Nuppu

VIII LUKU.

Daniel Dycen toimisto oli Risteykselle antavassa tuulisessa kadunkulmauksessa, ja siinä oli kaksi kirjuria ynnä poika, joka järjesti kirjeitä ja juoksi asioita. Ennen vanhaan oli siinä ollut toinenkin osakas — Cleland & Dyce oli ollut liikkeen toiminimi — mutta Cleland oli hiljainen ja raskasmielinen mies, jonka ainoat avoimet ja iloiset hetket olivat silloin kuin hän oli nauttinut kohtuuttoman määrän ryyppyjä. Oli päivänselvää kaikille, kuinka hän joutui tottumuksensa valtaan, mutta kukaan ei siitä maininnut muuten kuin kuiskaamalla, toisinaan ikäänkuin pienenä vahinkona, sillä kaikessa muussa hän oli mallikelpoinen herrasmies, ja meidän puolessa ei olla koskaan halukkaita näkemään säätyläistä rappiolla. Kaikki pitivät Colin Clelandista, ja oli monta, jotka ottivat osaa hänen iloisiin hetkiinsä, vaikka antoivatkin lakiasiansa muiden kuin Cleland &. Dycen ajattaviksi. Sehän onkin yleisenä tapana maailmassa; useimmat ihmiset pitävät hauskuttelurahansa eri taskussa kuin varsinaisen käteiskassansa. Tuli aika, jolloin herra Clelandin sopi vetäytyä syrjään. Ne, jotka tunsivat olosuhteita, sanoivat Dan Dycen maksaneen jokseenkin kalliin hinnan tuosta syrjäänvetäytymisestä, ja niin saattoi tosiaan ollakin, jos asiaa katsoi puhtaasti kaupalliselta kannalta, mutta tuo lakimies oli kristitty, joka ei ripustanut omaatuntoaan »hurskauskaappiin» pyhävaatteidensa kanssa. Hän antoi liikekumppanilleen hyvän joukon enemmän kuin tämä pyysi.

»Toivon, että poikkeat joskus taloon minuakin katsomaan iltasella ja ryyppäämään totilasin seurakseni», sanoi herra Cleland.

»Kyllä varmasti tulen sinua katsomaan», sanoi Dan Dyce. Ja sitten hän pisti käsivartensa tuttavallisesti entisen liikekumppaninsa kainaloon ja lisäsi: »Minä — minä tulisin varovaiseksi todin suhteen, Colin», päällystäen pillerin lempeään ja hyväntahtoiseen skotlantilaismurteeseen. »Jumalan kiitos, meillä on paikkakunnallamme kaksi kieltä ja me voimme lausua karvaan totuuden sanoilla, jotka ilmaisevat vaatimattomuutta ja rakkautta eikä vanhurskauden tuntoa ja ojennushalua.»

»Hoo! Mitä varten?» sanoi herra Cleland, turhamaisuus heti vastarintaan valmiina.

Dan Dyce katsoi hänen levottomiin ja rauhattomiin silmiinsä hetken verran ja ajatteli: »Mitä se hyödyttää? Hän tietää sen itsekin, ne tietävät sen aina!»

»Muuten vain — lihomisen pelosta», sanoi hän naurahtaen ja taputtaen sormellaan entisen liikekumppaninsa avartuvaa liiviä. »Sinussa on esiinpistävän profiilin oireita, Colin. Jos jatkat nykyiseen tapaan, tulee se sinulle kamalan kalliiksi kellonvitjoissa.»

Colin Cleland tuli heti jälleen levolliseksi ja hymyili. »Lihomista, sanot! ei se ole lihavuutta», sanoi hän taputtaen liiviään, »se on arvokkuutta. Tiedätkö, Dan, luulin äsken hetken verran, että aioit olla töykeä, ja olisi hiton epätavallista, jos sinä olisit töykeä. Luulin sinun tarkoittavan jotakin muuta. Halpamaisen epäluulon henkäys on maininnut juonnista.»

»Sepä on ikävää, se!» sanoi Dan Dyce, »sillä ei kokonainen tynnyrillinen neilikoita voi peittää epäluulon henkäystä.»

Siitä oli nyt viisi vuotta, kun Colin Cleland oli vetäytynyt totilasiensa pariin, ja jos tämä olisi mielikuvitustarina, niin minä kertoisin teille, kuinka hän vaipui vaipumistaan yhä syvemmälle, mutta totuus — miltei surkeata sanoa — on se, että tuo vanha veitikka menestyi erinomaisesti joutilaisuuden ja mehukkaitten illanviettojen vaikutuksesta miesten parissa, jotka nyt olivat varsin alttiit antamaan asiansa Daniel Dycen lakiasiaintoimiston hoidettavaksi, katsoen siihen, että Colin Cleland oli nyt kokonaan heidän hallussaan ja valvonnassaan. Kaikilta piirikunnan kulmilta tuli nyt huolto- ja luottamustoimia torinkulmassa olevaan asianajotoimistoon. Kristitty lakimies, jolla oli huumorin tajua, tahraton nimi maailman silmissä ja sentään voittoisan asianajajan maine, oli juuri sellainen mies, jota kreivikunnassa oli kauan kaivattu. Ja Daniel Dyce rikastui. »Minä rikastun niin nopeasti», sanoi hän eräänä päivänä sisarilleen (se tapahtui ennen Nupun tuloa), »että ihmettelen usein, kutka ihmispoloiset saavat siitä kärsiä.»

Bell virkkoi: »Siitä taakasta voit helposti päästä. Me voimme nyt laittaa uudet verhot perimmäiseen makuuhuoneeseen.»

»Uudet verhot!» sanoi hänen veljensä, hymyillen Ailielle. »Kyllä, vaikka kahdetkymmenet, jos tarvitaan, ja vaikka muodissa olisivat Valenciennes-pitsit. Sinun käsityksesi rikkaudesta, Bell, on vanhan Malabar-ukon: 'Kaksi pennyä vielä, ja aasi on minun!' Tiedä, ihminen, että minä suorastaan piehtaroin rahoissa.»

Hän sanoi tämän jonkinlaisella riemulla, mikä sai hänen sisarensa kasvoille pelästyneen ja paheksuvan ilmeen. »Älä, Dan», huudahti hän — »älä kersku maailman kuonasta; se ei ole sinun kaltaistasi. 'Joka kiirehtii rikkaaksi tullakseen, ei ole pysyvä viattomana', sanotaan Sananlaskuissa. Sinä tarvitset varmaan lääkettä. Meidän pitäisi olla nöyräsydämisiä. Kuinka monet ylpeät ovatkaan langenneet!»

»Pelkäätkö, että Jumala kuulee mitä sanoin ja katuu anteliaisuuttaan?» sanoi veli kuiskaten. »Enhän minä kersku; minä vain kerron sinulle.»

»Toivon, ettet sinä ahnehdi», jatkoi Bell-neiti. »Se ei olisi viisasta —»

»Eikä Dycen-tapaistakaan», sanoi Ailie neiti.

»On monta ihmispoloista tässä kaupungissa tänäkin talvena, jotka ovat tarpeessa.»

»Kyllä kai», sanoi Daniel Dyce kylmästi. »'Vaivaiset ovat aina meidän tykönämme.' Olen kuullut sanottavan, että Kaitselmus on sen niin säätänyt.»

»Mutta Kaitselmus ei aina valvo», sanoi Bell. »Jos sitä pelkäät, niin tahdon minä ruveta almunjakajaksesi.»

»Heidän oma syynsä on, jos he ovat köyhiä, siitä saat olla varma. Huolettomuus ja — ja juoppous. Menenpä vaikka takuuseen, että he juovat oluttuoppinsa joka lauantai. Mitä on olut? Onko siinä jotakin siveellisestä kohottavaa? Sen ravintoarvo on luullakseni vähäisempi kuin kymmenesosa pennyn leipää.»

»Ah, kuinka köyhiä nuo poloiset sentään ovat!» huokasi Bell-neiti.

»Mahdollisesti», sanoi Dan Dyce, »mutta jokaisen ihmisen täytyy pitää huolta itsestään; ja, kuten sanoit, moni hyvinkin toimeentuleva on joutunut häviöön tässä maailmassa. Meidän ei pidä panna mitään alttiiksi. Leipuri Black tuli eilen luokseni pyytämään 20 punnan lainaa selvitäkseen joistakin vaikeuksista jauhokauppiaansa kanssa ja maksaakseen jonkun laskun neiti Mintolle.»

»Kunnollinen mies, jolla on vaimo ja seitsemän lasta», sanoi Bell.

»Kunnollinen tahi kunnoton, ei hän ainakaan ensi kiireessä tule uudestaan minulta lainaamaan. Sanoin hänelle muutamia muistiinpainuvia sanoja laittaessani hänet lähtemään.»

»Emme me tarvitsekaan verhoja», sanoi Bell kiireesti; »entiset ovat ihan erinomaiset.»

Dan lopetti aamiaisensa sinä päivänä hymysuussa, sipaisi muruset pois liiviltään, vilkaisi hiukan rauhattomana Ailie'iin ja lähti työhönsä hyräillen: »On onnellinen maa.»

»Oi sentään, minä pelkään, että hänestä tulee oikea saituri», vaikeroi Bell kuullessaan oven sulkeutuvan hänen jälkeensä. »Ei hän ollut tuollainen nuorempana ja köyhempänä ollessaan. Rahat ovat niinkuin hammastauti, ne eivät jätä sijaa muille ajatuksille.»

Ailie hymyili. »Jos liikkuisit kaupungilla niin paljon kuin minä, Bell», sanoi hän, »niin et antaisi Danin teeskentelyn johtaa itseäsi harhaan. Ja mitä leipuri Blackiin tulee, näin eilen hänen vaimonsa neiti Mintolla ostamassa kenkiä lapsilleen ja hattua itselleen. Hän puhutteli minua Ailie-neidiksi, mikä kunnia tuli hänen puoleltaan osakseni ensi kerran eläessäni.»

»Luuletko — luuletko hänen antaneen Blackille tuon summan?» kysyi Bell kiihkeästi ja hyvillään.

»Tietysti hän antoi. Danin tapa on antaa rahaa joillekin ihmisille vastahakoisuutta teeskennellen, sillä jollei hän murisisi, eivät ne olisi koskaan poissa hänen silmiltään! Hän kertoi meille tuosta rahoja seuranneesta läksytyksestä naisellisuutemme lohdutukseksi. Tiedäthän, että naiset ovat hyvin huonoja lainaamaan eivätkä katso suopein silmin miehiään ja veljiään, jos näillä on tapana sitä tehdä.»

