Nuppu

»En voi katsella sinua!» huudahti Kate. »Sinä et ole miellyttävä, mutta oi! sinä olet — sinä olet majesteetillinen! Mitään tuollaista ei ollut koskaan saarilla.»

Pimeässä välikössä Bell itki hiljaa itsekseen, tuntien jollakintavoin synnilliseksi tuon näyttelemisen lauantai-iltana; hänen veljensä piti lujasti kiinni hänen käsivarrestaan. Ailie tunsi epämääräistä levottomuutta ja tyytymättömyyttä itseensä, mikä vivahti kateuteen ja häpeään.

»Olkaa hyvä ja kootkaa kukkakimput», sanoi lapsi, istuutuen lattialle polvet pystyssä hameen poimujen alla. »Ovatko värveet nyt poissa?»

»Se teki minulle melko lailla hyvää, tuo tanssiminen», sanoi Kate.
»Sepititkö sinä itse nuo sanat Macbethista ja unesta?»

»Sepitin», sanoi Nuppu, mutta katui sitten. »En vainkaan», hän lisäsi kiireesti, »minä narrasin; hyvä Jumala, anna minulle vilpitön kieli. Ne on tehnyt Shakespeare — vanha Will-kulta!»

»Olen varma, etten ole koskaan ennen eläessäni kuullut siitä miehestä; mutta hän on varmasti ollut paha mies.»

»Oi, Kate, sinä olet viaton kuin vastasyntynyt vasikka», sanoi Nuppu. »Hän oli Suuri! Hän syntyi Stradford-on-Avonissa köyhänä poikana ja meni Lontooseen ja piteli hevosia teatterin ovella ja kirjoitti sitten näytelmiä niin suurenmoisia, että vain parhaat näyttelijät voivat niitä esittää. Hän oli — hän oli suuri ei vain yhden aikakauden, vaan kaikkien aikojen silmissä.»

Hän oli lainannut lauseet samoinkuin esitystavankin Ailie-tädin luennoista, joka hymyili itsekseen välikön pimeydessä kuullessaan itseään noin liukkaasti toistettavan.

»Oi, minusta olisi ihanaa näytellä Rosalindaa», jatkoi lapsi. »Minusta olisi ihanaa näytellä kaikkia. Sittenkuin minusta tulee iso ihminen ja oikea Winifred Wallace, kierrän ympäri maailmaa ja ajan pois värveet ihmisistä juuri niinkuin ajoin sinustakin, Kate, ja he rakastavat minua; ja minä panen heidät oikein hyvälle tuulelle, ja toisinaan itkemään — siltä sekin on kaunista. En lepää koskaan, vaan kierrän yhä ja yhä vain; ja joka paikassa ihmiset tulevat tuntemaan minut — pienissä syrjäkaupungeissakin, missä tavallisesti eivät käy mitkään oikeat seurueet, ainoastaan neekeri-ilveilijät, sillä juuri sellaisilla seuduilla värveet ovat pahimmat tarttumaan. Minä menen sinne ja näyttelen ilmaiseksi, ainoastaan näyttääkseni heille, millainen kultainen sielu Rosalinda oli. Minä tahtoisin kasvaa joutuin, joutuin! Minä tahtoisin tulla suureksi kuin Ailie-täti, ja suloiseksi kuin herttainen Ailie-täti, ja eteväksi kuin kultainen, kultainen Ailie-täti.»

»Onhan hän iso kyllä ja komea kyllä, ja eteväkin kyllä joissakin asioissa», sanoi palvelustyttö; »mutta osaako hän ommella niinkuin sisarensa? — sanopas se!»

»Ommella!» huudahti lapsi kulmat rypyssä. »Minä vihaan ompelemista. Luulen, että Ailie-täti on samanlainen kuin minäkin ja tuntee pahoinvointia aloittaessaan palletta ja nähdessään kuinka pitkä se on, ja on mentävä koko matka loppuun asti pienillä pistoilla.»

»Totta, se on ihan totta», kuiskasi Ailie välikössä, ja hän vapisi. Hän kertoi minulle myöhemmin miltä hänestä tuntui — kuinka hän silloin oli vakuutettu siitä, että häneltä olivat otolliset vuodet menneet ohi, ne kultaiset vuodet, jotka olivat kuluneet tuossa pikkukaupungissa ilman että hänellä oli ollut tilaisuutta käyttää hyväkseen niiden tarjoamia mahdollisuuksia. Hän kertoi minulle siinä paikassa tehneensä päätöksen, että ainakin tämä lapsi saisi vapaasti kehittyä.

Nuppu hivuttautui ramppivalojensa kehän päähän ja puhalsi kynttilät sammuksiin yksitellen. Viimeisen hän jätti palamaan hiukan pitemmäksi aikaa ja lattialla kyyhöttäen tuijotti sen liekkiin suurin, haaveksivin silmin, ikäänkuin olisi lukenut siitä jotakin.

»Se on nyt lopussa», kuiskasi Dan Dyce sisarilleen, ja pannen kätensä heidän hartioilleen johti heidät takaisin arkihuoneeseen.

XII LUKU.

Hän oli oikullinen, hän oli kiihkeä, toisinaan rajukin. Hän ei ollut sitä lajia, jota Kyyhkysten koulussa olisi voitu sanoa hyväksi lapseksi, sillä kaikki hänen syntinsä olivat julki nähtävillä, eikä hän tuntenut pelkoa eikä häijyä viekkautta; hänen sielunsa oli täysin avoin kaikille paitsi Katelle, ja siinäkin oli vikana kunnon Katen typeryys. Mutta usein täytyi Bell-neidin vaikeroida rikkomuksia, jotka itsessään olivat melkein viattomia, mutta kuitenkin niin kamalan sopimattomia kristitylle lapselle, kuten silloin kuin Nuppu vietti yhden iltapuolen teltassa mustalaislasten kanssa, vaihtoi vaatteita heidän kanssaan voidakseen paremmin näytellä mustalaisen osaa, ja nosti metelin, kun ei saanut lupaa tuoda heitä luokseen teelle. Tai kun hän kysyi lady Annelta tämän ollessa Dycellä myyjäislahjojen keruulla, oliko häntä milloinkaan kosittu. Oli Jumalan onni, että lady Annea oli kosittu juuri sillä viikolla, ja hän oli ylen mielissään saadessaan sanoa sen ja ilmoittaa antaneensa myöntävän vastauksen.

»Siis te olette päässyt huolesta», sanoi Nuppu vakavasti. »Tätä meidän Kateämme ei vielä ole kosittu, vaikka minä luulen hänen olevan alamäen puolella kolmeakymmentä. On varmaan kauheaa olla niin vanha — niin vanha kuin sammalkanto, eikä minkäänlaista kavaljeeria rakastamassa. Sen täytyy olla tuskallista.»

Lady Anne katsahti Dycen sisaruksiin, ja lapsi huomasi sen ja punastui.

»Oh, Bell-täti!» sanoi hän nopeasti. »Bell-tädillä oli joukoittain kavaljeereja, jotka kaikki olivat kuolemaisillaan halusta naida hänet, mutta hän näytti heille kylmää kylkeä ja sanoi, että hänen täytyi pysyä Dan-sedän luona. Siinä hän teki hyvin jalosti, niinhän?»

»Niin kylläkin!» myönsi lady Anne kovasti häpeissään.

»Ja Ailie-täti ei ole alamäen puolella kolmeakymmentä», jatkoi Nuppu, tahtoen antaa täyden hyvityksen. »Hän on vielä niin nuori, että hän rakastaa nukkeja.»

Bell otti ojentaakseen häntä tästä kamalasta käyttäytymisestä. »Sinä olet ihan hirveä, Lennox», sanoi hän ensimmäisessä soveliaassa tilaisuudessa. »Sinun kaltaisesi lapsen ei pidä puhua kavaljeereista ja rakastamisista ja kosimisista ja muista sellaisista typeryyksistä — se on suorastaan naurettavaa.»

»Hyväinen aika, minä luulin että rakkaus on suurinta ja jalointa mitä on!» huudahti Nuppu kovasti hämmästyneenä. »Siitähän puhutaan kaikissa kirjoissa, niissä tuskin puhutaan mistään muusta, paitsi kun joku on murhattu ja lukija tietää, että murhaaja on se ainoa henkilö, jota ei epäile. Ihan totta, täti, minä luulin että se on suurinta ja jalointa!»

»Niin se onkin, kultaseni», sanoi Ailie. »On hyvin vähän mitään muuta koko maailmassa, paitsi — paitsi lapset», ja hän sulki veljentyttärensä syliinsä. »Se on suurinta ja jalointa; se on tehnyt lady Annen kauniimmaksi kuin hän on koskaan ennen elämässään ollut, se on tehnyt hänet älykkäämmäksi, nöyremmäksi, lempeämmäksi, ystävällisemmäksi. Jumala häntä siunatkoon, minä toivon että hän tulisi onnelliseksi.»

»Mutta se oli hyvin väärin tehty; sinä tahallasi narrasit, kun puhuit siitä, että minulla muka on ollut joukoittain kosijoita aikoinani», sanoi Bell-täti. »Ethän sinä tiennyt, onko minulla ollut vai ei.»

Nuppu katsoi häneen ja näki punoituksen hänen kasvoillaan. »Minun mielestäni», sanoi hän, »on kavaljeerien silloin täytynyt olla hyvin tyhmiä. Mutta luulen, että on sentään ollut yksi, Bell-täti, vaikka sinä olet unohtanut hänet kokonaan.» Ja silloin Bell-täti riensi kiireesti pois huoneesta sillä tekosyyllä, että kuuli muka padan kuohuvan yli, ja Ailie kertoi matalalla äänellä veljentyttärelleen tarinan Bellin sulhasesta, joka oli hukkunut syvälle Intianmereen.

