Nuppu

XXIII LUKU.

Ta-ran-ta-raa! Ta-ran-ta-raa!

Maailma saapuu hakemaan Lennox Dyceä, tuo ahnas maailma, nuorison ensimmäinen ja pahin viettelijä, joka lupaa niin paljon, mutta parhaimmassakin tapauksessa voi antaa vain kuplia, jotka hetkiseksi lainaavat loisteen auringolta, särkyen sitten niihin tarttuvan käden kosketuksesta — maailma, joka huolii ainoastaan uljaimmat ja älykkäimmät lapsemme ja ottaa ne meiltä kaikki toisen toisensa jälkeen.

Olen nähnyt heidän menevän — kymmenittäin poikia ja tyttöjä, pystypäin ja päivänpaiste kasvoillaan, menevän palaamatta. Silloin tällöin vuosien vieriessä palasi sitten kaupunkiin mies tai nainen, jolla oli tunnettu nimi ja joka muisti vanhoja tarinoita, mutta he eivät olleet samoja, ja jollei maailma ollut tuottanut heille pettymystäkään, oli heidän hyvinvointinsa runsaudessa jotakin, mikä huonosti korvasi tukahdutettujen nuorten mielien raikkauden.

Ta-ran-ta-raa! Ta-ran-ta-raa!

Niin, maailma on tulossa, todellakin — mustiksi ja keltaisiksi maalatuilla rattailla, punatakkisen vartijan toitottaessa torvellaan halki laakson. Se on tulossa mustien hevosten perässä, joiden kaviot tömisevät ja valjaat ovat vaahdossa, kaljujen vuorenkukkulain välitse, solisevien purojen ja valkeaksi kalkittujen paimenmajojen ohitse, tai metsien varjossa, jotka vain seisovat ja odottavat siinä mihin Luoja on ne asettanut. Se on tulossa turkiskauluksisessa takissa, vaikka on vasta syksy — ja korkeassa silkkihatussa, ja silmäilee huvitettuna pahaa-aavistamatonta tienoota, johon se on tuomassa tyytymättömyyttä.

Ta-ran-ta-raa! Ta-ran-ta-raa!

Palaa takaisin, maailma, palaa takaisin ja jätä tämä pikku tyttönen unelmiensa pariin, rakastavien ja hellivien sydämien keskuuteen! Palaa takaisin tekokukkinesi ja valhehelyinesi! Palaa takaisin, maailma, joka jokaisesta riemullisesta hetkestä vaadit, tuskien hinnan.

<tb>

Kyytivaunuissa oli kolme matkustajaa — turkiskauluksinen mies, joka istui ajurin vieressä etuistuimella, ja Duffin neidit takana. Olen nyt pahoillani, että kerran koetin saada teidät hymyilemään näille kyyhkyssisaruksille, sillä tänään olen kristillisemmällä tuulella ja sydämeni lämpenee heitä kohtaan nähdessäni heidän palaavan vahingoittumattomina retkeltään kauas kyyhkyslakastaan, koska juuri he ensiksi opettivat minut tekemään näitä merkkejä paperille, ja pahimmillaankin he olivat vain hiukan tyhmiä, kuten useimmat meistä toisinaan, ja heidän tarkoituksensa olivat aina mitä parhaat. He olivat olleet Edinburghissa; olivat olleet poissa kaksi viikkoa — ensimmäisellä seikkailullaan kahteentoista vuoteen. Jean-neiti oli onnellinen, tuodessaan matkaltaan mukanaan uuden nypläysmallin, maisemakirjan, kullalla paikatun hampaan (hän oli niin ylpeä ja puhui niin usein siitä, ettei ole lainkaan epähienoa mainita sitä) ja taiteen hehkun, jonka hän oli saanut ollessaan iltapäiväteellä eräässä öljymaalauksilla täytetyssä taulugalleriassa. Amelian saaliina oli lause, joka kesti hänellä vuosia — se oli se, että Edinburgh »tuulahteli Robert Louis'ia.» [Robert Louis Stevenson — skotlantilainen kirjailija] — kerskaus siitä, että oli kuullut suuren MacCaskill'in saarnaavan ja ottanut oppikurssin viattomien puunkappaleiden korventamisessa kuumennetuilla raudoilla. Sellaiset ovat matkustuksen voitot; olen itsekin saapunut kotiin yhtä laihoin korvauksin aikani ja rahojeni kulutuksesta.

Mutta yhteisesti he olivat tuoneet matkaltaan vielä jotakin muuta — sellaista, josta he puhuivat vain kuiskaten, jotta etuistuimella oleva mies ei kuulisi, ja jota he pari kolme kertaa katselivat Amelian käsilaukkuun, missä se lepäsi viattomassa kääryssä rahakukkaron vieressä. Olisi voinut luulla sitä kokoon kääriytyneeksi käärmeeksi, niin arasti he siihen vilkaisivat, napsauttaen taas kohta laukun kiinni miltei väristyksellä.

»Ei se ainakaan ole kovin suuri», kuiskasi Jean-neiti, turvautuen sen entisen tyttöparan puolustukseen, joka teki kuolemansynnin.

»Ei», sanoi hänen sisarensa, »sitä voi todellakin sanoa varsin — varsin pienoiskokoiseksi. Se toinen, jota hän näytti meille, oli niin kauhean iso ja — raa'an näköinen, sen pelkkä näkeminenkin sai minut miltei voimaan pahoin. Mutta oi, jospa olisimme voineet olla kokonaan ilman tuota kauheaa välttämättömyyttä. Kahdent — niin monen vuoden perästä se näyttää melkein kuin heikkouden tunnustukselta. Kun ei siitä vain syntyisi mitään epämiellyttäviä puheita.»

»Mutta varmasti siitä syntyy, Amelia Duff», sanoi hänen sisarensa. »Meille tullaan muistuttamaan Barbara Mushetistä; hän tulee aina olemaan mitä täydellisin opettaja —»

»Kaikkien hyveiden esikuva.»

»Ja kaupunki on niin kauhean juoruinen!»

»Niin on», sanoi Amelia-neiti. »Se tuulahtaa aina — skandaalilta.»

»Toivoisin, ettet olisi tullut sitä ajatelleeksi», sanoi Jean-neiti huoahtaen ja pudistaen hiukan tuimasti käsilaukkua. »En syytä sinua, huomaa se, Melia; jos teemme väärin, jakaantuu syy tasan meidän kummankin kesken, paitsi ehkä hiukan enemmän minulle, sillä minä ajattelin todella, että se isompi olisi paremmin ollut hintansa arvoinen. Ja kuitenkin se kammotti minua, se näytti niin — niin pelkurimaiselta.»

»Jean», sanoi Amelia-neiti juhlallisesti, »jos olisit ostanut sen ison, olisin heti marssinut ulos myymälästä loukkaantuneena. Jos se kammotti sinua, niin minua se ihan puistatti. Vaikka otimme vaiti tuon pienemmän, niin huomasitko miten se mies katsoi meihin? Luulen, että häntä hävetti myydä sellaista kapinetta; hänellä on ehkä perhe. Hän sanoi, ettei niitä kysytä kovin usein. Vakuutan, että tunsin itseni hyvin mitättömäksi, — hän sanoi sen niin omituisesti.»

Vielä kerran he kumarsivat vienonruskeat hattunsa yhdessä käsilaukun yli ja katselivat arasti häpeänsä ja pelkonsa esinettä. »Niin, siinä se on, eikä sitä voi auttaa», sanoi Jean-neiti vihdoin epätoivoisesti. »Toivokaamme ja luottakaamme, ettei siihen tarvitsisi turvautua liian usein, sillä vakuutan sinulle, ettei minulla ole siihen voimaa eikä halua.» Hän napsautti laukun jälleen kiinni, ja kehottaessaan katseensa hän näki turkiskauluksisen miehen katsovan heihin olkansa yli.

»Minun mielestäni, arvoisat naiset», lausui mies, »on postivaunujen täytynyt olla sangen hauska kulkuneuvo entisaikaan, niin huokeasti saavutettava maalitaulu kun ne olivat maantierosvoille, joita nämä seudut kuhisivat; hehän olivat vaarassa tökätä niihin varpaansa, maleksiessaan huolettomina perässä. Tämä John» — hän nyökäytti ajuriin päin — »sanoo meidän kulkevan aikataulun ajassa, ja myönnän kyllä, että hän maiskuttelee suulakeaan varsin touhukkaasti, mutta mieleni tekisi laskeutua alas ja paiskella kivillä hänen juhtiaan, jotta ne liikkuisivat vilkkaammin.»

Jean-neiti ei kyennyt saamaan sanaa suustaan; hän pelkäsi vieläkin liian paljon tuntematonta miestä, joka, vaikka auttoikin heitä ritarillisesti nousemaan vaunuihin Maryfieldissä, saattoi sivumennen puhutella häntä ja Amelia-neitiä »ystävikseen», tarjota sikareja vartijalle ja ajurille ja kutsua heitä Johniksi ja Georgeksi ihan ensi näkemällä.

»Ale — meidän mielestämme kulku on varsin nopeata», uskalsi Amelia-neiti huomauttaa, hämmästyen itsekin rohkeuttaan. »Se on yhdeksäntoista mailia kahdessa tunnissa, ja jollei se olekaan niin nopeaa kuin junan kulku, antaa se tilaisuuden nauttia maisemista. Meidän maisemamme ovat hyvin ihailtuja, ne ovat — ne ovat niin luontehikkaita.»

»Varmasti!» sanoi tuntematon. »Ne ovat varsin siistejä maisemia, sen puolesta, ja maisemat ovat minun vahva puoleni. Mutta olisin luullut, että tämä John tässä osaisi nämä karun ja jylhän Caledonian tienoot jo siinä määrin ulkoa, että hän haluaisi pyyhältää ne vauhdilla läpi joutuakseen ihmisasumuksille. Mutta enimmäkseen kulkevat hevoset niin hitaasti, että astuvat omille jaloilleen joka askeleella.»

»Ehkäpä postivaunut ovat teille uutuus», huomautti Amelia-neiti, joka oli tullut ihmeen urheaksi kahden viikon hurjista seikkailuista Edinburghissa. »Otaksun, että olette amerikkalainen.»

»Amerikkalaisesta minut vaimonikin otti, ja hän tiesi, sillä hän oli kotoisin syntymäseudultani», sanoi muukalainen nauraen. »Olette arvannut oikein ensi kerralla. Ei, postivaunut eivät ole minulle uutuus; olen tavannut niitä useampia eri paikoissa. Jos olen maltiton ja haluan enemmän vauhtia juuri tällä haavaa, johtuu se siitä, että olen täynnä lystiä yllätystä eräälle vanhalle ystävälle, jota aion mennä tapaamaan tämän surusaaton päätyttyä.»

»Surusaaton?» toisti Amelia-neiti hämmästyneenä, ja mies nauroi jälleen.

