language: Finnish

NUPPU

Romaani

Kirj.

NEIL MUNRO

Englanninkielestä suomensi

Väinö Jaakkola

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1923.

I LUKU.

Kaupungin kirkonkello kumahteli halki talviaamun pimeyden omituisin pikku nykäyksin ja pysähdyksin, Ihan kuin Rellu-Wully Oliver, kellonsoittaja, olisi pitänyt hauskaa edellisenä iltana. Hilpeä uudenvuoden kellonsoitto; lystikäs, kupsahtava, virmapäinen kellonsoitto; se ei kumissut minään kaameana hälyytyksenä, ei minään juhlallisina muistutuksina, joita kellotapuleista tavallisesti kajahtelee, saaden huviveikot alakuloisina ajattelemaan täyttämättömiä tehtäviä, päivien ja vuosien lyhyyttä ja hauskan seuran hajaantumista, vaan iloisena laulunpätkänä — »pium, paum, pim-ja-pom, pimu, paum pim, hik, pim-pom», tartuttaen jokaiseen kuulijaan jonkinlaisen hupsun iloisuuden. Pikkukaupunki kääntyi pieluksillaan, veti jalkansa pois vuodepullojen välistä, jotka illalla olivat olleet kuumat, mutta nyt muuttuneet kylmiksi kiviksi, hieroi silmiään ja oivalsi tuosta kellonsoitosta, että nyt oli alkanut kaikkein hupsuin käsissä olevista hupsun iloisista päivistä. Se kietoi koko kaupunkiyhteiskunnan ilon lumoukseen; se kutkutteli heitä jo heidän mukavissa vuoteissaan. »Rellu-Wully on lavalla!» sanoivat ihmiset ja nousivat joutuisasti ylös, juosten vetämään syrjään ikkunaverhoja ja varjostimia katsoakseen ulos pimeään, mistä he näkivät vain paksun lumen peitossa olevat ikkunalaudat. Lapset kyyristyivät peittojansa alle ja puhelivat toisilleen kuiskaten, ettei nyt ollutkaan puuroaamu, ei, eikä sunnuntaikaan, vaan oli aamiaiseksi murokaakkua, liikkiötä ja munia; ja katso! kaunis, raikuva rummutus, suruton kuin tulisten, rajujen nuorukaisten herätyssoitto, alkoi kajahdella etäiseltä sivukadulta. Asianajaja Dycen talon takana puhkesi kukko, joka varmaankin oli nuori ja innokas, kiekumaan ihan haljetakseen; ja postitalon tallin luona lauloi mies, joka toimitti hevosiansa suojaan tuotuaan aamupostin myrskyistä yötä myöten kaukaiselta rautatieasemalta, näin kuuluvaa laulua:

»Yks' neitonen kaunis seisoi kotiporttinsa pielessä; tulo uljaiden husaareiden oli neidolla mielessä. Ne saapuivat korskuvin ratsuin ja valjahin välkkyvin, ja neitosen armas sulho oli joukosta uljahin.»

»Siunatkoon, kello on jo kuusi!» huudahti neiti Dyce, hypäten säikähtyneenä keskeltä uniaan makuukamarinsa lattialle. »Kello kuusi uudenvuoden aamuna, ja olen varma, että Kate-heiskale vetelee vielä sikeitä unia», sanoi hän, pukeutui nopeasti ja mennen porrasaukon yläpäähän huusi: »Kate! Kate! oletko jo ylhäällä, Kate? Kuuletko sinä, Kate MacNeill?»

Alakerroksen luolamaisesta pimeydestä ei tullut mitään vastausta.

Hän seisoi omituinen, kierteinen kynttiläjalka kädessään keskellä taloa, joka oli äänetön kuin hauta ja pimeä kuin säkki ja tuoksui ihanasti syötäville aineille. Hänkään, joka oli ollut valmistamassa useimpia niistä edellisenä päivänä ja jolla, Jumalan armosta, oli vielä suuressa määrin jäljellä lapsen ruokahalu, ei voinut olla nuuskimatta lapsellisella tyydytyksellä tuota taivaallisen herkkuvaraston ilmaa — joka kertoi luumuvanukkaista ja rusinakaakuista, omenoista ja appelsiineista, virkistysjuomista ja mausteista, nekuista ja siitä ihanasta siirappimaisesta mehusta, jota kutsutaan Mustaksi-mieheksi — kasvot hohtaen ruusunpunertavina matalalla olevan kynttilän valaisemina; hän oli lyhyt, pehmoinen ja mehukas nainen, jolla oli mitä vallattomin punertava tukka ja jäsenissään reippaus, jossa ei vielä ilmennyt mitään merkkiä hänen saavuttamistaan ikävuosista. Montako niitä oli, sitä en ikinä tule teille sanomaan; mutta sen vain sanon, että vaikka niitä olisi ollut kahdeksankymmentä, niin hän olisi voinut iloisesti tanssia katrillia. Tuo lystikäs kellonsoitto, joka niin selvästi kertoi Rellu-Wully Olverin hauskasta tuulesta, tarttui häneenkin; hän hymyili itsekseen siten kuin hänellä oli tapana muistaessaan jotakin hassunkurista tai yksistään pelkästä hyväntuulisuudesta, ja joka vain näki Bell Dycen hymyilevän itsekseen, hänellä ei ollut sen jälkeen vähintäkään epäilystä siitä, että hän oli kullanmuru. Kaupungin talojen yli helkkyi vallattomasti yhä edelleen kellonsoitto, ja sen hikottelun kaltaisten pysähdysten aikana kajahteli omituisesti toinen ääni, suunnattoman erilainen hengeltään ja herättämiltään mielikuvilta — villihanhien kaakotus, koirashanhien »kook», »kook» ja naarasten vastaushuudot, niiden lentäessä lumimyrskyn ajamina purevasta pohjoisesta.

Mutta palvelustytöltä keittiöstä ei tullut vastausta. Hän oli pyörähtänyt tavallista ketterämmin peitteensä alta kuullessaan kuuden soiton, ja avatussa keittiön ikkunassa pursusivat jo hänen runsaat muotonsa molempien työntökehien ylitse, jotka olivat aina niin mukavan matalat ja soveliaat jutteluun katukäytävän ystävällisten ohikulkujain kanssa. Hän veti sisäänsä puhdasta, kylmää aamupimeän ilmaa, joka oli juovuttavaa kuin Tom Watsonin syksyolut, täynnä hupsujen päivien tunnelmaa. Hän kallisti korvaansa kuullakseen postikuskln laulun sävelen, joka nyt kantautui pehmeänä tallinparsien lukinverkkoisesta hämärästä, ja tehden lumipallon ikkunalaudalle kinostaneesta lumesta hän viskasi sen, nais-tapaan, umpimähkään kadulle, kuin otellakseen muka. Lumen kylmyys pisti suloisesti hänen kuumaan kämmeneensä, sillä hän oli nuori ja voimakas.

»Kate, sinä kunnoton!» huusi ääni hänen takanaan. Hän vetäisi sisään päänsä ja näki emäntänsä keittiössä kynttiläjalka kädessään.

»Oh, emäntä», huudahti tyttö lainkaan hämmentymättä, paukauttaen ikkunan ylös ja rusentaen kiireesti uhkuvimmat muotonsa aamunuttunsa viimeisten hakasten ja silmukkain alle — »oh, emäntä, kuinka te minut säikäytitte! Minä sain Ihan ty-ty-tykytyksen. Olin juuri haukkaamassa hiukan ilmaa ja ajattelemassa tuossa itsekseni gaelin kielellä, että oli aika minun tulla sisään ja nousta oikein ylös.»

»Onnellista uutta vuotta, Kate MacNeill», sanoi emäntä, ottaen häntä kädestä.

»Alvan niin, aivan niin! ja samaa teillekin, neiti Dyce. Minun on niin suloinen olla; minä olen niin iloinen kaikesta», sanoi palvelustyttö, hiukan hämmennyksissään tästä harvinaisesta suhteesta emäntäänsä. Hän pudisti tarjottua kättä nopeasti kahden puolen, ikäänkuin se olisi ollut munavispilä.

»Ja katso nyt, että tulet tulevat joutuin sytytetyiksi, niin olet kelpo tyttö. Ei mitenkään kelpaisi aloittaa uutta vuotta myöhään — se olisi huono-onnista. Minä huusin sinua tuolta portaiden yläpäästä ja ihmettelin, olitko sinä sairas, kun et vastannut minulle niin pian kuin tavallisesti.»

»Sairasko, neiti Dyce!», huudahti tyttö hämmästyneenä. »Luuletteko minua niin hupsuksi, että sairastuisin uuden vuoden päivänä?»

»Kaiken — kaiken sen muroleivän jälkeen, mitä söit eilisiltana, en olisi paljon ihmetellyt, jos olisit sairastunutkin», sanoi neiti Dyce pudistaen juhlallisesti päätään. »En suinkaan moiti, mutta, armahtakoon! se oli kauhea möhkäle; ja ajattelin, että jopa olisikin somaa, jos ensi-kävijämme uudenvuoden päivänä tulisi olemaan tohtori.»

»Tohtori! Totta totisesti, en ole ikinä tarvinnut tohtoria sittenkuin tohtori Macphee Colonsayssa pani minut kuntoon öljyllä ja sen sellaisilla, sen jälkeen kuin olin ollut tuhkarokossa», huudahti tyttö, ikäänkuin ihmiset olisivat heilurikellojen kaltaisia, joiden voitiin taata käyvän oikein vuosikausia, jos vain puhalsi niiden läpi palkeilla tai pyyhkäisi niiden sisuksia öljytyllä sulalla.

»Älkäämme nyt huoliko tuhkurista tällä kertaa, Kate», sanoi neiti Dyce, katsahtaen tarkoittavasti sammuneeseen lieteen.

»Enhän minä siitä huolinutkaan, emäntä — en välitä siitä tämän taivaallista; siitä on niin kauan, etten tuntisi sitä, vaikka vastaan tulisi; aioin vain —»

»Mutta sytytähän tulesi. Tiedäthän, että meillä on aika lailla tehtävää tänään, jotta saisimme kaikki siistiksi ja valmiiksi sisarenpoikaani varten, joka tulee Amerikasta kello neljän kyytivaunuissa.»

»Amerikasta!» huudahti tyttö, pudottaen kasarin kannen lattialle hämmästyksissään. »Hyväillen aika! Ja minä kun luulin hänen tulevan Chikaguusta.»

»Ja Chicago on Amerikassa, Kate», sanoi emäntä.