Monta päivää senjälkeen lapsi oli erittäin hellä vanhemmalle tädilleen ja teki kapteeni James Murray-vainajasta loistavan silosäkeisen runon, jota Bell ei saanut koskaan nähdä, mutta jonka Ailie talletti aarteena. Monta päivää hän oli enkelimäisen hyvä. Hänen kiivastuksensa eivät koskaan kohonneet kiehumapisteeseen. Hänen kapinansa paloivat loppuun hänen povessaan. Uljaasti hän ponnisteli jakolaskun ja kieliopin kimpussa, joita hän inhosi; säyseästi hän otti vastaan moitteita tahrautuneista vihoista ja hävettävän väärinkirjoitetuista sanoista Dan-sedän lukuhuoneessa. Tuo rakkaus, jota hän oli pitänyt pelkkänä huvina, ikäänkuin ostoksilla-käyntinä Chicagossa, sai jollakin tavoin uuden muodon hänen sielussaan — siitä tuli arvokas ja juhlallinen asia, samantapainen kuin Dan-sedän raamatunselitykset, kun hän hartaushetkillä arkihuoneessa sunnuntai-illoin vei kuulijakuntansa erämaan läpi luvattuun maahan, ja autiolla kadulla kajahteli pormestarin avoimesta akkunasta kuuluva kotoinen virrenveisuu. Hän ei voinut arvata — kuinka lapsi olisi voinutkaan? — että rakkautta on monenlaista. Hän luuli, että oli vain yhtä rakkautta koko maailmassa — samaa, jota hän tunsi useampiin asioihin — iloa ja mielihyvää asioista sellaisina kuin ne olivat. Ja kuitenkin hän toisinaan kirjoja lukiessaan näki välähdyksiä rakkauden hirmusta ja mahdista, kuten Othellon ja Amy Robsartin tarinoista, ja alkoi toivoa että hänellä itselläänkin olisi rakastaja. Hän ajatteli ensin Dan-setää; mutta setä ei voinut koskaan olla vakava eikä hän ollut koskaan kuullut hänen huokaavan — hänestä puuttui kaukaisuutta, salaperäisyyttä. Hän kaipasi rakastajaa, joka ajaisi lumivalkoisella ratsulla, prinssiä, jonka kauneus voittaisi kaikki muut, kuten Ailie-tädin vanhoissa skotlantilaisissa lauluissa; eikä hän voinut kuvitella Dan-setää silmälaseineen ratsastamassa minkäänlaisella ratsulla, vaikka hänestä tuntuikin, että olisi mieluista, jos Dan-setä olisi hänen luonaan silloin kuin oikea prinssikin olisi.

Pidättekö epätodennäköisenä, että tällä lapsella oli tuollaisia haaveita? Ah, silloin ette ole hänen lajiaan, tahi olette unohtanut. Hän ei unohtanut sitä koskaan. Monet kerrat myöhempinä vuosina hän kertoi minulle, kuinka hän ullakkokamarissaan, Tellun kyyhöttäessä hänen jalkojensa juuressa, loihti esiin tuon lumivalkoisella ratsulla ratsastavan nuorukaisen, ei niin paljon tämän itsensä tähden, vaan siksi että hän voisi näytellä rakastetun osaa. Ja noissa haaveissaan hän oli pitkä ja solakka, joskus ylpeä, halveksiva, haavoittaen poloista prinssiä tuimin sanoin ja kylmin katsein; tai oli hän hiljainen ja kaihoava, purkaen sydämensä tunteet huokauksiksi katsellessaan haaveprinssinsä lemmenlahjoja, makeisia ja P. & A. MacGlashan'in pennyn-torttuja. Hän käyskenteli hänen kanssaan lumotuissa puutarhoissa; he purjehtivat illoin yli tyynien, kuutamoisten merien, ja hän soitti luuttua. Hän ei tiennyt, minkä näköinen luuttu oli; mutta se oli lemmen soitin ja sillä oli hyväilevä ääni, niinkuin alttohuilulla kaupungin soittokunnassa.

Mutta tietystikään ei mikään satuprinssi tullut kosimaan Daniel Dycen pientä veljentytärtä, vaikka seudulla olikin miehiä — elähtäneitä ja kaljupäitä, naimisissa-olevien tytärten isiä — jotka koettivat ostaa häneltä suukkosia kuuspennysillä ja makeisilla, ja vihdoin hän sai ikäänkuin toisen puolesta tuntea lemmen iloja hoitelemalla Katen asioita.

Katella oli monta kosiskelijaa — siinähän onkin hänen säätyistensä lohtu. He pitivät hänestä siksi, että hän oli iloinen ja pullea, hymyili hivelevästi ja puhui pehmeällä gaelinkieleen vivahtavalla korostuksella, joka oikealla tavalla ja oikealla ajalla käytettynä on mitä tehokkain sydämien murtaja. Hän kiersi ne kaikki pikkusormensa ympäri, ja Nuppu tuli pian huomaamaan tämän sekä älyämään, ettei Kate ollut vielä likimainkaan alamäen puolella kolmeakymmentä. Mutta Katenäkin oli haaveensa — hän haaveili jostakin utuisesta toiveittensa nuorukaisesta, jolla oli lyhyt, kähärä tukka, messinkinappinen nuttu ja joka lemahti suloisesti tervalta — ollen jossakin toimessa jollakin huvipurrella. Hän oli varustanut hänet nimellä Charles. Hän loi hänet piirteistä, jotka olivat peräisin laitureilla vilahdukselta nähdyistä merimiehistä ja halpahintaisista vihkoromaaneista.

Eräänä arki-iltana, kun Nuppu tuli keittiöön, tapasi hän Katen pyhävaatteissaan taistelemassa pärskyvän kynän kanssa.

»Onko sinullakin kirjoitusharjoituksia?» kysyi lapsi. »Sinä paha Kate! tuossahan on kauhea tahra. Hieno nainen ei tee tahroja.»

»Ei se ole minun syyni, se on tuon riivatun kynän syy, ja sitäpaitsi minä en ole hieno nainen», sanoi Kate, nuolaisten viimeistä tahraa kielellään ja irvistäen. »Millä tavalla sinä tavaat 'weather'?»

»W-e-t-h-e-r», sanoi Nuppu. »Ainakin luulen, että se on niin; mutta taitaa olla parasta, että juoksen kysymään Ailie-tädiltä — hän on ihan mestari tavaamaan.»

»Vai niin, mutta sitä sinä et saa tehdä», huusi Kate hätääntyneenä ja punastuen. »Sitä et saa tehdä, Lennox, sillä — minä kirjoitan Charlesille.»

»Rakkauskirjettä! Oh, jopas sain sinut kiinni täysine lastillesi!» huudahti Nuppu ihastuksissaan. »Mutta mitä sinä teet noilla pyhävaatteillasi?»

»Minun tekee mieleni panna pyhävaatteet ylleni, kun kirjoitan Charlesille», sanoi Kate hiukan hämillään. »Onko se sinusta jollakin lailla hupsua?»

»Ei ollenkaan hupsua, se on oikein hieno keksintö; juuri niin minäkin teen, kun kirjoitan rakkauskirjeitä, sillä se saa minut tuntemaan itseni jollakin tavoin suuremmaksi. Ihan samoin on runoilemisen laita; minä en suorastaan voi tehdä kunnollista runoa, jollei minulla ole sievä puku ylläni ja puhtaat kädet.»

»Sinäkö kirjoitat rakkauskirjeitä!» sanoi Kate hämmästyneenä.

»Niin, sinä vaivainen sieluparka!» vastasi Nuppu. »Eikä siinä ole mitään ulvomista. Olen kirjoittanut kymmenittäin rakkauskirjeitä pysähtymättä hengähtämäänkään. Seis, seis!» keskeytti hän itsensä, ja huoahti pienen sisällisen rukouksen. »Tarkoitan, että kirjoitan niitä — olen kirjoittavinani niitä — mielikuvituksissani.» Mutta tämä rajoitus ei muuttanut asiaa Katen käsityksissä.

»Silloinpa sinun pitäisi auttaa minua tämän kirjoittamisessa», sanoi hän epätoivoisena. »Kaikki kauniit sanat ovat niin vaikeita tavata, ja tämä kynä on niin kehno.»

»Kaikki kynät ovat kehnoja; ne ovat kaikki riivattuja», sanoi Nuppu pitkäaikaisen kokemuksen nojalla. »Mutta hyvin mielelläni autan sinua tuon kirjeen kirjoittamisessa. Annahan kun katson — uhhuh! tämä on kauhean huonoa, Kate. En saa siitä selvää juuri ollenkaan.»

»Kyllä varmasti en saa siitä selvää itsekään», sanoi Kate surullisena.

»Miten ihmeessä luulet sitten Charlesin saavan siitä selvän?» kysyi
Nuppu.

»Oh, hän on parempi kirjamies kuin minä», sanoi Kate levollisesti.
»Mutta voisithan sinä kirjoittaa tämän minun puolestasi.»

Nuppu pesi kätensä, veti tuolin keittiöpöydän eteen, heitti tukkansa taaksepäin silmiltään ja ryhtyi innokkaasti rakkauskirjeenkirjoittajan virkaan. »Mitä minä sanon hänelle?» kysyi hän.

»Rakas, rakas Charles», sanoi Kate, ollen selvillä ainakin niin pitkälle.

»Armahin Charlesini», paransi Nuppu, ja se pantiin paperille sanelijan suostumuksella.

»Minä voin hyvin ja minulla on paljon hommaa», esitti Kate mietittyään. »Ilmat ovat täällä erinomaiset tällä haavaa, ja se on hyvä asia, kun maamiehet tekevät heinää.»

Nuppu ojentautui suoraksi tuolillaan ja töllötti häneen hämmästyneenä. »Oletko varma, että tämä on Charlesille?» kysyi hän. »Voisithan yhtä hyvin kutsua häntä Maijuksi ja puhua vaatteista. Hyväinen aika, täytyyhän sinun toki sanoa hänelle, kuinka kovasti rakastat häntä.»

»Oh, en oikein mielelläni tahtoisi», sanoi Kate hämillään. »Se kuulostaa niin — julkealta ja häpeämättömältä, englanniksi sanottuna ja paperille kirjoitettuna. Mutta tee niinkuin tahdot; kirjoita mitä haluat, niin minä kastan sinulle kynää.»