»Matkan loputtua», selitti hän. »Tuo mainittu ystäväni ei odota minua, koska minulla ei ollut postikorttia ja minä vihaan kirjettä, eikä sähkösanomakonttoria ole näyttänyt olevan äänen kantamilla sittenkuin lähdin Edinburghista aamulla.»

»Mekin olemme juuri tulossa Edinburghista», heläytti Jean-neiti joukkoon.

»Vai niin!» sanoi muukalainen, heittäen käsivartensa istuimensa selustan yli voidakseen mukavammin keskustella. »Se on maalauksellinen. Varsin rauhallinen myös. Mutta tuntuu hiukan vierastavan thespialaista muusaa. En tiennyt Edinburghista enemmän kuin lehmä uudesta kirkosta, kun saavuin sinne viime sunnuntaista kaksi viikkoa takaperin. Mutta olen hiukan kierrellyt ja tutkistellut sen jälkeen; ja totisesti! se on vanha ja hieno! En ollut ollut kaupungissa puolta päivääkään, ennenkuin pääsin selville siitä, että mitä oikeaan aiheeseen tulee, oli kuningatar Maria matkavarusteiden vetonaula Edinburghissa. Ennenkuin olin käynyt tässä maassa, en oikein tiennyt miten arvostella Mariaa; toisinaan hän oli Verinen ja toisinaan Suloinen, mutta arvaan, että minun on täytynyt sekoittaa hänet jonkun samannimisen, vähäpätöisen Englannin kuningattaren kanssa.»

»Edinburgh tuulahtelee kuningatar Mariaa — ja Robert Louis'ia», sanoi
Amelia-neiti.

»Aivan niin!» sanoi muukalainen. »Siellä on linnassa pieni makuuhuone, jossa hän nukkui, ei chicagolaista kylpyhuonetta isompi. Siinä oli tuskin tilaa painajaisellekaan; reistailevan sorttinen painajainen potkisi katon puhki. Ei näytä olevan ainoatakaan draamallista piirrettä koko näytelmässä, jota Maria ei olisi omaksunut itselleen. Hän oli täydellisyys lajissaan, ja hän oli huippuhenkilö ryöstökohtauksessa, lapsi-leski-kohtauksessa, murhassa, taistelussa sekä Fotheringayn loppukaneetissa. Kolme aviomiestä ja joukko kuherteluja, jotka eivät johtaneet mihinkään, hänen muotokuvansa joka paikassa, ja sanomalehdet nuuskimassa hänen jälkiään kuin vainukoirat siitä päivästä tähän hetkeen saakka! Luulen, että Lizzie-kuningatar loikkasi väärään kirnuun tappaessaan Marian — sillä Maria oli loistohenkilö historiassa, ja Elisabethin kuuluisuus perustuu pääasiassa siihen, että hän turmeli hyvän levätin Walter Raleigh'lta.»

Hän puhui niin nopeaan ja käytti niin omituisia sanoja ja lauseparsia, joita Duffin neidit eivät olleet koskaan kuulleet eivätkä kirjoistakaan lukeneet, että he olivat jälleen varmat siitä, että hän oli vaarallinen henkilö. Muistaen äkkiä varoituksen: »Varokaa taskuvarkaita», jonka oli nähnyt Edinburghissa, Amelia-neiti tarttui niin lujasti käsilaukun, heidän rahakukkaronsa ja salaisuutensa säilyttäjän, kantimeen, että se katkesi ja laukku putosi vaunujen reunan yli ja revähtäen auki hajoitti sisältönsä tielle vartijan huomaamatta, jonka torvi juuri silloin luritteli äänekkäästi läheisellä pellolla työskentelevän tytön erikoiseksi ratoksi.

»Seis, John», sanoi amerikkalainen, ja ennenkuin vaunut olivat aivan pysähtyneet, oli hän jo alhaalla maantiellä kokoamassa pikku opettajattaren omaisuutta.

Käärme oli oikaissut kiemuransa; se lojui siinä paljastettuna koko inhoittavuudessaan — nahkainen opettajan patukka!

Näin murheellinen paljastus olisi voinut saada sen omistajat itkemään. He eivät olleet uneksineetkaan, että patukka voisi näyttää niin raa'alta ja vastenmieliseltä kuin se näytti paljastuessaan siten ihmissilmälle valtamaantiellä.

»Oi, suuret kiitokset», sanoi Jean-neiti. »Se oli kovin ystävällisiä teidän puoleltanne.»

»Erinomaisen ystävällistä, ylenmäärin kohteliasta — olemme teille enemmän kuin kiitolliset», kuhersi Amelia-neiti punoittaen kuin iltarusko kääriessään nahkahihnaa kokoon hermostunein sormin.

»Teillä taitaa olla lapsia», tiedusteli amerikkalainen vakavasti, kun vaunut lähtivät jatkamaan matkaansa.

Neiti Amelia Duff lausui elämänsä parhaan sukkeluuden tarkoittamattaan. »Kaksikymmentäseitsemän», sanoi hän erittäin kiitollisin ilmein, ja tuntematon hymyili.

»Opettajatar siis. No, se on hyvä, onpa vain; se muistuttaa kotipuolen mieleeni, sillä minä pidän opettajattaria niin sydämellisesti arvossa, että kohta kun pääsin koulusta, menin itse naimisiin opettajattaren kanssa. En ole lakannut sen koommin heittelemästä itselleni kukkakimppuja sen johdosta, mutta säälin niitä tenavia, joille hän olisi pitänyt hauskaa samalla kuin opetti heitä, jollei hän olisi sattunut saamaan niin paljon tekemistä minusta. Se mikä sai minut kysymään lapsista, oli tuo — tuo keskiaikainen virkistäjä. En ole nähnyt sellaista Herran vuosiin, en sen koommin kuin vanha kirkon vartija Springfield löysi minut eksyneenä puutarhaansa eräänä yönä, kun olin menossa oikotietä kotiin. Luulin, että ne oli poistettu käytännöstä Berliinin rauhassa.»

Amelia-neiti työnsi kapineen kiireesti laukkuun. »Emme ole mekään käyttäneet sellaista ikänämme», sanoi hän, »mutta pelkäämme, että meidän nyt täytyy siihen ryhtyä, ja, kuten näette, se on vallan ohkainen, vallan pienoinen.»

»Niin on», sanoi tuntematon juhlallisesti. »Se on ohkainen, voisipa sanoa läpinäkyvä, mutta otaksun, että lapsukaisetkin ovat varsin pieniä eivätkä kykene antamaan tunnustusta sille tosiasialle, että te olisitte voineet ostaa kookkaamman, jos olisitte tahtoneet. Se voi sattua kevyesti sormiin, mutta kamalan raskaasti tunteisiin.»

»Tuota samaahan sinäkin sanoit», kuiskasi Amelia-neiti sisarelleen.

»Siveellisenä kehoittimena ei hihnankäyttö ole tehokkaimpia välikappaleita», jatkoi amerikkalainen. »Se on tavallisesti vain varaläppä suuttuneelle aikaihmiselle, jolla on kiivas luonto ja edessään lapsi, joka ei voi lyödä takaisin.»

»Juuri tuotahan sinäkin sanoit», kuiskasi Jean-neiti Amelia-neidille, eikä kaksi ihmistä ole koskaan näyttänyt surkeamman syyllisiltä.

»Enimmän minua ihmetyttää se», sanoi muukalainen, »että tähän saakka olette tulleet toimeen ilman sitä ja nyt katsotte sen tarpeelliseksi.»

»Ehkä — ehkä emme tulekaan käyttämään sitä», sanoi Jean-neiti.

»Paitsi — paitsi jonkinlaisena vertauskuvana», lisäsi sisar. »Emme olisi koskaan uneksineetkaan siitä, jolleivät nykyajan lapset olisi niin erilaisia kuin entiset.»

»Tuota ovat ihmiset tainneet hokea jo hyvän aikaa», sanoi amerikkalainen. »Lapset eivät ole koskaan olleet samanlaisia kuin entiset. Luulen, että Luonto-emo sylkäisee kouriinsa ja ottaa uuden puhdin joka lapselle eikä pyöräytä koskaan kahta samanlaista. Siksipä juuri onkin hauskaa istua ja katsella niiden versomista. Ja ne ovat varsin arkoja kukkasia! Eivät siedä paljon käpälöimistä; tulee vain antaa niille suojaa, kun ilma on kylmä, tuki, johon voivat nojata, jos ovat honteloita ja tuuli on kova, ja katsoa että höystö on oikeata lajia. Kehittyykö niistä mallikuvien kaltaisia vai ainoastaan rikkaruohoja, riippuu kylväjästä.»

»Voi, te ette ymmärrä, kuinka kapinallisia ne saattavat olla!» huusi Amelia-neiti tunteikkaasti. »Eivät ne kunnioita vanhempiaan niinkuin ennen; he käyvät röyhkeiksi ja itsenäisiksi.»

»Riippuu arvatenkin vanhemmista. Te täällä Euroopassa näytätte ajattelevan, että lapset tulevat maailmaan vain aikaihmisten huviksi ja tekevät mitä käsketään ajattelematta mitään. Amerikassa katsotaan asiaa toisin: lapset ovat tuntuvasti tärkeämmät kuin heidän vanhempansa, eikä tuosta käsityksestä ole vahinkoa kummillekaan, mikäli minä voin ymmärtää. Mitä noihin kapinoitsijoihinne tulee, niin tahtoisin rakastaa niitä; kapinallisuus on niinkuin märkänäppy; se on parempi puhjenneena kuin salaa hautumassa.»

»Ta-ran-ta-raa!» Torventoitotus keskeytti heidän keskustelunsa. Postivaunut tulivat ulos metsästä ja kiitivät myötämäkeä ja kaartaen holvin alitse pysähtyivät majatalon edustalle.

Amerikkalainen auttoi naiset alas, otti hatun päästään, sanoi heille hyvästi ja kääntyi puhumaan ystävälleen ajurille, kun käsi laskeutui hänen hihalleen ja pienen koiran saattama lapsi katsoi häntä silmiin.

»Jim! Hyväillen aika, Jim Molyneux!» riemuitsi Nuppu.

XXIV LUKU.

Ainoastaan pari päivää viipyi maailma (turkiskaulukseen puettuna) parissamme, mutta kohtalokas oli sen käynti sille perhekunnalle, jonka vieraaksi Molyneux saapui. Oli ikäänkuin tulva-aalto olisi pyyhkäissyt talon yli, huomautti Bell hänen mentyään. Mitään ulkonaista erotusta ei voinut huomata; huonekalut olivat yhä niinkuin ennenkin, samoissa paikoissa kuin ne olivat olleet Bellin äidin kuollessa, mutta kuitenkin tuntui kaikkialla näkymättömän, tuskallisen haaksirikon jäljet. Tuo omituinen Molyneux muutti kaikkein oleellisimman, itse ilmapiiriin, ja messinkikolkuttimella varustettu talo ei koskaan enää voinut palata ihan entiselleen. Ei ole minun keksintöäni, että näennäisesti vähäpätöisimmätkin asiat näyttelevät valtavia osia kohtalon vaiheissa.