»Ei ainakaan kukaan minun tuntemistani naisista», väitti Bell. »He ovat
ihan yhtä auliita kuin miehetkin, jos heillä vain olisi mitä antaa.
Toivottavasti Dan sai hyvän vakuuden», lisäsi hän huolestuneesti.
»Olikohan se kalliskin hattu, jonka rouva Black osti?»

Ailie nauroi — kummallinen sisar tuo; hän vain nauroi.

Kuusi kertaa jokaisena arkipäivänä kulki Daniel Dyce talonsa ja Risteykselle antavassa avokulmassa sijaitsevan toimistonsa väliä, päivän liiketunnit kun olivat, postinkulkuihin soveltuakseen, jaetut kahteen osaan, neljä tuntia väliä. Kaupunkilaisista oli mieluista nähdä hänen kulkevan ohi; hän antoi kadulle toimeliaisuuden ja iloisuuden leiman, ikäänkuin joku huviretkikunta olisi juuri-ikään saapunut torvisoittokunnan räikyttäessä viimeisintä laulunpätkää. Mennen tai tullen oli hänen tapanaan hyräillä itsekseen jotakin sävelmää harppoessaan eteenpäin kädet ulkotaskuissaan, ja ainoastaan harvoina päivinä sattui, ettei hän pysähtynyt katsomaan sisään jonkun myymälän tai parinkin ikkunasta, vaikkei niiden näössä tapahtunut vähintäkään muutosta edes kerran kuukaudessa. Niille myymälöille, joita hän siten kunnioitti, se oli melkein yhtä hyvä asia kuin suuri päivämyynti. Hänen edellään kulki hänen koiransa mutkia nakellen ja haukahdellen, antaen hyvissä ajoin kirjureille varoituksen pysäyttää pelinsä ja kastaa kynänsä. Vain harvat menivät hänen ohitseen lausumatta jotakin tervehdyssanaa.

Hän oli tulossa toimistostaan sen loppiaismaanantain iltapuolella, jona Nupun oli aloitettava koulunkäyntinsä Kyyhkysten alkeiskoulussa, kun hän tapasi vanhan sairaanhoitajattaren, Betty Baxter'in, kori käsivarrella. Eukko laski sen maahan jalkainsa juureen ja niiata näpsäytti, mitä nykypäivinä harvoin nähdään Skotlannissa.

»Joutavia, hyvä ihminen!» sanoi Dan Dyce hänelle, nostaen korin maasta ja pannen sen hänen käteensä. »Mitä varten teidän tarvitsee tuollaista vaivaa nähdä? Vieläkö nyt niiailemaan! Sehän on poissa muodista, neiti Baxter, poissa muodista, samoinkuin ne säädylliset miehet, jotka sen ansaitsivat kauan sitten, ennen minun aikojani.»

»Ei, se ei ole poissa muodista, herra Dyce», sanoi eukko, »kyllä minä aina senverran äitini muistoa pidän; se maksetaan takaisin vielä kerran.»

»Joutavia!» sanoi Daniel Dyce toistamiseen maltittomasti. »Te olette kauhea lörpöttelijä; kuinkas potilaanne, Duncan Gill, jaksaa?»

»Sitkeä kuin paholainen, sir», sanoi hoitajatar. »Yhä vain elää sinnittelee.»

»Miesparka! miesparka!» sanoi herra Dyce. »Hänen tulee vain panna luottamuksensa Jumalaan.»

»Oh, ei hän sentään vielä niin pitkällä ole», sanoi Betty Baxter. »Hän voi vielä syödä puurotilkkansa istualtaan. Sanotaan, että olette saanut ihmeellisen veljentyttären, herra Dyce, aina Amerikasta asti. Mikä siunattu asia hänelle! Mutta en ole vielä nähnyt häntä vilaukseltakaan. Minulla on niin kiire, etten joutanut seisomaan porttikujassa toisten kanssa katsomassa; minkä näköinen hän on?»

»Aivan kuin Jean Macrae», sanoi herra Dyce, valmistuen jatkamaan matkaansa.

»Ja minkäs näköinen Jean Macrae oli?»

»Oh, aivan kuin muutkin ihmiset», sanoi herra Dyce ja lähti menemään edelleen hiljaa naureskellen, törmätäkseen melkein yhteen kapteeni Tärkeyden kanssa.

»Oletteko kuullut viimeisiä?» sanoi kapteeni Tärkeys, laskien nahkahansikkaisen kätensä asianajajan olalle, josta se tuntui kuin jäämöhkäleeltä, sillä hän ei erikoisemmin pitänyt tuosta miehestä, jonka sikarien haju, kuten hän sanoi ennenkuin tiesi niiden olevan peräisin Hurskaan lesken puodista, todisti hänen kohonneen riveistä.

»En, kapteeni Brodie», sanoi hän kylmästi. »Kukas se nyt on konna tai narri tällä kertaa?» mutta kapteeni oli liian hidasälyinen tätä käsittääkseen. Hän tuijotti ymmällään.

»Puhutaan», sanoi hän, »että tohtori on ahtaissa asioissa.»

»Vai niin — vai on?» sanoi Dan Dyce. »Siinähän on hänen ystävilleen tilaisuus auttaa häntä.»

»Pitäköön hyvänään!» sanoi kapteeni Tärkeys puhkuen. »Eikös hän sanonut minulle kerran: 'Luoja tietää kuinka te elätte.'»

»Kyllä kai se lieneekin Luoja yksinään, sillä kaikki me muut ihmettelemme sitä», sanoi Dan Dyce ja jätti miehen sulattamaan sitä.

Katua pitkin tulivat molemmat neiti Duffit, jotka pitivät alkeiskoulua, ja hän näki epäröintiä heidän käytöksessään, kun he oivalsivat, että kohtaus oli välttämätön. Jos he olisivat olleet hänelle jotakin velkaa, ei hän olisi heidän käytöksestään päättäen kummastellut, vaikka he olisivat koonneet helmansa ja lähteneet juosta pötkimään pitkin sivukatua. He olivat kaksoset — pienen pieni pari, tuskin nuoria enää, aina puettuina huomaamattomaan, kauankestävään ruskeaan, kävelyssään ja värissään jotakin, mikä sai heidät muistuttamaan kyyhkysiä ja oli jo ammoin hankkinut heille tämän nimen Daniel Dycen perhekunnassa. He kohtasivat hänet hänen oman ovensa edustalla ja näyttivät haluavan mennä hätäisen kiireesti ohitse.

Hän nosti heille hattuaan ja jäi seisomaan, täynnä uteliaisuutta
Lennoxiin nähden.

»Kuinka suloinen talvipäivä!» sanoi neiti Jean rukoilevan näköisenä, ikäänkuin hänen henkensä olisi riippunut Dan Dycen myönnytyksestä.

»Eikö se ole kerrassaan ihana!» sanoi neiti Amelia, jolla oli tapana ottaa sisarensa lauseiden paljaat tosiseikat ja lisätä niihin hiukan tyylikkäitä koristuksia.

»Ei pahakaan», sanoi herra Dyce, katsoen heihin silmiään räpytellen ja ihmetellen, mikä kullanmuruja tänään vaivasi. He vilkuivat levottomina ympärilleen etsien pakotietä; hän melkein saattoi kuulla heidän sydämiensä tykytyksen, hän huomasi heidän vaikean hengityksensä. Neiti Jeanin silmät kiintyivät pankinjohtajan puutarhan muurien yli kohoaviin puunlatvoihin; Dan Dycestä tuntui, että seuraavassa hetkessä säikähtynyt kyyhkynen levittäisi siipensä ja lehahtaisi lentoon. »Te olette avanneet jälleen koulun», sanoi hän yksinkertaisesti.

»Aloitimme jälleen tänään», kuhersi neiti Jean.

»Niin, ryhdyimme jälleen toimintaamme», sanoi neiti Amelia. »Tuttuun uurastukseen, arki-aherrukseen. Ja, oi! herra Dyce —»

Hän pysähtyi äkisti sisaren kyynärpään painaltaessa hänen omaansa ja loi alas silmänsä, joissa sekunnin ajan oli näkynyt peloittavan laajalti valkuaista. Oli selvää, että he olivat lähtemäisillään lentoon. Dan Dycen teki mieli sanoa: »Tipu, tipu!» ja pidättää heitä hiukan vielä.

»Teillähän on tänään luonanne veljentyttärenikin?» huomautti hän. »Mitä arvelette hänestä?»

Kauhistunut katse, jonka kyyhkyset vaihtoivat keskenään, jäi häneltä huomaamatta.

»Hän — hän on ihmeellinen lapsi», sanoi neiti Jean, hermostuneesti punoen käsilaukkunsa nauhoja.

»Erikoisen mielenkiintoinen ja — ja arvaamaton olento», sanoi neiti
Amelia.

»Jokseenkin älykäs, vai mitä?» sanoi Dan Dyce.

»Oh, älykäs!» toisti neiti Jean. »Älykäs ei ole sattuva sana tässä — vai miten, Amelia?»

»Minä sanoisin mieluummin nerokas», sanoi Amelia yskien ja ottaen nenäliinan taskustaan hengittääkseen sen tuoksua ja karkoittaakseen uhkaavan pyörtymyksen. »Toivon — toivomme molemmat, herra Dyce, että hän saa elää tuottaakseen teille kunniaa. Eihän sitä voi koskaan tietää?»

»Siinäpä se juuri on», myönsi Dan Dyce iloisesti. »Jotkut tytöt kasvavat ja tuottavat kunniaa vanhemmilleen ja holhoojilleen, toisista tulee ulkolukijoita, jotka pilaavat monta hauskaa seuraa lausumalla iäti samoja runon-rallatuksia.»

»Toivottavasti ei», sanoi neiti Jean, tuskin ymmärtäen tarkoitusta; kiusallinen mahdollisuus näytti olevan liian paljon neiti Amelialle, hän ei sanonut mitään, vaan kiinnitti katseensa etäisiin puunlatvoihin ja räpytti hiukan hartiakappansa siipiä.

»Tipu, tipu!» jupisi Dan Dyce tietämättään, koettaen pidättää heitä kauemmin saadakseen puhua veljentyttärestään.

»Anteeksi, mitä sanoitte?» huudahti neiti Jean, ja asianajaja punastui kovasti.

»Toivon ainakin, että tulette pitämään Nupusta», sanoi hän. »Hän on omituinen, mutta — mutta —» hän pysähtyi etsien sanaa.

»— vilpitön», ehdotti neiti Jean.

»Niin, sanoisinko vilpitön — tai ehkä suorasukainen sopisi paremmin», sanoi neiti Amelia.

»Ja niin teräväpäinenkin», lisäsi neiti Jean.

»Yliluonnollisen!» kuhersi neiti Amelia.

»Niin miellyttävä ääntämistapa», sanoi neiti Jean.

»Kuin sointuketju soljuvainen», lausuili neiti Amelia.

