V
Elsa.
Mäen rinteessä kohosi hongikon ympäröimänä Yrjö Sormuisen talo. Se oli suoraan pohjoiseen Nevalaisen talosta eikä sopinut tänne näkymään.
Yrjö, joka oli pitäjän mahtavimpia miehiä, oli myös isältään perityn asuntonsa laittanut hyvään kuntoon. Samoin kuin Nevalainen ei hänkään vähääkään tahtonut herrastella missään suhteessa. Niinpä hän antoi talonsakin ulkonaisesti niin vähän kuin mahdollista erota muun rahvaan rakennuksista. Sisäpuolelta hän kuitenkin oli varustanut huoneet kaikenlaisilla mukavuuksilla, ja hänen sisarensa Elsa oli täällä kaikki järjestänyt erinomaisella aistilla. Kun joku ihmetteli sitä sievyyttä, jota kaikkialla Yrjölässä oli nähtävänä, lausui Yrjö hymähtäen: "Älkää kiittäkö! Mitenkäpä minä, talonpoika raukka, olisin voinut hienoihin tapoihin tutustua." Kuitenkin Yrjö katsoi kiitoksen varsin ansaituksi ja tarkoitti tuolla lauseellaan letkauttaa hovilaisia, jotka hokivat, että talonpoika on talonpoika, hienompiin tapoihin ja sivistykseen mahdoton.
Lyhyt syyspäivä alkoi jo hämärtää. Sormuisen talossa istui isohkossa pirtissä pankon luona, leimuavan valkean ääressä, Yrjön 20-vuotias sisar. Elsa Sormuinen oli epäilemättä kaunein neitonen, mitä näillä seuduin voi nähdä, ja etäämpääkin sai etsiä naisolentoa, joka siinä määrin läheni kauneuden aatteellista täydellisyyttä. Hänen vartalonsa oli solakka ja sorea kuin nuori korpikoivu. Pitkät, kahdelle palmikolle kootut hiukset ympäröivät marmorinvalkeata kaunista otsaa ja mitä viehkeimpiä kasvoja. Niinkuin kaksi kirkasta tähteä loistivat siniset silmät pitkien silmäripsien alta. Posket olivat heleänpunaiset, ja neidon nauraessa muodostui niihin kumpaankin pienet syvänteet, joihin varmaankin Lemmettäret olivat kätkeyneet. Suu oli kuin itse Afroditeen luoma; kädet ja jalat olisivat taiteilijankin vaatimuksia tyydyttäneet. Tämmöinen kukka — Elsaa nimitettiin hänen erinomaisen kauneutensa vuoksi Karjalan kukaksi — kasvoi tähän aikaan Karjalan sydänmaassa. Eikähän tuo outoa ollut, sillä kauneus ei onneksi ole sidottu ainoastaan rikkaiden ja mahtavien majoihin; se piilee useinkin kuin lähteen silmä erämaassa ja pysyykin täällä tavallista viehättävämpänä, kun ei ainakaan suuremmassa määrin ole liehakoitsijoita saapuvilla, ylistyksillään puhaltamassa ylpeyden samum-tuulta kainon olennon mieleen.
Elsa oli juuri lopettanut työnsä ja siirtänyt rukin syrjään. Hän nousi nyt ja otti seinältä kanteleen, säestäen sillä runoa, jonka lauloi heleästi ja suloisella äänellä:
Enpä tiedä enkä taida selkeästi selvitellä, mikä juoksi mieleheni, mikä aivohon osasi aivan ankara ajatus, — mikä syttyi syämmeheni, tuli ennen tuntematon, kun ma vuotta viisitoista olin jättänyt jälelle. — — — — — — — Tuolla sytevi syämmen peitetyissä pohjukoissa toivon tuli tuntematon, tuli outo ja tukala, jot'en saata sammutella enkä raski raiskaella. Tuonne kiiruhtaa kivasti kaikki kieleni tarinat, tuonne aivoni ajatus, tuonne suosio syämmen toivon poluille pimeän, ahtahille aavistuksen, syämmelleni suruisten, syämmelleni suloisten!
Neito nousi taas laulettuaan, ripusti kanteleen seinälle ja istuutui valkean ääreen, jatkaen edellistä työtään.
Hetken oli Elsa istunut rukin ääressä, kun hän kavahti kuullessaan porstuasta kopinaa. Pirtin ovi avattiin, ja Yrjö astui sisään.
"Hyvä siskoseni", lausui Yrjö, joka näytti olevan erittäin hyvällä tuulella, "minä lähden huomen-aamulla Pielisiin. Talonpojat ovat minut valinneet ja valtuuttaneet sinne tuumailemaan tärkeästä asiasta, joka jäi rovastin sanomatta, kun hän niin nopeasti toissa päivänä lähti täältä. Tän'iltana vielä pistäyn Nevalaisen ja Karjalaisen luona. Täytä sillaikaa matkapulloni ankkurista, joka on pienessä aitassa, pane se ja vähän sitä hyvää lampaanlihaa laukkuun, ja myös parhain takkini ja liivini, jotta ilmaannun säädyllisessä asussa arvoisan rovastin eteen."
Yrjö ei pitkään aikaan ollut näin lempeästi puhutellut sisartaan. Päin vastoin oli hän tavallisesti töykeällä käytöksellään ja kärtyisyydellään saanut Elsan silmät kyynelehtimään.
Elsa lupasi tehdä, mitä veli käski.
"Tiedätkös, siskoseni", haastoi Yrjö, "että nyt koittaa meille iloisemmat päivät? Meidän ei enää tarvitse Affleckia totella ensinkään."
