X
Epäsopua yhteistoiminnassa.
Kolme viikkoa oli kulunut edelläkerrotusta. Nevalaisen vaimo oli laskettu hautaan. Isä ja poika tunsivat kipeästi, minkä uskollisen tuen he olivat menettäneet.
Simo Affleck viipyi vielä Kajaanissa, mutta huhu kertoi hänen aikovan palata sieltä niin pian kuin järvet jäätyisivät. Sanottiin hänen silloin tulevan joukon kanssa nurmeslaisia jälleen kuuliaisuuteen saattamaan ja rankaisemaan. Hovilassa oli 21 kuormaa majurin tavaraa; ne oli Lieksasta tuotuina vietävä Kajaaniin. Kun nämä tavarat oli saatu sinne, silloin tulisi Affleck Nurmekseen.
Nurmeksen talonpojat päättivät koettaa käyttää tätä väliaikaa hyväkseen.
Nevalaisen käytös Karjalaista ja Turuista kohtaan Käkisalmen retkellä oli peräti suututtanut nämä Sipoon. Tämä oli muidenkin talonpoikien parissa käynyt kärtyisemmäksi kuin ennen, ja vähitellen oli tyytymättömyys häneen yleinen. Yrjö Sormuisen sovinto Sipon kanssa oli pintapuolinen; hänen sydäntään kalvoi ainainen kateus enemmän arvossa pidettyä Nevalaista kohtaan, ja nyt hän hiljaa ja varovasti puhalteli kytevää tulta. Niin taitavasti osasi hän menetellä, että Sipo ei huomannut toverinsa kaksipuolista käytöstä; ainoastaan tarkkanäköisemmät havaitsivat, että Yrjöä ei voisi suututtaa, jos Nevalaisesta puhuisi vaikka kuinka pahaa.
Nurmeksen talokkaat pitivät kokouksen, jossa keskusteltiin retkestä Hovilaa vastaan. Muuan torppari toi Nevalaisellekin sanan siitä, että kokous pidettäisiin Karjalaisen luona. Sipo oivalsi nyt selvästi, mitä hän jo oli vähin aavistanut: että talonpojilla oli häntä vastaan nurjaa mieltä. Koska ei Yrjö tai joku muu talokas antanut hänelle kokouksesta tietoa, ymmärsi hän yskän ja päätti kokonaan pysyä retkestä erillään.
Tämä päätös kalvoi Sipon sydäntä. Nyt, kun koston hetki oli lähestynyt, piti hänen istua ristissä käsin ja odottaa, mitä muut toimisivat! Mitä hänen omaisensa, mitä hovilaiset tästä ajattelisivat? He olisivat tietysti siitä mielissään, ehkäpä surkuttelisivat häntä!
Nämät mietteet ja loukattu ylpeys ahdistivat Nevalaisen sydäntä. Hän ei koskaan ollut tuntenut olevansa niin yksinään kuin nyt.
Talonpoikien kokouksessa päätettiin, että retki Hovilaa vastaan tehtäisiin yöllä marraskuun 30 päivää vasten. Edellisenä iltana kokoontuivat nurmeslaiset Turuisen luo, mistä lähtö oli tapahtuva. Yrjö Sormuinen valittiin yksimielisesti johtajaksi.
Miehiä oli koolla neljättäkymmentä. Usea oli retken seurauksia peljäten jäänyt saapumatta. "Aseina oli miehillä pyssyjä ja musketteja, joita ainakin osaksi olivat saaneet sotaharjoituksiansa varten ja myös vihollisia vastaan käytettäviksi, mutta jotka nyt käännettiin omaa isäntää ja kruunun käskyläistä vastaan", lausuu historiankirjoittaja.
* * * * *
Pienoisessa mökissään istui yllämainittuna iltana — yksinään kuten tavallisesti — Horman Malla. Hänen edessään oli aarrelipas avonaisena. Siinä oli sekaisin kultasormuksia ja korvarenkaita, hopealusikoita ja rahoja. Malla oli (ties monennenko kerran sinä päivänä) lukenut ja kädessään punninnut kaikki nämä kalleudet. Nyt hän luki ne viimeiseen kertaan. Hän suuteli niitä, piteli niitä edempänä ja lähempänä silmäinsä edessä, suuteli uudestaan ja pani ne vihdoin lippaaseen takaisin. Lopuksi hän kohotti pankon viereltä kiveä ja laski lippaan kätköpaikkaansa.
Ulkona vinkui tuuli, ja lunta satoi. Oli uuden kuun aika. Laskenut päivä oli jättänyt jälkeensä synkän pimeyden, jota kuitenkin lisääntyvä lumivaippa lievensi.
Noita kuuli oveltaan kolme kopausta. "Kukahan näinkin myöhään ja tällä ilmalla neuvoani hakee?" jupisi hän, astui sitten oven luo ja kysyi: "Kuka siellä?"
"Avaa, noita", kuului vastaus.
"Kuka olet? Sano nimesi, et muutoin pääse sisään", tivasi Malla.
"Sipo Nevalainen tarvitsee vielä kerran apuasi", kuului vastaus.
Ovi avattiin. Kalpeana, hajalla hiuksin ilmestyi sieltä Nevalainen.
Levoton tuli hehkui hänen silmissään.
"Noita", sanoi hän ottaen takkinsa alta esiin kauniin hopealta hohtavan lippaan; "nyt on neuvosi ja kykysi tarpeeseen. Talonpojat aikovat tehdä hyökkäyksen Hovilaa vastaan. Sinun pitää estää se onnistumasta."
"Estää — retki onnistumasta — Sipo Nevalainenko niin puhuu? Oletko hovilaisten ystäväksi ruvennut?" ihmetteli Malla.
"En ole kenenkään ystävä — kuule, noita — nyt olen niinkuin sinä — minulla ei ole ketään, johon voin luottaa, jota voisin rakastaa, en edes kullasta ja hopeasta välitä niinkuin sinä."
"Hm", — jupisi Malla, — "minä ymmärrän. Sinä olet suututtanut talonpojat."
"Minä olen heitä moniaita nuhdellut hävyttömästä pelkuruudesta, siinä kaikki. Nyt ei enää Sipoa tarvita! Oli aika, jolloin minun neuvoni ja toimintani oli välttämätön. Se aika on mennyt. — Mutta vähät siitä. Sano, miten talonpoikien retki estetään."
"Milloin se tapahtuu?" kysyi noita.
"Tän'iltana", vastasi Sipo.
"Mutta jos retki ehkäistään, niin hovilaiset pelastuvat suuresta vaarasta, sillä nyt on sille hankkeelle edullinen aika", huomautti Malla tuijottaen Nevalaiseen yhdellä silmällään.
"Aika voi vastakin olla edullinen", arveli Sipo.
"Mutta Affleck voi siksi palata", muistutti noita.
"Olkoon miten tahansa", virkkoi Nevalainen; "asiat ovat nyt sietämättömällä tolalla; toimita muutos, Malla, niin tämä lipas kaikkinensa on sinun!"
Malla vilhui ahnaasti tuohon hohtavaan esineeseen.
"Minä voin sinua auttaa", sanoi hän painavasti. "Talonpojat luulivat hyvin sinuttakin tulevansa toimeen. Mutta lupaan, että ennenkun he saapuvat Hovilaan, tulevat he pyytämään sinua avukseen."
"Sitä en minä usko", epäili Sipo.
"Siinä tapauksessa et tunne Horman Mallaa", lausui noita. "Voin suurempiakin saada aikaan. Mene nyt levollisena kotiisi ja odota; ennenkun yö on puolessa, olet sinä Hovilassa."
Sipo ei tiennyt mitään varmempaakaan keinoa selviytyäkseen epätietoisuudestansa; hän tyytyi tähän lupaukseen, vaikkei hän siihen juuri luottanut. Hän antoi lippaan noidalle ja sanoi: "Tuo on kallis lahja, mutta tärkeä onkin nyt asiani ollut. Jos tänä yönä pääsen Hovilaan toimimaan, niin vielä tulevaisuuskin siitä yöstä mainitsee."
Niin sanottuaan erosi Nevalainen noidasta ja meni kotiinsa. Mennessään hän jupisi: "Minä tunnen, että nyt olen elämässäni tullut käännekohtaan. Seuratkoon hyvää tai pahaa, kunhan joku muutos nykyoloissa tapahtuu."
* * * * *
Kaksi tuntia jälkeenpäin liikkui Nurmeksen maantiellä suurehko miesjoukko verkalleen eteenpäin. Eturivissä astuivat Sormuinen, Karjalainen, Turuinen, Ikonen ja Nyyrinen, ja moni muu koetti aina tuolloin tällöin tunkeutua eturiviin muka jotakin kysymään, mutta oikeastaan ikäänkuin arvoansa lisätäkseen.
"Eipä olisi luullut tuota", lausui muuan jykevä partasuu, "että Yrjön sisar, siivo Elsa, olisi noin juljennut pettää veljeään ja muita. Mutta rakkaus se kaikki rakentaa, sanoi Puuperän Aatami, kun nai Tiiralan rikkaan ruotimuorin."
"Saarelan Pekka ei tunnusta vieneensä kirjettä", sanoi Yrjö Sormuinen, "osittain tietysti pelosta, osittain säälien Elsaa. Minä luulen myös, että Nevalaisen Juhana on tehnyt parastaan tukkiakseen häneltä suun. Mutta nyt, kun ollaan näin miehissä koolla, voitaisiin käydä tuolla Pekan mökissä ja pakoittaa hänet tunnustamaan."
"Vaan jos Hovilassa myönnetään, että Pekka on kirjeen tuonut, niin ei
Pekan kielto mitään merkitse", virkkoi Karjalainen.
