Kun kyytivaunut seuraavana päivänä lähtivät liikkeelle — — Ei, ei, en voi kertoa kaikkea, sillä kyynelten ajatteleminen on minusta vastenmielistä ja tahtoisin kiireesti rientää erojen sivu. Ne lähtivät kyynelöivässä säässäkin, sateen vihmoessa Nuppua ja Ailie-tätiä, joka saattoi häntä. He katsoivat taakseen mäen harjalla ja näkivät harmaiden kattoliuskeiden kiiltävän harmaan taivaan alla ja lokaista tietä pitkin heitä seuraamassa uskollisen Tellu-poloisen, joka ei ymmärtänyt asiaa. Se tarpoi eteenpäin liejussa, kunnes torven törähdys säikäytti sitä ja se näytti älyävän, että tämä oli jokin uusi tuskallinen elämys. Ja sitten se seisahtui pois vierivien rattaiden raiteeseen ja korotti äänensä valitukseen.
<tb>
Yö saapui ottaen haltuunsa vanhan valtapiirinsä — sillä yöhän se oli, eikä päivä, joka ensin omisti ja tulee lopuksikin omistamaan vastaansanomatta tämän lyhytaikaisten tähtien kirjavoittaman avaruuden, kun taas valo on valtiaana toisessa maailmankaikkeudessa, missä ei ole yötä eikä yön kammoakaan. Lännen liepeiltä kultainen ruskotus häipyi, ja tuuli huokaili vuorilta kuin surren päivien katoamista. Tuuli huokui vuoristosta ja sumu keräytyi laaksoihin; meri matoi laajoille rantamille, missä linnut uikuttivat ja piipittivät, mutta sitä ei näkynyt, sen läsnäolon saattoi tuntea vain aaltojen tuoman roskan hajusta ja niiden kohinasta rannan kivikossa. Kaupungin takana kohosivat metsät mustina ja aavemaisina, ja niiden halki, ylöspäin kohoavaa laaksoa pitkin, missä sade valui ja näkymättömät puroset ja salatut lähteet sorisivat, kaareili valtatie maailmaa kohti, tyhjänä näkyväisistä olioista, mutta jäämättä kuitenkaan koskaan täysin autioksi, sillä ken vain sellaista valtatietä vaeltaa, jättää aina jälkeensä jonkun harhailevan hengen. Ajatteliko tuo lapsi sinä iltana maantietä, joka oli johtanut hänet pois kotoa? Pysähtyikö hän meluavassa, rämisevässä kaupungissa hetkiseksi muistelemaan taivaltamaansa tietä aina siihen pieneen kaupunkiin saakka, joka nyt lepäsi heikosti kuumottaen sisäisten tuliensa hohteessa?
Näin mietti Bell seisoessaan ikkunansa ääressä katsellen autiolle kadulle. Jokainen kappale erottavaa maantietä kohosi hänen eteensä; hän kulki niitä pitkin sateessa ja pimeässä; koko maailman raskas kaipaus täytti hänet tuona pimeänä syyskuun iltana, ja rukoillen viisauden suojelusta ja ymmärryksen varjelusta matkamiehelleen hän saavutti sielunrauhan ja kuunteli säikkymättä villihanhien huutoja.
Hänen veljensä otti kirjat, ja nuo kolme — isäntä, emäntä ja palvelija — olivat yhtä rukouksen, kaipauksen ja toivon hengessä. Minne oli nyt mennyt asianajaja Daniel Dyce, tuo lempeä ivailija, jonka huulet niin usein laskivat hyväntahtoista pilaa ja jonka kieli kevytmielisesti tai kevytmielisyyttä teetellen väisti antautumasta mielenliikutusten valtoihin?
Bellin jokailtainen tehtävä oli sammuttaa lamppu eteisestä ja panna ulko-ovi salpaan. Hän lähti tänäkin iltana vastahakoisesti tuota velvollisuuttaan täyttämään, mutta hänet valtasi ajatus lapsesta, joka oli kaukana kotoaan, yön pimeässä vierasten ihmisten keskellä, ja hänen täytyi kutsua veljeään.
»Mikä on asia?» kysyi Dan.
»Ovi», sanoi Bell, häveten itseään. »En voi panna sitä salpaan.»
Dan katsahti hänen punoittaviin kasvoihinsa ja vapiseviin käsiinsä ja ymmärsi. »Sehän on vain talon ovi», sanoi hän, »eihän sillä ole mitään merkitystä», ja sysäsi salvan koloonsa.
XXVIII LUKU.
Kaikkien vanhenemisen aiheuttamien mielipahojen vastapainoksi on monen muun ohessa lievennyksenä se, että rakastetuistamme erossa vietetyt päivät kuluvat nopeammin, samoinkuin omat rientävät ikävuotemme. Siitä johtuu, että erot menettävät kammoaan yhä enemmän, mitä lähemmäksi ehdimme sitä lopullista eroa, joka pyyhkäisee pois kaikki ja on vain lähtöä suuren jälleentapaamiseen. Siten nuo ensimmäiset kaksi viikkoa, jotka Bell-neiti oli luullut voivansa puijata almanakalta kuvittelemalla, että Nupun poissaolo silloin tuskin vielä tuntuisikaan, näyttäytyivätkin itse asiassa siksi ajaksi, jona hän enimmän kaipasi häntä, ja tyttönen palasi joululomalleen ennenkuin puoletkaan hänen kolehtikolmipennysistään olivat kuluneet.
Oli vuodenkin eron arvoista nähdä hänen tulevan ovesta, posket punaisina pakkasilmasta, silmät säihkyvinä ja entinen suloinen helisevä nauru suussaan, ei — ainakaan päältänähden — rahtuakaan erilaisena kuin hän oli ollut lähtiessään. Ja Nuppu itse sai korvauksen edinburghilaisella tyynyllä kärsityistä moni-iltaisista koti-ikävistä saadessaan jälleen haistaa vanhojen taivaallisten jouluherkkujen tuoksut ja tuntiessaan vastaanottonsa lämmön.
Minusta itsestänikin on mieluista esiintyä arvokkaana — ei niin maailman mahtavana, että ihmiset häätyisivät taittamaan niskansa katsellessaan minun korkeuttani, vaan silloin tällöin hieman tärkeänä muutamien vanhojen tuttujen parissa. Ja samoin saattoi Nuppukin nauttia ylemmästä istuimesta, jollei hänen muukaan seuransa joutunut perin alhaiseen asemaan. Hän paistatteli itseään sen imartelun hohteessa, jota Katen käytös osoitti hänen arvokkuudelleen nuorena neitinä, jonka kasvatus maksoi suunnattomia summia.
Hänen ensi saapumisensa hupaisat päivät kertautuivat jälleen; mutta tällä kertaa hän näki kaiken vanhemmin silmin — ja olihan sitäpaitsi tuon pienen skotlantilaiskaupungin uutuus poissa. Rellu-Wullyn kellonsoitto, joka kaikui kauas kaupungin rajojen ulkopuolelle — käskevänä kuin itse Jumalan ääni jokaiseen tuon yhdyskunnan korvaan, kaikuipa se aamulla tai illalla — antoi hänelle heti kristallinselkeän käsityksen paikkakunnan pienuudesta, ei ainoastaan kiven ja muurilaastin laajuuteen, vaan myöskin harrastuksiin nähden, verrattuna suurkaupunkiin, missä tuhannet kellot sabattina helkkyessään osuivat, niin sanottiin, vain väestön pienen murto-osan korviin. Kirkonkello, John Taggartin soittokunta Sylvesterin-päivänä, pienet puodit ikkunoineen, jotka jo palautuivat entiseen ujoon vetoomistapaansa, harmaat, korkeat vuokratalot kapeine sisäänkäytävineen, lauhkeat ja säädylliset arki-ihmiset — hän näki ne nyt arvostelevammalla tajunnalla, ja Ailie nauroi kuullessaan hänen määrittelevän kaikki yhdessä summassa »näpsäksi».
»Odotinkin, milloin sinä ehtisit 'näpsään'», sanoi Ailie-täti. »Sen aika olisi oikeastaan ollut jo joku aika sitten, mutta täällä kotona et sinä tuota sanaa koskaan kuule. Jos olisit jäänyt Kyyh— Duff'in neitien kouluun, olisi Amelia-neiti pannut sinut ompelemaan sen kirjailuliinaan, jos kirjailuliinat vielä olisivat muodissa.»
»Eikö 'näpsä' ole sopiva sana?» kysyi Nuppu, joka viettäessään neljä kuukautta arvostelijain parissa, jotka olivat vähemmän suvaitsevaisia (ja ehkä vähemmän viisaitakin) kuin Dycet, oli häätynyt luopumaan monista atlantintakaisista sanoista ja lausetavoista.
»Ei 'näpsässä' ole mitään vikaa, kultaseni», sanoi Ailie-neiti. »Sitä käytetään mitä valikoiduimmissa piireissä. Kiinnitin siihen erikoista huomiota vain siksi, että se on erään kehitysasteen ilmaisija ja kertoo minulle selvemmin kuin lukukausitodistuksesi, millä kannalla edistymisesi on. Toin itsekin koulusta palatessani 'näpsän' mukanani; se ei tuntunut ainoastaan säästävän paljon vaivaa sanana, jota voi sovittaa mihin hyvänsä, mitä ei muuten osannut määritellä, vaan minä suosin sitä senkin vuoksi, että sen käyttäminen viritti minussa jonkinlaisen sisällisen tyydytyksen lämmön, kuten — kuten — kuten Bell-tädin kotitekoinen inkiväärijuoma. 'Näpsä' on asuntokoulusivistyksen tunnussana; kun osaat käyttää sitä oikeassa paikassa, jonkinlaisella ylemmyyden sävyllä sen kohteeseen nähden, silloin olet itse asiassa nuori sivistynyt neiti ja kiilloitus alkaa tarttua.»
»Kaikki käyttävät sitä sanaa koulussa», selitti Nuppu puolustellen; »ainakin kaikki paitsi Macintosh — hänen en voisi mitenkään kuvitella sitä käyttävän.»
»Kuka on Macintosh?» kysyi Ailie.
»Hyväinen aika, eikö Macintoshia ollutkaan sinun aikanasi?» huudahti Nuppu. »Minä kun luulin hänen polveutuvan aina — aina roomalaisajalta. Hän on lystikkäin vanha neiti koko maassa ja opettaa meille kahdesti viikossa tanssia ja käyttäytymistä. Hän on opettanut niitä melkein koko Skotlannin ylimystölle ja säätyläisille; hän on opettanut lady Annea ja kaikkia hänen veljiäänkin, kun he olivat St. Andrew'n koulussa.»
»En ole koskaan kuullutkaan hänestä», sanoi Ailie. »Hän on varmaankin erittäin — erittäin näpsä.»