Nuppu ei siekaillut käyttämästä tilaisuutta. Puoli tuntia hän istui keittiöpöydän ääressä ja etsi päänsä puhki soveliaita sanoja Katen hellien tunteiden ilmaisemiseksi. Kerran pari Kate kysyi, mitä hän kirjoitti, mutta ei saanut muuta vastausta kuin: »Älä huolehdi, Kate. Tästä syntyy jotakin.» Kirjeessä oli tahroja ja raaputuksia, mutta jotenkin tämän näköinen oli epistola valmiina:

»Armahin Charlesini! Kirjoitan tämän kirjeen antaakseni sinulle tietää, kuinka kovasti todella rakastan sinua. Oi Charles-kulta, sinä olet sydämeni ilo. Minä ajattelen sinua niin usein, usein, että ihan sydäntäni viiltää. Täällä on ihana ilma tällä haavaa. Nyt kerron sinulle kilpakisoista. Ne pidettiin eräässä läheisessä puistossa perjantaina ja niissä oli seitsemäntoista kaunista tanssia. Siellä tanssittiin ihan katketakseen. Yksi heistä oli ylhäinen nuorukainen. Hän oli oikeutta myöten prinssi, lumottu seitsemäksi vuodeksi. Kun hän tanssi, niin katso, hän oli kaikkien katsojain ihastus. Voi poloista poikaa! Kun sanon voi poloista, niin tarkoitan, että oli niin surullista olla niin lumottu nuoruutensa kukoistuksessa. Hän katsoi minuun niin kaihoisasti tanssiessaan, ja minä olin niin iloinen. Oli ihan kuin olisin nähnyt taivaan. Rakas Charles, nyt kerron sinulle itsestäni. Olen useimmiten täynnä hyvyyttä, sillä Jumala rakastaa hyviä ihmisiä. Mutta toisinaan en ole hyvä, ja minä olen niin kiukkuinen kuin villisika, jolloin minun täytyy rukoilla että muuttuisin paremmaksi. Se tanssija-nuorukainen rakastaa minua todella ihan kuollakseen. Hän suuteli kättäni ja nousi nopeasti uljaalle ratsulleen ja ajoi pois hurjaa laukkaa. Ah, tosi rakkauden tie ei ole koskaan ollut tasainen. Ehkä hän katuu vieraan maan kentällä. Rakkahin Charles — armahimpani — minun on nyt kerrottava sinulle, että minua koulutetaan oikeaan asemaani elämässä. Minä opin maantietoa ja kirjoitusta oikeiden pilkkujen kanssa, ja jakolaskua ja konjunktiivejä, joita inhoan. Mutta opettajani, suloinen lady nimeltä miss Alison Dyce, sanoo että ne ovat kaikki todella sivistäviä. Oi minä ikävöin, ikävöin, eikä hän tule. Tämä tarkoittaa sinua, Charles-kulta, oma armaani. — Sydän-lemmittysi

Kate MacNeill.»

»Onko se hyvä?» kysyi Nuppu huolekkaasti.

»Kyllä, ainakin se menee mukiin mainiosti», sanoi Kate sillä ylämaalais-kohteliaisuudella, joka on usein niin epäedullista liikeasioissa. »Siinä ei ole paljoa hänestä itsestään, mutta oh! kyllä se menee mukiin. Se on niin soma kirje kuin konsaan olen nähnyt: rivit menevät kaikki niin suoraan.»

»Mutta siinä on tahroja», sanoi Nuppu pahoitellen. »Ei saisi olla tahroja oikeassa rakkauskirjeessä.»

»Mitä vielä! Pane vain risti jokaisen viereen ja kirjoita: 'Tämä on suukkonen'», sanoi Kate, jolla varmaan oli jonkunverran entistä kokemusta. »Sinä et muistanut kysyä häneltä, miten hänen terveytensä laita on tällä haavaa.»

Nuppu täydensi kirjeen ohjeiden mukaan. »Nyt kotelo», sanoi hän.

»Minä kirjoitan itse osoitteen», sanoi Kate hämmentyneenä. »Hän luulisi varmasti, että joku toinen on sen lukenut, jos ei osoite olisi minun käsialallani» — merkillinen tekosyy, jonka järjettömyys jäi lapselta huomaamatta. Niinpä Kate pisti kirjeen pyhäpukunsa poveen sydäntään vasten, missä ainoa Charles toistaiseksi asui. Ajattelen toisinaan, että siihen paikkaan meidän kaikkien tulisi sijoittaa ja tallettaa rakkauskirjeemme, sillä asianomainen poika ja neito ovat, sellaisina kuin me pakostakin heidät kuvittelemme, yhtä olemattomat kuin Kate-paran Charles.

Kului kaksi päivää. Monta kertaa noina kahtena päivänä tuli Nuppu innokkaana kysymään, eikö Charlesilta ollut vielä tullut vastausta. Joka kerta Colonsayn tyttö punastui ja sanoi alakuloisena, ettei ollut tullut yhtä ainoata kynäpiirrosta. »Hän on kai merellä», selitti hän vihdoin, »ja kaukana postitoimistosta. Odotahan, kunnes hän pääsee lähelle postitoimistoa; saatpa nähdä silloin, kuinka hienon kirjeen minä saan.»

»En tiennyt hänen olevan merimiehen», sanoi Nuppu, »Luulin hänen olevan ylämaalaisen päällikön tai ritarin, tai jotakin sinnepäin. Jos olisin tiennyt hänen olevan merimiehen, olisin tehnyt kirjeestä toisenlaisen. Olisin ladannut sen suuta myöten täyteen roskailmaa ja sanonut, kuinka huolissani ja murheissani minä olin — nimittäin sinä, Kate — kun viruin öisin valveilla ajatellen häntä kuohuvilla aalloilla. Onko hän kapteeni?»

»On», sanoi Kate epäröimättä. »Täysi kapteeni kesäaikaan. Talvella hän oleskelee kotona ja auttaa äitiään maatöissä. Ei hisahdustakaan tädeillesi Charlesista, Lennox-kulta», lisäsi hän huolissaan. »He ovat — he ovat niin tuiki tarkkoja!»

»Minun mielestäni sinä et ole ollenkaan tosi uskollinen rakastaja», sanoi Nuppu, muistellen monia kohtauksia keittiön ikkunassa ja pihaovella. »Ajattelehan, kuinka sinä pidät silmäpeliä postinkantajan ja teurastajan rengin ja tuhkaherran kanssa. Mitähän Charles sanoisi?»

»Vielä mitä! Minähän vehtaan heidän kanssaan vain ajankuluksi», selitti Kate. »Se on vain huvitusta. Kun menen naimisiin, teen sen oman mieleni mukaan, ja se mies, jonka tahdon ottaa, on Charles.»

»Mikä hänen laivansa nimi on?» kysyi lapsi.

»Hyvä Toivo», sanoi Kate, joka oli tuntenut sen nimisen purren Colonsayssa. »Kaunis laiva, kaksi keltaista savupiippua ja liput mastonnokissa.»

»Sehän on hienoa ja komeaa!» sanoi Nuppu. »Laivalla New-Yorkista tullessamme oli herra, joka rakasti minua ihan kuollakseen ja tuppasi minut täyteen makeisia. Hän ei ollut kapteeni, mutta hänellä oli kultakaluunoita joka paikassa ja hänen nimensä oli George Sibley Puukhollari. Hän lupasi naida minut sittenkuin tulisin kuuluisaksi, mutta minä luulen, että herra G. S. Puukhollari unohtaa minut mielestään.»

»Sellainen tapa niillä on kaikilla», sanoi Kate.

»En ole sitten millänikään», sanoi Nuppu. »Ei mitään hätää minulla; minä en potki.»

<tb>

Seuraavana päivänä tarjoiltiin aamiaista Dycellä varsin huolimattomasti, sillä Katellä oli hurja halu päästä lukemaan kirjettä, jonka posti oli tuonut, ja kun hän avasi sen, oli Nuppu hänen olkansa takana, kuinkas muuten. Se kuului näin:

/# »Rakkakin Kate! Minä rakastan sinua vilpittömästi ja ajattelen sinua melkein aina. Jumalan kiitos me pelastuimme kaikki. Nyt minä kerron sinulle haaksirikosta. Aallot vyöryivät vuorten korkuisina, ja meillä oli lastina mausteita ja ryytejä Jaavasta kartan vasemmalla kädellä Austraaliaan mennessä. Kun merirosvolaiva ajoi meitä takaa, upposi laivamme kaikkine miehineen. Mutta me rakensimme lautan ja purjehdimme päivän toisensa jälkeen, kunnes meidän täytyi vetää arpaa siitä kuka joisi verta. Juuri sillä hetkellä muudan merimiehistä huusi: 'Purje! Purje!' ja purje tosiaankin oli näkyvissä. Ja nyt minä kerron sinulle Napolista. Siellä on hirmuisen mahtava vuori eli keila, joka oksentaa kaameita liekkejä ja laavaa. Kerran muinoin se oksensi ihan umpeen Pomppei-nimisen kaupungin, joka on siellä vielä tänä päivänä. Napolin lahti on kaunein koko maailmassa sen nimi on kultainen sarvi. Rakkahin Katariina, minä olen usein mastossa yöllä. Siellä on kylmää ja huojuvaa ja ooh kuinka tuuli ulvoo, mutta minä soitan kelloa ja sanon että kaikki on hyvin ja salonkilaiset tulevat siitä niin iloisiksi. Meillä oli viisi salamatkustajaa. Yksi niistä oli kaunis vaaleatukkainen lapsi Liverpoolista, hänet oli ajettu kotoa pois. Mutta eräs hyvä ja kaunis rouva, joka kuuluu etevimpiin uus-englantilaisiin sukuihin, aikoo ottaa hänet kasvatikseen ja tehdä hänet ainoaksi perillisekseen. Kuinka kauniina ja uljaana hän seisoi, kuin olisi hän syntynyt myrskyjä hallitsemaan. Odotan ikävällä kirjettä sinulta, Katriina-kultaseni. Kirjoita pian uskolliselle rakastajallesi kuolemaan asti. Charles.» #/

Kate lukea junnisti läpi tämän merkillisen epistolan perin ihmeissään.
»Kuka ihmeessä tämän on lähettänyt?» kysyi hän Nupulta.