"Hovilassa ei ollut tuojaa tunnettu, siinäpä se ässä on", lausui Ikonen.
"Pekka on vasta kaksi kuukautta ollut täällä."
"Hovilaiset ovat luvanneet kaksi taalaria hopeassa sille, joka retkestä ilmoitti, mutta Pekka-parka ei ole uskaltanut käydä palkkiota perimässä", sanoi Nyyrinen. "Jos ei minua tunnettaisi, niin kävisin hyvänä miehenä perimässä palkinnon."
"Mutta jos otettaisiin Pekka nyt mukaan, niin hovilaiset kyllä hänet tuntisivat", lausui vakava Turuinen, joka ei suinkaan arvannut, että hänen ehdotuksensa oli hyvinkin sattuva.
"Oikein, oikein", huusivat useat. "Sehän on selkeä asia! Turuinen on oikeassa."
Kuusi miestä poikkesi nyt kujalle, joka johti Pekan mökkiin; toiset kulkivat verkalleen eteenpäin.
Mökin luo ehdittyään astui Sormuinen ja kaksi muuta sisään; toiset odottivat oven takana, ollen valmiina auttamaan, jos tarvittaisiin.
Pekka makasi oven suussa, hänen vaimonsa lapsen kanssa perempänä penkillä. Kuullessaan oven avautuvan heräsi Pekka, hypähti pystyyn, iski valkeaa tuluksillaan ja viritti päreen palamaan. Sitten hän kynsien vasemmalla kädellään pellavankarvaista tukkaansa ärähti: "Keitä p—leitä te olette, jotka yörauhaa häiritsette? Totta maar, nämä nurmeslaiset ovat lemmon joukkiota."
"Älä veikkoni noin melua", lausui Sormuinen; "meillä on vaan vähän asiaa sinulle."
"Asiaa!" ärähti Pekka. "Minkä lemmon asian aika nyt on?"
"Yö on meidän asioillemme tällä kertaa sopivampi kuin päivä", virkkoi
Yrjö. "Kuinka on, Pekka, sen kirjeen laita, jonka veit Hovilaan?
Tunnustapa nyt!"
"Tunnusta", sanoi Pekka. "Mitä höpiset?"
"Tuon arvasin", sanoi Yrjö kumppaneilleen, jatkaen Pekalle: "Sinun pitää nyt lähteä mukaamme."
"Se on valhe", epäsi pellavatukkainen Pekka, hyppäsi rahille ja otti seinältä luodikon. Ojentaen sen tulleita kohden virkkoi hän: "Ulos täältä! Tuossa on ovi. Millä oikeudella te tunkeutte asuntooni?"
Yrjö ja hänen kumppaninsa vetäysivät lähemmäs ovea, nähdessään ojennetun pyssyn.
"Älä ylvästele", varoitti Yrjö. "Sinä olet yksi, ja meitä on kolme näkyvissä ja kolme oven takana."
"Vaikka teitä olisi viisi sisällä ja kuusi oven takana, niin ei teillä ole oikeutta puolellanne", sanoi jäykkä Pekka.
Muuan miehistä oli hiljaa hiipinyt Pekan taakse ja tempasi tämän äkkiä kumoon. Pekan vaimo parkaisi pelosta, ja lapsi säikähtyi ruikuttamaan.
"Jumalan tähden", huusi vaimo. "Mitä aiotte Pekalle tehdä? Hän on viaton."
"Hänelle ei tapahdu mitään pahaa, kun hän seuraa meitä Hovilaan", virkkoi Yrjö. "Sieltä hän pääsee kohta pois, kun on tehtävänsä täyttänyt."
"Älä tunnusta siellä. Pelasta kaunis Elsa", kuiskasi vaimo Pekalle. Yrjö kuuli sanat ja lausui hymyillen: "Ei hänen tarvitse puhua sanaakaan. Hovilaiset sanovat vain, onko hän sama mies, joka toi kirjeen."
"Minä en tosiaankaan halua nyt yöllä lähteä seuraanne", sanoi Pekka.
"Huomenna voin tulla noutamattakin."
"Kiitos lupauksesta", lausui Yrjö ivaten. "Mutta niinkuin sanottu, tarvitsemme sinua juuri nyt. Vedä siis housut jalkaasi."
Pekka ei tähänkään suostunut. Housut tukittiin väkisin hänen jalkaansa. Takkia myöskin piti muiden tukkia hänen ylleen; sitten hänet talutettiin tuvasta ulos.
* * * * *
Sillaikaa oli kujan suussa odottaville talonpojille tapahtunut vielä kummempi näytös. Kohta senjälkeen kun Yrjö seuraajineen oli eronnut Pekan mökkiin, olivat talonpojat tiellä nähneet noin kymmenen sylen päässä tulen leimahtavan. He astuivat vähän eteenpäin, katsoakseen ilmiön syytä, mutta mitään huomaamatta. Hetken kuluttua näkyi perätysten kaksi leimausta ja sitten kuului ikäänkuin miekkojen kalsketta. Talonpojat säikähtivät; he astuivat taaskin katsomaan, mikä oli syynä ilmiöön, mutta mitään erityistä ei näkynyt. Ja kohta näkyi kolmannella kerralla kolme väläystä, ja nyt kuului valittava ääni, joka puhui: "Onnettomat! Mihin jätitte Sipo Nevalaisen?"
"Mitä tämä merkitsee?" sanoi Karjalainen, jonka kalpea muoto todisti, että rohkeus alkoi haihtua hänen rinnastaan.
"Ei liene tämä hyvän edellä", jupisi Turuinen. "Mutta mitä meihin kuuluu
Nevalainen?"
"Älkäämme turhaan vaivatko päätämme", sanoi Ikonen. "Tuo ilmiö merkitsi jotakin, mutta me menemme eteenpäin siitä huolimatta."
"Minä pelkään, ettemme tule Hovilan portin sisäpuolelle tänä yönä", jupisi muuan vanhus. "Olen paljon nähnyt maailmassa ja tiedän, että enteistä voi aavistaa tulevaisuutta."
Näille arveluille tuli äkkiä päätös, kun noita ilmausi talonpoikain keskelle, näiden huomaamatta tarkemmin, mistä päin hän tulikaan. Horman Mallan tunsi kukin parhaaksi selittäjäksi tällaisessa asiassa; ja kun Malla oli vähintään viiteen eri tapaan kuullut kertomuksen ilmiöstä, hän lyhyeen selitti, että Sipo Nevalainen oli se mies, joka enemmän kuin kukaan muu voisi johtaa rynnäkköä Hovilaan, ja nuhteli talonpoikia siitä, että he niin ajattelemattomasti olivat syrjäyttäneet sen miehen, jota usean heistä tuli hyväntekijänään kiittää.
Tätä puhetta koettivat jotkut vastustella, mutta kun noita ennusti varmaa epäonnistumista retkelle, jos ei Nevalainen ollut mukana, taipuivat kaikki siihen, että Sipo noudettaisiin kotoaan. Päätöksen jälkeen seurasi heti teko, ja piankin oli Sipo, joka ensin kieltäytyi lähtemästä, saatu osalliseksi retkeen.
Kun Yrjö yölliseltä syrjäretkeltään saapui muiden luo, näki hän suureksi kummastuksekseen ja närkästyksekseen Nevalaisen olevan mukana. Hän tervehti Sipoa kuten tavallisesti, mutta hänen sydämessään leimusi kateuden liekki. Hän päätti asettaa Sipon semmoiseen asemaan, jotta tämä ei suinkaan kiittäisi onneaan, kun oli tullut näin kutsumatta joukkoon. Talonpojat pääsivät pian Hovilan kujan suuhun. Sipo Nevalainen asettui nyt heidän eteensä ja lausui:
"Meidän sopumme ei viime aikaan ole ollut aivan kehuttava. Syytä siihen lienee jos minun puolellani, niin teidänkin. Mutta minä unhoitan vähät riidat ja pyydän teitä tekemään samoin. Nyt on meillä yhteinen vihollinen ja yhteinen vaara. Väkivallalla on meitä kohdeltu, ja väkivallalla me puolestamme maksamme vihollisellemme. Köyhien, orpojen ja leskien puoltajina olemme tällä hetkellä. Oikea asiamme toivottavasti tuopi meille voiton. Toverit, olkaa urhoolliset! Minä koetan tänä yönä kunnostaa nimeni. Tehkää te samoin, niin saamme varmaankin nauttia koston ja voiton suloisuutta."
Horman Malla, joka oli jäänyt joukkoon, tokaisi: "Tähtiin on kirjoitettu, että Nevalainen saa kummia aikaan Hovilassa. Olkaa hälle kuuliaiset, niin voitto on teidän, mainio voitto!"
Yrjö Sormuinen ei myöskään tahtonut olla muita huonompi kehoituksissaan ja haastoi: "Koston hetki on tullut. Tässä ei voitto minun uskoni mukaan riipu yksityisen, vaan kaikkien kunnosta. Niinpäin minä tähtien kieltä tulkitsen. — Älkää säästäkö käsivarsianne! Hakatkaa mihin vain ulotutte. Pistetään tuohon lemmon pesään tuli, jotta se tulee perinpohjin hävitetyksi."
Oli sydänyön aika. Miehet alkoivat liikkua eteenpäin, läheten Hovilan ulkohuoneita. Etupäässä astuivat Sipo Nevalainen ja noita, joka ikäänkuin hänen suojelushenkenään kulki sivulla. Nevalaisen toisella sivulla astui Yrjö Sormuinen, vakaisena, kalpeana. Hovilassa näkyivät kaikki vaipuneen uneen, ja talonpojat pääsivät aivan esteettömästi portille saakka. Tässä pysähdyttiin vielä kerran, ja tulijain parvi jaettiin kolmeen osaan, joista pienimmän piti jäädä portille vartioimaan, uhkaisiko mikään vaara; molemmille muille ryhmille jäi valloitettavaksi jompikumpi Hovilan kahdesta rakennuksesta.
