Nuppu

»Arvasin, että se palauttaisi sinut», läähätti Nuppu. »Minua peloitti niin, että minun täytyi sanoa se, vaikka se luultavasti merkitseekin sitä, että olen menettänyt toivon saada hänet miehekseni.»

»Siunatkoon! sinä sitä hoksaat!» sanoi kiitollinen Kate.

XIX LUKU.

Kevät saapui ja kevään elpyminen. Puut, pensaat ja kukkaset tunsivat uuden mahlan virtailevan. Hän kasvoi silloin puutarhassa, tuo lapsonen — vanhassa skotlantilaisessa puutarhassa, jonka kaupungin muurien kulmake erotti syrjäiseksi, suojaiseksi sopeksi. Dycen väki rakasti suuresti puutarhaansa viettäen siellä monet tunnit, ja siitä varmaankin johtui, että he olivat niin terveen iloisia eivätkä antaneet skotlantilaisen aavemielen liian usein tai liian kauan masentaa hyvää tuultaan, vaan ottivat toivon oppia vuodenaikojen vaihtelusta, jotka antavat meille kauneutta ja lakastumista vaihtumattomassa vuorokulussa.

»Se on sellainen aika», oli Ailien tapana sanoa keväästä, »jolloin mieleen hiipii suloinen tunne, että haluttaisi istahtaa ja katsoa, kun toiset tekevät työtä.»

»Tarvitsee laittaa ruohikonniittokone teroitettavaksi; naapurit voivat tarvita sitä milloin hyvänsä», sanoi hänen veljensä Dan.

He katselivat vihreiden varsien puhkeamista keltanarsisseihin, jotka ennen pitkää alkaisivat vilkuttaa kultaviirejään.

Ja Rellu-Wully, silloinkuin hän ei ollut keiloja soittamassa tai katuja lakaisemassa tai maleksimassa laiturilla pitääkseen lukua laivoista, joita ei koskaan tullut, sillä ne vierailivat vain lähempänä maailman valtaväyliä sijaitsevissa satamissa, missä ihmiset kokoavat rikkauksia ja menettävät paljon viatonta huvitusta, työskenteli — kuten hän itse sanoi — Dycen puutarhassa. Hän ei kylläkään ollut mikään etevä puutarhuri, sillä se joka on etevä monipuolisuudessa, jää pakostakin vaille täydellisyyttä millään erikoisalalla, niin että huonoimmat palkat maailman markkinoilla koituvat pystyvien miesten osaksi. Mutta pystyväisyys antaa palkinnon itsessään, tuoden mukanaan viihdyttävän omavaraisuuden tunteen, joten meidän ei tarvitse olla paheillamme Wullyn vuoksi. Kuten hän itse sanoi, hän »täytti miehen paikan» yksinkertaisessa, koruttomassa puutarhanhoidossa, vaikka toden sanoaksemme hän näytti luulevan täyttävänsä sen parhaiten istumalla käsikärryjensä aisalla poltellen mietteliäänä piippuaan ja katsellen, kuinka iloiset kevättunnit vierivät ohi tuottaen kuuden pennyn kustannuksen kukin sille asianajajalle, joka oli hänet palkannut työhönsä.

Nuppu liittyi usein hänen seuraansa käsikärryjen aisoille ja kuunteli vakavana hänen puheitaan, ajatellen, että mies, joka puuhasi niin monissa erilaisissa ja mielenkiintoisissa töissä päivän mittaan, oli tavallista viisaampi ja lahjakkaampi. Entisinä ja voimakkaampina vuosinaan oli Wully ollut sotamies, ja hänen hoidellessaan kukkia nykyisin, asustivat hänen ajatuksensa usein ristiriitaisesti etäisillä ja kaamean erilaisilla näyttämöillä, missä hän oli kaivannut vierasta multaa kaatuneiden toveriensa hautaamiseksi.

»Kertokaa taas Inkermanin taistelusta, herra Reilu», sanoi Nuppu, »niin minä ajan linnut pois tulpaanipenkiltä.»

»Kyllä kerron, tyttöseni!» vastasi Wully, täyttäen jälleen piippunsa iloisena saadessaan tekosyyn levätäkseen keveästä raadannastaan, joka käsitti penkkien haravoimisen ja lintujen karkottamisen nokkimasta orastavien tulpaaninlehtien kärkiä. »Nuo linnut ne ovat vasta kiusankappaleita! Niitä vilisee täällä puutarhassa kuin Vilkkilässä kissoja! Herra tiennee, mitä niistäkin hyötyä lähtenee, ei muuta kuin tirskuttavat ja tirskuttavat… Hush! tiehenne siitä paikalla, tahi saatte nähdä, kun lähden jälkeenne! — Niinpä niin, Inkermanin taistelusta. Se oli pitkä päivä, sen voit uskoa, neljännestä yli kuudesta puoli viiteen; miestä kaatui kuin heinää kaiken aikaa; minulla oli kantapää kamalasti hierautunut, eikä suupalaakaan minkäännäköistä vatsassani. Ilkeä, kostea päivä, sataa tuhuutteli. Me olimme niin mustia kuin — niin mustia kuin — kuin —»

»Niin mustia kuin helvetin ruhtinaan liivit», täydensi Nuppu.
»Jatkakaa! Minä muistan sananne täsmälleen.»

»Sanoin sen vain yhden kerran», sanoi Wully, säikähtyneenä Nupun nopeasta oppimiskyvystä. »Eikä se ole ollenkaan sovelias sinua kaltaisesi sanottavaksi; se on vain renttumaisen hulttioimen sana.»

»Niin, kyllä minä olen kelvoton! En sano sitä enää toiste», lupasi lapsi. »Ei teidän tarvitse näyttää niin juhlalliselta kuin viimeinen valtti. Jatkakaa, jatkakaa!»

»Niin mustia kuin hiilisäkit, patruunien kärystä ja ruudista; meillä oli ne Minié-pyssyt, näes. Ja ryssät olivat juuri niinkuin tuolla tunkion ja kylmänlavan välissä, ja me hyökkäsimme heitä kohti — niinkuin tuolta Rodgerin talon tiilikaton ylitse. Me olimme raskaassa divisioonassa, ja minä tapoin ensimmäisen mieheni, mistä itse tiesin, jokseenkin tuon keltaisen krookuksen kohdalla. Miesparka! Minulla ei ollut mitään vihaa häntä kohtaan, sen takaan; mutta meidän kummankin pyssy oli lataamaton, kun tulimme toisiamme vastaan, ja siinä oli lähtö joko hänen tai minun.»

Hän pysähtyi ja pusersi suutaan tiukkaan, niin että huulet aivan katosivat niiden ympärille kokoutuviin ryppyihin, ja hänen silmissään oli omituinen kiilto.

»Jatkakaa!» huudahti Nuppu, vetäen henkeään kaamean odotuksen vallassa.
»Te annoitte hänelle — te annoitte hänelle —»

»Minä annoin hänelle — olen sanonut sinulle jo ennen, mitä annoin hänelle. Pitääkö minun sanoa se uudelleen!»

»Pitää», sanoi Nuppu, »sillä se on teidän huippukohtanne.»

»Minä annoin hänelle — minä annoin hänelle — painetista!» huusi puutarhuri, tehden äkkiä peloittavan, hurjan huitaisun käsivarsillaan, ja sitten — oi, houkka Wully Oliver! — alkoi itkeä, tai ainakin pusertaa itkua. Sillä Nuppu oli opettanut hänet ajattelemaan, mitä kaikkea tuohon hurjaan pajunetin survaisuun sisältyi — valoisan, uljaan elämän sammuminen, äidin saattaminen lapsettomaksi tai lapsen isättömäksi jossakin venäläisessä kodissa.

Kun Bell, toimellinen emäntä, katsahtaessaan säiliökamarin ikkunasta näki surkeasti tuhlattavan aikaa, josta maksettiin kaksitoista puolpennyä tunnilta, tuli hän ulos ja lähetti lapsen läksyjensä ääreen, mutta sittenkään ei tuo omituinen puutarhuri pitänyt kiirettä työhön ryhtymisellä, sillä hän tiesi keinon, millä sai neiti Dycenkin juuttumaan pakinoihin, vaikkei hän istunutkaan hänen kärryjensä aisalle.

»Ihmeellinen lapsi tuo!» aloitti Wully. »Merkillinen kerrassaan! Hänessä näkee erotuksen joka päivä. Hän kasvaa kuin pajun virpi, ja häneltä häviää vähitellen tuo kamala amerikkalaismurre, joka hänellä oli puheissaan ensin tullessaan. Hän puhuu yhtä kaunista englantia kuin te tai minä, kun vain niikseen ottaa.»

»Pelkään, ettei se olisi hänelle kovin vaikeaakaan, Willy», sanoi Bell-neiti. »Hän on aina osannut puhua millä tavalla on mieli tehnyt, ja tietäkääs, kun ensi kerran kuulimme hänen ääntään, oli hänellä ilmetyn elävästi juuri sama puhetapa kuin teillä uudenvuoden-aamuna, nikotusta myöten. Toivon, että pidätte vaaria siitä, mitä sanotte hänelle. Tuo lapsi painaa mieleensä kaikki kuulemansa niin vikkelästi ja hän on niin viaton, että on tuskin hyvä antaa hänen kuunnella paljon sellaisen henkilön puheita, joka on ollut sotamiehenä, — ei sillä, että minä moittisin sotamiehiä, Willy, Luoja siunatkoon heitä kaikkia Skotlannin puolesta, nuoria niinkuin vanhojakin!»

»Ei ainuttakaan sopimatonta sanaa minulta, neiti Dyce», huudahti Wully painokkaasti. »Kerran vain pääsi suustani helvetti, ja siitä olisin voinut purra kieleni poikki. Me kuulimme, nähkääs, koko joukon helvettejä siellä Sevastopolin ympärillä: se ei ollut mikään herra Siivosen sunnuntaikoulu. Mutta teidän ei tarvitse pelätä, että Wully Oliver opettaisi huonoja sanoja niin hienolle neidille kuin tuo lapsi on. Jospa lienen kuinkakin tyhmä silloin kuin ryyppy on sisässäni, niin toivoakseni olen kuitenkin aina täysi gentlemanni.»

»Kyllä toki, sitä en ole koskaan epäillytkään», sanoi Bell-neiti. »Mutta tiedättehän, että haluaisimme niin hartaasti hänen oppivan vain sellaista, mikä on jaloa ja kaunista ja puhdasta. Kun olette saanut haravoiduksi tämän penkin — hyväinen aika! tässä minä pidätän teitä käymästä siihen käsiksi — niin onkin teidän jo aika mennä kotiin päivälliselle. Viekää tästä kimppu raparperia emännällenne.»