»Mutta —» epäröi neiti Jean.

»Kuitenkin —» yritti vielä epäröivämmin hänen sisarensa, ja sitten syntyi pitkä vaitiolo.

»Oh, pahus olkoon!» sanoi Dan Dyce itsekseen, nosti sitten hattuaan uudelleen, sanoi: »Hyvästi siis!» ja kääntyi oveaan kohti.

Ailie tuli häntä vastaan eteisessä; hän oli ikkunasta nähnyt hänen puhelevan Duffien kanssa. »Mitä he sanoivat sinulle?» kysyi hän, enemmän uteliaisuutta esiintymisessään kuin tavallisesti.

»Ei niin mitään», sanoi Dan Dyce. »Seisoivat vain ja kuhersivat. En ole varma, onko kyyhkyskoppi paras paikka missä kasvattaa kotkaa. Kuinka Nuppu menestyi heidän kanssaan koulussa tänään?»

»Mikäli minä voin saada selvää, ei hän menestynyt lainkaan; hän tuntuu turmelleen koko koulun kurin ja saattaneen Duffin neidit kauhun valtaan, ja hän lähti pois omin valloin ja tuli kotiin tuntia ennen koulun loppua. Ja — ja hän ei aio mennä sinne takaisin!»

Dan Dyce seisoi tuokion ällistyksissään, sitten hykersi käsiään iloisesti. »Sitähän on hauska kuulla», sanoi hän. »Nuo tipu-raukat eivät saaneet kahteen mieheen rohkeutta kertoa minulle, millä tolalla asiat olivat. Olen pahoillani heidän puolestaan; jollei hän mene takaisin, on meidän lähetettävä heille jokin lahja.»

IX LUKU.

Että lasta lainkaan pantiin naistenkouluun, oli täti Bellin ansiota. Ailie-neiti oli alunpitäen ollut epäröivällä kannalla alkeiskouluun nähden, mutta Bell oli hirmuisen jyrkkä vaatimuksessaan; sanalla sanoen, häntä ei voinut hillitä mikään, kyyhkyshäkki sen piti olla. Ollen itse vanhan naistenkoulun tuotteita Barbara Mushetin kuuluilta päiviltä, jonka oppilaat liinavaateompelussa ja vinossa kaunokirjoituksessa olivat nykyjään naimisissa parhaiden miesten kanssa ja arvossapidettyjä emäntinä, oli se hänen mielestään yhäkin ainoa kulkuväylä niiden ominaisuuksien ja taitojen saavuttamiseen, jotka pidättävät tuota omituista miesväkeä, heidän naimisiin mentyään, omien takkahiilostensa ääressä. Mitä tulee Daniel Dyceen, oli hän, pelkään mä, välinpitämätön siitä miten Nuppu koulunkäyntinsä suoritti, koska hänen filosofiansa oli sellainen, että luonnonlahjojen portit suljetaan meiltä sinä päivänä, jona synnymme maailmaan, ja että oppikurssin tärkeimmät osat, hyvät tai huonot, opitaan kotisalla, kuten skottilainen tai ylämaalainen puheenmurre.

Niinpä oli Ailie mennyt vastahakoisesti Duffin neitien luo ja sanonut heille, että huomenna uusi oppilas aloittaisi opintonsa heidän akatemiassaan. He kuhersivat mielissään tästä uutisesta, panivat nypläyksensä pois, ottivat esiin kuuluisat hopealusikkana ja tekivät iltapäiväteestään kekkerit aniskaakun avulla, joka kaikessa kiireessä noudettiin P. & A. Mac-Glashanilta. Heidän kotinsa oli kuin myyjäiskoju ja tuoksui tärpätille. Ailie, joka rakasti avaroita tiloja, istui kokoonpuristettuna täyteen ahdetun hyllykön ja valkoiseksi-emaljoidun rukin välissä, hatun sulat töykkien hänen tuolinsa takana seinällä olevaan koruveistoshyllyyn, ja, ajattelematta mitään epäystävällistä noista olennoista, toivoi, että voisi ravistella heitä kelpotavalla. Oh! he olivat niin sievisteleviä, sirostelevia ja erehtyivät niin toivottomasti kaikissa asioissa! Hän ei ollut itsekään kovin suuri vartaloltaan, mutta heidän seurassaan hän tunsi itsensä jättiläiseksi, ja oudosti heräsi hänessä myöskin ilon tunne siitä, että hän oli uudempaa lajia naista kuin nuo arat orjat, jotka olivat sirostelevaisuutensa vankeja, typerien vanhojen kuvitelmien kahlehtimia. Hän iloitsi siitä, että oli vapaa, että hänen joutohetkensä eivät tuhlautuneet sellaisiin turhanpäiväisyyksiin, että hänen katseensa kantoi kauemmaksi, ettei hänellä ollut mitään peloittavia yhteiskunnallisia ennakkoluuloja, ettei totunnaisuus ollut musertanut hänen sieluaan, ja kuitenkin hän tavallaan pitikin heistä ja sääli heitä.

»Te tulette huomaamaan hänet jossakin määrin omituiseksi», selitti hän nopostellessaan aniskaakkua, Jean-neidin keksimä typerä pikku lautasliina polvellaan ja kyyhkyset räpytellen hänen ympärillään niin arkoina istumaan, kuin olisivat he olleet todellisia höyhenniekkoja ja hän kissa. »Hänellä on huomattavan terävä äly; hän on aivan epätavallinen — aivan toisenlainen kuin muut lapset monessa suhteessa, ja häntä on kukaties alussa vaikea ohjata.»

»Hyväinen aika!» sanoi neiti Jean. »Mikä vahinko että hän on niin omituinen! Se on varmaankin amerikkalaisen järjestelmän seurauksia; mutta ehkäpä hän paranee.»

»Oh, ei siinä ole mitään syytä levottomuuteen», selitti Ailie-neiti, nostaen liinasen lattialta, minne se oli solahtanut hänen polveltaan, ja asettaen sen paikoilleen hiukan tuikeasti puistaltaen sitä. »Jollei hän puhuisi paljon, ei hänestä päältä nähden voisi ollenkaan arvata, että hän tietää enemmän kuin — kuin useimmat meistä. Hänen äitinsä, niin uskon, oli jonkinlainen nero — ainakaan se ei ole mitenkään periytynyt Dycein puolelta; me olemme kaikki olleet yksinkertaista väkeä, ei nyt varsinaisesti typeriä, mutta ei toiseltapuolen myöskään niin omituisia, että koirat meitä nurisivat tai tuttavamme menisivät toiselle puolen katua nähdessään meidän tulevan. Hänen äitinsä kuoli kaksi vuotta sitten, ja kun William — kun veljeni kuoli, jäi Lennox hänen ja hänen vaimonsa ystävien ja ammattitoverien huostaan, jotka ovat olleet kyllin hyväntahtoisia luovuttaakseen hänet meille, vaikkakin suuresti vastoin sydämensä halua.»

»Lapsikulta!» sanoi neiti Jean ihastuksissaan.

»Ihan kuin suloisessa romaanissa!» kuhersi neiti Amelia kaihokkaasti.

»Voitte olla varmat, että teemme hänen hyväkseen kaiken mitä voimme», jatkoi neiti Jean, nyppien tietämättään sormillaan muruja vieraansa helmasta, kunnes Ailie tuskin jaksoi pidättää hymyään.

»Hän tulee pian tuntemaan itsensä aivan koteutuneeksi meidän keskuudessamme pienessä koulussamme», sanoi neiti Amelia. »Epäilemättä hän on aluksi ujo —»

»Päinvastoin!» vakuutti Ailie heille, tuntien hiukan ilkikurista iloisuutta sisässään ajatellessaan kuinka todennäköisesti Nuppu hämmästyttäisi heitä muilla ominaisuuksilla kuin ujoudella. »Näyttää siltä kuin kasvatettaisiin lapsia Amerikassa kokonaan toiseen tapaan kuin täällä; tulette huomaamaan hänessä omituista pelotonta itsenäisyyttä.»

Kaksoset kohottivat kätensä hämmästyksissään, naksauttaen kielellään molemmat yht'aikaa. »Mikä vahinko!» sanoi neiti Jean, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä joku ruumiillinen vamma.

»Mutta epäilemättä se on pois kitkettävissä huolenpidolla ja harjoituksella», sanoi neiti Amelia, tahtoen rohkaista ja pitää toivoa yllä.

Silloin Ailie-neiti menetti kärsivällisyytensä. Hän nousi lähteäkseen niin äkkiä kavahtaen, että se sai kyyhkyset räpyttelemään entistä laajemmissa kaarroksissa rauhattomassa pikku arkihuoneessaan, josta kaikki mukavuus oli niin tyystin pois häädetty koristekylläisten pikkukapineiden paljoudella.

»Mielestäni teidän ei ole tarvis vaivata itseänne paljon tuolla poiskitkemisellä», sanoi hän, hiukan samaan sävyyn kuin veljensä oikeussalissa. »Yksilöllisyys ei ole tuskallista omistajalleen kuten hammassärky, jonka vuoksi on vahinko kitkeä sitä pois tai kuolettaa hermo.»

Sanat olivat lausutut ennenkuin hän ehti estää; hän puraisi huultaan ja punehtui mielipahasta, kun oli ne sanonut, mutta onneksi eivät Kyyhkyset levottomuudessaan olleet niitä tarkanneet.

»Kuten kaikki Dycet, hiukan hupsahtava!» sanoivat he hänestä, kun hän oli mennyt, ja he olivat hyvin erilaisia ihmisiä silloin, ottaessaan esiliinat yllensä, kääriessään hopealusikat silkkipaperiin ja pannessaan ne Amelian sukkaan, ennenkuin ryhtyivät jälleen nypläystyöhönsä.

Iloa ja odotuksen onnea täynnä lähti Nuppu seuraavana aamuna kouluun. Hänen lähtönsä avaran Atlantin yli Skotlantia kohti ei ollut varmaankaan näyttänyt suurimerkityksellisemmältä; katsellessaan hänen jälkeensä, kun hän käveli yksinään katua alaspäin niin luottavasti ja rohkeasti, katuivat tädit omaa toimenpidettään ja kadehtivat Duffin neitejä, jotka saisivat nauttia koko päivän hänen seuransa siunausta. Bellistä tuntui ihan kuin lapsi olisi kävellyt pois heidän koko elämästään sitä leveää tietä myöten, joka johtaa lapsemme omasta tiedostamme johonkin toiseen, toisiin asumuksiin, vieraisiin sydämiin. Kerran kääntyi lapsi kirkon kulmauksessa ja huiskutti kättään; Ailie-neiti kesti sen uljaasti, mutta oi, Bell-neiti! — Bell-neiti! — hän ryntäsi keittiöön ja kävi Katen kimppuun, joka riippui ulkona ikkunasta, katselemassa hänkin.