»Hän on niin näpsä, että tekisi mieli säilyttää häntä nurkkakaapissa, kanverttipussi selässä koitten karkoittamiseksi. Hän on niin pikkuruinen, ei yhtään minua suurempi, ja hänen sanotaan olevan seitsemänkymmenen vuoden vanhan; mutta toisinaan hän ei näytä päivääkään neljääkymmentäviittä vanhemmalta, jollei ota lukuun hänen myssyään ja kahta poissaolevaa etuhammasta. Hänellä on mitä suloisin untuvanpehmoinen hopeatukka — puhtaan valkoinen, niinkuin rouva Molyneux'n Tabita-tädin persialaisen kissan karva — posket kuin omenat, kädet yhtä nuoret kuin sinun, ja kun hän kävelee huoneen poikki, niin hän liukuu tällä tavoin, niin että voisi luulla häntä kutterialukseksi —»
Nuppu purjehti salin poikki esittääkseen Macintoshin liikkumistapaa, näytellen sitä niin ilmeikkäästi, että tätien täytyi nauraa, ja Tellu oli pakotettu haukahtamaan paheksuvasti.
»Tuolla tavalla Buntain-mummokin käveli — sitä pidettiin ennenvanhaan erittäin hienona», sanoi Bell. »Tyttöjä harjoitettiin siihen lauta selässä ja kirja päälaella; mutta se ei ollut enää muodissa minun aikanani, me kävelimme miten sattui Barbara Mushetin koulussa, missä pääasiana oli koruompelu ja katkismus.»
»Neiti Macintosh on todellinen jalosukuinen nainen», jatkoi Nuppu. »Hänellä on oikeat ylhäiset esi-isät. He omistivat Kaims-nimisen ylämaalaistilan, ja lakimiehet ovat tuomaroineet sen melkein olemattomiin, sanoo hän, niin että hänen on nyt suorastaan pakko ansaita elatuksensa opettamalla tanssia ja käytöstaitoa. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä käytöstaito on, enempää kuin syntymättömällä lapsella, jollei se ole samaa kuin sulkea ovi jälkeensä, kävellä huoneeseen ikäänkuin tuntien päänsä ja jalkansa omikseen, pitää olkapäät taaksevedettyinä ja olla kohtelias ja ystävällinen jokaiselle, ja minä luulin, että ihmiset osaisivat tehdä tuon kaiken ilman kouluopetustakin, jolleivät ole löylynlyömiä. Neiti Macintosh sanoo, että ne ovat sitte qua non ja pääasiallisia puolia hyvinkasvatetulle nuorelle naiselle nykyisinä tiukkojen hameitten ja sosialismin rappeutuneina aikoina. Mutta pääasiallisesti hän vain hymyilee ja esittää meille aina uudelleen ison annoksen Englannin historiaa. Neiti Macintosh ei sitä suoraan sano, mutta minä tiedän, ettei hän suorastaan voi sietää Englannin historiaa, sillä katrillien väliaikoina hän sanoo meille, ettei ole ollut mitään historiaa missään parlamenttien yhdistämisen jälkeen, lukuunottamatta v:n 1745 kapinaa. Mutta hän ei sano sitä kapinaksi; hän sanoo vain 'tuo juttu'. Hän vasta on skotlantilainen! Usko pois, Bell-täti, sinä ihastuisit, jos saisit tavata hänet! Minä istun ja istun ja tähystelen häntä kuin — kuin kissa. Hän pitää silmälaseja, ne ovat vain hiukan tummennetut, mutta hän ei sano niitä silmälaseiksi; hän sanoo niitä silmäinsuojelijoiksi ja väittää että hänen silmänsä ovat yhtä hyvät kuin kenen tahansa. Ne ovat kylläkin kirkkaat, uskokaa pois, seitsenkymmenvuotisiksi.»
»Tekisipä tosiaankin mieleni nähdä sitä ihmistä!» huudahti Bell. »Hän on varmaankin originelli! Tunnen toisinaan itseni väsyneeksi aina samoihin ympärilläni oleviin ihmisiin täällä — minä tunnen ne kaikki niin hyvin, ja kaikki heidän tekemisensä ja sanomisensa, ettei heiltä voi odottaa mitään uutta tai hämmästyttävää.»
»Haluaisitko nähdä hänet?» sanoi Nuppu vilkkaasti. »Silloin — silloinpa sanon sen joskus hänelle, ja olen varmakin, että hän tulee. Hän on niin omituisesti puettu — niinkuin joku 'Juorukoulun' henkilöistä, ja pitää pitkiä puolihansikkaita kuten neiti Minto, ja kun musiikinopettaja, herra Laurent, on saapuvilla, heittää hän häneen niin suuria silmäniskuja, että silmälasit ovat särkymäisillään. 'Oi, herra Laurent!' sanoo hän, istuen hansikkaat helmassaan — 'oi, herra Laurent! Ettekö voi opettaa näille nuorille neidoille ihmisellisiä skotlantilaisia lauluja noiden kamalien honotusten sijaan?' Ja joskus hän lyö herra Laurentia viuhkallaan. Herra Laurent sanoo, että neiti Macintosh säestää meidän tanssiamme pianolla aivan kuin se olisi spinetti.»
»Verratonta, todellakin!» sanoi Bell-neiti. »Puhuuko tuo kelpo vanha neiti Skotlannin murretta?»
»Joskus. Silloinkuin hän heittää silmäniskuja herra Laurentiin, tai on vihastunut, tai tahtoo moittia meitä haluamatta loukata tunteitamme.»
»Sen voin ymmärtää», sanoi Bell-neiti isänmaallista intoa hehkuen.
»Ei mikään ole skotlantilaismurteen veroista sellaisissa tapauksissa.
Käytän sitä itsekin tullessani tunteelliseksi; ja Dan-setäsi tekee
samaten.»
»Hän sanoo olevansa viimeinen elossaoleva oikea Macintosh — että kaikki nuo muut, mitä nähdään Edinburghin kylteissä, ovat vain tulokkaita tai köyhiä rappeutuneita sivuhaaroja; ja siitä tavasta, millä hän sen sanoo, voi ymmärtää, että rappeutuneena sivuhaara-Macintoshina oleminen on halveksittavinta mitä maailmassa voi olla. Joukoittain noita hänen vanhoja esi-isiään kulki klaanipäälliköitten aikoina sotimassa milloin minkin kuninkaallisen henkilön puolesta. Hänellä on kaikkien niiden hiussuortuvat medaljongeissa, ja hän antaa tietää, että heidän häviämisensä oli kova kolaus Skotlannille. Sanoin hänelle kerran samaa kuin Ailie-täti sanoo sinulle, Bell-täti, että 'ovathan englantilaiset ja skotlantilaiset sentään molemmat Jumalan luomia ihmisiä, ja tämä on kovin aukea ja pieni saari riitatantereeksi, kun kaikki kuuluu niin selvästi yli koko Euroopan mantereen', mutta se ei ollut hänelle mieleen. Oli helppo nähdä, sanoi hän, etten minä ymmärtänyt rakkaita vanhoja Ylämaan vuoria, missä hänen isoisänsä isoisä, Iso Juhana Kirveskoura, saattoi koota viisisataa soturia vain huiskuttamalla heille tulista ristiä. 'Minussa on Ison Juhanan verta; ja kun ajattelen asioita, niin vihaan noitten inhoittavien englantilaisten nimeäkin!' 'Mutta ettehän ole koskaan nähnytkään heitä, neiti Macintosh', sanoin minä — sillä tiesin, ettei hän ollut koskaan astunut jalkaansa Skotlannin ulkopuolelle. 'En olekaan', sanoi hän tuimasti, 'enkä haluakaan nähdä, sillä voisivathan he olla varsin miellyttäviäkin, ja silloin minun täytyisi pitää heistä.'»
»Oi, Bell», huudahti Ailie nauraen, »neiti Macintosh on varmaankin sinun kaksoisoliosil»
»Minä en tiedä mikä kaksoishaamu on», sanoi Bell-täti, »mutta tosi järkevä ihminen hän on, ja minä halusta tapaisin hänet.»
»Sittenpä minun on järjestettävä se jotenkuten», sanoi Nuppu painokkaasti. »Ehkä tapaat häntä Edinburghissa käydessäsi —»
»Siihen voi mennä aikaa, kultaseni.»
»Tai hän voisi pistäytyä tänne kohdakkoin. Hän hurmautuisi tähän paikkaan; hän ei ehkä sanoisi sitä näpsäksi, mutta hän näkisi, kuinka perin vähän se välittää olla mukana siinä — siinä nykyajan kohinassa, josta hän puhuu, ja se tekisi hänet onnellisemmaksi kuin kirje kotoa. Luulen, että Macintosh —»
»Neiti Macintosh, kultaseni», sanoi Bell nuhtelevasti, ja tyttö punastui.
»Tiedän», sanoi hän. »On halpamaista puhua hänestä ikäänkuin hän olisi sadetakki, ja usein koetankin olla niin tekemättä, koska pidän hänestä äärettömästi; mutta se on niin tavallista tyttöjen kesken, että unohdan. Luulen, että neiti Macintosh rakastaisi tätä paikkaa ja voisi jäädä tänne ainaiseksi.»
»Etkö sinä voisi?» kysyi Ailie-täti viekkaasti.
Nuppu epäröi. »Niin, minä — minä kyllä pidän siitä», sanoi hän. »Minusta on aivan ihanaa maata öisin valveilla ja ajatella sitä, ja voin kuulla tuulen tohinan puissa ja nousuveden kohinan, ja kellonsoiton ja villihanhien huudot; ja kotihartaushetken pormestarin talossa sunnuntai-illoin, ja voin miltei olla täällä, niin kovasti minä sitä ajattelen; mutta — mutta —»
Hän pysähtyi kesken lauseen, sillä hän näki tuskaisen ilmeen Bell-tädin kasvoilla.
»Mutta mitä?» kysyi viimeksimainittu terävästi.
»Voi, minä olen paha, kiittämätön tyttö, Bell-täti; ja minun pitäisi rakastaa tätä paikkaa niin paljon, ettei kukaan voisi työntää minua täältä pois. Ja minä rakastankin sitä, mutta minusta tuntuu, että jos jäisin elämään tänne ainaiseksi, en kasvaisi enää.»
»Olethan jo tarpeeksi iso», sanoi Bell-täti. »Olet jo yhtä pitkä kuin minä.»
»Tarkoitan sisällisesti. Olenko pikkuvanha, Ailie-täti? Minusta olisi inhoittavaa olla pikkuvanha! Mutta yhtä kovasti inhoan valehtelemista; ja minä tunnen, etten koskaan voisi oppia puoleksikaan tai tehdä puoleksikaan niin paljon täällä kuin voisin oppia tai tehdä siellä, missä tuhannet ihmiset kulkevat kuin saattueessa ja minäkin niiden mukana. Tämän kaltainen paikka on kuin lastentarha — se on kyllä hyvä omaan tarkoitukseensa, mutta siinä ei opi korkeampia tiedonhaaroja»
Bell tuijotti häneen ihmetellen ja säälien ja moittien, päätään pudistellen. Tuota kaikkea hän oli pelännytkin.