»Charles tietysti, sinä hölmö», sanoi Nuppu ihmetellen, kuinka voi olla epäilystäkään siitä seikasta. »Enkö minä — emmekö me kirjoittaneet hänelle joku päivä sitten? Tietysti hänen oli velvollisuus vastata kirjeeseen, vai mitä?»

»Tietysti», sanoi Kate, hyvin tietoisena siitä, että tuo kirje oli vielä postiin viemättä, »mutta — mutta hän ei sano mikä Charles hän on, pelkkä Charles vain. Onhan melko hupsua, ettei pane nimeään; sehän voi olla kuka hyvänsä. Se voi olla minun Charlesini, taikka Charles Maclean Oronsaysta — miten kummalla voin tietää, kumpi se on heistä?»

»Se on jompikumpi», sanoi Nuppu. »Tunnetko Charles Macleanin?» »Tunnenpa hyvinkin», sanoi tyttö. »Hän kulkee merillä, ja me olimme hyvät tutut.»

»Kosiko hän sinua?» kysyi Nuppu.

»No, ei hän nyt suorastaan kosinut», myönsi Kate, »mutta me kävelimme toisinaan kirkkomaalla yhdessä sunnuntaisin, ja tiedäthän itse, mitä se merkitsee siellä Colonsayssa. Minä panen talteen tämän kirjeen ja ajattelen sitä. Se on hauskin kirje minkä olen koskaan saanut ja täynnä tietoja. Se on Charles Macleanilta, siitä olen varma, mutta ei hänellä ollut tapana kutsua minua Katariinaksi — hän sanoi vain Kate ja hänen naamansa punoitti niinkuin mikä ikään. Ajattele, että hän upposi kaikkine miehineen! ihan sydämeeni koskee hänen puolestaan», ja siinä paikassa siirsi tyttö hellät tunteensa oman mielikuvituksensa hämärästä nuorukaisesta oronsaylaiseen meripoikaan Charles Macleaniin.

»Totta kai autat minua kirjoittamaan hänelle vastauksen tänä iltana», sanoi hän.

»Kyllä toki, ilolla», sanoi lapsi väsyneesti. Mutta kun tuli se hetki, jolloin Rellu-Wully soitti iltakelloaan ja varikset palasivat raakkuen koteihinsa metsän suuriin puihin, ei hänellä ollut mitään tajua elämälle eikä rakkaudelle.

XIII LUKU.

Rellu-Wully soitti huomenkelloja vain lyhyeen ja varovaisesti, huulet tiukasti yhteennuristettuina ja hengittäen syvään nenän kantta, ikäänkuin olisi siten voinut vaimentaa niiden kovaa mäikyntää. Kerran ennen hän oli soittanut yhtä hellävaroin — silloinkuin kreivi teki kuolemaa, ja kellonsoittaja, epävarmana taidostaan soittaa hetken tultua oikein kuolinkelloja, asiaankuuluvilla puolen minuutin väliajoilla, häiritsi kaupunkia ja kauhistutti linnaa ryhtymällä harjoittelemaan keskellä talviyötä. Mutta ei ole säälivää sielua malmikelloilla, jotka riippuvat ihmisten yläpuolella korkeissa torneissa, ja niinpä tämäkin, vaikka sitä kuinka sievästi olisi heilautellut, mäikkyi vain yhtä synkin kumahduksin.

»Oh, hitto sinut periköön!» sanoi Rellu-Wully, hikoillen harmista. »Ei ikinä ole nähty älyttömämpää kelloa! Tuollainen mötkylä kölpiö! Ei sinuun tehoa kiellot eikä pyynnöt!» ja hän kiskaisi kiukkuisesti kellonnuoraa, niin että se katketen rätkähti hänen korvilleen, ja meni sitten kirkosta aurinkoiselle, aamuhiljaiselle kadulle, missä elämä ja päivän hyörinä olivat pysähdyksissä.

Todellakin se oli älytön ja armoton kello, joka herätti ihmiset vaivaan ja murheeseen. Tohtori Brash ja Ailie, istuessaan raskain silmäluomin ullakkokamarin vuoteen vieressä, värähtivät sen kuullessaan ja katsahtivat pelolla ja odotuksella nukkuvaan lapseen.

Nuppu heitteli päätään hiukan puolelta toiselle pieluksella, mutisten jotakin kuivettuneilla huulillaan ja värähdyttäen silmäluomiaan — siinä kaikki. Hänen ja sen ikuisen tajuttomuuden välillä, missä maailma kaikkine eläjineen kiitää huimaavaa kiertokulkuaan, ei näyttänyt olevan enempää kuin ohut kaistale silkkipaperia; tuntui siltä kuin vieno aamutuulahdus olisi voinut sammuttaa sen lepattavan liekin, joka muinoin oli iloinen Lennox Dyce. Ailie-tädin sydäntä pusersi ääneksi pyrkivä tuska; hänen silmiään kirveli pidätettyjen kyynelten karvaus, mutta hän puri hampaansa yhteen voidakseen yhä edelleen olla tohtorin luottamuksen veroinen.

Tohtori näki sen ja ojentaen kätensä pusersi hänen olkapäätään — lihava, vanhanaikainen mies, vuosiltaankin jo vanha, jonka poskiparta kiersi leuan alitse kuin kaulaliina, mutta joka Ailielle oli kaunis kuin prinssi, sillä hänessä oli nyt koko hänen toivonsa. »Minua sanotaan agnostikoksi — vieläpä ateistiksikin, kuulemma, toisinaan», sanoi hän heidän yhdessä valvoessaan; »ja tosiaan tuntuukin minusta toisinaan mahdottomalta saada käsitystä siitä, mikä on mekanismin takana, mutta — hm! — erinomainen lapsi, hieno lapsi; hänet luotiin joksikin — hm! Sellainen älykkyys ja lahjakkuus — hm! — sellainen henkevyys — hm! — se ei varmastikaan ole ikinä alkuisin aivopoimujen harmaasta aineesta.» Ja erään kerran oli pappi tullut taloon (ihmiset kadulla olivat hurjana kiihkosta saada nähdä hänen menevän sisään!) ja ehdottanut arasti rukousta. »Rukousta!» sanoi tohtori Brash, »tämän lapsen luona, joka on vielä täydessä tajussaan! Ihminen, mitä Herran nimessä me sitten teemme tässä, tämä — hm! — rakas, hyvä nainen ja minä, muuta kuin huohotamme palavassa, unettomassa, äänettömässä rukouksessa? Luuletteko, että oikean rukouksen tulee olla virallinen? Ei ole pisaraakaan ainetta rohtolan pullossa, missä ei olisi sekoitettuna toivoa ja uskoa ja — hm! — rukousta. Hitto vie, hyvä herra!»

Hän ojensi kätensä ja pusersi Ailie-neitiä olkapäästä eikä sanonut sanaakaan. Oi, tohtorit! tohtorit! Terveinä ja reippaina ollessamme voimme nähdä heidän vajavuutensa ja hymyillä heille, mutta kuinka toisin on silloin, kun yölamppu palaa lääkepullojen keskellä!

Oli kahdeksas päivä siitä, kun Kate savenkarvaisin kasvoin ja ylöskäärityin hihoin, kyynärpäät vielä taikinassa sellaisena kuin hän oli lähtenyt leipomispöydän äärestä, oli syöksynyt tohtorin työhuoneeseen huutaen: »Tohtori, tohtori! teidän pitää tulla heti kiiruusti lapsen luo!» Tohtori oli rientänyt niin sananmukaisesti tuulen siivillä kuin lihava mies tohvelit jalassa suinkin voi, ja tavannut hämmentyneen perheen kuumeisen lapsen ympärillä.

»Kas, kas, tyttöseni», sanoi hän, nyhjäisten häntä kevyesti leuan alta. »Mikäs uusi oikku tämä on, että ollaan olevinaan sairas? Tai jollei se ole kujeilua, niin olen varma, että se on tullut MacGlashanin mantelikaramelleistä.»

»Se on noista puutarhan onnettomista villiomenista; ihan varmaan se on tullut villiomenista, tohtori», sanoi Bell-neiti, näyttäen kymmentä vuotta tavallistaan vanhemmalta.

»Hm! Tuskinpa», sanoi tohtori Brash totisempana, sormi valtimolla.

»Sen täytyy tulla niistä», sanoi Bell, surkeana häätyessään luopumaan ainoasta toivostaan. »Etkö syönyt niitä hiukan eilen, kultaseni, sen jälkeen kuin olin sanonut, ettet saisi millään muotoa koskea niihin?»

»En», sanoi Nuppu, hengittäen kuumeisesti ja vaivalloisesti.

»Voi, miksi et? miksi et? silloin se olisi voinut tulla omenista», sanoi Bell-neiti. »Sinun ei olisi pitänyt välittää minun sanoistani; minä olen aina niin komentavainen.»

»Etpähän ole», sanoi Nuppu hymyillen vaisusti.

»Olenpahan; se on tunnettu asia, eikä sinun tarvitse sitä kieltää», sanoi hänen tätinsä. »Minä olen kauhean komentavainen sinulle.»

»No, minä — minä en potki», sanoi Nuppu. Se oli viimeinen iloinen sana, minkä hän lausui moniin päiviin.

Rellu-Wully ei ollut kauan ainoa ihminen päivänpaisteisella kadulla sinä aamuna. Naiset tulivat ulos harvinaisen varhain niinimattojaan puistelemaan mukamas; mutta ensi työkseen he katsoivat Daniel Dycen talon kadunpuolisivulle jonkunlaisella kauhunsekaisella pelolla, ettei vain sen ikkunaverhot olisi kaikki alhaalla ja Daniel Dycen vanha nahkahansikas poissa kolkuttimen päältä. »Oletteko kuullut miten hän tänään voi?» kysyivät he kellonsoittajalta.

»En risahdustakaan!» sanoi tämä. »Näin kyllä Katen lakaisemassa hänen kynnystään, mutta enhän voinut kysyä häneltä. Se on tuo minun kirottu ammattini; toivoisinpa sydämestäni, että olisivat panneet toisen miehen haudankaivajaksi.»

»Olkaa tuossa hautoinenne!» sanoivat naiset. »Kuka tässä niistä on puhunut?»