Tämä Yrjön tyytyväisyys ei Elsaa juuri elähyttänyt. Hän kyllä olisi iloinnut siitä, että Affleckin ilkityöt estettiin; mutta toiselta puolen ei liitto ollut hänelle mieleen, ja toisekseen ei tällainen satunnainen avomielisyys Yrjön taholta voinut häivyttää kaiken edellisen käyttäytymisen vaikutelmaa.
"Vapaat olemme", jatkoi Yrjö, joka ei huomannut sisaren hajamielistä katsantoa tai siitä huolinut. Leimuavaan takkavalkeaan tuijottaen hän lisäsi: "Jonakuna syysyönä aiomme sytyttää semmoisen valkean, jossa koko Nurmes mahtuu lämmittelemään."
"Mitä puhutkaan, Yrjö?" sanoi sisar peljästyen.
"Enpä juuri vaarallista", virkkoi Yrjö. "Hovilaisille tahdomme valmistaa pienen suppuriisin, niinkuin rovasti sanoo."
"Vaan silloin ehkä viattomatkin saavat kärsiä", lausui Elsa.
"Viattomat!" naurahti Yrjö. "Tähän aikaan ei ole eroitusta viallisten ja viattomain välillä. Nyt on vain kysymyksenä voida pysyä hengissä tai kuolla, ja mies se, joka puolensa pitää."
Näin lausuttuaan meni Yrjö ulos. Elsa katsoi huoaten veljensä jälkeen.
"Oi veli", hän puhui itsekseen, "luonteemme ovat eroavaiset.
Äiti-vainajani sanoi minun tulevan häneen ja Yrjön isäänsä."
Veljen mentyä nousi Elsa penkiltä, mennäkseen täyttämään Yrjön käskyjä. Samassa astui sisään vieras. Vastatullut seisahtui lähelle ovea, jonne ei takkavalkea sopinut valaisemaan, koska uunin suu oli toisaalle päin.
Tuntematon kysyi, oliko Sormuinen kotona. Kun tähän kysymykseen vastattiin kieltävästi, pyysi vieras saada istahtaa penkille levähtämään, koska hän sinä päivänä oli kulkenut pitkät matkat.
Elsa tuijotti huoneen pimeään osan, nähdäkseen minkä näköinen puhuja oli, mutta tämä oli siksi varjossa, ettei Elsa voinut häntä eroittaa. Elsaa arvelutti jättää outoa miestä pirttiin niin kauaksi, kunnes hän oli täyttänyt veljen eväslaukun. Toiselta puolen oli myöskin liian kovaa heti ajaa väsynyttä matkustajaa maantielle.
Matkustaja näki pyyntönsä saattaneen Elsan kahdelle päälle, ja päätti lopettaa nuoren neitosen epäilykset. Hän astui esiin ja sanoi eri äänellä kuin äsken: "Hyvää iltaa, Elsa!"
Elsa kavahti ja oli vähällä vaipua lattialle. Heleänpurppuraisina hohtivat hänen poskensa, äkkinäisestä liikutuksesta tunkeusivat kyyneleet hänen silmiinsä, ja hän kuiskasi: "Juhana!"
Se ääni, jolla hänen nimensä mainittiin, pani nuoren miehen sydämen nopeammin sykkimään.
"Elsa! Sinä et ole unohtanut minua!" virkahti nuorukainen.
Neito katseli kainosti lattiaan ja kohotti sitten silmänsä Juhanaan, joka astui Elsaa kohden ja sulki hänet syliinsä, painaen ensimäisen lemmen suudelman neidon huulille.
Juhana Nevalainen oli nyt saapunut synnyinseudulleen, mutta ennen kuin meni kotia, päätti hän sivumennen käväistä Sormuisen talossa, jonne häntä veti voimallinen kaipuu.
"Kuinka äkkiarvaamatta tulitkaan!" lausui neito loistavin silmin katsellen soreata nuorukaista.
"Minulle tuli halu saada nähdä ne, jotka ovat sydämelleni kaikista kalleimmat", sanoi Juhana. "Eihän voi tietää, milloin sota ehtii näille seuduille, ja sitä ennen välttämättömästi tahdoin päästä tänne."
"Suloista on saada sinut nähdä!" sanoi Elsa. "Kun äsken istuin takkavalkean ääressä ja kanteleella säestin kaipuun laulua, enpä silloin aavistanut, että sinä olit niin lähellä."
Juhana suuteli rakastettuansa toistamiseen.
Toista vuotta oli kulunut siitä kun Juhana oli kotoaan lähtenyt setänsä luo Sääminkiin. Lähdön aikana oli hän jo ajatellut ilmoittaa Elsalle sielunsa tunteet, mutta nuoruuden ujous oli pidättänyt sanoja huulilta. Poissa ollessaan oli hän kuitenkin elänyt toivossa, sillä joku sisällinen tunne oli hänelle sanonut, että Karjalan kukka säilytti hänen kuvaansa sydämensä syvyydessä. Hän oli arvannut oikein.
Rakastavaiset vaipuivat nyt suloisiin unelmiin, muistellen mennyttä aikaa ja silmäillen tulevaisuutta toivon ruusuhohteessa.
"Muistathan, Elsa", haastoi Juhana, "kun toissa vuonna kesäilloin soutelimme tuolla Pielisjärven sinertävällä selällä, sinä kannelta soittaen ja laulaen, minä ihastuksissa kuunnellen, kuinka metsiköt rannoilla kajahtelivat laulustasi. Laskeva aurinko kultaili honkien latvoja, ja etäältä kuului käen kukunta."
