tilaani tuntea, sillä otaksuin, että kaikki oli näin järjestetty Sannan toimesta ja tahdosta. Olimme kaiketi "Lottenin luona", niinkuin Sanna oli sanonut, ja olihan hän kieltänyt juopuneita pelkäämästä.
Aamulla herättyäni kurkistin alavuoteeseen. Kuorsaaja ei ollutkaan mikään mies, vaan vaimoihminen, varmaankin Lotten itse. Hän nukkui yhä yhtä sikeästi.
Tuossa kahdeksan aikaan minut saatettiin pienten ovien ohitse huoneeseen, jossa olivat molemmat eiliset herrat ja lisäksi yksi, joka kirjoitteli pienen pöydän ääressä ja toinen, joka istui suuremman pöydän takana. Mutta Sannaa ei nytkään näkynyt missään. Sen sijaan näin hämmästyksekseni Johanssonin astuvan sisään heti minun jälkeeni. Hän oli hyvin punainen ja näytti kovin kiihoittuneelta.
Minulta kyseltiin taas nimeäni, syntymävuottani ja -päivääni, samoin vanhempaini nimiä ja vuosipäiviä. Sitten se isomman pöydän ääressä istuva herra kysyi yhtä tarkasti kaikki Sannan asiat, mitä vain tiesin. Kerroin, milloin Sanna oli tullut junaan ja että hän oli tahtonut hankkia minulle paikan tupakkatehtaasta, kerroinpa limonaatista ja vehnäsistäkin.
Herrat naurahtivat. He näyttivät minusta hyvin suopeilta ja pilapuheisiin taipuvaisilta, joten minäkin uskalsin vastatessani naurahdella.
Aivan kuin sivumennen he sitten vielä kysäsivät, oliko Sanna maksaessaan limonaadin ja vehnäset ottanut rahoja kukkarosta vai käsilaukusta.
Minä vastasin: — Käsilaukusta. Muistin sen hyvin, koska olin pannut merkille tuon laukun, jota en ollut milloinkaan ennen Sannalla nähnyt, ja vielä, koska minusta näytti, että Sanna oli uuteen junaan astuessamme antanut sen pudota käsistään ja vihaisesti riuhtaissut minua tulemaan, kun minä pysähdyin katsomaan mitä oli pudonnut.
Vasta kun herrat kysyivät, oliko käsilaukku ollut Sannalla jo hänen tavatessaan minut edellisessä junassa, muistin äkkiä Sannan kiellon ja hätkähdin. Ilmi elävänä olivat muistissani hänen kalvenneet, värähtelevät huulensa seistessämme aseman lampun alla.
Katsahdin ympärilleni, ikkunoihin, seiniin, kiihoittuneeseen Johanssoniin, ovella seisoviin eilisiin miehiin, ison pöydän ääressä istuvaan herraan, joka kynä suussa vaijeten odotti vastaustani, ja kamala aavistus syöksähti mieleeni: minä olin kuulustelussa! Tuo mies odottaa vastaustani saadakseen Sannan todistetuksi syypääksi varkauteen! Ja minä onneton olin jo ilmaissut Sannan, syössyt hänet turmioon!
Veri tulvahti kasvoihini. Minun täytyi, täytyi pelastaa Sanna, pelastaa millä hinnalla tahansa! — Olihan se hänellä, sanoin, mutta kun hän ei löytänyt sen omistajaa, heitti hän sen käsistään; näin sen itse, sillä juuri astuessamme junaan hän sen heitti pois.
— Där har vi det! — sanoi kuulustelijani ottaen kynän suustaan ja ruveten kirjoittamaan. Ja kaikki naurahtivat tyytyväisinä, niinkuin olisivat juuri minun sanojeni kautta tarkoituksensa saavuttaneet.
Johanssonille annettiin lupa viedä minut pois ja käskettiin — ruotsiksi, jota minun ei luultu ymmärtävän — vakavasti nuhdella ja ojentaa minua, etten vastaisuudessa tekisi itseäni syypääksi varkaiden kanssa seurustelemiseen.