»Kiitos, kiitos rouva», sanoi Rellu-Wully, »mutta, totta puhuakseni, me olemme vähän niinkuin väsyneet raparperiin. Minä saan sitä leivisköittäin joka ainoalta tilkulta, missä työskentelen. Toivoisin, että ihmisillä olisi yhtä viljalti luumuja tai mansikoita.»

Bell nauroi. »Se on hyväntahtoisuuden yrtti», sanoi hän. »Kaikella on aina tarkoituksensa luonnossa, ja raparperi on tarkoitettu pitämään anteliaisuuttamme vireessä.»

Ja tähän tapaan tuo Bell-hupakko pidätti Wullyä pakinoimassa, juuri niinkuin tämä halusikin, kunnes herra Dyce itse, nähdessään hopeisia tuntejansa väärinkäyteltävän, tuli puutarhaan, lähetti sisarensa sisään ja katsoi että hänen puutarhurinsa ansaitsisi edes pienen osan palkastaan.

»Julma mies naisten perään, tuo William!» oli kaikki mitä asianajajan tarvitsi sanoa. »Oli vähän puhetta, että tälle puutarhalle olisi tehtävä jotakin, mutta kas, älkää silti antako savujenne mennä hukkaan!»

Silloin saattoi nähdä Rellu-Wullyn uutterana.

Missäs Nuppu oli silloin? Läksyjensäkö ääressä? Ei, ei, siitä saatte olla varma; vaan keittiössä Colonsayn Katen luona esittämässä tälle veristä kertomusta Inkermanin taistelusta. Nupun kertomana se oli paljon hienompi ja liikuttavampi tarina kuin tullessaan Rellu-Wullyn huulilta. Wullyltä Nuppu sai vain käsivarsien huitaisun, jolla painetti survaistiin maaliinsa, huulten yhteenpusertamisen ihan kuin ne olisi nyörillä kiristetty, silmänräpäyksen elävän leimun ja hänen leveän skotlantilaismurteensa. Wullyltä saamaansa runkoon hän lisäsi mielikuvitusta ja draamallisuutta.

»Mustia kuin hiilisäkit, patruunien kärystä;… joko hänen tai minun;… annoin hänelle,… annoin hänelle;… suljin silmäni ja sanoin: 'Jumala, anna anteeksi' ja annoin hänelle painetista!»

Katen esiliina lennähti tällöin peittämään hänen silmiään, sillä hän näki edessään koko tuon verisen näytelmän. »Siitä minä olen iloinen», sanoi hän, »että minun sulhaseni on merimies. En saisi unen rahtua silmiini yöllä heidän painettiensa ajattelemiselta, jos hän olisi sotamies. Ja siitäpä johtuu mieleeni, tyttöseni, että on jo enemmän kuin viikko siitä kuin lähetimme pojalle kirjeen. Onko sinulla nyt aikaa istahtaa kirjoittamaan joku raapaisu Hampuriin Elben varrella — harjoittaa rautamalmin tuontia?»

Ja Nupulla oli aikaa, ja niin hän istahti ja kirjoitti hellan kirjeen Charles Macleanille Oronsaysta. Hän kertoi olevansa pahoillaan, mutta täytyvänsä tunnustaa, että oli kerran lahjoittanut sydämensä eräälle Venäjän armeijan upseerille, joka, surullista kyllä! sai surmansa veritanterella. Hänen viimeiset sanansa, elonkipinänsä vähitellen sammuessa, olivat — —

»Mitkähän olisivat erään venäläisen upseerin viimeiset sanat, joka rakasti sinua?» kysyi Nuppu, pureskellen neuvottomana kynäänsä.

»No, mitä hyvänsä! — 'parhaat terveiseni Katelle'», sanoi Kate, joka tähän mennessä oli oppinut, että Charles piti eniten niistä kirjeistä, joissa Nuppu antoi mielikuvituksensa vapaimmin liitää.

»En oikein usko sitä», sanoi Nuppu. »Se kuulostaisi aivan liian tyyneltä parhaillaan kuolevan miehen suusta.» Mutta hän pani nuo sanat paperille siitä huolimatta, tuntien kohtuulliseksi, että Katelläkin oli jotakin sanottavaa niissä kirjeissä, joita hänen nimessään kirjoitettiin.

Tämä oli se kirje, jossa he antoivat Charlesille vihjauksen, että lady
Annen huvipurteen oltiin vailla kapteenia.

Ja yhä edelleen Katen koulutus edistyi hiljalleen, kuten voitte nähdä siitä, mitä hän tiesi Hampurista, vaikka hän ei vielä ollutkaan niin pitkällä, että olisi kirjoittanut itse rakkauskirjeensä. Hän saattoi istua iltaisin tuntikausia vallan säyseästi, kudelmaa kutoen, keittiössä, kuunnellen lapsen lukemista. Pariakymmentä eri kirjaa oli hänelle koetettu Ailie-tädin neuvojen mukaan (joka tunsi tämän Dycen Alemman Akatemian salaisuuden), mutta ainoakaan niistä ei tehonnut oppilaaseen puoleksikaan niin paljon kuin hänen vanhat suositut vihkoromaaninsa, kunnes he eräänä onnellisena päivänä osuivat »Pickwick-klubin» tarinoihin. Kate ihastui suuresti »Pickwickiläisiin». Niiden lystikkyydet, jotka oli esitetty Colonsayssa kokonaan tuntemattomalla kielellä, menivät melkein kaikki yli hänen ymmärryksensä. Mutta »sitä herra Pickwick-poloista!» huudahti hän jokaisen ikävän kommelluksen kohdatessa; »pikku äijäparkaa!» ja kirjan ihmiset olivat hänelle yhtä todellisia kuin jos hän olisi tuntenut heidät kaikki Colonsayssa. Jos Dickens olisi tiennyt, mitä omituisia tunteita hänen harhaileva sankarinsa herätti tämän ylämaalaisen palvelustytön mielessä, olisi hän suuresti ihmetellyt.

Sillä aikaa kuin Nuppu opetti Kateä sinä kevännä, tuumi Bell-neiti ryhtyä itse harjoittamaan Nuppua järkevään taloudenhoitoon. Lapsi kasvoi yhtä nopeasti mieleltään kuin ruumiiltaankin; joka päivä hän näytti ajautuvan kauemmaksi kotiliedestä siihen maailmaan, jolta hänen tätinsä tahtoi hänet varjella — maailmaan, jonka oven avasivat selko selälleen kirjat, Ailie-tädin myötätunnon taika-avain ja hänen oma henkensä. Senvuoksi Bell päätti lujasti mielessään houkutella hänet kotitalouden hiljaiseen taiteeseen, joka häntä itseään oli aina viehättänyt. Hän ryhtyi puuhaan perin ovelasti, antaen Nupun leikkiä vuoteidentekoa ja pölynpyyhkimistä porraskaiteista ja salin korulistoista — kiekuroita, reikiä ja soppia täynnään olevista paikoista, joita Katen lainen kehittymätön siistijä on aina taipuvainen käsittelemään pintapuolisesti ylimalkaisella pyyhkäisyllä, joka vain työntää lian syvempään. Nuppu ei lyönyt laimin pienintäkään nurkkaa eikä syvintäkään sopukkaa; kaiken mitä teki hän teki huolellisesti, suureksi iloksi tädilleen, joka käsitti sen varmaksi merkiksi siitä, että Luoja oli määrännyt hänet kelpo perheenemännäksi. Mutta lapsi väsyi pian vuoteidentekoon ja pölynpyyhkimiseen, samoin kuin oli väsynyt liinanpäärmäämiseen. Ja kun Bell valitti tätä laimentumista, sanoi Ailie: »Ethän voi vaatia, että jokaisella olisi samat lahjat kuin sinulla itselläsi on. Nyt kun hän on osoittanut kykenevänsä puhdistamaan kunnollisesti porraskaiteen, ei pidä häntä niin kovin moittia, jos hän kadottaakin mielenkiintonsa siihen. Lapsi on nero, Bell, ja hänen luonteiselleen henkilölle käy huokeasti suoritettava työ helposti halveksittavaksi. Kunnia on juuri vaikeuksien voittamisessa, siinä että pääsee pitemmälle, aina ja aina pitemmälle», ja Ailien kasvot hehkuivat jonkinlaisesta sisäisestä tulesta.

Tuohon puheeseen Bell ei lausunut mitään. Hän piti sitä tavallisina Ailien höpinöinä. Mutta Daniel Dyce, joka kuuli sen, tuli äkkiä vakavaksi.

»Luuletko sen olevan neroutta vai varhaiskypsyyttä?» kysyi hän.

»Ne ovat hyvin suureksi osaksi samaa», sanoi Ailie. »Jos voisin olla uudelleen sama lapsi kuin kerran olin; jos voisin edes muistella —» Hän pysähtyi puheessaan ja hymyili. »Millaista turhamaisuutta!» sanoi hän. »Millaista itserakkautta! Jos voisin olla sama lapsi kuin olin kerran, niin olisin varmaankin hyvin tavallinen lapsi lopultakin, ja esiliinani olisivat yhtä tuhruiset kuin silloinkin. Mutta minulla on se käsitys, että Lennoxia ei ole tarkoitettukaan tekemään vuoteita, pölyyttämään kaiteita tai istumaan kainosti kuuntelemassa kahvipöytäjuttuja kyläkaivosta ja rippisunnuntaihatuista. Tuollaiset toimet eivät ole millään tavoin alentavia niille naisille, jotka ovat tarkoitetut niitä tekemään ja jotka tekevät ne hyvin; mutta me emme kaikki voi olla kärsivällisiä Marttoja. Tiedän sen, koska olen itse rehellisesti koettanut parhaani.»

»Tuota sanoessasi teet varmaan pilkkaa minusta», sanoi Bell hieman syytetyn näköisenä.

»En ajatellut sinua», sanoi Ailie huolestuneena. »Ja jos olisinkin ajatellut ja tehnyt pilkkaa, niin olisin pilkannut juuri sitä mitä rakastan. Nuo toiset asiat ne tekevät minut juhlalliseksi. Sinun tiesi, Bell, on aina ollut selvänä edessäsi — siinä suhteessa olet ollut onnellinen ihminen. Neroilla, sellaisilla kuin tämä lapsi, on tie sekava ja täynnä vaaroja.»

»Onko hänen annettava siis ajautua omaa tietään?»

»Me saimme hänet kymmenen vuotta liian myöhään estääksemme sitä», sanoi Ailie-neiti lujasti ja katsoi Dan-veljeensä apua etsien. Dan piti Tellua sylissään, silitellen sen takkuista selkää, ja kuunteli väittelyä tuikahtelevin silmin, hyräillen jotakin laulunsäveltä.