»Onko? Vai niin? Herra nähköön, mistäpäs Kate sen olisi tiennyt? Minun koulunkäyntini jäi kesken — siihen kohti, missä pannaan yksi muistiin ja lisätään kymmenen. Amerikassa! No voi merkillistä, ajatelkaahan! Juuri siitä paikasta, johon minä niin halusta tahtoisin mennä. Jos minulla olisi rahaa ja pääsisin Amerikkaan —»

Tämä oli tuttu Ailie; Kate ei ollut ehtinyt kunnolla alkuunkaan, ennenkuin hänen emäntänsä pakeni keittiöstä ja alkoi ripeästi hääriä aamuaskareissaan.

Ja vähitellen asianajaja Dycen huonekunta heräsi täydelleen tavallisuudesta poikkeavan hiljaisuuden ja hälinän täyttämään päivään, sillä lumi oli kaduilla korkeina kinoksina vaimentaen rattaiden, kavioiden ja kenkien kolinan, mutta muutoin oli aamu täynnä uudenvuodenpäivän iloista hälinää. Sillä Rellu-Wullyn kellonsoitto oli tuskin loppunut, häipynyt jonkinlaiseen malmiseen naurunkuherrukseen, ja villihanhien raakunta kiitänyt etelään päin yli puutarhojen ja takakujien — omituisena, hurjana pohjolan soitantona, kaukaasaapuneena ja epäkotoisena — kun pillisoittokunta kulki kaupungin läpi piipittäen kimakasti jotakin reipasta, tutunomaista säveltä. Oh, ne olivat ylpeitä miehiä nuo, päät hiukan sekavina ilosta ja edellisen illan viinimaljoista, astunta uljas. John Taggart löi rumpua — mainio rumpali niin päissään kuin selvänäkin, joka rakasti soitintaan niin suuresti, että meni toisinaan nukkumaankin rumpu kaulaan ripustettuna, ja paukutti tänään kuin Banagher, joka paukutti hurjasti, piittaamatta liikoja sävelestä, mutta onnellisena saadessaan aikaan kylliksi jymyä. Ja pian sen jälkeen kuin pillinsoittajat olivat menneet kaupungin läpi, kaikki väärää jalkaa paitsi Johnny Vicar, kuten hänen äitinsä arveli, tallaantui lumi leikkivien lasten jalkojen alla, ja naiset juoksivat taloistaan toiselle puolen katua, jotkut heistä, uskokaa pois, suudellakseen toisiaan, sillä tuo varsin sievä tapa oli hiljan päässyt muotiin ja tullut ihmeen yleiseksi Skotlannissa. Pitkin keskikaupunkia kulki vanha katukaupustelija Divine, kaksi pientä lippua hatussaan ja rautatammenlehvä takkinsa rintapielessä, kuljettaen suurta kullankeltaista kantamusta ja huudellen: »Hienoja Venetsian appelsiineja! kuka ostaa oivallisia Venetsian appelsiineja? Ei mitään ulkolaista moskaa. Appelsiineja! Appelsiineja! — oikeita uudenvuoden-appeisiineja, kolme kappaletta pennyllä; veriappelsiineja, puoli pennyä kappale!»

Puodit avautuivat tunnin ajaksi siltä varalta, että joku sattuisi tarvitsemaan jotakin, ja moni tarvitsikin, siitä voitte olla varmat, sillä he olivat syöneet ja juoneet kaikkityyni, mitä edellisenä iltana oli varattu, ja nyt oli ostettava rusinakaakkuja ja makeita korppuja; muroleivoksia, sokeria ja sitruunia, inkiväärijuomaa pojille ja tytöille ja kirkkoneuvoston jäsenille, keitettyä liikkiötä maalaisserkuille, joita saattoi tulla odottamatta, ja P. & A. MacGlashan'in kolmenpennyn lampaanlihapiirakoita (kaksi pennyä, jos tarjotin tuotiin takaisin), joita tavallisesti oli saatavana vain markkinapäivinä ja lauantaisin ja jotka olivat laajalti maineessa.

Neiti Minton Naisten Vaatetustarve- ja Kappa-varaston huomattiin yön aikana saaneen taikavoimalla oviensa ja ikkunoittensa ympärille kuusenhavu- ja rautatammiköynnöksiä ja kiehkuroita, joissa valkoinen ruusu kukki lumen keskellä; ja neiti Minto itse seisoi loistavaan karmosiininpunaiseen, kantapäihin asti ulottuvaan viittaan puettuna, posket punaisina kuin kirsikat, käsissään puolihansikkaat ja kaikki viisi sormusta sormissaan, keskiovella, lausuen kauniilla, sievällä englanninkielellä: »Onnellista uutta vuotta» jokaiselle ohikulkevalle — vieläpä yhteiselle lehmipaimenelle George Jordonillekin, joka oli aina ollut hiukan kupsahtava älyrakenteensa puolesta ja joka, kun hänen housunlahkeensa olivat suusta leveät, niin että jalat peittyivät niiden alle, ei voinut koskaan muistaa, oliko hän työhönsä menossa vai työstä palaamassa, jollei hän käynyt kysymässä koulumestarilta, »Samaa teille, suokaa anteeksi käteni», sanoi George-rukka, koskettaen nipin napin hänen sormenpäitään. Sitten, koska hän oli seisahtunut ja kääntynyt hiukan kulkusuunnastaan, hän lähti takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.

Liian myöhään nousi punanaamainen aurinko, liian myöhään nauraakseen Rellu-Wullyn lystikkäälle kellonsoitolle, liian myöhään kuullakseen Taggartin mahtavaa rummunlyöntiä, mutta iloinen talviaurinko — sepä juuri vain tarvittiinkin savupiippujen joukkoon, jotta päivä olisi täydellinen.

Kaikkein varhaisin ylösnousija Dycen talossa, emännän ja palvelustytön jälkeen, oli itse isäntä, Daniel Dyce.

Ja nyt minä kuvaan teille tyhjentävästi Daniel Dycen: se merkitsee sitä, että hänet takanapäin tunnettiin Hauskan Danin nimellä.

»Kylpysi on valmis, Dan», oli hänen sisarensa huutanut, ja hän nousi ylös ja meni hampaat kalisten kylpyammeen luo, katsoi siihen hetkisen ja pisti kätensä veteen. Se oli kylmää kuin jää, koska tuo vesi, jota juomalla ihmiset eivät koskaan vanhene, tulee korkeista vuorilammista.

»Tuosta sulle tänäpäivänä!» sanoi hän kylpyammeelle näpsäyttäen sormiaan. »Mene niin pitkälle kuin tietä piisaa!» Ja tyytyi tavallista vähäisempään pesuun sekä parranajoon. Partaa ajaessaan hän hyräili koko ajan, kuten hänen tapansa oli, vanhaa poikuutensa aikuista laulelmaa; tänään se oli

»Vaeltajalle väsyneelle, tähti rauhan, loistaos»,

hyrälltynä tosin vähemmän soinnukkaasti, mutta suurella vakaumuksella. Hän oli pitkä, laiha, kasvoiltaan sileäksi ajeltu, yli viisikymmenvuotias mies, jolla oli hienopiirteinen, pitkä nenä, punoittavat posket, terävät, harmaat silmät ja runsaasti väljyyttä vaatteissaan, taskut niin avarat ja avoimet, ettei ollut suinkaan ihme, että niin monet ihmiset koettivat, niin sanoakseni, pistää kouransa niihin. Ja pukeuduttuaan hän teki lystikkään teon, vetäen esiin eräästä taskustaan kapineen, jota meidän paikkakunnallamme sanotaan karutsapyssyksi, ja ummistettuaan toisen silmänsä ja tähdättyään aseella ja näpsäytettyään kumia useaan kertaan hämmästyttävän vakavasti hän meni portaita ylös ullakkokamariin ja laski sen ikkunan edessä olevalle pöydälle, pannen mukaan tekstatun paperilapun, johon hän kirjoitti:

»UUDENVUODEN-LAHJAKSI. KILTILLE POJALLE SEDÄLTÄ, JOKA EI PIDÄ KISSOISTA.»

Hän katseli ympäri pientä huonetta, joka näytti hyvin valoisalta ja iloiselta, sillä sen ikkuna antoi itäpuolella olevaan puutarhaan sekä laaksoon päin, missä valtamaantie suikerteli. »Ihmeellistä! ihmeellistä!» sanoi hän itsekseen. »He ovat ottaneet tehdäkseen tästä jotakin vallan erikoista. Hyvin sievää kylläkin, mutta pikku hiukkasen neitimäistä. Eloisa poika soisi mieluummin vähemmän rimpsuja ympärilleen.»

Ei todellakaan ollut juuri mitään eloisasta pojasta muistuttavaa tuossa ullakkokamarissa verhoreunaisine, sinipunervakukkaisine pukeutumispöytineen, musliinihuntuisine, punasolmukkeisine peileineen, lintuhäkkiä muistuttavine, katoksella ja vihreillä harsopalttinauutimilla varusteltuine vuoteineen, kainoille potpourri- ja lavendelituoksuineen. Tummanpunaisella villalangalla kirjailtu, kehystetty raamatunlause, Bell Dycen käsialaa niiltä ajoilta, jolloin hän oli ollut neiti Mushet'in alkeiskoulussa, riippui uuninreunuksen yläpuolella, esittäen kaikille katselijoille kehoituksen:

»VALVOKAA JA RUKOILKAA.»

Herra Dyce työnsi molemmat kätensä housuntaskuihin, taivuttautui hiukan ja pullistui jonkinlaisesta hiljaisesta naurusta. »Ihmisen koko velvollisuus, Bell Dycen mukaan», sanoi hän, »'Valvokaa ja rukoilkaa'; mutta eivät ne siellä Chicagossa ainakaan tarvitse tuota läksyä alinomaa silmäinsä edessä, sen takaan. Siellä juuri sitä oikein valvotaankin, kertomuksista päättäen, kuinka lieneekin rukoilemisen laita. 'Valvokaa ja rukoilkaa' — hm! Sen pitäisi kuulua: 'Valvokaa tai rukoilkaa' — onhan selvää, etteivät molemmat sovi yht'aikaa sellaisena kuin maailma nyt on; yhtä hyvin voisi vaatia ihmistä syömään hernerokkaa ja viheltämään polskaa samalla kertaa.»

Hän hyräili »Rauhan tähteä» — sillä se sävelmä, jolla hän aloitti aamun, kesti hänellä tavallisesti koko sen päivän — ja seisoi keskilattialla katsellen huvitettuna Chicagosta tulevalle veljenpojalleen valmistetun huoneen neitimäistä koristelua, kun ullakon portaille astuttiin kevyesti ja naisen ääni huusi: »Dan! Dan Dyce! Halloo!» Hän ei vastannut.

Huutaja uudisti huutonsa noustuaan vielä pari askelmaa ylemmäksi, mutta sittenkään hän ei vastannut. Hän pujahti vuoteen toisen uudinpuoliskon taakse.

II LUKU.