Me tulimme Johanssonin kanssa suurelle torille. Vastapäätä oli korkea kirkko kivisten portaiden päällä ja sen tapuleista soi korviahuumaava kellojen pauhu. Ihmiset kapusivat kiviportaita ylös yksitellen ja parvittain. Tämä näky on jäänyt mieleeni niinkuin jostakin unesta, sillä silloin en osannut nähdä mitään silmilläni enkä tehdä mitään havaintoja.
Melkein mahdotonta on sanoin kuvata, mitä sielussani tapahtui.
Johanssonin suu kävi koko ajan, mutta en erottanut hänen puheestaan mitään, osaksi kellojen hälinän ja osaksi omien ajatusteni tähden.
— Missä Sanna on? — kysyin vihdoin.
— Sanna viedään huomenna vankilaan, oli hänen vastauksensa; muuta en kuullut enkä kuunnellutkaan.
Ensi ajatukseni oli livahtaa Johanssonin vierestä karkuun, juosta takaisin sinne, mistä olimme lähteneet, ja rukoilla herroja, että päästäisivät Sannan pois; mutta kun käännyin taakseni, olivat kaikki kadut ja risteykset sekaisin silmissäni kyyneleiden vuoksi, joita en voinut estää vuotamasta, enkä tiennyt, minne olisi ollut mentävä.
Johansson kielsi itkemästä. Hän otti oikein toruakseen minua. Enkö minä ymmärtänyt, sanoi hän, että Sanna oli varas, paha ihminen, jota ei tarvinnut surra? Hyvä olisi, sanoi hän, ettei Sannaa enää milloinkaan päästettäisi vankilasta.
Ja kun minä itkin vain sitäkin katkerammin, sanoi Johansson, että oli suuri synti itkeä varasta ja että minun pitäisi hävetä ihmisten edessä.
Minä kuivasinkin kyyneleeni esiliinaan, mutta vain voidakseni vihdoinkin nähdä, mihin suuntaan olisi juostava.
Kauempaa näkyi rykelmä kelloja helisteleviä vaunuja ja paljon ihmisiä niiden ympärillä. Sinne asti ehdittyämme päätin käyttää väen vilinää hyväkseni ja pujottautua näkyvistä. Panin mennessämme talot ja risteykset tarkasti mieleeni, että olisi kaikki selvänä, kun perille päästyä lähden juoksemaan.
Päätin selittää herroille, että Sanna oli maailman paras ihminen, ja tämän väitteen todistukseksi ilmaista heille sen, mikä minulle itsellenikin juuri nyt vasta täydelleen selvisi; Sanna oli hankkinut rahat minun tähteni, etten joutuisi Johanssonin kynsiin. Tahdoin kertoa heille, mitä Johansson minulle teki, salaamatta mitään, ja pidin varmana, että he saatuaan tietää sen ymmärtävät Sannan menettelyn ja päästävät hänet irti. Tahdoin myös ilmoittaa, etten mitään rahoja tarvinnut ja että käsilaukku voidaan palauttaa sille, jolta se oli otettu ja jolle myöskin olin valmis asian oikean laidan selittämään, kunhan vain saan tietää kuka se on. — Sanna raukka, Sanna raukka, minä ajattelin, ja juuri lähestyessämme määräpaikkaa kyyneleet taas tulvahtivat silmiini, etten nähnyt eteeni mitään. Varmaan en olisi voinut suurempaa kauhua ja repivämpää tuskaa tuntea, vaikka oma äitini olisi minulta temmattu ja vankilaan teljetty. Ja niinkuin äkkiä äidittömäksi joutunut lapsi ei voi nähdä mitään elämisen mahdollisuutta, ellei saa äitiänsä takaisin, en minäkään tuntenut mitään muuta mahdollisuutta koko olevaisuuden tai suorastaan oman hengittämiseni jatkamiseen, kuin suinpäin rientää Sannan läheisyyteen, puhkaista väliltämme kaikki muurit tai sitten itse menehtyä.