"Senhän toki muistanen. Olihan meillä tavallisesti Niirasen Sanna muassa, ja hän valvoi tarkasti jokaista silmäystä, jonka sinuun loin. Hän nuhteli minua usein siitä, että lähdin sinun myötäsi veneretkille, ja sanoi kansan siitä jaarittelevan yhtä ja toista. Sitten olen kuullut, että Sanna puhui noin kateudesta, sillä —"
"Sillä?" toisti Juhana.
"Sillä hän itse oli sinuun rakastunut", ilmaisi Elsa vähän punastuen.
"Nyt hän kuitenkin on luopunut noista unelmista ja on naimisissa
Perttulan Iikan kanssa."
"Varmaankin hänelle sopiva mies!" naurahti Juhana.
"Et usko, Juhana, kuinka pitkiltä tuntuivat päivät heti sen jälkeen kun lähdit täältä pois. Minä ajattelin välistä: Rakastaneeko hän minua? Eihän hän ole minulle sanaakaan siitä virkkanut. Mutta sydämessäni puhui sisällinen ääni ja sanoi: hän rakastaa minua. Minä poimin kukkien terälehtiä, ja ne vakuttivat minulle samaa. Ja ehtootähden säteily toi minulle tervehdyksiä etelästä, ja sitä katsellen ajattelin: Ehkä Juhanakin sinua taivaan kaunotarta katselee."
"Rakkaani", lausui Juhana, "kuinka usein minä etelätuulen myötä henkäilinkään rakkauttani. Sinä vieno tuuli, onnellinen olet, koska saanet sivellä kultani suloisia kasvoja, ajattelin katsellen pohjoista kohden."
Näin puhelivat nuo kaksi onnellista. Vihdoin lausui Juhana neitoselle hellät hyvästit ja lupasi huomenna tulla niin pian kuin joutui. Elsa seurasi pitkän aikaa nuorta miestä silmillään; kuutamon valossa näki hän armaansa melkoisen kauas maantiellä. Sitten hän lähti toimittamaan veljensä määräyksiä. Kevein askelin riensi eli oikeammin tanssi nuori neitonen yli pihan. Hän oli onnellinen; ensimäisen rakkauden aamurusko kultaili hänen elämänsä taivasta.
Eipä nuori mieskään tuntenut jalkainsa paljoa painavan, kun hän astuskeli kotiaan, vaikka hän sinä päivänä oli pitkät matkat vaeltanut. Kuutamossa hymyilivät hänelle lapsuuden muistelmat. Tuolla mäellä vilkkui niin ystävällisesti valo; se pilkoitti hänen kodistaan. Juhana joudutti askeleitaan, ja hetkisen kuluttua sulkivat riemastuneet vanhemmat syliinsä rakastetun ja kaivatun lapsensa.
VI
Isä ja poika.
Aamuruskon kullatessa Pielisjärven seutuvia heräsi Juhana syvästä ja virkistävästä unestaan. Hänen mieleensä juohtui heti suloinen uni nuoresta neitosesta, jonka hän eilisiltana oli tavannut. Nopeasti nousi hän, puki yllensä ja istuutui akkunan ääreen ihailemaan itäistä taivaanrantaa, jota nouseva aurinko valaisi purppurahohteellaan.
Hän oli pitkän aikaa näin istunut unelmiinsa vaipuneena, kun ovi avattiin ja hänen äitinsä astui huoneeseen hyvää huomenta toivottamaan. Sydämellisesti puristi hän poikansa rintaansa vastaan; sitten hän alkoi kysellä Juhanan oloista setänsä luona ja vihdoin, oliko hän ketään muuta kuin vanhempiaan kaivannut. Juhana punastui eikä ensin aikonut nyt heti ilmaista tunteitaan, mutta hellälle äidilleen, jos kellekään, piti hänen toki uskoa sydämensä salaisuus. Hän kertoi siis eilisiltaisesta käynnistään Sormuisen Elsan luona ja siitä, että he nyt olivat vannoneet toisilleen ikuista uskollisuutta.
Tästäkös Katri oli iloissaan! Kaikista tytöistä, jotka hän tunsi, oli Elsa epäilemättä sekä ruumiin että sielun puolesta suloisin. Niinkuin äitiään oli Elsa aina luottamuksella kohdellut Katria. Ja ilomielin vakuutti Katri sen liiton varmasti tuottavan mielihyvää myös Sipolle ja Yrjöllekin, nämä miehet kun nyt olivat yhteisen hankkeen sovussa.
Katri kertoi nyt ryöstöstä, josta eilisiltaisessa ilahduksessa oli vain ohimennen mainittu. Juhana surkutteli suuresti nurmeslaisia, johon Katri huomautti, että toivottavasti jo piankin päästäisiin vapaiksi hovilaisten kiristyksistä. Kun Juhana katsoi äitiinsä kysyvästi, rupesi tämä selittelemään liittohommaa ja rovastin puuhia kansan keskuudessa.
Juhana ei ensin tahtonut uskoa, että hänen jo Sääminkiin kuulemansa hämärät huhut saattoivat merkitä näin pitkälle kehittynyttä villitystä. Hänen isänsäkin mukana juonessa, ja asiat ratkaisevalle kannalle saatettuina! Ensimältä hän luuli äitinsä saaneen jotenkuten väärää käsitystä asemasta, mutta tämä vakuutti kaiken olevan selvää. Puheen jatkuessa nousi Juhanan poskille yhä hehkuvampi puna. Vihdoin hän huudahti: "Ei, minun tulee saada täysi selvyys!" ja hän riensi ulos huoneesta, ennen kuin kummastunut äiti aavistikaan, ja kiirehti isänsä luo.