Alison Dyce nousi keveästi ylös loput portaista, viheltäen hilpeästi, huolimatta siitä Bell-sisarensa vanhasta mielipiteestä, että viheltävät naiset ja kiekuvat kanat eivät koskaan ole miellyttäviä. Hän lehahti huoneeseen. Kaupunkilaiset — joilla oli saksanhirvien asustama metsä kaupunkinsa takana — sanoivat, että hänellä oli nuoren metsäkauriin astunta ja ryhti, ja voin vakuuttaa teille, että hänen kanssaan kelpasi kävellä ulkona talvipäivänä! Hänellä oli kädessään runokirja nimeltä Kulta-Aarre [The Golden Treasury] sekä kimppu »rehellisyys»-kukkaa, joka viihtyy köyhien ihmisten puutarhoissa. Asetettuaan ne pöydälle huomaamatta veljensä erikoislaatuista lahjaa hyvälle pojalle hän kääntyi ja hypisteli esineitä. Hän silitti vuodevaatteita ikäänkuin ne olisivat olleet lapsen peittona, taputti tuolinselustoja siunaavin ilmein, kohotti tyynyjä rintaansa vasten ikäänkuin hyväilläkseen niitä, ja kun hän kosketti uuninreunustalla olevia koruja, eivät ne voineet olla puhkeamatta kilahtelemaan. Oli aina ilo nähdä Alison Dyce järjestelemässä, vaikka hän olikin talousaskareissa, kuten ompelussa, kudonnassa ja keittotaidossa, vain vaatimattoman keskinkertainen Bell-sisarensa rinnalla. Hän koetti velvollisuuden tunnosta pitää noista askareista, mutta Herra paratkoon! se meni yli hänen voimiensa; mitä hän lienee oppinutkin käydessään kouluja Edinburghissa ja Brysselissä, niin sukkienparsintaa ja raparperitorttujen täyttämistä hän ainakaan ei ollut oppinut.

Hänen lahjansa olivat järjestelijän, sanoi Bell.

Sipsutellessaan ympäri pientä ullakkokamaria hän lähestyi vähitellen uudelleen ikkunan edustalla olevaa pöytää luodakseen vielä viimeisen vilkaisun Kulta-Aarteen sisäpuolelle, johon hän itse oli ihastunut ja jonka hän otaksui merkitsevän onnenhetkiä myöskin ihannepojalle, ja hänen katseensa osui ensi kerran kumilinkoon ja sen vieressä olevaan paperilappuun.

Hän luki sen ja nauroi, ja uskokaa minun sanaani, jos sellaista naurua kuin Ailie Dycellä oli, voitaisiin ostaa revitetyissä rullissa, niin ei enää ollenkaan kysyttäisi Chopinia ja Schumannia pianolaa varten. Se oli naurua, jota ei edes hänen veljensä voinut vastustaa: yskänpuuska pärskähti uutimien takaa, ja Daniel Dyce tuli esiin sisarensa viereen nauraa luikertaen.

»En ottanut lukuun yskääni», sanoi hän huohottaen.

»Olin varma, että olit yläkerrassa», sanoi Alison. »Sinä hupakko! Totta tosiaan! Missä on arvokkuutenne, herra Dyce?»

Dan Dyce seisoi sekunnin verran hiukkasen hämillään, hieroen leukaansa ja räpyttäen silmiään, ikäänkuin niiden hauskuutta olisi pitänyt estää pursuamasta ylitse. »Minä olen suuri velikulta», sanoi hän. »Jos arvokkuutta haet, niin katso samettitakkiani!» ja näin sanoen hän tarttui sormillaan takinliepeittensä neniin, piteli niitä kauas ojennettuina ja kääntyi ympäri ikäänkuin olisi ollut räätälinsä luona puvunkoetuksella, nauraen kunnes hänen yskänsä kohtasi hänet uudelleen. »Arvokkuutta, muka, katsohan samettitakkiani!»

»Dan! Dan! etkö sinä koskaan viisastu?» sanoi Ailie Dyce, joka itsekin oli humoristinen neitokainen, jos tahdotte minua uskoa.

»En, jos vain terveenä pysyn», vastasi Dan Dyce. »Te olette tehneet oivallisen nähtävyyden vanhasta ullakkokamaristamme, te kaksi. Se on yhtä sievä ja soma kuin tyttö ensimmäisissä tanssiaisissaan.»

»Minusta se on oikein sievä; ainakin se voisi olla huonompikin», keskeytti Alison puolustavasti, silmäillen ympärilleen tyytyväisenä ja arvostellen katseellaan »Valvokaa ja rukoilkaa»-taulun kehyksen asennon suoruutta. Bellin villakirjailut eivät olleet koskaan hänen mielensä mukaisia, mutta koska hän tiesi, etteivät hänen torttunsa olleet koskaan Bellin mielen mukaisia, pysyttäytyi hän tässä suhteessa aina hienotunteisesti vaiti.

»Pikku Chicago-parka!» sanoi hänen veljensä. »Minun tulee surku tuota miehenalkua. Kukikkaita karttuuneja tai mitä ne lienevät; merkkausliinan raamatunlauseita ja hajuvesiä ja runokirjoja — mitä ihmettä jää pojalle järjestettäväksi?»

»Oh, siitä puolesta olet sinä pitänyt huolen, Dan!» sanoi Ailie, ottaen kumilingon jälleen käteensä. »'Uudenvuoden lahjaksi kiltille pojalle sedältä, joka ei pidä kissoista.' Toden totta, se on ihastuttava tapa saada lapsukainen tuntemaan olonsa heti kodikkaaksi.»

»Pyh! Sehän on vain huvin vuoksi. Minä tiedän, että hän ilostuu ihmeellisesti huomatessaan heti alussa, että vaikkei talossa olekaan nuorta väkeä, niin on täällä sentään jonkunverran ikuista leikin henkeä. Otaksun että Chicagossakin on kissoja. Eihän hän voi vaatia meitä hankkimaan hänelle possuja, jotka kai ovat tavallisia seuraeläimiä siellä, mikäli luulen. Anna kumilinkoni vain olla rauhassa, Ailie; saat nähdä, että se miellyttää häntä enemmän kuin kaikki runous ja ruusunpunaiset solmukkeet. Olen ollut itsekin kerran poika, joten tiedän.»

»Et ole koskaan ollutkaan muuta», sanoi Alison — »etkä tule koskaan olemaankaan muuta. On surkeaa antaa lapsen heti alussa nähdä, millainen edesvastuuton henkilö hänen setänsä on; ja sitäpaitsi on julmaa heitellä kissoja kivillä.»

»Ei ollenkaan, ei ollenkaan!» sanoi hänen veljensä vilkkaasti, pää lystikkäästi hiukan kallellaan, samaan tapaan kuin hänen väitellessään oikeudessa. »Olen jo kaksikymmentä vuotta heitellyt kivillä noita Rodgerin kissoja, jotka asuvat meidän puutarhassamme, enkä ole koskaan vielä osannut yhteenkään. Ne ovat kaikki noin kuusi tuumaa liian lyhyitä kunnolliseen urheiluun. Jos kissat olisivat mäyräkoiria ja jos minä en pitäisi niin kovasti koirista, niin olisin tuhoisa. Mutta minun kissapuuhani on juuri yksi noita vanhoja miehekkäitä brittiläisiä urheiluja, samoinkuin taimenenpyynti ja jääkiekon pelaaminen. Hauskuus tulee ennakkotunteesta, ja ainoa erotus on siinä, ettei tarvitse koskaan kuljettaa pulloa mukanaan. En kuitenkaan ole toivomatta, että chicagolainen veljenpoikani olisi tarkempi tähtäämään kuin minä.»

»Sinä olet vanha — vanha hanhi, Dan Dyce, ja onnellista uutta vuotta sinulle!» sanoi hänen sisarensa, kietoen äkkiä käsivartensa hänen kaulaansa ja suudellen häntä.

»Joutavia! tuon lapsen tulo on pannut pääsi pyörälle», sanoi veli punastuen, sillä sisaret eivät koskaan suutele omia veljiään meidän paikkakunnallamme — se on niin hentomielistä, se on niin nurkkaromaanien tapaista. »Hyvää uutta vuotta sinullekin, Ailie», ja: »Joutavia!» sanoi hän jälleen, ollen vallan hämmentyneen näköinen, kunnes Ailie nauroi ja pisti käsivartensa hänen kainaloonsa ja veti hänet alakertaan aamiaiselle, jolle hän oli tullut häntä kutsumaan.

Itsekseen jätettynä tuo chicagolais-lapsen makuuhuone, hiukan kylmähkö kuten Ylämaan ilma, mutta rehellinen ja puhdas, näytti yhäkin enemmän lintuhäkiltä; aamuaurinko, kurkistaessaan puutarhan puiden ja syrjäkaupungin savupiippujen ylitse, tuijotti erikoisesti sille pöydälle, jolla kumilinko ja runokirja yhdessä lepäsivät.

Ja nyt oli kaupungilla sellainen väentungos kuin markkinapäivänä, ja niin mieltäkiihoittavia seikkoja tapahtui kadulla joka hetki, että Kate-palvelijalla oli lakkaamatta pää ulkona ikkunasta, »ajan kuluttamiseksi», selitti hän tiedustelevalle ohikulkijalle, »kunnes emäntä olisi valmis aamiaiselle». Sellainen oli Kate — hän oli tullut saarelta, missä otettiin mitä tarkimmin talteen kaikki mikä saattoi käydä uutisista, vaikkapa kysymys olisi ollut vain papin vanukkaan konjakkikastikkeesta; eikä neiti Dyce voinut ryhtyä leikkaamaan uutta hameenmiehustaa tai ompelemaan nappia veljensä housuihin, ilman ettei Kate kurkottanut ulos ikkunankehykseltä kertomaan uutista ensimmäiselle omaan sukupuoleensa kuuluvalle ohikulkijalle.

Tallatulla lumihangella hän näki maalta tulleiden ihmisten tungeskelevan pyhävaatteissaan saapuneina sangen varhaiseen aikaan päivästä huvin etsintään, kaikilla hajuvettä nenäliinoissaan (mikä on juhlapäivien tuoksu sadan mailin laajuudelta pikkukaupunkien ympärillä); ja kaupunkilaisia vähemmin loistavissa asuissa, kuten ainakin ihmiset, jotka tietävät erotuksen juhlapäivän ja sabatin välillä ja jättävät jumaliset kovat hattunsa kotiin uudenvuodenpäivänä; lapsia myöskin, jo kylläisinä pannukakusta ja yltänsä mehussa Divinen appelsiineista. Hän kuuli kellon alkavan jälleen soittaa, sillä Wully Oliver — hyi sitä Wully Oliveria! — oli tavannut joitakin poikia, jotka olivat sanoneet hänelle, ettei kello kuuden soittoa ollut vielä soitettu, ja lähettäneet hänet uudestaan toimittamaan tehtävää, jonka hän oli täyttänyt jo tuntikausia sitten. Hän meni kellonsa luo epäröiden, tuntien siinä huimaavassa tyhjyydessä, jota hän sanoi mielekseen, jonkinlaista puolittaista vakuutusta siitä, että hän oli jo soittanut sitä.