Kaksikymmentäkolme oppilasta oli Duffien kyyhkystarhassa — kuusitoista tyttöä ja loput poikia, muttei vielä kyllin poikia käydäkseen latinakoulua. Neiti Jean tuli ulos ja soitti tiukua, ja Nuppu kantautui sisään nuorisoaallon mukana, joka oli vielä läpeensä outoa hänelle. Kaksoset seisoivat rinnakkain pulpetin takana; hälisten asettuivat tottuneet lapset paikoilleen, mutta Nuppu käveli opettajien luo ja ojensi kätensä.

»Hyvää huomenta; minä olen Lennox Dyce», sanoi hän, ennenkuin he ehtivät tointua tuon harvinaisen esittelyn aiheuttamasta hämmästyksestä. Hänen äänensä kajahti kirkkaana ja rauhallisena takimmaiselle sijalle saakka ja sai lapset tirskumaan.

»Hiljaa!» huusi neiti Jean punastuen ja vilkaisten rikollisiin, tarttuessaan epäröiden ojennettuun käteen.

»Varsin soma pikku koulu», sanoi Nuppu, »mutta hiukan ummehtunut.
Tarvitsee vähän tuulettamista, eikö niin? Mikä tuon suloisen
Fauntleroy-pukuisen pikku pojan nimi on? Näyttää siltä kuin se
saattaisi olla Percy.»

Hän seisoi kaksosten välissä oppilaita vastapäätä; hän tarkasteli kaikkia kuninkaallisen koulujentarkastajan katseella.

»Hyst-st», mumisi neiti Amelia; neiti Jean oli sanatonna. »Sinä saat istua tuossa», ja hän viittasi hermostuneesti etupenkissä olevaa paikkaa. »Hetken perästä, kultaseni, saamme katsoa mitä osaat.»

Nuppu asettui rauhallisesti paikalleen ja nousi muiden mukana yhtyäkseen Herran rukoukseen. Toiset mumisivat sen; hänelle oli ilon aihe saada lausua se siinä ensi kerran eläessään julkisesti. Sanoihin hän pani harrastusta ja pyyntöä; ensi kerran kuuli kyyhkystarha tuon rukouksen esitettynä sille kuuluvalla arvokkuudella. Ja sitten alkoi päivän työ. Koulu sijaitsi pienen kaupungin vilkkaimman liikeväylän varrella; he kuulivat jokaisen ohikulkevan rattaan ja askeleen äänen, soinnukkaan kalkutuksen pajasta, mistä kantautui kärventyvän lampaanpään käry. Lokit ja naakat torasivat ja riitelivät katuojissa; kaupungin takana olevilta vainioilta kuului kyntömiehen vihellys hänen ajaessaan parivaljakkoansa, leikaten viiluja vihreästä kesannosta niinkuin laiva viiltää meren vihreitä laineita. Kaksikymmentäneljä lasta, kaksikymmentäneljä sielua, tulevaisen polven isiä ja äitejä, kaikki päältänähden hyvin yhdennäköisiä, silmät, nenät, kädet ja korvat samoilla paikoilla, — kuinka saattoivat Duffin neitirukat tietää, mitä heidän käsittelemänsä aines sisälsi? Onneksi heidän mielenrauhalleen ei heille edes juolahtanut päähän, että lapsen ja lapsen välillä saattoi olla iso ero. Toisilla oli siniset mekkoesiliinat ja toisilla valkoiset; toiset olivat pisamaisia ja toisilla oli syyliä ja olivat vallattomia, ja nämä olivat pankinjohtajan pojat. Herra yksin tiesi muut erotukset. Kaksoisten velvollisuus oli saattaa heidät kaikki sielultaan toistensa kaltaisiksi samalle keskitasolle.

Oli onni, että sen päivän luvut alkoivat Lyhyellä katkismuksella, sillä se piti Lennox Dycen tietämättömyyden jonkun aikaa piilossa. Hän kuunteli hämmästyneenä, kun toiset änkyttäen ja elottomasti latelivat varsinaisesta kutsumuksesta ja vanhurskauttamisesta ja viidennen käskyn selityksistä; mutta kun hänen vuoronsa tuli ja neiti Jean häntä koetellakseen kysyi yksinkertaisesti »ihmisen päätarkoitusta», vastasi hän rohkeasti:

»Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä iankaikkisesti.»

»Hyvä! Oikein hyvä!» sanoi kaksonen rohkaisevasti. Hän oli siirtymäisillään seuraavaan oppilaaseen, kun Nuppu paukautti esiin omat erikoiset selityksensä, jotka hän oli lainannut setänsä haltioituneesta esityksestä.

»Ihminen on kannel», sanoi hän, yhtä juhlallisesti kuin setänsäkin oli sen lausunut, »tuhatkielinen kannel; ja meidän tulee laulaa, laulaa, laulaa, vaikka olisimme tyhjät kuin tynnyri, ja olla aina kiitollisia ja iloisia aamuisin kaikesta.»

Jos viheltävä kyntömies olisi parivaljakkoineen porhaltanut koulusaliin, ei se olisi ollut suurempi ihme eikä synnyttänyt suurempaa hämminkiä pienten opettajien rintoihin. He katsoivat häneen ikäänkuin hän olisi ollut noita. Toiset oppilaat töllöttivät suut auki.

»Mitä sinä sanot, kultaseni?» kysyi neiti Amelia. »Amerikassako sinulle on tuo opetettu?»

»Ei», sanoi Nuppu, »minä opin sen vain Dan-sedältä.»

»Hiljaa!» huusi neiti Jean, sillä luokka tirskui nyt taaskin. Hän meni sisarensa kanssa mustan taulun taakse, missä he hermostuneina neuvottelivat keskenään. Nuppu hymyili suopeasti tovereilleen.

Ihan yhtä suurta hämmennystä aiheutti hänen tiedonnäytteensä maantiedossa. Jos he olisivat kyselleet hänen tietojaan Yhdysvalloista, olisi hän voinut selviytyä loistavasti tavalliseen kaavaan; mutta kovaksi onneksi he näkivät hyväksi kysellä häneltä Skotlannista, ja siinä oli hänen viimeinen opettajansa ollut Kate.

»Mitkä ovat Skotlannin tärkeimmät kaupungit?» kysyi neiti Jean.

»Oban, Glasgow ja Tornoway», vastasi Nuppu, ylämaalaismurteeseen vivahtavalla ääntämistavalla; ja väsyneenä istumaan niin kauan samassa paikassa nousi rauhallisesti ja siirtyi istumaan tyhjälle paikalle Fauntleroy-pukuisen pojan viereen, jonka tällainen mieltymyksen osoitus pani kovasti hämilleen.

»Ei sinun pidä siirtyä paikaltasi tuolla tavoin, Lennox», selitti neiti
Amelia, vieden hänet takaisin. »Se ei ole sallittua.»

»Mutta minua ihan ämmänneulat pisteli», sanoi Nuppu ujostelematta, »ja minä halusin puhua Percylle.»

»Lapsi rakas, hänen nimensä ei ole Percy, eikä koulussa saa puhua», huudahti huolestunut Amelia-neiti.

»Eikö puhua! Mutta tehän puhutte yhtenään», sanoi lapsi. »Se ei ole oikeudenmukaista. Enkö saa käydä puhumassa hyvin, pikku hiukkasen tuolle sievälle tytölle tuolla toisella puolen?»

Kaksoset katsoivat toisiinsa kauhistuneina: lapsi oli tuhat kertaa vastuksellisempi kuin mitä he olivat hänen tätinsä puheesta pahimmassakaan tapauksessa osanneet odottaa. He tunsivat molemmat äkisti sellaisen epämieluisan vaikutelman, että heidän tavalliset oppilaansa näyttivät kuin puukuvilta hänen rinnallaan. Mutta heitä huolestutti kovasti, kun he näkivät noiden piinkovien unohtavan moitteettoman käytöksensä tämän nuoren tulokkaan turmelevan vaikutuksen alaisina.

Kerran vielä he pujahtivat luokkataulun taakse neuvottelemaan.

Tällaisia kohtauksia oli päivän kuluessa monta. Nuppu, joka oli kaiken ikänsä tottunut kysymään selityksiä siihen, mitä ei ymmärtänyt, teki vähääkään epäröimättä kysymyksiä opettajilleen, jotka hänen mielestään olivat vain tavallisia naisia, kuten hänen äitinsä ja rouva Molyneux ja Ailie-tätikin, ainoastaan vähän oikukkaita ja ankaria, jossakin määrin eriskummallisia hullunkurisen teennäisine käytöksineen ja nypläyskoukkuineen, joka oli aina heidän käsissään suullisissa harjoituksissa. Menipä hän vielä pitemmällekin, väittäen heitä vastaan kahdesti, ei töykeästi, vaan niinkuin vertaiselleen väitetään.

»Puhu sinä hänelle», sanoi neiti Jean luokkataulun takana, johon he jälleen olivat turvautuneet. »Minä sanon, että minä pyörryn, jos tätä menoa jatkuu! Onko koskaan kuultu mokomasta olennosta?»

Amelia-neiti miltei itki. Kaikki hänen vakiintuneet käsityksensä lapsista olivat menneet murskaksi yhdellä iskulla. Tässä oli sellainen, joka ei vähimmässäkään määrin sopeutunut kyyhkystarhassa käytettyyn menettelykaavaan. Mutta hän astui esiin hyvin ankaran näköisenä.

»Amerikasta tulleena ja niin edespäin, ja siksi ettet ole koskaan ennen ollut koulussa, sinä et sitä tiedä», sanoi hän, »mutta minun täytyy sanoa sinulle, ettet sinä käyttäydy hyvin — et lainkaan niinkuin kiltin pikku tytön tulee, Lennox. Kiltit pikku koulutytöt tässä maassa kuuntelevat eivätkä koskaan sano mitään, jollei heiltä kysytä. He osoittavat kunnioitusta opettajilleen eivätkä koskaan tee kysymyksiä, ja varsinkaan eivät koskaan väitä heitä vastaan, ja —»

»Mutta suokaa anteeksi, neiti Duff, enhän minä väittänyt vastaan», selitti Nuppu hyvin maltillisesti, »ja missä kunnioitusta tarvitaan, siinä minä olen aina valmis. Te sanoitte että 'honor' kirjoitetaan u:lla, ja te varmaankin vain erehdytte, niinkuin minäkin saatan erehtyä, sillä 'honor'issa ei ole u:ta, ei ainakaan Amerikassa.»

»Minä — minä — minä en ole ikinä elämässäni erehtynyt», sanoi
Amelia-neiti henkeään haukkoen.