»Tunnen tuon tunteen», sanoi Ailie-täti, »sillä olen kokenut sitä itse, ja toisinaan palaa se minulle vieläkin, mutta parempina hetkinä ajattelen olevani viisaampi ja voivani olla tyytyväinen. Jos sinussa on kasvun ainesta, voit kasvaa missä hyvänsä. Sinä olet syntynyt Chicagon pauhinassa, Nuppu, ja on arvatenkin vaikea saada sitä pois korvistasi. Toivon sinun ennen pitkää huomaavan, että me emme kukaan ole uskollisimmin omaa itseämme joukossa, vaan yksinämme, ja ettei matalimmankaan majan tarvitse olla älyllisesti ahdas kenellekään, jolla on mielikuvitusta, joitakin kirjoja ja iloinen luonteenlaatu. Ymmärrätkö sen, Nuppu?»
Nuppu ajatteli ankarasti hetken ja sitten pudisti päätään. »Se kuulostaa ikäänkuin sen pitäisi olla totta», sanoi hän, »ja varmaan sinä tällä hetkellä ajatteletkin, että se on totta; mutta minä yksinkertaisesti en voi uskoa sitä.» Ja silloin kuului heidän takaansa naurun hihitystä, ja he kääntyivät kaikki ympäri ja huomasivat, että Dan Dyce oli tullut ja kuullut tämän suoran tunnustuksen.
»Tuo sinussa juuri on pahinta, Nuppu», sanoi hän. »Sinä et koskaan anna vanhempien ihmisten ajatella puolestasi.»
XXIX LUKU.
Sekin en armo, että vanhemmalla iällämme opimme käyttämään parhaaksemme sellaista, mitä ennen saattoi olla vaikea sietää, samoinkuin Bell teki kauniita uusia vaatteita vanhoista ja haalistuneista kääntämällä ne nurin ja lisäämällä röyhelyksiä ja reunustoita. Nupun poissaolo lakkasi pian murehduttamasta, koska se herätti iloisia odotuksia, jotka olisivat jääneet kokematta, jos hän olisi pysynyt kotona, aiheutti lukemattomia rakastettavia keksintöjä hänen onnellistuttamisekseen maanpakolaisuudessa, sekä pari kolme kertaa vuodessa autuaita aikoja, jolloin hänen lomallaolonsa toi Dycen taloon ihan haltioitumisen hurman. Hänen jokaviikkoiset kirjeensä jo sinänsä miltei riittivät korvaamaan hänen poissaolonsa. Niiden saapumispäivinä postinkantaja Peter suuntasi hilpeästi vihellellen askeleensa asianajajan keittiöikkunan alle jo ennen itse kreivillisessä linnassa käyntiään, uhmaillen kaikkia perintätapoja ja ylipostimestarin lakeja, sillä hän tiesi Bell Dycen odottavan kiihkeästi, arvatenkin uneksittuaan koko yön onnellisista asioista, jotka — unet kun kääntyvät vastoinpäin, niinkuin me kaikki täällä Skotlannissa tiedämme — saattoivat merkitä mitä kauheimpia sanomia.
Nupun kirje oli aina päällimmäisenä postinkantajan laukussa. Juuri senvuoksi (niin tuntui Joskus Peteristä ja kirjeen saajista) oli posti ajaa roiskuttanut läpi yön — asianajajan isot siniset kirjekuoret olivat muka päässeet mukaan vain hyväntahtoisuudesta, Edinburghin postivirkailijain, junamiesten ja maapostinkyyditsijän kohteliaisuuden vuoksi. Mitäpä nuo isot siniset liikemaailman kirjekuoret olivat sen vaatimattoman, pienen, nelikulmaisen harmaan rinnalla, jonka osoite oli Lennox Dycen käsialaa?
»Tässä on se tavallinen! Aika paksu tänään onkin!» oli Peterin tapana sanoa, läimäyttäen ikkunankehään kämmenellään tyytyväisyydestä. Ah, noita onnellisia lauantaipäiviä! Jokainen tiesi niistä. »Kuinkas lapsi itse jaksaa?» kyseli kellonsoittaja ohikulkiessaan, eikä syynä ollut yksinomaan se, että tuo hänen hyväntahtoinen mielenkiintonsa saattoi Dycen väet katsomaan lempeämmällä silmällä hänen laiskottelukaan puutarhassa. Eräänä kauniina päivänä pysähdytti hän kadulla asianajajan kysyäkseen häneltä, mitä mieltä Lennox oli silloin kuumimmillaan olevista kirkkoriidoista, hän kun oli siellä Edinburghissa keskellä parasta tuoksinaa.
»Älkää te huoliko kirkkojen riidoista, Will», sanoi Daniel Dyce, »täyttäkää vain tehtävänne vanhan kirkonkellonne suhteen. Ja jos vapaakirkolliset riitelevät, niin riidelkööt keskenään!»
»Mutta voitteko sanoa minulle, herra D-D-Dyce», jatkoi Rellu-Wully niin varmasti kuin olisi hän aikonut maksaa tiedusteluistaan vahvistetun taksan mukaan, »mikä erotus on vapaakirkollisten ja yhtyneitten vapaakirkollisten välillä? Olen katsellut sitä joka syrjältä, enkä voi sitä erottaa.»
»Tulkaa kysymään sitä jonakin päivänä, kun olette selvänä», sanoi asianajaja, ja Rellu-Wully tuhahti:
»Jos olisin selvä», sanoi hän, »en sitä kysyisikään — en viitsisi sylkäistä koko jutulle.»
Kuitenkin tuntui Nuppu Bell-tädin mielestä joka kerta kotiin tullessaan olevan aina vähän kauempana heistä — tuntui koko joukon vanhemmalta, koko joukon riippumattomammalta, kehittyen naisellisuutta kohti tavalla, joka toisinaan oli hämmästyttävä, kuten silloin kuin jokapäiväiset asiat liikuttivat häntä, saivat hänet ajattelemaan, painivat puhumaan tulisella kiihkolla. Ailie-täti riemuitsi tuosta nopeasta kasvusta; Bell-täti vaikeroi ja puhui aivojen liikarasituksesta ja kiihoituksesta ja vaarallisista opinnoista. Hän päätti parikymmentä kertaa lähteä itse Edinburghiin ja varoittaa opettajia; mutta viikkoja kului, kului kuukausia, jopa vähitellen vuosiakin, ja Edinburghin kausi Lennoxin kasvatuksessa läheni loppuaan, ja varoituskäynti oli vieläkin tekemättä.
Silloin, erään pääsiäisloman aikana, saapui Macintosh.
Bell ja Ailie olivat sinä iltapäivänä ulkona jokapäiväisellä kävelyllään metsässä tai rantaa pitkin, kun Daniel Dyce palasi oikeustalosta pirteänä ja hyvällä tuulella, tuntien itsensä hyvin virkistyneeksi lopetettuaan ottelun erään asianajajan kanssa, joka, kuten hänen oli tapana sanoa, oli häntä etevämpi väittelyssä, omistaen enemmän lakikirjoja ja isomman äänen. Mennen sisään omalla avaimellaan hän astui arkihuoneeseen ja hämmästyi tavatessaan siellä vieraan, joka, hänen tullessaan nousi seisomaan, tarjoten omituisen vaikkei vastenmielisen näyn. Oli jotakin lystikästä hänen esiintymisessään, kun hän astui askeleen tai pari tuolin luota, jolla oli istunut. Ollen pieni, tukka hopeanharmaa, posket punaisenhehkuvat — varmaankin hämmennyksestä — jokseenkin värittömän kaulan ja kuopalle painuneitten ohimojen välissä, nenällä savustetut, kilpikonnankuorisankaiset silmälasit — sellaisenaankin hän olisi vetänyt huomion puoleensa missä tahansa, vaikka puku olisikin ollut vähemmän omituinen. Omituinen se oli, mutta miten, sitä ei Daniel Dyce kyennyt määrittelemään. Hänen nähdäkseen siinä ei ollut mitään varsinaisesti eriskummallista, paitsi että naisella oli krinoliini, silkinvalkoinen hartiahuivi ja päähine, jollaista hän ei ollut nähnyt sitten Buntain-mummon aikojen.
»Istukaa, olkaa hyvä», sanoi Dan Dyce. »En tiennyt, että minulla oli kunnia tavata vieras», ja hän heitti toisen, terävämmän silmäyksen, joka sivusi tuota ällistyttävää ilmiötä vihreän hameen reunuksista myssyn lumivalkoiseen nipukkaan asti. Sivistynyt nainen hän oli varmasti — sen tunsi jo ilmassa, olkoon puku kuinka omituinen tahansa. »Mistä kummasta tuo olento on mahtanut tipahtaa?» kysyi asianajaja itseltään ja odotti selitystä.
»Oi, herra Dyce», virkkoi nainen korkealla, kimeällä äänellä, joka selvästi sanoi, ettei hän ainakaan ollut kotoisin eteläpuolelta rajaa, ja jonkunlainen hätäilevä sävy esiintymisessään, »pelkään tulleeni luoksenne sopimattomaan aikaan, ja minun olisi ehkä pitänyt odottaa toimisiassanne; mutta siellä sanottiin minulle, että te olitte ajamassa jotakin asiaa. Olen tullut puhumaan naimisiinmenostani.»
»Naimisiinmenostanne!» sanoi asianajaja, kyeten tuskin peittämään hämmästystään.
»Niin, naimisiinmenostani!» toisti nainen terävästi, vetäen silkkihuivin hartioittensa ympärille ja pöyhistäytyen. »Ei toivoakseni ole mitään eriskummallista siinä, että naimaton nainen tulee kysymään kirjurin apua asioittensa järjestämiseen!»
»Ei suinkaan, ei suinkaan», vakuutti herra Dyce. »Luottamuksenne on minulle kunnia.» Ja hän työnsi silmälasinsa otsalleen, jotta näkisi puhekumppaninsa vähemmän selvästi ja tuntisi vähemmän naurun halua hänen eriskummallisuutensa johdosta.
Nainen puhkesi selittämään virtanaan. »Teidän täytyy suoda minulle anteeksi, herra Dyce, jos olen neuvoton ja ikäänkuin hämilläni, sillä olen ollut niin vähän tekemisissä juristien kanssa. En ole koko ikänäni kuullut puhuttavan muusta kuin heidän metkuistaan ja koukuistaan, sillä he miltei kynivät paljaaksi isoisäni. Ja minä tulin kyytivaunuissa Maryfieldistä, ja sydämeni tykyttää vieläkin sellaisesta keikkumisesta ja hytkymisestä yli mäkien ja vuorten —» Hän asetti puolihansikkaaseen verhotun kätensä runsaspitsiseile rintaröyhelölleen ja huokasi syvään.