»Annahan kun pysähdyn ja mietin», sanoi hän kerran tai pari, kun häntä yllytettiin tarttumaan kellonköyteen, raappien korviensa taustoja molemmin käsin, kuten hän teki harkitessaan. »Eikös täällä ollu lapsi — sellainen vanhanaikainen lapsi — joka auttoi soittamaan kelloa jo äsken ja tahtoi antaa minulle rahaa, jotta saisi sen tehdä? Minun mielessäni pyörii, että täällä oli lapsi ja että hän pani vielä meidät kei-keittämään munia, mutta ehkäpä minä olen väärässä, sillä minä myönnän, että otin ryypyn pari ja jouduin pois jalalta. Minä en usko ryy-ryy-ryyppäämiseen, mutta sanon aina, että jos otat ryypyn, niin ota se aamulla, niin saat nauttia sen hyödystä koko päivän. Sen niksin minä opin Krimillä.» Mutta viimein he saivat hänet vakuutetuksi, että lapsi oli pelkkää mielikuvitusta, ja Rellu-Wully Oliver sylkäisi kouriinsa ja tarttui köyteen, ja niin tapahtui, että aamusoitto sinä uudenvuodenpäivänä, josta kertomukseni alkaa, soitettiin kahdesti.

Dycen palvelustyttö kuuli soiton kumahtelun riippuessaan ikkunakehyksellä myssy nurinpäin päässään. Hän kuuli joka taholta — sivukaduilta, pihoilta, kapakkahuoneista, ullakkokamareista ja takapihoilta — pillien soittoa; oli ikäänkuin hän olisi nojautunut yli suuren taikaluolan, jossa joukko suuria lintuja lauloi kukin omaa lauluaan; ne olivat soittajia, jotka harjottelivat niitä jaloja sävelmiä, joissa soittokunnan johtaja vaati jonkinlaista täydellisyyttä soittajiltaan, ennenkuin he keskipäivällä lähtivät jälleen marssimaan kaupungille. »Sillä», sanoi hän usein yhteisharjoituksissa, »mikä hyvänsä sävelen tapainen kelpaa pimeässä, poikaseni, mutta silloinkuin ihmisten silmät meitä vartioivat, täytyy esityksen olla taidon huippu, ilman mitään sorasointuja. Vielä kertaalleen tämä viimeinen laulu, poikaseni, sitten käymme tuon minun oman säveltämäni laulun kimppuun.»

Paitsi kellojen kajahtelua ja yleistä pillien harjoittelua kuului Risteyksestä kovaäänistä laulua ja kadulta sellainen nauru, että Kate tuli ihan haltioihinsa. Jopa hän kerran, kohoten kaiken kotoisen säädyllisyyden yläpuolelle, sonnusti hameensa ja otti muutaman hyppytanssin askeleen keittiönsä yksinäisyydessä.

»Se on hauskaa, tuo melu!» huudahti hän ihastuksissaan kirjeenkantajalle, joka tuli ikkunan luo tuoden aamupostin kirjeet. »Oh, minun on ihana olla! Se on — se on — se on ihan niinkuin olisi suuren säkkipillin sisällä.»

Kirjeenkantaja oli mies, joka puhui karjumalla, koska hän oli tottunut hoilaamaan ylös vuokratalojen pitkiä yhteisportaita pitkin, jotta ihmiset tietäisivät tulla alas portaiden juurelle noutamaan kirjeitään — mies, jonka toinen veitikkamainen silmä katsoi tyttöön ja toinen umpimähkään jonnekin muualle. Ojentaen kirjeet yksitellen hän virkkoi äänellä, joka hiljaisempana päivänä olisi kuulunut puolen kadun pituuden päähän: »Ei mitään sinulle itsellesi persoonallisesti, Kate, mutta ehkäpä tulee huomenna. Kolme isoa sinistä ja seitsemän pientä itse asianajajalle, kaksi Ailie-neidille (hän se vasta on erinomainen kirjeenkirjoittaja!) ja neiti Dycelle yksi, tuoksuvalle hajuvedelle haiseva — se on varmaan neiti Birdsiltä Edinburghista. Ja olinpa aivan unohtaa — tässä on postikortti neiti Dycelle; kuulehan mitä siinä sanoo:

»'Lapsi saapunut Liverpooliin ellen; lähtenyt tänä aamuna matkalle Skotlantiin. Matkustaa aivan turvallisesti yksinään, konduktöörin huostassa. Pip, pip! Molyneux'.»

»Mistä lapsesta siinä puhutaan, Kate?»

»'Pip, pip!' Mitä kummaa merkitsee 'Pip, pip'? Lapsi on veli Williamin lapsi, varmaankin», sanoi Kate, joka aina puhui Dycen sukulaisista ikäänkuin ne olisivat olleet hänen omiaan. »Olette kai kuullut veli Williamista?»

»Hänestäkö, joka meni naimisiin teatterinäyttelijän kanssa eikä ole koskaan kirjoittanut kotiin?» huusi postimies. »Hän meni pois ennen minun aikaani. Anna kuulla; pian, sillä minulla on kamalan kiire tänä aamuna.»

»No, hän kuoli ulkomailla Chikaguussa — Herra olkoon hänelle armollinen, kun piti kuolla niin kaukana kotoa, ja ilman yhtään gaelin-sanaa kuolinvuoteellaan! — ja muudan hänen isänsä tuttava tuo pojan kotiin tätiensä luo.»

»Missä maailmassa on Chikaguu?» mylvi postimies.

»Amerikassa tietysti — missäpäs se muualla olisi kuin Amerikassa?» sanoi Kate halveksivasti. »Missä teidän koulunkäyntinne on, kun ette tiedä, että Chikaguu on Amerikassa, missä palvelustytöt saavat palkkaa punnan viikolta ja opettelevat pianonsoittoa ja voivat päästä naimisiin milloin mieli tekee ihan helposti?»

»No johan nyt jotakin! Niinkö tosiaan?» huusi postimies hämmästyksissään eikä ihan ilman kateutta.

»Niin tosiaan!» sanoi Kate siihen tiuskivaan sävyyn, jota hän usein käytti kirjeenkantajaa kohtaan. »Ja lapsi tulee juuri tänä päivänä kyytivaunuilla Maryfieldin rautatieasemalta — oh, noita junia, noita junia onnettomuuksineen! sydämeni nousee kurkkuun, kun ajattelen lasta istumassa niissä. Ettekö tule nyt pistäytymään tänne pihan puolelle maistamaan emännän uudenvuoden-ryyppyä? Hän aikoo antaa uudenvuoden-ryypyn jokaiselle miehelle, joka käy talossa asialla tänä päivänä. Mutta minä en päästä teitä sisään, sillä minulla on semmoinen arvelu, että te ette olisi hyväonninen ensivieras.»

»Kiitän kohteliaisuudesta», sanoi postimies, »mutta ei sinun tarvitse pelätä. Minun ei ole lupa ryypiskellä virkatoimessa ollessani. Se on virallinen määräys, enkä minä voi sille mitään. Jos ei olisi sellaista virallista määräystä, niin eipä ole monta kirjeenkantajaa, jotka eivät häätyisi vyöttämään päätään rautavanteilla, jotteivät ne halkeisi seuraavana päivänä uudenvuodenpäivän jälkeen.»

Kate kuuli äänen takaansa, vetäisi kiiruusti päänsä sisään hengähtäen ja huudahti: »Varjelkoon, kuinka säikähdin!» samalla kuin postimies riensi jatkamaan kiertokulkuaan. Neiti Dyce seisoi keittiössä suuttuneena.

»Sinä olet oikea murheen kappale, Kate», sanoi emäntä. »Olen soittanut aamiaista sisään jo kahdesti, etkä sinä kuule, kun palpatat siinä kadulla postinkantajan kanssa. Vahinko, ettet voi mennä naimisiin tuon Hauska-Heikin kanssa, joksi herra Dyce häntä kutsuu, jotta siitä tulisi loppu.»

»Minäkö naimisiin hänen kanssaan!» huudahti tyttö harmistuneena. »Vai että minä menisin naimisiin tuollaisen miehen kanssa, jonka silmätkin ovat eri paria.»

»Se on pikkuseikka miehessä, jos vain hänen sydämensä on hyvä; postinkantajan silmät ehkä ovat — ovat vähän kierot, mutta se ei ole kummakaan, kun ottaa huomioon, kuinka hänen täytyy olla varuillaan tähyillen joka puolelle, säilyäkseen joutumasta jokaisen kaupungin homssun kynsiin, joka haluaa naida hänet.»

Ja jättäen Katen sanattomaksi tuon syytöksen edessä otti talon emäntä kirjeet hänen käsistään ja meni aamiaispöytään niiden kanssa.

Hän oli lukenut postikortin sisällön, ennenkuin ehti arkihuoneeseen; sen tuoma viesti sai hänet kauhistuksiinsa.

»Kuvitelkaahan!» sanoi hän. »Nyt se lapsi on tulossa Liverpoolista ypöyksinään, eikä ristinsielua mukanaan!»

»Mitä! Mitä!» huudahti herra Dyce, joka oli ollut silmät ummessa pöytärukousta lukien. »Eikö se näyttelijä, Molyneux, tulekaan hänen mukanaan, kuten lupasi?»

Neiti Dyce vaipui tuoliin ja puhkesi kyyneliin, rutistaen postikortin kourassaan.

»Mitä hän sanoo?» kysyi hänen veljensä.

»Hän sanoo — hän sanoo — oh, hyvä Jumala! — hän sanoo: 'Pip, pip!'» voihki itkevä sisar.

III LUKU.

»Olen epäillytkin tuota herra Molyneux'tä ihan alunpitäen», sanoi Ailie, valahtaen valkeaksi kuin liina. »Kaikista hänen postikorteistaan päättäen hän otti asiat selvästikin liian huolettomalta kannalta. Herkeä, Bell-kultaseni — ole järkevä; onhan lapsi kristityssä maassa ja jonkun sellaisen huostassa, joka on arvattavasti luotettavampi kuin tuo ihastuttava Molyneux.»