»Te olette kumpikin oikeassa ja kumpikin väärässä, kuten Colin Clelandin oli tapana sanoa ollessaan ryyppysillä henkilöiden kanssa, jotka väittelivät keskenään», sanoi asianajaja. »Mutta minä en ole niin teräväpäinen kuin Colin Cleland, enkä voi tiukua kilistäen tilata välittävää ratkaisua. Sen kuitenkin sanon, että lapsi on minun mielestäni onnellinen, jos hän on jotakin muuta kuin nero. Jos minulla olisi poika, olisi pysyvänä rukouksenani, että hän pysyisi tavallisella tasolla. Vuorenhuipuilla on yksinäistä, ja nero näyttää yleensä esiintyvän yhdessä huonon vatsan tai heikkojen keuhkojen kanssa, ja maksaa kamalan hinnan jokaisesta haltioitumisen hetkestä!»

»Shakespeare!» huomautti Ailie-neiti.

»Ja Robert Burns!» sanoi Bell. »Paitsi mitä naisiin, pulloon ja hummaukseen tulee… Harhaanjohdettu poikapoloinen! hän oli sellainen kuin ihmiset, joiden keskuudessa hän eli. Ja entäs sitten Walter Scott, parhain ja jaloin mies, mitä Luoja koskaan on Skotlannille lahjoittanut; hän ei ollut koskaan vuorenhuipulla, paitsi milloin hän tahtoi viedä sinne joukon ihmisiä mukanaan.»

Daniel Dyce puhdisti silmälasejaan ja naurahteli. »Hm», sanoi hän, »myönnän että poikkeuksia on. Mutta ojennapa minulle tohvelini, Bell; minä vetoan edelleen Colin Clelandiin — te olette kumpikin oikeassa ja kumpikin väärässä.»

Bell-neiti tuohtui tästä niin, että lähti heti keittiöön aloittaakseen keittokurssin veljentyttärellensä.

XX LUKU.

»Katerin!» sanoi hän astuen keittiöön tukku sanomalehtileikkeleitä kädessään, ja hänen äänensä kuullessaan Katen kasvot vaalenivat.

»Minä vakuutan, etten ole särkenyt yhtään esinettä koko päivänä!» huudahti hän puolustautuen, sillä hän oli tottunut tuohon viralliseen puhuttelutapaan joka kerta kun jokin tapaturma oli sattunut posliiniastioiden joukossa.

»Enhän ole syyttänytkään sinua», sanoi Bell-neiti. »Siunatkoon, kyllä paha omatunto mahtaa olla kamala asia! Aioin antaa sinulle — ja ehkä Lennoxillekin, jos hän siitä piittaa — muutaman tunnin opetusta keittotaidossa. Se on tarpeen joka talossa, missä on vähänkään perhettä. Tiedäthän millaisia miehet ovat!»

»Jo hyvinkin!» sanoi Kate. »Niillä on aina mielessä, mitä ahtaisivat sisuksiinsa, noilla ahnailla piruilla! — suokaa anteeksi, mutta se ei ole kirosana gaelinkielellä.»

»Ei ole kuin yksi piru millään kielellä, Kate», sanoi Bell-neiti. »Ja olen iloinen voidessani ajatella, että se on useammin typerällä kielellämme kuin sydämessämme. Olen aina aikonut antaa sinulle keittokirjan.»

»Keittokirjan!» huudahti tyttö. »Colonsayssa näin monet kerrat keittokirjan; pastorinrouvalla oli sellainen, ja sitä lainattiin kaikkiin häihin. Mutta ei siitä koskaan meille paljon hyötyä ollut, kun siinä kaikki alkoi tällä tavalla: 'Ota puhdas kulho', tai 'Leikkele hienoksi kananpaistin jäännökset', eikä kumpaakaan ollut aina käsillä siellä Colonsayn saarella.»

Bell-neiti laski leikkeleensä keittiöpöydälle — siinä oli valtava kasa reseptejä liemien ja muhennosten, vanukkaiden, kaakkujen ja makeisten valmistamiseen, kuin myöskin virkistysmehuihin, joita saattoi laittaa herkullisesti seljan ja silkkiäispuun marjoista, jos sellaisia hedelmiä vain olisi maankulmallamme ollut saatavissa. Hän oli kerännyt näitä leikkeleitä monet vuodet, sillä kotitalouspalsta oli hänelle mieluisin osa sanomalehteä, sittenkuin hän oli lukenut ne pikkupätkät, joista kävi selville, kuinka skotlantilaiset Lontoossa olivat kaiken etunenässä tai suorittivat aimo tekoja sotakentällä. Hän keräsi leikkeleitään kuten saituri seteleitään, muttei voinut koskaan löytää sen herkullisen Sultana-kaakun reseptiä, johon vaadittiin yhdeksän munaa, silloinkuin sitä olisi tarvittu, vaan ainoastaan sen yksinkertaisen, joka maksoi noin puolitoista shillinkiä. Toisinaan Ailie tarjoutui piloillaan tarkastamaan pinkan etsiäkseen kaikki herkulliset ja hienonhienot reseptit, jotka oli mainittu; varmasti ne siellä olivat (sillä Bell oli lukenut ne ahmien ääneen leikatessaan ne irti), mutta Bell ei koskaan sallinut sitä tehdä, vaan sanoi: »Joutavia, mitä vielä! Dan pitää enemmän tästä, ja se toinen voi kyllä olla erinomainen painettuna, mutta se on liian herkullinen ollakseen terveellinen, ja maksaa sievät rahat. Luetaanhan sanomalehdissä joka päivä, ettei mikään ole terveydelle parempi kuin yksinkertainen ruokajärjestys.» Täten johtui, että Daniel Dycen ateriat olivat jossakin määrin yksitoikkoisia, mutta onneksi hän oli niitä miehiä, jotka eivät ole siitä millänsäkään, koska pitävät koruttomista, vanhoista ystävistään parhaiten ruokalistaansakin, samoinkuin kenkiin, takkeihin ja persoonallisiin tuttavuuksiinsa nähden. Joskus hän ilvehti Bellin mielilukemisella, ollen osoittavinaan herkkusuun mielenkiintoa hänen ensi kokeeseensa jonkun epätavallisen ruokalajin valmistuksessa, mutta nautti siitä huolimatta vähentymättömällä mielihyvällä hänen muuttumatonta mainiota kaalikeittoaan ja yksinkertaisia väliruokiaan, säilyttäen korkeimman ylistyksensä hänen erinomaisille aamiaisilleen. »En tiedä, sinäkö tulet yhä paremmaksi vai minäkö totun siihen», huomautti hän usein, »mutta tämä vasta kalaa on, jos sallit minun sanoa, Bell-neiti.»

»Otahan vielä yksi mykyrä, Dan», yllytti Bell silloin, peittääkseen hämmennystään, jonka Danin kehuminen aiheutti. »Olen varma, että sinulla on nälkä.»

»Ei, ei minun ole nälkä», oli Danin vastaus, »mutta kiitos
Kaitselmuksen, minä olen ahne — ojennahan vati.»

Bell touhusi keittotaidonopetuksessaan, antaen leikkeleiden toimittaa vielä ostamattoman kirjan virkaa, tehden kaikkensa saadakseen Nupun ymmärtämään, kuinka jaloa oli oikea torttutaikina, vaikka hänen opetuksensa oli ovelasti tähdätty ikäänkuin Katelle yksinään. Hänen hihansa olivat ylöskäärityt ja jauhot pölisivät, kun ovelle kolkutettiin. He katsahtivat ulos innokkaan puuhansa keskeltä, ja katso, ulkopuolella seisoivat linnan vaunut!

Bell-neiti voihkaisi. »Armahtakoon! Se on varmaan lady Anne, ja Ailie on ulkona, enkä minä voi mennä ketään puhuttelemaan, kun olen tällainen kuvatus. Juokse ovelle, kultaseni, ja ohjaa hänet arkihuoneeseen ja pidä häntä siellä siksi kunnes olen valmis. Muista sanoa 'armollinen neiti' — ei, älä sano 'armollinen neiti', sillä Dycet ovat vanhaa sukua ja oikeastaan kuin heidän naapureitaan, vaan sano 'teidän armonne' — ei liian usein, vaan aina silloin tällöin, osoittaaksesi hänelle että tiedät sen.»

Nuppu meni ovelle ja päästi lady Annen sisään, ohjaten hänet tyynesti arkihuoneeseen.

»Ailie-täti on ulkona», sanoi hän, »ja Bell-täti on sellainen kuvatus. Mutta hän tulee ihan kohta, teidän — teidän —» Nuppu pysähtyi hetkiseksi hiukan hämmentyneenä. »Unohdin millä tavalla minun piti sanoa. Se oli joko 'teidän armonne' tai 'armollinen neiti'. Minun neitini te ette ainakaan ole, ja tuskinpa teidän omannekaan, kun teidät kerran on luvattu eversti Georgelle. Olisitteko hyvä ja sanoisitte minulle, kumpi on oikein, lady Anne?»

»Kuka sinulle on kertonut, kultaseni, että se on eversti George?» kysyi lady Anne, istuutuen tarjotulle tuolille ja kietoen käsivartensa lapsen ympärille.

»Oh, sitähän koko kylä kalkattaa», sanoi pieni skotti, entinen yankee.
»Ja kaikki ovat niin iloissaan.»

»Vai ovat?» sanoi lady Anne, niin mielissään että punastui. »Sepä on erinomaisen ystävällistä. Olen aina pitänytkin, että oman seutuni väki on maailman herttaisinta ja ystävällisintä.»

»Ihan niin», sanoi Nuppu iloisesti. »Kaikki ihmiset ovat kaikkialla juuri sellaisia kuin ihminen itse on — niin sanoo Ailie-täti; ja se varmaan johtuu siitä, että te olette… Oh, aioin sanoa jotakin teistä, mutta jätänkin sen teille arvattavaksi. Kuinka kaunis ilma nyt on! Toivottavasti pappanne voi hyvin? Ja herra Jones?»

»Kiitos, pappa voi oikein hyvin», sanoi lady Anne. »Ja herra Jones —» hän viivähti nimeä lausuessaan hiukan epävarmana.

»Kuskinne, tarkoitan», sanoi Nuppu rauhallisesti. »Hän on kerrassaan herttainen mies, niin lihava ja hymyilevä. Hän hymyilee niin että koko kasvot ovat poimuilla. Hän on niin hellä hevosilleenkin, ja huiskuttaa minulle ruoskaansa joka kerta kun ajaa ohi. Kerran hän antoi minun nousta kuskipukille; se oli suurenmoista. Saatteko te usein nousta kuskipukille ajelumatkalla, lady Anne?»