»Ehkä — ehkä lasi viiniä —» yritti asianajaja esittää, silmäten soittokellon nyöriin ja arvellen mielessään, että viinitilkka ja kaakkupalanen jollakin tavoin sopisivat yhteen krinoliinien ja hartiahuivien aikakauden kanssa.
»Ei, ei!» huudahti nainen kiihkeästi. »En koskaan vie sitä huulilleni.
Olen — olen Toivon Liitossa.»
Asianajaja hätkähti ja tähysteli häntä jälleen lasiensa läpi naurahtaen hyväntahtoisesti. »Niin ovat useimmat naimattomat naiset», sanoi hän. »Olen iloinen voidessani onnitella teitä toivojenne toteutumisesta.»
»Se jää nähtäväksi», sanoi vieras. »Herra tietää, mitä siitä lopultakin koituu. Tyynimminkin harkittu naiminen on aina kuin arvanlyöntiä, oli tädilläni Grizel Whinhillillä tapana sanoa; enkä voi väittää, että minun naimiseni olisi tyynesti harkittu, sillä mies ihastui kiihkeästi ihan ensi iltana, kun hän minut näki, lankesi päistikkaa jalkaini juureen, eikä häntä saanut siitä lähtemään sanomalla 'ei' tai 'ehkä'. Me olemme heikko, hento sukupuoli, herra Dyce, ja miehet ovat niin kiivaita!»
Hän silmäili asianajajaa himmennettyjen lasiensa läpi, ja hänen veikistelevä hymynsä paljasti tumman aukon kahden puuttuvan etuhampaan kohdalla. Dan Dyce nyökäytti myötätuntoisesti, ja vieras oli kohta taas puheen vauhdissa. »Ja antaakseni tietää asiat juurta jaksain, herra Dyce, on minulla Perthin lähellä maapalanen, kaikki mitä on jäljellä uljaasta kartanosta, jonka esi-isäni tuhlasivat Darienissa. Joten tahtoisin nyt tietää, voisinko mitenkään estää nykyistä sulhastani pelaamasta tai juomasta sitä hukkaan, sittenkuin olemme menneet naimisiin? Tulisin kovin murheelliseksi senkaltaisesta onnettomuudesta, sillä sukuni on aina ollut parooneja.»
»Kerta parooni aina parooni», sanoi asianajaja, alkaen hänkin käyttää omaa leveää skotlantilaista puheenparttaan.
»Niin kyllä, herra Dyce, se kuuluu varsin kauniilta; mutta parooni tai paronessa, jos sellaista on, ei ole paljonkaan arvoinen, jollei hänellä ole maatilkkua tuon tittelin seurana. Ja John Cleghorn — se on sulhaseni nimi — on ollut oikea siivilä aikoinaan tiedoista päättäen, ja pelkään miesten suhteen olevan niin, että kun vanhenee, niin pahenee.»
»Toivoakseni tässä tapauksessa on niin, että kun vanhenee, niin viisastuu, neiti…» sanoi, asianajaja, pysähtyen kysymysmerkkiin, jonka toinen jätti huomioonottamatta.
»En antaudu mihinkään vaaraan, jos vain tiedän sen välttää», sanoi nainen painokkaasti; »enkä myöskään luota edinburghilaisiin asianajajiin; ne ovat kaikki tervatut samalla tikulla, tai muuten erehdyn pahasti. Mutta olen käymässä serkkuni luona tuolla Maryfieldissä, ja siellä sanottiin, ettei koko kreivikunnassa ole sen luotettavampaa miestä kuin te, ja siksi poikkesin tänne vartavasten neuvoa hakemaan. Oh, noita kamalia kyytivaunuja! Maailma on tullut hulluksi, herra Dyce, tuon kiireensä ja touhunsa kanssa, eikä Skotlanti ole koskaan enää ollut entisensä sitten… Mutta kas, olen poikennut pois asiastani. Jos Luojan tahto on, että minun on mentävä naimisiin Johnny Cleghornin kanssa, niin miten Kaims'in käy? Tuleeko hän sen omistajaksi?»
»Ei toki», sanoi asianajaja vakavuudella, joka oli varsin tunnustusta ansaitseva hänen sisäisiin tunteisiinsa nähden. »Jo ennenkuin laki naitujen naisten omaisuussuhteista oli olemassa, antoi jus mariti, kuten sitä kutsumme, miehelle oikeuden ainoastaan vaimonsa irtaimeen omaisuuteen. Ei ole olemassa mitään communio bonorumia — omaisuuden yhteisyyttä — aviopuolisoiden välillä Skotlannissa.»
»Ja eikö hän voi myydä minulta Kaims'ia?»
»Ei; se kuuluu teille ja teidän määräämällenne ad perpetuam remanentiam, ollen sukuperintö.»
»Toivoisin, että puhuisitte rehellisellä englanninkielellä kuten minäkin, herra Dyce», sanoi nainen terävästi. »Olen unohtanut kaiken latinani, ja sen kuuleminenkin panee pääni pökerryksiin. Epäilen, että asianajajat käyttävätkin sitä saadakseen pyörälle avuttomat ihmisrukat.»
»Ei se varsin sitä ole», sanoi Dan Dyce nauraen. »Se on ainoa tilaisuus vanhojen tietojemme tuulettamiseksi, ja sitä pidetään vaikuttavana. Ad perpetuam remanentiam merkitsee vain 'pysyvästi jääden'.»
»Arvelin, että Johnilla olisi ehkä oikeus hallita Kaims'ia myötäjäisinäni.»
»Jospa olisikin», sanoi Dan Dyce, »niin myötäjäiset eivät Skotlannin kunniallisen lain mukaan ole koskaan olleet miehen suostumuksesta maksettu hinta; hänellä on niihin vain nautinto-oikeus. Hänellä ei ole oikeutta niiden myymiseen tai hukkaamiseen, ja hänen on palautettava ne koskemattomina, jos avioliitto onnettomuudeksi jolloinkin purkautuisi.»
»Purkautuisi!» huusi nainen. »Johan nyt jotakin! Onpas teillä kamala hoppu, kun ei sormuskaan ole vielä ostettuna. Entä jos kuolisin ensiksi?»
»Siinä tapauksessa otaksun, että tahtoisitte määrätä miehenne perijäksi.»
»Johnny Cleghorninko! Älkääs nyt! Onhan sitä maailmassa sellaistakin kuin — kuin — kuin lapset, herra Dyce», ja nainen hymyili kainostellen, samalla kuin asianajaja nousi kiireesti haparoimaan joitakin kirjoja peittääkseen hämmennystään noin hurjan otaksuman johdosta. Hän pääsi pälkäästä sen kautta, että Bell ja Ailie astuivat huoneeseen. Tulijat jäivät hämmästyneinä seisomaan nähdessään omituisen ja odottamattoman vieraan.
»Sisareni», esitteli asianajaja kiireesti. »Neiti — neiti —. En tullut kuulleeksi nimeä.»
»Neiti Macintosh», sanoi vieras hermostuneesti, ja Bell huudahti paikalla: »Siitä olinkin ihan varma! Lennox on usein puhunut teistä, ja olen kovin iloinen tavatessani teidät. En tiennyt teidän olevan näillä seuduin.»
Ailie oli ihastunut tuohon hauskannäköiseen ilmiöön. Hän kykeni tuskin kääntämään silmiään laajasta, monireunuksisesta poplinihameesta, rintaröyhelöstä, valtavista korvarenkaista, suuresta kamee-soljesta, pitkistä pitsisistä puolihansikkaista, hartiahuivista, sirosta myssystä ja raikkaista vanhoista kasvoista, joita ei pilannut muu kuin silmälasit ja puuttuvain hampaitten kohdalla näkyvä aukko.
»Olen juuri kysynyt neuvoa herra Dyceltä lähestyvän naimisiinmenoni johdosta», sanoi Macintosh. Ja kuullessaan tämän tiedonannon sellaisen muinaisesineen suusta venähti Bellin naama niin hämmästyneen näköiseksi, että Dan ja Ailie olivat vähällä unohtaa hyvän käytöksen vaatimukset.
»Oh, jos teillä on virka-asioita, niin —» sanoi Bell ja nousi poistaakseen; mutta Macintosh laski kätensä hänen hihalleen pysähdyttäen hänet.
»Ei tarvitse poistua, neiti Dyce», sanoi hän. »Kaikki on selvänä. Näkyy olevan niin, ettei Johnny Cleghorn voi kutsua tilkkuakaan Kaims'ista omakseen mentyään naimisiin minun kanssani, ja siitä minä vain tulinkin selkoa saamaan. Oi, se on niin vaapperaa sen naimisiinmenon kanssa, neiti Dyce; useimmat ihmiset menevät siihen suin päin, mutta minulle tämä on niin pulmallinen paikka, eikä minulla ole äitiä ohjaamassa.»
»Varjelkoon!» sanoi Bell-neiti, menettäen aivan malttinsa tuollaisista tyttömäisistä arveluista. »Olette varmasti tarpeeksi vanha tietääksenne oman mielenne. Toivon, että sulhanen on kelpo mies.»
»Ei hän ole hulluimpiakaan — miehenpuoleksi», sanoi Macintosh alistuvasti. »Hän on lihava kuin tynnyri, ja romuyskä häntä vaivaa, eikä hän ole vähääkään pulska eikä hänellä ole omaisuutta pennin pyörylää, ja maine — herra paratkoon! — ei ole juuri mainittava. Mutta mies kuin mies, neiti Dyce, ja aika rientää!»
Kuullessaan sellaisen luettelon aiotun puolison vajavaisuuksista menettivät Dycet kaiken soveliaisuuden tunteen ja purskahtivat nauruun, johon vieraskin yhtyi, hytkyen nojatuolissaan. Bell hoksasi heistä ensimmäisenä syyllisin tuntein, että tämä oli varsin paha Danielin toimelle. Hän kohensi naamansa vakavaksi ja aikoi ryhtyä anteeksipyyntöihin, kun Tellu syöksähti sisään avoimesta ovesta ja heittäytyen Macintoshin jalkoihin liehutti iloissaan häntäänsä. Mutta eipä se tyytynyt siihenkään, vaan vieraan vastusteluista huolimatta sen täytyi päästä hänen syliinsä, ja silloin vasta Bell ja Ailie huomasivat tutun soinnun vieraan naurussa.
Dan nousi ja taputti häntä selkään. »Hyvin tehty, Nuppu!» sanoi hän. »Sinä sait narratuksi meidät kaikki; mutta Tellua ei petetäkään vanhan eukon vaatteilla», ja hän kiskoi hellävaroin silmälasit häijyn veljentyttärensä nauravalta naamalta.