Kellonsoittaja seisoi katuojan reunalla ja katseli Daniel Dycen talon elotonta julkisivua alakuloisin katsein. »Täydellinen varoitus!» sanoi hän, »sellainen hän oli — täydellinen varoitus! Hän kutsui minua herra Relluksi ja kysyi minulta aina miten jalkojeni laita oli.»

»Vaivaako sitten jokin teidän jalkojanne?» kysyi muudan naisista.

»Toisinaan heikkous», sanoi Rellu-Wully, sillä hän ei ollut tekopyhä »Hänen setänsä sanoi minulle kerran, että se on sitä lajia heikkoutta jota pidetään pukkien varassa Maggie Whiten puodissa. Mutta hän ei sitä ymmärrä — se lapsukainen; hän on niin hieno! hän luuli sitä jonkunlaiseksi leiniksi. Minussa ei ole koskaan ollut leiniä — minulla ei ole koskaan ollut varaa siihen, paha kyllä.»

Hän lähti murheellisena kävelemään katua pitkin noutaakseen harjansa ja työntökärrynsä, sillä hän oli aamusoiton ja aamiaisajan välillä kaupungin puhtaanapitolaitos. Myöhemmin — puoleenpäivään saakka — hän oli satamamestari, ajellen punakauluksinen takki yllään lokkeja satamavajojen katoilta ja poikia rantaluiskalta, mistä he saattoivat pudota veteen ja hukkua; iltapäivisin hänellä oli huollettavanaan puoli tusinaa eri virkatoimia, joista, paikkakunnan terveellisessä ilmastossa, haudankaivaminen esiintyi harvimmin. Tänä aamuna hän lakaisi uutterasti ja pitkään Daniel Dycen talon edustaa. Työmiehet, mennessään haukotellen työpaikkoihinsa metsiin ja puutarhoihin, kentille ja vajoihin, katsoivat vaimennettuun kolkuttimeen ja kysäisivät asiaintilaa; heidän vaimonsa, tehden vähän myöhemmin asiaa kaivolle, pysähtyivät hekin, laskivat maahan vesisankonsa ja lausuivat mietteitään talon sisäpuolella vallitsevasta asiaintilasta. Savu nousi useammasta piipusta Dycen talossa. »Tuo savu tulee arkihuoneen takasta», sanoi Rellu-Wully. »Se merkitsee aamiaista. Hauska Dan syö aina vankan aamiaisen, kuulemma; minusta on hauska nähdä miestä, jolla on se lahja, vaikkei minulla itselläni ole sitä koskaan ollut; se on hyvä merkki hänen eilisillastaan.»

Kirjeenkantaja Peter tulla lönkytti hetken perästä kirjeineen katua pitkin, huutaa hoilaten porttikäytävissä, tavallista haluttomampana kiipeämään ylös pitkiä portaita, sillä hänellä oli kiire joutuakseen Dycelle. Ikkuna ei vetänyt häntä puoleensa tänä aamuna, eipä ollut vetänyt viikkokauteenkaan, sen jälkeen kuin Kate ei enää lekottanut ikkunankehykseen nojaten, kadotettuaan kaiken mielenkiinnon ulkomaailmaan. Hän kulki varpaisillaan laakakivillä lasketun porttikäytävän poikki pihaovelle ja koputti kevyesti.

»Millainen hänen vointinsa tänä aamuna on?» kysyi postimies karheasti kuiskaten, koettaen hillitä ääntään parhaalla mahdollisella tavalla, ja innossaan hän miltei sai oikaistuksi silmänsäkin suoraan.

»Hän on saanut käänteen! — hän on saanut käänteen!» sanoi Kate haltioituneena. »Neiti Dyce kävi juuri äsken alhaalla ja sanoi, että hänen kuumeensa oli laskenut. Tohtori mittaa sitä aina lämpömittarilla ja on niin äkeissään sille, että pudistelee sitä yhtenään. Mutta nyt hän on sentään parempi. Toivoisin, että Ailie-neiti tulisi alas haukkaamaan jotakin; muuten hän kuolee nälkään.»

»Sepä on mainiota! Totta vieköön, se on suurenmoista!» sanoi postimies niin ihastuksissaan, että lähti kävelemään tanssiaskelilla eikä olisi muistanut lainkaan antaa kirjeitä Katelle, jollei tämä olisi huutanut häntä takaisin.

Rellu-Wully istui työntökärryjen aisalla odottaen postimiehen paluuta Dycen talosta. »Miten hän voi?» kysyi hän, ja Peterin harhaileva silmä tähyili kaikkiin ilmansuuntiin. Hän olisi halunnut pitää tämän herkkupalan omanaan, saadakseen nautinnon jaella sitä ympäri kaupunkia kirjeittensä ohella. Jos hän antaisi sen Rellu-Wullylle tällä asteella, olisi se hyvän onnen poisviskaamista. Daniel Dyce oli sanonut, että ainoa tapa, millä sai salaisuuden säilymään kaupungissa, oli lähettää Wully aisakelloineen julistamaan sitä ympäri kaupunkia julkisena kuuluttajana. Kun Rellu-Wully luki kuulutusta, oli mahdotonta ymmärtää sanaakaan siitä mitä hän sanoi ensimmäisen »Kuulutus!»-sanan jälkeen, mutta epävirallisesti hän oli ihmeen ketterä levittämään uutisia. »Miten hän voi?» kysyi hän toistamiseen, nähtyään postinkantajan epäröivän.

»Jos lupaatte pysyä kaupungin yläpäässä ja antaa minun kulkea rauhassa toiseen päähän, niin sanon», sanoi Peter, ja niin sovittiinkin.

Mutta kauan he eivät saaneet pitää yksinään kaikkea kunniaa tämän hyvän uutisen levittämisestä. Tohtori Brash tuli ulos Dycen talosta ensi kerran kahteen päivään, kovin sisäänpainunein silmin ja kipeästi parranajon tarpeessa, ja älyttöminkin saattoi nähdä, että hänellä oli entinen huoleton käyntinsä ynnä kukkanen pahoin rypistyneen takkinsa rintapielessä. Ailie oli pannut sen siihen vapisevin sormin; hän olisi voinut vaikka suudellakin häntä päällisiksi, jollei olisi ollut sitä mahdollisuutta, että tohtori olisi pitänyt häntäkin vain tavallisena naishupakkona. Myöhemmin sinkoutui Tellu hurjana ulos ovesta, isäntänsä kohta perässään. Daniel Dycen nähdessään katu ilahtui; tämä oli ensi kerta kun häntä oli nähty viikkokauteen. Kaupungeissa, jotka ovat kyllin pieniä, on meillä se hyvitys, että joskin meidän on yhdessä murehdittava monia seikkoja, niin kelpo miehen henkilökohtainen ilo haltioittaa meitä kaikkia.

»Olen kuullut, että hän on parempi, herra Dyce», sanoi P. & A. MacGlashan, pyyhkien käsiään esiliinaansa valmiina ottamaan vastaan lämpimän kädenpuristuksen mieheltä, joka, kuten olisi luullut hänen tietävän, ei ollut lämpimän puristuksen miehiä.

»Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!» sanoi herra Dyce. »Tiesitte kai, että hän oli jo aika pitkällä?»

»Kyllä — me tavallaan kadehdimme. Mutta me tiesimme, ettei siinä ollut mitään vaaraa — se olisi ollut naurettavaa!» sanoi P. & A. MacGlashan ja meni puotiinsa kiireissään mutta samalla ylentynein mielin, valitsi suuren tertun mustia viinirypäleitä ja lähetti puotipoikansa viemään niitä ynnä hänen terveisiään neiti Lennox Dycelle, asianajaja Daniel Dycen luona.

Neiti Minto jumaloi miestä niin suuresti, ettei hän voinut näyttäytyä hänelle sellaisella hetkellä; sillä hän tiesi, että häneltä olisi päässyt itku, ja itkettyneet kasvot eivät somistaneet häntä, ja siksipä hän vetäytyi sisään Kappa-Varastonsa ovelta ja katseli ikkunasta hänen ohimenoaan. Hän näki hänessä sellaista, mitä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt — sillä pukuunsa nähden Daniel Dyce oli aina siisti ja huolellinen — hän näki sellaisen naisen terävillä silmillä, joka katsoo miestä, jota hän haluaisi hoivailla, että hänen hattunsa oli tomuinen ja kengät huononlaisessa kiillossa. Enemmän kuin kaikki sen viikon aikana Dycen talosta tihkuneet uutiset valaisi tämä seikka hänelle siellä vallitsevaa asiaintilaa.

»Tkst! tkst! tkst!» maiskutti hän itsekseen; »kolme naisihmistä talossa, ja lyövät hänet kokonaan laimin!» hän meni perähuoneeseen, minne oli koottu ainekset hänen suurta vuotuista sekalaismyyntiään varten, jolloin yhdeksän pennyn tavaroita myytiin seitsemällä ja puolella, ja haki esiin laatikon, joka oli joskus tuottanut tavattoman ihastuksen Lennoxille ja muille lapsille, jotka saivat etuoikeuden käydä katselemassa »neiti Minton perällä», kuten he sanoivat. Laatikossa oli nukke nimeltä Grace, suuri, roteva ja särkymätön puulapsi, joka oli ottanut osaa neiti Minton kohtaloihin hänen nuoruudessaan ja jota vuodet olivat kohdelleet lempeämmin kuin viimeksimainittua, koska se ei saanut ryppyjä kasvoihinsa ajatellessaan kilpailuhuolia muotitavara- ja naispukimoliikkeen alalla, vaan uinaili päivänsä untuvasilkki- ja samettityynyillä. Grace oli puettu kuin kuningatar — jos kuningattaret ovat puetut koreisiin, käsin-ommeltuihin jäännöstilkkuihin; se oli niin kauan ollut osana neiti Minton elämästä, että naispukimoliikkeen harjoittajan alkuperäinen aikomus alkoi horjua. Mutta hän ajatteli, kuinka onnellinen Daniel Dyce varmaan oli sinä päivänä, ja pakkasi nuken kiiruusti laatikkoon ja lähti itse viemään sitä Lennox Dycelle.