Vieläpä itse kaupunkikin muuttui jollakin tavoin hiukan sen kohtalon oikun johdosta, joka toi siihen tuon amerikkalaisen näyttelijän. Että hän oli amerikkalainen ja lisäksi näyttelijä, varmisti jo etukäteen hänen vaikutuksensa suuruuden, koska tuossa yhdistelmässä oli paljon sitä salaperäistä, puoleksi peloittavaa, puoleksi ylhäistä, mikä liittyi meidän yksinkertaisiin käsityksiimme suuremmasta maailmasta. Jos hän olisi ollut pelkästään amerikkalainen, olisi se antanut hänelle ihmeen ja romanttisuuden lumon useimpien meidän silmissä, jotka jo Amerikan nimenkin nähdessämme, vaikkapa vain leikkuukoneessa tai säilykerasiassa, saamme sellaisen mahtavuuden tunnelman, jota Lontoon pauhina ei pysty herättämään. Mutta olla lisäksi näyttelijä! — ansaita kevyesti leipänsä matkinnalla suurissa teattereissa sellaisten ihmisten edessä, jotka ovat koonneet rahaa — Herra ties miten! — ja menestyneet. Vähän syntinen elinkeino tosin, myönnämme me, sillä on epäilyksiä siitä, voiko teatterinäyttelijä, jonka pitää maalata kasvojaan ja työskennellä yömyöhällä kaasuvalossa, lopulta tulla osalliseksi pelastuksesta — syntinen, mutta kuitenkin — kuitenkin niin omituinen ja älykäs elinkeino! Eipä kumma, että katselimme herra Molyneux'tä samanlaisella mielenkiinnolla, jonka suurkaupungit varaavat satavaimoisille shaaheille ja kuninkaallisille maankiertäjille. Sitäpaitsi, ottakaa huomioon, millä tavoin Nuppu oli valmistanut hänelle tietä! — vain lapsi, mutta sellainen lapsi, joka oli jo osoittanut, kuinka ihmeellinen täytyi olla sen maan, joka oli niellyt älykkäitä miehiä sellaisia kuin William Dyce ja P. & A. MacGlashan'in veli. Eikö hän ollut yhdellä ainoalla havainto-opetusnäytteellä Hurskaan lesken kaupassa mullistanut paikkakunnan liiketavat, niin että kaikissa myymälöissä ihmiset nyt yhtenään ostelivat sellaista, mitä he eivät vähääkään tarvinneet, ja itse Hurskaan leskikin vaivautui pesemään ikkunansa joka viikko, tuhlaten siten aikaa, jonka olisi voinut omistaa lähetykselle? Eikö hän ollut osoittanut, että korkea-arvoiset ladytkin olivat lopultakin vain ihmisiä eivätkä puraisseet, vaikka kohteliaasti laski leikkiäkin heidän kanssaan? Eikö hän ollut tehnyt lopun Colonsayn tytön keveästä liehunnasta ja antanut hänelle koulutuksen, joka teki hänet kelvolliseksi kosimaan kapteenia? Ja lopuksi, eikö hän ollut pelkän esimerkin voimalla saattanut sunnuntaikoulutoveriensa mykän ja änkyttävän ujouden näyttämään typerältä ja jokapäiväisillä kävelyillään ja keskusteluillaan herättänyt heissä uuden tutkimahaluisen ja itsenäisen hengen, joka ei ollut kovinkaan vastenmielinen heidän vanhemmilleen ja jota ainoastaan Kyyhkyskoulun pienet opettajakaksoset saattoivat erehtyä käsittämään kapinallisuudeksi, joka vaati käyttämään patukkaa?

Herra Molyneux ei ehkä sitä aavistanutkaan, mutta hän oli leijona noina muutamina päivinä, jotka hän vietti erämaahan vetäytyneenä, kuten hän sanoi. Neiti Minto järjesti ikkunansa erikoisesti hänen arvostelevaa silmäänsä varten, ja P. & A. MacGlashan laittoi puotinsa edustan näyttämään laivalaiturilta sälyttäen siihen pinoittain tyhjiä pakkalaatikoita, kukoistavan ulkomaan- ja siirtomaakaupan osoitukseksi. Eräänä aamuna Rellu-Wully soitti kelloa jo puoli kuusi osoittaakseen kuinka ratki valppaita me olimme; ja soittokunta marssi kerran katua pitkin soittaen uutta sävelmää »Lähtö Filadelfiaan», näyttääkseen, että mitä iloisuuteen tuli, emme me, vaikka pienikin olimme, olleet pahoinkaan jäljessä New-Yorkista.

Mutta Jim Molyneux, kävellessään katua edestakaisin Lennox ja koira oppainaan, tähysteli hattunsa partaan alta ja kokosi kaikki näkemänsä mielessään sanoihin »Sammalkylä» ja »Seittikaupunki».

Bell otti hänet lämpimään suosioonsa heti alunpitäen; niin moni seikka puhui hänen edukseen. Ensiksikin hän oli ulkoasultaan hienon huoliteltu, vaikkakaan ei keikarimainen, hän ei ollut mikään pitkätukkainen, kuten Bell oli otaksunut, ja hänellä oli suora katse ja raikas hipiä, jonka yksinkertaiset maalaisnaiset helposti ottivat todistukseksi sisäisestäkin puhtaudesta. Bell antoi anteeksi hänen huonomaineisen puolensa — näyttelijän — koska Williamkin oli ollut näyttelijä ja oli sentään opettanut lapsensa rukoilemaan, ja oli taipuvainen sivuuttamaan amerikkalaisuudenkin, katsoen siihen että Williamin vaimo oli ollut saman onnettomuuden uhri. Mutta voi, minkä iskun hän sai, kun hän purki vieraan matkalaukkua ja huomasi tärkeimmän puuttuvan!

»Missä on raamattunne, herra Molyneux?» kysyi hän juhlallisesti. »Sitä ei ole teidän matkalaukussanne!»

Jälleen puhui Molyneux'n eduksi se, että hän punastui, vaikkakin tekosyy, jonka hän häätyi esittämään, oli heikko.

»Oi voi sentään!» sanoi Bell pudistaen päätään surunvoittoisesti hymyillen. »Ja kun olette niin yhtenään matkoilla! Jos minä olisin vaimonne, niin kyllä opettaisin teidät! Mutta ehkäpä Amerikassa ei tarvitakaan jalkain kynttilää ja valkeutta tiellä.»

He istuivat puhelemassa ensimmäisen illallisensa jälkeen, joksi isänmaallinen Bell oli valmistanut lihahakkelusta, josta hänen veljensä Molyneux'lle valaistukseksi selitti, että sen otaksuttiin olevan tehty keitetyistä säkkipilleistä. Nuppu oli mennyt nukkumaan ullakkokamariinsa, ja Molyneux kertoi, miten hänen oli suorastaan pakko tulla.

»Olen ensi kertaa Skotlannissa», sanoi hän; »ja kun 'Rautakoura' ei jaksanut vetää puoleensa vanhan Edinan mielenkiintoa ja esitykset keskeytettiin, en ollut siitä niinkään pahoillani kuin olisin voinut, koska se antoi minulle tilaisuuden tulla tänne tytöntypykkää katsomaan. Livistän sakista pariksi päiväksi, sanoin johtajalle, kun näimme joutuneemme sivuraiteelle, ja hän sanoi että hyvä on, hän sähköttää minulle sittenkuin saa tehdyksi esiintymissopimuksen, ja niin minä livistin ja runnasin itseni perille asti käyttäen apunani Amerikan kieltä ja vähän Skotlantia lisäksi — tartunnan voimasta.»

»Meillä on vain yksi moite tulonne johdosta — se, ettei se ole tapahtunut aikaisemmin», sanoi Daniel Dyce.

»Ja minä olen varsin iloinen, että tulin, vaikkapa vain nähdäkseni millaista kunniaa Nuppu tuottaa skotlantilaiselle kasvatukselle. Chicago on maailman erinomaisin kaupunki — paikka paikoin; Amerikka on, kuten heinäkuun 4 päivän puhujamme täsmällisesti määrittelevät, Jumalan oma maa, ja sitten Johanna d'Arc'in ei ole ollut parempaa tai urheampaa naista kuin rouva Molyneux. Mutta asemamme ei ollut sellainen, että olisimme voineet ympäröidä Nuppua kaikella sillä, mitä hän saisi vakinaisessa kodissa. Me teimme parhaamme, mutta mehän emme niin sanoakseni asu Michigan Avenuen varrella, ja rouva Molyneux on hyvä ja kultainen tyttö, mutta hän ei ole päässyt oikein kunnolla kotiutumaan. Siitä, millainen Nupun isä oli, arvelimme, että terveellisin paikka hänelle olisi se, mistä hänen isänsä oli tullut, ja vaikka jouduimmekin molemmat jonkunverran univelkaan ajatellessamme hänen menettämistään, niin nyt täällä ollessani ja hänet nähdessäni olen iloinen siitä, sillä vaimoni ja minä olemme varsin suuressa määrin irtolaisia Englannissa, samoinkuin olimme Yhdysvalloissakin.»

»Ammattinne on vaativaista, herra Molyneux», sanoi Dan Dyce. »Se lienee hyvin suuresti samanlaista kaikissa maissa?»

»Se ei ole niin kovaa kuin kivenlouhiminen eikä niin mutkikasta kuin valtiomiehenä olo», sanoi herra Molyneux iloisesti, »mutta ihminen ehtii siinä varsin vanhaksi ennenkuin lakkaa toivomasta puhkeavansa hyvin suureksi valtiksi. Minulla itsellänikin on yhä vielä se käsitys, että vaikkei minusta todennäköisesti tulekaan mitään Boothia tai Henry Irvingiä, niin voisin tehdä suuria teatterinjohtajana. Jos minulla olisi miljonääri selkänojanani ja yksi vahva tähti, kuvittelisin voivani raivata leveän ladun englantilaisen draamallisen näyttämön halki. Tiedättehän, että Emersonimme sanoi: 'Kytkekää vankkurinne tähteen!' Luulen, että jos saisin hyvän tähden suitsitetuksi, niin valjastaisin yksityisen loistovaunun ja höyrypurren hänen peräänsä ennenkuin hän ehtisi korvaansa vilauttaa. Kukapa nyt vankkureista huolisi?»

»Vankkureilla on hyvin turvallista matkustaa», huomautti Dan Dyce, vilkuttaen silmälasiensa läpi.