Tyytyväisenä katseli Nevalainen poikaansa, tämän ajatuksia arvaamatta. Tosin Juhanan muoto näytti levottomalta, ja Sipo kysyi, oliko hän nukkunut hyvin; mutta kun lyhyt vastaus oli myöntävä, ei isä sen enempää ajatellut asiaa, vaan rupesi puhelemaan.
"Savonlinna on nyt Karjalan ainoana tukena. Karjalan lukko, Viipuri, on valloitettu; Laatokan rantamaan suoja Käkisalmi on antautunut. Synkät ovat enteet. Minun uskoni mukaan ei Savonlinna voi kauan pitää puoliansa."
"On mahdollista, että sekin viimeinen tukemme kaatuu", sanoi Juhana synkästi.
"Minun ymmärtääkseni", virkkoi Sipo, "olisi ollut viisaampaa koettaa sovinnolla pelastaa jäännös Suomesta vihollisen alle joutumasta".
"Miksi sanotte: olisi ollut? Eikö sitten vielä ole aikaa?" kysyi Juhana, terävästi silmäillen isäänsä.
"Se, joka Affleckin läheisyydessä elää ja näkee, ettei hallitus voi omienkaan väkivallasta suojella alamaisiaan, se menettää toivonsa vihollisvallan torjumisesta", lausui Nevalainen.
"Isä", sanoi Juhana, "pelkäänpä että olette menettänyt hyvän uskonne".
"Ainakin hallitukseemme, sellaisena kuin se nyt on", virkkoi Sipo.
"Te ajattelette, isä, väärin", lausui Juhana, jonka ääni alkoi ilmaista hänen sieluntilaansa enemmän kuin hän olisi suonut.
"Sinä näytät erityisen levottomalta", sanoi Sipo, joka nyt selvästi näki poikansa kiihtyvän mielialan.
"Kuulemani huhut eivät juuri ole voineet minua tyynnyttää", sanoi Juhana vähän katkerasti, lisäten sitte: "Te olette joutunut viekottelijan vaikuteltavaksi."
"Viekottelijan?" toisti Sipo kummastuen.
"Niin juuri", sanoi Juhana vakavasti. "Rovasti on käynyt täällä ja puheellaan saanut aikaan kamalat hankkeet."
"Älä nyt rovastia syytä", sanoi Sipo naurahtaen. "Me olemme miehiä ja tiedämme itse mitä tehdä. Ja mistä meitä syyttäisit? Liitostako Venäjän kanssa? Onko se niin kumma?"
Juhana hypähti ylös penkiltä ja huusi: "Onko se kumma? Hakekaa läpi taivaat ja maat ja mainitkaa minulle joku mustempi teko kuin isänmaansa kavallus!"
"Kavallus!" kertasi Sipo kavahtaen, ja hänen kulmakarvansa lähenivät toisiaan. Hän tyyntyi pian ja lausui vakavasti: "Sinä olet nuori, ymmärrän kyllä tunteesi. Sinun sijassasi ja juuri sodan jaloista tullen, ajattelisin ehkä niinkuin sinä nyt, ja sinä minun sijassani olisit varmaan samalla kannalla kuin minä. Minua on ryöstetty, ja minä tahdon kostaa."
"Voi, isä!" lausui Juhana levottomasti; "minä riennän rovastin luo ja kysyn, kenen luvalla hän käskee kansan luopua hallituksestaan. Hänen täytyy tulla tänne ja peruuttaa puheensa, muutoin on vielä miehiä Suomessa, jotka voivat hillitä niin vaarallisen sielunpaimenen."
"Juhana", sanoi Sipo Nevalainen, "sinä olet oma poikani, ja senvuoksi en tahdo puheeseesi suuttua. Kuule minua: vihasi rovastia vastaan on yhtä perusteeton kuin uhkasikin. Sitäpaitsi olemme jo vannoneet Venäjälle uskollisuudenvalan kirkossa viime pyhänä."
"Vannoneet! Uskollisuudenvalan!" toisti Juhana vaipuen penkille ja peittäen käsillään kasvonsa. Hetken hän istui ikäänkuin ukonnuolen iskemänä; sitten hän kavahti ylös. Hänen poskensa hohtivat, hänen silmänsä säteilivät ja rintansa aaltoili. Hän seisahtui isänsä eteen, joka puoleksi ihmetellen, puoleksi peljäten silmäili poikaansa.
"Isä", puhui Juhana äänellä, josta edellinen sointuisuus oli kadonnut, "te ette ole mikään konna. Kun katselen teidän ylevää muotoanne, minulle hamasta lapsuudesta niin rakasta ja kunnioitettua, — kun näen totiset silmänne ja tuon ylhäisen otsan, olen vakautunut siitä, että vielä sama sielu teissä asuu kuin ennenkin. Jos Jumalaa pelkäätte, jos emoani ja minua rakastatte, niin luopukaa noista vehkeistä, jotka lopuksi ovat turmiollisia. Isänmaamme tarjoaa rintaansa niinkuin köyhä äiti nääntyväisille lapsilleen, koettaen siitä pusertaa viimeiset elinvoimansa. Ja tämmöisenkö äidin hylkäisimme, vihollisen valtaan jättäisimme!"
Sipo oli tätä puhetta kuullessaan noussut ylös. Hän kohotti päänsä ja seisahtui poikansa eteen, tuimasti tuijottaen häneen. Niinkuin kaksi uhkaavaa ukonpilveä seisoivat isä ja poika vastatusten.