»Oo, Laura!» oli Nupun koko vastaus, mutta se tuli sellaisella äänenpainolla ja niin suuriksi levitetyin silmin, että puolet muista oppilaista alkoivat tirskua.

»Mitä sinä tarkoitat 'Oo Laura'lla?» kysyi Jean-neiti. »Kuka on Laura?»

»Sitä en tiedä aluksikaan», vastasi Nuppu tyynesti. »Jim sanoi usein:
'Oo Laura!' kun hän hämmästyi.»

»Ei ole kaunista sanoa niin», sanoi Jean-neiti. »Se ei ole lainkaan hienoa eikä sivistynyttä. Se on eräänlaista sadattelua, ja sadattelu on 'Herralle kauhistus'.»

»Mutta se oli niin Jimin kaltaista», sanoi Nuppu nauraa hihittäen muistellessaan. »Jos se on katukieltä, niin lakkaan sanomasta niin — ainakin koetan lakata. Minusta pitää tulla arvokas ja moitteeton englantilainen, nähkääs; pappa — isä on sen määrännyt.»

Koulun henki oli epäilemättä aivan pilalla, sillä nyt seisoivat kaksoset hermostuneina Nupun edessä, yhdenvertaisina hänen kanssaan vasten tahtoaankin, ja luokka osoitti peittelemättä mielenkiintoaan ja hilpeyttään — heidän mielenkiintonsa ja hilpeytensä olivat suuremmat kuin koskaan ennen minkään tapahtuman johdosta kyyhkystarhassa. Amelia-neiti se ensimmäisenä älysi, kuinka suuressa määrin hän ja sisarensa olivat luovuttaneet arvovaltansa linnoitusta tämän pienen muukalaisen hyökkäyksen edessä. »Järjestys!» huudahti hän. »Nyt siirrymme runouteen ja lukemiseen.»

Nuppu ilahtui ihmeellisesti kuullessaan puhuttavan runoudesta ja lukemisesta, mutta voi! hänen ihastuksensa oli lyhytikäinen, sillä lukukirja, joka annettiin hänen käteensä, oli oppiasteikossa vain hiukan ylempänä Ailie-tädin kahdenpennyn aapista. Kun tuli hänen vuoronsa lukea: »Ella-sisarellani on kissa, jonka nimi on Mikki. Se on musta ja sillä on kaunis valkoinen rinta. Sillä on pitkät viikset ja tuuhea valkoinen häntä», niin hän luki sen niin huvitetulla äänellä, että se raivostutti kaksosia, vaikkeivät he osanneet itselleenkään selittää miksi. Mutta Nupun kapinallisuuden kukkuroitti lopullisesti kuitenkin runous. »Hätikkö-Liisu» oli sitä lajia runoutta, jonka hän oli hypännyt yli Chicagossa heittäytyessään suoraa päätä teatteri-ilmoitteiden ja Shakespearen ihanuuksiin, ja luettuaan että:

»Yks paha oikku useasti parahimmankin turmeli; oi' Liisu kiltti laps, mut häntä yks' paha oikku rumensi»,

hän purskahti nauramaan.

»En voi sille mitään, neiti Duff», sanoi hän, kun kaksoset osoittivat tuskastumistaan. »Se näyttää kylläkin runolta, kun siinä on epätasaiset reunat, mutta se ei synnytä mitään sähyä minun sisälläni niinkuin runot tekevät. Siitä puuttuu heijausta.»

»Mitä on 'sähy' ja 'heijaus'?» kysyi Amelia-neiti.

»Se on — se on ikäänkuin mieltä kutittaisi», sanoi Nuppu. »Minua niin väsyttää», jatkoi hän, nousten istuimeltaan, »taidan lähteäkin jo kotiapäin.» Ja ennenkuin kaksoset ehtivät tointua typerryksistään, oli hän käytävässä pukemassa päällystakkia ja hilkkaa ylleen.

»Annetaan hänen vain mennä», sanoi Jean-neiti sisarelleen. »Jos hän jää tänne hetkeäkään kauemmaksi, niin minä varmasti pyörryn; minä tunnen itseni jo ihan voimattomaksi.»

Ja niin Nuppu marssi ulos sangen iloisena ja saapui kotiin tuntia ennen kuin määrä oli.

Kate oli häntä vastassa ovella. »Varjelkoon! oletko sinä jo kotona?» huudahti hän, katsoen tornikelloon. »Sinä olet varmaankin etevä oppimaan, kun sinut päästettiin sieltä kuritushuoneesta näin pian.» »Ei se ole mikään kuritushuone», sanoi Nuppu, seisoen huolettomana eteisessä; »lastentarha se vain on.»

Ailie-täti tulla tuprahti häntä vastaan, upottaen hänet hyväilyihin. »Miksi olet nyt jo kotona, Nuppu?» kysyi hän. »Eihän aika ole vielä, vai mitä?»

»Ei», sanoi Nuppu, »mutta minä en suorastaan voinut olla siellä kauempaa. Mieluummin olisin menemättä sinne enää ollenkaan. Ne neidit eivät rakasta minua. He ovat sellaisia sunnuntaityylin neitejä ja panevat minut aivan ämmänneuloille. He hymyilevät ja hymyilevät, ihan kuin hansikkaanpingoittimella kiristettyinä, eivätkä rakasta minua. He sanoivat minun sapettelevan ja — he eivät rakasta minua sillä tavalla kuin äiti ja rouva Molyneux ja sinä ja Bell-täti ja Dan-setä ja Kate ja Tellu rakastavat. He katsoivat minuun silmät pyöreinä, jos minä mitä vähänkin sanoin. He laittoivat kaikki nuo pienet tenavat pitkin salia tekemään pikku tehtäviään, ja he panivat minut lukemaan lastentarharunoja — se meni jo yli äyräitten! Silloin minä nousin ylös ja lähdin kävelemään.»

Molemmat tädit ja Kate seisoivat hänen ympärillään hetken aikaa ymmällään.

»Mitäs nyt on tehtävä?» sanoi Ailie-täti.

»Vielä nyt mitä!» sanoi Bell-täti. »Antakaa lapsukaiselle maitolasi ja vähän voitaleipää.»

Ja niin päättyi Nupun ainoa lukukausi naistenkoulussa.

X LUKU.

Daniel Dycellä oli tapana sanoa, että ihmisen koko maailma oli hänen liiviensä alla. Nuorten kesken meillä pohjoisessa on tapana ennustaa tulevaisuutta siten, että luetaan liivinnapit ylhäältä alas ja lasketaan:

»Suutari, nikkari, sotamies, kippari, iso-rikas, kerjäläinen, juomari, varas.»

Mikä nimi sattuu viimeisen napin kohdalle, se ilmoittaa asianomaisen henkilön kohtalon, ja sen jälkeen kuin kreivikunnan sotilasosasto on kulkenut meidän paikkakuntamme kautta värväysmatkallaan, voin nähdä koulupoikiemme liiveistä puuttuvan kaikki napit paitsi kolme ylimmäistä. Dan Dycellä oli toisenlainen kaava; hän luki: »Onnellinen, autuas, terve, sairas, hyvä maine, paha maine, helvetti, taivas.»

»Ei taivas, Dan!» sanoi Bell. »Sen toisen paikan voin kyllä myöntää, sillä toisinaan minä kiivastun kauheasti jostakin mitättömästä asiasta»; johon Dan vastasi: »Vaimo! taivaan valtakunta on sisällisesti teissä.»

Samoin ajattelen toisinaan, että kaikki mikä maailmassa on minkään arvoista, on tässä pikku kaupungissa, lukuunottamatta jouhikvartettia ja Firenze-nimistä paikkaa, jota jo kauan on tehnyt mieleni nähdä, jos minulla vain joskus on tarpeeksi rahaa. Tässä pienessä kaupungissa on joka viikko niin paljon murhenäytelmää, huvinäytelmää ja ilveilyä, että siitä syntyisi täydellinen romaani täynnä naurua ja kyyneliä, joka menisi kaupaksi kuin kuumille kiville. Olen itse aloittanut niitä parin tusinan verran — saatuani innoittavan sykähdyksen ikkunani ohi kulkevilta ihmisiltä tai jostakin täyttä touhua juoruavien eukkojen satunnaisesta lauseesta. Usein tulen talvi-illoin kotiin tuoden mukanani hyvän apajan sivumennen siepattuja tarinoita, sytytän kiireesti kynttilän ja aloitan uljaasti: »Kapteeni Tärkeys. I luku.» tai »Hurja perintö. I osa. Merkillinen Mary.» Ainoastaan ainesten ylenpalttisuus on hankaluutena: kun olen kirjoittamassa »Kapteeni Tärkeyttä» (josta sukeutuisi loistavan synkkä kertomus huonosta elämästä, jos koskaan selviytyisin I luvusta ja tuon vanhan heittiön hellyydestä äitiään kohtaan), pyörähtää vaimoni sisään tuoden jotakin lämmintä juotavaa ja kertoo, että Jonathan Campbellin vuohi on murtautunut pappilan puutarhaan, ja silloin olen poissa konnuus-vireestä; Jonathanin vuohessa itsessään on shillingin kirja.

Mutta tällä kertaa olen lujasti päättänyt olla hellittämättä Dycen perheen aiheista, saatuani kerran työnnytyksi heidän ovestaan sisälle. Toivon, että olemme tuon huonekunnan ystäviä, joka on minulle kalliimpi kuin kuninkaitten asuinsijat (ei silti että minä niitä montakaan tuntisin). Toivon, että kuinka usein tai kuinka varhain kolkutammekin pronssinyrkillä, tai kuinka arasti, niin Kate tulee ja sanoo samaan hengenvetoon: »Mikäs on asia? Käykää sisään!» Sisällä ollessamme voimme kuulla ihmisten kulkevan ohi kadulla ja villihanhien huutelevan — villihanhet, villihanhet! tällä kertaa en seuraa teitä minne houkuttelette, missä on vain hiljaisuutta ja unelmia — syksysäät ja kesäpäivät kutsukoot meitä ulos puutarhaan ja metsään, mutta jos vain suinkin voin, niin lukitsen oven sisäpuolelta pysyäksemme kauniisti sisällä Daniel Dycen ja hänen huonekuntansa parissa, ja silloin olemme hyvässä tallessa. Niin, niin, silloin olemme hyvässä tallessa.