Hänen kolkuttaessaan kevyesti katuovelle irtautui kolkuttimeen kääritty vanha hansikas hänen käteensä — se oli enne! Hän vilkaisi pitkin katua kumpaankin suuntaan nähdäkseen, huomasiko kukaan, ja pisti sen taskuunsa syyllisen näköisenä. Hän ei ollut nuori, ei ainakaan enää hehkeimmässä iässään, mutta kyllin nuori sentään tehdäkseen sellaista onnekseen ja siksi että hän piti niin paljon Daniel Dycestä. Hänen rohkeutensa petti kuitenkin, niin että kun Kate tuli ovelle, ojensi hän tälle ensimmäiseksi hansikkaan.

»Se lähti irti», sanoi hän. »Toivon sen merkitsevän, ettei sitä enää tarvita. Ja tässä on pikkuinen lahja Lennox-neidille, Kate; antakaa se hänelle ja sanokaa minulta terveisiä. Olen kuullut, että hän on parempi.»

»Sitä ei uskoisi!» sanoi Kate. »Jumalan kiitos, kyllä hän nyt pian on taas entisellään!»

Daniel Dyce ei olisi välittänyt rahtuakaan sinä aamuna, vaikka olisi tavannutkin kirjurinsa pelaamassa arpapeliä tai vaikkapa hyppimässä sammakkoa pulpeteillaan. Hän hyräili, mitä virttä lie hyräillyt, katsellessaan pöydälleen kasautuneita asiakirjoja — nahkakantisia kirjojaan ja tummia, lakeerattuja asiakirjakoteloita, joita oli huoneen seinustat täynnään.

»Kaikkityyni ennallaan, ja liike jatkuu vanhaa latuaan!» sanoi hän kirjurilleen. »Herra nähköön, kuinka epätoivoisen itsepintainen maalima! Tiedättekö, minä luulin, että kaikkityyni olisi seisahtunut. Ei, vaan tarkemmin ajatellen, minusta tuntui useimmiten, että kaikki tämä oli unta.»

»Ei ainakaan Menzies'in ja Kilblane'n riitajuttu», sanoi kirjuri, käsi paksulla asiakirjaviholla, sillä hän oli iloinen sielu ja tunsi Daniel Dycen mielenlaadun.

»Eipä tietenkään», sanoi asianajaja. »Kyllä kai se riitajuttu jatkuu vielä tovin, luulen ma. Ja kaikki viiden punnan aidasta! Kiittäkäämme tähtiämme te ja minä, Alexander, ettei Menzies'illä eikä Kilblanellä ole kummallakaan kotonaan sairaita lapsia, sillä silloin he ymmärtäisivät, kuinka vähän heidän vaivaiset aitansa merkitsevät, ja meidän palkkiolaskumme kutistuisi mitättömiin heidän kohdaltaan!» Hän sysäsi paperit syrjään kärsimättömällä eleellä. »Roskaa!» sanoi hän. »Mitä kamalaa roskaa! En voi rähjätä niiden kanssa — en tänään. Ne eivät merkitse minulle enempää kuin kuivanut lehti. Ja viime viikolla niihin sisältyi miltei kaikki. Olette kai kuullut, että lapsen sairaudessa on tapahtunut käänne!»

»Olenpa toki!» sanoi Alexander. »Eikä se ole kenellekään ollut mieluisempi uutinen!»

»Kiitos, Alick. Kuinka kotona jaksetaan?»

»Erinomaisesti», sanoi kirjuri.

»Malttakaas — seitsemänhän niitä on, eikö niin? Suuri vastuunalaisuus.»

»Ei pahakaan, niin kauan kuin terveyttä riittää», sanoi Alexander.

»Niinpä niin, niinpä niin», sanoi Daniel Dyce. »Eihän tässä maailmassa ihminen tarvitse muuta kuin terveyttä — ja vähän enemmän rahaa. Ajattelin juuri —» Hän keskeytti lauseensa, hyräili tahdin verran jotakin säveltä ja räpytti silmiään nenälasiensa takaa. »Olette kai lukenut Dickensiä?» kysyi hän.

»Kyllä tunsin hänen teoksiaan nuorena ollessani», sanoi Alexander, ikäänkuin sellainen, joka tunnustaa nuorena olleensa pallosilla. »Ne eivät olleet pahoja.»

»Aivan niin! No niin, tiedättekö, että mieleeni juolahti juuri-ikään ajatus, joka liian selvästi johtuu siitä, että olen lukenut Dickensiä viikko sitten, senpävuoksi hillitsen itseni ja säästän aikeeni toiseen kertaan, jolloin Dickens ei ole määrääjänä.»

Hän palasi varhain kotiin sinä päivänä, helpottaakseen Ailie'a tämän sairaanhoitaja-tehtävässä, kuten hän itselleen uskotteli, mutta todellisuudessa saadakseen omiksi mielihyvikseen katsella elämää silmissä, joita eilen verhosi hämäryys. Uusi, tuore, terveellinen ilma tuntui täyttävän koko talon. Nuppu makasi korkeilla pieluksilla, neiti Minton Grace asetettuna pystyyn polviaan vasten, ja huone oli täynnä kukkien tuoksua, joita oli tullut uhkea kimppu pankkimiehen puutarhasta. Bell oli nuortunut jälleen ihmeellisesti, ja Ailien silmäkulmien välistä olivat hävinneet ne kaksi tummaa juovaa, jotka olivat siihen ilmestyneet silloinkuin tohtori Brash oli lausahtanut hänen korvaansa kauhean keuhkokuume-sanan. Mutta tohtori Brash oli voittanut sen! Oi, jospa hän olisi osannut kutoa hänelle talviliivin!

Lapsi ojensi kätensä sedälleen, ja tämä suuteli häntä kämmenelle, uskaltamatta edes vielä koskettaa huulillaan hänen poskeaan, peläten saavansa jälleen tuntea sen kuluttavan sisäisen liekin kuuman henkäyksen, joka oli täyttänyt hänet tuskallisella ahdistuksella.

»No», sanoi hän reippaasti, »kuinkas meidän armomme terveys tänään on? Jesses sentään! Millaisen kauniin, suuren, vöyreen pienokaisen olet saanut; Alibel-raukan nenä vääntyy varmaan sijoiltaan.»

»Eihän sillä olekaan nenää», sanoi Nuppu heikosti vielä uudella, ohuella ja harjaantumattomalla äänellään, kääntyessään yhä vähentymätöntä hellyyttä ilmaisevin silmäyksin katselemaan vanhaa nukkeaan, joka pahasti ruhjoutunein kasvoin ja vajavaisin jäsenin makasi tyynyllä hänen vieressään.

»Saappaan peukalo ja kintaan kantapää!» sanoi Daniel Dyce. »Daniel
Dycen talossa! Bell ja Ailie, siinä on teille esimerkki!»

XIV LUKU.

Myrskyisiä viikkoja oli seurannut intiaanikesä, jolloin maailma oli siunattu säällä, joka vastasi Ailien käsitystä Ardennien ilmastosta, mikä pitää erään metsän alati vihannoivana ja iloisen seurueen elostuttamana, tuntee vain kuulopuheelta kaukaisen talven ja lumirännän ja saa ihmiset, jotka lukevat siitä talvisen takkatulen ääressä, tuntemaan pihkan tuoksua ja tuulen hivelyä paljaalla kaulalla ja kaipaamaan vanhaa, ammoista lepovuodetta sanajalkojen keskellä. »On parempi kuulla leivosen laulua kuin hiiren vikinää», oli Daniel Dycen tunnuslause, ja vaikka leivoset olivatkin poissa, tahtoi hän kuitenkin lapsukaisen oleskelemaan puutarhassa monet tunnit päivässä. Hän paistatti siellä päivää kuin kissanpoika, kunnes hänen kuihtuneet poskensa alkoivat jälleen kukoistaa. Punarinta-satakieli lauleli omenien seassa — hiukan raskasmielistä laulua sen ikäkauden korvalle, joka tuntee kevään ja syksyn äänien erotuksen — mutta suloista kylläkin nuorelle mielelle, joka onneksi ei korvallaan tajua sen uljasta surumielisyyttä; kottaraiset lensivät pölytupruna taivaalla; puutarhamuurin yli — se oli ainoa puutarhamuuri koko kaupungissa, minkä harjalla ei ollut särjettyjä pulloja — kohottivat etäiset kukkulat päitään kurkistellakseen pikku tyttöstä, joka näki tästä, että maailma oli suuri ja kaunis kuten ainakin.

»Oi-voi! eikö täällä ole kaunista ja puhdasta?» sanoi Nuppu. »Tuntuu ihan kuin Bell-täti olisi ollut varhain liikkeellä tänä aamuna pölyriepuineen.» Hän oli hurmautunut nasturtiumien loistosta, joiden Bell aina julisti pysyvän Skotlannin kukkana, sillä »olkoot Intian-krassit mitä ovat», sanoi hän, »niin nämä ovat enemmän skotlantilaisten kaltaisia kuin mitkään kukat, mitä minä tunnen. Mitä karumpi maa, sitä paremmin ne menestyvät, ja ne helottavat kultanaan sellaisissa paikoissa, missä kaikki nuo hienot muotikukat mätänisivät ravinnon puutteeseen. Mutta jos annat niille runsaasti ravintoa, saat nähdä rehevän joukon vihreitä lehtiä etkä paljonkaan kukkia. Se on vertaus — jos skotlantilaiselta odotat parasta, niin teet hänelle pahimmin ruokkimalla häntä ylen runsaasti. Katsokaas kapteeni Tärkeyttä esimerkiksi, hän ei ole ollenkaan entisensä lainen sen jälkeen kuin hän on ollut ulkomailla — syönyt Intian höysteliemiä yhtenään, parikymmentä palvelija-miestä passaajinaan, tarvitsematta koskaan kättäkään itse kääntää — kaikki tuollaisen Intian-krassin kukkaset näkyvät hänen nenällään.»

»Herra hyvästi siunatkoon! Olenpa kuin olenkin iloinen, etten ole kuollut», sanoi Nuppu, tuntien värinää koko ruumiissaan kuunnellessaan mehiläisten surinaa nasturtiumien kelloissa ja katsellessaan lystikkään Tellu-koiran hyökkäilyjä perhosten kimppuun.