XI
Yöllinen taistelu.
Hovilan tilan isommassa päärakennuksessa asuivat majurin läheisimmät uskotut, pienempi oli varattu palvelusväelle ja niille monille, jotka Jessenhaus oli pitäjältä koonnut majurin omaisuutta varjelemaan. Tähän aikaan oli Hovilassa, paitsi Jessenhausia, Arnkijliä ja Finneä, kaksi veronkantokirjuria, muuan suutari ja kuusi renkiä. Hovilan varsinaisena suojelusväkenä oli siis kaksitoista henkeä sekä lisäksi kymmenen talonpoikaa, jotka Jessenhaus oli sinne nykyisin haalinut.
Talonpojat, suutari ja kaksi renkiä asuivat pienemmässä rakennuksessa, joka oli isompaa vastapäätä. Ulkohuoneet miltei yhdistivät toisiinsa rakennusten päät, jättäen väliin vain pienoiset solat.
Hyökkääjistä piti viidentoista rynnätä kumpaiseenkin rakennukseen, mutta kuitenkin olivat useammat kääntyneet isompaa rakennusta kohti. Oltiin juuri valmiit rynnäkköön, kun odottamaton tapaus pidätti talonpoikain askeleet. Kujan suusta kuului pyssynlaukaus. Kamalalta se kajahti sydänyön hiljaisuudessa.
"Mitä hiidessä tämä merkitsee?" sanoi Yrjö Sormuinen. "Tähän asti on ehditty, ja nytkö tulisi este!"
"Minä pelkään, että itse Affleck on tulossa ja antaa merkin hovilaisille", sanoi Turuinen.
"Me olemme hukassa, jos kahden tulen väliin joudumme", lausui herkkämielinen Karjalainen.
"Hukassa!" naurahti noita. "Hoitakaa te muut Affleckin joukkoa, kyllä minä hänet itsensä hoidan." Näin sanoen hän otti povestaan kuvastimen ja vakuutti: "Joka tuossa näkee kuvansa, häntä polttaa helvetin tuli, kunnes minä hänet pelastan vaivasta. Hän lupaa hädässään tehdä mitä tahdon."
"Hst", varoitti Yrjö. "Kujan suusta kuuluu ääniä."
"Lempo heidät vieköön!" tuskastui Nevalainen. "Katsokaa! Hovilassa herättiin pamauksesta. Ikkunaan ilmestyi juuri valkea."
"Nopeus on nyt tarpeeseen", sanoi Sormuinen. "Olkoonpa vaikka itse paholainen liikkeellä, niin emme saa vitkastella. Me hyökkäämme heti; tulkoon perästä mitä tulee."
"Niin minäkin aattelen", yhtyi Turuinen.
"Mutta jos joudumme ahdinkoon?" epäröi Karjalainen.
"Päästäänhän kuitenkin pakenemaan syrjätietä", sanoi Turuinen.
Kujansuusta ei enää kuulunut mitään.
"Parasta on, että joku meistä käväisee katsomassa, mitä tuolla kujan suussa on", esitti Nevalainen. "Sitten ollaan ainakin selvillä."
"Käy sinä, Nevalainen, katsomassa", älysi Yrjö Sormuinen heti ehdottaa.
"Minua tarvitaan täällä, jotta miehet eivät joudu päättömiksi", vastasi
Sipo.
Noidan suu vetäysi hymyyn. "Se sattui", jupisi hän; sitten hän lausui muutamalle, joka näytti olevan joutilaampi tässä joukossa: "Juokse kujansuuhun ja ota selko, keitä siellä on. Tuo heti vastaus Hovilaan. Me ryntäämme kuitenkin heti. Aika on kallis."
Noidan sana vaikutti. Talonpojat avasivat portin ja hyökkäsivät kahdessa
parvessa kartanolle; yksinään riensi etupäässä isoon rakennukseen Sipo
Nevalainen. Mutta sen joukon, joka häntä aikoi seurata, esti Yrjö
Sormuinen menemästä eteenpäin.
"Pysähtykää!" huusi Yrjö. "Kujalla sanotaan Affleckin olevan."
Miehet tottelivat varoitusta, joten Sipo joutui yksin menemään sisälle.
Sormuinen oli tuon lauseensa tuulesta temmannut; aikomuksena oli johtaa
Nevalainen hengenvaaraan, ja se onnistui.
"Ahaa", huusi Björn Finne, nähdessään Nevalaisen hyökkäävän sisälle. "Tässäpä tämä väkivaltaa kärsinyt ystävämme tulee meitä tervehtimään. Aikomus lie varmaan hyvää huomenta tulla toivottamaan, mutta ajasta on sinulla, veikkonen, ollut huono tieto, mikä ei olekaan kumma, koska talonpojat ovat aamun virkkuja ja illan torkkuja."
Arnkijl ja Jessenhaus hyökkäsivät nyt Björnin kerällä Nevalaisen kimppuun. Tämä tarttui Björniä niskasta ja Jessenhausia kurkusta ja kolahutti heidät kahdesti yhteen. Mutta Arnkijl oli hiipinyt Sipon taa ja sivalsi tätä pitkällä mittapuulla takaraivoon, jotta Sipo päästi saaliinsa ja vaipui tainnuksissa lattialle.
"Hurraa", huusi Jessenhaus. "Oivallista, Rietrikki! Siinä on nyt talonpoikaisruhtinas pitkänään. Hän, joka meille on kostoa vannonut, on itse joutunut koston omaksi."
"Jumala varjelkoon talonpoikia!" ärjäsi Björn. "Nyt en ole heille hyvä.
Tekisipä mieleni nylkeä tuo sydämikkö, joka tuossa viruu kellellään!"
Tämä leikillä lausuttu aikomus ei olisi voinut toteutua, sillä ovi avattiin ja joukko talonpoikia ryntäsi sisään.
"Missä Nevalainen?" huusivat he.
Ovesta virtaava vilpas tuulenhenki virvoitti Sipoa niin että hän heräsi tainnoksistaan. Hän näki veronkantajien hyökkäävän muutamasta ovesta sisään ja lyövän oven lukkoon. Talonpojat seisoivat ällistyneinä oven edessä.
"Lyökää ovi pirstaleiksi", huusi Sipo, joka hyppäsi pystyyn ja astui joukon etupäähän.
Pyssynperiä ja keihäitä kohotettiin, kuului rasaus, ja ovi oli samassa neljänä palasena.
Oven takana oli pimeä huone. Sinne tuotiin pirtistä valoa.
Veronkantokirjureita etsittiin, vaan turhaan.
"Kummallista!" jupisi Nevalainen. "Ei ole muuta ovea kuin tämä."
Noita astui nopein askelin sisään.
"Tuletpa kuin kutsuttu", sanoi Sipo. "Käytä nyt tietäjäkykyäsi. Sano, mihin tästä huoneesta pääsee, paitsi tuosta ovesta pirttiin."
Noita astui askeleen taaksepäin, kääntyi seinään ja painoi sormellaan pientä nastaa, joka oli lähellä lattiaa. Salaovi aukesi.
Oven takana näyttivät kiertoportaat nousevan ullakolle.
Lyhty kädessä hyökkäsi Nevalainen ja neljä miestä astuimia ylös. Noita riensi perässä. Ullakolle tultua alettiin varovasti astua eteenpäin. Kun oli jonkun matkaa edetty, tultiin väliseinän luo, josta ovi johti toiseen ullakon osastoon. Ympärilleen tähystäen eteni Nevalainen kumppaneineen kynnyksen yli. Noita seurasi heitä, mutta äkkiä tunsi hän kaksi kättä kurkussaan puristamassa. Kohtuullinen elämä oli säilyttänyt Mallan hyvissä voimissa vielä vanhempanakin, ja hän ei ollut halveksittava vastustaja. Hän ojensi laihat käsivartensa ja rupesi kynsimään vastustajansa naamaa niin terhakasti, että toinen ratkesi kiljumaan ja kiroilemaan.
Himmeä lyhty valaisi Nevalaiselle sen verran, että hän huomasi Jessenhausin joutuneen noidan kynsiin. Ullakolla oli konttori, jonka avonaisella ovella Björn ja Arnkijl seisoivat, nostaen komeroon jotakin raskasta arkkua. "He kätkevät aarteensa", ajatteli Sipo ja astui heitä estämään. Mutta samassa tuulenhenki sammutti lyhdyn, ja kaikki kätkeytyi pimeään.
"Näittehän tuolla toisessa päässä portaat?" kysyi Nevalainen hiljaa seuraajiltaan.
"Kyllä", nämä vastasivat.
"Nyt lähdemme hiljaa tuota konttorin ovea kohden", jatkoi Sipo. "Tartumme veronkantajiin käsiksi ja kannamme tai paiskaamme heidät alas portaita."
Tuskin oli tämä sanottu, kun Jessenhaus hirveästi parkaisi; noita oli koukannut häneltä toisen silmän pois. Tuskasta hurjistuneena kokosi Jessenhaus kaikki voimansa ja heitti noidan niin lujasti seinään, jotta Malla tuskin voi henkeä vetää. Nyt seurasi hetken äänettömyys. Sipo seuralaisineen oli lähennyt Arnkijliä ja Björniä, mutta samassa kuului konttorista ääniä.
"Nyt, hyvät ystävät, olettekin joutuneet ansaan", sanoi ivaten Arnkijl. "Teitä on viisi miestä ja yksi akka; meitä kymmenen miestä. Olkaa valmiit!"