»Niin on ruumisvaunuillakin», tokaisi herra Molyneux. »Ei kukaan, joka kerrankaan on matkustanut ruumisvaunuilla, ole koskaan valittanut niissä iloluunsa nyrjähtäneen tai naurusuonensa venähtäneen, mutta ne ovat valtavan hidas kulkuneuvo eläville ihmisille. Se onkin ainoa seikka, mikä minusta näyttää vaivaavan tätä somaa pientä brittiläistä kuningaskuntaa; se on sievä ja tuulahtaa, kuten kyytivaunujen koulumatami sanoisi, rakkaalta, ammoin kuolleelta menneisyydeltä, ja se on urhea, mutta se pitää miltei aina jarrut laskettuina eikä anna tähdellensä tilaisuutta hölkyttää. Otaksun, että se on hieno, väririkas ja ystävällinen maa sille, joka syntyy siinä rikkaana, ja sangen rauhallinen ja yksinäinen maa sille, joka kuolee siinä köyhänä; mutta ajakaahan kymmenen pennyn edestä raitiovaunulla Charing Crossin asemalta, niin olette Tuutilullan maassa ja linnut pesivät ja visertelevät parrassanne. Elämä on lyhyt; se suo ihmiselle aikaa kuluttaa ainoastaan yhden silmäparin, kaksi hammaskertaa ja yhden maineen, ja minä tahdon elää siitä joka ainoan tunnin, jona en ole ilmi kuollut.»

Syntyi hiljaisuus tuon vanhan talon salissa, joka sukupolvien vaihtuessa oli suojannut hyvin erilaisia ihanteita, ja kaupungin yllä raikuivat villihanhien huudot. Tuo huone mataline kattoineen, pienine ikkunoineen, himmeän vihreine seinäpapereineen, kadun melulta suojaavine uutimineen ja kuusikymmentä vuotta sitten kuolleen Buntain-mummon aikuisine jykevine mahonkihuonekaluilleen huokui alati niille, jotka sen parhaiten tunsivat, syvää rauhan henkeä, jota ei toisinaan löydä kirkostakaan. He tunsivat olevansa siinä kuin pyhäkössä, turvassa ulkomaailman kiihkoilta ja myrskyiltä, levottomuuksilta ja pettymyksiltä. Pöydän yläpuolella riippuvan varjostetun lampun valossa se näyttäytyi siinä olijoille sen tapaisena kuin kaikkein tutuin ympäristömme meille esiintyy joissakin ratkaisutilanteissa — rakkaamman näköisenä kuin milloinkaan ennen. Bellistä, jota tuon näyttelijän julistaman evankeliumin henki loukkasi, tuntui kuin olisi koko huone huutanut soimausta pyhyyden herjauksesta. Vieläpä Ailiekin, joka sydämessään kannatti, joskin vähemmällä innostuksella, vieraan osoittamaa toimintaa uhkuvan elämän palvontaa, tunsi jonkunlaista sorasävyä. Danista tuntui hetkisen siltä kuin olisi hän kuunnellut miehen myövän käkikelloja huutokaupalla, hautakivi puhujalavanaan.

»Herra Molyneux», virkkoi hän, »tuo puheenne muistuttaa mieleeni Maggie Whiten miehen. Kun hän vielä eli, hän piti kapakkaa, ja talvi-iltoina, kun vanha ystäväni Colin Cleland ja hänen seuraveikkonsa istuivat sisäsalissa iloisessa lampunvalossa ja roihuavan takkavalkean loisteessa, väitellen niin innokkaasti oikeasta herätyksestä, että se nukutti heidän innokkaan ja hyödyllisen harrastuksensa Johnnyn totiin, oli hänen tapana tulla sisään hytisten ikäänkuin kylmästä, takin kaulus pystyyn nostettuna, ja sanoa: 'Kolkko ilma tuolla ulkona! Pimeä kuin sysi ja kylmä kuin rikkaan almu! Onni sillä, joka saa istua tulen ääressä.' Ja hän herätti heissä niin elävän vaikutelman senhetkisen asemansa hyvyydestä, että he tilasivat uudet lasit ja lykkäsivät lähtönsä tuonnemmaksi, vaikka ulkona ei ilma itse asiassa ollut mitenkään tavallista kummempi. Minussa herää samanlainen tunne tätä syntymäpaikkaani ja sen vanhanaikaisuutta ja kiireettömyyttä kohtaan, kun kuulen teidän — ilman mitään Johnny Whiten salajuonta — kuvailevan meille, ei ulkomaailman pimeyttä ja kylmyyttä, vaan jotakin, mikä minulle viidenkymmenenviiden ikäisenä on joka tapauksessa ihan yhtä vähän puoleensavetävää. Suonette anteeksi, jos, kuvaannollisesti puhuen, tilaan uudet lasit. Elämä on lyhyt, kuten sanotte, mutta en luule sen näyttävän sen pitemmältä, jos rientää juoksujalkaa sen hetkien läpi, sen sijaan että astelisi pikkuhiljaa, leväten silloin tällöin tiepuolessa hyvän tuttavan kanssa ja katsellen toisten ohikulkua.»

»Viidenkymmenenviiden ikäisenä», sanoi Molyneux mukautuvasti, »ajattelen minäkin ehkä siten, mutta nyt voin katsoa asioita vain kolmenkymmenenkahden vuoden kannalta. Meidän on kaikkien liikuttava alussa, herra Dyce. Tämä johtaa mieleeni pienen keskustelun, joka minulla oli tänään Nupun kanssa. Se lapsi kasvaa, herra Dyce — on kasvanut monella tavoin. Hän on tuskin enää mikään lapsi.»

»Pyh! Hän ei ole mitään muuta!» huudahti Bell-neiti, aavistaen jotakin epämieluista. »Kun minä olin hänen iässään, istuin vielä kanavaompelukseni ääressä Barbara Mushetin koulussa.»

»Joka tapauksessa hän on kasvanut. Ja minusta näyttää, että hän alkaisi tarvita hiukan uusia kokemuksia. Arvelen teidän aikovan lähettää hänet johonkin Edinburghin kouluun saamaan viimeisen vernissasivelyn kasvatukseensa?»

»Mistä olette saanut sen päähänne! Itsekö hän sitä teille esitti?» kysyi herra Dyce nopeasti, kallistaen päätään ristikuulustelutapaansa.

»Itse kyllä tavallaan — tietämättään», sanoi Molyneux. »Mikäli ymmärrän, ei tämä lapsi juuri ensi tilassa esitä kenellekään haluavansa erota ihmisistä, joita hän rakastaa niin suuresti kuin teitä. Mutta jos hänessä on jokin heikkous, niin se on se, ettei hän osaa salata ajatuksiaan, enkä ollut ollut kahtakymmentä minuuttiakaan hänen seurassaan, ennenkuin huomasin, että vaelluskuume vaivasi häntä sangen pahasti. Luulen, että perinnöllinen taipumus tuohon tautiin ja hyvä sydän olivat ainoat, mitä hänen isänsä ja äitinsä jättivät hänelle perinnöksi, ja toimetonna aikaileminen ja menneistä muistoista eläminen ei kuulu hänen heikkouksiinsa. Pari kolme vuotta asuntokoulun areenalla panisi hattulyhteen tuon tytön luonteenkehitykseen, sen minä tiedän vaimostani, vaikka hän oli vain puolitoista vuotta. Jos hän olisi ollut kauemmin, olisi hän tainnut tulla niin viisaaksi, ettei olisi mennyt naimisiin minun kanssani. Nupulla on miltei kaikkea, mitä kuolevainen ihminen täällä tarvitsee, luulen ma — rakkautta kasoittain, lämmin, kostea maaperä ja kaikkea muuta sellaista, mutta hän tarvitsee karaistumista, ja ihmiskukkasen karaistumiseksi ei ole mitään parempaa kuin kolmivuotinen oppilaitos, missä ympäristön henki on viileämpi kuin kotona.»

Bell-neiti kalpeni — isku oli tullut! Dan katsoi häneen hieman säälien, sillä hän tiesi Bellin kauan pelolla odottaneen sitä.

»Niinköhän!» sanoi Bell. »Minä puolestani en näe sellaista tarpeelliseksi vielä pitkään aikaan. Miten sinä, Ailie?» Mutta Ailie ei vastannut, ja se riitti ilmaisemaan, mitä hän ajatteli.

»Tiedän, miltä tuntuu alussa ajatus hänen kotoa poistumisestaan», jatkoi Molyneux, haluten viivyttelemättä saada esitetyksi asian, johon hän ei juuri tuntenut erikoista mieltymystä. »Hyväinen aika, muistanhan, miltä se tuntui vaimostani: hän itki kuin keruubit ja seraafit; sanoi, että kaikki päivänpaiste riistettiin hänen elämästään; ja kun minä sanoin: 'Millicent Molyneux, entä ukkeli?' niin hän sanoi vain: 'Tiehesi!' ja pusersi esiin pari tuskankouristusta. Edinburgh ei sentään ole niin kovin kaukana, jotta teidän tarvitsisi tuntea itseänne onnettomiksi, jos Nuppu menisi sinne kouluun.»

»Epäterveellinen paikka, huurteita ja kamalia itätuulia», sanoi Bell.

»No, eihän se kylläkään ole Tyynenmeren-rinnettä, mitä ilmastoon tulee», myönsi Molyneux.

»Ei, mutta kaunein kaupunki se on koko maailmassa siitä huolimatta», huudahti Bell niin virkeästi, että se puhdisti ilman ja sai hänen sisarensa ja veljensä hymyilemään, sillä Molyneux oli tietämättään koskettanut hänen kansallisylpeytensä herkimpään sydänsopukkaan.

»Oletteko varma, ettette ole erehtynyt, ja että hän haluaa mennä kouluun?» kysyi Dan Dyce.

»Epäilettekö sitä itse?» kysyi Molyneux viekkaasti.

»En», sanoi Dan Dyce, »minä tiedän sen varsin hyvin, mutta — mutta en usko sitä», ja hän hymyili omalle paradoksilleen.

»Olen kuullut sen hänen omasta suustaan.»

»Silloin hän menee!» sanoi asianajaja lujasti, ikäänkuin taakka olisi pudonnut hänen sydämeltään, ja omituista kyllä, hänen sisarensa eivät esittäneet vastaväitteitä. »Teidän ei pidä kuvitella, herra Molyneux», jatkoi hän, »ettemme ole ajatelleet tätä ennen. Se ei ole moneen kuukauteen ollut poissa mielestämme, kuten voidaan nähdä siitä tosiseikasta, ettemme ole koskaan maininneet sitä, ollen vastahakoisia ottamaan askelta, joka tulee tekemään oloissamme melkoisen muutoksen. Ei silti, että pelkäisimme kuolevamme ikävään hänen poissaollessaan, sillä me olemme kaikki filosoofeja ja meillä on yllinkyllin askarrusta niin ajatuksillemme kuin toimintahalullemmekin, ja vaikka te ehkä pidättekin meitä täkäläisiä vähän ruostuneina, on meillä täällä paljon huvia keskenämme. Hän menee — niinpä niin, tietysti hän menee — menihän Ailiekin — eikä hän siitä paljonkaan huonontunut. Olen itsekin viettänyt jonkun aikaa etelässä, ja ainoa vahinko, mitä se tuntuu minulle tehneen, oli se, että se sai minut pitämään ehkä liian suuressa arvossa pohjoista synnyinseutuani. Mausta kaikki riippuu, herra Molyneux, ja te voitte huomauttaa, jos haluatte, että minä olen samanlainen kuin se entinen skotlantilainen, josta pienet, kovat ja happamet omenat olivat mieluisimpia. Eihän omenista kai liene mitään raamatullista ohjetta, vai miten, Bell? Ja eri maita ja niiden eri paikkoja koskevat arvostelut ovat enimmäkseen subjektiivisia asioita, kuten kauneuden arvostaminen riippumatta sen hyödyllisyydestä —.»