Herra Dyce otti esiin vanhan, paksun, hopeisen taskukellonsa. »Kello on yhdeksän», sanoi hän katsahtaen sen kellertävään tauluun. »Molyneux'n lähetys tekee ensimmäistä tuttavuutta skotlantilaisten maisemien kanssa ja on toivoakseni huvitettu Edinburghin murteesta. Hän saapuu Maryfieldiin — pikku poloinen! — kello kolme; jos lähden sinne hevosella kello kaksitoista, ehdin ajoissa häntä vastaan. Joutavia, Bell, älä ole milläsikään; onhan hän kymmenvuotias ja lisäksi Dyce — ei tarvitse vähintäkään pelätä hänen tähtensä.» S »Kymmenvuotias, ja vieraassa maassa — jos Skotlantia voi sanoa vieraaksi maaksi», huudahti neiti Dyce, nyyhkyttäen yhä suuttumuksesta ja mielipahasta. »Oh, tuota kavalaa kettua, tuota Molyneux'tä — jospa saisin hänet käsiini!»

Ruokasalin ovi avautui päästäen sisään haukottelevan, näöltään mitä plebeijimäisimmän koiran, talon unikeon, kadun hälinän ja paistuvan läskin kärinän, ja viimeiseksi Katen juhlallisen olemuksen arvokkaan liukuvin liikkein, koska hänellä oli yllään uusi kankea sinipunerva karttuunipuku, joka pantiin ylle aamiaisajaksi ainoastaan sunnuntaina ja juhlapäivinä. »Taisitte luulla, etten tule milloinkaan», sanoi hän hyväntuulisesti ja hymyili leveästi laskiessaan tarjottimen sivupöydälle. Pelkään, että tämä esittämäni talous on kovin viheliäinen, mielettömän vapaa muodollisuuksista. Herra Dyce katsoi Ailie-sisareensa ja hymyili; Ailie katsoi Bell-sisareensa ja hymyili. Bell otti pari hiusneulaa paikoiltaan ja näytti pistävän niillä itseään kiukkuisesti niskaan eikä hymyillyt ollenkaan, ei myös virkkanut mitään, sillä hän oli raivoissaan Molyneux'lle, jonka hän saattoi nähdä sielunsa silmillä — ruman, juopottelevan, rähjäisen näköisen olennon huonosti kiilloitetuin kengin, kuva, joka olisi suuresti huvittanut rouva Molyneux'tä, joka, eikä aiheettakaan, piti Jimiänsä miesten kauneimpana ja parhaiten puettuna kaikkien chicagolaisten ammattitoveriensa joukossa.

»Minun tuloni viipyy kuin Kaarle-prinssin», jatkoi Kate ojentaessaan vateja neiti Dycelle, »mutta, oi kuitenkin! uudenvuodenpäivä täällä ei ole sellainen kuin uudenvuodenpäivä rakkaalla Colonsayn saarella.»

Herra Dyce luki rukouksen ja hajamielisenä otti vuorotellen uuden jauhotetun voipötkyn kummastakin päästä. »Dan-kulta, älä ota voita molemmista päistä — se pilaa näön», sanoi Bell. »Joutavia!» sanoi Dan Dyce. »Mitä erotusta siinä on? Ei siinä näy kumpaakaan päätä sittenkuin olemme lopettaneet. Olen täydellisesti välinpitämätön sopusuhtaisesta ja kauniista tänä aamuna. Olen ihan vimmoissani, kun ajattelen tuota Molyneux-otusta. Jollen olisi rauhan mies, niin tekisi mieleni vääntää herra Molyneux'ltä niskat nurin», ja hän väänsi ammusämpylänsä kahtia ahnain käsin.

»Dan!» sanoi Ailie kauhistuen. »En ole vielä koskaan eläessäni kuullut sinun sanovan mitään noin verenhimoista. En olisi uskonut sinusta sellaista.»

»Ehkä et», sanoi hänen veljensä. »Minussa on paljon sellaista, mitä sinä et ole koskaan aavistanutkaan. Teillä naisilla on aina harhakuvitelmia niistä miehistä — niistä miehistä — no, olkoon! niistä miehistä, joista te pidätte. Minä tunnen itseni niin hyvin, ettei ole ainoatakaan syntiä, paria vähemmän tärkeää lukuunottamatta, johon en voi katsoa kykeneväni. Luulen, että voisin yltyä ryöstämään kirkon, jollei minulla olisi yhtään rahaa ja jos olisin yhtä nälissäni kuin olin tänä aamuna ennenkuin tuo postikortti tuli ja turmeli erittäin oivallisen uudenvuodenpäivä-ruokahalun, tai vieläpä murhaamaankin tuon Molyneux'n kaltaisen miehen, joka on unohtanut yksinkertaisimmat velvollisuudet, joita ei kukaan ihminen saisi laiminlyödä.»

»Minä toivon ja luotan», sanoi Bell, vieläkin hermostuneena, »että hän on viisas poika ja oikein kasvatettu, joka ei pelkää matkustamista eikä erehdy junista. Jos hän olisi skotlantilainen poika ja Jumalan pelkoon kasvatettu, en olisi rahtuakaan huolissani hänen tähtensä, sillä silloin hän varmasti kyselisi kyselemistään, ja jos häntä alkaisi peloittaa, niin hän ottaisi ja rupeisi syömään jotakin, kuten kristitty ihminen ainakin. Mutta tällä poikarukallahan ei ole sitä etua — hänhän on vain amerikkalainen!»

Ailie istui takakenossa tuolillaan, teekuppi kädessään, ja nauroi, ja Katekin naureskeli — vaikka hän ei voinut nähdä, missä asian lystillisyys oli, ja koira nauroi myös — ainakin se heilutti häntäänsä ja kiemurteli ruumistaan ja päästeli sellaisia omituisia ääniä kurkustaan, että saattoi sanoa sen nauravan.

»Joutavia! sinäpä olet lystikäs ihminen, Bell», sanoi Dan Dyce, iskien hänelle silmää. »Sinulla on mitä hassuimmat käsitykset joistakin asioista. Siihen katsoen, että olet ollut niin pitkän ajan neiti Mushetin koulussa ja luet niin paljon sanomalehtiä, minä ihmettelen sinua.»

»Olihan hänen isänsä kylläkin skotlantilainen, se nyt on armo», lisäsi Bell, panematta vähääkään pahakseen hänen hurskaitten mielipiteittensä kohtaamaa vastaanottoa.

»Onhan siinäkin jotakin, millä alkuun pääsee», sanoi Dan Dyce ilvehtien. »Toivottavasti hän käyttää parhaalla tavalla hyväkseen tuota suurta alkupääomaa onnen ja hyvinvoinnin saavuttamiseksi. Se on yhtä hyvä kuin rahaa taskussa.»

Bell kohotti pikku kätösensä ja työnsi vallattoman kiharan (sillä hänellä oli kapinallinen hiuksisto) korvansa taakse ja hymyili huolimatta levottomuudestaan tulossa olevaan veljenpoikaansa nähden. »Naura vain, jos tahdot, Dan», sanoi hän painokkaasti, nytkäyttäen päätään pöydän yli häneen päin, »minä kuitenkin olen ylpeä, ylpeä, YLPEÄ siitä, että olen skotlantilainen.» (»En niinäkään sitä anteeksi pyytele», sanoi hänen veljensä hiljaa.) »Ja tiedäthän, millaisia nuo amerikkalaiset ovat! Epäkelpoja ihmisiä, jotka antavat miestensä harjata omat kenkänsä ja saavat maksaa ihan synnillisiä palkkoja palvelustytöille ja sittenkin syövät ostopiirakkaa.»

»Hyvä Jumala! onko se totta, vai oletko lukenut sen sanomalehdestä?» sanoi hänen veljensä. »Minä alan tulla levottomaksi itsekin tuon nuoren herran mahdollisuuksista, joka nyt on matkalla pohjoista kohti herra Molyneux'n täydellä luottamuksella, joka varmaankin pitää häntä hyvin älykkäänä. Hän tulee ihmelasten maasta; kymmenvuotiaanakin hänessä voi olla enemmän tähtiä ja juovia kuin me voimme kitkeä pois puuroravinnolla ja Vähän Katekismuksen oppimäärällä ja Jane Porterin 'Skotlantilaisilla klaanipäälliköillä'. Toden totta, olin itse ihastunut Janeen lukiessani hänen kirjaansa ensi kertaa: se oli hauska ja verinen. Iso pehmeä hattu päässä, liehunauhoilla koristettu, kukaties; mahtipontinen, nenä-ääninen puhetapa, 'minä arvaan ja olettelen' aina silloin tällöin; tapa pitää tupakkaa suussaan» (»Me tarvitsemme sylkilaatikon», sanoi Ailie hillityllä äänellä); »ja revolveri pienoisessa takataskussaan. Oh, se kullanmuru! Voin nähdä hänet selvästi silmäini edessä.»

»Herra varjelkoon!» huusi Kate, palvelustyttö, ja pakeni huoneesta vavistuksen vallassa revolveria ajatellessaan.

»Voit sanoa mitä tahdot, mutta minä en voi päästä sen seikan yli, että hän on amerikkalainen», sanoi Bell juhlallisesti. »Dollari on kaikki kaikessa Amerikassa, ja he ovat niin itsenäisiä!»

»Hirveätä, hirveätä!» sanoi hänen veljensä ivallisesti, rikkoen toisen munan rajulla veitsen iskulla, ikäänkuin olisi lyönyt päätä poikki yhdysvaltain presidentiltä.

Ailie nauroi jälleen. »Rakas Bell-kulta!» sanoi hän. »Sehän kajahtaa aivan skotlantilaiselta. Dollarin kunnioittaminen on hyvä ja terve pohja skotlantilaiselle luonteelle. Muista, että dollarissa on lähes sata puolpennyä: ajattelehan vain dollaria puolpennysinä, niin et kummastele, että amerikkalaiset antavat sille niin suuren arvon.»

»Luopio!» sanoi Bell, pudistaen hänelle lusikkaa.

»Nurkkakuntalainen!» sinkautti Ailie vastaan, pudistaen Bellille kahvelia.

    Vaeltajalle väsyneelle,
    tähti rauhan, loistaos —

Lapset, olkaa hiljaa», sanoi puoleksi laulaen, puoleksi puhuen heidän veljensä. »Bell, sinä olet suunsoittaja; Ailie, sinä olet kosmopoliitti ja sellaisena kirouksen alainen. Siihen ovat Edinburgh ja Bryssel ja oma liian rohkea pääsi sinut vieneet. Palautahan itsesi meidän poloiselle nurkkakuntalaisnäkökannallemme ja sanokaa minulle, te molemmat, mitä aiotte tehdä tälle chicagolaiselle nuorelle herralle, kun saatte hänet käsiinne.»

»Muuttaa hänen sukkansa ja antaa hänelle hyvää teetä ja voileipää», sanoi Bell siekailematta, ikäänkuin olisi suunnitellut sitä viikkokaudet. »Hän on varmasti ihan menehtymäisillään nälkään ja kosteana lumesta.»

