XV LUKU.
Koko kaupunki aikoi äkkiä puhua Kate MacNeillin ylpeydestä. Hän ryhtyi pitämään parhaita vaatteitaan arkipäivinä, hylkäsi keittiöikkunan ja lopetti vanhan, vakaantuneen makeisliikenteen, joka ennen aina syksyn alussa, päivien lyhetessä, vallitsi pihan puolella, tuottaen hänelle röykkiöittäin kysymys- ja vastauskaramellejä. Kömpelöt nuorukaiset eivät enää raappineet levottomasti jaloillaan P. & A. MacGlashanin puodin sahajauhoista lattiaa, kituen epätietoisuudessa, ostaako makeita turkkilaiskaramelleja vai kaunopuheisia keskustelukaramelleja, jotka säästivät paljon ajattelun vaivaa ja tekivät kömpelöimmänkin rohkeimman veroiseksi, kun oli kyseessä hempeä jutustelu Dycen palvelustytön kanssa iltasella pihalyhdyn alla. Mitä olivat sen rinnalla sukkelat salonkikeskustelut! Perin verkkaista älyn liikuntoa ne olivat verrattuna siihen vilkkaaseen sananvaihtoon, jota Kate kosiskelijoineen piti yllä kaksinverroin makeitten lauselmien avulla, joita sai ostaa valmiina kolmella pennyllä neljännesnaulan. Niin nopeaan suikahtelivat makeiset, miekkailijain pistojen ja vastapistojen lailla, että niiden lopullinen tarkoitus unohtui; ne eivät olleet enää syötäviä makeisia, vaan hyvänhajuisia lemmenkirjeitä, luonnollisesti lyhytsanaisia, mutta muutoin ihan yhtä tyydyttäviä kuin ne, joita ylhäiset neidot saavat vain yhden kerrallaan ja pitkien väliaikojen päästä, isiensä ollessa kotoa poissa liikeasioillaan.
»Oletteko kihloissa?»
»Tähyilen parast'aikaa.»
Ero tekee tunteet hellemmiksi.»
»Olette iloinen petturi.»
»Sydämeni on teidän.»
Miten on jalkaraukkojenne laita?»
Tuntimääriä saattoi Kate pitää vireillä tällaista säkenöivää hakkailua, tai ainakin niin kauan kunnes »Suutele minua, armaani» tuli esiin pussin pohjalta, ja silloin hän läimäytti poikaa naamaan. Se on ainoa vastaus siihen Colonsayssa, jollei poika ole sydämenne valittu.
Mutta siitä tuli loppu yht'äkkiä. P. & A. ei voinut käsittää, mihin hänen keskustelukaramellinsa päätyivät, kunnes näki kaikkien nuorten miesten muuttaneen kulkemaan kadun toista puolta. »Se tyttö on siis tallessa ainakin!» sanoi hän rouva P. & A:lle synkin ilmein. »Kukahan se onnenpoika mahtanee olla? Lieneeköhän se Peter — häneltä hän ei tule montakaan karamellia saamaan.»
Eikä tämä lahjaliikenteen supistuminen ollut ainoa seikka, missä syvällekäypä muutos ilmeni: Kate jäi pois muurarien tanssiaisista, mikä osoitti P. & A:n luulon kokonaan vääräksi, sillä Peter oli siellä erään toisen naisen kanssa. Vieläpä lisäksi hyvin hilpeänäkin, tavattoman hilpeänä, niin, ihan hurjan iloisena, mutta mennen kokonaan seuralaisensa Jenny Shandin ymmärryksen yli, tämä kun ei kyennyt käsittämään, minkätähden tuo salissa niin hilpeä mies muuttui pelkäksi voihkinaksi ja katkeruudeksi, kun hän, jonkinlaisia pyörrytyksen oireita tuntiessaan, sai hänet siirtymään ulos porrassiltaman vetosuojuksen taakse istumaan yhden tanssin ajaksi. Peterin halutti niin vietävästi sanoa hänelle suoraan mielipiteensä koko hänen sukupuolestaan, mutta ritarillisen miehen tavoin hän koki hillitä tuota mielitekoaan ja virkkoi vain: »Hahaa! vai niin arvelette?» ja: »Ne naiset!» sellaisella äänellä kuin olisivat nämä tuntuneet hänestä vähintäänkin kyykäärmeiltä. Jenny Shand-raukka! Kelpo Jenny Shand-raukka! Mikä häpeä, että hänen kiusakseen sattui noin töykeä mies! Kun Jenny Shand nyppi olemattomia hitusia hänen takinrinnuksestaan, ikäänkuin olisi ollut hänen aviomiehensä, ja sitten yht'äkkiä havahtuen säpsähti somasti ja pyysi anteeksi rohkeuttaan, niin ei tuo pöhkö ollut millänsäkään; Peterin ajatukset olivat kaupungilla, ja hän näki itsensä eilisaamuna ensimmäistä postia kantaessaan, sinä hetkenä, jolloin Dycen keittiön ikkuna paukahti kiinni hänen nenänsä edessä, kun hän alkoi puhua saippuasta, aikoen johtaa puheen käsiin ja hansikkaisiin. Hän oli jo päässyt likaisiin käsiin asti ja kysynyt Katen käsien kokoa, kun ikkuna poksahti kiinni ja Ylämaan tyttö pyörähti patojensa ja pannujensa pariin.
Eikä kummakaan, sillä muutkin nuoret miehet, yhtä hidastuumaiset ja kömpelöt kuin tämäkin, olivat kiusanneet häntä koko viikon samalla kysymyksellä. Kädet ja kädet! Luulisi ihan, tuumi Kate, että koko joukkio oli ovella sormusnippu mukanaan, aikoen naida hänet ihan väen väkisin, vaikka olisi tuupattava sormukset hänen nenäänsä. Tietysti Kate tiesi vallan hyvin mitä heillä oli mielessä — tiesi, että jokainen kömpelö mielistelijä halusi tanssiaistoveria eikä voinut solmia sopimusta muuten kuin hansikasparin avulla. Mutta juuri tällä haavaa ei Kate ollut tanssiaistuulella, eivätkä maamiehet kiinnittäneet hänen mieltään lainkaan sen jälkeen kuin hänen sydämensä oli joutunut merille. Jotkut ostivat rohkeasti arviokaupalla seitsemän ja puolen numeroiset ilman tiedusteluja ja hölmistyivät, kun Kate ei tahtonut niihin katsahtaakaan; olipa eräskin hankkinut väljät valkeat pumpulihansikkaat, joissa oli kuminauha suussa — sitä lajia, jota käytetään lisäämään hautajaisten juhlallisuutta — kun oli sattunut tulemaan neiti Minton luo vasta sitten kuin tämän silohansikas-varasto oli loppunut. He väijyivät Kateä, kun hän palasi vasuineen mankelista — ei, kiitos, hän ei tarvinnut apua; tai hän tapasi heidät raappimassa ikkunaa pimeäntulon jälkeen; tai kuuli heidän viheltelevän viheltelemistään — hiljaa ja vienosti! — porttikujassa. Katen kohtalo oli kamala! Päivällä, kulkiessaan kaupungilla uudessa merino-puvussaan silmänräpäykseksikään seisahtumatta tai piittaamatta vähääkään puhutteluista: »Hei, Kate, minne kiire?» hän poltti heidät poroksi leimuavilla katseilla. Iltaisin, kuullessaan heidän merkinantojaan, hän ilmaisi mielipiteensä heistä sulkemalla ikkunaluukut. »Roskat!» sen nimityksen hän heistä antoi, nenä pystyssä, Nupulle, joka ei voinut käsittää, mistä tämä Katen uusi inho toista sukupuolta kohtaan oli aiheutunut. »Niin juuri, roskia jaloissani ne ovat! Niin paljon heitä ylempänä minä itseni pidän.»
Eräänä iltana Daniel Dyce tuli kotiin konttoristaan ja naljaili hänelle eteisessä. »Kate», sanoi hän, »en tahdo moittia sinua mistään, mutta toivon, että armahtaisit pihaoveani. Ei ole mennyt ainoatakaan iltaa viime aikoina, etten kotiin tullessani olisi porttikujaan katsahtaessani nähnyt paria kolmea nuorta miestä koettamassa jyrsiä tietä sinun luoksesi oven läpi. Etkö voi mennä kiltisti ulos ja puhua heille gaelinkielellä — se olisi heille parahiksi! Jos et sitä tee, täytyy minun ottaa ratkaiseva askel ankaralla kädellä, kuten sinä itse sanot. Mitä he ovat vailla? Olisikohan — olisikohan se rakkautta?»
Kate juoksi pyhäkköönsä keittiöön, mätkähti tuolille ja puhkesi nauru- ja kyynelryöppyyn, niin että säikähdytti Nupun, joka oli siellä odottamassa tätien paluuta rouvasväen yhdistyksen kokouksesta. »Varjelkoon, mitä on tapahtunut?» kysyi hän.
»Se-se-setäsi moittii minua siitä, että hyysään noita poikia tuolla oven takana, ja sanoo että se on r-r-rakkautta — voi hyväinen aika! Minä olen syvästi loukattu.»
»Älä nyt viitsi mennä suunniltasi noin tyhjänpäiväisen asian vuoksi», sanoi Nuppu. »Dan-setä on kamalan mielissään, kun näkee kuinka monta kavaljeeria sinulla on tahtomassa sinua noihin tanssiaisiin. Hän sanoi eilen illalla, että hänen täytyi kulkea niin tiheän parven läpi tämän talon kohdalla, että se oli kuin parasta markkinatungosta.»
»Oi, kunpa olisin poissa täältä ja Colonsayn saarella jälleen!» sanoi
Kate.
Niin, Colonsaysta tuli silloin suuri paikka. Amerikka, jossa palvelijattarien mahdollisuudet olivat ennen niin hurmaavat, oli menettänyt tenhonsa Nupun kerrottua hänelle, että palvelijattaret siellä olivat yhtä tyytymättömiä kuin Skotlannissakin, ja nyt oli hänen synnyinsaarensa paratiisiakin ihanampi. Hän saattoi pesusoikon ääressä puhua tuntikaupalla sen viehätyksistä, joista suurimpia tuntui olevan ulkovalaistuksen poissaolo ja tuulen esteetön tuiverrus! Colonsay tuntui olevan sellainen seutu, missä ihmiset olivat aina onnellisia, käyden vieraisilla toistensa kodeissa, tanssien, laulaen, lempien, naiden, ja saaden silloin tällöin rahaa pojiltaan tai rikkailta serkuilta Australiasta. Nuppu arveli, mahtoivatko colonsaylaiset koskaan tehdä työtä. Kyllä toki! Kate vakuutti hänelle, että Colonsayssa tehtiin työtä sangen usein — talvisaikaan.
Mutta yksi seikka huolestutti häntä suuresti — hänen oli heti vastattava kirje sille ainoalle Charlesille, joka niin ihmeellisesti oli osunut hänen luokseen Nupun itsetiedottomien toimenpiteiden kautta, ja hän tiesi, että hänen olisi mahdoton ylläpitää sitä käsialan, oikeinkirjoituksen ja tietomäärän tasoa, jonka perustan Nuppu oli laskenut ensimmäisessä kirjeessään. Hänen asemansa oli surkuteltava. Saattoihan kyllä esiintyä kadulla ylväänä ja kopeana ja käyttäytyä viisaan ja siveän tytön tavoin, mutta mitäpä se oli ilman sivistystä? C. Macleanilla oli sivistystä — hän oli saanut sitä herrasväen joukossa huvipursilla, oli matkustellut ympäri maailman!