»Oh, sinä veitikka!» huusi Ailie-täti.
»Sinä kelvoton!» huusi Bell-täti. »Olisihan minun pitänyt tietää sinun metkusi. Mistä ihmeestä olet saanut nuo vaatteet?»
Nuppu purjehti lattian poikki kuin kutterialus ja kietoi kätensä tädin kaulaan. »Etkö tuntenut minua?» kysyi hän.
»Kuinka saatoin tuntea sinua tuollaiseksi puettuna? Ja hampaasikin — sinä veijari! ne ovat mustatut; ja kaulasi — sinä lurjus! se on maalattu; ja — oi, tyttö, tyttö! Pois, pois! aivanhan sinua mörkökin pelkää!»
»Etkö sinäkään tuntenut minua, Ailie-täti?» kysyi Nuppu.
»En vähääkään», vastasi Ailie sulkien lystikkään vanhan olennon syliinsä. »Ehkä olisin tuntenut, jollen olisi luullut sinun tulevan vasta huomenna.»
»Huomenna minun olisi vasta pitänyt tullakin; mutta koulussa on puhjennut tuhkuri, ja minä tulin päivää aikaisemmin ja aioin vain tupsahtaa sisään ja yllättää teidät kaikki. Etkö sinä arvannut, Dan-setä?»
»En alussa», sanoi Dan. »Myönnän, että tulin täydellisesti puijatuksi, mutta kun puhuit Toivonliittoon kuulumisesta, silloin näin yhdellä väläyksellä Macintoshin läpi. Toivon, että pidit latinastani, Nuppu.»
XXX LUKU.
»Et suinkaan tullut tuossa hupsussa puvussa koko matkaa Edinburghista asti?» kysyi Bell-täti, kun tekotukka oli poistettu ja Nupun nuoruus muutenkin palautettu.
»En toki!» sanoi Nuppu, säihkyen kepposensa onnistumisesta. »Tulin niin hienona nuorena neitinä, että olisitte voineet miltei ylpeillä minusta, mutta kun huomasin, ettei kotona ollut ketään muita kuin Kate, älysin kohta, etten saisi sen parempaa tilaisuutta tutustuttaa teitä Macintoshiin, vaikka odottaisin vuoden. Kerroinhan teille, että leikimme kuva-arvoituksia viime talvena koulussa, ja minä sain Jimin lähettämään minulle joitakin tarpeita, peruukin ja tämän todella hauskan vanhan naisen puvun. Toin ne kaikki kapsäkissäni, aikoen huvittaa teitä niillä joskus, ja Kate auttoi minua pukemaan niitä ylleni, vaikka häntä peloitti kamalasti, kun hän ajatteli kuinka kovasti sinä suuttuisit, Bell-täti. Ja kun olin valmis, sanoi hän, ettei hän varmaankaan voisi olla nauramatta haljetakseen, ja silloin te ymmärtäisitte, että se olin vain minä valepuvussa. Ja Tellu haukkui niin, että se näytti antavan ilmi koko komedian, ja siksi minä lähetin heidät molemmat puutarhaan ja istuin sellaisessa ramppikuumeen väristyksessä, että korvarenkaani olivat lähteä irti. Voitte uskoa, että tunsin oloni sangen surkeaksi istuessani siinä miettien, mitä ihmettä minun oli sanottava; mutta vähitellen pääsin niin täydelleen Macintoshiksi, että miltei tunsin itsessäni reumatismin, ja sitten tiesin kyllä aina keksiväni jotakin, jolla saisin roolin sujumaan. En odottanut Dan-sedän tulevan ensimmäisenä sisään, muuten en olisi ollut niin varma asiastani, hän kun on niin teräväkatseinen ja epäluuloinen — se kai tulee siitä että hän on lakimies, ne ovat kaikki tervatut samalla tikulla, kuten neiti Macintosh sanoo. Ja kun hän puhui tuota juhlallista latinaansa ja oli sen näköinen kuin aikoisi kirjoittaa neuvonannostaan laskun, joka veisi minut vararikkoon, silloin nauroin sydämessäni niin että kipeää teki. Enkös olekin kaikkein häijyin tyttö mitä on, Dan-setä?»
»Vähän vähemmän murretta ja jonkunverran uskottavampi juttu olisi tehnyt esityksen täydelliseksi», sanoi setä. »Mistä sinä sait ne molemmat? Ei suinkaan neiti Macintosh ole ollut ainoana mallina?»
»No niin, ei hän kyllä ole niin skotlantilainen kuin minä esitin, paitsi ollessaan hyvin tunteellisella päällä, mutta minusta tuntui että hänen täytyi olla niin skotlantilainen kuin vuori ja virta sopiakseen noihin vaatteisiin. Eikä hän ole koskaan puhunut omasta naimisiinmenostaan, mutta hän puuhaa parhaillaan naimiskauppaa eräälle serkulleen ja kertoo meille kaikki juurtajaksain. Olin osaksi häntä, mutt'en niin paljon että se olisi ollut epäystävällistä tai halpamaista, ja osaksi hänen serkkuaan, ja lisäksi pikkuisen Waverley-romaaneja — sanalla sanoen, puhdasta mosaiikkia, kuten meidän koiramme. Neiti Macintoshissa ei tavallisessa olossa ole kylliksi erikoisuutta kunnolliseen etualan monoloogiin, mutta hänessä on vihjauksia enemmän kuin — kuin sanakirjassa, ja kerran alkuun päästyäni tunsin voivani näytellä puolta tusinaa erilaisia Macintosheja, niin että luulisitte häntä olevan kokonaisen kuhisevan lauman. On, nähkääs, jakobiini-Macintosh, ja 'inhoittava engelsmanni'-Macintosh, ja keimailija-Macintosh, joka näpsäyttää herra Laurentia viuhkalla, ja povari-Macintosh, joka ennustaa kädestä ja teelehdistä, ja tanssin ja käytöstaidon Macintosh, joka tuntee kaikki Skotlannin hienoimmat suvut.»
Nuppu laski juhlallisesti kaikki eri Macintoshit sormenpäillään.
»Meidän pitää saada nähdä ne kaikki, kun tulet kotiin ensi talvena», sanoi Ailie-täti. »Minusta se on hauskempaa kuin ooppera.»
»En voi kieltää, ettei se olisi huvittavaa», sanoi Bell-täti. »Mutta se muistuttaa sentään niin kauheasti teatteria ja on tuskin sopivaa kunnon kodille. Tyttö, tyttö, pois heti paikalla muuttamaan vaatteesi!»
Jos palkinnot ja italialaiset laulut olisivat todella olleet todistuksia siitä, että Nuppu oli saanut kiilloituksen tarttumaan, olisi hän tuottanut pettymyksen Dan-sedälle, mutta tämä hänen taitonsa riitti antamaan täyden korvauksen, niin paljon huvia se tuotti. Luonteet herättivät ja pitivät vireillä Nupun mielenkiintoa; hänellä oli salamannopea katse huomaamaan puheen ja liikehtimisen omituisuuksia. Suurin osa ihmisen filosofiaa sisältyy johonkin mielilauseeseen, miehen yksilöllisyys ilmenee siinä tavassa, jolla hän kantaa hattuaan kävellessään pitkin kirkonlaivaa sunnuntaisin. Joka kerta palatessaan kotiin Edinburghista Nuppu kokosi puheenparsia niinkuin muut kokoavat postimerkkejä, ja hän tiesi jokaisen kaupungin miehen hatunkantotavan. Erikoisuutta vailla olevat ihmiset, joiden luonnollista olemusta varuillaanolo ja pelko kahlitsivat, olivat ainoat, joiden seura häntä kyllästytti; kaikkia muita hän tutki ihastuksella, tallettaen jokaisesta jonkun kuvaavan piirteen muistiinsa. Jos hän olisi jäljitellyt heitä tekemällä heidät naurettaviksi, olisi hän synnyttänyt omaisissaan paheksumista, mutta ollen vailla kaikkea mahtailevaa ylemmyyden tunnetta esitti hän luonnehtimansa henkilöt ilman alentavia piirteitä — lisäten kokoelmansa muotokuviin — kuten Raeburn tauluihinsa — jonkun somistavan lainakiharan ja vaimentaen vaaleammiksi tummanpuhuvat nenät.
Mutta hänen suosituin esityksensä oli Macintosh jossakin niistä lukemattomista vivahteista, jotka lopulta olivat kaikki hänen omaa keksintöään ja varsin kaukana alkuperäisestä esikuvastaan. Joka kerta hänen kotiin tultuaan tuli tuo tanssinopettajatar, jota he eivät koskaan olleet todellisuudessa nähneet, yhä tutummaksi henkilöksi Dycen väelle. »Toden totta», huudahti Bell, »minä alan aina ajatella sinua vain hassuna vanhana ihmisenä.» »Kuinkas reumatismin laita on!» oli Danin tapana kysyä. »Niinhän Macintosh sanoi», huomautti Ailie tämän tästäkin, ja vieläpä Katekin kertasi tanssinopettajattaren sanoja niin tosissaan, että koko kaupunki lopulta tutustui hänen nimeensä ja persoonallisuuteensa lainkaan epäilemättä, että ne usein olivat vain nuoren Lennox-neidin näyttelemiä osia.
Nuppu vei eräänä iltana tämän leikin uskalletun pitkälle, mennen neiti Macintoshina Ailien kanssa tanssiaisiin, yllään isoäiti Buntainin hame ja peleriini, jotka olivat tehneet suurenmoisia valloituksia kahdeksankymmentä vuotta aikaisemmin.
Tanssiaisemme ravintolassa eivät ole suurkaupungin huvien kaltaisia; petronella, la tempétte ja reel ovat yhä säilyttäneet niissä kunnioitetun sijan; meidän mielestämme elämänilo ei ole tarkoitettu kokonaan nuorille ja hulluille, ja siksi käyvät niissä vanhemmatkin ihmiset. Me maistelemme punaviiniä ja teetä alkoovissa eli »sivukossa» ja pakinoimme yhdessä, jos tanssivuotemme ovat ohi, tai istumme lippujen ja kanervaköynnöksien alla hyräillen vanhoja hauskoja lauluja ja silmäillen hyväksyvästi sieviä tyttäriämme. Vanha tapa suo pormestarille ja hänen rouvalleen kunniapaikan alkoovissa soittokunnan takana; siellä on kuin pienoinen hovi, missä kunnallishenki suorittaa alamaisuudenosoituksensa, missä medaljongit ovat suuret ja tukevat, hiuksiset kellonperät kelluvat uljaina ja suut pyrkivät hellyttävän puoliyön hetken lähestyessä sievästi sammaltamaan.