Villihanhien huuto, joka kajahteli öisin, käsittämättömänä, oli ainoa, mikä Nupusta tuntui vieraalta tässä kodissa. Kaikki muu oli luonnollista, tuttua ja ystävällistä, sillä kaikessa muussa, mitä hän tunsi, oli rakkautta. Mutta hän pelkäsi alussa tuota yksinäisten, villien luontokappaleiden raakuntaa, joka painosti häntä ihmetyksellä ja kammolla. Maatessaan iltaisin ullakkokammiossaan hänestä tuntui, kuin olisivat ne olleet poloisia harhautuneita vaeltajia, tuuliajolle joutuneita, eksyneitä; ja niin ne ovatkin, tiedän mä. Hans Andersen ja Grimm olivat hänen tajunnassaan liittäneet tuonlaatuisiin olentoihin hylättyyden ja kaameuden ajatuksen. Mutta Kate MacNeill oli vielä jossakin määrin edistänyt näitä lapsellisia tunnelmia.

Ylämaalaistyttö oli tuonut Colonsaysta mukanaan ihon, jota karmi pimeässä, aivot, joissa asui haaveellinen mielikuvitus; hän vakuutti joskus pyhästi Nupulle, ettei hän tahtonut tulla ollenkaan aikaan kummituksilta omassa pienessä kyökintaus-kamarissaan. Mutta Nupun ei pitänyt hiiskahtaa siitä mitään tädeilleen. Sitäpaitsi ne tulivat vain Katelle, nuo aaveet; eikö Nuppu kuullut niitä viime yönä? Hanhiako! Ei, ei hanhia, Kate tiesi sen paremmin, ja jos sitä vielä paljon pitemmälti kestäisi, ei hän viipyisi kauempaa tässä kaupungissa; hän ei viipyisi missään, hän palaisi kerrassaan takaisin Colonsayhin. Ei silti että Colonsay olisi sen parempi, Colonsayssakin oli usein aaveita — talvisaikaan, ja silloin täytyi juosta niinkuin paholainen olisi kintereillä, tai olla uljas ja vahva poika saattajana. Jos Amerikassa ei ollut kummituksia, niin se johtui siitä, että tuli liian kalliiksi matkustaa sinne höyrylaivoilla. Kuuntelehan tuotakin — »kook, kook!» — oletko ikinä kuullut sen kaltaista? Kukahan täysijärkinen haluaisi tällaisella ilmalla kummitella? Ja äänekkäänä yli tuulen, joka tuuditti kaupunki-pienoista kukkuloiden kehdossa, äänekkäänä yli sateen roiskeen, ovien narinan ja ikkunaluukkujen kolkutuksen tuossa vanhassa talossa kuulivat Nuppu ja Kate keittiössä yhdessä istuessaan jälleen tuon hanhien »kook, kook!» raakunnan. Silloin tuntui lapsesta, että hän kaipasi Chicagon mahtavaa turvallisuutta, että Skotlanti oli vanha, kolkko paikka, jonka yössä kulki ohi nukkuessaan murhattu Duncan, David Rizzio tikarit rinnassaan ja Kirkconnel Lee'n Helena. Harvoin herättivät yöt hänessä kuitenkaan mitään pelkoa, Kate-paran aaveista huolimatta, sillä huonekunnan lämpö, valoisuus ja rakkaus täyttivät kaikki käytävän ja portaiden loukot ja seurasivat häntä vuoteeseenkin. Kun hän oli lukenut iltarukouksensa, saivat hanhet vapaasti kirkua, vanhan talon hirret paukkua, Nuppu oli kiedottu Jumalan ja ihmisten rakkauteen ja hänen mielensä täytti rauha. Mutta aamut peloittivat häntä usein, kun hän heräsi kellojensoittoon kuuden aikana. Sen lakattua hänestä tuntui siltä, kuin edellisen illan rakkaus ja rukous olisivat menettäneet kaiken tehonsa. Silloin ahdisti häntä hetken aikaa koko Skotlanti omituisine historiansirpaleineen, sellaisina kuin ne olivat hänen mieleensä takertuneet; talo oli kuollut ja tyhjä; hänen kammoaan eivät aiheuttaneet haamut eivätkä hanhet, vaan ihmiskunnan vanhat selittämättömät aavistukset. Kuinka syvältä ja miltä etäisiltä rantamilta saapuvatkaan lapsuuden hurjat aavistukset! Hänellä ei ollut mitään pelättävää, sen hän tiesi, mutta aamunkoiton outous ja elämänkaipuu tekivät hänestä noina aamuina muiden Dycen talon asukkaiden herättäjän.

Hän nousi ylös vuoteesta ja meni viereiseen Ailie-tädin huoneeseen ja pujahti vuoteeseen hänen viereensä suudellakseen hänet hiukan hereille unelmistaan. Tädille olivat nämä aamutervehdykset kallisarvoisia; hän otti lapsen povelleen ja vaipui uneen huoahtaen tyydytyksestä, tuo tahraton äiti. Nuppu itse ei silloin voinut nukkua katsellessaan suloisen tätinsä ilmestystä aamun koittaessa — pieluksella olevaa tummaa pilveä, joka muuttui vaaleanruskeiksi hiuslaineiksi, poskia ja huulia, jotka näyttivät punertuvan kuin kukat päivän valjetessa, hänen povisopukkaansa, hänen ohimovaltimoaan.

Toisina aamuina Rellu-Wullyn kellonsoitto lähetti hänet Bell-tädin luo, joka antoi hänelle oman lämpöisen kuoppansa lakanain välissä, nousten itse ylös pukeutuakseen riuskasti päivän puuhia varten. »Makaa sinä vain siinä, kultaseni, ja nuku», sanoi hän, sitoen nuttujaan siroilla, tiukoilla solmuilla. »Sinä et kasva kauniiksi, suureksi, voimakkaaksi tytöksi, kuten Ailie-tätisi, jollet ota unen päästä kiinni silloin kuin saat. Aamu on vain minunlaisiani vanhoja eukkorahjuksia varten, joilla on tehtäviä täytettävänä ja jotka eivät nureksi niitä täyttäessään.»

Hän pakisi edelleen Nupulle pukeutuessaan, tuo kielevä tätönen, kaksi asiaa alinomaisena puheenaiheenaan — Skotlannin verrattomuus ja velvollisuutensa täyttämisen hyve. Ihminen, sanoi hän, tahtoi joskus kyllästyä tekemään yhtä ja samaa joka päivä, suorittamaan yhtenään samoja askareita, kuten huoneiden lämmitystä ja ruoanlaittoa ja siivousta, vaikka mieli halusi askaroida suurissa tehtävissä, jotka odottivat täyttämistään, mutta ei koskaan voinut tuntea mielihyvää, ennenkuin lähinnä oleva tehtävä oli suoritettu, vaikkapa se olisi ollut vain sukan parsiminen. Miksi Nuppu aikoi tulla isoksi kasvettuaan? Nuppu arveli, ettei hänestä tulisi mitään erityistä, ainoastaan lady. Niinpä kyllä, mutta ladyjenkin tuli tehdä jotakin järkevää; esimerkiksi Ailie — jos nyt ei tahdottu mennä kauemmaksi — hän olisi pystynyt vaikka liikettä johtamaan, vaikkakin hänen parsintansa oli kehnoa. Ladyllekään ei ollut mitään sen jalompaa kuin oman vuoteensa laittaminen; sitäpaitsi lääkärit sanoivat, että se oli erinomaisen kehittävää vartalolle.

Nuppu kyyhötti tätinsä peitteen alla, ainoastaan nenä ja kirkkaat mustat silmät näkyvissä kierteisen, puisen kynttiläjalan kannattaman kynttilän valossa, ja arveli, että rouva Molyneux oli joutuisin nainen töistä suoriutumaan, minkä hän oli nähnyt: hän ei muuta kuin huitaisi ne sivuile ja lähti ulos ostoksille tai murkinalle Jimin kanssa.

Surkutteleva katse harhaanjohdettua rouva Molyneux'tä kohtaan tuli Bellin silmiin, mutta Nupun läsnäollessa hän ei koskaan lausunut arvostelun sanaakaan noista amerikkalaisista. Hän sanoi vain, että Amerikka oli toista. Amerikka ei ollut Skotlanti. Ja Skotlanti ei ollut samaa kuin Englanti, vaikka monin paikoin sanottiin englantilaiseksi sellaistakin mikä oli skotlantilaista.

Jimin oli tapana sanoa, isästä puhuessaan, että skotlantilaiset olivat jonkinlaista ylhäisempää lajia englantilaisia.

Bell toivoi hartaasti, että saisi nähdä tuon miehen — hänen täytyi olla perin etevä!

Toisina aamuina taas lapsonen avasi hiljaa setänsä oven ja setä pelästyi kauheasti, huutaen: »Rosvoja, mutta sinä et saa mitään. Minulla on kello saappaissani ja rahat suussani.»

Nuppu hiipi hänen viereensä, ja noina varhaisina hetkinä alkoi hänen kasvatuksensa. Hän oppi Ailien tyyneyttä, tiedonhalua ja eteenpäinpyrkimystä, hän oppi Bellin käsityksiä velvollisuudesta ja uuden isänmaansa muinaista mainehikkuutta; sedältään hän oppi paljon asioita, joista vähäisin, mikä näytti nykyhetkellä hyödyttävän, oli Herran rukous latinaksi. Pater noster qui es in coelis — tämä ynnä joku satanen Trayner'in latinalaisia mietelauseita olikin miltei kaikki, mitä tuosta klassillisesta kielestä oli säilynyt asianajajan päässä opiskeluajoilta. Se oli aivan yhtä hyvä ja tehokas rukous englanninkielelläkin, myönsi hän, mutta jotenkuten, toisinaan, tuo kieli vanhuutensa vuoksi saattoi meidät lähempään yhteyteen alkuperäisen kanssa. Joinakin aamuina Nuppu hyräili hänelle entisessä kodissaan kuulemiansa neekerilauluja; ja jos setä oli hyvässä vireessä, lauloi hänkin jonkun virren Coleshill'in, French'in, Bangor'in tai Torwood'in sävelellä. Hänen lempisäveltäjänsä oli Torwood; siinä oli sellainen haikeus — sellainen haikeus! Tahi toisinaan jonkun »Mary Morison'in» tapaisen laulun.

»Mitä te kaksi siellä ylhäällä hyrisette?» huusi Bell portaiden juurelta. »Joka laulaa ennen aamiaista, se itkee ennen iltaa!»

»Eikö hän pidä laulamisesta aamuisin?» kysyi Nuppu kyyhöttäen setänsä vieressä, ja setä nauroi.

»On vanha taika — vanha taikausko», sanoi hän, »että on huono-onnista aloittaa päivä liian iloisesti. Tuon taikauskon alkuunpanija on varmaankin ollut lääkäri, mutta sinä ihmettelisit, jos tietäisit, kuinka monilla hyvillä ja säädyllisillä skotlantilaisilla, meidänlaisillamme jokapäiväisillä kunnon ihmisillä, on lapsuudestaan saakka sellainen käsitys mieleenjuurtuneena, niin etteivät he koskaan uskalla ynähtääkään ennenkuin päivä on jo pitkällä.»