"Kunnoton poika", huudahti Sipo, "näinkö huonossa muistissa sinulla on enää neljäs käsky! Tiedä, että ennen kuin sinä synnyit, oli minulla jo selvä käsitys velvollisuuksistani, enkä ole niitä nytkään unhottanut. Hoida sinä omat asiasi äläkä minusta pidä huolta."
"Oi, isä", pyysi Juhana, "älkää minuun tuskaantuko! Älkää vihan vimmassa päättäkö mielettömästi. En tahdo teitä nuhdella, vaan ainoastaan herättää siitä lumouksesta, jonka valtaan olette joutunut."
"Sinun herättämistäsi en tarvitse", vastasi Sipo tylysti. "Sinä olet varmaankin tullut kotiasi neuvomaan isääsi hänen velvollisuuksistaan Jumalaa ja isänmaata kohtaan. Jos niin on asian laita, on minullakin sinulle lyhyt neuvo annettavana, nimittäin että nopeasti matkustat takaisin samaa tietä kuin olet tullut."
Näin sanottuaan käänsi hän selkänsä pojalleen ja meni ulos. Juhana jäi kalpeana seisomaan, tirkistellen ovea kohden, josta vihastunut isä oli lähtenyt.
"Mikä kauhea muutos!" jupisi nuorukainen. "Katkerimmaksi suruksiko muuttuukin kotiintuloni sen sijaan, että sen olisi pitänyt iloa tuottaa?"
Tuokion kuluttua ovi taas aukeni, ja Katri astui sisään.
Kun Juhana huomasi äitinsä, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hän astui äitiään kohden ja vaipui sitä rintaa vasten, jonka suojassa hän ennen, lapsuutensa onnellisina aikoina, niin usein oli nukahtanut.
Pitkällinen äänettömyys seurasi. Vihdoin sanoi Katri "Minä tiedän, mitä on tapahtunut. Oi näitä kurjuuden aikoja, joita meidän pitää nähdä! Kyllä luulen, ettei Sipo olisi tuohon tuumaan ruvennut, ellei rovasti olisi häntä siihen houkutellut. Viime sunnuntaina saarnasi rovasti täällä ja vannotutti väen kirkossa Venäjän alamaisiksi. En ymmärrä muuta kuin että silloin suuri synti tapahtui, vaikka olenkin koettanut totuttautua ajattelemaan isäsi tavoin."
"Jos mikään on syntiä, niin se ainakin", vakuutti Juhana. "Kun voisin keksiä jonkun apukeinon! Mutta oi surkeutta, pitääkö minun ruveta isäni ilmiviholliseksi!"
Juhana vaikeni; hetken päästä hän jatkoi: "Pääni on niin kuuma. Tahdon käydä ulkona raikasta ilmaa hengittämässä. Te arvaatte, äiti, missä käyn. Isäni käski minun kohta palata samaa tietä kuin olen tullutkin. Ne hetket, jotka täällä viivyn, tahdon viettää teidän kahden parissa. Ja sitten —"
Juhana ei voinut jatkaa. Hän otti lakkinsa ja meni. Äiti silmäili hetken akkunasta poikaansa, kunnes vihdoin kyyneleet sumensivat hänen näkönsä. Hän lankesi polvillensa ja rukoili sydämensä syvyydestä Jumalaa olemaan heille tukena ja auttajana tällä kovan koetuksen hetkellä.
Juhana suuntasi askeleensa Elsan luo. Tämä otti lemmittynsä vastaan sekä ilomielin että alakuloisesti. Hän kertoi Sipon juuri käyneen Yrjön luona. He olivat puhelleet puoliääneen, mutta Elsa oli kuitenkin sen verran kuullut, että hän tiesi kysymyksenä olleen lähteä Käkisalmeen hakemaan sieltä apua venäläisiltä. Vihdoin oli hän kuullut Sipon sanovan: "Älä pelkää! Poikani ei tiedä tästä mitään. Eikä hän, jos tietäisikin, uskaltaisi; sillä — ", loppua ei Elsa ollut kuullut. Sitten oli Sipo maininnut jotakin noidasta, ja he olivat kumpikin menneet ulos, Yrjö matkalle Pielisiin, Sipo jonnekin hommaansa.
"Onneton isä", jupisi Juhana. "Et tiedä, mitä aiot tehdä; retki pitäisi estää, mutta isäni — — —".
Juhana painoi vapisevan neidon huulille suudelman ja lausui: "Onnetonta on, jos retki toteutuu; silloin en enää tahdo elää!" Samassa hän riensi pois. Elsa juoksi hänen jälkeensä, mutta kun Juhana jo oli kaukana maantiellä, palasi neito pirttiin, vaipui rahille ja itki katkerasti.
* * * * *
Polkua, joka johti Horman Mallan luo, astui yksinäinen mies. Hän kulki alla päin ja näytti vaipuneen syviin mietteisiin. Lähetessään noidan asuntoa kohotti vaeltaja päätänsä. Hän kolkutti kolmasti ovelle. Se avattiin varovasti, ja mies astui kiireesti sisälle.
Tulijan nähdessään Malla peräytyi pari askelta huudahtaen: "Mitä sinä minulta tahdot?"
Sipo Nevalainen — sillä hän se oli — viittasi tyynnyttävästi kädellään, otti povestaan rahakukkaron ja lausui: "Minä tahdon tietää asian ennakolta. Ilmoita, onnistuuko se, mihin aion ryhtyä. Palkitsen sinua runsaasti."