»Oh, siinä sinä nyt taas olet metafysiikkoinesi, Dan», huudahti Bell, »ja minun ja Ailien tehtävänä on valmistaa lapsi Edinburghiin. Hänellä ei ole tilkkuakaan, mitä panna ylleen.»

Molyneux tuijotti häneen; äänensävyssä ilmeni niin vähän vastustusta ehdotusta kohtaan; ja nähdessään hänet niin ällistyneenä hymyilivät toiset kolme.

»Se on meidän tapaistamme!» sanoi Dan Dyce. »Me olemme sitkeitä ja vastahakoisia tekemään päätöstä mistään, mikä sisältää muutoksen, ja salaamme itseltämme niin kauan kuin voimme sen välttämättömyyden, mutta kun kerran olemme tehneet ratkaisun, on ihan ihmeellistä, kuinka meille tulee hoppu.»

XXV LUKU.

Bell piti amerikkalaisesta vieraastaan, kuten sanottu, melkoisesti, koska hän hänestä näki, mistä oli lähtöisin joku osa Nupun humoristisuutta ja enin osa siitä hullunkurisesta kielestä (vaikka tavallaan älykkäästäkin, täytyi hänen myöntää), jolla se ilmaistiin. Se oli toisenlaista humoristisuutta kuin Danin, jonka leikillisyyden hän sanoi muistuttavan luonteeltaan pihlajanmarjahilloa, ollen kirpeää ja makeaa niin taitavasti yhdistettynä, että se miellytti jokaista suuta ja sisälsi jonkunverran tuon vuoristopuun luontaista raittiutta. Molyneux'n leikillisyys oli toisen makuista; se muistutti hänestä ryytineilikkaa, ollen vierasmaalaista, sisältäen kiihoketta yhtä hyvin kuin maustettakin. Mutta molemmissa noissa lystillisissä miehissä oli sitä tärkeintä, jota hän ei milloinkaan ollut ottamatta huomioon — vilpitöntä luottamusta Luojan ymmärrykseen, hyvään tarkoitukseen ja kykyyn sekä valmiutta alistumaan naurun esineeksi yhtä hyvin kuin löytämään naurun aihetta toisista. Hän piti miehestä, mutta kuitenkin kaikitenkin oli miltei iloinen, kun sähkösanoma tuli Edinburghista ja hän palasi takaisin liittyäkseen seurueeseensa. Tuo helpotuksen tunne ei aiheutunut mistään vieraanvaraisuuden puutteesta, vaan siitä ajatuksesta, että kun Nupun lähtö nyt oli päätetty, oli talossa niin paljon tehtävää, että miehet olivat siinä vain vastuksiksi.

Herra Molyneux viihtyi niin hyvin heidän seurassaan, että lähtö tuntui hänestä vastenmieliseltä, ja hän lausui halveksumisensa sellaisen rautatielle matkustamistavan johdosta, joka vei kaksi tuntia yhdeksäntoista mailin matkalla, mutta Bell, joka tahtoi puolustaa maansa kyytivaunujakin, sanoi hänelle, että hän puhui joutavia — että sen suurempi nopeus oli suorastaan Kaitselmuksen kiusaamista. Molyneux sanoi kiittävänsä Luojaa, ettei Sandy Hook'in tuolla puolen ollut mitään Kaitselmusta kiusattavana, ja tuntevansa naudanlihakuninkaita, jotka kiidättivät itseään maiseman halki mailin vauhdilla minuutissa. Tuo tosiseikka ei herättänyt mitään ihailua Bellissä; hän ihmetteli harhaanjohdettuja kurjia, jotka syöksyivät niin päätä pahkaa hengestään piittaamatta, ja niin paljon rahaakin kun heillä oli.

Ennen lähtöään Molyneux teki vierailun Kyyhkyskouluun sanoakseen hyvästit pikku opettajattarille. Hän hörppi teetä, josta hän toi esiin parhaat kehumisensa, vaikka saikin suuremman tyydytyksen siitä luottamuksesta, jota kaksoset hänelle osoittivat kertomalla hänen lausuntonsa siitä hävettävästä esineestä tehneen heihin niin syvän vaikutuksen, että he olivat lahjoittaneet sen partaveitsenhiaisimeksi eräälle George Jordonille.

»Mainiosti tehty!» huudahti Molyneux ihastuneena. »Mutta olisin itsekin pitänyt jonkunverran tuosta patukasta, sillä vaimoni on perin innokas harvinaisuuksien keräilijä. Hänellä on arkihuone täynnään intiaani-esineitä — päänahkapuukkoja, tomahawkeja ja muita raakamaista kapistuksia — ja varhais-brittiläinen patukka kutkuttaisi hänet kuoliaaksi.»

Niin, hän oli mennyt — ajomiehen torvi oli tuskin lakannut kaikumasta holvikaaren edustalla, kun Bell-neiti oli täydessä touhussa valmistamassa Nupun elämänmuutosta.

Mihin kouluun hänen olisi mentävä Edinburghissa? Ailie tiesi; parempaa ei ollut kuin se, jossa hän itse oli käynyt.

Milloin se avattiin? Ailie tiesi: kahden viikon perästä.

Mitä hän sitten varsinaisesti tarvitsisi? Ailie tiesi senkin: hänellä oli kirjoituspöytänsä laatikossa jo valmiiksi laadittu luettelo tarvittavista varustuksista.

»Minusta näyttää», sanoi Bell epäluuloisesti, »että sinä olet hurjan hyvin selvillä kaikesta, mikä koskee tätä äkillistä tarvetta. Kuinka kauan se on ollut mielessäsi?»

»Ainakin vuoden päivät», vastasi Ailie rohkeasti. »Kuinkas kauan se on ollut sinun mielessäsi?»

»Hm!» sanoi Bell. »Melkein yhtä kauan, mutta minä karkoitin sen aina ajatuksistani. Ja — ja nyt kun asia en päätetty, Ailie Dyce, niin toivon ettet seiso siihen koko päiväksi siitä väittelemään, kun kerran on niin paljon tehtävää.»

Varmasti ei ole koskaan yksikään toinen talo ollut niin täynnä tuoksinaa, touhua ja kuumeista levottomuutta kuin tämä talo oli seuraavien kahden viikon aikana. Sekä ylempi että alempi Dycen kotiopisto otti lupaa; Katen kasvatus pysähtyi äkkiä kuin hengen salpaus kauhealle Popocatapetl-nimiselle vuorelle, ja hän sanoi piittaavansa siitä viisi, koska kapteeni Maclean (ei enää Charles muille kuin kapteenille itselleen ja Nupulle tuttavallisempina hetkinä) sanoi, että tärkein, mitä merimiehen vaimolta vaadittiin, oli terveys, toivo ja reipas luonto, ynnä muutamia hyvinmunivia kanoja. Neiti Minto puuhasi Nupun juhlallisimpien vaatekertojen kimpussa, juoksennellen ulos ja sisään naapuritalonsa ovesta mittanauhoja olkapäillään ja suu täynnä nuppineuloja ja törmäillen pahki asianajajaan tämän eteisessä suureksi mielipahakseen. Ja Bell oli ottanut taloon ompelijattaren, Lizbeth Ann'in, auttamaan häntä ja Ailie'a muiden varustusten valmistamisessa. Mercatorin kartta nurpotti laiminlyötynä seinällä herra Dycen lukuhuoneessa, jossa virui hujan hajan harsinlankoja, hulpiosuikaleita ja vuoritilkkuja, niin että se näytti ihan räätälinverstaalta, ja Nuppu ja Tellu leikkivät sen lattialla tyytyväisinä kuten ainakin lapset ja koirat, jotka eivät löydä täyttä viihtymystä perin siisteissä ja hyvin järjestetyissä huoneissa. Katekin kutsuttiin sisään auttamaan näissä kiireisissä toimituksissa — he sanoivat sitä Nupun kapioitten valmistamiseksi. Puutarhassa linnut livertelivät ja visertelivät, mutta paljon suloisemmalta kuului naisten korvissa saksien lipsutus ja ompelukoneen surina; neulaa käyttelevät kädet liikkuivat edestakaisin niinkuin viulunjouset orkesterissa, ja verka- ja liinakankaista kasvoi vaatekappaleita, joiden moninaisuus huumasi niiden tulevaa kantajaa. Luulen, että Daniel Dyce eli siihen aikaan yksinkertaisesti, saaden jokseenkin hät'hätäisiä päivällisiä, mutta tuntien hänet hyvin olen varma, ettei hän ollut siitä millänsäkään, koska hänen osansa tässä suuressa seikkailussa oli olla kirjevaihdossa Edinburghin kanssa ja valmistaa siellä tietä nuoren seikkailijattaren kaupunkiin samoamiselle.

Hän pilkisti usein sisään räätäliverstaan ovesta ollessaan lähdössä toimistoonsa, jolloin Ailia huusi: »Pois, mies! Tämä on naisten valtakunta!»

»Sinä olet yhtä paha kuin Geordie Jordon», sanoi Bell-neiti purren lankaa niin innokkaasti kuin koko hänen sukupuolensa, jonka tuota intoa nähdessäni aina kuvittelen joskus muinoin eläneen pumpulilla — »sinä olet yhtä paha kuin Geordie Jordon: et voi nähdä avaimenreikää ilman, että vesi kihahtaa silmääsi.»

Jos olisi todella ollutkin kysymys Nupun kapioista, eivät kaupunkilaiset olisi voineet osoittaa sen suurempaa mielenkiintoa. Tuttuja tuli joka päivä katsomaan, miten asiat edistyivät, suositellen vahvempaa vuoria tai yhtä koristenauhaa lisäksi. Tulipa itse lady Annekin eräänä iltapäivänä katsomaan kapioita, ollen, kuten hän viekkaasti huomautti, huvitettu sellaisista omien yksityisluontoisten syittensä takia sekä epätietoinen keskenään kilpailevien norsunluunvärin tai puhtaan valkoisen etevämmyydestä. Niin hän sanoi, mutta epäilemättä hän oikeastaan tuli vakuuttaakseen Nupulle, että hänen kapteeninsa oli erinomaisen onnistunut.

»Minä arvasinkin sen!» sanoi Nuppu tyytyväisenä. »Se mies on niin kaunis ja hyvä, että hän kelpaa vaikka taivaan valtakuntaan.»