Katen uusi esiintymissävy, joka aiheutti niin paljon pohtimista kaupungilla, oli — sallittakoon se minun nyt sanoa — tuloksena innokkaasta pyrkimyksestä sivistykseen. Hän tahtoi kyetä kirjoittamaan yhtä hyvän kirjeen kuin Nuppukin opiskelemalla viikon tai pari ja oli pestannut tämän lapsen opettajakseen.
Nupulla ei ollut eläessään ollut sen suloisempaa leikkiä, ja se joudutti hänen toipumistaan, sillä oikein leikkiäkseen sitä hänen täytyi olla Ailie-tädin kaltainen, ja Ailie-täti oli aina niin vahva ja terve.
»Sivistys», sanoi Nuppu, jolla oli ihmeellinen muisti ja joka nyt, suvaitkaa huomata, esitti Ailie Dyceä istuen korkeassa tuolissa, Katen istuessa jakkaralla hänen edessään — »sivistys ei ole sitä, miksi jotkut typerät sitä luulevat; se ei ole kaiken tietämistä. Monet yrittävät siihen sitä tietä, ja jolleivät he kuole nuorina, niin tulee heistä, juuri kun he ovat saamaisillaan stipendin, hirmuisen ikäviä ihmisiä, joita kukaan ei pyydä huviretkille. Kukaan ei voi tietää kaikkea, vaikka istuisi ja pänttäisi päähänsä aamusta iltaan; ja jos tahdot nähdä paljotietoisen ihmisen ällistyvän, niin kysy häneltä, millä tavoin hänen äitinsä nostatti taikinansa. Neiti Katherine MacNeill, älä koskaan, koskaan, KOSKAAN häpeä sitä, ettet tiedä jotakin, mutta häpeä aina sitä, ettet halua tietää. Tämä on ensimmäinen pykälä. Mitä arvelet, lapsi, eikö sinulla pitäisi olla vihko, johon kirjoittaisit sen muistiin?»
»Joutavia! Mitäs varten minulla sitten on pää?» sanoi Kate.
»Dan-setä sanoo, että sivistys on tietoa siitä, mitä ei tiedä, sekä tietoa miten saada siitä tieto toisten tietämättä. Mutta hän sanoo, että useimmiten voit saada sivistyneen nimen yksinkertaisesti puhumalla äänekkäästi ja työntämällä koko omaisuuttasi edelläsi suurilla käsikärryillä. Ja Bell-täti — hän sanoo, että Jumalan pelko on viisauden alku, ja muu on sitä, minkä hän hyppäsi yli Barbara Mushet'in koulussa. Mutta minä sanon sinulle, lapsi (näin puhui Ailie Dycen kaiku), että sivistys on vain toinen nimitys rakkaudelle.»
»Hyväinen aika! Sitäpä en ole ennen tiennytkään!» huudahti Kate. »Olen hirveän iloinen Charlesista!»
»Ei se ole sellaista rakkautta», kiiruhti Nuppu selittämään, »vaikka sekin on hyvä kyllä, sillä se on liian helppoa. Sivistyksen tiellä olet vasta siiloin, kun rakastat kaikkia asioita niin suuresti, että sinun suorastaan on oppiminen niistä niin paljon kuin sinulle on terveellistä. Kaikki tyyni on niin ihanaa — oi, niin ihanaa! — kaikki eri maat ja eri kansat, kun opit ymmärtämään, ja metsät ja kaikki mitä niissä on, ja kaikki eläimet — paitsi ehkä rupisammakot, vaikka luultavasti nekin on Jumala luonut, joskus, ollessaan ikäänkuin huolimaton — ja tähdet, ja kaikki mitä ihmiset ovat tehneet — varsinkin ne, jotka jo ovat kuolleet, poloiset! — ja kaikki kirjat, paitsi sellaiset typerät, joita Ailie-täti ei suorastaan voi sietää, vaikka hän ei koskaan hiisku siitä niille naisille, jotka pitävät sellaisista.»
»Hyvä ihminen! Pitääkö rakastaa niitä kaikkia?» kysyi Kate ihmetellen.
»Pitää kyllä, hyvä ihminen», sanoi Nuppu. »Et voi koskaan tietää vähäisintäkään asiaa hyvin tässä maailmassa, jollet rakasta sitä. Se on toisinaan kamalan vaikeaa, sen myönnän. Minä vihasin kertomataulua, mutta nyt minä rakastan sitä — ainakin tavallani rakastan sitä seitsemän kertaa yhdeksään asti, — siitä eteenpäin se on melkein kammottavaa, muttei kuitenkaan niin kammottavaa kuin silloin kuin en vielä tiennyt, etten olisi ollenkaan päässyt Chicagosta tänne, jolleivät monet ihmiset olisi oppineet kertomataulua aina kaksitoista kertaa kahteentoista asti.»
»En minä niin erityisesti välitä kertomataulusta», sanoi Kate, »mutta minä tahdon tulla hienostuneeksi, niinkuin sinä sanoit Charlesille siinä kirjeessä. Tiedän, että hän odottaa sitä.»
»Hmm!» sanoi Nuppu miettivästi. »Luulen, että minun täytyy kysyä sitä Ailie-tädiltä, sillä en tosiaankaan tiedä, miten voisit sitä muuten saada, sillä sitä ei ole sanottuna missään kirjassa, mitä olen nähnyt. Hän sanoo, että se on tärkein asia hienossa naisessa, ja se kasvaa jollakin tavoin ihmisen sisässä, kuten — kuten — kuten keuhkot, luulen ma. On turhaa koettaa tartuttaa sitä ulkoapäin piano- tai kitaratunneilla ja keskustelemalla vieraiden kanssa runoudesta ja puhumalla suu supussa ikäänkuin siinä olisi neuloja ja uskaltamatta sanoa mitään pikku hauskuutta, jota ei löydy jossakin 'Kootuissa teoksissa'. Hienostus on muutamien luulon mukaan siinä, ettei koskaan naura täydellä suulla.»
»Hyvät ihmiset!» sanoi Kate.
»Ja Bell-täti sanoo monien luulevan sen olevan siinä, ettei osaa ollenkaan Skotlannin kieltä eikä ota koskaan juustoa teen kanssa.»
»Minun mielestäni», sanoi Kate, »jätämme koko hienostumisen sikseen; se on kovin vaivalloista.»
»Mutta ladyn täytyy olla hienostunut», sanoi Nuppu. »Ailie vakuuttaa niin.»
»Täytyköön», sanoi Kate; »minä en erityisesti välitäkään ladyksi tulemisesta — minulla tuskin tulee koskaan olemaan tarpeeksi jalokiviäkään siihen — mutta minä tahtoisin olla noin mukamas hieno sunnuntaisin, kun Charles on kotona. En tahdo kiirehtiä sinua, Nuppukulta, mutta — mutta milloin aloitamme kirjoittamisen?» ja hän haukotteli tavalla, joka ei juuri ollut todistuksena professori Nupun alkuluennon mielenkiintoisuudesta.
Jonka jälkeen Nuppu selitti, että järjestelmällisessä oppijaksossa lukeminen on ensimmäisenä, ja parasta lukemista on Shakespeare, joka on tosi jalostavaa ihmissielulle. Hän nouti Ailie-tädin Shakespearen, istuutui tuliristikolle ja johdatti Katen päätä pahkaa johonkin omituiseen Helsingöriläis-seuraan. Mutta, voi kuitenkin, siitä ei tullut mitään: Kate nukahti ja näki herättyään tulen sammuneen ja lapsen lumoutuneen Hamletin lukemiseen.
»Oi sentään, kuinka se sivistyshomma käy hitaasti», sanoi hän surkutellen, »ja Charles-kulta odottaa kirjettä koko ajan!»
XVI LUKU.
»En voi sietää tuota Shakespearea!» huudahti Kate toivottomana, saatuaan kuunnella häntä monta päivää. »Hän on niin murheellinen kuin mikä ikään. Eikö hänellä ole mitään iloisempaa tarjottavana, sellaista kuin kalastajat laulavat Colonsayssa? Viime viikon 'Horner'-lehdessä oli paljon enemmän hauskaa.»
Niinpä Nuppu sukelsi uudelleen pohjattomaan tiedon kaivoon ja veti esiin Palgraven 'Kulta-Aarteen', paiskaten mielilyyrikkonsa Kate-tytön jalkojen juureen. Mutta Kate ei voinut sietää Kulta-Aarrettakaan; laulut olivat miltei kaikki niin valittavia, että ihan itkettämään tuppasi. Nuppu vakuutti hänelle parhaisiin auktoriteetteihin vedoten, että ihanimmat laulut olivat ne, joissa oli surullisin sisältö, mutta Kate sanoi, että sellaiset saattoivat kyllä käydä täydestä herrasväelle, jolla ei ole todellisia murheita omasta takaa, mutta työihmisille ne eivät ollenkaan sopineet. Työihmiset tarvitsivat lauluja, joilla on nuotit ja kertovärssyt, joihin voi polkea tahtia jalallaan. Historiakaan ei ollut sen paremmin hänen makuunsa. Se oli kaikki tyynni uskomatonta — ei mikään maa ole voinut elättää niin monta kuningasta ja kuningatarta. Mutta maantieteestä hän piti, sillä kartalta hän saattoi seurata Charlesia tämän purjehtiessa satamasta satamaan, missä hänen nimissään kirjoitettuja, mutta yhä edelleen Lennoxin kyhäämiä kirjeitä olisi häntä odottamassa.
Lukusuunnitelmaa noudatettiin näin kauan aikaa, koska kaupunki oli ehtinyt alakuloisimpaan aikakauteensa ja Nuppu alkoi tuntea olonsa painostavaksi, joten opettajan näytteleminen oli hänen ainoa ilonsa. Vieraat olivat muuttaneet etelään pääskysten mukana; höyrylaiva ei saapunut enää joka päivä elähdyttääkseen kiveystä iltapäivisin suurkaupunkilaisjalkojen kapseella, joka oli niin erilainen kuin tavallinen nastapohja-anturoiden kolina; kyytipostin lähtötorvi ei enää raikunut laaksoa pitkin avaran maailman malmisena merkkitoitauksena. Rauha laskeutui kaupungin ylle horroksen tavoin, ja päivät kuluivat raskasmielisinä. Ihmiset liikkuivat toimissaan vastenmielisesti, savupiippujen savukin kierteli laiskasti vetelehtien katonharjoja, missä kottaraiset tirskuivat, ja kukkulat olivat miltei yhtenään usvan peitossa. Kun se toisinaan hälveni, saattoi Nuppu ullakkoikkunastaan nähdä etäisen laakson läpi kiemurtelevan maantien. Maantie, maantie! — ah, siihen alkoi liittyä merkitys ja jonkinlainen kutsu, ja kaihoten hän katseli sitä ja ajatteli sen toista päätä missä elämä, josta hän oli tullut ja josta hän oli lukenut, kohisi valtavana ja ihmeellisiä asioita tapahtui. Charles Maclean Oronsaysta, toinen perämies, jota hän rakasti ihan menehtyäkseen nyt kun tämä kirjoitti säännöllisesti, miltei hullaantuneena saamistaan hurmaavista, merkillisistä kirjeistä, oli tohtorin laittamana jälleen kunnossa ja purjehti taas aavoilla ulapoilla. Hän kirjoitti milloin Cardiffista tai Fleetwoodista, milloin Hampurista, Santanderista tai Bilbaosta, joiden pelkkä nimikin oli kuin tarina, ja lapsen esimerkin kilpailuun houkuttelemana koki hänen tervainen kynänsä alati urheasti piirtää jonkunlaisen kuvan siitä monikirjavasta maailmasta, jossa hän risteili. Hän kertoi meluisista satamista, jotka tungeksivat täynnään laivoja; kaduista ja valtavista tavaramakasiineista ja paikoista, joissa ihmiset lauloivat, ja joskus pelihuoneista, missä oli pahimpia veijareita ja koreampia naisia.