"Hahhaah", nauroi noita. "Sinä koetat eksyttää vanhusta; mutta sinä olet minua kerran kohdellut pahoin ja — niinkuin silloin sanoin — onni on sinusta kaukana."
"Älkäämme mennyttä aikaa muistako", pyysi Sipo.
"Kuinka on ylpeän Nevalaisen mieli nyt näin nöyrtynyt?" kysyi noita ivaillen.
"Nöyrtynyt?" kertasi Sipo ja kohotti päänsä; mutta hän jatkoi vieläkin malttavaisesti: "Se sinään. Tahdotko auttaa minua maksusta?"
"Kysy muilta neuvoa; miksi sinua auttaisin, kun minua niin töykeästi kohtelit!"
"Noita!" huudahti Sipo ja kohotti oikean kätensä, "tiedätkö, että tuo käsi voisi sinut tuossa tuokiossa ruhjoa? Me olemme kahden kesken. Älä ärsytä minua!"
"Sinä uhkaat!" naurahti Malla. "Mitä voittaisit, jos minut surmaisit?
Omantunnon vaivaa. Sinä joudut minua vielä useinkin tarvitsemaan, Sipo
Nevalainen. Et tahdo minulle vahinkoa tehdä; olen levollinen."
Noidan vakava puhe teki tehonsa. "Minä tosiaankin tarvitsen sinua", myönsi Sipo tukehduttaen luonnollisen ärtyisyytensä tällä hetkellä. Hän avasi kukkaron ja laski siitä kämmenelleen ko'on rahoja, lausuen: "Minä ja moniaat muut aiomme lähteä Käkisalmeen venäläisten pakeille, saadaksemme heiltä apua Affleckia vastaan. Onko aika lähdölle sopiva ja voidaanko tätä jotenkin estää?"
"Laske rahat tuohon penkin päähän", sanoi noita, joka nyt mielestään oli kylliksi nöyryyttänyt Nevalaista. Tämä teki niinkuin noita vaati.
Malla puhalsi nyt valkean puoleksi sammuneihin hiiliin, pani kattilan tulelle ja kaatoi kattilaan ruskeata vettä. Kohta kohosi siitä höyry. Noita tirkisteli höyryyn, kohotteli kumpaistakin kättänsä kattilaa kohden ja jupisi itsekseen.
"Nyt", virkkoi noita ääneen tovin kuluttua, "nyt näen. Aika on sopiva ylihuomenna; silloin on täysikuu."
"Uhkaako meitä matkalla mikään vaara?" kysyi Sipo.
Höyryn seasta kuului vastaus: "Jos ette puussa näe sinistä karhua, jota ei ampumalla voi tappaa, niin olette vaaralta turvassa."
"Hyvä", jupisi Sipo; "tuossa ovat rahasi".
Hän läksi kevein askelin noidan mökistä. Malla otti penkiltä rahat, suuteli niitä moneen kertaan ja siirsi sitten kiukaan alipuolesta kiven irti. Kiven takana oli kätkö, jossa oli lipas. Malla raotti tätä, ja vielä kerran suudeltuaan äskeisiä ansioitansa antoi hän niitten suljahtaa lippaaseen, jonka heti pisti takaisin talteensa.
VII
Hovilassa.
Seuraavan päivän iltapuolella istui majuri Affleckin tilalla hänen kolme uskottuansa ison pöydän ympärillä, viettäen aikaansa puheilla sekä aseiden puhdistamisella ja teroittamisella. Arnkijl perkkasi vanhaa piimuskettia, Jessenhaus puhdisti sytytinluikkua, ja Björn Finne hioi miekkaa. Pöydällä oli kaksi isohkoa oluthaarikkaa. Huone, jossa he istuivat, oli iso pirtti, jonka seinillä riippui kaikenlaisia aseita: pyssyjä, sapeleita, miekkoja ja pistooleja. Yhdellä seinällä näkyi Kaarle XI:n ja Kristiinan muotokuvat.
"No, Björn", sanoi Arnkijl, "mitä mietit, kun suusi meni noin nauruun?"
"Soisin joskus olevani sata kertaa pienempi kuin olen", lausui Finne, joka kerran alkaessaan oli mahdottoman järkeileväinen. "Olisinpa esimerkiksi kärpänen."
"Ja mitä hyötyä sinulle siitä olisi?" kysyi Arnkijl, silmäillen Björnin täysikuu-muotoa.
"Tekisi mieleni kerran kuulla, mitä nurmeslaiset meistä puhuvat. Etteivät he meitä kiitä, sen toki käsitän; mutta tahtoisinpa tietää, mitä päävikaa he meissä kussakin pärmänttäävät."
"Nurmeslaisten mielipiteistä me viisi välitämme", sanoi Jessenhaus kuivasti. "Sinulla, Björn, on suoraan sanoen yksi vika, joka usein on meille haitallisempi kuin nurmeslaisille. Sinä mittaat viinapäissäsi kappoja tynnyrien sijasta ja joskus päin vastoin, mikä taas alentaa arvoamme ja turhaan ärsyttää kansaa."
"Olkoonpa miten tahansa", virkkoi Björn närkästyneenä Jessenhausin nuhteista, joita hän ei suinkaan ensi kertaa kuullut: "sen tiedän, että minä meistä kolmesta olen enin suosittu. Kaikki myöntävät, että minulla on hyvä sydän. Mutta sinua, Jessenhaus, he nimittelevät Pelsepupiksi ja sen sellaiseksi. Ja Arnkijl — hm — en tahdo sinua, Fredrik, loukata — hm — jääköön sikseen."