»Ja sinä myös, veitikka», sanoi lady Anne siepaten hänet syliinsä ilman vähääkään kankeutta, suureksi hämmästykseksi Lizbeth Ann'ille, joka luuli, etteivät ylhäiset henkilöt olleet lainkaan sellaisia — että heillä ei kai ollut sellaiseen sopivat käsivarret. »Niin, sinä myös, veitikka!» sanoi lady Anne.

»Ei, en minä ole», sanoi lapsi. »Tai ainakin vain toisinaan. Enimmäkseen minä olen ihan kelvoton, mutta toisekseen minä kyllä melkein aina koetan tulla paremmaksi, ja se se luullakseni onkin pääasia.»

»Ja sinä aiot nyt jättää meidät», sanoi lady Anne, jolloin tapahtui omituinen seikka, sillä tuo iloinen lapsi, joka oli saamaisillaan hartaimman toiveensa täytetyksi ja niin paljon ihania vaatteita, purskahti, itkuun ja juoksi ulos huoneesta piiloutuakseen ylös ullakkokamariinsa, jonka ikkunat olivat maantielle päin, joka näytti nyt niin vastenmieliseltä hänen kyyneltensä läpi. Lady Anne lähti pois pahoilla mielin, mutta Bell sanoi ikäänkuin riemuiten:

»Olenhan sitä aina sanonut sinulle, Ailie — Williamin sydän!»

Mutta Nupun kyynelet olivat ohimeneviä; pian hän palasi takaisin tilkkujen sekaan, missä Ailie polki reippaasti ompelukonetta ja lauloi sellaisia iloisia lauluja, jotka yksinomaan soveltuvat polkemisen tahtiin, todistaen siten, että koneiden aikakausi on iloinen aikakausi, jos meillä on hyvän musiikkikorvan onni. Ja Nuppu, vaikka väsyikin niin pian pallistamiseen, saattoi auttaa toisella tavoin noita ompelutalkoita, sillä hän saattoi istua kyyröttää Dan-sedän nojatuolissa ja lukea Pickwickiä toisille, kunnes Colonsayn tyttö olisi halusta tahtonut tarttua tukkaan sitä Bardellin ämmää ja ravistella häntä, kun kehtasi olla niin hävytön pikku Pickwick-raukalle. Tahi sitten Nuppu tanssi varietee-taiteilijattaren opettamia tansseja tai alkoi Ailien pyynnöstä (Bellin vähän epäröidessä) lausua kappaleita »Hamletista» tai »Macbethista», kunnes Lizbeth Ann näki aaveita ja sai ihan hermonsa järkytetyiksi, eikä silloin auttanut muu kuin iloiset kupposet teetä koko sakille. Toden totta, sen myönnän, jokseenkin jokapäiväistä joukkoa! Toivoisin melkein kertomukseni vuoksi, että he olisivat hienompia, söisivät päivällistä kello puoli kahdeksan ja keskustelisivat hiljaisin, hillityin äänin Bachista ja Botticellista.

Mutta ah! — onnellisia päiviä ne olivat — ainakin mitä kaikkiin ulkonaisiin oireisiin tulee; olisipa tosiaan voinut luulla olevan kysymyksen oikeista morsiusvarusteista eikä valmistuksista neidon ja maailman vihkiäisiin. Kuinka usein myöhempinä vuosina, kun Winifred Wallace luki minulle omaa ylistystään sanomalehdistä, hän pysähtyikään huokaistakseen ja kertoakseen, kuinka, hän kerran oli todella onnellinen — onnellinen sydämen pohjaa myöten, tuntiessaan neljän naisen äänettömän ylistyksen maalaiskamarissa, kun maailma oli vielä kaikkineen hänen edessään ja hänen sydämensä oli nuori!

XXVI LUKU.

Uurastaessaan siten hurjasti rakkauden käskemänä, joka kaikissa toimissaan hellimänsä nuorison hyväksi häätyy aina kaivamaan oman ilonsa hautaa, saattoi Bell ajoittain unohtaa, että Nupun oleskelun päivät heidän keskuudessaan olivat luetut. Jos hän olisi pysähdyttänyt neulansa ja saksensa hetkiseksi ja antautunut ajattelemaan sitä tyhjyyttä, joka seuraisi parin viikon perästä, ja kaikkia sitten seuraavia kuukausia ja vuosia, niin olisivat hänen voimansa murtuneet. Tietäen tämän vartioi Ailie häntä huolekkaasti ja piti neulontaa reippaassa käynnissä, ihan kuin he olisivat tehneet työtä henkensä pitimiksi jossakin tehtaassa, ja häntä peloitti ajatella sisarensa epätoivoista tilaa sittenkuin se viimeinen nappi, josta sotajoukot puhuvat, olisi paikoillaan.

Mutta päivät kiitivät. Eräänä iltapäivänä lakaistiin lopullisesti kaikki siekaleet tilapäisen työhuoneen lattialta, Bell etsi mielessään turhaan jotakin, mitä vielä tarvittaisiin, ja vaikka aikaa vielä oli jäljellä kokonainen viikko, joutui hän kauhun valtaan huomatessaan, että ainoa tärkeämpi asia, mitä jäi tehtäväksi noina päivinä, oli hyvästien heittäminen.

»Ei, maltas! vielä oli eräs asia, joka soi vähän lykkäystä — lapsen nimikirjaimet oli ommeltava hänen vaatteisiinsa. Tuskin mainitsemisen arvoinen asia, kukaties, teidän mielestänne, mutta pelkkä sen ajatuskin tuotti mielihyvää sisaruksille, kunnes Nuppu, joka oli lähetetty noutamaan neiti Mintolta kudottujen kirjainten malleja, palasi takaisin tuoden ainoastaan yhden — ja se oli W.

»Eikö sillä typerällä ihmisellä ole L:iä ja D:itä?» kysyi Bell.
»Emmehän me W:llä mitään tee.» Ja Nuppu näytti hämmästyvän ja häpeävän.

»Oi, tätikulta!» huudahti hän. »Minä kysyin vain W:tä. Unohdin kerrassaan, että nimeni oli Lennox Dyce, sillä kaikessa, mitä kuvittelen koulusta ja Edinburghista, olen Winifred Wallace.»

Enempää ei tarvittu murtamaan Bell-tädin voimia. »En voi ollenkaan hyvin», sanoi hän ja paneutui vuoteeseen — ensimmäinen kerta, jolloin hän tunnusti itsensä huonovointiseksi niin kauas taaksepäin kuin Dan ja Ailie voivat muistaa. Mikä häntä vaivasi, ei hän osannut sanoa, ja he lähettivät, hänelle siitä ilmoittamatta, hakemaan tohtori Brash'iä. Saadessaan kuulla hänen tulleen, väitti hän, ettei hän voinut ottaa tätä vastaan; että hän oli aivan liian sairas lääkärin vaivattavaksi; mutta tohtori Brashiä ei niin helposti käännytetty takaisin.

»Hm!» sanoi hän tutkittuaan häntä. »Elimistönne on pahasti rempallaan.»

»En ole tiennyt itselläni sellaista olevankaan», sanoi Bell, hymyillen vaisusti ja pakottaen esiin hiukan Danin pihlajanmarjahuumoria. »Naisilla ei ollut minun nuoruudessani mitään elimistöä rempattamassa tai rampattamassa; jos heillä sellainen olikin, niin he häpesivät mainita sitä. Nykyjään se näyttää olevan yhtä muodinmukaista kuin umpisuoli.»

»Te olette murehtinut», jatkoi tohtori, »ja se on kauhean ymmärtämätöntä. Hm! pahempaa kuin juominen, minä sanon. Murehtiminen on tappanut puolet potilaistani; he eivät anna pillereilleni tilaisuutta vaikuttaa.» Ja hänen silmissään näkyi tuiketta, joka useimpien tohtori Brashin potilaiden mielestä oli paljon tehokkaampaa kuin hänen pillerlnsä.

»Mitäpä minä murehtisin?» sanoi Bell-neiti. »Olen varma, ettei minulta puutu mitään siunausta: olen nauttinut hyvyyttä ja armoa koko elinaikani.»

»Aivan niin, aivan niin!» sanoi tohtori Brash. »Hyvyys ja — ja, hm! — armo ilmenevät joskus varoituksena, että meidän on aika pysyä vuoteessa viikon verran, ja sitä suosittelisin nyt teillekin.»

»Varjelkoon! Onko laitani niin huonosti!» sanoi Bell hätääntyneenä. »Se on jotakin vakavaa — näen sen naamastanne, kun koetatte näyttää niin iloiselta. Enpä osannut luulla, että mennä kupsahtaisin näin pian. Ja juuri tällaisella hetkellä, kun on niin paljon tekemistäkin!»

»Pyh!» sanoi tohtori Brash. »Kun te kupsahdatte, neiti Dyce, on se kerrassaan eri kamala jymähdys, uskokaa minua. Herra varjelkoon, mitäs varten mielestänne lääkäri on olemassa, jollei nostaakseen ihmisiä jälleen kontilleen! Viikko vuoteessa — ja — hm! — pullo lääkettä. Kaikki tyynni on pullon varassa, muistakaa se!»

»Onpa Kaikkivaltiaan käsikin sentään mukana», sanoi Bell, joka aina valitti, että tohtori oli niin huono kirkossakävijä eikä siinä suhteessa ollenkaan muistuttanut hänen sisarensa uusimpien skotlantilais-romaanien jaloja tohtoreita.

Tohtori Brash poistui huoneesta ja tapasi huonekunnan muut jäsenet huolen vallassa arkihuoneessa; Lennox oli kuin surkeuden kuva, ja hän toisti itsekseen kaikin voimin parhaan muistinsa mukaan sitä rukousta, jota Dan-setä oli niin hyvällä menestyksellä rukoillut hänen ollessaan keuhkokuumeessa. Kun he näkivät tohtorin iloisen ilmeen hänen tullessaan huoneeseen, oli kuin aurinko olisi rävähtänyt paistamaan lyijynharmaille aalloille. »Bell-neiti on terve kuin puteli», vakuutti hän heille. »Jokin asia on painanut hänen mieltään» — hänen silmänsä yritti vilahtaa Lennoxiin päin, mutta pidättyi samassa — »ja hän on vaivannut sillä hermonsa väsyksiin. Olen määrännyt vahvistuslääkkeen, joka on parasta hänen laisilleen — viikon vuoteessaolon peloituksen — ja lyön vetoa, että hän on jalkeilla lauantaihin mennessä. Pääasia on, että saadaan hänet pidetyksi iloisena, enkä luule sen olevan kovin vaikeaa.»

Nuppu päätti siinä paikassa itsekseen, että hänen oma rakas kultansa oli tohtori Brash, huolimatta hermostuneista sisaristaan ja omituisista liiveistään. Ailie sanoi, että jos iloisuudesta oli hyötyä, niin hän oli valmis ottamaan naurukaasua, ja asianajaja vannoi haravoivansa koko kaupungin kerätäkseen kaikkein tuoreimmat sen loppumattomista hauskuuksista.