»Konstikos vaatteilla on koreilla», sanoi Kate. »Mutta mitäpä koreista vaatteista, jos puuttuu sydämen puhtaus ja hyvä vartalo?» ja hän silmäili tyytyväisenä omia pulleita käsivarsiaan.
Mutta Nuppu liitti tuohon Charlesin käyttämään sanaan laajemman merkityksen ja ajatteli niitä kauniita ja älykkäitä näytelmäkappaleiden naisia, joita hän oli itse nähnyt kaukana Chicagossa, ja kun hänen sijaislemmittynsä olisi pitänyt niitä koreina ja selvästi mielenkiintoisina, teki hänen mieli päästä kilvoittelemaan niiden kanssa tai ainakin näkemään niitä uudelleen. Ja oi, kuinka hänen teki mieli nähdä niitä paikkoja, joista Charles kirjoitti, ja kuulla pyörien jyrinää ja kellojen kilinää! Ja Ailie-tätikin antoi alinomaa yllykettä ajatuksiin ja kaipauksiin, joille ei tässä pikkukaupungissa löytynyt mitään tyydykettä. Bell asui aina välittömien velvollisuuksiensa ahtaan piirin sisäpuolella, tyytyen, kuten monet muutkin — Jumalan kiitos! — täyttämään jokapäiväiset tehtävänsä parhaansa mukaan, uneksimattakaan sen jalommasta, Dan oli aikoinaan liikkunut laajemmalti ja tunsi maailmaa koko lailla paremmin, ja hän oli nähnyt niin monet sen ihanuudet harhakuviksi ja houkutukset virvatuliksi, että hänen villihanhensa olivat nyt kotiutuneet. Hän saattoi nähdä maailman peilistä, jonka edessä hän ajoi partaansa, ja siinä oli paljon huvin aihetta. Mutta Ailien villihanhet liitelivät yhä kaukana taivaanlaella, tuntematta lepopaikkaa. Lapsi oli loihtinut hänet! Usein hän nykyjään tuijotti kaukaisiin näkyihin, saavuttamattomiin maihin; ja vaikka hän näennäisesti oli jo ammoin alistunut olosuhteisiinsa, tunsi hän nykyjään toisinaan kyllästymistä vankinaoloonsa tässä uneliaassa kaupungissa, missä kaikki sai siirtyä huomiseen, sill'aikaa kuin hänen mielihalujensa hurjat linnut lentelivät ympäri asuttavaa, valpasta maailmaa. Tietämättään — ei, ei aina tietämättäänkään — hän herätti lapsessa sammuttamatonta uteliaisuutta, salaista tyytymättömyyttä pieniin ja ahtaisiin oloihin, kaipuuta avaroihin liikkuma-aloihin ja haltioituneihin, väkirunsaisiin hetkiin. Olla älykäs, olla rohkea ja uljas, uskaltaa yrittää ja luoda itselleen maineikas nimi — kuinka hänen kasvonsa hehkuivat ja koko olemuksensa värisi, kun hän kuvaili millaista elämää hän olisi halunnut elää, jos hänellä vain olisi ollut sellaiseen tilaisuutta! Kuinka monet naiset ovatkaan hänen kaltaisiaan — häärien hiljaisina kotilieden ääressä, näennäisesti levollisina ja tyytyväisinä parsien ja paikaten ja palvellen miehenjahnuksien oikkuja!
Niin tyytyväinen ja touhukas kuin Bell saattoikin olla pikku puuhineen, oli hänellä kuitenkin terävä, älykäs katse, ja hän oivalsi lapsen levottomuuden. Se tuotti hänelle todellista huolta, sillä samalla tapaa oli kulkurihenki alkanut hänen William-veljessään. Toisinaan hän lempeästi torui Lennoxia, olipa suunnitellut hänen siirtämistään johonkin toiseen huoneeseen ullakkokamarista, jonka ikkuna oli ainoa koko talossa, mistä saattoi nähdä maantielle, mutta Ailie sanoi hänelle, että sillä tavoin tehtäisiin maantie vain yhä mielenkiintoisemmaksi lapselle. »Enkä tiedä», lisäsi hän, »tarvitseeko meidän olla huolissamme, vaikka hän uneksisikin suuresta avarasta maailmasta ja sen mahdollisuuksista. Luulen, että hänen on jonakin päivänä lähdettävä tuolle maantielle.»
»Lähdettävä maantielle!» huusi Bell miltei itkien. »Oletko hullu, Ailie Dyce? Mitä varten hänen olisi lähdettävä? Täällä on yllin kyllin tekemistä, ja ihan varmaan ei hän voi koskaan saada parempaa oloa muuallakaan. Lorua kaikki! Toivon, ettet aja mitään hänen päähänsä; meillä on ollut kyllin surua hänen isästään.»
»Hänen menetyksensä olisi minulle sydänsuru, sen vakuutan», sanoi
Ailie-täti tunteikkaasti. »Mutta —» ja hän päätti lauseensa huokauksella.
»Olethan toki tyytyväinen itsekin?» sanoi Bell; »etkä sinä suinkaan ole mikään pöhkö.»
»Olen kyllä tyytyväinen», myönsi Ailie; »ainakaan — ainakaan en valita. Mutta on olemassa tyytymättömyyttä, joka on miltei pyhää, — vaellusluonnetta, joka on rodun pelastus. Muistathan 'pilgrimi-isät', Amerikan asuttajat —»
»Kunpa Jumala olisi antanut heidän pysyä kotona!» sanoi Bell. »Ei ole yhtään onnellista kotia tässä maassa, sen jälkeen kuin siirtolaisuus pääsi alkuun.» Ja tämän kuullessaan Ailie-neitiä hymyilytti ja Dania nauratti.
»Eikö johdu mieleesi, Bell», sanoi Dan, »että ilman pilgrimi-isiä ei
Nuppuakaan olisi olemassa?»
»Ei tosiaankaan olisi!» sanoi Bell hymyillen. »Ehkäpä olikin yhtä hyvä, että ne poloiset menivät. Ja tietysti on Amerikassakin monta rehellistä kunnon ihmistä.»
»Koko joukko!» sanoi Ailie. »Ethän voine odottaakaan, että ne kaikki mahtuisivat tähän kaupunkiin, tai edes Skotlantiin. Amerikka ottaa mielellään vastaan ylijäämän.»
»Kas, te koetatte saada minut nauramaan ja unohtamaan todisteluni», sanoi Bell; »mutta enpä lähdekään kelkkaanne tällä kertaa. Minä pelkään lapsen puolesta, ettäs sen tiedätte. Oi, Ailie, muista mikä hänen äitinsä oli — ihmispoloinen, onneton ihmisparka! näytellä henkensä elatukseksi, kulkea paikasta paikkaan, ilman mitään varsinaista kotia; nauraa, itkeä ja liikehtiä lamppujen edessä maailman huvitukseksi —»
»Pahempaakin voisimme tehdä kuin tuottaa maailmalle huvitusta», sanoi
Ailie vakavasti.
»Kyllä, kyllä, mutta maalatuin kasvoin ja koko tuo turhuus ihan ammattina — eikö siinä sentään ole eroa? Minä pidän leikillisestä sydämestä, sellaisesta kuin Danin, mutta tehdä koko ruumiinsa ihan kuin joksikin viuluksi! Ainoastaan ruumiissamme me voimme olla oma itsemme — se on meidän ainoa kotimme; ajattele, millaista olisi sisustaa se pelkillä valhe-esineillä, valaista kaikki huoneet, joiden pitäisi olla yksityisiä, ja jättää verhot auki, jotta maailma saisi katsella sisään maksun edestä! Kuinka usein olenkaan muistellut Williamia, miten hän itki henkensä elatukseksi, kuten hänen joskus varmaan täytyi tehdä, ja ajatellut, mitä hänellä mahtoi olla jäljellä surunsa huojennukseksi Maryn kuoltua. Oi, suista lapsi, Ailie! suista tuo kultatyttönen — sinusta se riippuu kokonaan; hän jumaloi sinua; hänen luonteensa muovaaminen on sinun käsissäsi. Pysytä hänet nöyränä. Varjele häntä ajattelemasta maailman ihanuuksia. Opeta hänet ottamaan vaari ajastaan, jotta hän avaisi sydämensä viisaudelle. Hänen mielensä on liian usein poissa täältä ja harhailee jossakin muualla — samoin oli Williaminkin laita — samoin oli kerran sinunkin laitasi.»
Ei tosiaankaan ollut ihme, että Nupun mieli harhaili muualla, kun elämä hänen ympärillään oli äkkiä käynyt niin unteloksi. Näinä aikoina Rellu-Wully usein jättäytyi liian kauaksi aamu-unensa valtoihin ja riennettyään aamuaution kaupungin läpi housut hädin tuskin yllään, soitti kelloa hurjan hätäisesti puoli tuntia myöhempään kuin oikea aika oli. Mutta pieni myöhästyminen ei haitannut kaupungissa, joka ei oikeastaan koskaan ohut täysin valveilla. Ihmiset kulkivat toimiinsa puoliunessa; myymälänpitäjät tulivat unisesti silmiään räpytellen alas ottamaan ikkunaluukkunsa pois ja palasivat sitten aamiaiselle, tahi, pelkään toisinaan, vuoteeseensa, ja kun päivä oli selvennyt ja säädyllisyys vaati heitä edes näyttämään olevansa toimessa, seisoivat he tuntikausia puotiensa ovella katsellen kadulla nokkivia varpusia, västäräkkejä ja sinitiaisia tai katuojan hiekassa riiteleviä lokkeja. Ei mitään tapahtunut. Pari kolme kertaa päivässä rämisivät maalaisrattaat kaupungin halki rikkoen sunnuntaisen rauhan; ja eräänä muistettavana iltapäivänä tuli posetiivia kantava tumma italialainen, joka varmaankin luuli vihdoinkin saapuneensa itse Eldoradoon, — niin runsaasti hänet palkitsi tämä toistensa katselemiseen kyllästynyt yhdyskunta. Mutta muuten ei tapahtunut mitään, ei vähintäkään! Kuten maanalaisessa satumaassa sokeat ovat kuninkaita, näytti George Jordon, tuo tyhmä mies, joka ei koskaan ollut tositoimessa, vaan kuljeksi kadehdittavaan iänikuiseen unelmoimiseen vaipuneena, ainoalta valveillaolevalta tuossa ontuneessa maailmassa, sillä hän edes liikkui, kahnusteli jonnekin, varmana siitä että hänelle löytyisi työtä, kun hän vain pääsisi siihen käsiksi. Lapset tallustelivat kouluihinsa, koirat nukkuivat raiteella, missä kerran vallitsi kesäinen liikenne, Kate pursuili alakuloisena keittiöikkunastaan ja lauleli aivan häpeämättä kadulle surullisia, vanhoja gaeliläislaulujaan, jotka Dan Dycen sanojen mukaan olisivat olleet erinomaisia, jos ne vain olisi sävelletty, ja hänen äänensä oli kuin univirsi.