Alkoovia kohti Ailie — Danin varovaisesti kuljeskellessa toisaalle — ohjasi rohkeasti Macintoshin, jonka pallomaisena hyllyvä silkkibrokaadi saattoi mahtavimmatkin muut naiset varjoon. Hän liukui lattian poikki ikäänkuin hameensa vanteitten eikä solkikenkiensä kannattamana, niinkuin ilmassa keijuen.
»Turkanen! onpas siinä ilmiö!» sanoi tohtori Brash, suoristaen liivejään. »Mistähän Dycet tuon ovat saaneet?»
»Arkki on laskenut maalle», sanoi pormestarinna. »Mikä omituinen olento!»
Ailie toimitti vakavana tarpeelliset esittelyt, ja pian oli arvoisa neiti Macintosh Kaims'ista seurueen merkkihenkilönä. Hän keimaili mitä vallattomimmin vanhempien kavaljeerien kanssa, jaellen heille veikeitä hymyjä ja viuhkan näpsäyksiä ja houkutellen esiin harvinaisia kohteliaisuuksia, jotka saivat heidän vaimonsa nauramaan valtoinaan. He joivat viiniä hänen kanssaan vanhaan tyyliin; hän vastasi jokaiseen maljaan vesilasilla.
»Ja nyt esitän minä juotavaksi maljan», sanoi hän, kun hänen vuoronsa tuli — »Skotlannin oikeuksille!» Ja hän kohotti lasinsa draamallisella eleellä.
»Turkanen! onpas sillä eukolla käsivarsi», kuiskasi tohtori Brash Colin Clelandille, nähdessään helakan, täyteläisen hipiän paljastuvan lyhyiden hihojen ja puolihansikkaiden suun välistä.
Malja juotiin — Ailie lasin tyhjentämiseen oli hyvä kylläkin, vaikka näinä porvarillisina aikoina hiukan hämärä.
»Mitkä ne ovat?» kysyi pormestari.
»Mitkä niin?» kysyi Macintosh.
»Skotlannin oikeudet.»
»Sen jätän ystäväni herra Dycen selitettäväksi», sanoi Macintosh vikkelästi — asianajajakin näet oli nyt liittynyt seuraan. »Se voi kylläkin maksaa teille 6 shillinkiä 8 pennyä, mutta silläpä hän pystyykin sanomaan sen teille latinaksi. Mutta — mutta toivoakseni me olemme kaikki ystäviä täällä?» huudahti hän, katsahtaen hätäisesti ympäri seuruetta. »Toivoakseni ei täällä ole yhtään noita inhoittavia engelsmanneja meidän joukossamme. En voi sietää heitä! Skotlanti on ollut surkeasti alasmenossa siitä saakka kuin se antautui heidän pariinsa.» Jonkun aikaa hän sitten piti aiheiltaan jokseenkin yli-ikäistä isänmaallista esitelmää, mikä sai hänen kuulijakuntansa hymyilemään, sillä toden sanoakseni emme me tässä pikkukaupungissa näe mitään erotusta skotlantilaisen ja englantilaisen välillä; meidän katsannossamme on olemassa vain se onnellinen ihmiskunnan osa, joka on syntynyt, kasvanut ja asuu Will Oliverin kellon kuuluvilla, ynnä ne poloiset, joiden on elettävä muualla, ja ne ovat kaikki yhtä kovaonnisia, olkoot sitten englantilaisia, irlantilaisia tai skotlantilaisia.
»Mutta tässä minä estän herroja tanssimasta», sanoi Macintosh äkkiä keskeyttäen oman puheensa, ja hänen seurueensa valtasi hämmennys, sillä katrilliryhmiä muodostettiin parhaillaan, ja hänen vihjaustaan oli mahdoton käsittää väärin. Hän katseli heitä jokaista vuoroonsa, ikäänkuin nauttien heidän hämmingistään.
»Minä — tuota — en ole tanssinut vuosikausiin», sanoi pormestari, mikä olikin totta. Ja Colin Cleland päästi syvän huokauksen pyylevästä ruhostaan ja piiloittaen jalkansa väitti katrillin käyvän yli hänen kykyjensä. Nuoremmat miehet muistivat äkkiä muita sitoumuksia ja hävisivät. »Tahdotteko suoda minulle kunnian?» sanoi tohtori Brash. Kelpo mies! Sankarin jalo sydän asui hänen ryppyisen liivinsä alla.
»Oi!» sanoi Macintosh nousten ja tarttuen hänen käsipuoleensa; »ettehän vain pyöritä minua jaloiltani, kun minä olen tämmöinen hento ja heiverä olento.»
»Sehän olisi vain maksamista samalla mitalla», sanoi tohtori kumartaen. »Neiti Macintosh on pyöräytellyt meitä kaikkia jaloiltamme siitä saakka kun astui huoneeseen.»
Macintosh nauroi hänelle himmennettyjen lasiensa takaa, näpsäytti häntä kevyesti viuhkallaan ja liukui vuoron alkuliikkeisiin. Sanaa on paljon väärinkäytetty, mutta kuitenkaan en voi sanoa muuta kuin että hän tanssi taivaallisesti, osoittaen sellaista suloa, jalannousun keveyttä ja vartalon sulavuutta, että ihmiset tuijottivat häneen ihaillen ja epäuskoisina; hänen ryhtinsä oli, takaapäin nähtynä, antamaisillaan hänet ilmi, ja mahdollisesti olisi hänen kumppaninsa piankin keksinyt, ketä hän tanssitti, vaikkei hän olisi tehnytkään tälle tunnustusta.
»Kautta kunniani!» sanoi tohtori kahden vuoron väliajalla — »kautta kunniani, te tanssitte suurenmoisesti, neiti Macintosh! Minun täytyy pyytää anteeksi, että olette saanut niin kankean, vanhan tanssikumppanin.»
»Tottahan toki osaan tanssia», sanoi Macintosh. »Tiedätte kai, että olen tanssin opettajatar?» Sitten hän kuiskasi hänelle kiireesti luonnollisella äänellään: »Tunnen itseni aivan julkeaksi, tohtori Brash, kun tanssin tässä teidän kanssanne, vaikka en ole vielä mukana seuraelämässä, ja minusta on aivan halpamaista pettää teitä, joka tahdoitte tanssia vanhan eukkorähjän kanssa pelkästä säälistä häntä kohtaan, enkä minä voi tehdä sitä minuuttiakaan kauemmin. Ettekö todellakaan tunne minua?»
»Herra hallitkoon!» huudahti tohtori hiljaa, hämmästyneenä.
»Lennox-neiti!»
»Ainoastaan teille», kuiskasi Lennox. »Olkaa hyvä älkääkä sanoko kenellekään muulle.»
»Ei verrattomampaa», sanoi tohtori. »Minä taidan tehdä itseni naurettavaksi tanssiessani tässä — hm! — vanhan kummituksen kanssa, mutta totta vie minulla on nyt yliote toisista, ja te ette saa uskotella, sittenkuin juttu tulee ilmi, etten minä tuntenut teitä alun alkaen. Minulla on kana kynittävänä tämän johdosta Ailie-neidin kanssa — sen veijarin! Mutta, nuori neitini, tehän olette näyttelijä!»
»En vielä, mutta aikomukseni on tulla näyttelijäksi», sanoi Nuppu, yhtyen taas tanssiin parinsa kanssa.
»Hm!» sanoi tohtori, »siihen näyttää teillä olevan luonnonlahjat; mutta yhteen aikaan päättelin mielessäni, että teistä tulisi runoilija.»
»Olen sivuuttanut runoilun», sanoi Nuppu. »Huomasin runoilevani kovin yksitoikkoisesti ja aina samaan nuottiin. Ei, näyttämö on minun alani, tohtori Brash; luulen, että Jumala on sen niin määrännyt.»
»Joskus Hänkin on — tuota noin — harkitsematon», sanoi tohtori. »Mutta entäs Bell-täti?»
»Siinä ei ole mitään muttaa, vaikka myönnänkin, että minua surettaa ajatella Bell-tätiä. Hänen mielestään näytteleminen on melkein yhtä pahaa kuin valehteleminen, ja hän sanoo teatteria sielunvihollisen asuinsijaksi. Jollei hän olisi ollut poissa kotoa tänä iltana, en olisi uskaltanut tulla tänne. Toivoisin — toivoisin miltei, etten rakastaisi häntä niin paljon, sillä tunnen, että minun on tuotettava hänelle aika suurta mielipahaa.»
»Se on totta», sanoi tohtori Brash. »Ja minun tanssinikin te olette turmellut, sillä minä kunnioitan suuresti tuota hurskasta pikku naista.»
Palattuaan alkooviin tapasi Macintosh ympärillään entistä suuremman joukon, vaikka hänen näennäisestä iäkkyydestään johtuikin, että herrat olivat halukkaampia laskemaan leikkiä kuin tanssimaan hänen kanssaan. Kapteeni Tärkeys, joka tarvitsi varakkaan vaimon, siinä tapauksessa että ja sittenkuin hänen äitinsä otettaisiin häneltä pois, ei koskaan jättänyt tilaisuutta käyttämättä nähdäkseen, kuinka mahtipontinen käytös ja kunniamitalit vaikuttivat outoihin naisiin. Hänen huomaavaisuutensa oli silmäänpistävä ja aiheutti niin suurta hauskuutta seurueelle, että Macintosh, säälistä häntä kohtaan ja peläten omasta puolestaan, tarjoutui ennustamaan. Naiset toivat hänelle tyhjennetyt teekuppinsa; miehet ojensivat juhlallisesti kämmenensä hänelle; hän povasi kaikille heidän menneisyytensä ja tulevaisuutensa harjaantuneella taidolla, mikä hämmästytti hänen setäänsä ja tätiänsä, jotka, jonkun epämiellyttävän käänteen pelosta, olivat aluksi pysytelleet syrjässä hänen lähettyviltään, mutta olivat nyt kaikkein huvitetuimpia kuulijoita.
Neiti Minton teekupin lehtiä katsellessaan Macintosh rypisti otsaansa himmennettyjen silmälasiensa takana. »Tässä on paljon rahaa», sanoi hän, »ja komea talo, ja iso puutarha, jossa on mehiläisiä ja kauniita puita, ja pieni poikanen turmelemassa käytäviä — voitte olla varma hyvästä varallisuudesta, neiti Minto.»
Neiti Minto, lämpimästi tietoisena selkänsä takana seisovasta asianajajasta, olisi toivonut itselleen vähemmän arkipäiväistä onnea.
»Katsokaahan vielä: eikö näy miestä, joka pitäisi poikaset loitolla?» vihjaisi pormestari, se tuhma mies!
»Näkyypä tosiaankin!» huudahti Macintosh, ottaen vihjauksen onkeensa.
»Katsokaa, tuossa se on! Tuon puun alla, ihan sykkyrässä rakkaudesta.»
»En voi erottaa hänen päätänsä», sanoi pormestarinna.