»En milloinkaan!» sanoi lady Anne, huoahtaen ovelasti. »Monen monta kertaa olisin sitä halunnut, mutta aina minut pidettiin vaunujen sisäpuolella. Minulla ei näytä olleen paljon onnea elämässäni ennenkuin — ennenkuin hiljan.»

»Eikö herra Jones koskaan nostanut teitä polvelleen ja kertonut teille satua Walesin jättiläisistä?»

»Ei», sanoi lady Anne, pudistaen juhlallisesti päätään.

»Sitten te olettekin nyt liian iso. Mikä vahinko! Minusta näyttää, ettei se ison L:n ladynä oleminen taida sittenkään olla niin suurenmoista. Luulin, että teillä olisi kaikki tyynni mitä parasta on. Te ette voi aavistaakaan, millaisia hullunkurisia käsityksiä meillä siellä Amerikassa oli tämän vanhan maan herttuoista ja loordeista ja ladyistä. Minäkin luulin, että en voisi olla vihaamatta heitä tänne tultuani, kun he muka olivat niin ylpeitä ja koppavia ja tyrannimaisia. Mutta minä en vihaa heitä hituistakaan; he eivät tee vahinkoa kenellekään enempää kuin jos olisivat kuljeksivia taiteilijoita. Arvelen, ettei itse kuningatarkaan sysäisi ihmistä pois katukäytävältä, jos sattuisi tulemaan häntä vastaan. Yhtä helposti hän voisi sanoa: 'Hei vain, pikku tyttö! Pip, pip!' ja hymyillä, sillä Bell-täti lukee aina sanomalehdistä näpsiä pikku paloja kaikista kuninkaallisen perheen somista teoista, joita he tekevät, aivan kuin eivät olisi rahtuakaan kuninkaallisia.»

»Niin, olen minäkin toisinaan nähnyt niissä noita liikuttavia kodikkaita tapahtumia», sanoi hänen armonsa. »Tarkoitat kai sellaisia kuin esimerkiksi prinssistä, joka auttaa raajarikkoa poikaa ottamaan maasta kainalosauvansa? Ne saavat minut melkein itkemään.»

»Minä ei teidän sijassanne vetistelisi tippaakaan», sanoi Nuppu. »Se on vain sanomalehtihölyä; varsin todennäköisesti ei sen takana ole muuta kuin ennakkoreklaamin hoitaja.»

»Ennakkoreklaamin hoitaja?» sanoi lady Anne ymmällä.

»Niin. Hänen täytyy toitottaa näyttelyä jollakin tavoin — niin sanoi
Jim Molyneux, ja Jim tiesi kyllä asiat paikalleen.»

»Sinä paatunut tasavaltalainen!» huudahti hänen armonsa, vetäen lapsen lähemmäksi itseään.

»En ole tasavaltalainen», vastusti Nuppu. »Olen oikea skotlantilainen, samoin kuin isäkin oli ja Bell-täti on — se kelpaa minulle aivan hyvin. Minun haluttaisi ihan hurjasti olla itsekin ylhäinen lady, se olisi niin suloista ja — ja satumaista. Minä luulenkin, että se on ainoa satumainen asia, mitä missään on enää jäljellä. Siinä ei itsessään ole oikeastaan mitään; se ei merkitse sitä, että on rikkaampi tai mahtavampi tai tyrannimaisempi kuin joku muukaan, mutta se on — se on — se on — en tiedä oikein mitä se on, mutta se on jotakin — se — se on romanttista, niin, sitä se on — kuninkaana tai herttuana tai hänen armonaan oleminen. Sen koko hauskuus on sisälläpäin, kuten runouden. Toivon, lady Anne, että osaatte antaa arvon etuuksillenne! Pitää aina osata antaa arvo etuuksillensa, sanoo Bell-täti, ja ylistää Herraa lakkaamatta ja olla kiitollinen sydämessään.»

»Vakuutan sinulle, että teen sen», vastasi hänen armonsa.

»Se on oikein», sanoi Nuppu rohkaisevasti. »On suorastaan loistavaa olla todellinen ison L:n lady, tarvitsematta leikkiä olevassa sellainen. Winifred Wallacena olen hyvin usein ollut ylhäinen lady; Ailie-tädin turkisviitta ylläni ja korein hattu päässäni minä istun vakavasti, arvokkaan ja ylhäisen tuntoisena keinutuolissa, ollen istuvinani muka herra Jonesin vaunuissa, ja kumarran ystävällisesti Tellulle, joka on muka työhönsä menevä köyhä mies ja kovasti ylpeä siitä, että minä huomaan hänet. Minä olen tavallani ylpeä, mutta en inhoittavan ylpeä, koska Bell-täti sanoo, että mikään ei vedä vertoja vaatimattomalle ja nöyrälle sydämelle. Mutta sitten, katsokaas, tapahtuu aina jotakin, mikä turmelee kaiken: Kate rupeaa nauramaan tai Bell-täti tulla tupsahtaa huoneeseen ja huutaa: 'Varjelkoon, lapsi, taasen näyttelemässä! Pane pois tuo viitta heti paikalla.' Silloin minä tiedän, että olin vain olevinani todellinen lady; mutta teidän laitanne on toisin — te olette oikea lady aina. Bell-täti sanoo niin, ja hän tietää kaiken.»

»Näyttää tosiaankin siltä kuin hän tietäisi», sanoi hänen armonsa, »sillä olen tullut tapaamaan häntä tänään kysyäkseni eräästä merimiehestä.»

»Merimiehestä!» huudahti Nuppu, ja hänessä heräsi hurja otaksuma.

»Niin. Hän tarjoutuu kapteeniksi huvipurteeni ja vetoaa suositukseksi neiti Dyceen, muitta mutkitta, ikäänkuin jokin sisäkkö.»

»Olen hirveän iloinen», huusi Nuppu, »sillä minähän se kehoitin häntä, ja minä — minä olen tuo suosittaja.»

»Sinäkö?»

»Niin, Se oli Katon kirje, ja hän — ja me — ja minä sanoin puhuttavan, että te tarvitsette kapteenia, ja kehoitin häntä hakemaan, sanoen että jos te haluaisitte tietää, kuinka siisti, hyvä ja kelpo purjehtija hän on, olisi teidän kysyttävä Kate MacNeilliltä tai neiti Dyceltä, ja minä olen tuo neiti Dyce tällä kertaa, joten — joten te itse asiassa olettekin tullut tapaamaan minua!»

Lady Anne nauroi. »Toden totta, Lennox-neiti», sanoi hän, »sinä olet ihmeellinen diplomaatti. Minun täytyy saada kreivi toimittamaan sinulle viran. Luulenpa, että Yhdysvalloissa oleva edustajamme saa melko sievää palkkaa.»

»Mutta älkää naurako minulle, lady Anne», pyysi Nuppu vakavasti. »Minä tahtoisin kauhean mielelläni saada Charlesin pois niiltä rahtialuksilta, missä hänen kykynsä menee hukkaan. Te ette tiedä, kuinka Kate rakastaa häntä, eikä hän ole häntä nähnyt — ei moneen, moneen vuoteen. Tiedättehän itse, millaista on olla niin kaukana jostakin ihmisestä, jota rakastaa. Hän sopisi teidän huvipurteenne kuin valettu — hän on niin sivistynyt, kun on ollut huvipursilla ja purjehtinut herrasväkien kanssa ympäri maailmaa. Hänessä on kaikki miellyttävät ominaisuudet, joita merimieheltä voi vaatia — suuret, ruskeat silmät, niin kauniit, ettei sitä voi sanoa kuin gaeliläisillä sanoilla, joita en osaa, mutta jotka kuuluvat siltä kuin joku särkisi lasia. Ja mitä valkoisimmat hampaat! Kun hän kävelee, kulkee hän niin pystynä ja iskee maahan niin lujasti, että luulisi hänen omistavan maan.»

»Minusta näyttää», sanoi lady Anne, »ettet sinä voisi olla innostuneempi suojattiisi, jos rakastaisit häntä itse.»

»Minä rakastankin», sanoi Nuppu mitä rehellisimmin. »Mutta ei meidän välillämme silti todellisuudessa mitään ole. Hän on Katelle määrätty. Katellä on joukoittain kavaljeereja, mutta tämä on hänen vasituisensa. Minä luovutin hänet Katelle myötyriksi kekri-iltana, ja hän on niin onnellinen.»

Bell oli viskannut pois keittiöesiliinansa ja pessyt kätensä ja juoksi yläkertaan katsomaan, että hiuksensa olivat järjestyksessä, sillä vaikka hän rakastikin ladyjä Skotlannin historian vuoksi, tunsi hän jollakin tavoin lady Annen läsnäollessa samaa pelonsekaista kunnioitusta kuin lapsena oli tuntenut Barbara Mushetiä kohtaan. Että Ailie taas saattoi sellaisessa seurassa olla niin tyyni ja toisinaan humoristinenkin, oli ihme, jota hän ei milloinkaan voinut käsittää. »En ole koskaan säikkynyt kreivin enkä miehen kasvoja», sanoi Bell usein, »mutta korkea-arvoista ladyä minä pelkään.»

Hänen tullessaan arkihuoneeseen oli vieras lähtemäisillään.

»Oi, neiti Dyce», sanoi hän, »on hauska nähdä teitä, vaikka käyntini tällä kertaa tarkoitti itse asiassa Lennox-neitiä. Tahdoin neuvotella hänen kanssaan pikku huvipurteni kapteenista.»

»Lennox-neitiä!» huudahti Bell-neiti kätellessään, luoden pelonsekaisen katseen hämmästyttävään veljentyttäreensä.

»Niin», sanoi lady Anne. »Hän on suositellut erästä miestä, joka tuntuu kaikissa suhteissa varsin sopivalta, jos hän sattuu tietämään jotakin purjehtimisesta, ja minä aion kirjoittaa hänelle, että hän tulisi puheilleni.»

Tällöin, se minun on myönnettävä, Lennox unohti käyttäytymisen ja syöksyi ulos huoneesta kertomaan Katelle mainiota uutista.

»Kate, sinä heiskale!» huusi hän tupsahtaessaan keittiöön. »Minä olen järjestänyt Charlesin asian; hänestä tulee kapteeni!»

Palvelijatar tanssi lattialla sanattoman hurmauksen vallassa, ja Nuppu tanssi mukana.

XXI LUKU.