»Hyväinen aika, kylläpä se Bell-täti on skotlantilainen!» sanoi Nuppu. »Niin isäkin oli. Hän lauloi kyllä milloin vain; hän lauloi vaikka hampaat olisivat menneet puhki; mutta hän oli oikein skotlantilainen muulla tavoin. Kerran hänellä oli yllään kiltit mennessään Caledonialaiselle klubille.»

»Minä en pidä kilt'iä», sanoi setä. »Se ei ole ihan välttämätön, paitsi jos on englantilainen ja on vuokrannut metsästysalueen Ylämaassa.»

»Bell-täti on kai oikea väärentämätön skotlantilainen!»

»Sitä ei käy kieltäminen», myönsi setä. »Hän on niin skotlantilainen, että pelkään hänen pitävän Jumalaakin omana maanmiehenään.»

Ja sitten olivat ne tunnit, jotka Ailie mielihalulla uhrasi Nupun tieteenmukaisemmalle opetukselle. Sivuhuone, jota kutsuttiin Danin lukuhuoneeksi, koska hän toisinaan otti siellä pienen unen päivällisen jälkeen, tuli kouluhuoneeksi. Siellä oli seinällä Mercatorin maailmankartta ynnä Europan kartta, mitkä jo luonnostaan antoivat paikalle oikean akateemisen näön. Kun oli varustettu mielikuvituksella, kartalla ja »Kulta-Aarteella», saattoi, Ailien sanojen mukaan, hankkia itselleen tietomäärän, joka veti vertoja, yliopistosivistykselle. He tekivät yhdessä pitkiä matkoja Mercatorin kartalla; näkivät ihmeellisiä paikkoja; värisivät napaseuduilla tai riutuivat päivänpaahteisilla aavikoilla, toisinaan ennenkuin Kate ehti soittaa aamiaiskelloa. Ei näyttänyt olevan ainoatakaan paikkaa maailmassa, josta tällä etevällä tädillä ei olisi ollut jotakin tietoa. Kuinka innokkaasti, he matkasivat mantereiden poikki, kuinka nerokkaasti he suunnittelivat matkareittejä! Jokien pituuksista, vuorien korkeuksista, vientimäärien arvoista ja kaikista vähäpätöisistä, muuntelevista seikoista, jotka turmelevat maantieteen suuren leikin monilta lapsiaivoilta, he eivät suuria piitanneet; he keräsivät matkoillaan ääniä, värejä, maisemia, ilmoja ja rotujen ulkonäköä. Millaisia seikkailuja heillä oli, kun he elefanttien ja tiikerien ahdistamina kiitivät yhdessä vilauksessa Bengalista Venetsian saarille ja näkivät meren vihreän liman sen vedestä kohoavien palatsien liepeissä! Niin, maailma on kokonaan avoinna mielikuvitusihmiselle. »Rakasta karttoja, niin et ole koskaan liian vanha tai liian köyhä matkustellaksesi», oli Ailien tunnuslause. Hän löysi sankarin tai sankarittaren jokaiselle kohdalle Mercatorin kartalla ja vartutti siten lasta jalossa ihailussa.

Luulette ehkä, että aina oli sama oppilas ja sama opettaja, mutta eipäs, he vaihtoivat toisinaan paikkoja. Jos Ailie opetti Nupulle omaa rakkauttansa lyriikkaan, jossa ihmiset ovat luoneet parhaimpansa haltioitumishetkillään, opasti Nuppu Ailie'a lukemaan Shakespeareään, ja suloiset olivat ne hetket, joita he yhdessä viettivät Ardennien metsässä tai Prosperon saarella.

Heidän oli hyvä olla silloin; hyvä oli olla naisen ja lapsen, ja he olivat onnelliset.

XI LUKU.

Mutta Dycet eivät koskaan oikein tienneet, kuinka suuri ja vakava tehtävä oli heille uskottu William-veljensä tyttären hoivaamisessa, ennenkuin he näkivät sen eräänä maaliskuun iltana kahdentoista pennyn-kynttilän valossa.

Lennox oli tullut sähköllä valaistusta maailmasta, ja viikkomääriksi riitti hänelle ihmettelyn ja huvin aihetta Daniel Dycen talouden paraffiinilampuissa. Hän oli varma, että ne olivat maailman vanhimmat valoneuvot — Aladdin-valot, jotka heijastuivat muinoin jalokiviluolien seinille — kunnes Kate tuona mainittuna iltana tuli keittiöön loppuviikon ostokset mukanaan. Oli myrskyinen vuodenaika — suurien tuulien aika; ikkunoissa vaikeroi, savupiipuissa nyyhkytti, ja katua vitsoi vihmasade. Bell, Ailie ja heidän veljensä istuivat arkihuoneessa äänettöminä, pelaten korttia puumiehen kanssa, ja Nuppu kyyrötti Tellu helmassaan vaatteenkuivaustelineen takana keittiölieden ääressä Shakespeare-nidos kädessä, lukien miltei henkeään pidätellen suurta, verratonta Macbethia.

»Varjelkoon, millainen ilma!» sanoi Kate. »Kattotiilet ja piipunhatut lentävät yhtenä tuiskeena! Varmaan ne ovat nyt ne päivänkarkausmyrskyt. Luulin, joka silmänräpäys viimeisen hetkeni tulleen. Oh, kaupungit, kaupungit! Odotahan kunnes pääsen takaisin Colonsayhin, en pidäkään kiirettä sieltä lähdöllä, sen saat uskoa.»

Hän heitti käärön keittiöpöydälle ja käänsi tuleen päin pyöreät ja punoittavat kasvonsa, joilla puhdas, vilvoittava sadevesi valui; tukka oli takkuisena ohimolla ja silmät säikkyivät nuoruuden ja seikkailun hohdetta — sillä toden sanoaksemme hän oli keimaillut ovella jonkun aikaa, sateesta huolimatta, jonkun ihailijan kanssa.

Nuppu oli sitä lajia lapsia, joiden sormet syyhyvät avaamattomien kääröjen läsnäollessa — yks kaks oli nuora aukaistu ostoskäärön ympäriltä.

»Kynttilöitä!» huusi hän. »Se on verratonta! Olen nähnyt niitä ikkunoissa. Mitä kummaa aiot tehdä kynttilöillä? Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kaksitoista — oo Laura, emmekö me ole suurenmoisia!»

»Mitäpä me niillä muuta teemme kuin poltamme?» sanoi Kate. »Me käytämme niitä pesutuvassa», ja sitten hän vaipui tuolille. »Herra armahtakoon, minä ihan kuolen!» huudahti hän eri äänilajissa, ja Nuppu katsahti taakseen ja näki Katen kasvojen äkkiä käyneen hyvin kalpeiksi.

»Oi, hyväinen aika! mikä sinulla on?» kysyi hän, suurin, viattomin, huolestunein silmin.

»Kipuja!» voihki Kate. »Kipuja sisällä ja päällä joka paikassa, ja puistatuksia pitkin selkärankaa. Oh, se on niin tuskallista kipua, varsinkin silloin kuin se on paha! Mutta älä — älä puhu sanaakaan emännälle; en minä vielä niin huono ole, ja ehkäpä se tulee paremmaksi.»

»Koeta särkypulveria», suositteli Nuppu. »Ja jos minä olisin sinun sijassasi, niin ottaisin heti paikalla ja lukisin rukouksen. Anna mennä nyt heti, niin minä en kuuntele.»

»Särkypulveria! — mitä ihmettä se särkypulveri on? En ole koskaan kuullutkaan sellaisesta. Ja ainoa rukous, jonka osaan, on 'Isä meidän' gaelinkielellä, eikä siinä ole mitään selkärangan kivuista. Ei, ei! Parasta olisi ottaa ruokalusikallinen jotakin kolmasti päivässä, samoinkuin silloin kuin tohtori laittoi minut reilaan Colonsayssa. Ehkäpä se on vain vilustumista, mutta ooh! minä olen niin suruissani, niin suruissani!» ja värin palatessa vähitellen poskille Kate itki hiljaa itsekseen, huojutellen ruumistaan keittiötuolilla. Näillä omituisilla hysteerisillä kohtauksilla hän toisinaan sai maksaa ylimielisyytensä poikien kanssa.

»Minä tiedän, mikä sinua vaivaa», sanoi Nuppu rivakasti, rouva Molyneux'n tapaan. »Sinulla on värveet. Siunatkoon sentään, sinua poloista raukkaa! Minä saan itsekin värveet, kun on tällainen ilta ja minä olen yksinäni. Värveet eivät ole hiukkaakaan hengenvaarallisia; ne voi ajaa pois häärimällä työssä tai rummuttamalla vanhaa pianoa tai lukemalla kertomusta tai leikkimällä olevansa joku toinen — — Kas, tosiaan, luulenpa, että voisinkin parantaa sinut tuossa tuokiossa näillä kahdellatoista kynttilällä, paljon paremmin kuin jos työntäisit lääkkeitä sisääsi.»

»En ole ikipäivänä syönyt ainoatakaan kynttilää», sanoi Kate, »puhumattakaan kahdestatoista, ja ennen kuolisin.»

»Pöllö!» huudahti Nuppu. »Puheestasi päättäen luulisi sinua nälistyneeksi eskimoksi. Enhän tahdokaan sinua syömään kynttilöitä. Odotahan hetkinen.» Hän juoksi kevyesti yläkertaan ja viipyi poissa kymmenen minuuttia.

Katen kasvot saivat värinsä takaisin; hän unohti värveensä sen odottavan mielentilan vaikutuksesta, jonka lapsi oli herättänyt. »Mutta onpas se etevä, tuo lapsi!» sanoi hän itsekseen, pyyhkien sadepisaroita ja kyyneliä kasvoiltaan ja alkaen nakerrella korppua. »Hän tietää yhtä paljon kuin kaksi pappia, eikä ole silti yhtään ylpeä. Kyllä hän vielä joskus tekee jotakin villittyä.»

Kun Nuppu palasi takaisin, hämmästytti hän palvelustyttöä ulkonäöllään, sillä hän oli pukeutunut, ensi kertaa Skotlannissa ollessaan, pitkään, ohueen, runsaspoimuiseen tanssipukuun, jossa eräs varieteelaulajatar, rouva Molyneux'n tuttavia, oli opettanut hänet tanssimaan.