Konttorista tunki miehiä esiin. Syntyi sanoin kuvaamaton meteli. Jessenhaus lupasi miehille rahaa ja juomista, jos he oikein kurittaisivat noita hävyttömiä talonpoikia. Ullakon lattia tömisi painiskelusta, hätähuutoja kuului. Nevalainen oli miehineen ahdistettu loukkoon, josta he eivät päässeet liikkumaan. Konttorista oli tuotu keihäitä ja miekkoja, joilla hovilaiset pistelivät ja silpoivat vastustajiaan armottomasti.
"Malla", huusi Sipo, "jos auttaa voit, niin nyt on apusi kallis. En tiedä mitä lupaan, jos voit meidät nyt pelastaa."
"Minulla on yksi pyyntö", sanoi noita; "jos siihen suostut, niin käännän asiamme voittoon".
"Minä suostun, vaan auta pian", huudahti Sipo. "Keihäs sattui olkapäähäni."
"Vanno, että suostut pyyntööni", kärtti noita.
"Minä vannon Jumalan nimessä ja autuuteni toivon kautta", vakuutti Sipo.
"Kuulkaapa, veikot", sanoi Jessenhaus, ivaten tuskissaan. "Autuuden toivo! Hahhaah!"
"Nyt, miehet, ankara hyökkäys", käski Björn. "Survokaa nuo pedot pehmeämmiksi!"
"Noita! me olemme hukassa!" huusi Sipo.
Samassa leimahti häikäisevä valo, kirkastaen koko ullakon. Kohta jälestä kuului hirveä pamaus. Ahdistajat peräytyivät kiljuen tappelusta, mikäli seisaallaan pysyivät, mutta useat olivat vaipuneet polvilleen, toiset tuiskahtaneet selälleen. Sakea, tukehduttava savu täytti ullakon. Sipo tunsi jonkun tarttuvan häntä kädestä ja kuuli hänen kuiskaavan korvaansa: "Ole levollinen." Sipo tunsi äänestä noidan ja seurasi häntä, kunnes he saapuivat yhdessä portaille, joita olivat ylös tulleet. Kohta olivat he alhaalla.
Täällä oli kuhinaa kaikkialla. Talonpojat olivat pienemmän rakennuksen etuhuoneessa sytyttäneet läjän törkyjä. Valkea leveni levenemistään ja tarttui välikattoon. Savu täytti eteishuoneen. Pyssynperien jyskettä ja keihästen kalinaa kuului savun seasta.
Hovilan uljas ja roteva suutari, taisteli kuin sankari. Hän käsitteli talonpoikia erittäin huolettomasti, paiskoi heitä seinää kohden ja potki heitä pitkillä koivillaan. Yrjö Sormuinen innostui ottelemaan noin rivakan vastustajan kanssa ja tunkeusi Taunalan Kaaperin eteen.
"Jos olet oikea mies, suutari, niin tästä saat vastuksesi", sanoi Yrjö kopeasti.
"Oletpa liian pieni, sinä karsassilmä", uhitteli Kaaperi hengähtäen.
"Tule tänne, niin pistän sinut tuonne vesiammeeseen päällesi likoon."
"No, noh, veikkoseni", sanoi Yrjö. "Taavetti oli pieni ja Goliath iso, mutta kuinkas kävi?"
Yrjö tarttui nyt suutaria takinkaulukseen. Suutari rakasti enemmän sylipainia, ja miehet siis tulivat lähemmäs toisiaan. Yrjö koetti kohottaa suutaria maasta, heittääkseen hänet allensa, mutta tämä piti varansa ja hyökkäsi ruumiinsa koko painolla Yrjön päälle, jotta tämä kellahti selälleen ja suutari päälle.
Ilohuuto kaikui hovilaisten huulilta.
Samassa rymähti palava katto alas. Töin tuskin pelastuivat ihmiset alta; kaksi talonpoikaa ja yksi renki saivat pahoja palohaavoja.
Asiat olivat ratkaisevasti kääntyneet talonpoikien eduksi, sittenkun he olivat vielä saaneet apuväkeä. Nuo kujansuusta tulleet, jotka laukauksella olivat varomattomasti koettaneet rohkaista kumppaneitaan ja antaa merkin tulostaan, olivat lisänneet talonpoikien lukumäärän viiteenkymmeneen.
Aamupuoleen tasaantui vihdoin tämä kahakka. Voitetut vietiin isoon pirttiin, johon myös talonpoikia kokoontui, minkä mahtui.
Noitaa ei näkynyt. Hän oli nujakan päätyttyä mennyt kotiaan; syyn saamme piankin nähdä.
Pirtissä pantiin nyt toimeen jonkunmoiset käräjät: Nevalainen ja Sormuinen istuutuivat pitkän pöydän päähän tuomareiksi. Voitetuille lausuttiin ankarat sanat.
"Nyt on meidän vuoromme tullut", sanoi Nevalainen tuimasti veronkantajille. "Jos ne kyyneleet, joita täällä pitäjäässä teidän tähtenne on vuodatettu, olisivat koossa, voisivat ne tuskin sammuttaa sitä liekkiä, johon te olette omianne joutumaan. Jos voitte mitään lausua puolustukseksenne, jota epäilen, niin puhukaa kohtalonne lievennykseksi. Mutta minä tiedän, ettei teillä ole sellaisia perusteita."
Jessenhaus, Björn ja Arnkijl katselivat ympärilleen. Kaikkialla uhkaavia kasvoja!
"Nyt on teidän vuoronne", lausui Jessenhaus. "Mutta vuoroon vieraissa käydään! Me aiomme tulla toimeen ilman ryssän apua. Kavaltajiksi emme rupea, niinkuin te. Me myös kuljemme päivällä, emmekä ahdista semmoisia, jotka eivät voi itseään puolustaa. Kostoa, kostoa teille, jotka yöllä murtaudutte hiljaiseen, rauhalliseen majaan oman käden oikeutta harjoittamaan!"
"Sitokaa nuo hävyttömät", huusi Nevalainen.
Samassa talonpojat hyökkäsivät Björnin, Arnkijlin ja Jessenhausin kimppuun ja sitoivat heiltä kädet taakse. Heidät vietiin sitten muutamaan kamariin, jonka ovelle pantiin vartijat.
Nyt seurasi toinen näytelmä. Saarelan Pekka talutettiin sisään. Hän oli aivan kalpea ja värisi vilusta, sillä koko taistelun ajan oli hän seisonut aitan seinustalla kahden miehen vartioimana.
"Tunnusta heti tuoneesi kirjeen", kovisti Yrjö tuimasti Pekkaa, jonka entinen rohkeus oli muuttunut aivan päinvastaiseksi tunteeksi.
"Minä — tunnustan", sopersi Pekka.
"Sinua höperöä", sanoi Yrjö, jonka mieleen juolahti, että jos ei hän olisi viipynyt Pekan luona, ei Sipokaan luultavasti nyt olisi muassa. "Mikset kotonasi tunnustanut? Oliko parempi yöllä lähteä kotoaan kylmään?"
Pekka sai nyt mennä.
"Avatkaamme kellarit ja aitat; siedämmepä vankanlaisen eineen", lausui
Yrjö.
Seinältä otettiin avaimia, ja joukko talonpoikia riensi tuomaan kellareista ruoka- ja juomalajeja. Kohta istuttiin herkullisten ruokapöytäin ääressä. Yön valvonta ja juomien nauttiminen teki moniaat uneliaiksi, toiset kuumeellisen riemastuneiksi yrityksen onnistumisesta. Itäinen taivas alkoi jo punertaa, ennenkuin eine oli perinpohjin nautittu. Nyt pantiin levolle; vartijoita jäi kymmenkunta valvomaan.
XII
Veli ja sisar.
Talonpojat asettuivat nyt pitemmäksi aikaa Hovilaan. He katsoivat olevansa oikeutettuja menettelemään Hovilan tavarain kanssa oman mielensä mukaan. Olihan kaikki isoksi osaksi nurmeslaisilta koottua! Hovilan varusväkeä pidettiin ikäänkuin vankina; he saivat sen, minkä voittajat heille soivat: hiukan ruokaa ja runsaasti nuhteita.
Me jätämme nyt hetkeksi talonpojat Hovilaan, katsoaksemme miten oli asiain laita Yrjön kodissa.
Oli päivä jälkeen ensimäisen, jonka talonpojat olivat viettäneet uudessa majassaan. Elsa istui ompelemassa. Hän oli viime päivinä käynyt valjummaksi. Se sieluntuska, jota hän oli kärsinyt ilmoitettuaan antaneensa tiedon talonpoikien retkestä Käkisalmelle, oli kalvanut hänen ruumiillista terveyttään. Karjalan kukka alkoi kuihtua.
Yrjö oli käyttäytynyt Elsaa kohtaan melkein niinkuin ennenkin. Hän ei tahtonut ankarammin nuhdella sisartaan, ennenkuin oli saanut varmuuden siitä, oliko Elsa kirjeen lähettänyt.
Elsa pyyhkäisi ylös tummanruskean kutrin, joka oli valahtanut otsalle, huokasi ja herkesi hetkeksi ompelemasta.
"Oi, emoni armas", mietti siinä neito, "muisteletko vielä haudan tuollapuolen tytärtäsi, joka täällä kurjuuden laaksossa saa niin paljon kärsiä? Miksi synnytit minut maailmaan? Et suinkaan aavistanut, että Elsasi saisi niin paljon ja syyttömästi kärsiä. Ja miksi kärsin? Minkä vuoksi veljeni on minua paljoa onnellisempi? Mutta ei ole oikein, että näin valitan. Jumala kyllä tuntee, paljonko painoa hän kunkin päälle panee. Tule turvakseni, sinä sielun paras paimen, joka esikuvana ihmisille majailit vähäisen ajan täällä puuttuvaisuuden maailmassa ja sitten menit valmistamaan sijan niille, jotka sinun sanasi mukaan koettavat elää."