Mutta Nuppu ennätti paljon edelle hänestä iloisuuden toimittamisessa Bell-tädin sairashuoneeseen. Oletteko koskaan nähnyt vienoa skotlantilaistyttöstä, jolle ei milloinkaan ole juolahtanut mieleenkään ajatus, että hänen kotikylänsä olisi muuta kuin maailman paras asuinpaikka, ja jonka onni olisi olla koskaan astumatta jalkaansa sen ulkopuolelle? — se tuli nyt olemaan päivän rooli. Kilttinä pikku tyttönä hän nyt istui siinä korituolissa, jonka pieninkin risahdus näytti tuottavan hänelle kuolontuskia, — istui uskomattoman kauan ja hiljaa, vastaten puhutteluun skotlantilaismurteella mitä huolekkaimmin hillityin äänin, kasvoilla juuri sellainen hymy, joka hänen käsityksensä mukaan esitti parhaiten sairaskammioon soveltuvaa iloisuutta.

»Lapsi!» huusi täti viimein, »jos istut vielä kauemmin tuolla tavoin, niin teet minut hulluksi. Mikä kumma sinua vaivaa?»

»Ei mikään, rakas Bell-täti», sanoi Nuppu hämmästyneenä.

»Älä koetakaan uskotella! Mitä tohtori sanoi?»

»Hän sanoi, että sinua on pidettävä iloisena», sanoi Nuppu, »ja minä koetan tehdä parhaani —»

»Siunatkoon, lapsi! luuletko sen olevan ilahduttavaa, kun istut siinä naama kuin vanha kellon taulu? Mieluummin näkisin sinun telmivän.»

Mutta ei, Nuppu ei voinut telmiä sinä päivänä, ja kun Dan-setä saapui huoneeseen, tapasi hän hänet lukemassa ääneen Bellin lempievankeliumia — Johanneksen evankeliumia — mikä Bellin mielestä oli paras tapa saavuttaa säädettyä iloisuutta. Dan katseli heitä molempia kädet taskuissaan, etukumarassa, ja koko se lystikkyys, jonka hän huolellisesti oli varannut mukaansa, väistyi hiukan antaen sijaa vakavammille tunteille. Noin oli Ailiekin istunut lapsena äitinsä luona hänen kuolinvuoteensa ääressä ja eräänä päivänä lukiessaan Johanneksen evankeliumia tuntenut sielussaan avautuvan jonkun uuden näköalan, joka sai hänet siinä paikassa luopumaan rakkaimmista unelmistaan ja kytkemään itsensä ainaiseksi kotiinsa ja sisaruksiinsa.

»No, Dan», sanoi Bell, kun Nuppu oli mennyt, »mitä sinulla on minulle tuliaisiksi? Tavallinen rypälenaulako?» — sillä Bell oli niitä, joiden huumorintajua hurskaimmatkaan hartaudenharjoitukset eivät koskaan tukahduta, ja rypälelahja on meidän paikkakunnallamme murheellinen viittaus vuoteen omana sairastamiseen; mielestäni voitaisiin yhtä hyvin tuoda paarit.

»Virsikirja sopisi sinulle paremmin», sanoi Dan. »Minkä sinä luulet itseäsi vaivaavan? Murehdit tuon lapsukaisen takia! Tällaistako on sinun kristillinen alistuvaisuutesi?»

»Minä en murehdi, Dan», väitti Bell. »En ainakaan kovin paljoa, ja kristillisyydestäni ei minun ole koskaan ollut tapana pitää melua.»

»Kyllä sinun tarvitsisikin pitää siitä tätä nykyä jo hyvin suurta melua, jos mieli saada ihmiset uskomaan, että tarkoituksesi on vakava.»

»Mitä tohtori Brash sanoi teille?» kysyi Bell. »Luuleeko — luuleeko hän minun kuolevan?»

»Herra hallitkoon», huudahti Dan, »naiset eivät kuole tällä tavoin. Enhän ole koskaan kuullut sinun valittavan sydämesi murtumista. Olet lyönyt laimin kaikki tavalliset alkuvalmistelut, et ole edes harjoitellut sairaana olemista. Ei, ei, Bell; siihen kuluu toivottavasti vielä monet ajat, ennenkuin sinä kasvatat satakaunoja, kuten tuo Rellu-Wully heittiö sanoo.»

Bell huokasi. »Sinä olet kovin leikkisä», sanoi hän — »sinä olet aina iloinen, tapahtukoon mitä hyvänsä.»

»Niin kauan kuin se ei tapahdu minulle itselleni — se on filosofiaa; ainakin se on kapteeni Tärkeyden filosofiaa. Ja jos olen iloinen tänään, niin tapahtuu se lääkärin määräyksestä. Hän sanoo, että sinut on estettävä harmittelemasta, vaikka pitäisi palkata soittokunta sitävarten.»

»Sitten taidankin olla jo kovin, kovin huono!» sanoi Bell. »Minulla on matka parempaan maahan.» Ja tämän kuullessaan Dan nauraa kukersi vähän ja sanoi:

»Kun ei vain sittenkin olisi Brisbaneen?»

»Mitä tarkoitat?» kysyi Bell, osoittaen merkillistä intoa ihmiseksi, joka parhaallaan puhuu kuolemisesta.

»Se on uusi», selitti Dan. »Kuulin sen tänään lady Annen kapteenilta. Hän oli kerran Austraaliaan menevällä laivalla, ja puolimatkassa eräs matkustaja tuli hyvin sairaaksi. 'Hänellä on matka taivaaseen, luulen ma', sanoi Maclean rahastonhoitajalle. 'Ei ole kuin Brisbaneen', vastasi rahastonhoitaja, jolla oli kiire. 'Silloin hänen olisi turkasen paljon parempi taivaassa', sanoi Maclean. 'Olen ollut kahdesti Brisbanessa ja tiedän.'»

Bell teki parhaansa pidättääkseen hymyä, mutta ei voinut. »Oi, Dan!» sanoi hän, »sinä olet kauhea ihminen! Sinä luulet, ettei tässä maailmassa ole mitään, minkä tarvitsisi ihmistä masentaa.»

»Ei olekaan, jos ihmiset sattuvat olemaan Dycejä», sanoi Dan.

»Uljas sydän ja nöyrä pää — muistathan isän tunnuslauseen? Ja tässä sinä nyt olet masentuneena siitä syystä, että lapsi menee vain sadan tai parin mailin päähän omaksi hyödykseen.»

»Enhän minä ole rahtuakaan masentunut», sanoi Bell-neiti tarmokkaasti. »En ajattele lainkaan itseäni, vaan häntä raukkaa, joka joutuu olemaan oudoissa ihmisissä yönsä ja päivänsä; kosteat lakanat, kukaties, eikä mitään ihmisellistä syötävääkään. Et antaisi itsellesi ikinä anteeksi, jos hän rupeisi kuihtumaan.»

»Ailie menestyi varsin hyvin heidän ruokajärjestyksellään», huomautti Dan. »Ja jos hän rupeisikin kuihtumaan, niin ei hän vielä aikoihinkaan ole alkanut.»

»Mutta muistathan, että siellä annettiin hänelle saagovanukasta», sanoi Bell-neiti; »ja jos on jotakin, mitä Lennox ei voi syödä, niin se on saagovanukas. Hän sanoo että se on niin niljakasta, joka lusikallinen häviää niin äkkiä, että hän säikähtää kamalasti. Hän sanoo, että hän voisi yhtä hyvin hotkia sammakoita.»

Dan hymyili tuolle kuvalle, mutta pakottautui kärsivälliseen äänettömyyteen.

»Ja kukaties ne antavat hänen istua ylhäällä vaikka milloin», jatkoi
Bell. »Tiedäthän, miten hän tarrautuu kiinni kirjaan maatamenoaikana!»

»No, hyvä!» sanoi Dan painokkaasti. »Jos olet varma, että asiat menevät niin huonosti, niin emme anna hänen lainkaan mennä», ja hän tähysti viekkaasti Bellin kasveja nähdäkseen, kuten odotti, tämän suuttuvan pelkästä peräytymisen ajatuksestakin, nyt kun kerran oli menty näin pitkälle.

»Tarvitseeko sinun nyt ruveta puhumaan hölynpölyä», sanoi Bell. »Tietysti hän menee. Mutta oi, Dan, ei minua sureta lakanat eikä muu sellainen, vaan tieto siitä, ettei hän sitten koskaan enää ole sama pikku tyttö!»

»Tyhjiä!» sanoi Daniel Dyce ja pyyhki jotain kosteutta silmälaseistaan. »Sinä karkoitat muististani kaikki iloiset asiat, joita aioin sinulle sanoa. Minun on lähdettävä toimeeni. Voinko toimittaa jotakin puolestasi? Enkö? Muista siis, ettet saa liikkua mihinkään peitteen alta tällä viikolla; niin on tohtori Brash määrännyt. Olen varma, että Ailie selviytyy varsin hyvin taloustoimista», ja hän poistui sisarensa luota ilkun välke silmissään.

Makuuhuoneen ikkuna oli raollaan; mustarastas lauloi puussa, ja sisään tunkeutui puutarhantuoksua ja viekoittelevaa auringonpaistetta. Parikymmentä minuuttia koetti sairas tyytyä ajattelemaan Alison Dycen hoitamaa taloutta, ja sitten hän nousi katsomaan, laiskotteliko Rel!u-Wully puutarhassa. Hän näki hänen istuvan kärryjänsä aisalla, Ailien käyskellessä dahliain keskellä nyhjäisten lempikukkiaan leuasta.

»William Oliver!» huusi Bell-neiti harmistuneena, heitettyään shetlantilais-saalin ympärilleen. »Ettekö voi tehdä tuon enempää päivässä?»

Ukko katsoi ikkunaan ja pani hitaasti piipun taskuunsa.

»No tuota», sanoi hän, »taitaisinpa voida tehdä enemmänkin, mutta en ole koskaan huolinut yrittää paljon korskan vuoksi.»

XXVII LUKU.