Eräänä päivänä Nuppu näki lukemattomia lintuja lähtevän suurina laumoima, lentäen maantien ylitse, ja seisoessaan kuihtuvassa puutarhassa kuuli näennäisesti ilman tuulen henkäystäkään putoavien kuivien lehtien rapisevan. Se kammotti häntä. Hän tuli nopeasti sisälle teepöytään miltei kyynelissä.
»Oh, se on kauheaa», sanoi hän. »On aina sunnuntai ilman hyviä vaatteita ja lampaanlapaa päivälliseksi. Minun tekee ihan mieli parkua.»
»Hyväinen aika», sanoi Bell-neiti iloisesti, »ja minä kun juuri ajattelut, että elämä on harvinaisen vilkasta vuodenaikaan katsoen. Jotakin yllättävää sattuu harva se päivä. Aggie Williams huomasi hienon, uuden keittiölietensä liian suureksi tiloihinsa, ja hän on päällystänyt sen kretongilla ja tehnyt siitä hyllyn saliinsa. Ja entäs sitten kantaatti; kirkkokuoro rupeaa kuulemma harjoittelemaan sitä niin pian kuin Duncan Gill viereisestä huoneistosta on poissa — hän on lähellä loppuaan, raukka, jota he odottavat, mutta hän sanoo ettei hän mitenkään voisi kuolla kristillistä kuolemaa, jos hänen pitäisi kuunnella heidän harjoituksiaan seinän takaa.»
»Chicagossa ei ole vähääkään tällaista», sanoi Nuppu, ja hänen setänsä nauraa kukersi.
»Eipä kaiketi», sanoi hän. »Sääli Chicagoa! Ikävöitkö Chicagoon, typykkäni?»
»En», sanoi Nuppu harkitusti. »Siellä haisi aika lailla, mutta oi voi! kunpa ihmiset täällä olisivat sentään vähän vilkasliikkeisempiä!»
»Niin, kyllä kai täällä ei ole rahtuakaan samanlaista kuin Chicagossa», myönsi Bell-täti. »Minusta on mieluista, että täällä on juuri niin herttaisen skotlantilaista.»
»Ei täällä ole Skotlanninkaan laista», sanoi Nuppu. »Minä odotin Skotlannin olevan kuin pelkkää tarukirjaa, täpötäynnä haarniskasotureita, kovenanttilaisia ja kaikkea mitä isän oli tapana puhella sunnuntaisin, kun hän oli vähän niinkuin murjollaan ja tahtoi tehdä minut skotlantilaiseksi. Olen hakenut metsistä kovenanttilaisia enkä ole löytänyt yhtään; mihin lienevät pötkineet, enkä ole nähnyt yhtään haarniskasoturia siitä asti kuin tulin tänne, paitsi niitä linnan käytävässä olevia, jotka ovat tyhjiä.»
»Millaiseksi sitten todella luulit Skotlantia?» kysyi Ailie.
»Minä ja Winifred Wallace yhdessä kuvittelimme, että se olisi suurenmoinen ritarillisuuden kotimaa, jossa olisi alinomaisia kiistoja kruunupäitten kesken. Luulin, että täällä olisi paljon 'muinaisajan taisteluita', niinkuin 'Ylämaan elomiehessä' tuossa rakkaassa K.A.:ssa».
»Mikä on K.A.?» kysyi Bell-täti; ja Nuppu nauroi viekkaasti ja katsoi hänelle hymyilevään Ailie-tätiin ja sanoi: »Mepä tiedämme, Ailie-täti, emmekös tiedäkin? Se on suurenmoinen! Ja jos sinäkin tahdot tietää, Bell-täti, niin se ei ole mikään muu kuin herra Kultu Palgraven 'Kulta-Aarre'. Siinä on kirja, voi sentään! Luulin, että olisi taisteluita joka päivä —»
»Mikä verenhimoinen lapsi!» sanoi Ailie-neiti.
»En tarkoita oikeita, todellisia taisteluita», riensi Nuppu selittämään, »vaan sellaisia, jotka ovat kuin kaukaa kuuluvaa pauhinaa — ei ollenkaan verta, vaan ainoastaan kovaa kalsketta. Mutta taistelut kai ovat joutuneet pois muodista, niinkuin rautahaarniskatkin. Sitten luulin, ettei täällä olisi juuri mitään muuta kuin vesiputouksia ja rotkoja ja — ja — vuorensolia, ja siellä täällä joku oikein reima Alick, lyhythoitoinen ja sulkahattuinen, joka raiuttaisi metsästystorvea. Siitä mitä isä puhui ja mitä kirjoista luin, tulin siihen luuloon, että kaikki ihmiset Skotlannissa vihasivat toisiaan kuin myrkkyä ja perustivat klaanin ja lähtivät sotimaan toisia klaaneja vastaan, jolloin kolkot kokoushuudot kaikuivat ja säkkipillin äänet kiirivät rajusti raikkaassa tuulessa. Ja kaikki paikat olisivat täynnä lemmestä riutuvia impiä, joilla olisi kaulan ympärillä sellaiset tärkätyt myllynkivet kuin kuningatar Marialla aina oli. Kyllä mahtoi olla jokseenkin noloa tuolle vanhalla Maria-raukalle, kun hän sattui nukahtamaan kirkossa! Mutta täällä ei ole vähääkään sellaista; Skotlannilta tuntuu vain silloin kuin olen vuoteessa ja tuuli ulvoo kovasti ja hanhet raakkuvat. Silloin ajattelen puita, jotka seisovat ulkona pimeässä ja sateessa, kukkuloita, sellaisina kuin ne ovat olleet ammoisista ajoista, ja suuria, yksinäisiä seutuja, joissa ei ole ketään, ei edes valon pilkahdusta; ja silloin minua alkaa värisyttää ja karmia, sillä se on Skotlantia, haamuja täynnä. Luulen, että Skotlanti on kuollut kuin tukki.»
»Se ei ole kuolleempi kuin sinäkään», sanoi Bell-neiti, aina valmiina puolustamaan synnyinmaata. »Maailman terävä-älyisimmät ihmiset tulevat Skotlannista.»
»Niin isänkin oli tapana sanoa; mutta Jim sanoi arvelevansa, että mitä terävämpiä lie olivat, sitä vikkelämmin he sieltä tulivat. Minä en vähääkään ihmettele, että he rientävätkin pois kotoaan, kun tuntevat olonsa niin kuolleeksi ja nuutuneeksi ja ajattelevat kaikkia asioita ja näkevät tuon tien.»
»Tien?» sanoi Dan-setä. »Minkä tien?»
»Minun tieni», sanoi lapsi. »Sen, jonka näen ikkunastani — oh, kuinka se nousee ja nousee ja kaartelee ja kaartelee, ja se ihan kirkuu tulemaan mukaansa ja koettamaan.»
»Koettamaan mitä?» kysyi Dan-setä uteliaasti.
»En tiedä», sanoi Nuppu miettien hartaasti. »Ailie-täti tietää, ja arvelen että Bell-tätikin tietää. En osaa sanoa mitä se on, mutta minun ihan kutkuttaa jalkoja lähtöhalusta. Toisinaan minusta tuntuu, että minua peloittaisi lähteä, mutta Ailie-täti sanoo, että pitääkin aina tehdä sitä mitä pelkää tehdä, sillä miltei aina on juuri se yksin tekemisen arvoista.»
Dan Dyce raaputti hänen tuolinsa vieressä kerjäävän Tellun korvallista ja tähysti sitä tehdessään silmälasiensa reunojen yli tutkivasti lasta.
»Kaikki tiet, kuten vähän myöhemmin tulet huomaamaan», sanoi hän, »johtavat samaan kuolleeseen loppupisteeseen, ja vaikka luulemmekin itse valitsevamme tiemme, olemme kuitenkin useimmat Koulumestarin armoilla, kuten Geordie Jordon. Ainoa seikka, mikä on selvää käsilläolevassa aiheessa, on se, ettemme me ole täällä kyllin vilkkaita nuoren Amerikan mielestä. Mitähän meidän mielestäsi tulisi tehdä tuon eloisuuden saavuttamiseksi?»
»Touhuta», sanoi Nuppu. »Hyväinen aika, täällähän ei kukaan liiku hautasaattoa nopeammin, ja kuitenkin pitäisi panna laukaksi, jos mieli pysyä pelimannin mukana.»
»En ole minäkään kaikkein kiireisimpiä», sanoi Dan-setä hymyillen. »Se johtuu ehkä siitä, että olen mielestäni itse täällä ainoa pelimanni. Mutta jos haluat soveltaa käytäntöön chicagolaista järjestelmää, pitäisi sinun aloittaa rouva Wrightin Italialaisesta myymälästä tuolla rannan puolella — se ihmisparka menettää rahansa koettaessaan hoitaa myymäläänsä filantrooppisten periaatteiden mukaan.»
Nuppu mietti ankarasti hetken aikaa. »Fil— fil— mikä on filantrooppinen periaate?» kysyi hän.
»Se on sellainen periaate, josta ei sovi odottaa paljon korkoja muualla kuin toisessa maailmassa», sanoi setä. »Tuo leski on kovin siivo ihminen; jos sävyisät saisivat periä maan sananmukaisessa merkityksessä, olisi koko Skotlanti jo kauan ollut hänen omaisuuttaan.»
»Tosi kristitty ihminen!» sanoi Bell-neiti.
»Sitä en kiellä», sanoi Dan, »mutta tosi kristityn ihmisenkin pitäisi joskus ajatella velkojansa vaatimuksia, ja meidän kesken sanottuna on minulla täysi työ pidättäessäni tukkukauppiaita vetämästä häntä oikeuteen.»
»Miten menettele! siinä?» kysyi Ailie vilkuttaen silmiään. Mutta Dan ei vastannut — hän ryki ja puhdisti silmälasejaan.
XVII LUKU
Olipa iloa muutamia päiviä sen jälkeen Dycen keittiössä, kun postinkantaja Peter tunteittensa karvautta ilmaisevalla tuhahduksella ojensi ikkunasta Katelle paketin, joka näöstään päättäen oli tullut vierailta mailta. »En tiedä keneltä se on, eikä tarvitse luulla, että kysyisin», sanoi hän; »mutta yksin tuon kapineen postimerkkeihin on varmasti mennyt sievät rahat.»
»Vai niin!» sanoi Kate niskojaan keikauttaen. »Teille lienee hauska tietää, että hänellä on hyvin varaa siihen!» ja Kate haisteli pakettia, josta lemahti väkeviä ja outoja tuoksuja.
»Ei nyt tarvis ihan nenälleni hypätä», sanoi postinkantaja; »minähän vain huomautin. Mikä — mikä se mies on ammatiltaan?»