Elsa pani pois ompelunsa, otti pöydältä ison piplian, avasi sen ja luki
Johanneksen evankeliumin seitsemännentoista luvun.
Ilokseen näki Elsa, pannessaan pois pyhän kirjan, Juhanan tulevan. Hän ei malttanut odottaa lemmittyänsä huoneessa, vaan juoksi kartanolle.
Kun rakastavaiset olivat tulleet sisälle, haastoi Juhana ilomielin: "Nyt saamme taaskin puhua rauhassa. Hovilassa laaditaan nyt lakia ja jaetaan omaisuutta. Samoin mekin nyt koettakaamme järjestää asemaamme, käyttäen hyväksemme väliaikaa, jolloin mielet ovat muussa kiinni. Elsa, sinä rakastat minua niin paljon, että olit valmis oman turvallisuutesi vaarantamaan minun tähteni; vaikka tiesit kirjeen helposti raivostuttavan jo kuohuvaa mielialaa, et epäröinyt ilmaista kirjeen lähettämistä. Minä olisin kyllä helpommin voinut kantaa isäni ja veljesi vainoa kuin sinä. Mutta tehty on tehty. Nyt on koetettava torjua seurauksia. Olen käynyt Saarelan Pekan puheilla, ja hän lupasi kieltää kivenkovaan tunnustuksen, joka häneltä kiristettiin. Toivoakseni ei sinun todistuksiasi uskota näin vaarallisessa asiassa. Mutta nyt pyydän, että kun asiasta tulee jälleen kysymys, anna minun puhua puolestasi, äläkä toistamiseen antaudu kostotoimille alttiiksi."
"Mutta kun minulta kysytään, enhän voi valehdella", lausui Elsa.
"Tuon arvasin", puhui Juhana puoleksi ääneen tuskallisesti. "Enhän voi sinua moittia siitä, että pidät totuutta pyhänä. Koska siis näin on asian laita, on ainoastaan yksi keino pelastua arvaamattomista seurauksista."
"Ja mikä keino?" kysyi neitonen.
"Että pakenemme täältä", esitti Juhana. "Seuraa minua setäni luo. Siellä meidän ei tarvitse kärsiä omaistemme vainoa. Päin vastoin meitä siellä kohdellaan mitä hellimmin. Silmäini edessä kangastaa siellä onnellinen tulevaisuus! Käsikkäin astumme siellä elon vaivaloista tietä, jakaen keskenämme kaikki surut ja riemut. Täällä on epäluulo ja vaino; siellä rakkaus ja luottamus! Paetkaamme, armahin, pois näistä kurjista oloista."
Juhana katsoi Elsaa rukoilevasti silmiin. Tämä seisoi äänetönnä. Hänen sydämessään riehui ristiriita.
"Kultaseni", jatkoi Juhana, "miksi me olisimme tuomitut kärsimään näin paljon? Onnemme ohjat ovat käsissämme. Suunnatkaamme tiemme näiltä riitaisuuden kolkoilta oloilta pois rauhan maille."
"Mutta kuinka voin jättää veljeni?" kysyi neito.
"Veljesi!" toisti Juhana. "On aivan kohtuutonta sinun suotta kokea hänen tylyyttänsä. Olet jo kylliksi kärsinyt."
"Kärsimään lienen luotu", sanoi Elsa surullisesti. "Itsestäni en niin paljoa välitä, mutta sinun vuoksesi, Juhana, olisin kuitenkin ehkä taipuvainen täältä pakenemaan, sillä täällä ei rakkauttamme kauvan suvaita."
Elsa oli juuri kerinnyt lausua nämä sanat, kun Yrjö näkyi maantiellä.
"Herra armahda", hätääntyi neito, "veljeni tulee. Minua aavistuttaa, että hän ei saavu hyvissä aikeissa."
"Älä pelkää, armas", rauhoitti Juhana; "niin kauvan kuin voin kättäni liikuttaa, ei sinulle mitään pahaa tapahdu".
Yrjö astui sisälle. Hänen yhteenpuristetut huulensa ja hehkuvat silmänsä eivät ennustaneet hyvää.
"Minulla on sisarelleni sanottavaa", lausui Yrjö heti ovelta.
Juhana ei ollut ymmärtävinään viittausta, vaan jäi paikalleen.
"Elsa, tule tänne toiseen huoneeseen puheilleni", sanoi Yrjö.
Elsa yritti mennä, mutta Juhana pidätti hänet.
Yrjön silmät välähtivät. Hän loi Juhanaan tuiman silmäyksen ja antoi sisarelleen käskevän viittauksen.
"Yrjö Sormuinen", virkkoi nyt Juhana, "me olemme tähän saakka toisiamme hyvin vähän tunteneet ja puhutelleet. Syyn tähän tiedämme kumpikin. Minua on loukannut tyly käytöksesi sisartasi kohtaan. Nytkin pelkään, että häntä kohtelisit pahoin. Sano siis tässä sanottavasi, minä tahdon olla saapuvilla."
"Poika", huusi Yrjö, "tiedätkö, mitä puhut ja kelle puhut! Minä olen sisareni naittaja, ja minun luvattani häntä ei kukaan saa." Hän naurahti ja lausui vihasta ivaan kääntyen: "Kaunis kunnia! Sisarta ei uskalleta jättää veljen valtaan, mutta veli on usein uskonut sisarensa semmoisen hoteisiin, jonka kunnollisuutta hän ei suinkaan tunne. Tämä on kohtuutta! Jalosti tehty!"
"Mitenkä voisin toisin menetellä?" virkkoi Juhana.
"Aivan oikein ja kainosti lausuttu!" ivasi Yrjö. "Oletpa sisareni jalo holhooja tietysti! Minä en muka saisi Elsan asioihin sekaantua ollenkaan! Mutta lopussa kiitos seisoo. Minun kauttani menee tie morsiuskammioon, muista se!"
"Jos hennot kieltää sisartasi ottamasta sitä, jota hän rakastaa, niin olet tunnoton mies", sanoi Juhana, joka alkoi ajatella, että Yrjöllä kuitenkin oli tilaisuus melkoisesti vaikuttaa hänen tulevaisuuteensa.
"Taaskin sinulta puuttuu ajatusta", sähähti Yrjö äkäisesti. "Onko sisareni minua niin kohdellut, että ansaitsisi minulta hyvää takaisin? Hän on juljennut pettää veljensä, ilmoittaa minun hankkeeni viholliselle. Niin pitkälle on nyt päästy. Saarelan Pekka on tunnustanut. Nyt jaetaan oikeutta Hovilassa, ja sinne nyt Elsan täytyy tulla teostaan vastaamaan ja selvittämään, mikä oikeastaan on ollut sinun osuuttasi asiassa."
Elsa seisoi kalpeana ja katseli peljäten veljensä uhkaavaa muotoa.
"Joskin Saarelan Pekka on syyttänyt Elsaa, niin ei yksi vierasmies mitään vaikuta", huomautti Juhana.
Yrjö veti taskustaan paperin, avasi sen ja piti sitä Elsan silmien edessä.
"Ah", huusi neitonen ja vaipui veljensä jalkojen juureen. "Oi Yrjö, rakas veli! Älä vie minua julmien kumppaniesi luo! Silloin minä ihan menehdyn pelosta ja häpeästä."
Neito syleili veljensä polvia. Yrjö seisoi synkkänä ja käänsi vihdoin pois kasvonsa.
"Julma veli", virkkoi Juhana tuskallisesti, "jalkaisi juuressa kyyristelee olento puhdas ja viaton kuin Herran enkeli. Saman äidin rinnoilla olette levänneet, saman äidin siunauksen olette kumpikin saaneet. Ja tätä olentoa sinä armottomasti hätäännytät ja ahdistat. Etkö pelkää Ijankaikkisen kostoa luonnottomasta kohtelustasi? Herkeä jo ja hillitse mielesi."
"Hän ei ansaitse oikean ihmisen sääliä", sanoi Yrjö tylysti tuijottaen sisareensa.
"Sinua sydämetöntä petoa ihmishaamussa", ärjäsi Juhana, joka ei enää voinut vihaansa hillitä ja raivokkaasti hyökkäsi Yrjöä vastaan.
"No, no, kiukka ystäväni", sanoi Yrjö, väistyen vimmastuneen nuorukaisen edestä. Hän sieppasi äkkiä Elsan kainaloonsa, ja ennenkun Juhana ehti estellä, oli jo Yrjö kartanolla.
Juhana hyökkäsi hänen jälkeensä, mutta portailla tarttui kaksi vahvaa kättä häneen kiinni. Hän ponnisteli voimainsa takaa, vaan ei päässyt irti. Hän näki hevosen valjastettavan, Yrjön nostavan sisarensa rekeen ja hevosen kohta katoavan näkyvistä. Vasta silloin hellitti Sormuisen vahva renki Aappo otteensa. Jos Nevalaisella olisi ollut asetta, olisi renki tekoansa varmastikin katunut. Nyt Juhana loi häneen syvästi halveksivan silmäyksen ja sanoi: "orja on orja". Sitten hän läksi astumaan kotiaan päin, jupisten: "Jos henkenikin menee, minä pelastan Elsan."
XIII
Mitä Horman Malla Sipolta vaati.