Liian verkkaan, aivan liian verkkaan kuluivat pitenevät päivät. Kate meni nukkumaan yhdeksältä lyhentääkseen niitä tunnin tahi pari, mutta minkä hän vähensi päivän loppupäästä, sen hän lisäsi alkuun, samoinkuin irlantilainen kaskussa jatkoi peitettään, ja hän oli aamuisin ylhäällä paljon ennen kuin Rellu-Wully soitti kuutta. Vanhemmat Dycen perheen jäsenet — paitsi Ailiea, joka tiesi kaikki, kuultuaan sen Nupulta innostuneina kuiskauksina heidän maatessaan samassa vuoteessa kirkastuvina toukokuun aamuina — luulivat ehkä, että kesän tulo se oli, mikä teki elämän niin iloiseksi, laulattaen Kateä leivosen lailla ja tehden Lennoxin niin onnelliseksi ja kiltiksi, mutta sen aiheutti Charlesin tulon odotus. »Tehän näytätte ihastuneen aivan mielettömästi Charlie-prinssin lauluihin», sanoi Bell-neiti Nupulle ja Colonsayn tytölle. »Eikö ballaadikirjassa ole enää muita lauluja?» ja he vilkaisivat toisiinsa syyllisen näköisinä, mutta eivät hiiskuneet mitään.

»Yl' aaltoin sa tullos, oi Charlieni uljas, yl' aaltoin sa tullos, niin öisin Maclean.»

Nuppu sepittää sutkautti tämän istuessaan eräänä päivänä keittiön ikkunan ääressä, ja kaikista ylväistä stuartilaisrytmeistä oli tämä Katelle mieluisin, »se oli niin sukkela ja niin hurjasti asian mukainen!» Sellainen järjetön tauti on rakkaus! Naiselle, jonka muistot tuosta merimiehestä olivat peräisin muinaisilta sunnuntaikävelyiltä kirkonmenojen välillä tuulisella saarella, sammaleisten hautojen keskellä, ja Nupulle, joka ei ollut koskaan häntä nähnyt, vaan oli luonut hänestä itselleen kuvan sekoittaen siihen Katen kuvailemaa reipasta ja uljasta nuorukaista, George Sibley Puukhollaria ja niitä tummaverisiä, rengaskorvaisia merimiehiä, jotka Shakespearen »Myrskyssä» huutavat: »Heleijaa, pojat! ravakat toimet! liukkaat liikkeet!» tuotti hänen tulonsa odotus huimaavaa iloa.

Ja sittenkin tuo veijari tuli edeltäpäin ilmoittamatta, ollen kokonaisen vuorokauden ajan Katen helkytysten kuuluvilla tämän siitä tietämättä, sillä hän majaili, mielessä into ja samalla epävarmuus, juuri puutarhanmuurin toisella puolen, osaamatta ajatellakaan olevansa itse noiden aamukonserttien aihe ja alkuunpanija. Nuppu sai hänet ilmi — tuo sukkela veitikka, joka varmaan lienee tullut Amerikasta vartavasten panemaan Vanhan Maailman asioita tolalleen — hän keksi hänet »Aallottaren» vesillelasku-tilaisuudessa.

Lady Annen huvipursi makasi horroksissa kuin siili lehtien alla talvikuukausien ajan pyökkien katveessa joen rannalla Jockan talon alapuolella, missä vesi on suolaista, ja sen vesillelasku oli aina jonkinlainen juhla, sillä kreivin miehet olivat saapuvilla, samoin John Taggartin soittokunta, joka soitti »Ulapan aaltojen helmassa» jokaisen olutruukun kierroksen välillä — ei juopunutta, vaan seurailoista joukkoa, ja vieläpä koululapsetkin, sillä se tapahtui lauantaina.

Nuppu ja Tellu menivät yhdessä muitten lasten mukana, kotiväkensä tietämättä, sillä tämänlaatuiset seikkailut ihastuttivat lasta, ja viisaasti kyllä ei häntä niistä koskaan kielletty.

Vesillelaskun johtaja oli tuntematon mies, ulkomaalaiselta näyttävä pehmeä lerppahattu päässään — Charles ilmeisen seivästi joka piirteeltään: suuret, ruskeat, tutkivat silmät, joita vain gaeliläiset sanat pystyivät täysin kuvaamaan, jäykkä ja jäntevä käynti, ihana parta, askel luja ihan kuin hän olisi omistanut maan, ääni, joka kajahteli kannella kuin olisi hän ollut meren valtias. Nuppu seisoi syrjässä ja katseli häntä lumottuna, voimatta poistua vielä sittenkään kun työ oli jo tehty ja soittokunta lähti kotimatkalle, ihastuttaen rantatietä reippaalla marssinsävelellä. Mies näki hänet siinä viivyttelemässä, hymyili hänelle ja viittasi häntä tulemaan laskuportaan yli, joka johti purteen pieneltä laiturilta.

»No, pikku neiti», sanoi hän, toinen iso koura Nupun päälaella ja toinen Tellun, »tässä taitaa olla ensimmäinen laivaväestäni tuumimassa merillelähtöä? Ota pesti heti, niin teen sinusta merimiehen.»

»Oi, kuulkaa», sanoi Nuppu katsoen häntä silmiin, liian kiihkoissaan mukautuakseen hänen leikkisään sävyynsä, »oletteko te meidän Katen Charles?»

»Katen!» sanoi mies tuumiskellen, hypistellen partaansa, jonka takaa hänen valkoiset hampaansa hohtivat. »Niitä Kateja vilisee joka suunnalla, ja kaikki tyynni oivia, oivia tyttöjä! Kuitenkin kaikitenkin, jos tuo teidän Katenne on samanlainen kuin useimmat muut saman nimiset, joita tunnen, olen juuri oikea mies hänelle; ja nimeni on kylläkin se, jota sinä voit sanoa Charlesiksi. Todellakin» — jatkoi hän äkkiä tuttavallisesti, istuutuen varalaidalle — »ristimänimeni on Charles — taikka Charlie herrasväen kesken. Et kai suinkaan sattumalta puhune jostakin Kate MacNeill-nimisestä?» lisäsi hän, kasvojensa ahavan jonkunverran punehtuessa.

»Puhunpa tietenkin», sanoi Nuppu nuhtelevasti. »Oi, teitä miehiä, teitä miehiä! Ikäänkuin voisi olla kysymys kenestäkään muusta! Toivon hartaasti, että rakastatte häntä niinkuin sanoitte rakastavanne, ettekä ole — ole vehdannut, joidenkin muiden Katein kanssa huvin vuoksi. Minä olen Lennox Dyce. Teidän Katenne asuu minun ja Dan-sedän ja Bell-tädin ja Ailie-tädin ja tämän suloisen Tellu-nimisen koiraressukan kanssa. Hän on niin hauska! Kyllä hän kutkuu ihastuksesta, kun kuulee teidän tulleen! Entä — entä miten maailma jaksaa, kapteeni Charles?»

»Maailmako?» kysyi Charles ällistyneenä, katsoen uteliaasti Nuppuun tämän istuutuessa hänen viereensä kansiluukun reunalle.

»Niin, maailma, ymmärrättehän — kaikki ne paikat, missä olette käynyt», ja Nuppu teki kädellään viittauksen, joka näytti tarkoittavan koko maailmankaikkeutta. »Rotterdam ja Santander ja Bilbao — kaikki nuo suloiset paikat kartalla, mihin kirjeeltä menee neljä päivää ja puolenkolmatta pennyn postimerkki ja mistä tullessaan ne usein tuoksuvat köydeltä.»

»Ooh, ne!» sanoi Charlie muiston herättämällä lämmöllä. »Niillä ei ole hätääkään — ne ovat vallan ensiluokkaisia. Ne ovat niitä paikkoja, joissa näkee elämää ja kuluttaa rahoja.»

»Oletteko ollut Italiassa?» kysyi Nuppu. »Minä haluaisin niin sydämestäni nähdä sitä vanhaa Italiaa — Romeon ja Julian vuoksi, nähkääs, ja rakkaan kulta Portiani vuoksi.»

»Tiedän hyvin», sanoi Charles. »Kyllä vaan! Kaunottaria kerrassaan, kaikki hienoja, oivia tyttöjä. Mutta minä en välitä juuri suuria dagoista. Olen ollut yötä heidän merimieskodeissaan, ja aina kun kuulen Italiaa mainittavankaan, rupeaa minua kynsittämään.»

»Dagoista!» huusi Nuppu. »Niin Jimkin heitä nimitti. Oletteko ollut
Amerikassa?»

»Olenko ollut Amerikassa? Luulisinpä olleeni», sanoi Charles painokkaasti. »Järvillä. Siellä maksetaan työstä — kaksi dollaria päivältä ja kaikkialla kunnioitetaan kuin herraa. Miehet eivät ole maan matosia Amerikassa.»

»Silloin olette ehkä ollut Chicagossakin?» huusi Nuppu onnellista odotusta loistavin kasvoin ja pusertaen koiraa niin liki itseään, että sen karvatupsut sekaantuivat hänen omiin vallattomiin kiharoihinsa.

»Chicagossako?» sanoi kapteeni. »Kyllä vaan! Monet kerrat. Et ehkä usko sitä, mutta tämän hatun olen ostanut sieltä.»

»Oi!» huusi Nuppu vedet silmissä ja oli tuokion ajan sanattomana. »Minä — minä voisin ihan halata tuota hattua. Antaisitteko — antaisitteko minun — taputtaa sitä?»

»Taputtakaa pois», sanoi kapteeni Charles nauraen ja otti hatun päästään sellaisella ritarillisella liikkeellä, että se jo sinänsä oli kohteliaisuus. »Tunnetko sen kaupungin — Chicagon?» kysyi hän, Nupun taputellessa ihastuneena hänen pääkappalettaan ja palauttaessa sen hänelle takaisin. Hetken ajan olivat lapsen ajatukset kaukana lady Annen huvipurren kannelta, silmät tuijottivat aaltojen karehtivaan pintaan, sieraimet olivat laajentuneet ja pikku povi kohoili kiivaasti.

»Oletko ollut siellä?» kysyi kapteeni uudelleen.

»Chicagossa olen asunut», vastasi lapsi. »Se oli äidin kotipaikka», ja hän purki äkkiä Charlesin korviin kokonaisen tulvan muistoja — isästään ja äidistään, vaelluspäivistä ja kortteeripaikoista, herra ja rouva Molyneux'stä ja haudoista kaukaisella hautuumaalla. Jo niiden muisteleminen sai hänet jälleen amerikkalaiseksi murteeltaan ja lausetavoiltaan. Charles kuunteli ymmärtämyksellä, tuntien tuon kauas vieroittavan meren synnyttämän eron haikeuden niinkuin ainoastaan merimies voi sen tuntea, ja taputti häntä olkapäälle, ja kun Nuppu katsahti häneen, näki hän hänen silmissään sellaista, mikä sai hänet rakastamaan häntä enemmän kuin koskaan. »Oi, hyväillen aika!» sanoi hän urheasti. »Tässä minä palpatan teille itsestäni, enkä kuitenkaan nykyisissä olosuhteissa merkitse enempää kuin jänis, ja te, kapteeni Charles, koko ajan ihan palatte halusta saada tietoja Katestänne.»