»Kauppamatkustaja, myy rautatietunneleita», sutkautti Colonsayn tyttö ja sulki ikkunan niin että paukahti, ryhtyen repimään auki pakettia hurjana jännityksestä ja löytäen siitä pullon Väärentämätöntä Riika-Palsamia — ihmeellistä merimiesten haavalääkettä! — toisen Fiorida-vettä sekä hopeamedaljongin ynnä kirjelipun, jossa Charles vakuutti hänen lähettämänsä runon todella suurenmoiseksi sekä toivotti hänelle edelleen onnellisia syntymäpäiviä. Kuten monien Charlesin kirjeiden nykyjään, kävi sen tarkoitus osittain yli hänen ymmärryksensä, kunnes hän sai Nupulta kuulla, millaiseen kirjeeseen tämä oli vastaus — sillä Nuppu oli niin suuresti hurmaantunut tuohon vaeltavaan merimieheen, että lähetti tälle joskus kirjeitä, joita Kate ei saanut edes nähdä. Sinä päivänä tuoksuivat aamiaisvehkeet Florida-vedeltä, sillä Kate oli huuhdellut itsensä ylt'yleensä tällä tuoksuaineella, ja Bell-neiti oli varma, että hän oli taaskin pessyt astiat hajusaippualla, kuten tytön tapa oli ollut silloin kuin hän vasta Colonsaysta tulleena oli siinä luulossa, ettei mikään muu kuin ruskea Windsor-saippua ollut kyllin hyvää Buntain-mummon teekalustolle, jota käytettiin sunnuntaisin. Mutta Nuppu älysi merkeistä, että oli tullut uutisia meriltä, ja hän riensi keittiöön niin pian kuin ehti, sillä oli lauantaipäivä, jolloin Dycen akatemialla ei ollut oppitunteja. Oi kuinka hellästi hän ja Kate hyväilivät pulloja, haistelivat innokkaasti niiden sisältöä ja pitelivät vuorotellen medaljonkia! Siitä vain Kate oli pahoillaan, ettei hänellä ollut välitöntä tarvetta Riika-palsamin käyttöön; mutta Nuppu oli häntä innokkaampi — hän pisti varovasti neulalla kämmeneensä ja pani haavaan tuota väärentämätöntä palsamia. »Oi, kuinka kovasti hän rakastaa minua — meitä, piti sanomani!» — huudahti hän, ahmien innokkaasti Charlesin kirjettä.
»Mitä sanoit hänelle viime kirjeessä?» kysyi Kate. »Hän puhuu tässä jostakin runosta ja syntymäpäivästä.»
Nuppu tunnusti, että hän oli tehnyt Charlesille runon hänen rakastetulta Kateltään, ja toivoen saavansa makeislahjan, kertonut hänelle syntymäpäivänsä olevan maanantaina. »Mutta palsami on minulle todella ihan yhtä mieluista», sanoi hän; »se on kerrassaan suloista; kuinka se kirvelee!»
»Eihän nyt ole ollenkaan minun syntymäpäiväni», sanoi Kate. »Minun syntymäpäiväni on aina syyskuun toisena sunnuntaina. Minä olen syntynyt samaan aikaan kuin lady Anne — joko kaksi viikkoa ennen tai kaksi viikkoa jälkeen. En muista tarkasti kummin se oli, ja tuskinpa hänkään sitä muistaa.»
»Ei ei, mutta minunpa syntymäpäiväni on maanantaina», sanoi Nuppu, »ja kun me nyt kerran rakastamme häntä näin niinkuin yhdestä tuumin, niin arvelin sen olevan samantekevää.»
»Niinhän se onkin; en sanonutkaan sitä moittiakseni», sanoi Kate. »Ja nyt meidän on lähetettävä hänelle jotakin vastalahjaksi. Mitä sinä suosittaisit?»
He tuumivat monia merimiehelle soveltuvia lahjoja — öljykangashattuja, raamattu-merkkejä, villaisia kaulahuiveja, paperiveitsiä, kravattineuloja, käsineitä ja kaulaliinoja. Nuppu oli varma, ettei mikään ihastuttaisi häntä niin suuresti kuin kirja autiosta saaresta, mutta Kate sanoi että ei, piippu sopisi parhaiten — puinen piippu, jossa oli hopeahelat; sellainen, juuri sovelias, oli rouva Wrightin Italialaisessa myymälässä.
»Mikä on italialainen myymälä?» kysyi lapsi.
»Sitä en osaa sanoa», vastasi Kate, »jollei ehkä hänen miehensä ollut italialainen, ennenkuin kuoli häneltä pois. Hänen kilvessään ei ole mitään muuta kuin 'italialainen myymälä'. Hän myy tavaroitaan melkein mistä hinnasta ostaja vain haluaa, koska raamattu sanoo, ettei sovi tinkiä kaupanteossa.»
»Minä tiedän», sanoi Nuppu. »Se on samaa kuin hoitaa liikettä fi— fi— filantrooppisten periaatteiden mukaan. Minusta olisi hauskaa nähdä miten sellaista tehdään. Minä juoksen ostamaan rouva Wrightiltä sen piipun, Kate.»
Hän lähti asialleen rannan puolelle kaupunkia, kirkon taakse; ja aamupäivän tunnit kuluivat ja päivällisaika oli kohta käsissä; eikä vielä näkynyt merkkiä hänen paluustaan. Kate olisi kadottanut kärsivällisyytensä ja lähtenyt häntä etsimään, mutta hän näki ikkunastaan niin paljon mielenkiintoista, että hän unohti kokonaan asiallaolijan. Jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tapahtui kirkon tuolla puolen. Rellu-Wully tiesi mitä se oli, mutta ei luonnollisesti antanut sitä tietää, sillä hän oli liikkeellä julkisena kuuluttajana, ravistaen kaupungin tiedonhalun hereille kelloaan helistämällä ja huutaen: »Kuulutus!» niin tärkeän näköisenä kuin olisi hänellä ollut varattuna jokin tärisyttävä uutinen; mutta lukuunottamatta joitakin salaperäisiä sanoja »pohjimmaisista hinnoista», jotka hän sopotti kädessään olevasta paperista, ei siinä ilmennyt mitään, mikä olisi erottanut tämän kuulutuksen muista tavallisista, joissa puhuttiin laiturilla myytävistä silleistä tai John Turnerin kulmassa kaupan olevista ruukkutavaroista. »Mitä te kuulutatte?» kysyttiin häneltä, mutta kun hän oli siinä uskossa, että hänen äänensä oli selkeä kuin konserttilaulajan, ei hän alentunut vastaamaan. Vasta sittenkuin joku katsoi hänen olkansa yli ja luki itse paperista, tuli selville että »mullistavaksi» kutsuttu alennusmyynti oli käynnissä Italialaisessa myymälässä. Puoli kaupunkia meni heti katsomaan, mitä tuolla kunnon eukolla nyt oli tekeillä. Kate näki heidän rientävän rantaan päin, ja takaisin palatessaan he nauroivat. »Mikäs kometia siellä on?» kysyi hän eräältä ohikulkijalta.
»Alennusmyynti Hurskaan lesken kaupassa», sanottiin hänelle. »Hän on pannut syrjään Spurgeonin saarnat ja hankkinut itselleen kaupanteon käsikirjan ja opettelee nyt pitämään Italialaista myymälää skotlantilaiseen malliin.»
Kate olisi lähtenyt paikalla itse katsomaan tätä ihmettä, mutta hänen patansa oli kiehumaisillaan, ja samassa tuli emäntäkin portaita alas huutaen: »Lennox, Lennox!» Katen mieli synkkeni. Hän oli unohtanut Lennoxin, ja miten hän saattaisi selittää hänen poissaolonsa niin tarkalle emännälle? Mutta tällä hetkellä hän säästyikin selityksiltä, sillä Tellun haukunta täytti kadun ja herra Dyce tuli eteiseen nauraen.
»Oletpas sinä iloinen!» sanoi hänen sisarensa auttaessaan palttoota hänen päältään. »Mikä sinua nyt naurattaa?»
»Lystikkäin asia mitä voi kuvitella», sanoi Dan Dyce. »Olin juuri ikään puheissa kapteeni Tärkeyden kanssa, joka on kauhean raivoissaan erään kirjeen vuoksi, jonka joku poika on tuonut hänelle rouva Wrightiltä. Kapteeni on niitä ihmisiä, jotka kehuvat maksavansa ensi tilassa, mutta eivät koskaan etsi tuota tilaisuutta. Hän näyttää olevan velkaa rouva Wrightille yhtä paljon kuin paikkakunnan muillekin kauppiaille, mutta ei ollut siitä millänsäkään, tuo rouva kun on niin hyvänahkainen. Tämä kirje oli saanut hänet liikkeelle. Hän näytti sitä minulle ja huomautti, että se sisälsi herjauksen tai uhkauksen, josta saattoi nostaa oikeusjutun, mutta minä vakuutin hänelle, etten olisi itsekään osannut kirjoittaa sen asiallisemmin. Siinä sanottiin, että jollei hän maksaisi heti, niin voisi helposti tapahtua jotakin, mikä hämmästyttäisi häntä valtavasti.»
»Varjelkoon! Sehän ei ole ollenkaan lesken tapaista. Hän on varmaan menemässä suunniltaan epätoivosta.»
»Tuon kirjeen sanamuoto se huvitti minua», sanoi Dan Dyce, mennessään saliin yhä naureskellen — »'voi helposti tapahtua jotakin, joka saa teidät valtavasti hämmästymään' — se vihjaa niin kamaliin mahdollisuuksiin. Ja se tulee täyttämäänkin tarkoituksensa, sillä kapteeni on lähtenyt maksamaan velkaansa leskelle, ollen varma siitä, että se merkitsee häväistysjuttua.»
Kate käytti tilaisuutta juostakseen hakemaan asiantoimittajaansa kirkon toiselta puolen. »Tänne päin, joka hyviä kauppoja haluaa!» huusivat jotkut nuorukaiset Italialaisesta myymälästä palatessaan, tahi: »Hei, olette hukannut askeleeni» — mikä osoittaa kuinka pikkukaupungissakin osataan pitää hauskaa — mutta Kate ei virkkanut muuta kuin »roskat!» harmistuneena itsekseen, samalla kuin koetti henkeään pidättämällä estää kasvojaan käymästä punaisiksi.