Missä määrin suureen tuskaani vaikutti osaltaan myöskin se tieto, että ilman Sannaa ei koko tällä kohtalokkaalla kaupunkimatkallani ollut mitään merkitystä, koska minä ilman häntä en milloinkaan tule löytämään sitä poikaani, jota kaikki ajatukseni tarkoittivat, en voi varmasti päätellä. En luule sillä hetkellä mitään sellaista ajatelleeni, vaan yhtä vähän kuin rakkaus äitiin johtuu siitä, onnistuuko hän toteuttamaan mitä pitää parhaana vai tuottaako hän minulle vaikkapa suoran turmion yrittämällä palvella minua, yhtä vähän rakkauteni Sannaankaan johtui hänen onnistumisestaan. Ja minun hurja yritykseni palata takaisin kauheaan yökortteeriin tavoittaakseni siellä Sannan vaikkapa seinäin läpi, oli kokonaan tämän sokean, vastustamattoman rakkauden aiheuttama: minä rakastin häntä ilman mitään aineellista vaikutinta, niinkuin tosirakkaudessa onkin, ja olisin arvelematta mennyt hänen tähtensä vaikka tuleen.
Kyynelistä huolimatta antauduin toivottomaan yritykseen, katujen risteykseen päästyämme jäin Johanssonista syrjään ja väentungosta hyväkseni käyttäen tempauduin hänestä erilleni. Ei ollut aikaa katsella suuntia. Juoksin minne sattui ja pian huomasinkin olevani aivan uudella kadulla, jota myöten emme olleet tulleet.
— Missä, missä … kyselin vastaantulevilta, mutta en osannutkaan nimittää paikkaa, jota hain. Toiset naurahtelivat, toiset kääntyivät taakseen katsomaan, mutta vain hetkiseksi, sitten jatkaakseen kiireistä käyntiänsä, minusta välittämättä. Muutamille taisin jotakin selittää, mutta asiani kuultuaan he muuttuivat huolestuneen näköisiksi, niinkuin pyydettäissä liikaa vaivautumista, ja hekin jättivät minut. Kivestä olivat kaikki ihmiset täällä! Eivätkö he välittäneet siitä, että ihminen, samanlainen kuin hekin, oli joutunut niin kauheaan onnettomuuteen, vai enkö minä osannut selittää!
Yksi ainoa vanha vaimoihminen, jolla oli suuri vihanneskori kainalossa, kallisti korvansa minun rukouksilleni. Hän erotti minut ympärilleni kerääntyneestä väkijoukosta.
— Tule pois tyttö minun kanssani, taidat olla ensikertaa kaupungissa, älä itke, mennään meille, niin kerrot asiasi.
Näin puhellen hän lykkäili minua edellänsä ja me aloimme kulkea kapeampaa katua pitkin, joka kohosi jyrkkänä rinteenä. Siinä mennessämme kerroin hänelle niinkuin vain nyyhkytyksiltäni osasin asian alusta loppuun, mutta mitä hän sanoi lohdutuksekseni, oli minusta hyvin vähän lohdullista, sillä tuskin ollenkaan saatoin sitä käsittää, ja vain hänen oma varmuutensa herätti minussa luottamusta. Hän selitti minulle, ettei poliisikamarista ollut toivoakaan saada ketään pois, puhui kansan verenimijöistä ja ennusti aikaa, jolloin loppuu jokin yö, sanoi hän, (arvatenkin hän lienee puhunut "köyhälistön sorronyöstä", vaikka tätä lausepartta en silloin ymmärtänyt). Jokin toivonkipinä minussa kuitenkin välähti, kuten sanoin, hänen puheensa innon ja varmuuden vuoksi.
Mutta juuri kun olimme poikenneet portista pienelle, korkeiden kivimuurien ympäröimälle pihalle ja olimme astumassa — kuten minusta näytti — alas kellariin vieville rappusille, joiden yläpuolelle valkoiselle seinälle oli maalattu musta käsi ja kirjoitettu: "Talonmies", juuri siinä käänteessä tavoitti Johansson minut, tempaisi kädestäni ja alkoi raastaa kadulle.
Saattajani nousi kiivaasti vastustamaan, pui Johanssonille nyrkkiä, jopa kiivastuksissaan kiroilikin, taas jotakin ennustellen, mutta mitään apua ei ollut.
Näin minä jouduin kuin jouduinkin Johanssonien perheeseen palvelustytöksi.
Mutta Sanna, jonka minä sittemmin vielä näin, ei ollut enää luonani. Luulin hänet iäksi kadottaneeni. Se oli elämäni ensimmäinen syvä haava, joka ei ole milloinkaan voinut aivan arvettomaksi parantua.