»Kunnon miehen luomiseksi vaaditaan muutakin kuin kuivia sukkia ja maukkaita voileipiä», sanoi hänen veljensä. »Et voi pitkittää tuon saman kaavan mukaan vuosikymmentä.»

»Oh, sinä tarkoitat kasvatusta!» sanoi Bell masentuen. »Se ei kuulu ollenkaan minun alaani.»

Ailie lausui julki näkökantansa tyynesti ja hiljaisen harkitsevasti, ikäänkuin hänkään ei olisi viikkokausiin ajatellut mitään muuta, mikä osittain olikin totta. »Mielestäni», sanoi hän, »on hänen mentävä latinakouluun saadakseen hyvän perustuksen klassilliseen suuntaan, ja sitten yliopistoon. Minä olen mitä hartaimmalla halulla auttava häntä, niin kauan kuin hän on latinakoulussa. Juuri opettaja minusta olisi tullutkin, Dan, jos olisit sallinut minun noudattaa mieltäni. Toivottavasti hän on teräväpäinen poika, sillä minä suorastaan en voi sietää sellaisia, joita Bell kutsuu — kutsuu —»

»Pöhköiksi», ehdotti Bell.

»Pöhköiksi; niin, minä en voi sietää pöhköjä. Koska hän on toiseksi puoleksi Dyce, en juuri voi uskoa, että hän on pöhkö. Jos hän tulee vähänkään isäänsä, voi hän ehkä olla hiukan raju aluksi, mutta ainakin hän tulee olemaan hyvä seuratoveri, mikä korvaa jo paljon, ja hyväsydäminen, nopeakäsityksinen peloton ja —»

»Ja hirmuisen hauska», vihjaisi Bell, säteillen mielihyvästä kerratessaan mielessään vanhoja, helliä, iloisia muistoja veljestään, joka nyt lepäsi kuolleena näyttelijätär-vaimonsa vieressä kaukana Chicagossa.

»Peloton ja hyvin hauska», jatkoi Ailie. »Oi, Will-kulta, millainen iloinen sielu hän oli! Niin, lapsi ei voi olla hölmö, jos hän tulee isäänsä. Amerikkalainen itsenäisyys, olkoon sitä hänessä vaikka — vaikka kokkareittain, ei pilaa häntä ollenkaan. Minä rakastan amerikkalaisia — kuuletko, Bell Dyce? — siksi että he voittivat typerän, vanhan Yrjö-kuninkaan ja ovat olleet urheita metsissä ja viisaita aavikoilla, kohdanneet pelottomina silmä silmää vasten kenen hyvänsä ja nauraneet kruunupäille. Minä rakastan heitä, koska he ovat antaneet minulle Emersonin ja Whitmanin ja Thoreaun ja koska yksi heistä meni naimisiin William-veljeni kanssa ja oli hänen lapsensa äiti.»

Dan Dyce nyökäytti; hän ei koskaan ilvehtinyt Ailie-sisarelleen silloinkuin tämän sydän puhui ja silmät säikkyivät.

»Ensimmäinen asia, mikä sinun pitäisi opettaa hänelle», sanoi Bell, »on 'God Save the Queen'. Se on mainio laulu kerrassaan; joka kerta kuin kuulen sen kokouksessa, olen iloinen siitä, että olen kuningaskunnasta, sillä siinä on kaikki, mitä on jäljellä niistä muinaisista asioista, joiden puolesta Dycet kuolivat nuorina tai menettivät rahansa. Sinun pitää opettaa hänelle se, Ailie, tai muuten olen sinulle hyvin vihainen. Minä laitan lihaa hänen luittensa päälle keittotaidollani, jos sinä istutat hänen sisäänsä gentlemannin ominaisuudet.»

Bellin käsitys oli sellainen, että gentlemanni puhui hyvin hienolla englantilaisella ääntämistavalla kuten Ailie, liikkui uljasryhtisenä kuten Ailie ja puheli viisaasti ja älykkäästi sekä rikkaille että köyhille kuten Ailie.

»En ole oikein varma tuosta yliopistosta», jatkoi hän. »Sieltä tulee toisinaan sellaisia honostoopeleita; katsokaahan tuotakin pastori Macleaniä! Sanotaan, että hän osaisi puhua hepreaa, jos saisi jonkun, joka puhuisi sitä hänelle vastaan hitaasti, mutta ajatelkaahan, millä tavoin hän pukeutuu! Ja hänen vaimonsa hoitaa hänet aika hyvin leveällä Skotlannin murteella. Mielestäni me emme voisi tehdä paremmin kuin antaa pojan lukea lakimieheksi ja ruveta asianajajaksi; se on arvossapidetty ammatti ja tuottaa rahaa, vaikka itse puolestani en ole koskaan käsittänyt lakimiesten tarpeellisuutta, jos ihmiset vain eläisivät sovinnossa. Hän voisi mennä Danin toimistoon tultuaan siihen ikään.»

»Asianajajaksi!» huudahti hänen veljensä. »Onhan toki ensiksi katsottava, ettei hän vain ole aasi.»

»Ja mitäs erotusta se tekisi asianajajalle?» sanoi Bell ripeästi, katsoa näpsäyttäen veljeensä, jota hän rehellisesti puhuen piti Skotlannin viisaampana miehenä.

»Bell», sanoi Dan Dyce, »kuten jo äsken sanoin, sinä olet suunpieksäjä — etkä mitään muuta, vaikka myönnänkin, että leipomasi teekakut eivät ole niinkään huonoja. Ja mitä tulee sinun, Ailie, aloitat sinä, kuten useimmat naiset, väärästä päästä. Ensimmäinen tehtävä veljenpoikasi suhteen on opettaa hänet olemaan onnellinen, sillä se on tottumus, joka on hankittava varhain, samoinkuin hernehutusta pitäminen.»

»Sinä itse aloitit kylläkin varhain», sanoi Bell. »Äiti sanoi usein, että hän kutkutti aina sinun jalkojasi niin kauan kunnes nauroit, silloinkuin olit pikkulapsi. Ajattelen toisinaan, ettei hän lopettanut sitä tarpeeksi pian.»

»Jos minun olisi käytävä koulukasvatukseni läpi uudestaan eikä olisi pakkoa pitää huolta toimeentulosta, jättäisin pois hyvän joukon siitä, mitä vanha koulumestari piti tarpeellisena. Mikä kamala aine se taas olikaan? — mittausoppi. Nukkua hyvin ja syödä kaikkea, katsoa silmiin kaikkia ihmisiä pelkäämättä ja ujostelematta, pitää tanssista ja pystyä laulamaan hyvin bassoa tai tenoria — siinä on jo mukiinmenevä alku elämäntaitoon. Kirkkokuorossa on eräs Brodie-niminen mies, joka näyttää minusta onnellisemmalta kuin kuningas, kun hän saa jymisyttää mahtavasti bassoa psalmeihin; hän saa minun hartauteni Herran päivänä kokonaan häiriytymään, kun kadehdin hänen taitoaan.»

»Mitä! kateuskin!» sanoi Ailie. »Murha, varkaus ja kateus — millainen veli!»

»Niin, kateuskin, synneistämme yleisin ja rumin», sanoi Dan Dyce. »En ole koskaan tavannut ainoatakaan ihmistä, joka olisi ollut sitä vailla, vaikka monet eivät tiedäkään heillä sitä olevan. Toivon, että tärkeintä on hävetä tuntiessaan sitä itsessään, sillä siinä on kaikki niistä minä voin kerskua. Poikana koulussa ollessani oli siellä eräs toinen poika, minun hyvä ystäväni, joka valittiin kilpailemaan palkinnosta, minkä voittamiseen minun ei katsottu kykenevän, jonka vuoksi en päässyt luetteloon. Minä kadehdin häntä miltei vihaten; ja lukiessani iltasiunauspätkiäni rukoilin, että hän voittaisi. Häpesin kateuttani ja panin paremman Daniel Dycen ottelemaan sen Daniel Dycen kanssa, joka ei ollut varsin niin kehuttava. Se oli tuima taistelu, uskokaa pois. Huomasin rukoukseni sanojen ja oman toivomukseni olevan melko lailla ristiriidassa —»

»Kuten minä ja 'Tapahtukoon sinun tahtosi', silloinkuin saimme sanoman
Williamista», sanoi Bell.

»Mutta ystäväni — vie sun mokomasi! — sai palkinnon. Otaksun, että Jumala tähysteli alas sinä iltana ja näki, kuinka parempi Dan Dyce koetti parhaansa sitä toista paholaisen-Dania vastaan, joka mumisi rukouksensa siinä toivossa, ettei Hän sattuisi kiinnittämään siihen huomiotaan. Millään muulla tavalla sitä ei voi selittää, sillä tuo riivatun poika sai palkinnon, vaikkei hän ollut puoleksikaan niin etevä kuin minä, ja se oli Alick Maitland. Älä puhu mitään kateudesta, Ailie; pelkään, että meillä on sitä jokaisella jonkunverran, kunnes ehkä olemme ehtineet hyvin korkeaan ikään ja ymmärrämme, että kateutemme esineiden ja oman osamme välillä ei ole niin paljon eroa, että kannattaisi valikoida. Jos minä itse saisin kaikki mitä mieleni tekee, niin pitäisi maailmaa paljon suurentaa. Se ei ole kuivan lehdenkään arvoinen. No niin, kuten olin sanomassa silloinkuin oppinut ystäväni keskeytti minut, tahtoisin tuosta nuoresta miehestä tulevan terveen ja onnellisen ja kaikesta huvitetun. Olen nähnyt ihmisiä, jotka kulkisivat nurpalla nenin ja kyllästyneinä keskellä maalaismarkkinoita — Jumala heitä auttakoon! Minun haluttaisi pistellä heitä neuloilla toisinaan ja saada heidät hypähtämään. Heillä on elämää kohtaan yhtä vähän mielenkiintoa kuin jos he olisivat hautausurakoitsijoita.»

»Kaikkia! ei kukaan voisi ikävystyä ainakaan tässä kaupungissa», sanoi Bell reippaasti. »Katsokaahan, millaista elämää ja iloa siinä on. Puhutaan muka Lontoosta! Usein voin tuskin saada nukutuksi öisin liikenteeltä. Ja kuinka paljon asioita täällä aina tapahtuu — syntymisiä ja naimisia, kihlauksia ja teekutsuja, uusia malleja neiti Mintolla, kaksi kyytivuoroa päivässä, ja toisinaan tekee joku jotakin typerää, jolla saa nauraa puoli viikkoa.»