Talonpoikien viettäessä ensimäistä ehtoopäivää vasta anastetussa olopaikassaan, tuli noita Hovilaan. Mainitsimme hänen kadonneen sitten kun taistelu oli selvästi kallistunut talonpoikain puolelle. Nyt hän palasi aivan toisennäköisenä kuin oli nujakassa esiintynyt. Hän oli peseytynyt puhtaaksi, suorinut hiuksensa, jota hän ei kaiketi vuoteen ollut tehnyt, ja pukenut yllensä siistit vaatteet. Kaikki katselivat kummeksuen Horman Mallaa, jota ei sitten nuoruutensa ajan ollut nähty säällisessä kunnossa.
Sipo Nevalainen oli voiton ilossa heti kysellyt noitaa, mutta kukaan ei ollut tiennyt, mihin tämä oli mennyt. Sipolla oli suuri syy kiittää Mallaa tämän avusta; olipa hänellä lupauskin täytettävänä Mallalle.
Kun noita nyt tuli Sipon nähtäviin, joutui hän aivan hämilleen. — Hän koetti puhua, mutta sanaakaan ei tullut huulille. Hän seisoi punastuneena Nevalaisen edessä.
"Minä kiitän sinua kaikesta sydämestäni", haastoi Sipo noidalle. "Rohkeudellasi ja älylläsi olet toimittanut minut pyrintöjeni perille. Kosto on täydellinen; hovilaisten omaisuus ja henki on meidän kädessämme. Nyt on sinun vuorosi vaatia, mitä tahdot vaivasi korvaukseksi; minä sekä taivun että olen velvollinen pyyntösi täyttämään, jos vain vallassani on niin tehdä."
"Sinä voit pyyntöni täyttää, Sipo Nevalainen", lausui noita, jonka äskeinen hämi alkoi hälvetä.
"Olen utelias kuulemaan vaatimuksesi", virkkoi Sipo, miettivästi silmäillen noitaa. "Kyllähän arvaan, mihin päin halusi kallistuu; mutta kyllä on, Jumalan kiitos, tavaraa Hovilassa."
"Et tainnut tällä kertaa arvata oikein, Sipo Nevalainen", virkkoi noita.
"Enkö?" kysyi Sipo, joka vasten tahtoaan säpsähti, sillä nyt hän ei tosiaankaan aavistanut, mihin hän oli itsensä sitonut. "Lausu vaatimuksesi", tiukkasi hän, kun noita seisoi äänetönnä tirkistellen häntä.
"Sinä olet luvannut pyyntööni suostua", lausui noita pitkään.
"Senhän olen jo sanonut. Puhu suusi puhtaaksi", kehoitti Sipo malttamattomasti.
Noita astui pari askelta lähemmäksi Nevalaista ja sanoi Sipoa hellästi silmäillen: "Pyyntöni on — että — minut — nait."
Nevalainen kavahti; hän ei tiennyt, pitikö hänen uskoa korviansa. Hän katseli, katseli noitaa, luullen puolittain, että joku henki oli pukeutunut tämän hahmoon ja tullut häntä pilkkaamaan.
"Kuinka?" kysyi Nevalainen. "Sinäkö hourit vai minä?"
"Ei kumpikaan", vakuutti noita.
"Varmasti jompikumpi, ja luulenpa melkein, että sinun järkesi on taistelun hyörinästä ja saamastasi kolauksesta vähän seonnut", arveli Sipo.
"Älä luule sitä", virkkoi Malla. "Minä puhun aivan selvästi mitä ajattelen."
"Noita", lausui Sipo, "en ymmärrä, mikä ajatus on aivoissasi syntynyt. Mutta siinä ajatuksessa ei ole pontta eikä perää. Pyydä palkaksesi tavaraa; se soveltuu sinulle paremmin."
"Minä en tällä kertaa halua tavaraa, ja saanhan sitäkin, kun sinut saan", huomautti Malla.
"Ja mitä minun saamisestani olisi hyötyä sinulle?" kysyi Sipo. "Sinä olet jo siinä ijässä, ettei rakkaus enää todellisesti voi sinussa herätä. Enkäpä minäkään sinussa juuri mitään niin viehättäviä puolia ole huomannut, jotta vanha vereni rupeaisi kuohumaan. Arvannet siis, että tämmöisestä liitosta ei mitään iloa seuraisi, vaan päin vastoin, pelkään mä, surua."
"Sipo Nevalainen", haastoi noita, "koska sinä noin suoraan ilmaiset ajatuksesi, niin teen minä samoin. Kuule siis: Kohtalo näytti nuoruudessani aikoneen minut onnellisemmaksi kuin sitten tulin. Vanhempani olivat varakkaat. He asuivat Repolassa, rajan tuolla puolen. Syntymiseni jälkeen muuttivat he tänne. Minulla on siis kaksi kotimaata tai oikeastaan yksi, sillä yhtä kansaa on Karjalan suuri heimo, vaikka Onnetar on sen ajaksi kahtia jakanut. — Varttuessani tuli minusta pulska tyttö, sanottiin, ja moni nuori mies hyöri ympärilläni, mutta minä en heistä huolinut. Vihdoin näin nuorukaisen kauniin ja ujostelevaisen. Kohta ymmärsimme toisiamme. Mutta isäni ei suostunut liittoomme; hän ajoi minut pois kotoani, ja sitä en vielä nytkään hänelle anteeksi anna, sillä hän on syypää kurjaan elämääni. Varokoon kukin isä estämästä lastansa ottamasta kenenkä tahtoo, kunhan tämä on siveä ja hyvä, olkoon sitte köyhä tai rikas. — Minä pakenin kotoani muutaman noidan luo korpeen. Siellä odotin lemmittyäni. Ei häntä kuulunut, ei näkynyt. Vihdoin kuulin hänen menneen naimisiin. Olin epätoivoon joutumaisillani. Minä rupesin epäilemään kaikkia ihmisiä, kun kuulin, että ainoa, johon luotin, oli ollut minulle uskoton. Sittemmin kuulin, että Vilholle oli valehdeltu karanneeni korpeen ja kuolleeni siellä nälkään ja kylmään. — Noidan luona oleskelin nuoruuteni ajan ja opin hänen taitonsa. Kuollessaan hän jätti minulle omaisuutensa. En siis ole köyhä; kyllä minulla tavaraa on, vaan 'ei lisä luotaan lykkää', ja sen vuoksi olen esiintynyt köyhänä. Mutta sieluni on tuohon rahanhimoon väsynyt; se on ainiaan janonnut onnea, jonkun ihmisen rakkautta tai kunnioitustakaan. Vaan noitaa ei rakasteta, ei kunnioiteta: häntä peljätään. Oi, Sipo Nevalainen, jos tietäisit, kuinka monet yöt olen päänaluseni kyynelillä kastellut, isoten ihmisten, ei, yhden ainoankaan rakkautta tai kunnioitusta! Mutta turhaan! Seinät ovat valitukseni toistaneet. Kun sain kuulla vaimosi kuolemasta, sykähti sydämeni, ja ääni sisässäni kuiskasi minulle: 'Ota vaari tilaisuudesta. Nevalainen tarvitsee apuasi.' Niin olen nyt tehnyt. Sinä tunnet elämäni tarinan. Vieläpä senkin lisään, että maailma ei voi minusta mitään pahaa tai alentavaa puhua. Siis perustan pyyntöni lausuttuun; annan sinulle tilaisuuden tehdä ilottoman elämäni ehtoopuolen onnellisemmaksi kuin sen aamu ja puolipäivän aika ovat olleet."
Sitä mukaa kuin noita ehti puheessaan eteenpäin, kirkastuivat hänen kasvonsa. Sipo seisoi äänetönnä tuijottaen puhujaan.
"Älystäni voi sinulle ehkä vieläkin olla hyötyä", lopetti noita. "Noidan ammatin jättäisin tykkänään pois. Uskon, että sinun rinnallasi vielä arvoni ylenisi samaan määrään kuin muiden ihmisten. Silloin kuolisin onnellisena."
"Minä olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa", alotti Sipo vastauksensa. "Olen myöskin autuuteni toivon nimessä luvannut suostua pyyntöösi. Siten luvatessani luotin varmasti siihen, että pyytäisit tavaraa palkinnoksesi. Jos olisin aavistanut, että oma vapauteni olisi pelastukseni hintana, olisinpa melkein ennen henkeni menettänyt. Minä toivon nyt, että arvostelet asiaa järkevästi ja luovut tuosta naimishommasta, joka ei suinkaan tuottaisi onnellisuutta, koska se on minulle vastenmielinen. Pyydä tavaraa, ja jos et suunnattomia vaadi, niin mielelläni sinut palkitsen."
"Tuota melkein olen aavistanut", sanoi noita synkästi. "Kuinka ylpeä Nevalainen julkeaisi noita-raukkaa vaimokseen ottaa! Vähät siitä, jos hän siten yhden ihmisen maallisen onnen musertaa. Sitähän useinkin tapahtuu."
"Älä minua noin katkerasti syyttele", pyysi Sipo. "En ole sinua mitenkään tahtonut loukata. Vaan ymmärräthän, etten vastoin tahtoani voi pakoittautua toteuttamaan pyyntöäsi."
"Oivallista puhetta", naurahti noita. Hän astui lähemmäksi, hänen muotonsa muuttui uhkaavaksi kuin taivas ukonilman edellä.
"Sinä olet vannonut suostuvasi pyyntööni", virkkoi Horman Malla. "Tahtoisinpa nähdä, uskallatko rikkoa valasi. Silloin joudut kahden tulen väliin. Toiselta puolen uhkaa vanhurskas Jumala, toiselta noita, jonka mahdin jo vähin tuntenet. Sipo Nevalainen", jatkoi Malla, pannen painoa sanoilleen, "jos et täytä valasi ehtoa, niin on loppusi surullinen, kamala — kamala — kamala!"