"Minua et loukkaa, jos sanot", tokaisi Arnkijl, joka kuitenkaan ei tiennyt, tahtoiko hän mieluummin kuulla vai eikö.
"He sanovat — hm — että olet petollinen. No, kummako se! Kuka noiden kanssa voi rehellinen olla? Sanovat myös, että olet vähän pelkurimainen. Minä olen selittänyt, että viime kuumetautisi jälkeen luontosi tuli vähän aremmaksi, mutta pelkuri ei Arnkijl ole — sitä olen vakuuttanut."
"Mutta sinusta ei sitä voi vakuuttaa", muistutti Jessenhaus.
"Milloin olen pelännyt?" kysyi Björn punastuen vihasta.
"Kun rovasti vannotti kansan ryssän alamaisuuteen kirkossa", vastasi Jessenhaus. "Sinä, kruunun virkamies, et uskaltanut sanaakaan hiiskua silloin. Kun olisit rohjennut nousta ylös ja pitää heille pienen puheen, niinkuin totta maar minä olisin tehnyt, niin ei tämmöisiä hullutuksia olisi tapahtunut. Nyt ovat he ryssän kanssa liitossa, ja meille voi tulla ahtaat olot; siihen on syynä sinun pelkuruutesi ja huolettomuutesi."
Björnin veri kuohahti, mutta hän ei oikein uskaltanut vastustaa Jessenhausia, vaan lausui: "Sinulla on aina minua vastaan nurkumista. Jos itse olisit ollut kirkossa, et olisi avannut suutasi enempää kuin minäkään. Tiedät hyvin, ettei meikäläisen puhetta olisi otettu kuuleviin korviin. Mutta moitteesi johtuukin kateudesta. Sinä et soisi, että minä olen majurin suosiossa yhtä paljon kuin sinäkin, vaikka minua kyllä koetetaan parjata hänen edessään."
"Sinä et, Björn-rukka, sietäisi suurtakaan parjaamista, ennen kuin olisit passitettu palveluksestasi", sanoi Jessenhaus. "Mutta se sikseen. Minä en tahdo sinua sortaa, ainoastaan oikaista, ja oikaiseminen on aina vastenmielistä inhimilliselle ylpeydelle. Mutta olen minäkin aikanani saanut nuhteita kuulla ja kouraantuntuvastikin kokea. Kun majuri oli pahalla tuulella, ei ollut hauska olla; korviaan sai varoa. Kerran hän kolautti minua miekan lappeella selkään, niin etten pitkään aikaan saanut hengitetyksi. Semmoinen kohtelu oli liian ankaraa, ja sanoinkin kerran majurille, että jos hän vielä minua niin pitelee, käykööt tiemme erilleen! Hän katui, syleili minua ja sanoi, etten koskaan saa hänestä luopua, sillä semmoista auttajaa ei ole hänellä ollut eikä tule."
Tämä puhe melkoisesti lepytti sävyisää Björniä, niinkuin Jessenhaus oli arvannut.
"Majurilta on tullut kirje", jatkoi nyt Jessenhaus, "jossa hän käskee meidän pitää huolta siitä, että hänen loputkin tavaransa Suorlahden ja Lieksan tiloilta tuodaan tänne. Hän aikoo sitten kelin aikana viedä täältä kaikki Kajaaniin. On nyt terveellistä, että joku meistä lähtee Kiteelle ja Pielisiin."
"Minä olen valmis", tarjousi Arnkijl, joka heti oivalsi, että se matka olisi varsin terveellinen kukkarolle.
"Minä en ole pitkään aikaan matkustanut", virkkoi Björn; "sinähän,
Arnkijl, vasta kävit Kajaanissa".
"Niin, majurin seurassa!" sanoi Arnkijl. "Minä lähden Kiteelle, menköön
Björn Pielisiin."
"Minä pidän sopivampana, että sama mies käy sekä Kiteellä että
Pielisissä, koska ne ovat samalla suunnalla", huomautti Jessenhaus.
"Määrää sinä, Pietari", esitti Arnkijl Jessenhausille, "kumpi meistä menee, niin ei tule tyhjää intosta välillämme".
"Katson sopivaksi, että Arnkijl lähtee", päätti Jessenhaus; "Björn on täällä kotona tarpeeseen".
Finne nousi ylös ja paiskasi hiomansa miekan pöydälle, jotta se tärähti.
"Te luulette voivanne menetellä kanssani niinkuin lapselle määräillään", huusi hän, "mutta vaikka Björn Finne onkin pitkämielinen, ei hän ole vahasta tehty. Tällä kertaa pitää tulla poikkeus. Ellen minä pääse yksin tai Arnkijlin kanssa matkalle, niin lähden huomispäivänä pois Hovilasta, ja silloin saatte tulla toimeen nurmeslaisten kanssa miten voitte."
"Ka — joku tulee", sanoi Jessenhaus; "älkäämme riidelkö".
Ovi avattiin, ja muuan mies astui sisään.
Jessenhaus hätkähti nähdessään, ettei tulija ollut oman talon miehiä.
Kaikki muut olivat enemmän tai vähemmän hänen vihollisiaan.
"Mikä on asiasi?" kysyi hän.
Tuntematon seisoi ääneti, uteliaasti silmäillen huonetta.
"Luultavasti olet tänne tullut luvattomissa aikeissa", jatkoi Jessenhaus. "Mutta muista, että täältä on vaikeampi päästä kuin tänne tulla."
"Minun käskettiin tuoda tämä kirje", ilmoitti vieras ja ojensi
Jessenhausille kätensä.