Kapteeni nyhti partaansa ja punastui jälleen. »Hieno, oiva tyttö!» sanoi hän. »Toivon — toivon, että hän voi hyvin.»

»Erinomaisesti», sanoi Nuppu, nyökäyttäen päätään vakavasti. »Voitte uskoa, että Kate kykenee nyt jo kävelemään puusta pitelemättä. Häntä ei vaivaa koskaan mikään, paitsi silloin tällöin värveet, ja ne eivät ole mitään pitkällistä.»

»On kuulunut vähän sellaista huhua, että hän toisinaan olisi jonkunverran heikko terveydeltään», sanoi Charles. »Sanalla sanoen, hän itse kertoi siitä minulle kirjeissään.»

Nuppu punastui. Tämä oli yksi niitä harvoja yksityiskohtia hänen kirjeenvaihdossaan, joista hän ja Kate olivat olleet erimielisiä. Hänen käsityksensä oli ollut, että pieni sairaloisuuden viittaus silloin tällöin synnyttäisi kauniin ja hellän huolekkuuden tunteen harhailevassa merenkulkijassa, ja hän oli aika ajoin omistanut Katelle joitakin rouva Molyneux'n vanhoja vaivoja, hieman muovailtuina ja romanttisempina, vaikka Kate itse väitti, että sairautta alle kahdeksankymmenen olevassa naisessa pidettiin kaikkea muuta kuin luonnollisena tai mielenkiintoisena Colonsayssa.

»Ei se ollut mitään muuta kuin — kuin rakkautta», sanoi hän nyt, jouduttuaan vastatusten taidokkaan kuvittelunsa seurausten kanssa. »Tiedättehän, mitä rakkaus on, kapteeni Charles! Se on niin tavattoman heikontava tunne, vaikka minä puolestani luulen, ettei se ketään vahingoittaisi, jolleivät ihmiset ottaisi sitä niin kovin sydämelleen.»

»On hauska kuulla, että se on vain — vain sitä mitä sanoit», sanoi Charles suuresti keventyneenä. »Luulin, että se oli jotakin sisällistä ja että hän kukaties rasitti itseään liiaksi opinnoillaan.»

»Oh, ei hän noita opintojaan niin ankaralta kannalta ota», vakuutti Nuppu. »Ei hän laihduta itseään varjoksi istumalla öitä märkä pyyhinliina päässään ahtamassa itseensä runoilijoita ja laskemassa summia. Hänen tarkoituksensa oli tulla vain noin keskinkertaisen hienoksi, ei mitenkään häikäiseväksi.»

Kapteeni Charles loi vieressään istuvaan lapseen terävän syrjäsilmäyksen, peläten hänen puhuvan ivalla, kuten oli usein huomannut hänen maanmiestensä tekevän, mutta ivaa ei tässä ollut. Sitä ei ollut milloinkaan Lennox Dycessä, sillä hänessä oli elinaikaisena ominaisuutena tuo suloinen, miellyttävä itsetiedottomuus, jota ei saavuteta millään koulutuksella: suoruus, pelottomuus ja kunnioitus kaikkia kanssaihmisiään kohtaan — ominaisuudet, jotka ihmiselle aina tuottavat todellisia ystäviä. Hän puhui niin rauhallisesti, että Charleskin oli pakotettu koskettelemaan suoraan asiaa, josta hän viikko sitten ei olisi mistään hinnasta puhunut kenellekään.

»Sinun ja minun ja maston kesken», sanoi hän, »minä pelkään, että Kate on tullut aivan liian oppineeksi minun laiselleni, ja se on syynä siihen, etten ole käynyt häntä tapaamassa.»

»Silloin teidän on parasta olla varuillanne», sanoi Nuppu pudistaen hänelle varoittavasti sormeaan, »sillä kaupunki on täynnä nuoria miehiä, jotka kuluttavat pyhävaatteitaan arkipäivänä ja pesevät kasvojaan iltaa aamua, mielien iskeä häneen, ja hän saattaa kukaties väsyä seisomaan kylmässä teitä odotellen. Minä en pelkäisi teidän sijassanne, kapteeni; hän ei ole liian oppinut jokapäiväiseen tarpeeseen; hän on miellyttävämpi kuin konsanaan siihen aikaan, jolloin teidän oli tapana kävellä hänen kansaan Colonsayssa.» Nuppu alkoi käydä levottomaksi niiden epäilysten vuoksi, joita hänen kuvittelunsa olivat herättäneet.

»Jos näkisit hänen kirjeitään», sanoi Charles synkkänä. »Runoutta ja ulkomaalaisia prinssejä, muudan niistä niin mainio tanssimaan! Ja suuteli hänen kättään. Hän ei olisi mitenkään rohjennut tehdä sellaista, jollei toinen olisi rohkaissut häntä.»

»Huvitusta vain», sanoi Nuppu lohdutellen. »Pelkkää ajankulua; ja Kate sanoo usein, että hän menee naimisiin vain omaa mieltänsä noutaakseen, ja se mies, jonka hän tahtoo ottaa, on — no niin, te tiedätte sen, kapteeni Charles.»

»Siinä mainittiin eräästä venäläisestä upseerista», jatkoi merenkulkija, yhä mustasukkaisen epäilyksen kiusaamana.

»Mutta hän on kuollut. Hän on kuolleempi kuin lahokanto. Herra Reilu antoi hänelle — antoi hänelle painetista. Siinä ei kuitenkaan ollut todellisuudessa mitään, itse asiassa. Kate ei välittänyt hänestä vähän vähääkään, ja luullakseni se oli suuri huojennus.»

»Sitten hän opettelee pianonsoittoa», sanoi kapteeni; »se ei ole työläistytön tapaista. Ja eräässä kirjeessään hän puhui Dan-sedän polvella istumisesta.»

Nuppu pudotti koiran jalkoihinsa ja purskahti nauruun; tuossa kohdassa hän oli todellakin pahasti sekoittanut henkilöitä.

»Ei siinä ole mitään nauramista», sanoi kapteeni nykien partaansa. »Se ei ole ollenkaan sopivaa siivolle tytölle; eikä se ole sen Katen tapaista, jonka tunsin Colonsayssa.»

Nuppu näki, että täyden tunnustuksen hetki oli tullut.

»Kapteeni Charles», sanoi hän toinnuttuaan; »se joka — se joka tuon sanoi, ei ollut lainkaan Kate; se oli toinen, Winifred Wallace -niminen tyttö. Katsokaas, Kate on aina niin kiinni hyödyllisissä toimissa — niin hyvää soppaa, ja — pesu joka maanantai, ja opiskelu, ja kynät olivat kaikki niin riiv— niin tylsiä, että hänen suorastaan täytyi ottaa toinen avukseen noita kirjeitä kirjoittamaan; ja sen takia Winifred Wallace avusti häntä ja luullakseni sekoitti asioita jonkunverran. Ne paikat kirjeistä, missä puhuttiin juhlallisesti ja järkevästi ilmoista ja huonosta kalansaaliista ja yhtä ja toista Oronsaysta, ja missä varoitettiin, että teidän pitäisi muistaa muuttaa sukat, kun tulitte alas märästä mastosta, ja missä sanottiin, että te olitte se yksi ja ainoa, jota hän rakasti, ne olivat Kateä; mutta missä oli kaikenlaista helisevää puhetta prinsseistä ja venäläisistä upseereista ja runonläiskäreitä, ne olivat vain Winifred Wallacen näyttelemistä ja koruhepeneitä. Ei, ei se ollut kokonaan näyttelemistäkään; se johtui siitä, että hänkin tavallaan rakasti teitä. Hänellä ei, nähkääs, ollut mielitiettyä itsellään, herra Charles, ja — ja hän arveli, ettei hän riistäisi Kateltä mitään tuolla olettelullaan, sillä Kate sanoi, ettei siinä ollut mitään pahaa.»

»Kuka se Winifred Wallace on?» kysyi hämmästynyt merimies.

»Minä se olen koko Winifred Wallace, mitä on olemassa», sanoi Nuppu katuvaisena. »Sevon minun runoilijanimeni — minun toinen minäni. Winifred Wallacena voin tehdä paljon sellaista, jota en voi tehdä ollessani pelkkä Nuppu, muuten nauraisin itselläni itseni kipeäksi, niin hullu minä olen. Oletteko vihainen, herra Charles?»

»Oh, sano vain Charles!» sanoi merimies. »Älä välitä titteleistä. En ole hiukkaakaan vihainen. En! Itse asiassa olen iloinen kuullessani, että prinssit ja pianot ja runot olivat kaikki hölynpölyä.»

»Runoja pidin itsekin varsin keskinkertaisina», myönsi Nuppu, mutta niin epäröiden, että se ei kuulostanut oikein vakuuttavalta.

»Runot olivat loistavia», sanoi Charles kiireesti. »Niissä ei ollut mitään vikaa minun nähdäkseni. Mutta olen iloinen siitä, etteivät ne olleet Katen kirjoittamia — sillä hän on hieno, oiva tyttö ja hyvin kunniallisesti kasvatettu.»

»Niin», sanoi Nuppu, »hän on parempi kuin mitkään runot. Te olette varmaan iloinen, kun saatte mennä naimisiin hänen kanssaan.»

»En ole niin varma, lähteekö hän naimisiin minun kanssani. Kenties hän ei huoli minusta.»

»Mutta hän ei voi olla huolimatta!» huusi Nuppu. »Hänen täytyy, sillä velhorouva määräsi sen kekri-iltana. Toivon vain, ettette menisi naimisiin vielä moneen vuoteen. Bell-täti joutuisi pois suunniltaan, jos veisitte meidän Katemme, sillä kelpo tyttöjä ei ole niin helppo saada nykyaikana kuin ennenvanhaan, jolloin he saivat palkkaa kolme puntaa kymmenen shillinkiä puolivuodelta ja naulasivat kirstunsa lattiaan tultuaan uuteen paikkaan, jottei heitä voitaisi potkia pois. Olisin pahoillani, että olin mukana auttamassa, jos menisitte hänen kanssaan naimisiin pitkään aikaan. Sitäpaitsi olisitte itsekin siitä pahoillanne, koska hänen opintonsa eivät ole vielä aivan valmiit; hän on vasta kertolaskussa moninumeroisilla luvuilla ja Tudor-kuninkaissa. Olisitte hurjan pahoillanne.»