Nevalainen, joka kaikin voimin oli koettanut säilyttää rohkeutensa, saadakseen Horman Mallan luopumaan vaatimuksestansa, tunsi kuinka noidan viime sanat ajoivat pois veren hänen kasvoistaan ja voiman hänen jaloistaan. Kylmä hiki peitti hänen otsansa.
"Julma noita", virkkoi Sipo, "miksi minua näin ahdistat?"
"Ylpeytesi tarvitsee rangaistusta", sanoi Malla, lisäten uhkaavammalla äänellä: "Sinä häpeät valita minua seuralaiseksesi. Sinulla on kaksi valittavaa: ottaa minut tai — hahhahhaah — hänet, joka viime syksynä kävi Ikolassa ja jolla oli toisessa jalassa kavio."
"Pois — pois — jumalaton noita", huusi Sipo, kooten kaikki voimansa.
Horman Malla kohotti kätensä Nevalaista kohden ja lausui kähisevällä äänellä: "Nyt ei noita sinua auta. Varo itseäsi! Ennenkun kolme päivää on kulunut, saat minut nähdä."
Malla astui ulos. Sipo heittäysi voimatonna rahille ja pyyhki kädellään kylmät hikihelmet otsaltaan.
"Pyrintöjeni perille päästyäni tämä vastus nyt tuli eteeni", jupisi Nevalainen, kun hän noidan mentyä oli vähän tointunut. "Kuinka kohoilikaan rintani ylpeydestä, kun näin minun ja koko seudun rasittajat voitettuina, häpeästä ja vihasta menehtymäisillään seisomassa edessäni! Heidän kohtalonsa, heidän henkensä oli kädessäni! Ja nyt ilmaantuu se, jonka avulla miltei pääasiallisesti voitto on saavutettu, ja vaatii mahdottomia. Noita minun vaimonani! — — — Ei! Maksakoon mitä maksaa, minun täytyy hankkia hänelle joku muu korvaus hänen vaivastaan. Vaan jos ei hän tyydy? Henkeni on silloin vaarassa; sen tiedän. Uhka uhkaa vastaan! En aio vastustamatta sortua."
XIV
Juhlapuoliset Hovilassa.
Talonpojat viettivät yhäti iloista elämää majurin talolla. Huhu heidän onnistuneesta ryntäyksestään oli jo Pielisiin ehtinyt, ja arvoisa tuttavamme, rovasti Haerkepaeus, oli kiireesti matkustanut Nurmekseen, neuvoillaan auttamaan tsaarin uusia alamaisia. Hän saapui Hovilaan edelläkerrottujen tapausten jälkeisenä päivänä, muassaan pitäjänluutnantti Ahlholm ja talokas Ikonen. Tämä kolmimiehistö tuli "lähettiläinä" kirjallisten "käskyin" kanssa niinkuin senaikaiset aikakirjat todistavat. He tulivat määräämään, miten Hovilassa olevan omaisuuden kanssa piti meneteltämän. Sata tynnyriä oli heti eroitettava tsaarin hyväksi. Rovasti lausui, ettei mitään väkivaltaisuutta nyt saisi harjoittaa; nyt näytettäisiin, että lainkuuliaisuus ja sopu olivat uuden järjestyksen tunnusmerkkejä.
Rovastin, luutnantin ja hyvän asian kunniaksi päättivät talonpojat panna toimeen Hovilassa tavallista juhlallisemmat puoliskekkerit.
Talonpoikia hyöri edestakaisin ison pirtin ja aittojen sekä kellarien väliä, tuoden jälkimäisistä edelliseen yltäkyllin ravintoaineita. Hovilan vanhan, taitavan kokin Matleenan oli vastoin tahtoaan täytynyt ryhtyä ammattiinsa ja valmistaa noille "ryöväreille" herkkuruokia. Hän seisoi punaisena kun krapu takan ääressä, jupisi itsekseen kostosta, Jumalan pitkämielisyydestä ja Luojan käsittämättömästä aivoituksesta, joka salli Herran palvelijan läsnäolollaan pyhittää paatuneiden talonpoikain jumalatonta, lihallista huolettomuutta. Itse oli Matleena hyvin lihallisesti huolehtiva; hän paistoi ispinöitä ja vasikanpaistia. Silloin tällöin upotti hän kapustan vellipadan salaperäiseen syvyyteen ja maistettuaan lientä mörähti: "Ainakin rosvoille kelpaa!"
Rovasti oli sattunut huomaamaan Matleenan ja astui tämän luo lausuen:
"Herran rauha! Kas mummoa, punainen kuin liesi!"
"Niin, armollinen, korkeastioppinut herra rovasti", virkkoi Malla kumartaen, "kaikissa sitä ollaan! Minä olen niin punainen, niin punainen! Levottomuudesta en ole kolmeen yöhön nukkunut. Päiväkaudet saan kuulla talonpoikain komppasanoja. Herra rovasti, te olette joutunut susien joukkoon!"
"Elämässä kohtaamme vastuksia", sanoi Haerkepaeus, "mutta meidän tulee ne kärsiä. Näytättehän varsin terveeltä."
"Jumalan kiitos, jos en olisikin terve, niin en tietäisi miten kaikkea sietäisin kuulla ja nähdä. Mutta Herra ei pane kellekään isompaa kuormaa kuin kukin jaksaa kantaa."
"Oikein", vastasi rovasti jatkaen sitte: "Te kuulutte olevan oikea emäkokki!"
"Hm", hymähti Matleena, "ovathan herrat minuun tyytyneet. Viisikolmatta vuotta olen herroille emännöinyt."
Rovasti, jolla oli jotakin puhumista pitäjänluutnantin kanssa, lopetti nyt haastelun, mennen pois keittiön ovelta.
"Kunhan tästä paistista tulisi hyvä!" jupisi kokki. "Nyt sen pitää onnistua; rovasti kyllä tietää, kuka tämänkin paistin mamma on."
Hetken kuluttua olivat ruuat valmistuneet, ja nyt istuttiin aterialle. Isossa pöydässä oli kunniasija tietysti rovastilla; hänen oikealla puolellaan istui pitäjänluutnantti Ahlholm, vasemmalla Nevalainen ja Sormuinen. Rovastin pyynnöstä kutsuttiin myös Jessenhausia aterialle, mutta hän kieltäytyi tulemasta. Isompaan pöytään istuutui parikymmentä henkeä, kahden pienemmän ympärille yhteensä sama lukumäärä. Pienellä puolen söi Hovilan vartioväki. Jessenhaus, Björn ja Arnkijl aterioitsivat erillään muista.
Ensimäisen ruokalajin jälkeen kohotti rovasti lasinsa, jossa oli Tukholmasta tuotua pikatongia, ja lausui: "Kunnioitettavat läsnäolijat! Arvoisat Nurmeksen asukkaat! Kukin on elämässään tullut huomaamaan, että ajat muuttuvat. Toisinaan tämä muuttuminen on niin nopea ja hämmästyttävä, että se erityisesti pystyy huomioomme. Semmoinen tilaisuus on meillä nyt. Vähän aikaa sitten vallitsi epäjärjestys ja väkivalta näillä mailla. Nyt ovat meillä asiat hyvin; onpa meillä uusi hallituskin. Ja tämä seikka onkin syynä siihen, että vapaasti saamme oikeuksiamme nauttia. Sillä minä rohkenen sanoa: nämä herkut, jotka nyt edessämme näemme, ovat teidän kukkaronne isommaksi osaksi maksaneet. Mutta oikeus aina pääsee voitolle, ja rehellisyys maan perii. Että asiat näin ovat, siitä olette lähinnä Jumalaa kiitollisuuden velassa itsellenne —"
"Herra rovastille ensi sijassa", sanoi Sormuinen.
"Minä, alhainen Herran palvelija, olin vain välikappaleena", virkkoi kainosti Haerkepaeus.
"Eläköön rovasti!" kuului usean suusta. Nevalainen ja Sormuinen istuivat äänettöminä eivätkä näyttäneet yleisestä ilosta paljoa tietävän.
"Hyvät ystävät, Nevalainen ja Sormuinen", virkkoi Haerkepaeus, "näytätte närkästyneiltä. Toivon, etten sanoillani liene teitä mitenkään loukannut."
"Päinvastoin", sanoi Yrjö, joka nyt pakoitti hymyn huulillensa ilmaantumaan. "Mutta Nevalaisella ja minulla on perheelliset olot semmoiset, että ne tuottavat meille huolta."
"Valitettava asia", sanoi rovasti. "Nevalaisen uppiniskaisesta pojasta olen kuullut jotakin, mutta en ymmärrä, mitä pahennusta perheelliset olot voisivat tuottaa sinulle, veikkonen."
Yrjö kertoi nyt puoliääneen rovastille asian.
"No, jopa oli hän rohkea, sen sanon", virkkoi Haerkepaeus. "Ja mitä harrastusta hänellä saattoi olla noin puuttuakseen sopimattomaan tehtävään?"
"Minun poikani on häneltä pään pyörälle pannut", sanoi Nevalainen. "He rakastavat toisiaan ja vihaavat lähimpiään. Ennen kunnioitettiin vanhempia ja heidän tekojaan pidettiin viisaina; nyt nuoruus ymmärtää enemmän kuin vanhuus, joka panee toimeen muka vain hullutuksia."
"Paljon totuutta tuossa puheessa!" sanoi rovasti. "Ajat ovat pahentumaan päin — tosiaankin", lisäsi hän, keskeyttäen väkinäisen haukotuksen.
"Sisareni on täällä Hovilassa", lausui Yrjö. "Minä nimeän läsnäolijat täällä tuomareiksi ja käsken heidän määrätä, minkälainen rangaistus on sopiva semmoiselle rikokselle. Minä en aio puoltaa armoa, koska teko on mitä pahinta laatua", virkkoi hän, ja tuo kamala välähdys näkyi hänen katseessaan.