Hurskaan lesken puoti kärsi nimikilvestään, joka oli »aivan liian suuri tehtäväänsä, niinkuin nuohooja, joka tarttui kiinni mummon savupiippuun», kuten Daniel Dyce sanoi. Kilpi oli aikoinaan kuulunut P. & A:lle, mutta P. & A:n kelpo rouva kyllästyi kuulemaan miestänsä haukuttavan italialaiseksi, ja niin se palasi maalarille, joka maksoi sillä osan velkaansa rouva Wrightille. Tämä oli jo pitkät ajat katunut tuota saalistaan, sillä hän tunsi sen sielussaan maailmalliseksi turhuudeksi — vähemmän yleisön silmään pistävä kilpi olisi paremmin sopinut hänelle itselleen ja hänen kahdelle ujolle pikku ikkunalleen, joissa kärpäspaperit, korurihkama, makeiset, savukkeet, maalaismunat ynnä sydämelliset kutsut Pilgrimi-lähetyksen Bethel-talolle joka perjantai illaksi kello kahdeksan (jos Jumala suo) — pitivät toisilleen sekalaista ja tomuista seuraa. Siivo, hurskas leski, mutta ah! niin vailla kaikkea pelastavaa älyn oveluutta, Pilgrimi-iähetys oli se, jota varten hän varsinaisesti eli, ja hänen puotinsa oli risti, jota hän kantoi. Mutta tänään sitä tuskin tunsi entisestään: ikkunoista oli niiden vanhennut sisältö riistetty pois, ja toinen oli täytetty ruusuposkisilla omenakasoilla, toinen pähkinöillä, jotka viekoittelevana putouksena ryöppysivät huolettoman tuhlaavaisesti kumotusta tynnyristä. Kummassakin ikkunassa oli suuri käsin tekstattu ilmoitus; toisessa luettiin:
»KEKRI-ILTA! NOUSE JA LOISTA!»
ja toisessa:
»TEE SE NYT!»
mitä, se jätettiin lukijan mielikuvituksen ratkaistavaksi. Koko aamupäivän oli puodissa virrannut ostajia, jotka palasivat sieltä mukanaan muutakin kuin pähkinöitä tai omenia, suuresti ihmetellen Hurskaan leskessä tapahtunutta muutosta, hän kun kehui tavaroitaan ihan tavallisten syntisten lailla. Pienoilla ja verhoilla varustetun aition takana, jossa hänen otaksuttiin pitävän kirjojaan ja rukoilevan koko kaupunkikunnan puolesta, näytti nyt olevan jokin salaperäinen kiihoke, sillä kun huonot maksajat tänään tahtoivat ostaa jotakin velaksi ja hän oli jo myöntymäisillään, pujahti hän aitioon ja tuli kohta takaisin teräksenlujana, väittäen, että jokaisessa »mullistavassa alennusmyynnissä» myytiin vain käteisellä. Hän helpotti kyllä, mutta vain omaan hintaansa eikä ostajan tinkimään, kuten ennen tavallisesti. Terveyssuola — hienommista hedelmistä uutettu, vilvoittava, virkistävä, vahvistava lääkesuola (vaikka se muistuttikin tuttua Rochellen suolaa, johon on lisätty vähän sokeria ja viinikiveä) — oli halvennettu puolella pennyllä, alle ostohinnan, kuten käsinkirjoitettu ilmoitus myymäläpöydällä vakuutti. Kun häneltä kysyttiin, kuinka hänen kannatti myydä alle ostohinnan, näytti hän hämmästyneeltä ja säikähtyneeltä, kunnes oli pujahtanut tuokioksi verhon taakse, jonka jälkeen hän ilmoitti sen johtuvan suuresta myynnistä; hänen ei kannattanut myydä terveyssuolaa alle ostohinnan, jollei hän myynyt sitä tavattoman suuria määriä.
Wardin Verratonta Kiilloituspastaako haluttiin? — ikävä kyllä (pujahdus verhon taakse) se oli nyt häneltä aivan lopussa. Viime aikoina sillä oli ollut niin suuri kysyntä, että hän oli väsynyt tilaamaan sitä joka toinen viikko tukuttain. Niin, Wardin pasta häneltä oli lopussa, mutta (taaskin pujahdus verhottuun aitioon) eikö saisi olla tätä erinomaista vasikansorkkahyytelöä, joka on saanut mitä parhaat arvolauseet ko-konessööreiltä? Mitä ne konessöörit olivat? Konessöörit (jälleen tiedusteluretki verhon taakse) ovat niitä rikkaita ihmisiä, jotka voivat niellä mitä hyvänsä.
»Minäpä sanon, mitä siinä on», sanoi räätäli; »vihdoinkin olen sen älynnyt! Hänellä on tuolla verhon takana kirja; olen nähnyt sen ennen — Vähittäiskauppiaan Opas — ja hän puikkii verhon taakse katsoakseen siitä, mitä hänen on sanottava ostajilleen. Siitä hän on saanut nuokin ikkunalaitteet ja 'Tee se nyt!'-lauseet.»
Mutta hän oli väärässä — kerrassaan väärässä, sillä kun Kate tuli puotiin kysyen: »Oletteko nähnyt Lennox-neitiä, rouva Wright? Lähetin hänet tänne asialle monta tuntia sitten», tuli Lennox itse uutimien takaa aitiosta ja sanoi: »Hei, Kate, terve tavattua! Mitä voimme tehdä hyväksesi tänään?»
»Varjelkoon, kyllä nyt saat saparollesi!» sanoi Kate. »Sinua odotetaan päivälliselle.»
»Olin juuri lähdössä kotiin», sanoi Nuppu mennen ovea kohti.
»Lapsikultani, lapsikultani, pikku enkelini!» huusi Hurskaan leski aikoen suudella häntä, mutta Nuppu torjui sen.
»Ei tänään, jos suvaitsette; olen monta mailia liian suuri suudeltavaksi tänään», sanoi hän ja marssi juhlallisesti ulos italialaisesta myymälästä.
»Mitä kummaa sinä teit näin kauan poissa kotoa?» kysyi Kate. »Oliko sinulla jotakin toimitettavaa?»
»Suoritin maksua Charlesin piipusta», sanoi lapsi, antaen takaisin sen ostoon saamansa rahat. »Tuo rouva Wright on mitä suloisin ihminen, mutta kyllä hän, poloinen, on liikeasioissa ihan pikku lapsi! Kun pyysin ostaa piipun, oli hän niin mielissään, että tahtoi antaa sen minulle ilmaiseksi, koska olin herra Dycen veljentytär. Hän sanoi, että Dan-setä on Jumalan mies, joka on pelastanut hänet vararikosta useammin kuin kerran, ja piippu oli sentään aika vanha kapine, joka oli ollut ikkunassa siitä saakka kuin hän tuli kääntymykseen ja lakkasi pitämästä koristuksia vaatteissaan. Luulisi melkein, että hänen mieltänsä kirvelee, kun ihmiset tulevat hänen puotiinsa tuhlaamaan rahaa; hänet on varmaankin kasvatettu vapaaruokalassa. Minä sanoin, että ottaisin piipun ilmaiseksi, jos hän kaupanpäällisiksi suostuisi pieneen leikkiin minun kanssani. 'Millaiseen leikkiin?' kysyi hän — oi, hän on niin herttainen ihminen! — ja minä sanoin, että olin ihan kuolemaisillani halusta pitää oikeaa kauppaa, ja että näyttäisin hänelle Chicagon mallia. Ja usko pois, minä tein sen, Kate MacNeill!»
Hän tuli sisään yht'aikaa liemen kanssa, mutta mitään ei kysytty ennenkuin setä oli lukenut ruokasiunauksen; sitten, ennenkuin lusikkaakaan oli liikutettu, sanoi Bell-täti: »Lapseni, lapseni, missä ihmeessä sinä olet ollut?»
»Olen pitänyt puotia rouva Wrightille», sanoi Nuppu.
»Tsk! tsk! sinä olet auttamaton!» huusi täti. »Tuollainen lapsi pitämässä puotia!»
»Kaunis kauppiaspari, leski ja sinä! Kumpi teistä laski vaihtorahat?» sanoi Dan-setä. »Kerropas meille kaikki.»
»No niin, minulla oli oikein hauskaa», sanoi Nuppu. »Kestäisi teeaikaan asti, jos kertoisin ihan tarkalleen, kuinka hauska päivä minulla on ollut, mutta tahdon hoputtaa ja luoda vain yleiskuvan. Kun sinä, Dan-setä, sanoit hänen hoitavan liikettään fil— filantrooppisten periaatteiden mukaan, teki minun mieleni nähdä millaista se oli, ja minä menin sinne Katen asialle ja tarjouduin auttamaan. Hän myönsi itsekin, ettei hän ollut maan parhaita liikkeenhoitajia eikä näyttänyt siitä suuriakaan rikastuvan, mutta sanoi, että Luojan kiitos hänellä oli terveyden kallis lahja. Minä olin ensimmäinen ostaja minkä hän oli saanut nähdä koko aamuna, paitsi erästä miestä, joka pyysi rikkomaan puolikruunusen, eikä hänellä ollutkaan puolikruunusta mukanaan, vaan lupasi maksaa sen sitten kuin ei toiste enää tulisi. Rouva Wright sanoi luulevansa varmasti, että liikkeessä tapahtuisi käänne, ja minä sanoin luulevani, että se kääntyisi pikemmin, jos — jos — jos hän itsekin vähän lykkäisi sitä. Ja hän sanoi, että siinä oli varmasti jotakin järkeä, ja lausui toivovansa, että kuuluin kristittyjen seurakuntaan, Minä sanoin kuuluvani, ja siihen hän huudahti: 'Halleluja!' Kaikissa muissa suhteissa hän oli ihan täysikelpoinen; hän katsoi minuun silmät pyöreinä ja teki juoksujalkaa kaiken mitä minä käskin. Ensin hän otti pois kaiken vanhan ruuhkan ikkunoista ja täytti ne pähkinöillä ja omenilla kekri-iltaa varten, niin etteivät Skotlannin ikkunat luullakseni ole olleet sen näköisiä milloinkaan maailman alusta lukien. 'Ihmisistä tämä on varmaan ikäänkuin hupsua', sanoi hän vähän peloissaan, 'ei mitkään muut ikkunat koko paikkakunnalla ole sellaisia.' 'Eipä tietenkään', sanoin minä, 'ja sepä se juuri pistääkin ohikulkijan silmään,' Jim Molyneux sanoi, että myymälän ikkuna oli kuin näytelmäilmoite, se tarvitsi vetonaulan — nykäisyn — iskulauseen. Sitten minä koetin muistella niitä sukkeluuksia, joita Chicagon puotikauppiaat painattavat ikkunoihinsa, mutt'en voinut muistaa muuta kuin: 'Housuja, kaksi dollaria lahkeelta, istumapaikat ilmaiseksi', mutta rouva sanoi, ettei hänellä ollut myytävänä housuja. Sitten muistin nähneeni joitakin sieviä pikku kortteja, joihin oli painettu: 'Nouse ja loista!' ja: 'Tee se nyt!' ja minä käskin hänen piirtää nuo sanat suuresti ja selvästi ja panin ne ikkunaan. Hän tahtoi tietää mitä ne merkitsivät, ja minä sanoin, etten osaisi sanoa sitä alkuunkaan, mutta ne panisivat ihmiset ihmettelemään ja tulemaan puotiin saadakseen sen selville, ja silloin olisi hänen käytettävä tilaisuutta myydäkseen heille jotakin ja näpättävä heiltä rahat ennenkuin he pötkivät tiehensä. Oi, täti, kylläpä minä kerron!» ja tässä Nuppu pysähtyi miltei hengästyneenä ja hiukan häpeissään.
»Kerro, kerro!» huudahti Ailie.