»Olisinkohan?»

»Tietysti! Rakkaus on sellaista. Ennen naimisiinmenoa on se pelkkää hopsanheitä — kaikki on kuin loppumatonta satua — mutta jälkeenpäin se on sama vanha naama aamiaispöydässä, sanoo herra Cleland, ja että jotenkuten tullaan toimeen toistensa kanssa. Oi, rakkaus on ihmeellistä, Charles; se on suurinta ja korkeinta mitä on; mutta toisinaan sanon: 'Dan-setä on paras kaikista!' Luvatkaa, ettette mene naimisiin Katen kanssa ihan Suoraa päätä.»

Merimies nauroi täyttä kurkkua. »Varjelkoon», sanoi hän, »jos odotan liian kauan, saan halun mennä naimisiin sinun kanssasi, sillä sinä olet vaarallinen tyttö.»

»Mutta minäpä en mene koskaan naimisiin», sanoi Nuppu. »Tahdon kyllä yhä edelleenkin rakastaa jokaista ihmistä enkä kaipaa ketään erityistä miestä itseeni takertumaan.»

»En ole koko elämässäni kuullut näin paljon rakkaudesta englanniksi», sanoi Charles, »vaikka se on varsin tavallista ja aivan kunniallista gaelinkielellä. Rakastatko — rakastatko sinä minuakin?»

»Tietysti rakastan!» sanoi Nuppu, hykertäen Tellua.

»Siinä tapauksessa», sanoi Charles lujasti, »mitä pikemmin teen kaupat
Katen kanssa, sitä parempi, sillä sinä olet vaarallinen tyttö.»

Sitten he kävelivät yhdessä tietä pitkin, suunnitellen eri tapoja pikaiseen kohtaukseen Katen kanssa, ja voitte olla varma, että Nupun esittämä tapa oli kekseliäin.

XXII LUKU.

Kun Kate sinä iltapäivänä sai kuulla, että hänen hetkensä oli tullut ja että hänen oli huomenna kohdattava kohtalon määräämä merimiehensä, vaipui hän tuolille, heitti esiliinan päänsä yli ja itki ja nauroi kamalasti vuorotellen — tilapäisen hermoheikkouden vallassa, joka johtui puolittain pelosta ja puolittain liian suuresta ja odottamattomasta autuudesta.

»Taivas armahtakoon!» huudahti hän. »Nyt hän saa ilmi kaikkityynni, millainen typerys minä olen. Kaikki opintoni on mennyt päästäni tipo tiehensä; olen varma, etten osaa tavata sanaakaan oikein. En muista edes yhdeksättä käskyä, puhumattakaan selityksestä, ja kieliopista en muista hölynpölyä, en vaikka siihen paikkaan kuolisin. Oo, Lennox, nyt me saamme rangaistuksen! Oletko ihan varma, että hän sanoi huomenna?»

Nuppu tuijotti häneen halveksivasti ja polki jalkaansa.

»Lopeta tuo, Kate MacNeill!» komensi hän. »Sinun ei pidä olla noin typerä. Hän pelkää sinua yhtä paljon kuin sinä voit pelätä häntä. Hän olisi tullut tänne jo perjantaina ennen aamumaitoa, jollei hän olisi luullut, että sinä ahdistaisit hänet nurkkaan ja rupeisit häneltä kyselemään muinaisen Kreikan ja Rooman historiaa. Näyttää siltä kuin rakkaus tekisi muutamat ihmiset idiooteiksi. Herran tähden! Minut se toki, suureksi ilokseni, jättää aina rauhalliseksi kuin pannukakku.»

»Onko — onko — hän kauhean hienon ja hyvinpuetun näköinen?» kysyi Colonsayn tyttö, otsa huolestuneilla poimuilla. »Onko hän — onko hän yhtä kaunis kuin sanoin hänen olevan?»

»Hän oli kaikkea mitä sanoit — paitsi sitä gaeliläistä. Kyllä tiesinkin, ettei hän voinut näyttää niin pahalta kuin se kuului, mitä sanoit hänen silmistään. En — en ole koskaan nähnyt komeampaa miestä. Jos olisin tiennyt täydelleen, kuinka uljaan näköinen hän oli, olisin lähettänyt hänelle kuormittain runoja.» Silloin Kate taas voivotti, huojutteli ruumistaan tuolilla surkeasti ja vannoi, ettei hän ikinä kehtaisi mennä Charlesin silmäin eteen ennenkuin oli saanut uuden pukunsa ompelijalta.

»Hän luulee, että olen sivistynyt ja aivan hieno ihminen», sanoi hän, »vaikka olen ihan sama silkka Kate kuin Colonsayssakin, ja hän on oikea kapteeni! Se oli kaikki sinun syytäsi, noine kuvittelukirjeinesi. Oo, Lennox Dyce, luulen että vihaan sinua — lainaapa minulle vähän nenäliinaasi; omani on ihan märkänä itkemisestä.»

»Jos et olisi niin iso ja kiivastuminen ei olisi synti, niin ravistelisin sinua!» sanoi Nuppu ojentaen nenäliinansa. »Olit ihan menehtymäisilläsi merimiehen mieliteosta, etkä olisi ikinä saanut sellaista käsiisi, jos en minä olisi kirjoittanut noita kirjeitä. Ja nyt, kun koko maan suloisin merimies tuodaan kynnyksellesi, et ymmärrä antaa arvoa etuuksillesi ja olla kiitollisella sydämellä, vaan käännyt haukkua nalkuttamaan minua. Sanon sinulle, Kate MacNeill, että merimiehet ovat julman harvassa ja tiukassa tällaisella pienellä paikkakunnalla eikä niitä ole niinkään helppo saada nokaistuksi, ja sen sijaan että istut siinä nokea nenälläsi ja tulvanmerkit silmäkulmillasi voivottelemassa, olisi sinun paras nousta ja loistaa, tai muuten joku, jolla on järkensä tallella, sieppaa hänet. Tekisin sen itse, jos se ei olisi kunniatonta sinua kohtaan.»

»Oh, jospa saisin opetella vielä viikon tai pari maantiedettä!» sanoi
Kate valittavasti.

Nupun täytyi nauraa — hän ei voinut sille mitään; ja mitä enemmän hän nauroi, sitä murheellisemmiksi kävivät palvelijan kasvot.

»Minusta näyttää», sanoi Nuppu, »että minun täytyy hoitaa tämä rakkausjuttu alusta loppuun; sinä et ymmärrä siitä vähintäkään. Kuulithan, Kate, kun sanoin sinulle, että Charles pelkää sinua enemmän kuin sinä häntä. Hän luuli sinun olevan niin oppineen, että pidät rillejä ja seisot tikkusuorana puhuen runomitassa kaiken aikaa, ja minun täytyi kertoa hänelle, että jokainen helisevä kohta noissa kirjeissä oli minun kirjoittamani.»

»Sittenhän se on vielä pahemmin!» huusi palvelija onnettomampana kuin koskaan. »Hän luulee, etten osaa itse kirjoittaakaan, vaikka minä osaan kirjoittaa kuin tuulispää, kun vain annat minulle kunnollisen kynän etkä häiritse minua.»

»Turha pelko!» sanoi Nuppu. »Se asia on selvitetty. Sanoin hänelle, että olit niin kiinni taloustoimissa, ettet ehtinyt, ja arvatakseni Charles tarvitseekin enemmän taloudenhoitajaa kuin koulumatamia. Oli miten oli, hän on niin rakastunut sinuun, että naisi sinut, vaikka olisit kuuromykkä. Hän on ihan ylösalaisin, ja sinun velvollisuutesi järkevänä tyttönä on olla salaamatta häneltä, että sinäkin pidät hänestä jonkunverran.»

»Enhän tiedä mitä sanoa hänelle», sanoi Kate, »ja hän kun on aina ollut niin viisas. En olisi ymmärtänyt hänen puheistaan puoliakaan, jollen olisi nähnyt hänen silmiään.»

»No, hän tietää kyllä mitä sanoa sinulle, luulen ma, jolleivät kaikki merkit petä. Ei Charles niin ujo ole — kuhertelussa hän on kuin kotonaan, ja minullekin hän heitteli koreita silmäyksiä ilman esittelyjä. Sinun puheistasi voisi luulla, että hän on kouluntarkastaja, vaikkei hän ole muuta kuin ihan tavallinen rakastaja, joka muistelee niitä onnellisia päiviä, joita vietitte Colonsayssa. Jos minä olisin sinun sijassasi, en uskottelisi olevani muuta kuin mitä todella olen; olisin aivan luonnollinen; niin juuri olisin, sillä luonnollisuus on tepsivin keino taivaan alla saada ihmiset rakastamaan itseään. Älä ole olevinasi mikään, ole vain ihan sama Kate MacNelll hänelle kuin olet minulle. Kuuntelet vain häntä ja silloin tällöin katsot häneen, etkä ajattele tämän taivaallista muuta kuin kuinka kaunis hän on, ja hän on niin hyvillä mielin ja tyytyväinen, ettei kysy sinulta pienimmänkään sanan tavaamista.»

»Tyytyväinenkö!» huudahti Kate vakaumuksella. »Johan nyt! Kyllä tunnen hänet hyvin! Hän tahtoo suudella minua, niin varmasti kuin Jumala on taivaassa — suo anteeksi.»

»Luulen, että tuo on sellaista, mitä sinun ei pitäisi sanoa minulle», sanoi Nuppu kovasti punastuen.

»Mutta minähän pyysin anteeksi», sanoi Kate.

»En tarkoita sitä, että Jumala on taivaassa, sehän on oikein — niinhän Hän onkin, missäs me muutoin olisimme? — minä tarkoitin sitä suutelemista. Olen kyllä tarpeeksi vanha rakkauteen, mutta en ole tarpeeksi vanha, että sinun sopisi puhua minulle suutelemisesta. Luulen, että Ailie-täti ei soisi sinun puhuvan minulle sellaisesta, ja Bell-täti, hän olisi raivoissaan — se oli liian kehittynyttä.»

»Mihin aikaan minun on hänet tavattava?» kysyi Kate.

»Aamulla. Jos menet puutarhaan juuri aamiaisen jälkeen ja vihellät, niin hän katsoo muurin yli.»

»Aamulla!» huusi palvelija kauhistuen. »En mitenkään voi kohdata häntä aamulla. Onko koskaan kuultukaan sellaista? Nyt sinä olet mennyt ja pilannut kaikki! Voisin tuskin pitää kaiken järkeni tallella, vaikka olisi vain hämärä.»