Kun Bell-neiti nousi ylös, minkä hän teki parin päivän kuluttua, Ailien ja Danin naljailun ärsytettyä hänet nopeaan toipumisen vauhtiin, oli hänen ensi työnään merkitä Nupun tulevat lupapäivät kalenteriin ja laskea kuukaudet niin ovelalla tavalla, että puijasi vuodelta yhden sellaisen kokonaan pois, todistellen itsekseen, että Nuppu tulisi olleeksi poissa pari viikkoa ennenkuin he todella alkaisivat kaivata häntä, ja milteipä kuin kotona jälleen, niin pian kuin hän alkaisi pakata kapistuksiaan paluuta varten. Ja kun oli järkevä ja otti asiaa ajatellakseen, niin eihän Edinburgh sentään ollutkaan niin kovin kauhea; olivathan siellä Bird'in neidit, heti ensi kadulla koulusta, mihin Nupun oli määrä mennä, niin että jos jotakin tapahtuisi — esimerkiksi tulipalo — tulipalot olivat hirveän tavallisia juuri nykyjään sanomalehdissä, ja tavallinen terve järki jo kehoitti panemaan kokonaisen pyykkinuoran nuoren seikkailijan matka-arkkujen siteeksi; tai jos Nupulle sattuisi tulemaan kovin nälkä varsinaisten ruoka-aikojensa välillä — sellaistahan sattuu usein kasvaville lapsille — niin Birdin neidit olisivat ihan kuin omiaan auttamaan häntä pulasta. Siitä oli vuosia kun Bell oli ollut Edinburghissa — hän ei ollut käynyt siellä sitten äidin kuoleman; hän päätti, että jos hänellä on rahaa ja hän saa elää Martinmessuun, niin hän pistäytyy sinne katselemaan myymälöitä; saattoi suuresti epäillä, eikö neiti Minto ollut usein surkean paljon jäljessä ajastaan moniin muoteihinsa nähden.

»Sinua turhamaista naista!» huudahti Ailie hänelle; »eikö sinua tyydytä muu kuin ihka viimeisin?»

Nupun piti muistaa kirjoittaa joka viikko, minä päivänä hyvänsä paitsi lauantaisin, sillä jos hänen kirjeensä tulisivat sunnuntaina, joutuisivat he kiusaukseen käydä noutamassa ne postikonttorista, kuten kapteeni Tärkeys, sen sijaan että odottaisivat maanantai-aamuuun. Ja jos hän saisi nuhaa tai jos kurkkukivun oireita ilmestyisi, tulisi hänen kiireimmän kautta turvautua meiramiteehen, kääriä sukka kaulaansa ja mennä vuoteeseen. Ennen kaikkea hänen oli muistettava syödä puuronsa joka aamu ja lukea rukoukset.

»Minä syön kuin hevonen», lupasi Nuppu, »vaikka — vaikka minun täytyisi puristaa silmät kiinni koko ajan.»

»Varovainen kohtuullisuus on paras», suositteli Dan-setä. »Minun mielestäni kaurajauhot ovat liian voimakasta ravintoa verelle. Olen kuullut kapteeni Tärkeydeltä, ettei aamiaiseksi ole mitään parempaa kuin maustettu munuainen ja kotletti päälle. Mutta toivon sinun ymmärtävän, että vatsan halujen ohella on tärkein asia siepata kaikki palkinnot. Tulen kokemaan kamalan pettymyksen, jos palaat takaisin häpeällä, vähemmän kuin ainakin kärrykuormallinen palkintoja mukanasi. Se on luullakseni ainoa todistus skotlantilaisesta vapaamielisestä kasvatuksesta. Ailien kertomuskirjoissa saavat kaikki hyvät, ahkerat ja ansiokkaat oppilaat aina kaikkityynni. Luonnollisesti, jos sinä otat kaikki palkinnot, jää joku muu ilman — mutta siitä viisi Sellaisen syyn en minä koskaan antaisi vaivata mieltäni — pitäkööt varansa itse. Jollet voita palkintoja, joko koulussa tai avoimessa maailman kilpailussa, mistä ihmiset silloin tietävät, että sinua tulee kunnioittaa?»

»Sinä olet varmaan ollut ihmeen menestyvä oppilas aikoinasi», sanoi
Ailie pahanilkisesti. »Missä ovat kaikki mitalisi?»

Dan nauroi. »Vaikea sanoa» vastasi hän, »sillä ne etevät pojat, jotka voittivat ne silloinkuin minä en pitänyt varaani, ovat olleet niin vaatimattomia sen jälkeen, että ovat kerrassaan häipyneet näköpiiristä. Itse en ole koko elämässäni voittanut mitään, missä on kysytty kilpailua — paitsi luokan viimeistä paikkaa! Kun tultiin käsiksi kilpailuihin ja minä näin toisten poikien kasvot, olin aina liian väsynyt tai liian hyvänsuopa heitä kohtaan tuottaakseni heille pettymyksen, jota he nähtävästi eivät olisi voineet kestää niin hyvin kuin minä. Mutta minäpä olinkin eri asemassa kuin tämä Nuppu. Minulla ei ollut terävä-älyistä vanhaa setää yllyttämässä minua yrittämään. Niin että sinun on käytävä innokkaasti palkintojen kimppuun, Nuppu. Onhan tietysti viisauskin huomioon otettava, mutta se tulee myöhemmin — sillä ei ole kiirettä. Palkinnot, palkinnot — pidä mielessäsi palkinnot; mitä enemmän niitä voitat, sitä enemmän, luullakseni, ihailen sinua.»

»Entä jos en voita yhtään, Dan-setä?» kysyi Nuppu viekkaasti, tuntien varsin hyvin hänen leikkisyytensä laadun.

»Silloin minun kaiketikin täytyy kiittää luojaa, jos säilyt terveenä, ja rakastaa sinua vain edelleen», sanoi asianajaja. »Myönnän, että jos olet hanakka voittamaan palkintoja, niin olet ensimmäinen sinun nimisesi sitä lajia. Tuossa samassa Edinburghin koulussa oli Ailie-tädilläsi neljännesvuositodistuksissaan aina: 'Käytös — hyvä', ja 'Matematiikka — välttävä'. Me puolittain odotimme hänen palaavan kauhean pöhkönä; mutta jos hän niin teki, piti hän sen salassa. Itse annoin hänelle anteeksi tuon 'välttävän' nähdessäni, että hän oli oppinut yhden asian — laulutaidon. Toivon sinunkin oppivan laulamaan, Nuppu, ranskaksi tai saksaksi tai italiaksi — miksi hyvänsä paitsi skotlanniksi. Meidän vanhat skotlantilaiset laulumme eivät kuulu olevan, kuten sanotaan, taiteellisia.»

»Ne ovat maailman suloisimpia!» väitti Bell-täti. »Minua ihmetyttää kuulla sinun jaarittelevan.»

»Pelkään, ettet sinä ole pätevä musiikin arvostelija», sanoi veli. »Skotlantilaiset laulut ovat kovin tavallisia — jokainen osaa ne, Niissä ei ole taidetta, niissä on vain sydäntä — pelkkä turhanaikainen ominaisuus. Jos satut kuulemaan minun laulavan jotakin vanhaa skotlantilaista laulua kotiin palattuasi, Nuppu, niin muista paikalla vaientaa minut. En tahdo olla sinulle häpeäksi.»

»Ei, sitä en tee, Dan-setä», sanoi lapsi. »Laulan sinulle noita samoja lauluja niin paljon että tulet kirkumaan ihastuksesta. Tiedänhän. Kyllä vain! Sinähän vain jaarittelet.»

»Sääli toki lasta, Dan», sanoi Bell. »Älä välitä hänestä, Nuppu, hän tekee sinusta vain pilaa.»

»Tiedän kyllä», sanoi Nuppu; »mutta minä en potki.»

Kate — ah, Kate-parka! — kuinka suruissani olisinkaan hänen puolestaan, kun hänen ystävänsä ja opettajansa nyt on hänet jättävä, jollei hänellä olisi omaa lohduttavaa kapteeniansa. Kate itki hiljaa itsekseen säilikössä monet kerrat ajatellessaan, kuinka yksinäiseksi hänen keittiönsä tulisi, sittenkuin lapsi oli mennyt. Ja olipa hänellä suunniteltuna, miten vähentää tuon tuskallisen maanpakolaisuuden viiltävää katkeruutta: hän aikoi kirjoittaa Colonsayssa olevalle sisarelleen ja sanoa hänelle, että hän lähettäisi tuoreita maalaismunia aina tuon tuostakin silloin tällöin, tai ehkä useamminkin talvisaikaan, Lennoxille, sillä oikeita maalaismunia oli mahdoton toivoakaan saavansa Edinburghissa, missä ei ollut tietoakaan hietikosta tai ruohikosta tai kanervikosta — pelkkiä katukiviä vain. Hän vakuutti Lennoxille, että mitä naimisiinmenoon tuli, ei siitä ollut pienintäkään vaaraa vielä moneen vuoteen, koska kaupungissa ei ollut vuokrattavana taloa, joka olisi kyllin iso (eikä kuitenkaan kallis) sopiakseen kapteenille. Charles tyytyi hyvin olemaan vain kihlattuna ja odottamaan uskollisesti. Ja mitä kirjoittamiseen tulee, niin Kate ottaisi kynän käteensä hyvin usein ja lähettäisi vereksimmät uutiset Lennoxille, jonka tulisi olla hyvä ja suoda anteeksi, kun on kiire ja nämä kynät ovat niin ki-ki-kiusallisia ja täytyy ennättää postiin. Eikö Lennoxilla tule olemaan kauhea koti-ikävä, kun on kaukana kaikista hauskuuksista ja korvia myöten kirjoihin uponneena siellä Edinburghissa?

»Kyllä kai minulla tulee olemaan kauhea koti-ikävä», myönsi Nuppu.

»Varmasti tulee, tyttökulta», sanoi Kate. »Minulla oli itselläni niin koti-ikävä, kun ensin tulin tänne, että jalkani melkein vääntyivät sijoiltaan, kun niillä oli niin kova halu kääntyä takaisin Colonsayhin. Mutta vaikk'en olekaan niin hirmuisen komea, niin olen kamalan urhoollinen, ja minä voitin sen pian. Kun sinulla on koti-ikävä, niin mene satamalaiturille katselemaan höyrylaivoja tai pistäy hetkeksi vanhan ystävämme Pickwickin seuraan.»

Neljä päivää — kolme päivää — kaksi päivää — yksi päivä — huomenna. Tuo viimeinen päivä meni niin joutuin, että tuntui siltä kuin Rellu-Wully olisi jälleen ollut humalassa ja soittanut iltakelloja muutamia tunteja ennen aikaansa. Nuppu ei osannut muuta kuin istua vieressä avuttomana ja ihmetellä sitä nerokkuutta, millä pariin matka-arkkuun saatiin pakatuksi tavaranpaljous, joka näytti riittävältä täyttämään neiti Minton myymälän. Hän vanheni vuoden verran seuratessaan pakkausta pohjalle sijoitetusta käsipeilistä päällimmäiseksi asetettuun kylpylakanaan asti.

»Ja tässä nurkassa», sanoi Bell-neiti polvillaan, »on sinun raamattusi, meiramitee ja viisikolmatta kolmenpennyn rahaa kolehtiin sunnuntaisin — muutamat niistä kuudenpennyn rahoja.»

»Irlantilaisia arvatenkin», sanoi Dan-setä.

»Muutamat niistä kuudenpennyn rahoja pakanalähetyspäiviksi ja yksi shillinginraha Ylämaan ja Saarien päiväksi.»

»Kirkkoa varten olet ainakin hyvin varustettu», sanoi Dan-setä. »Minun täytyy panna, toiseen nurkkaan vähän rahaa tätä pahaa maailmaakin varten.» Ja hän teki niin.