"Seneca sanoo: nemo prudens punit, quia peccatum est, sed ne peccetur",[1] jupisi Haerkepaeus, lisäten ääneen: "Onko hän katunut tekoaan?"
[1] Kukaan ymmärtäväinen ei rankaise siitä syystä, että rikos on tapahtunut, vaan jotta rikollisuutta ehkäistäisiin.
"Katunut!" naurahti Yrjö. "Kivenkovaan kieltänyt hän on, vaan ei katunut."
"Eikö hän vieläkään tunnusta?" kysyi Haerkepaeus.
"Vihdoin on hän tunnustanut, sittenkun asia jo oli muilla todistuksilla saatu selville", ilmoitti Sormuinen.
"Ruoan päälle vähän levähtäkäämme ensin", esitti Haerkepaeus. "Sitten ottakaamme tutkittavaksi tämä merkillinen asia. Sisaresi tulkoon silloin esiin, niin saan minä — jos suotte sen, hyvät ystävät — kuulustella häntä."
"Minä luotan täydellisesti herra rovastin kykyyn ja tiedän teidän muistavan, että Jumala ei ole ainoastaan armias, vaan myös vanhurskas", sanoi Yrjö.
"Hyvin lausuttu!" virkkoi rovasti, jatkaen sitten: "Nyt ei mitään muuta kuin kiitos olkoon Herralle tästäkin ateriasta! Osoittakoon Hän vastedeskin meille anteliaisuuttaan ja armoaan. Amen."
Kun oli ruokapöydästä noustu, sanoi Sormuinen rovastille: "Saapa nähdä, milloin uljaista tovereistamme saamme kuulla? Tietää kaiketi herra rovasti, että majurin kuormat, jotka täältä oli lähetetty Kajaaniin, palautettiin ehdittyään vasta penikulman päähän täältä?"
"Kuormat? Mitkä kuormat?" elähtyi Haerkepaeus. "En ole mitään kuullut.
Kerro, veikkoseni."
"Asian laita on seuraava", haastoi Sormuinen, hyvillään siitä, että hän ensimäisenä sai rovastille tuon ilosanoman ilmoittaa. "Vähää ennen kuin olimme valloittaneet Hovilan, olivat majurin vainukoirat kerinneet lähettää kaksikymmentäyksi Lieksasta tullutta kuormaa Kajaaniin. Kun tämän saimme kuulla, lähetimme suuren joukon miehiä palauttamaan kuormia. Yritys päättyi onnellisesti. Kun kuormat olivat vietävinä muutaman virran poikki lotjalla, olivat meikäläiset kuin haukat Hovilan renkien niskassa; kuormat siepattiin, ja nyt ne ovat taas täällä."
"Hyvä työ!" kiitti rovasti. "Nepä uljaita miehiä!"
"Ja nyt", jatkoi Yrjö, "nyt odottavat meikäläiset majuria tulevaksi, niinkuin huhu on kertonut. Aikomuksena on, jos hän vähin voimin tulee, ajaa hänet takaisin tai ottaa hänet vangiksi. Siitäkös ilo syntyisi, jos majuri tuotaisiin tänne tuomiolle! Mutta ainakin saamme ennakolta kuulla, tuleeko hän ja milloin. Minä varoitin Ikosta, että ennenkun hän ryhtyy vastarintaa tekemään, on lähetettävä tänne sana, kun majuri on näkyvissä, ja Ikonen kyllä muistaa sen tehdä. Voimme siis rauhassa täällä nauttia voitostamme ja oikeutetusta saaliistamme; voimme —"
Yrjön puhe keskeytyi. Ikonen hyökkäsi sisään. Hän oli niin hengästynyt, ettei voinut sanaakaan suustaan saada. Kun hän pöydällä näki ison olutsarkan, kallisti hän sen huulilleen ja melkein tyhjensi sisällön, sammuttaakseen janonsa.
"Ethän lie majurin kynsissä ollut?" kysyi Karjalainen. "Siitäpä vähän näyttää."
Ikonen ähkyi ja pyyhki otsaltaan hikeä. Häntä ahdistettiin kysymyksillä siitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut ja missä majuri oli. Hän ryki nyt pari kertaa, katsoen jännittyneihin kuulijoihinsa, ja rupesi sitte retkiänsä selvittämään.
"Eilen illalla, päivänlaskun aikana", — alotti Ikonen.
"Siinä pakkasessa!" huudahti Karjalainen, jonka muoto hohti runsaasta ruoasta ja juomisesta kuin iltarusko.
— "olimme asettuneet Nuolijärven salmelle", jatkoi Ikonen, "jonne täältä on neljä penikulmaa. Taloa ei ole siinä lähempänä kuin puolen penikulman päässä. Me asetuimme salmen pohjoispuolelle metsän rinteeseen majuria väijymään. Hevosemme sidoimme puihin kiinni; itse kävelimme mäen rinteessä, pysyäksemme lämpiminä, sillä olipa oikein kipoittelevan kylmä. Saimme käsivarsiamme aika lailla poikki rintalastan viuhtoa. Pakkanen alkoi yhä ankarammin ahdistaa; varpaita kirveli, ja vilun väreet kulkivat läpi koko ruumiin. Me kirosimme majuria, hartaasti odotettua, ja aloimme tuumia, kärsisikö tässä yön viettää vai pitäisikö Rintalaan tuo puolen penikulman taival yöksi lähteä. Tämä talo oli syrjässä siitä tiestä, jota majurin oli tultava. Sentähden päätimme kuitenkin odottaa saalistamme. Me elähytimme kontistuneita ruumiitamme niillä vähillä väkevyyden aineilla, joita enää oli jälellä. Vihdoin puoliyön aikaan kuului metsästä ääniä. Niinkuin kissa vartoo hiirtä niin mekin nyt odotimme, milloin kallis saalis olisi käsissämme. Olimmehan asestettuja. Nyt — hetki oli tullut — yks, kaks — me hyökkäsimme tulijain päälle. Ensimäisessä reessä ajoi yksi ainoa mies. Meitä karkaa kolme miestä hänen niskaansa. Nyt on Affleck kiinni —"
"Hurraa", huusi Karjalainen, ja yleinen riemu kuvastui läsnäolevien muodoissa.
"Mutta ilomme oli lyhyt", jatkoi Ikonen. "Toiset olivat myös valloittaneet molemmat seuraavat reet. Ensi työnä oli avata reessä olevat viina-ankkurit ja viettää pientä voittojuhlaa taivasalla. Ensimäisen reen mies oli aivan kätkeytynyt turkkeihin. Kauluri käännettiin alas, ja — ihme ja kumma — näkyviin tuli Holmströmin kalpea naama —"
"Majurin kirjurin?" huusivat useat.
"Saman miehen", vahvisti Ikonen.
"Seuraavissa reissä ajoi kaksi majurin renkiä", pitkitti Ikonen kertomustaan. "Minä tunnustan, ettemme olleet juuri hyvällä päällä, kun olimme näin pettyneet toiveissamme. Saivat siinä vankimme, joista toinen renki ja kirjuri olivat vähän uppiniskaisia, kokea, ettei ole hyvä talonpoikien käsiin joutua, kun näiltä on maltti loppunut. Eivätpä edes olisi tahtoneet ilmaista, milloin majuri tulisi, mutta sopivilla keinoilla saimme heidät tunnustamaan. Majuri oli seuraavana päivänä (siis tänä päivänä) puolenpäivän aikana tulossa Nuolijärven salmelle. Meillä oli aikomuksena pidättää majuri, ja rengit lupasivat antaa meille hyviä neuvoja, miten majurin pääsy parhaiten ehkäistäisiin. Koska vankimme voivat olla meille hyvänä apuna, vannotimme heidät pitämään meidän puoltamme. Asetuimme syvän laakson törmille, ja olisimme varmaankin saaneet kauniin saaliin, mutta rengit, jotka me heidän vannottuaan päästimme irti, hyppäsivät äkkiarvaamatta hevostensa selkään ja pujahtivat käsistämme niinkuin kärppä metsään, antamaan majurille tiedon aikeistamme."
"Ja kuinka saatoittekaan hovilaisten sanaan luottaa", päivitteli
Nevalainen äreästi. "Ajattelemattomat! Nyt on vaara kohta keskessämme."
"Vaaraa emme pelkää enempää kuin sinäkään", lausui närkästynyt Ikonen.
"Se kohta nähdään, ja hyvä jos niin on", virkkoi Sipo Nevalainen.
"Majurilla on kolmekymmentä sotamiestä muassaan", jatkoi Ikonen. "Emme siis mitenkään olisi voineet häntä vastustaa."
"Se on totta", sanoi Sormuinen. "Te olette tehneet minkä olette voineet. Nyt valmistautukaamme vastarintaan. Tänä iltana tulee Hovilassa tapahtumaan pesänjako."
Useat nauroivat tälle kokkapuheelle.
"Majuri on tervetullut, jos hän suostuu jakamaan kanssamme ryöstetyn omaisuutensa. Muutoin tulee hän vihollisenamme, vai kuinka, ystävät?" virkkoi Haerkepaeus.
"Oikein", kuului yleisesti.
Ruokapöydät korjattiin nyt joutuisasti pois. Monipäiväinen juhlatuuli alkoi käydä totisemmaksi. Kukin tiesi majurin mieheksi, joka ei säästänyt ketään, jolle hän oli vihassa. Nyt erittäinkin, jos milloinkaan, oli Affleckilla syytä ankaruuteen. Sen kukin tunsi sielussaan, vaikkei sitä suinkaan toisille ilmaissut.