Nuppu huokasi toivottomana. »Oh, sinä et ymmärrä, Kate», sanoi hän. »Hänkin tahtoi kohtausta illaksi, mutta minä sanoin, että ettehän te olleet mikään kurja huuhkainpari, ja paras aika mihin hyvänsä on aamu. Dan-setä sanoo, että ensimmäinen puolituntia aamulla vastaa kolmea tuntia muuhun aikaan päivästä, sillä kun on lukenut aamurukouksensa ja ottanut hyvän kylvyn ja saanut leukansa ajelluksi ja kengät jalkaansa — ei tohveleita eikä laahustavia aamunuttuja — niin Jumalan rauha — ja — ja voiman ja vanhurskauden varmuus laskeutuu ihmisen ylle, niin että hän voi — voi — voi käydä käsiksi vaikka villikissoihin. Itse tunnen itseni niin rivakaksi ja urhoolliseksi aamulla, että voisin hyppiä vuorilla niinkuin vuohi. Sen suorastaan täytyy tapahtua aamulla, Kate MacNeill. Silloin sinä näytät kaikkein parhaimmalta, jos vain viitsit nähdä vähän vaivaa etkä vain hotaise kiireen kaupalla, ja minä vaadin välttämättömästi, että sinun on ensi kerran nähtävä hänet puutarhan muurin yli. Se on ainoa tapa, millä voimme järjestää asian romanttisesti, kun ei meillä ole parveketta. Sinä menet ulos ja seisot kukkivan kirsikkapuun kohdalla, käsivarrella kori, jossa on kukkia ja persiljaa, ja kun hän pilkistää muurin takaa ja näkee sinut siinä kuin taulussa, niin usko pois, hän tulee kutkumaan kuoliaaksi. Sillä tavalla Shakespeare sen järjestäisi, ja hän osasi.»

»Minä en paljoa perusta koko Shakespearestä», sanoi Kate. »Sekin Jaako!»

»Jagoa kai tarkoitat. No, mitä hänestä?»

»Niin ilkeä; ihan täynnä valheita!»

»Pyh!» sanoi Nuppu. »Hän oli vain vaikutelman vuoksi. Ei ole tietysti milloinkaan todella ollut niin halpamaista, ilkeää ihmistä kuin tuo Jago — se olisi mahdotonta — vaan Shakespeare teki hänet juuri sellaiseksi, jotta me pitäisimme kilteistä ihmisistä sitä enemmän ajatellessamme, millaisia he olisivat voineet olla, jos Jumala olisi mennyt pois ja jättänyt kaikki.»

Sinä iltana Kate meni nukkumaan kahdeksalta. Turhaan kaupunki kutsui häntä — iloinen jalkojen kapse katukäytävältä ja tiukuniekka pillinsoittaja Risteykseltä, ja hän tiesi, kuinka katu loisti myöhäänvalaistuine puodinikkunoineen ja kuinka juovuttava oli lauantai-illan ilma pimeässä, mutta lausuttuaan isämeitänsä gaelinkielellä ja: »Nyt minä panen nukkumaan» englanninkielellä, veti hän peitteen päänsä yli ja ajatteli tulevaa päivää ilolla ja pelolla, kunnes nukkui.

Niin pian kuin Bell-neiti oli aamulla mennyt yläkertaan vuoteita korjaamaan, minkä tehtävän hän otti aina omaksi huolekseen sunnuntaisin säästääkseen palvelijaa liian paljolta synniltä, ja Ailie jokaviikkoiselle lukuhetkelleen sairaan Duncan Gillin luo, riensi Nuppu keittiöön valmistamaan Kateä kohtaukseen. Ei ikimaailmassa ole aamiaisastioita vikkelämmin pesty ja pyyhitty kuin tuo innokas pari tänään. Ja niin pian kuin se oli tehty, lennätti Kate arkkunsa kannen auki ja sukelsi pää edellä sunnuntaihepeniensä sekaan.

»Mitä tuo on?» kysyi Nuppu. »Aiotko panna yllesi koreata, vai mitä?»
Sillä arkusta tuli esiin sininen puku, hellästi hypisteltynä.

»Aionpa tietenkin», sanoi Kate. »Minun on pantava joko tämä tai kirjava pumpulileninkini, ja pumpulileningissä ei lainkaan sovi mennä — mennä kapteenia tapaamaan; hänhän odottaa minun olevan todella hienostunut.»

»Minä luulen, että hän pitäisi pumpulileningistä enemmän», sanoi Nuppu vakavasti. »Tuo sininen puku on hyvin sievä — mutta se ikäänkuin ei ole sinua itseäsi; tiedätkö, minusta se on kuin Ailie-tätiä alhaalta vyötäisiin asti ja pankinjohtajan keittäjätärtä pitseineen siitä ylöspäin, eikä se tee sinua vähääkään hienostuneeksi. Hienostuneeksi ei ihmistä tee se, mitä hän panee päälleen, vaan se on sellaista mitä ei voi riisua yltään. Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka suloiselta sinä näytät tuossa pumpulipuvussa, Kate, myssy päässä ja esiliina edessä. Sinä näytät niissä somemmalta kuin jos ylläsi olisi kaikkein viimeisin muoti. Minun tekisi itsenikin mieli mennä naimisiin kanssasi, jos olisin kapteeni ja näkisin sinut noin puettuna; mutta jos sinulla olisi ylläsi sunnuntaipukusi, niin — niin purisin huultani ja menisin kotiin kysymään neuvoa äidiltäni.»

Kate pani pois sinisen puvun, jonkunverran vastahakoisesti, mutta hän oli tähän mennessä oppinut, että joissakin asioissa Nupulla oli parempi arvostelukyky kuin hänellä. Hän pesi ja pyyhki kasvojaan kunnes ne loistivat kuin kiilloitettu omena, pani yllensä Nupun valitseman hilkan ja liehunauhaisen esiliinan, ja oli juuri ottamaisillaan kelpo ryöpsäyksen Florida-vettä, kun hänen käteensä tartuttiin torjuvasti.

»Minä en panisi hajuvettä», sanoi Nuppu. »Pidän kyllä hajuvedestä ja Florida-veteen olen aivan hullaantunut, mutta Ailie-täti sanoo, että puhtaan veden, auringonpaisteen ja ilman tuoksu on suloisinta mitä ihmisellä voi olla ympärillään, ja kaikki muu on tympeää kuin kiinanpulveri.»

»Mutta hän odottaa Florida-vettä», sanoi Kate, »kun hän on itse lähettänyt sen minulle.»

»Se ei merkitse huihaita», sanoi Nuppu. »Voit ripustaa kaulaasi medaljonkimme, niin se miellyttää häntä.»

Kate meni tykyttävin sydämin säiliökamarin läpi puutarhaan, kori käsivarrellaan, ja hän oli miellyttävä ja uhkuva nähdä. Nupun olisi tehnyt mieli katsoa, mutta hienotunteisuus esti häntä siitä, ja hän seisoi keittiön ikkunan edessä katsellen päättäväisesti kadulle. Portaita alakertaan laskeutuessaan Daniel Dyce hyräili psalmia; ulkona oli luukut puotien ikkunoissa, aamuvirren sävelet kantautuivat leipurin avoimista ikkunoista. Joitakin ihmisiä kulki ohi pyhävaatteissaan, astellen harvakseen, erotukseksi muiden päivien maallisesta kiireestä. Pian alkaisivat kirkonkellot soittaa sunnuntaikouluun, ja Nupun täytyi olla valmiina. Sen muistaessaan valtasi hänet jonkinlainen jumalattomuuden tunne — maailmalliset kohtaukset puutarhoissa sunnuntaina eivät olleet sellaista, mitä Bell-täti juuri hyväksyisi. Jokohan he olivat nähneet toisensa? Miltähän Charles näytti? Mitähän Kate sanoi?

»Varjelkoon!» huudahti Kate syöksähtäen keittiöön säiliöhuoneesta.
»Sanoitko sinä, että minun piti viheltää?»

»Tietysti», sanoi Nuppu, mutta näytti samassa kauhistuvan. »Oi, Kate», sanoi hän kuiskaten, »minä olin niin innostunut tämän pahan maailman turhuuksiin, etten yhtään muistanut, että nyt on sunnuntai. Tietysti et voi viheltää sunnuntaina.»

»Sitähän minä juuri itsekin ajattelin», sanoi Kate hiukan hiljennetyllä äänellä. »Mutta arvelin, että kysyisin sinulta. Eihän sen tarvitsisi olla mitään nuottia, mutta — mutta tietysti se olisi kauhean jumalatonta — sillä neiti Dyce varmaankin kuulisi sen, ja hän on niin tarkka.»

»Ei, et sinä saa viheltää; et millään ehdolla», sanoi Nuppu. »Se olisi hirmuisen jumalatonta. Mutta mitähän, jos heittäisit kiven? Ei mitään päänkokoista, ymmärräthän, vaan sievän, pienen pikkuruisen sunnuntainupulan? Saattaisithan heittää sillä vaikka Rodgerin kissoja, ja se olisi tarpeellinen ja hyvä työ, sillä nuo kissat ovat oikea lintujen surma.»

»Mutta siellä ei ole yhtään kissaa», selitti Kate.

»Sama se», sanoi Nuppu. »Voithan heittää kiven muurin yli varoitukseksi niille, etteivät tule sissimään meidän puutarhaamme; toisella puolen on varmasti joku juuri muurille hyppäämäisillään. Ja jos Charles sattuu olemaan siellä, niin minkäs sinä sille voit?» Ja Kate palasi puutarhaan.

Hetken aikaa oli hiljaista, ja sitten kuului naurua. Kymmenen minuuttia Nuppu odotti uteliaisuuden tuskissa, jotka viimein kävivät hänelle ylivoimaisiksi, ja rohkaisten mielensä hän kurkisti säiliöhuoneen ikkunasta — ja näki Charlesin jäljestävän mielitiettyään nurmikentän ja karviaismarjapensaiden välistä käytävää pitkin. Kate pyrki keittiöpyhättöönsä hehkuvin kasvoin ja kaikki nauhat liehuen, mutta joutui kiinni ennenkuin ehti sisälle.

»Sanoinhan sen!» läähätti hän sisään tullessaan. »Emme olleet puhuneet kahtakymmentä sanaa, kun hän jo tahtoi suudella minua.»

»No, senkö vuoksi sinä juoksit?» kysyi Nuppu hämmästyen.

»Ni-iin», sanoi Kate.

»Eipä se sitten tainnut ollakaan juuri rohkaisevaa Charlesille.»

»Niin, mutta — mutta minä en juossutkaan voimaini takaa», sanoi Kate.