»Eihän kaikilla miehillä sitä olekaan», tokaisi povarieukko. »Mutta mikä estää teitä kuvittelemasta sitä, kuten minäkin?»
»Oh, jos se kuvittelusta riippuu», sanoi pormestarinna, »voin kuulla hänen ihan kiroavan. Entä mitä on minun kupissani?»
»Näen tässä ikäänkuin saaren», sanoi Macintosh, »kaukana merellä, ja laivan purjehtimassa sieltä tännepäin, liput mastonnokissa ja mies kannella.»
»Toivottavasti hän siis vei hyvin», sanoi pormestarinna. »Se on näet meidän Jamesimme, joka on tulossa Barbadokselta! saimme kirjeen juuri viime viikolla. Toden totta, tehän olette oikea velho!» Hän ei muistanut, että hänen rakkaan Jamesinsa tulo oli ollut yleisenä puheenaiheena kaupungissa jo kymmenen päivää.
Pyylevä, hyvänlaatuinen Colin Cleland oli vapautunut arkuudestaan ja tarjosi kättään seuraavana. Hänen kämmenensä lepäsi karkeana ja leveänä kuin kampela Macintoshin kädessä, jonka raikas ja nuorekas kauneus olisi herättänyt epäilyksiä katselijassa, joka ei olisi ollut niin kokonaan yleisen harhaluulon vallassa.
»Ah, herra», sanoi povari, »te olette saanut kestää monta juttua!» »Monen monta», sanoi hyvänlaatuinen Colin. »Olen ollut muinoin asianajajana, syntieni rangaistukseksi.»
»En tarkoita sellaisia juttuja», sanoi Macintosh. »Tässä näkyy hiukan vanhoja vaikeuksia.»
»Ehkä olette oikeassa», myönsi Colin. »Minulla on niitä koko joukko muistiinkirjoitettuina vanhoissa diarioissa, mutta, Jumalan kiitos, minä en muista niitä, jollen katso kirjasta. Niitä ei ollut likikään niin monta kuin helppoja, jotka luistivat kuin hyllyltä pudottaen.»
»Eikö herra Clelandille ole vaimoa?» kysyi pormestari — tuhraa, tuhma mies!
»Minusta näyttää, että on kerran ollut tyttö, ja se tyttö olikin se oikea», sanoi Macintosh.
»Niin, mutta minä olin väärä mies», virkkoi Colin Cleland vetäen kätensä pois, eikä kukaan nauranut, sillä kaikki paitsi Macintosh tunsivat tuon tarinan ja katsoivat sen jonkinlaiseksi puolustukseksi hänen epäsäännölliselle elämälleen.
»Minussakin on vähän ennustajan vikaa», sanoi tohtori Brash, huomatessaan povarin mielipahan tuosta hairahduksesta, johon hän vain arvaamalla tiesi tehneensä itsensä syypääksi. »Tahtoisin lukea teidän elämänvaiheenne, neiti Macintosh, jos sallitte.»
Kaikki vaativat, että Macintoshin oli alistuttava tohtorin harvinaisen taidon esineeksi, ja tarttuen hänen käteensä veti tohtori pois hansikkaan ja oli tutkivinaan viivoja.
»Matka — hm — vakava sairaus — hm — elämänne oli nuoruudessanne varsin seikkailurikasta, neiti Macintosh.»
»Oh, en ole vieläkään perin vanha», oikaisi asianomainen. »Viidenkymmenen iässä on vielä paljon mahdollisuuksia. Älkää huoliko menneisyydestäni, tohtori Brash, vaan sanokaa mitä näette tulevaisuudestani.»
Tohtori katsahti ylös ja näki hänen tätinsä ja setänsä kuuntelevan. huvitettuina ja toistaiseksi tietämättöminä siitä, että hän tunsi salaisuuden; sitten hän tähysteli jälleen Macintoshin kämmentä.
»Tulevaisuus — hm, antakaas kun katson! Pitkä elämänviiva; sydänvika terve — hm — paras osa elämäänne on vielä edessänne, vaikka en voi sanoa, tuleeko siitä sen onnellisin osa. Kukaties — hm — taitoni hiukan pettää tässä. Teillä on luja tahto, neiti — neiti Macintosh, ja epäilen, että te pidätte tässä maailmassa aina oman päänne. Ja — hm — harvinainen kohtalo on varmaankin edessänne — minä näen maineen viivan — hm — te voitatte kuuluisuutta moninaisissa muodoissa; Herra nähköön, neiti, teistä tulee — teistä tulee näyttelijä!»
Seurue nauroi kuullessaan sellaista ennustettavan niin antiikkiselle olennolle, ja tohtorin mielettömyys teki lopun povaamisesta, mutta hän oli saavuttanut tarkoituksensa. Hän oli lausunut sanoiksi Ailien toistaiseksi puolittaisen toivon ja hänen veljensä Danin huolen. He saivat ennen lähtöään tietää, ettei hän ollut puhunut ilman vihiä, mutta sittenkin oli heidän mielialansa hiukan surunvoittoinen heidän palatessaan puoliyön tienoissa kotiin naamioidun holhokkinsa kanssa.
XXXI LUKU.
Onneksi tuli Katen naimisiinmeno kääntämään heidän ajatuksensa joksikin aikaa pois Nupun tulevaisuudesta. Oli löydetty tuo asiaankuuluva talo, joka oli tarpeeksi hyvä kapteenimiehelle eikä kuitenkaan liian kallisvuokrainen — ja se oli onnenpotkaus paikkakunnalla, missä asuntoja on harvoin vapaana ja missä jokaisella yli kahdeksankymmenen olevalla vuokralaisella on epämieluisa tietoisuus siitä, että puoli tusinaa kihlattua paria on jo päättänyt erivärisen maalin hänen ikkunoihinsa, tultuaan keskenään siihen surumieliseen, vaikka samalla miellyttäväänkin vakaumukseen, ettei hänen aikansa asiain luonnollisen menon mukaan voi enää olla pitkä.
Kapteeni — tuo entinen harhaileva vaeltajasielu, jonka rakkaus Colonsayn tyttöön oli kesyttänyt — keksi niin hellittämättä esteitä kaikille purjehdusretkille, jotka olisivat vieneet »Aallottaren» kauemmaksi kuin yön tai parin ajaksi pois ankkuripaikaltaan, että lady Anne ja hänen miehensä, tuntien sydämen oikut, suosittelivat viipymätöntä naimisiinmenoa. Ja Bell oli sen johdosta kovassa puuhassa, kääntäen nurin koko maakunnan etsiessään Katen seuraajaa keittiöön, mutta toivottomalta näytti sellaisen löytäminen, joka osaisi keittää hyvää kaalisoppaa, olisi hauskan näköinen ja samalla säännöllinen ripilläkävijä. »Voisin kyllä saada hyviä keittäjiä, joilta puuttuu jumalanpelkoa, ja jumalisia tyttöjä, jotka tuskin osaavat leipoa kristillistä nisua», sanoi Bell. »On valittava kahdesta pahasta.»
»Valitse siis kahdesta pahasta kolmas», sanoi Dan sisarelleen, joka oli saanut punaa poskiinsa ja vilkkautta olemukseensa tuosta etsinnästä, mikä vanhemmille naimattomille naisille tuo hyvitystä aikaisemmasta pyynnistä. »Tuo ajometsästys näyttää tekevän sinulle hyvää.»
Nupulle oli suuri suru, että vihkiminen toimitettaisiin kotona eikä kirkossa, kuten hänestä olisi ollut sopivinta. Hän tunsi, että vaatimaton juhlatoimitus riistäisi häneltä näytelmän, jossa neiti Amelia Duff soittaisi häämarssia urkuharmoonilla ja katsojajoukko kävelisi pitkin kirkonlaivaa pyhävaatteissaan, hattujen kantotavan kuvastaessa luonteita.
»Hyväinen aika, sehän tulee näyttämään vain tavallisilta teekutsuilta!» väitti hän. »Jos minä menisin naimisiin, Kate, niin tahtoisin sen niin juhlalliseksi ja suurenmoiseksi kuin suinkin. Eihän ihminen mene naimisiin messinkinappisen miehen kanssa joka päivä, ja siinä on niin mainio tilaisuus näyttää tyyliä.»
»Meillä ei vihkiäisiä koskaan pidetä kirkossa», sanoi Kate. »Herrasväki joskus tekee niin, mutta sitä ei pidetä sopivana; se on ikäänkuin paavillista. Ja muuten, mitenkäs kirkossa voitaisiin lystiä saada?»
Jollei Nuppu olisi tiennyt, että hauskuus oli pääasia skotlantilaisissa häissä, olisi hän saanut siitä vihjeitä Katen valmistuksista. Värveet ja hermoheikkous saivat valtoihinsa morsiamen: hän oli varma, ettei hän selviytyisi hengissä vihkimisestä, tai sitten hän varmaankin tekisi jotakin tyhmää, mikä saisi kaikki ihmiset nauramaan hänelle ja harmittaisi kauheasti kapteenia. Hääleninkikin, josta hän oli edeltäpäin unissaankin iloinnut, syvensi vain hänen masennustaan, kun se tuotiin ompelijalta — hän itki ikäviä tahroja etukaistaan, ja oranssinkukat, joilla he harjoittelivat, olisivat voineet yhtä hyvin olla murheseppele. Nuppu tahtoi häntä koettamaan leninkiä ylleen, mutta morsian kauhistui niin onnetonta ehdotusta. Niinpä Nuppu koetteli sitä itselleen, varsin ihastuttavin tuloksin, kun ei kiinnittänyt huomiota takana oleviin laskoksiin. He harjoittelivat vihkimistoimitusta edellisenä iltana, Katen Colonsaysta tulleen sisaren (jonka tuli olla hänen morsiusneitonaan) esittäessä pitkän, messinkinappisen sulhasen osaa.
»Voi, Kate!» huudahti Nuppu surkutellen. »Sinähän seisot kuin soodavesipullo, jonka korkki on hukkunut. Hyvä ihminen sentään! reipastuta toki vähän itseäsi. Jos se tuntuukin sinusta vaikealta, niin muista, ettei se ole juuri leikintekoa Charlesillekaan. Etkö tiedä, että yleisön silmät ovat sinuun tähdätyt?»
»Sepä siinä juuri onkin pahinta», sanoi Kate-parka. »En pelkäisi hituakaan muuten, minähän olen niin rohkea. Mitäs minun on tehtävä käsilläni?»