»Se ei ole huono maailma, katsoipa sitä miltä puolen hyvänsä», sanoi Bell-neiti, kutoen kudelmaansa hänen vieressään. »Koko joukon huonompi se olisi, jos me olisimme saaneet sen tehdä. Mutta täällä ei meillä ole pysyväistä kaupunkia, ja siellä toisessa maailmassa — jos Jumala olisi tahtonut — sinä olisit saanut käydä riemuiten uuden Jerusalemin portista.»

»Niin. Mutta kyllä kai tämäkin maailma lienee tarpeeksi hyvä minun laiselle syntisraukalle», sanoi lapsi.

Dan Dyce, joka oli kantanut hänet tuoleineen päivineen puutarhaan, vaikka hän olisi jaksanut sinne kävelläkin, hihitti kuullessaan tämän tunnustuksen.

»Dan», sanoi Bell, »häpeä nyt vähän! Sinähän teet lapsen kevytmieliseksi.»

»Viimeinen ominaisuus, jota odottaisin tapaavani naisissa, on johdonmukaisuus», sanoi Dan. »Ja luulenpa että juuri sen vuoksi pidänkin heistä. Mitenkäs se Ailie siteeraakaan Emersonia: 'Typerä johdonmukaisuus on pikku sielujen kummitus' — se kummitus ei ole vielä koskaan säikäyttänyt naista pimeässä. Mutta totta kai sallit minun nauraa kuullessani sinun tänään moittivan hänen elämäniloaan, kun muistan kuinka epätoivoisesti sinä häärit kääreiden keskellä viime viikon.»

»Minä en perusta sinun asianajaja-saivartelustasi», sanoi Bell, koettaen turhaan kapuloida suutaan shetlantilais-saalinsa kutomapuikolla, joita saaleja hän oli kutonut vuodet läpeensä toivoen saavansa joskus pitää yhden niistä itselleen. »Olisihan voinut olla niinkin, että 'Jumala oli häneen mielistynyt ja rakasti häntä niin, että syntisten keskellä eläessään' — syntisten keskellä, Dan — 'hänet korjattiin pois. Niin, varhain hänet otettiin pois, ettei synti kääntäisi hänen ymmärrystään tai vilppi viettelisi hänen sieluansa.'»

»Enköhän vain ole unohtanut piparminttujani!» sanoi Dan tirkistäen häntä ja koetellen sivutaskujaan. »Lohdullinen lause! En lainkaan epäile, ettetkö voisi kehittää siitä mitä laatuisimman puheen, mutta tunnusta pois, että olet yhtä iloinen kuin minäkin siitä, että maailmassa on tohtori Brashin veroinen olento.»

»Minä pidän tohtorista», puuttui puheeseen lapsi, jolle suurin osa heidän väittelystään oli ollut käsittämätöntä. »Hän on kerrassaan kultainen. Joka kerta kun hän koputti rintaani, teki mieleni huutaa: 'Astukaa sisääni' Eikös hän olekin kätevä laittamaan hauteita!»

»Hän oli niin kätevä, että pelasti henkesi, kultaseni», sanoi Dan-setä vakavasti. »Minä miltei kadehdin häntä nyt, sillä Nuppu kuuluu enemmän hänelle kuin minulle.»

»Paransiko hän minut?» kysyi lapsi.

»Jumalan avulla. Luulenpa, että olisimme olleet kivensilmässä ilman häntä.»

»En tiedä suuntiakaan, mitä kivensilmä on», sanoi Nuppu, »mutta ihan varmaan ei tohtori sentään kaikkea tehnyt — olihan siinä se rukouskin.»

»Mitä?» huudahti setä tuikeasti.

»Oh, minä kuulin kyllä, mitä sinä puhuit, Dan-setä», sanoi Nuppu luoden häneen veitikkamaisen silmäyksen. »En nukkunutkaan oikein sinä yönä, ja minun teki hirveästi mieleni kutittaa päälakesi kaljua paikkaa. En ollut koskaan ennen nähnyt sitä. Olisin voinut tehdä sen helposti, jollen olisi ollut niin väsynyt; ja hengitykseni oli niin ahdas, että minun piti nytkyttää sitä yhtenään; ja sinä olit niin juhlallinen ja lausuit niin kauhean suuria sanoja. Minä en kutittanut sinua, mutta ajattelin, että auttaisin sinua rukoilemaan, ja niin pidin silmäni kiinni ja luin pienen rukouksen itsekin. Kuulkaa, minä tahdon sanoa teille jotakin» — hän änkytti ja hänen huulensa vapisivat. »Minun oli oikein paha olla, kun sinä puhuit synnittömästä lapsesta; ethän sinä tietysti tiennyt, mutta se — se ei ollut totta. Minä tiedän, minkätähden tulin sairaaksi: se oli rangaistus siitä, että olin narrannut Katelle. Minua peloitti hirveästi, että kuolisin ennenkuin olin saanut sen sanotuksi teille.»

»Narrasit!» sanoi Daniel Dyce vakavasti. »Sepä on paha. Ja minun on kovin ikävä ajatella sitä sinusta, sillä se on ainoa synti, josta meidän sukumme on vapaa, ja juuri se, jota minä enimmän inhoan.»

Bell pysähdytti kutomisensa hätääntyneenä, ja lapsen kasvoilta katosi pois äsken ilmennyt puna. »En tarkoittanut narrata», sanoi hän, »enkä minä mitään sanonutkaan, vaan tein jotakin Winifred Wallacena ollessani. Kate pyysi minua kirjoittamaan kirjeen -—»

»Kenelle?» kysyi Bell-täti.

»Se — se oli — ei, minä en uskalla sanoa sitä teille», sanoi Nuppu tuskissaan. »Se ei olisi rehellistä, ja ehkä hän kertoo sen teille itse, jos kysytte sitä häneltä. Kuinka hyvänsä, minä kirjoitin kirjeen hänen puolestaan, ja kun näin, ettei hän saanut siihen vastausta, vaikka toivoi sitä niin hartaasti, ja minä itsekin olin kovasti innoissani, niin rupesin Winnyksi ja kirjoitin. Menin ulos viemään sitä postiin silloin kauheana sadeiltana, kun teillä oli kutsut, enkä hiiskunut mitään Katelle, niin että hän otti sen oikeaksi tosi kirjeeksi siltä henkilöltä, jolle olimme kirjoittaneet ensin. Tulin läpimäräksi postiin mennessäni, ja luulen, että silloin Jumala alkoi puuttua peliin. Jim sanoi, että Kaikkivaltiaalla oli joka-ainoa hetki täysi sarja valtteja; mutta se on korttipuhetta, enkä minä tiedä mitä se merkitsee, paitsi että Jim sanoi niin, kun 'Elon kaaren' johtaja pötki tiehensä kassan kanssa ja seurueen oli käveltävä kotiin Kalamazoosta ratapölkkyjä myöten.»

»Armias taivas! Tuosta en ole kuullut sanaakaan», huusi Bell-neiti. »Tämä on varoitus! Ihmisten, joilla on lapsia hoidettavanaan, ei tulisi pitää kutsuja; se oli tulostasi saakka ainoa ilta, jolloin emme laittaneet sinua nukkumaan. Eikö Kate muuttanut vaatteitasi, kun tulit märkänä sisään?»

»Hän ei tiennytkään minun olleen ulkona, sillä se olisi pilannut kaikki, hän kun olisi kysynyt mitä varten minä olin ollut ulkona, ja minun olisi täytynyt sanoa se hänelle, sillä minä en osaa narrata sellaista narrausta. Kun tulin sisään likomärkänä, lainasin pikkuhiukkasen sedän ruudukasta ryijyä ja näyttelin Katelle olevani Helen Macgregor, ja Kate oli katketa eikä huomannut mitään ennenkuin vaatteeni olivat kuivat. Olinko minä hyvin paha?»

»Olit kyllä! Olit pahempi kuin paha, olit tyhmä», sanoi Dan-setä, muistaen kaikkea mitä tuo kepponen oli maksanut heille.

»Oi, Lennox, syntinen lapsiparkani!» sanoi Bell-täti syvästi murheellisena.

»En tarkoittanut vähintäkään pahaa», väitti lapsi vavisten itkuun puhkeamaisillaan. »Tahdoin saada Katen iloisemmaksi, sillä minusta on niin ikävää nähdä ihmistä nyrpeänä — ja halusin hauskutella vähän itsekin», lisäsi hän kiireisesti, tahtoen tunnustaa kaikki.

»Kyllä minä sen Kate-heittiön läksytän!» huusi Bell-täti ihan vimmoissaan, käärien kokoon kudelmansa.

»Mutta, Bell-täti, se ei ollut hänen syynsä, se oli —»

Mutta ennenkuin hän ehti sanoa enempää, oli Bell-neiti menossa täyttä lentoa sisään vaatimaan selitystä, Tellu haukkuen hämmästyneenä hänen kintereillään, sillä koskaan ennen ei se ollut nähnyt hänen juoksevan lankakerä perässä venyen. Kate oli avannut keittiön ikkunan viimeistä tuumaa myöten ja oli katselemassa puoliautiolle kadulle, jossa ei näkynyt muuta kuin parvi lapsia leikkimässä leipurin oven edustalla. Heidän hennot ja kirkkaat äänensä, joita ei mikään huolen tai pahan aavistuksen tunne painanut, täyttivät iltapäiväilman säveleellä:

»Kasta, kasta kukkiasi, pitkävartisia, kaikki oomme neitoja ja kaikki kuolevia.»

Syksyisessä mielenvireessä olevassa Colonsayn tytössä nämä säkeet herättivät vakavan tunnelman, joka tuntui mieluiselta, vaikka se miltei pani hänet itkemään: laulunpätkä pujahti hänen sydämeensä, sen sanat tapasivat jollakin tavoin sen gaeliläisen kielen, joka väräjää myötätunnosta mollisoinnuille, sillä kaunista on kaikki maailma, niin lyhyet siinä elomme päivät! Bell-neitiäkin tyynnytti tuo lasten laulu, kantautuessaan päivänpaisteiselta kadulta matalakattoiseen, varjoisaan keittiöön. Hän oli itse leikkinyt tuota leikkiä, laulanut noita sanoja kauan sitten, ajattelematta lainkaan niiden merkitystä — kuinka surullista olikaan, että sanat ja sävel kestävät niin muuttumattomina, kun kaikki muu muuttuu ja vaihtuu!