»Mutta aivan niin vilkasta kuin Chicagossa ei täällä kuitenkaan ole», sanoi Dan Dyce. »Ei ole ammuttu ainoatakaan ihmistä näillä seuduin sen jälkeen kuin kattilanpaikkaaja tavallaan tappoi (kuten viskaali sanoo) vaimonsa pistoolilla. Olette kai kuulleet hänestä? Kun mies vietiin mestauslavalle sen takia ja pappi kysyi, oliko hänellä jotakin sanottavaa ennenkuin kärsisi lain ankarimman rangaistuksen, vastasi hän itkuun pillahtaen: 'Ei mitään muuta kuin että tämä on minulle kauhea opetus.'»

»Tuo on sinun vanhoja juttujasi», sanoi Bell; mutta vanhakin juttu oli tervetullut Dycen talossa uudenvuodenpäivänä, ja he nauroivat kaskulle kaikki kolme, ikäänkuin se olisi vastikään tullut Lontoosta Ailien kallisarvoisessa Punchissa. Koirakin joutui iloisuuden kouristuksiin, ikäänkuin sisäisten naurunkikatusten kiduttamana — omituisin koira mitä konsaan on ollut, ei rottakoira eikä mäyräkoira, vaan pelkästään koira — tumma pitkäkarvainen takaa, ruskea lyhytkarvainen edestä, töpöhäntä, naama niin karvatupsujen peitossa, ettei sen silmiä näkynyt muulloin kuin tuulella. Dan Dyce kurotti kätensä alas ja raappi sitä korvan takaa. »Älä naura, Tellu», sanoi hän. »Minä en nauraisi sinun sijassasi, Tellu — sehän on vain niitä vanhoja. Olet kuullut sen jo ennenkin monet kerrat, sinä veitikka. Voisi luulla, että haluat lainata rahaa.» Jos olisitte voinut kuulla Dan Dycen puhelevan koiralleen, olisitte heti tuntenut hänet vanhaksipojaksi: ainoastaan vanhatpojat ja lapsettomat miehet tuntevat koiria.

»Toivon ja luotan, että hänellä on säädylliset vaatteet eikä mitään amerikkalaista roskaa», puhkesi Bell puhumaan, palaten jälleen veljenpoikaansa. »Liehunauhainen hattu on tietysti tyhjää hupsutusta; mutta eihän voi koskaan tietää, millä tavoin amerikkalainen teatterinäyttelijä pukee lapsen: varmaankin hänen ulkoasussaan on jotakin hupsua — tähtiliivit tai säärykset — ja meidän on tehtävä hänet säädylliseksi puvultaan kuten paikkakunnan muutkin pojat.»

»Minä kannattaisin norfolkilaispukuja, samanlaisia kuin pankinjohtajan pojilla on», ehdotti Ailie. »Minusta pankinjohtajan pojat ovat aina niin hienon ja siistin näköisiä.»

»Mitä hyvänsä, missä on paljon taskuja», sanoi Dan Dyce. »Kymmenvuotiaana haluaisi poika mieluimmin koko pukunsa olevan pelkkiä taskuja. Peijakas! kokonainen puku pelkkiä taskuja, joka taskussa uusi pennynraha onnenmerkiksi, se olisi mainio lahja», ja häntä nauratti tuo ajatus, jonka hän painoi mieleensä vast'edes sattuvan tilaisuuden varalta.

»Pötyä ja hölynpölyä!» huusi Bell painokkaasti, sillä tässä hän oli omalla alallaan. »Pojasta pitää tulla skotlantilainen poika. Minä tahdon hänen ylleen kilt'in, tai sitten ei mitään.»

»Kiltin!» sanoi Dan Dyce.

»Kiltin!» huusi Ailie.

Kop-kop-kop-kop-kop-kop!

Pääovelle kolkutettiin kovasti. He lakkasivat puhumasta kuulostaakseen, ja he kuulivat palvelustytön menevän eteisen poikki keittiöstä päin. Kun hän avasi oven, tulvahti siitä sisään kadun iloinen sorina, rummun paukutus, yhä kimottava pillien soitto, appelsiinikaupustelijan huuto, mutta kaiken ylinnä he kuulivat palvelustytön lausuvan tavallisen vieraille osoitetun kysymyksensä, jonka hän teki välittämättä heidän asemastaan tai hienoudestaan.

»No, mikäs on asia?» kysyi hän, ja vaikkeivät he voineet nähdä häntä, tiesivät he, että hän piti ovea vain raollaan, painaen olkapäänsä sitä vasten, ikäänkuin torjuakseen jonkun taloon ryntäävän hurjan klaanipäällikön. Sitten he kuulivat hänen huutavan: »Herra armahtakoon!» ja hänen askeleensa riensivät arkihuoneen ovea kohti. Hän tempasi sen auki ja seisoi oviaukossa, joku toinen takanaan.

»Tiedättekö, täällä on veli Williamin lapsi!» huudahti hän yhdellä henkäyksellä.

»Hyvä Jumala! Missä hän on?» huusi Bell, joka ensiksi sai puhekykynsä.
»Eihän pojalle vain ole mitään vahinkoa tapahtunut, mitä?»

»Ei se ole mikään poika — se on tyttö!» kirkaisi Kate, heittäen käsivartensa ylös hämmästyksissään, ja astuen sivulle hän päästi sisään pienen tytön.

IV LUKU.

Kaukaisessa Chicagon kaupungissa kuolleiden William ja Mary Dycen orpo lapsi astui täysin rauhallisesti hämmästyneen seuran keskuuteen. Kolme Dyceä oli rivissä hänen edessään, hullunkurinen Tellu-koira hänen jalkainsa juuressa ja hänen takanaan Kate-palvelija väännellen esiliinaansa, aivan kuin se olisi vastikään nostettu pesusammiosta, kohoilevin povin. Kymmenen silmää (jos saattoi ottaa lukuun koirankin silmät, jotka olivat tuuheiden karvatupsujen peitossa) tuijotti lapseen tuokion ajan, ja mikä hyvänsä tavallinen lapsi olisi joutunut kovasti hämilleen; mutta tämä ei ollut mikään tavallinen lapsi, tai tunsi hän sitten heti ympärillään kodin lämpimän, ystävällisen ilman. Piirrän hänen kuvansa parilla lauseella. Hän oli mustatukkainen, tumma- ja vilkassilmäinen, hipiältään ei aivan vaalea, vaan oliivinvärinen, leuan asento pysty ja ilme ei arka eikä julkea, vaan tyvenen hillitty. Turkikset hänen kaulassaan ja hilkassaan (Jim Molyneux'n viimeinen lahja), sekä muhvi, johon hänen kätensä menivät kyynärpäitä myöten, antoivat hänen ulkonäölleen jonkinlaisen kuvakirjasomuuden, joka kohta johti palvelustytön mieleen lihakauppiaan joulukalenterin.

Koira toipui ensimmäisenä hämmästyksestään: se mukelsi häntä kohti päästäen pieniä ystävällisiä urahduksia ja kieritteli selällään hänen jalkainsa juuressa, meloen ilmaa nelin käpälin, mikä oli sen tapa ilmaista olevansa lystituulella.

Ilosta huudahtaen viskasi tyttönen muhvinsa lattialle ja kapsahti koiran viereen, kietoi käsivartensa sen ympäri ja upotti kasvonsa sen karvatupsuihin. Koiran häntä viuhui iloisesti kuin lippu. »Sessu, sessu, sinä pidät minusta», sanoi lapsi äänenpainolla, joka oli kaikkea muuta kuin amerikkalainen. »Annahan kun pysähdyn ja mietin — sinun ei pidä lähtemän tästä talosta, ennenkuin keitän sinulle munan.»

»Herra siunatkoon, mikä lapsi tämä on?» huudahti Bell, tullen hätkähtäen tajuihinsa, ja syöksähtäen käsiksi lapseen hän nosti hänet jaloilleen. Ailie vaipui polvilleen kättensä varaan ja tuijotti tulijan kasvoihin. »Kilt, tosiaankin!» sanoi Dan Dyce itsekseen. »Tämän täytyy olla velholapsi, sillä jollei hänen äänensä ja lausetapansa ole Rellu-Willy Oliverin, niin on järkeni menossa.»

»Sano minulle pian, oletko Lennox Dyce?» sanoi Bell ihan vapisten ja ahmien pienokaista silmillään.

»No, enköhän taida se olla», vastasi lapsi rauhallisesti, koiran nuoleskellessa hänen leukaansa. »Kuulkaas, oletteko te Bell-täti?» ja tällä kertaa ei amerikkalaisesta korostuksesta ollut epäilystäkään. Hän kohotti tyynesti suunsa heille suudeltavaksi; he eivät hukanneet aikaa, vaan hyökkäsivät hänen kimppuunsa, Ailie puolittain kyynelet silmissä, koska hän heti näki lapsekkaan hilkan alla niin paljon veli Williamia.

»Lennox-kultaseni, sinun ei pidä puhua tuolla tavoin; kuka ihmeessä on opettanut sinut puhumaan tuolla tavoin?» sanoi Bell, riisuen hänen päällysvaatteitaan.

»Kas, minä luulin että sellainen on täällä aivan oikein», sanoi pikku vieras. »Kellonsoittaja puhuu sillä tavalla.»

»Siunatkoon! Tunnetko sinä kellonsoittajan?» huudahti Bell Dyce.

»Minä soitin kelloa hänen edestään tänä aamuna — ettekö kuulleet sitä?» oli yllättävä vastaus. »Hän on kiltti mies; hän piti minusta. Minäkin olisin pitänyt hänestä, jollei hän olisi ollut niin väsynyt. Hän oli niin väsynyt, ettei hän voinut puhua järkevästi; hän ei osannut sanoa muuta kuin: 'Olen poissa jalalta, annahan kun pysähdyn ja mietin', ja 'Koetapas toista munaa'. Minä sanoin, että antaisin hänelle neljännesdollarin, jos hän antaisi minun soittaa kelloaan, ja hän sanoi, että hän sallisi minun tehdä sen ilmaiseksi ja antaisi vielä lisäksi minulle aamiaisen. 'Sinun ei pidä lähtemän tästä talosta, ennenkuin keitän sinulle munan' — niin hän sanoi, ja miesparka oli niin väsynyt! Ja hänen jalkansa olivat hirveän heikot.» Jälleen oli hänen äänensä Wully Oliverin ääni; tuo lause oli, kuten Dycet tiesivät, Wully Oliverin vieraanvaraisuuden tunnussana hänen ollessaan hauskalla tuulella.

»Kilt, tosiaankin!» sanoi Dan Dyce, tuntien olonsa erinomaisen hullunkuriseksi, ja kävellen heidän ohitseen hän meni yläkertaan ja pisti kiiruusti kumilingon taskuunsa.

Kun hän tuli alas, oli nuori Amerikka huolettomasti syödä nopostelemassa toista aamiaistaan Tellu sylissään, täti kummallakin puolellaan, ja Kate, tarjotin kädessään tekosyynä, ammolla suin puoleksi sisällä ovesta.