»Pitelet niitä vain. Armias! Älä riiputa niitä noin; omasihan ne ovat; ei Charlesilla ole niihin vielä mitään sanomista. Ja nyt kyyneleet — missä on nenäliinasi? Tuo on monta kyynärää liian iso, eikä siinä ole pitsireunaa, jonka läpi voisi pilkistää, mutta se saa kelvata tällä kertaa. Huomenillalla on kyllä kaikki niinkuin pitääkin. Nyt pappi puhuu, ja sinä katsot mattoon ja ujostelet ja olet hämilläsi ja hermostunut, ja ajattelet millainen käännekohta tämä on sinun syntisessä elämässäsi, ja kuinka et enää ole Kate MacNeill, vaan rouva Charles Maclean, ja Herra tietää tuletko onnelliseksikaan hänen kanssaan —»
Morsian nyyhkytti ja heitti esiliinan päänsä yli tavalliseen tapaansa.
Nuppu joutui epätoivoon.
»No, oletpa sinä typerä!» huudahti hän. »Ethän sinä tarvitse muuta kuin pari sievää kyyneltä norumassa pitkin nenän viertä, sen verran että täytyy räpyttää silmiä, mutta ei niin paljon että huntu kastuu tai leninkiin tulee juovia. Ja nyt sinä holvaat kuin suihkukaivo ja kastelet kasvosi niin märiksi, että sulhanen kylmettyy kuoliaaksi suudellessaan sinua. Herkeä jo, Kate MacNeill, eihän nyt ole kenenkään hautajaiset. Hyväinen aika, eiväthän häät niin kauhean vaaralliset ole; lukemattomat ihmiset ovat niistä selviytyneet — ainakin Amerikassa.»
»En voi sille mitään!» puolusteli itkevä morsian. »En ole milloinkaan osannut olla pahoillani kohtuullisesti, ja kun sinä puhut tuolla tavoin, niin se saa minut ajattelemaan, että on kauhean uhkarohkeaa mennä naimisiin kenenkään kanssa.»
»No niin», sanoi Nuppu, »ei kai sinun sentään tarvitsekaan ajatella niin masentavia asioita. Puristat vain silmäsi kiinni ja puret huultasi, niin ehkäpä se saa heltiämään kyyneleen. Jollei, niin näyttää se siltä kuin taistelisit urheasti liikutusta vastaan. Ja sitten tulee sinulla olla ylpeä ja iloinen hymy kasvoillasi, kun lähdet siitä Charlesin käsivarteen nojaten — tarjotkaa hänelle käsivartenne, Minnie — koetus on nyt kestetty, näet, ja sinulla on kaunis uusi sileä sormus, ja kaikki toiset tytöt kadehtivat sinua, ja Charles Maclean ja sinä olette yksi, kunnes kuolema teidät erottaa. Oi Kate, Kate! älä irvistele; eihän tuo ole hymy, se on — se on rautatie. Katso, näin!» Nuppu otti kasvoilleen hymyn, joka ilmaisi iloa ja nöyryyttä, luottamusta ja immen pelokkuutta, hymyn, joka liikutti ja hurmasi.
»En osaisi hymyillä noin, vaikka henki menisi», sanoi Kate toivottomana. »Toivoisin, että olisit opettanut minulle sen ennen noita Popakateketlien korkeuksia. Luuletko, että Charles on vihainen, jos en osaa tehdä noita kaikkia oikein?»
»Kuka? Charlesko? Hyväinen aika, Charles tulee itse olemaan niin kuollakseen peloissaan, ettei hän huomaisi vaikka vääntelisit hänelle naamaasi tai olisit kokonaan eri tyttö. Hänen korvissaan soi ja humisee, eikä hän tiedä onko hän unessa vai valveillaan — kaikki vihittävät, joita olen nähnyt, ovat olleet sen näköisiä. Ei sinun tarvitse itkeä eikä hymyillä Charlesin vuoksi, vaan huoneen vuoksi, näetkös, katsojain vuoksi.»
»Loruja!» sanoi Kate keventyneenä. »Jos se on vain niiden vuoksi, niin en ole millänikään. Luulin, että se oli ehkä jotakin tosisivistynyttä, jota hän odottaisi minulta. Enhän minä mene naimisiin huoneen kanssa. Sano minulle vain yksi asia, eikä mitään muuta — tarvitseeko minun tehdä jotakin erityistä Charlesini mieliksi?»
»En luule, että vaivaisin sillä päätäni», sanoi Nuppu mietittyään. »On varmaankin parempi, ettet ajattele mitään näytelmällistä. Jos minä olisin sinuna, niin pysyttelisin vain tyynenä kuin ruoho ja rukoilisin Jumalaa antamaan minulle hyvän, tyytyväisen mielen ja jouduttamaan pappia.»
Mutta sittenkin oli Kate vielä täynnä epätäydellisyyden tuntoa, kun hän oli päivällä nähnyt hääkakun näytteillä leipurin ikkunassa — niin loistavan taideteoksen, ettei hän voinut mitenkään uskoa olevansa sellaisen arvoinen. »Miltä minä sinun mielestäsi tulen näyttämään?» kysyi hän. Ja Nuppu vakuutti, että hän tulisi näyttämään verrattoman viehättävältä.
»Oi, kunpa näyttäisinkin», huokasi Kate. »Mutta pelkään, etten tule näyttämään niin viehättävältä kuin luulen näyttäväni.»
»Sitä ei ole tehnyt koskaan kukaan tyttö», sanoi Nuppu, »sillä se on mahdotonta. Mutta kun Charles tulee ja näkee sinut, niin hänen mielestään sinä olet täydellinen.»
»Mutta minä en ole läheskään täydellinen», sanoi Kate. »Minullahan ei ole muuta kuin terveyteni ja liinatavarani ja mieltymykseni häneen, ja minä toivoisin, etten olisi läheskään näin punainen.»
Nuppu kykeni neuvomaan Katelle oikeaa käyttäytymistä morsiamena, mutta hänellä ei ollut kokemusta aviomiesten käsittelystä. Siinä suhteessa Katen täytyi saada joitakin vihjauksia emännältään, joka oli siinä harhaluulossa, että hänen Dan-veljensä oli sukupuolensa perikuva.
»Ne ovat omituisia olentoja», uskoi Bell Katelle. »Niiden kanssa täytyy olla kärsivällisyyttä ja niitä on pidettävä mielillä. Ne juoksevat kintereillä kuin kissa maitokupin perässä, mutta niitä ei pidä pakottaa. Jos minulla olisi mies, en koskaan vastustaisi häntä. Jos hän olisi huonolla tuulella tai oikkuinen, niin sanoisin hänelle, että hän näyttää sairaalta, ja se saisi hänet pelokkaaksi ja nöyräksi. Kun mies luulee olevansa sairas, täytyy hänen luottaa Jumalaan ja naisväkeensä. Siinä meillä on heistä yliote! Ennen kaikkea on oltava sopuisa. Sinä tulet huomaamaan, ettei hän koskaan pane mitään oikealle paikalleen, ja se on surkeata, mutta ei se kuitenkaan ole niin pahaa kuin jos hän särkisi astiat ja löisi kasvosi mustelmille, niinkuin ne tekevät sanomalehdissä. On yksiä asia, johon sisältyy onnellisen kodin salaisuus — elää Jumalan pelossa ja tulojensa rajoissa; sen kun muistaa, niin kaikki käy hyvin.»
»Oi, emäntä, on se peloittava asia tuo naimisiinmeno», sanoi Kate.
»Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut niin paljon ajattelemista.»
Kyllä nuoret miehet olivat kynsillelyötyjä niinä päivinä! Mitä lähemmäksi Katen lopullinen menetys likeni, sitä halutummalta hän tuntui. Mutta tunteet ovat pikkukaupungissa mukautuvia, ja kaikki vanhat kosijat — porttikäytävässä viheltäjät ja keskustelukaramellien ostajat — löysivät lohtunsa häitten hauskuudesta ja tanssivat pois murheensa Dycen keittiön lattiakivillä.
Hienot häät! Kaikki Katen ja hänen emäntänsä keittotaito käytettiin niiden valmistamiseen, ja hienotunteisuus epäuskoisia kohtaan kieltää mainitsemasta paistettujen kanojen lukumäärää. Kaupungin kukot kiekuivat valittavasti ja surunvoittoisesti kuukausia sen jälkeen. Sulhanen olisi voinut astua häätaloon muurin yli tai kävellä sinne katua pitkin sadalla askeleella; mutta sensijaan hän ajoi sinne vaunuissa, lähestyen komeasti ja kiertotietä John Turnerin kulman ympäri ja toivoen että matka olisi ollut kaksikymmentä kertaa pitempi. »Ei silti että pelkäisin», sanoi hän, »tai olisin katumapäällä, vaan — vaan — se tuntuu niin äkilliseltä!» — omituinen arvostelu kosinnasta, joka oli alkanut Colonsayn kirkkomaalla niin monta vuotta takaperin!
Hienot häät! Niiden humu piti kaupunkia valveilla aamuun saakka; avoimista ikkunoista täyttyi yö tanssisävelillä ja lauluilla ja naurulla; pojat huutelivat kadulla, ja keijukaisneiti todella aivan täysikasvuinen neiti, oi-voi! — ilmestyi ikkunaan ja viskeli kuparilantteja heidän joukkoonsa.
Jo kauan ennen hääpitojen loppua meni Nuppu nukkumaan, mutta hän makasi tuntikausia valveilla ullakkokamarissaan, kuunnellen keittiön remua. Hän oli sanonut hyvästi autuaalle parille, jonka avioliitto oli seuraus hänen hupsuista kujeistaan kirjeenkirjoittajana. Hän tunsi tulevansa kaipaamaan Colonsayn tyttöä. Tieto siitä, että tämä maailma on epävarma, muutosten ja erojen tyyssija, saavuttaa meidät jokaisen ennemmin tai myöhemmin synkkäenteisenä ja murhetuntuisena välähdyksenä; ensi kerran Nuppu tunsi menneisyyden palaamattomuuden ja että hänen onnellinen maailmansa tämän katon alla oli ikäänkuin murenemassa, ja kyyneleet tulivat hänelle silmiin.
Kiireisiä askeleita kuului portailta, ovelle koputettiin, ja kehoitusta odottamatta astui morsian pimeään huoneeseen, kuiskaten Lennoxin nimen.
Ainoa vastaus oli tytön vuoteesta kuuluva nyyhkytys.
»Lennox-neiti», sanoi morsian huolestuneena, »mikä teitä vaivaa? Minä tulin sanomaan hyvästiä; ei se ollut oikeaa hyvästelyä siellä alhaalla, kun kaikki ihmiset olivat katsomassa. Oi, Lennox, Lennox! jää hyvästi! sydäntäni viiltää erota sinusta, sillä meillä kahdella on ollut niin monet ilot! Nyt minulla on mies, ja hyvä mies onkin; sinähän se annoitkin hänet minulle, mutta rakkaan ystäväni minä olen menettänyt.» Hän heittäytyi vuoteelle, välittämättä hienoista pukimistaan, ja hänen kelttiläinen luontonsa purkautui nyyhkytyksiin ja kyyneliin.