»Kate, Kate, sinä tyhmä tyttö!» huusi hän, ja tyttö veti päänsä sisään hämmästyneenä ja katuvaisena kuten aina ennenkin, ikäänkuin se olisi ollut hänen ensimmäinen hairahduksensa.

»Minä — minä odotin postimiestä», sanoi hän.

»Etkä ensi kertaa, nähtävästi», sanoi hänen emäntänsä. »Mielipahakseni kuulin, että Lennox-neiti jonkun sinun asiasi vuoksi meni postiin sateisena iltana, josta kaikki meidän koettelemuksemme aiheutuivat. Sinun olisi ainakin pitänyt katsoa, että lapsi sai kuivaa ylleen palatessaan takaisin.»

»Toden totta, en tiedä mistä te puhutte, emäntä», sanoi tyttö hämmästyksissään.

»Sinä sait kirjeen sinä päivänä, jolloin lapsi sairastui; mitä asiaa se koski?»

Tyttö purskahti itkuun ja peitti päänsä esiliinallaan. »Oi, neiti Dyce, neiti Dyce!» vaikeroi hän, »te olette niin tarkka kaikessa ja minua hävettää kertoa sitä teille. Se oli kaikki vain huvin vuoksi.»

»Oli miten oli, sinun on kerrottava se minulle», sanoi neiti Dyce päättäväisesti. »Tässä on jotakin salaperäistä, jonka täytyy tulla selville, niin totta kuin elän. Näytä minulle se kirje heti paikalla!»

»En voi, neiti Dyce, en voi; minä häpeän silmät päästäni. Te ette tiedä keneltä se on.»

»Tiedän sen paremmin kuin sinä itse; se ei ole keneltäkään muulta kuin
Lennoxilta», sanoi Bell-neiti.

»Taivasten tekijä!» huudahti tyttö hämmästyen. »Niinkö sanotte! Enkö olekin sitten typerä? Luulin sen olevan Charlesilta. Oi, neiti, mitähän Charles Maclean Oronsaysta ajatteleekaan minusta? Hän luulee minun tulleen päästä vialle», ja kääntyen kirstulleen hän tempasi sen auki ja veti esiin toisen valekirjeen.

Bell-neiti meni Ailien luo saliin kirje mukanaan, ja he lukivat sen yhdessä. Ailie nauroi vedet silmiinsä sen paljastamalle tarinalle. »Se antaa paremman arvolauseen hänen mielikuvitukselleen kuin minun kieliopin-opetukselleni», — se oli hänen ainoa arvostelunsa. »Sitä pikku veitikkaa!»

»Vai tuolta kannalta sinä asian otat?» sanoi Bell-neiti pahastuneena. »Yhtä valhekeittoa alusta loppuun. Häntä pitäisi rangaista siitä; ainakin pitäisi hänelle ankarasti muistuttaa, että se oli suurta syntiä.»

»Lorua ja hölynpölyä», sanoi Ailie-neiti. »Minun mielestäni hän on saanut jo tarpeeksi rangaistusta, jos siinä sitä tarvittiin. Voiko kuvitellakaan, että Jumala tekisi sellaisen numeron noin mitättömästä pikku asiasta! Eikä se ole mitään valhekeittoa ensinkään, Bell; se on kertomataidetta, se on romaania.»

»No, jotakin muka!» sanoi Bell-neiti. »Mitä on koko romaanienkirjoittelu, jos Walter Scott jätetään laskusta pois? Olen iloinen, että hän itse tuntee sen synnilliseksi. Jos hän olisi poistunut luotamme keskiviikkona, olisi tämä kirje ollut kuormana hänen sielullaan. Hän suree sitä nyt.»

»Jos niin on, on aika keventää hänen mieltään», sanoi Ailie, nousten ylös ja rientäen puutarhaan kirje kädessään. Hänen sydäntään liikutti nähdä Nupun kasvojen pelokasta ilmettä Danin seisoessa vieressä hänen tukkaansa silitellen ja kokonaan neuvottomana.

»Nuppu», sanoi Ailie suudellen häntä, »luuletko, että voisit keksiä minullekin mielitietyn, joka kirjoittaisi minulle edes puoliksi niin mielenkiintoisia kirjeitä kuin tämä on? Sellaista rakastajaa minä olen aina odottanut: tuo tavallinen laji lienee, kaikesta lukemastani päättäen, hyvin ikäviä kirjeenkirjoittajia, ja heidän elämänsä surkuteltavan arkipäiväistä —

»'Oi, Charlie, sua lemmin, ma lemmin, ma lemmin, oi, Charlie, sua lemmin, sa nuor' merimies.'

Tästä lähtien en anna rohkaisevia vihjauksia muille kuin merimiehille. Nuppu rakas, hanki minulle hauska, siisti merimies. Mutta minä vaadin, että hänen on oltava tarkempi isoihin kirjaimiin nähden ja tiedettävä, että aluksen tulee olla sopusoinnussa maineen kanssa, eikä hänen maantieteensä saa olla varsin niin sekavaa.»

»Etkö olekaan vihainen minulle, täti?» sanoi Nuppu, suurta kevennystä ilmaisevalla äänellä ja punan palatessa hänen poskiinsa. »Oliko se hyvin, hyvin suuri synti?»

»Pyh!» sanoi Ailie. »Jos sellainen on syntiä, niin kuinka on silloin rakkaan Shakespearemme laita? Oi lapsi, lapsi! sinä olet minun oma sydänkäpyseni. Luulin, että muudan Alison-niminen tyttö, jonka tunsin kauan aikaa sitten, oli ammoin kuollut ja kuopattu, mutta tässähän hän vielä onkin edessämme, yhtä hupsuna kuin ennenkin, ja hänen nimensä on Lennox Dyce.»

»Ei, ei tuo kirje ole Lennoxin kirjoittama», sanoi Nuppu; »sen kirjoitti Winifred Wallace, ja hän on aika maakari, sen minä sanon! Oletko ihan, ihan varma, ettei se ollut narraamista?»

»Ei sen enempää kuin Tuhkimus on narraamista», sanoi Ailie-täti, heiluttaen kirjettä Danin nenän edessä, jonka hän näki aikovan tehdä vastaväitteitä. »Katsohan, Dan Dyce, taiteilijasielua! Kutsuu meripoika-sulhasia pohjattomilta ulapoilta, ja he tulevat kuuliaisina hänen käskylleen. Mausteita ja ryytejä, Dan, ja Kultainen sarvi hiukan nyrjähtäneenä leveysasteeltaan, ja suloinen poika, joka oli ajettu kotoa pois. Yhden seikan sinä unohdit tuosta pojasta, Nuppu — kuumeenomaisen punan. Olen varma, että Kate olisi pitänyt hänestä erikoisesti, jos hänen poskillaan olisi ollut hiukan kuumeenomaista punaa.»

Mutta Nuppu oli yhä pahoilla mielin ajatellessaan Kateä. »Hän toivoi niin kovin kirjettä Charlesiltaan», selitti hän, »ja nyt hän saakin tietää, että minä huiputin häntä. Ehk'ei minun pitäisi sanoa 'huiputin', Ailie-täti — se taitaa olla katukieltä.»

»Niin se onkin», sanoi Ailie-täti, »eikä se ole lainkaan hienoa; sanokaamme, että vedit häntä ne—, sanokaamme — oli, tätä meidän kieltämme! Minä selitän Katelle koko jutun, niin sillä pääsemme siitä.»

»Kate tulisi kauhean hämilleen, jos hänen pitäisi puhua rakkaudesta aikaihmiselle», sanoi Nuppu vähän mietittyään. »Olisi parasta, että minä menisin sisään ja selittäisin sen itse.»

»Hyvä on», sanoi Ailie-täti; ja niin Nuppu lähti sisään ja meni eteisen läpi keittiöön.

»Olen tullut pyytämään sinulta anteeksi, Kate», sanoi hän hätäisesti. »Olen pahoillani, että — että — vedin sinua nenästä tuolla kirjeellä, jonka sinä luulit tulleen Charlesilta.»

»Tyhjiä! Ei sinun tarvitse olla milläsikään, ei nenäni eikä kirjeenkään vuoksi», sanoi Kate varsin iloisena, kädessään toinen kirje avattuna ja herra Dycen iltaposti kasassa pöydällä edessään. »Kirjeet tulevat nykyjään parvissa niinkuin sillit. Olisihan minun pitänyt tietää, ettei se ensimmäinen lainkaan tullut Oronsaysta, kun ei siinä ollut turpeen hajua. Nyt minulla on oikea kirje, joka on vastikään tullut Charlesilta, ja se on kerrassaan ihana! Hän on katkaissut jalkansa laivalla kuukausi sitten, ja tohtori Macphee hoitaa sitä. Oi, kuinka iloinen asia on tietää, että Charlesin sääri on tutun ihmisen käsissä!»

»No, sehän on hauskaa», sanoi Nuppu. »Ja me kun aioimme juuri kirjoittaa — oo, sinä kai tarkoitatkin sitä toista Charlesia?»

»Tarkoitan Charles Macleaniä», sanoi Kate hiukan hämmentyneenä. »Minä — minä — olin vain olevinani, kun puhuin toisesta Charlesista; tahdoin vain eksyttää.»

»Mutta lähetithän hänelle kirjeen?» huudahti Nuppu.

»En suinkaan!» sanoi Kate rauhallisesti. »Minä pidin sen itse ja lähetin sen Charlesille Oronsayhin silloin kuin olit sairaana; se kelpasi mainiosti! Charles sanoo, että häntä ilahduttaa kuulla opinnoistani eikä hän paljoa välitä tanssivista nuorukaisista, mutta että hänelle on aina ilo saada joku kynänpiirto minulta, koska — koska — no niin, koska hän rakastaa minua yhä entisellä lailla, kunnioituksella Charles Maclean. Ja taivasten tähden, katsopas kuinka paljon ristejä!»

Nuppu tarkasti niitä ihmetellen. »Todellakin, hän on kultainen!» sanoi hän.