»Niin, kuten sanoin, sai Jim — minun kiltti herra Molyneux'ni nimittäin — puuhaa poikajoukon kanssa heti kun hän pääsi maihin tuosta vanhasta laivasta, ja silloin hän sanoi: 'Nuppu, tämä on nyt se — se — syystä ylistetty Iso-Britannia; tunnen sen näistä pojista; ne ovat niin hilpeitä sllloinkuin ovat omissa oloissaan. Pelkäsin, että ehkä olisimme ajaneet harhaan pimeässä, mutta kaikki on hyvin.' Ja seuraavana päivänä hän osti minulle tämän muhvin ja kaikki nämä ja pani minut junan vaunuun — voi, millaiset hassut vaunut teillä on! — ja sanoi: 'Hyvästi, Nuppu; aja vain suoraan Maryfieldiin ja astu siellä pois. Jos eksyt jossakin tällä saarella, ala vain parkua oikein lujaa, niin minä kyllä kuulen' Hän oli niinkuin ei muka olisi ollut millänsäkään, mutta hänen silmiään räpytytti aika lailla, ja minä näin, ettei hän ollut pahasti iloinen, ja siksi en päästänyt yhtään ilmi, miltä minusta itsestäni tuntui.»

Hän esitti poissaolevan Molyneux'n äänen ja esiintymistavan niin sattuvasti, että tämä oli ilmi elävänä heidän edessään. Katen oli sen eriskummallisuus saada ihan ääneen nauramaan; Ailie ja hänen veljensä olivat hämmästyksissään tytön etevästä ilmehtimisestä; Bell pusersi käsiään nyrkkiin ja sanoi jo toisen kerran sinä päivänä: »Oh! tuota Molyneux'tä, jospa saisin hänet käsiini!»

»Hän on kiltti mies, tuo Jim. En osaa sanoakaan, kuinka kovasti pidän hänestä — ja hän antoi minulle läjittäin makeisia asemalla», jatkoi ujostelematon tulokas. »'Muuta junaa Edinburghissa', sanoi hän; 'ehkäpä ehdit juosta linnaan ja tavata herttuaa; sano hänelle terveiseni, mutta älä osoitettani. Kun tulet Maryfieldiin, hyppää paukkana alas ja kysy Dyce-setääsi.' Matka meni aivan hyvin», jatkoi lapsi, »mutta en minä nähnyt Edinburghin herttuaa; ei ollut aikaa, ja setä ei ollut Maryfieldissä, mutta muudan mies otti minut postivaunuihinsa ja kyyditsi minut suoraan tänne. Hän sanoi, että minä olin varoitus. Huh, kuinka kylmä minulla oli! Kuulkaa, onko täällä aina tällainen ilma?»

»Milloin tällainen, milloin taas ihan tavallinen skotlantilainen ilma», sanoi Dan Dyce, katsoa vilkuttaen häneen silmälasiensa läpi.

»Minua nukutti hirveästi postivaunuissa, ja ajuri kietoi minut peitteeseen, ja kun tulin tähän kaupunkiin pimeässä, sanoi hän: 'Kävele suoraan tuonnepäin ja kolkuta ensimmäiselle ovelle, jossa näet messinkisen miehen käden kolkuttimena; se on herra Dycen talo.' Minä kävelin, eikä siinä ollut mitään messinkistä miestä, mutta minä näin kolkuttimen. En ylettynyt siihen, ja kun sitten näin miehen menevän kirkkoon lyhty kädessään, menin hänen luokseen ja nykäisin häntä takinliepeestä. Tiesin, ettei häntä tarvinnut pelätä, koska hän oli menossa kirkkoon. Hän sanoi olevansa menossa kelloa soittamaan, ja minä sanoin, että antaisin hänelle neljännesdollarin — oh, senhän minä olen jo kertonut. Kun soitto oli lopetettu, vei hän minut kotiinsa onnentuojaksi — niin hän sanoi — ja hän ja hänen vaimonsa rupesivat heti puuhaan ja keittivät munia. Hekin sanoivat, että minä olin varoitus, ja keittivät aina vain munia, enkä minä jaksanut syödä enempää kuin kaksi ja valkuaisen kolmannesta, vaikka koetin niin että. Luulen, että nukuin hyvän aikaa heidän luonaan; minä olin niin väsyksissä, ja heitä ei tarvinnut ollenkaan pelätä; he pitivät minusta, minä näin sen. Ja minäkin pidin heistä jonkunverran, vaikka he varmaan ovatkin köyhiä, sillä heillä ei ole yhtään lasta. Sitten kellonsoittaja toi minut tämän talon luo ja kolkutti ovelle ja meni pois varsin joutuin häneksi, ennenkuin kukaan tuli, koska hän sanoi, että hän oli pehmytanturainen — mitähän se pehmytanturainen mahtaa olla? — ja ettei hän ollut onneatuottava ensivieras uudenvuoden aamuna.»

»Ei ikinä mokomampaa, totta tosiaan!» huusi Bell. »Poloinen pikku lirkkunen! Eikö sinua peloittanut merellä?»

»Lirkkunen, lirkkunen», toisti lapsi itsekseen, ja Ailie tuli sen huomatessaan iloiseksi, että tämä ei varmastikaan ollut pöhkö. Pöhköt eivät koskaan tunne mielenkiintoa uusiin sanoihin; pöhköt eivät koskaan mene itseensä havaittuaan uuden seikan, niinkuin koira menee pöydän alle saatuaan luun.

»Eikö sinua peloittanut merellä?» toisti Bell.

»Ei», vastasi lapsi siekailematta. »Jimhän oli mukana kaiken aikaa, nähkääs, ja hän tiesi kaikki. Hän sanoi: 'Luota Kaitselmukseen, ja jos on hyvin myrskyistä, niin luota Kaitselmukseen ynnä skotlantilaiseen kapteeniin.'»

»Tosiaankin! tuolla ihmisellä on sentään täytynyt olla jonkunverran tervettä järkeäkin», sanoi Bell, hiukan leppyneenä tästä skotlantilaisille merikapteeneille osoitetusta kohteliaisuudesta. Ja kaikki Dycet ahmivat silmillään tätä ihmeellistä lapsukaista, joka oli tipahtanut heidän keskelleen. Sinä hetkenä asui onni heidän parissaan; ikäänkuin ihmeen kautta he olivat siirtyneet takaisin omaan nuoruuteensa; heidän asumuksensa oli vihdoin viimeinkin sisustettu! Lapsi oli saavuttanut Tellun suosion ihan kuin olisi ollut sen tuttu kaiken ikänsä.

»Kuulkaas, setä, tämä on lystikäs koira», oli hänen seuraava huomautuksensa. »Onko Jumala luonut sen?»

»No niin — kyllä kaiketikin Jumala on sen luonut», sanoi Dan Dyce hiukan hämillään.

»No, eikös Hän ole eto mestari! Tämä koira on etevämpi kuin rouva
Molyneux'n Dodo, ja Dodo oli kultu. Mitä lajia koiria tämä on?
Skotlantilainen terrierikö?»

»Enimmältä osaltaan ei», sanoi setä nauraa kukertaen. »Se on itse asiassa skotlantilaisen terrierin parannettu malli. Siinä on uudempia patentteja, niin sanoaksemme. Se on jonkinlainen mosaiikki; todellakin, kun tarkemmin ajattelen, voisi sitä kuvata puhdasrotuiseksi mosailkkikoiraksi.»

»Ehkäpä alan leikkiä sen kanssa sunnuntaisin. Ei ääneensä, ymmärrättehän, vaan siten vain, että ollaan onnellisia. Minä pidän onnellisena olemisesta, pidättekö te?»

»Se on ainoa heikkouteni», sanoi Dan Dyce painokkaasti, iskien silmää lasiensa takaa. »Kaupungin muut toiminnanmiehet eivät hyväksy minua siinä kohti; he sanovat sitä kevytmielisyydeksi. Mutta se on minulle niin helppoa, että en koskaan veloita siitä laskuissa, vaikka huumorin tajun pitäisikin olla arvioituna 12 1/2 shillinkiin hymyltä palkkiotaksassa. Se säästäisi monta kallista käräjänkäyntiä.»

»Etkö leikkinyt sunnuntaisin Chicagossa?» kysyi Ailie.

»En ääneen. Isä sanoi, että hän tahtoi minun olevan skotlantilainen ainakin yhdessä kohti, vaikka se kysyisi remmiä. Se oli sen jälkeen kuin äiti kuoli. Isä vain luki minulle sunnuntaisin, ja me menimme kirkkoon ja istuimme siellä niin että ämmänneulat pistelivät. Me käytimme kirkkoherra Ebenezer Paul Fraser'ia, fil.mag., presbyteriläisessä kirkossa Rantapuiston varrella. Hän saarnasi ja saarnasi niin kauan, että ämmänneulat pistelivät meitä joka paikasta.»

»Lennox-parka!» huudahti Ailie tunteikkaasti.

»Oh, ei mitään hätää minulla!» sanoi nuori Amerikka iloisesti. »En minä potki.»

Dan Dyce kallisti päätään, otti silmälasit nenältään ja hankasi ne puhtaiksi nenäliinallaan; pani ne sitten jälleen paikalleen, katsoi niiden läpi veljentyttäreensä ja sitten Ailie'iin, taistellen jotakin kasvoissaan esiinpyrkivää liikettä vastaan. Ailie tukahdutti hetkeksi jonkun sisällisen kouristuksen ja käänsi katseensa hämmentyneenä hänestä Belliin, ja kun Bell huomasi molempien katseet, ei hän voinut kauempaa pidättää iloisuuttaan. He nauroivat niin kauan että kyyneleet kihosivat silmiin, ja kaikista sydämellisimmin veli Williamin lapsi. Hänellä oli niin suloinen nauru, että Dycet pitivät sitä heti paikalla suloisimpana äänenä, mitä he olivat ikinä kuulleet talossaan. Tädit olisivat hävittäneet hänet hyväilyillään. Setä seisoi hänen edessään ja säteili, hykertäen käsiään, odottaen joka hetki uutta ilmausta omituisimmasta lapsenälystä, mitä hän oli milloinkaan tavannut. Ja Kate hääri edestakaisin arkihuoneen ja keittiön väliä mitättömillä tekosyillä, tavallisesti tuodakseen jotakin syötävää lapselle, joka oli syönyt niin paljon Rellu-Wully Oliverin talossa, että oli ihan välinpitämätön Bellin taivaallisen herkkukammion harvinaisimmillekin makupaloille.

»Sinä olet kerrassaan — kerrassaan pikku noita!» sanoi Bell, hyväillen lapsen tukkaa. »Tiedätkö, tuo Molyneux-ihminen —»

»Jim», huomautti Lennox.