»No niin, minä menin pieneen konttoriaitioon, jossa leskellä oli kassakirjansa, hirveästi koirankorvainen, ja pinkka saarnakirjoja ja läjittäin kirjasia siitä, kuinka on tehtävä toisille samoin kuin pitäisi itselle tehdä, ja kuinka on annettava köyhille ja lainattava Herralle. Hän luki niistä kappaleita minulle ja sanoi ihmettelevänsä toisinaan, oliko kapteeni Brodie liian köyhä maksaakseen puolentoista vuoden tupakat, mutta hän ei halunnut ahdistaa kapteenia, koska tämä oli ollut Intiassa ja taistellut maansa puolesta. Hän sanoi, että hänen pitäisi kai taas kirjoittaa hänelle ja pyytää saatavansa, kun vain tietäisi, miten sovittaisi sanansa niin, että se olisi kristillistä ja kohteliasta ja hienotunteista, mutta tekisi kuitenkin kapteenille selväksi, että hän tarvitsi nuo rahat oikein kipeästi. Minä sanoin tietäväni sanat, jotka sopisivat ihan erinomaisesti, ja minä sanelin ne hänelle —»
»Minä näin tuon kirjeen», sanoi Dan-setä, ja hänen silmänsä vilkkuivat lasien takaa. »Se oli nerontuote — kerrohan eteenpäin!»
»Sitten alkoi ihmisiä tulla ostamaan pähkinöitä ja omenia, ja he kysyivät mitä 'Nouse ja loista' ja 'Tee se nyt' merkitsivät. Hän sanoi, että ne olivat viestejä Herran enkeliltä — minua kaiketi hän lienee tarkoittanut — vaikka, taivas nähköön, minussa ei ole paljonkaan enkeliä — vai onko, Bell-täti? Sitten ihmiset menivät pois vähän pöllähtäneen näköisinä ja tulivat hetken perästä takaisin ja kyselivät hintoja. Hän sanoi, ettei hän ollut ihan varma, mutta arveli, että noin yksi shillinki, tai ehkä yhdeksän pennyä, koska heillä oli suuri perhe, ja sitten he pyysivät saada velaksi, ja hän antoi heille perään niin että minä ihan raivostuin. Kun väki oli mennyt pois, annoin minä hänen kuulla suorat sanat ja tein hänelle selväksi, että fil-filantrooppiset periaatteet olivat suuri erehdys pienessä italiaisessa myymälässä, ja että hänen tuli antaa ostajilleen tilaisuus tehdä toisille samoin kuin he tahtoisivat itselleen tehtävän. Hän katsoi minuun silmät vielä pyöreämpinä ja sanoi, että ihan varmasti minä olin sallimuksen lähettämä, ja että olin ehkä oikeassa, sillä hän ei ollut koskaan ennen katsonut asiaa siltä kannalta. Tämän jälkeen hän reipastui ihmeellisesti. Panin hänet lähettämään herra Reilun tiukukelloineen kaupungille lukemaan kuulutusta, jossa sanottiin, että kaikkea mitä tarvitsette on saatavana rouva Wrightillä pohjimmaisiin hintoihin; ja kun ihmiset sen jälkeen tulivat puotiin ja tahtoivat saada mikä mitäkin ilmaiseksi tai ainakin melkein ilmaiseksi, niin hän puikahti aitioon, missä minä nyt pidin asuntoa, ja kysyi minulta mitä hänen kullakin kertaa oli sanottava, ja sitten kipaisi takaisin ostajien luo terävänä kuin nupinaula ja näytti heille, ettei hänen kanssaan tarvinnut leikitellä. Hän sanoi ansainneensa enemmän rahaa tänä päivänä, minun leikkiessäni chicagolaista kaupanpitoa, kuin hän ansaitsisi viikossa omalla tavallaan. Oi, minähän puhun ja puhun ja puhun, ja liemeni on jäähtynyt ihan kylmäksi!»
»Niin minunkin», sanoi Dan-setä hätkähtäen.
»Ja minun!» sanoi Ailie-täti hymyillen.
»Ja minunkin, totisesti!» huusi Bell-neiti helähtäen nauruun, johon kaikki muutkin yhtyivät, kunnes Tellu korotti äänensä pannen vastalauseen.
XVIII LUKU.
Niin, tuo päivä, jolloin Nuppu opetti Hurskaan leskelle uudenaikaista kaupankäyntiä, oli synkeän vuodenajan harvoja iloisia päiviä. Sitä seurasi ennen pitkää hilpeä ilta, ja suuri suruni on, ettei kynäni kykene tulkitsemaan sen henkeä, niin että lukiessanne nauraisitte hänen kanssaan ja väliin tuntisitte väristystä. Totta kyllä olivat sen illan tapahtumat itsessään vähäisiä, kuten enin osa siitä, mikä kahdentoista ikäisenä jättää meihin elinkautiset vaikutelmat, mutta ne vastasivat jossakin määrin niitä odotuksia, joita hänen isänsä kertomukset Skotlannista olivat hänessä virittäneet. Tähän saakka kaikki hänen kokemuksensa olivat olleet luonnollisia ja miltei arkipäiväisiä, kaikki paitsi ihmiset, jotka olivat niin omituisia ja ystävällisiä ja toisella tavoin lystikkäitä kuin chicagolaiset, äänet, joita hän kuuli maatessaan ullakkokamarinsa sängyssä — tuulen ulvonta, hanhien raakunta ja tunne siitä, että oli yksinäisellä saarella toivottoman kaukana siitä uudesta iloisesta maailmasta, jonka hän parhaiten tunsi — toivottoman kaukana ja yksinään, saarella, joka oli kuin pilkku meren ulapalla pitkän, pitkän matkan päässä suuresta Amerikasta. Viimeksimainitut seikat herättivät hänessä jonkinlaista pelkoa, sillä hän oli vielä kylliksi lapsi tunteakseen kammoa sellaista kohtaan, mihin päivänvalo ei ulottunut tai mitä terve ihmisjärki ei uskottavasti selvittänyt. Hän saattoi nauraa aaveille, jotka saivat Colonsayn tytön veret hyytymään, mutta siitä huolimatta hän toisin vuoroin saattoi tahdonponnistuksella tuntea itsessään kaiken Katen kauhun jonkun ilmiön johdosta, joka ei ollut sen pelottavampi kuin hiiren vikinä tai seinäraution nakutus nurkkakaapissa. Nämä olivat vain alkeellisia ja arkipäiväisiä kauhuja, pieniä, omatekoisia näyttelijän-kammoja. Tarvittiin enemmän kuin aaveen vihjaus tai puuta kaivertavan hyönteisen nakutus herättämään hänessä sitä yliluonnollisten, näkymättöminä ympäröivien maailmojen tunnelmaa, jota hän saattoi kokea lukiessaan, joitakin värssyjä Ailie-tädin skotlantilaisesta ballaadikirjasta tai yhtäkkiä valtavana tuntea katsahtaessaan ikkunastaan alastomaan, kuutamokelmeään puutarhaan.
Sinä iltana piti almanakan mukaan olla kuutamo, jonka vuoksi Rellu-Wully ei sytyttänyt katulyhtyjä, vaan meni kotiinsa ottamaan itselleen kelpo unet, kuten hän sanoi, ja jätti kaupungin sen valaistuksen varaan, minkä pilvien oikut saattoivat sille suoda. Suurimman osan yötä tuo pienoinen paikkakunta oli pimeässä; myymälöiden sulkemisen jälkeen oli niin pilkkopimeä, että yläkaupungin punavaloiset kattoikkunat näyttivät jonkun ihmeen vaikutuksesta kohoavan ja leijuvan taivaalla — neliskulmaisina, suurina, lepattavina tähtinä, kun Nuppu katseli niitä seisoessaan Ailie-tädin kanssa ovella odottamassa Dan-setää palaavaksi kotiin toimistosta. Palauttaakseen leijailevat ikkunat takaisin luonnolliseen asemaansa täytyi Nupun siirtyä hiukan matkaa eteisen sisäpuolelle ja määrätä niiden tavallinen paikka pimeässä ovenkamanan perusteella.
Kirkon takaa kuului kumeaa yksitoikkoista rummutusta — ei John Taggartin laista iloista, tahdikasta rummutusta, vaan synkeää jymähtelyä, jonka leudon iltatuulen puuskat kantoivat epätasaisena korviin.
»Mitä se on, täti?» kysyi Nuppu.
»Kekritontut», sanoi Ailie-neiti, katsoen Nuppuun eteislampun valossa huulillaan hymy, jota Nuppu ei nähnyt. »Etkö ole koskaan kuullut kekritontuista, Nuppu?»
Nuppu ei ollut koskaan kuullut kekritontuista; sen seikan oli hänen isänsä varmaankin unohtanut. Hän oli kuullut kekristä, sanoi hän tarkemmin kyseltäessä. Eikö se ollut kekri-ilta, jolloin urkittiin omenia vesisaavista? Hurskaan leski oli sanonut hänelle kekri-illan olevan tulossa, ja kekri-iltaa varten hän oli myynyt niin paljon omenia ja pähkinöitä; mutta leski sanoi, että hän häpesi sitä tehdessään, sillä lähetysseura ei hyväksynyt kekrijuhlaa, koska se oli epäjumalinen ja iloinen. »Onko se hyvin iloinen?» kysyi Nuppu huolissaan.
»Sellaisena olen sitä pitänyt», sanoi täti.
»Sitten se kai on jumalaton», sanoi lapsi surumielisesti. »Olisin toivonut, että pitäisitte kekriä aivan täällä kotona, jollei se olisi kovin pahaa. Tuo leski teki minulle oikein paljon hyvää, kun hän osoitti minulle, kuinka monet iloiset asiat ovat täynnä syntiä. Hän tiesi ne kaikki! Luulen, että hän oli oppinut ne kirjasistaan. Niin, hän teki minulle oikein paljon hyvää; minä — minä melkein toivon, etten olisi tavannut tuota leskeä.»
»Tunnetko olevasi paha silloinkuin olet iloinen?» kysyi Ailie-neiti.
»Hyväillen aika! en rahtuakaan!» sanoi Nuppu. »Tunnen olevani ihan kukkuroillani hyvyyttä, kun olen iloinen, mutta se johtuu nuoruudestani ja viattomuudestani. Niin se leski sanoi, ja kyllä kai hänen sanansa pitävät kutinsa.»
»Kuitenkin, tiedätkös, kultaseni, minä kuitenkin uskaltaisin olla hiukan iloinen silloin tällöin», sanoi Ailie-täti. »Kenpä tietää? Tuo leski, niin kunnioitettava kuin hän onkin, on skotlantilaiseen tapaan sanottuna vanha ämmä, ja myönnetäänhän yleisesti, että vanhoilla ämmillä, olivatpa he kumpaa sukupuolta hyvänsä, ei ole yksinoikeutta viisauteen. Jos tarvitset hurskasta ohjausta, Nuppu, niin en tiedä mistä voisit saada parempaa kuin Bell-tädiltä; ja hän on kerrassaan hullaantunut kekriin ja kekritonttuihin. Hetken kuluttua saat nähdä tontut, ja — ja — no niin, odotahan, niin saamme tietää mitä muuta on nähtävänä. Kunpa Dan-setäsi nyt vain joutuisi!»
Katu oli aivan tyhjä, mutta sen autiutta ei voinut nähdä, ennenkuin pilvet hetkiseksi ajautuivat pois kuun edestä, joka kellui tapulin takana. Silloin pitkät, harmaat rakennusjonot kadun toisella puolen tulivat näkyviin epätodellisina ja kelmeinä, niiden räystäät ja savupiiput loivat sysimustia varjoja ja punavaloiset ikkunat kävivät yhtäkkiä himmeiksi. Niiden yläpuolella kohosi jyhkeä kirkko kuin itse isäntävarjo, ja kaikki — valkeiksi sivutut seinät, keltaisina kuultavat ikkunat, kimmeltävä pakkanen ja autio katu oli kuin unelmanäkyä. Sitten pilvet peittivät jälleen kuun, ja pimeys oli sakea kuin seinä. Mutta pimeän laskeutuessa kadulle tuntui kumea rummutuksen ääni lähenevän, ja kadun päästä, tuulenpuoleisesta kulmasta, missä Dan-sedän toimisto oli, ilmestyi pieniä kuita, punertavia, kullankellertäviä ja kummallisesti viiruteltuja. Ne riensivät talolta talolle, milloin ryhmittyen linnunradoiksi, milloin hajaantuen kukin yksikseen häilyen aavemaisina valopalloina. Hetkisen Nuppu katseli niitä hämmästyneenä, sitten hän kirkaisi ilosta.