»Eikös tämä ole sievä?» sanoi hän, sulkien keittiönoven, ja hänen kasvoillaan oli hehku ja liikkeissään ilme, joka sai hänet Katen silmissä näyttämään pieneltä naiselta. »Eikös tämä ole kiva? Älä seiso siinä kuin henkimenossa, vaan auta minua sytyttämään nämä kynttilät ramppivaloiksi. Tiesinhän, että nämä vanhat kynttilät kelpaisivat johonkin, heti kun ensi kerran näin ne; ne muistuttivat minulle jotakin, jota en oikein voinut muistaa — tekivät minut ikäänkuin iloiseksi, näetkös, aivan niinkuin olisin ollut teatteriin lähdössä. Ne ovat vain kynttilöitä, mutta niistä saa kaksitoista valoa yhtaikaa, ja nyt saat nähdä hauskaa.»

»Mitä kummaa sinä nyt aiot tehdä, tyttö?» kysyi Kate.

»Aion esittää Suurenmoisen Huviohjelman; aion olla Nykyajan Suurin Näyttämökykyjen Kokoomus, joka on parhaillaan kiertueella Keski-Lännen valtioissa. Olen mademoiselle Winifred Wallace, New Yorkin Madison-Square-teatterista, esiintyen täällä ehdottomasti vain yhtenä ainoana iltana. Olen koko seurue johtajineen, soittokuntineen ja kukkakimpunheittäjä poikineen. Hih! En olekaan niitä vähäisimpiä; sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin istua siinä vaivaisine värveinesi ja tuntea niiden sulavan pois. Sytyttäkäämme ramppivalot.»

Keittiön hyllyllä oli rivi vanhoja messinkisiä makuuhuoneen kynttiläjalkoja, joita nyttemmin harvoin käytettiin Dycen taloudessa, vaikka niiden kiilto oli Bell-neidin sydämenauvo. Lapsi kokosi helmansa, hyppäsi tuolille, ja otti ne alas Katen auttaessa. Hän pisti kynttilän kuhunkin ja järjesti ne puolipiiriin lattialle, sytytti sitten kynttilät ja asettui niiden taakse.

»Sammuta lamppu!» sanoi hän Katelle, teatterin tavallisella murhenäytelmä-äänellä.

»Vai niin, mutta sitä minä en tee», sanoi palvelustyttö. »Jos Bell-tätisi tulee sisään, niin — niin hän nylkee minut elävältä, kun annan sinun tehdä tuollaisia ilveitä hänen kynttilöillään. Sitäpaitsi sinä teet pian jotakin villittyä, jotakin hurjaa, ja minulla täytyy olla lamppu takanani, muuten menen järjiltäni.»

»Ihminen, sammuta lamppu!» toisti Nuppu, tähdäten käskevästi sormellaan, ja vavisten Kate väänsi alas seinälampun ja puhalsi sen lasiin juuri sillä tavalla, josta Bell-neiti oli häntä aina varoittanut. Hän hämmästyi sitä äkkimuutosta, minkä valon sammuttaminen sai aikaan — hän tunsi ikäänkuin jotakin epäjumalista ja noiduttua noissa hänen keittiönsä lattialla kaaressa lekottelevissa liekeissä, joita jokaista rapisevasta ikkunasta käyvä veto puhalsi sisäänpäin.

»Jos se on jotakin noituutta, joka sinulla on mielessä, niin et saa», sanoi Kate lujasti. »En ole koskaan nähnyt mitään tämänkaltaista sen jälkeen kuin se Pennylandin ämmä loihti kirouksen Colonsayn kauppiaan päälle, ja hänellä ei ollut kuin seitsemän kynttilää. Rakas kulta-Lennox, älä tee mitään villittyä, älä jatka sitä, sillä minua peloittaa niin että menen ihan sekaisin. Minä — minä taidan olla jo parempi; haukkasin vähän korppua; olen tosiaankin selvästi parempi; se oli vain vilustumisesta — ja kun se muudan poika tuolla ulkona koetti suudella minua.»

Nuppu ei ollut tietääkseenkään hänen puheistaan, vaan nosti hameensa liepeet ylös kädet ojolla ja alkoi liidellä viimeistä tanssia, minkä oli oppinut varieteetaiteilijattarelta, hyräillen hiljaa itsekseen siihen sopivaa säveltä. Kynttilät valaisivat lämpimästi hänen kaulaansa, korviaan, ylös suunnattuja sieraimiaan; hänen otsansa oli ylhäällä varjossa. Ensin hän kohosi varpailleen ja hipsutteli jalkojaan lattiapaasilla, sitten taivutti ja kaarratti pikku vartaloaan, joka näytti leijuvan ilmassa. Valkoiset silkkipoimut leyhyivät hänen yllään ja ympärillään kuin siivet, joiden sulkien huiske ei synnyttänyt ääntä, tai kiertyivät kuin merisimpukan poimut, kohoten karehtivina hänen nilkoistaan ja paisuen laajoiksi, rengasmaisiksi aalloiksi hänen päänsä yläpuolella, näytellen häntä vilahduksitta, kuin jotakin saturantamien vaahdosta syntynyttä, myrskytuulia hallitsevaa keijukaista. Ah, kuinka monta kertaa näinkään hänen tanssivan juuri samalla tavalla iloisina lapsuuspäivinään, ennenkuin viisauden ja harkinnan jäähdyttävä henkäys puhalsi hänen tielleen; hän oli ruumiiton intohimo, toteutunut haave, onnekas aamuajatus, auer, kukkien tuoksu, sillä hänen pukunsa oli säilytetty lavendelissa. Hän oli kevään keijunen, sellaisena kuin olen tuntenut hänet ammoin metsiköissä tai nähnyt kuvissa tai kuullut lauluissa; hän oli hurmaus, hän oli unelma.

Koira murahti hämmästyksestä ja laskeutui sitten pitkälleen liesimatolle, kuono käpälien välissä, silmät tähdättyinä Nuppuun. »Et saa», sanoi Kate surkeana. »En ainakaan kestä sitä kauan, sillä ei ole kaunista pitää tuollaista peliä kristityssä talossa. Minä en ole koskaan eläessäni tehnyt tuollaista.»

»Jokaisen liikkeen tulee olla taulu», sanoi lapsi tanssien yhä edelleen, tuulen möyrytessä ulkona bassoa hänen hiljaiseen hyräilyynsä. Hänen venyvät laskoksensa liehuivat korkealla, kunnes hän näytti ihmeen suurelta ja Katen mielikuvituksessa olisi ylettynyt koskettamaan matalaan kattoon; sitten hän vaipui, vaipui, vaipui, kunnes hänen otsansa kosketti lattiaan ja hän oli kuin lakastunut kukkanen, jonka terälehtiä tuuli ei enää häilytä, jonka lehvillä sadepisarat eivät enää kiiltele. Oli kuin hän olisi kuihtunut ja kuollut siihen, ja Kate päästi pienen kirkaisun, joka kantautui kortinpelaajien korviin arkihuoneeseen.

»Hss! mikä ääni se oli?» sanoi Ailie, kohottaen päätään.

»Kukaties se oli Kate, joka tömisti keittiön lattian poikki gaelinkielellä», sanoi Dan Dyce, työntäen silmälasit otsalleen.

»Tuuli vain, ei mitään muuta», sanoi Bell. »Minkä sanoittekaan olevan valtin?» — sillä sellainen hän oli pelatessaan.

»Ei se ollut tuulen ääntä, se oli huuto; ihan varmasti kuulin huudon. Eihän vain lapsukaiselle ole mitään tapahtunut», sanoi Ailie tykyttävin sydämin, viskasi korttinsa pöydälle ja meni ulos. Hän palasi melkein samassa takaisin, kasvot ilmaisten kiihtymystä, ääni vaatien hiljaisuutta.

»Ei ihmeellisempää!» sanoi hän. »Tulkaahan tännepäin, hyvät ihmiset, välikköön.»

He nousivat ja seurasivat häntä. Välikkö oli pilkkoisen pimeä. Sen puoliavoimesta keittiöön vievästä ovesta he näkivät lapsensa kynttilöiden puolipiirissä, vaikkei tämä voinut nähdä heitä, enempää kuin Katekään, jonka tuoli oli toisaalle. He seisoivat ääneti katsellen omituista näytöstä, kukin erilaisin tuntein, mutta kaikki lumoutuneina, sillä he kuuluivat rauhalliseen, vanhaan, puolimaalaiseen maailmaan, joka elää alati todellisuuksien parissa ja harvoin näkee intohimoja jäljiteltävän.

Nuppu oli noussut, tumma tukkansa näyttäen luonnottoman mustalta hänen otsallaan, ja tanssinsa lopetettuaan hän seisoi kääntyneenä koiraan ja palvelustyttöön päin, ainoaan yleisöön, jonka läsnäolosta hän oli tietoinen.

»Mitä vielä!» sanoi Kate, tuntien helpotusta, kun kaikki näytti nyt olevan ohi. »Tuo ei nyt ollut paljon mitään tanssiksi; olisitpa nähnyt tanssittavan Gillie-Callum'ia Colonsayssa! Siellä on muudan niin väkevä tanssija, että lankut alla katkeavat.»

Nuppu katsoi häneen, eikä kuitenkaan aivan häneen, vaan hänen lävitseen, palavin silmin.

»Hyst!» sanoi hän vavisten. »Etkö kuule mitään?» ja samalla hetkellä kuului korkealta kaupungin yläpuolelta villihanhien raakuntaa.

»Muka nyt jotakin, hanhet vain!» sanoi Kate, jonka veri oli silmänräpäykseksi jähmettynyt. Sade pieksi katua kuin luudalla, katuojat lorisivat, ikkunaluukut kolkkuivat, korkealla talojen yläpuolella kuului lentävien hanhien huuto.

»Oo, vaiti, ihminen, vaiti!» rukoili lapsi, kädet korvillaan, kyyristäen itseään.

»Hanhiahan ne vain ovat. Kuinka sinä säikäytit minua!» sanoi palvelustyttö jälleen.

»Ei, ei», sanoi Nuppu.

        »Ma luulin äänen kuulleeni, mi huusi:
        'Herätkää! Macbeth unen murhaa!' — unen,
        Tuon viattoman, joka huolten vyhdet
        Sekavat suorii…
        Työn raittiin peson, sielunhaavain voiteen,
        Tuon luonnon toisen atrian
        ja parhaan Elämän juhlaruoan —»

»Mitä sinä tarkoitat?» huusi Kate.

»'Herätkää!' huuto kautta linnan kaikui. Glamis unen murhas, ja senvuoks ei Cawdor unt' enää saa, unt' ei Macbeth saa enää.»

Lapsi täytti jokaisen lauseen jäljitellyllä intohimolla; hän oli nähnyt näyteltävän tuon osan. Hänen esityksensä ei tosin ollut mikään suurenmoinen. Jotkut sanat lausuttiin omituisesti silpoutuneina; mutta hän oli vain lapsi, ja hänellä oli enemmän kuin tavallinen lapsen hallitsema määrä intohimoa — hänellä oli tunnetta, hänellä oli sydäntä.