»Lyhtyjä! lyhtyjä! Katso lyhtyjä, täti! Tämäkö on kekri?»
»Ainakin osa siitä», sanoi täti. »Nuo ovat kekritonttuja naurislyhtyineen. Ne kulkevat taloissa laulamassa; hetken kuluttua saamme kuulla heidän lauluaan.»
»Voi, kuinka minunkin tekee mieli tuollaista lyhtyä! Jos saisin heiluttaa tuollaista lyhtyä, niin tuntisin olevani kuin majakka tai kuin Vapauden patsas New-Yorkissa. Ottaisin mieluummin naurislyhdyn kuin laivanlastin nukkeja.»
»Eikö sinulla ole koskaan ollut sellaista?»
»Ei», sanoi Nuppu surullisena. »Et voi kuvitellakaan, millainen mitätön, köyhä paikka Chicago on — ei kerrassaan mitään paitsi tavallinen sähkövalo!» Ja Ailie-neiti hymyili jälleen itsekseen iloisesti, kuten sellainen, jolla on mieluisa salaisuus tiedossaan. »Kunpa se minun velimieheni tulisi pian», sanoi hän, ja samassa Dan-setä tulikin pimeästä heidän eteensä lystikkään hämillinen ilme naamassaan ja kädessä sytyttämätön naurislyhty.
»Kas tässä, Nuppu», sanoi hän, »ota tämä pian, ennenkuin joku tyhmyri näkee sen minulla ja luulee sen olevan itseäni varten. Tiedän, että minua pidetään jo ennestäänkin tarpeeksi hupsuna, ja jos seudulle leviää tieto, että Daniel Dyce on kulkenut kekri-iltana ympäri kaupunkia naurislyhtyä kantaen, niin luulisivat ihmiset minun menettäneen pääni kaksinkertaisessa mielessä, ja se olisi kovin paha liikeasiain vuoksi.»
»Setä!» huusi lapsi haltioissaan. »Sinä olet suloisin, herttaisin mies koko maailmassa!»
»Totta kai», sanoi setä. »Minä olin hyvin ihailtu nuoremmilla päivilläni. Mutta tässä tapauksessa et saa syyttää minua. Minä pesen käteni kaikesta vastuusta. Sain määräyksen tuon kapineen hankkimiseen Bell-tädiltäsi.»
»Hyväinen aika, eikö se ole sukkela! Sinäkö sen olet tehnyt?» kysyi Nuppu, katsellen lyhdyn kömpelösti kaiverrettua ulkopintaa ihastuneena, ja setä pani nauraen silmälasit päähänsä katsoakseen itsekin.
»En», sanoi hän, »vaikka olen kyllä aikoinani tehnyt joitakin sellaisia. Siihen ei tarvita muuta kuin veitsi tai simpukankuori ja annos raparperimikstuuraa aamulla.»
»Mitävarten se raparperimikstuura on tarpeen?»
»Naurislyhtyä tehtäessä syödään koko nauriin sisus», sanoi Dan Dyce. »Ehkä olisin tehnyt tämänkin itse, jollei minusta olisi vastenmielistä jättää sisusta haaskioon, ja tuo raparperimikstuura peloittaa minua. Ostin lyhdyn eräältä pojalta tuolla kadun päässä, joka oli kovin kalpean ja pahoinvoivan näköinen ja näytti tulevan epäilyttävän iloiseksi päästessään lyhdystään. Luulen, että hänellä alkaa olla raparperimikstuuran aika käsissä.»
Nuppu tuskin kuunteli, niin innostunut hän oli lahjastaan. Hän tarttui keittiön ovenripaan ja huomasi sen salvatuksi sisäpuolelta. »Kate, Kate!» huusi hän. »Päästä minut sisään sytyttämään lyhtyäni!»
Katen kuuttiin liikkuvan huoneessa ja omituista hihittävää ääntä myös kuului, muttei mitään vastausta.
»Avaa ovi — pian, pian!» huusi Nuppu uudelleen, ja tällä kertaa
Bell-täti virkkoi keittiössä:
»Niin, avaa, Kate; emmeköhän olekin valmiit.»
Keittiön ovi avattiin, ja Nupun silmien eteen ilmestyi näytelmä, joka oli sitä hämmästyttävämpi ja ihastuttavampi kun valmistukset oli kaiken päivää pidetty huolellisesti salassa. Kymmenkunta lasta, jotka oli salavihkaa tuotu sisään pihaoven kautta, istui vesisaavin ympärillä, missä uiskenteli omenia, ja he odottivat vain hänen saapumistaan aloittaakseen hauskan leikkinsä.
Oi, kuinka onnellinen tunti sitten seurasi! Mutta siihen ei vielä sisältynyt se kaikkein vaikuttavin hetki, johon ajatukseni kiertyivät. Se ei ollut naurun säestämä saavista urkinta, ei sormusten ja nappien, sormustimien, pikkuruisten nukkien ja hopearahojen löytäminen Katen keittämästä perunapöperö-kasasta; ei sitä seurannut illallinenkaan eikä pähkinöiden parittain paahtaminen pesänristikolla, mikä synnytti haavemaisen muinais-ajan- ja ballaadikirjan-tunnelman. Nuppu piti näistä kaikista; hänen hurmionsa nousi huippuunsa, kun tontut astuivat huoneeseen noetuin kasvoin, puettuina kuin naamiaisia varten, jokainen rummuttaen tynnyrinvanteeseen pingotettua lampaannahkaa. Hän ei ollut koskaan ennen tullut näkemään, kuinka iloinen sielu asui Bell-tädissä, tuossa tavallisesti niin hillityssä naisessa, joka käyttäytyi vakavasti, ikäänkuin todeten, että hänen tanssipäivänsä olivat ohi ja että hänen oli aika muistaa vuosiensa määrää. Tänä iltana Bell-neiti voitti iloisuudessa Ailienkin, johti leikkejä avarassa keittiössä, sutkautteli lystillisyyksiä ja piti seuraa sellaisessa ilon remakassa, että Ailie huudahti lopulta: »Bell, minä luulen, että sinä olet loihdittu!»
»Tosiaankin, taidatpa olla oikeassa», myönsi Bell, vaipuen väsyneenä tuolille. »Minun iälläni se on hupsua; en ole nauranut näin paljon sen jälkeen kuin olin Barbara Mushetin koulussa.»
Tämä kaikki ei kuitenkaan vielä tehnyt tätä iltaa lapsukaiselle muistettavaksi, vaan vasta sen jälkeen seurannut puolituntinen. Hän ei tyytynyt ennenkuin sai sytyttää lyhtynsä ja saattaa toisia lapsia kotiin. Kate lähti hänen mukaansa, ja tuo onnellinen seurue kulki katua pitkin, kunkin erotessa joukosta oman kotinsa ovella, kunnes viimeinenkin oli poissa, ja sitten Nuppu ja Kate lähtivät paluumatkalle. Mutta Katellä oli mielessään tuuma, jota hän oli hautonut koko illan sen jälkeen kuin oli paahtanut keittiön pesässä kaksi pähkinää itselleen ja Charlesille ja nähnyt niiden suostuvan palamaan yhdessä aivan sopuisasti. Niin pitkälle oli kaikki hyvin, mutta hän halusi lisää vakuutusta lempensä lopullisesta voitosta. Ilmeni, että sivukadun varrella asui tietäjäeukko, joka tunsi loitsuja ja taikoja, ennusti teekupista ja korteista ja osasi selittää unia. Varsinkin kekritaioissa hän oli etevä, ja Nupunkin piti saada nähdä hänet, se ei veisi minuuttiakaan.
Lyhdyn valossa he löysivät tien povaajaeukon ovelle, ja huonosti oli kohtalo tuota tulkkiansa suosinut, koska hän asui viheliäisessä hökkelissä, minne palvelustyttöhupakot tulivat iltaisin tirskuen ja peläten saadakseen tietää, mitä tulevaisuudella oli heille varattuna. Nuppu seisoi lattialla oman lyhtynsä valopiirissä ja katseli, kun eukko pudotti munanvalkuaisen vesilasiin. Tuohon valkuaislönttiin, joka muodosti joitakin epäselviä, häilyviä kuvioita, hän sitten tähysteli ja sanoi näkevänsä siinä laivanmastoja ja vilkasliikkeisen sataman, ja se merkitsi merimiestä aviopuolisoksi.
»Enkös sitä tiennytkin!» huudahti Kate riemukkaasti; mutta siihen eivät menot vielä loppuneet, sillä eukko käski hänen ryypätä vähän tuosta lasista, nielemättä, ja mennä ääneti ulos pimeään, kunnes kuulisi miehen ristimänimen, ja se oli silloin tuon merimiespuolison nimi. Kate ryyppäsi kohtalon lasista ja meni Nupun kanssa pimeälle syrjäkadulle. Silloin tuli Nupulle se suloinen, hurja, taikatenhoinen tunne, jota hän nykyjään oli alkanut houkutella mieleensä milloin vain voi, ruokkien sillä mielikuvitustaan. Lyhty loi vain himmeän valaistuksen syrjäkadulle, jota pitkin he riensivät. Niin alkeellisilta ja harmailta, iänikuisilta ja kuolleilta näyttivät kahtapuolta kyyhöttävät talot suljettuine ikkunaluukkuineen, että Nupusta tuntui kuin olisi hän taikaiskulla tullut kuoreen, joka oli yhtä tyhjä ja eloton kuin haarniska linnan hallissa. Hetken perästä Kate sanattomana pysähtyi kadunkulmaan kuuntelemaan. Vähään aikaan ei kuulunut mitään inhimillistä lähtöä olevaa ääntä, mutta sitten kantautui yläkaupungllta päin äänten muminaa, jota kohti Kate painalsi juoksemaan äkkiä kuin käsketty. Nuppu painoi perässä, mutta ei niin nopeasti, sillä hänen oli suojeltava lyhtyään tuulelta. Hän jäi jälkeen tässä kilpajuoksussa kohtalon äänen tavoittamiseksi; askelten ääni hänen edellään häipyi etäisyyteen ja hänen lyhtynsä sammui, ja siinä hän seisoi ensi kertaa yksinään pimeässä Skotlannissa — Skotlannissa, missä noidat vielä tekivät taikojaan! Kauhu, jota oli suloista muistella seuraavana aamuna ja jonka muistoa hän helli kaiken ikänsä, valtasi hänet, ja hän tunsi että kaikki, mitä ballaadikirjassa sanottiin, oli totta! Yhden sanan hän kirkaisi, niin että se kaikui kimeästi pitkin katua — se oli Charlesin nimi, ja Kate sen kuultuaan nielaisi ja palasi takaisin.