Veronkantaja silmäili jännittyneesti kirjettä. Arnkijl ja Finne myös tunkeusivat Jessenhausin luo katsomaan, millainen kirje oli. Sillaikaa puikahti vieras huomaamatta ovesta ulos.
Jessenhaus silmäsi ovea kohden, ja nähdessään vieraan kadonneeksi huudahti hän: "Arnkijl, joudu ajamaan takaa. Sinullahan on nopsat jalat."
Nuolen nopeudella säntäsi Arnkijl ulos ovesta.
Jessenhaus silmäili tarkoin kirjettä. Se oli karkeanlaiselle paperille kirjoitettu ja sinetillä suljettu. Tarkemmin katsottuaan lakkaa näki hän, että sinetin asemesta oli käytetty äyrin lanttia.
Kirje sisälsi seuraavat sanat:
"Tuntematoin tahtoo teille ilmoittaa, että neljä talonpoikaa on tänä iltana lähtenyt Nurmeksesta jalkasin etelää kohti hakemaan venäläisiltä apua teidän rasituksianne vastaan. Koska tämän kirjoittaja pitää isänmaan vapautta kalliimpana kuin yksityisten kostonhimoa, ilmaisee hän täten teille asian toivoen, että te väkivoimalla koetatte palauttaa matkustajat heidän vaaralliselta retkeltään."
"Mitä tämä merkitsee?" jupisi Jessenhaus. "Pitääkö ilmiantoon luottaa? Olisiko tässä joku koirankuri tekeillä? Ehkä tahdotaan meidät houkutella kotoamme, jotta sillävälin voitaisiin ryöstää majurin tavarat täältä?"
Björn astui pirtin nurkkaa kohden, avasi pienen nurkkakaapin, otti siitä pullon ja nielaisi pari kulausta. Sitten hän taas tuli pöydän luo istumaan ja näytti hyvin miettivältä tuon aatostenkirkastuksen jälestä.
Nyt kuului askeleita oven takaa, ja Arnkijl astui sisään — yksinään.
"Minä en ole huono jaloistani", sanoi hän läähättäen, "mutta se mies meni kuin luoti pyssystä. Aina pysyi hän vähän edelläni, kunnes vihdoin Turuisen metsikön rinteessä katosi kuin tähdenlento taivaana."
Hän sai lukeakseen kirjeen ja lausui: "Huomen-aamulla lähden ajamaan heitä takaa. Ensin käymme Nevalaisen ja Sormuisen taloissa jollakin asialla muka, jotta saamme nähdä, ovatko isännät poissa. Sitten kyselemme, missä he ovat, ja jos ei voida siitä antaa selvyyttä tai saamme vääriä ilmoituksia, niin lähdemme matkalle, minä ja Björn neljän miehen kanssa. Sinä, Jessenhaus, jäät vartioimaan kotia."
"Hyvin puhuttu", sanoi Jessenhaus.
"Me menemme hevosella, niin saavutamme heidät pian", virkkoi Arnkijl.
"Ja minä takaan, että annamme noille tappuratukille semmoisen reklementin selkäpiille, että vasta ajattelevat, mihin matka vetää", uhkasi Finne.
"Se on oikein, Björn", kiitti Jessenhaus.
Björn väänteli punaisia viiksiään ja näytti erinomaisen sotaiselta.
"Eiköhän tämä asia sietäisi pienoisia ryyppyjä", esitti hän.
"Kaiketikin sille, joka haluaa. Kaapissahan on nestettä", lausui Jessenhaus. "Minä lähden nyt levolle. Huomisaamuna kello viisi pitää kaikkien olla valmiit. Hyvää yötä!"
Jessenhaus meni. Arnkijl aikoi myös tehdä samaten, mutta Björn sai hänet vakuutetuksi siitä, että tärkeä työ oli edessä ja että oli hyvinkin syytä maistella vähän.
Veikot istuivat nyt hyvän aikaa pakinoiden yhtä ja toista. Björn tuli kovin sotaiselle tuulelle, astuskeli ympäri seiniä, tarkastellen aseita, tähtäili musketeilla ja huiteli ilmaa sapeleilla. Vihdoin hän vaipui muutamaan nurkkaan penkille maata ja nukkui heti. Arnkijl astui nyt hiljaa ulos pirtistä ja meni makuuhuoneeseensa. Hovilassa oli paljon asuinhuoneita, ja jokaisessa piti jonkun maata, jotta varkaat tai talonpojat eivät voisi päästä sisään tuhotöitä tekemään.
VIII
Matkalla Käkisalmeen.
Pielisten pappilassa istui ruokapöydän ääressä muutamana syyskuun päivänä seitsemän henkeä, jotka virkistäysivät pöytään ladotuilla ylenpalttisilla ruoka- ja juomalajeilla. Pöydän päässä istui rovasti Haerkepaeus, joka suurella vieraanvaraisuudella kohteli läsnäolevia. Sipo Nevalainen istui hänen oikealla ja Yrjö Sormuinen vasemmalla puolellaan, Karjalainen ja Turuinen istuivat Sormuisen rinnalla. Nevalaisen vieressä istui pastori Juho Wallius, pieni lihava mies, joka suunnattomasti rakasti latinankieltä ja oli onnellinen, kun sai sitä käyttää puhuessaan korkeasti oppineen rovastin kanssa. Lukkari Porkkander, joka istui pastorin vieressä, oli pulska mies, jonka äänelle ei kukaan muu voinut läheskään vertoja vetää. Kun hän Pielisten kirkossa laski tulemaan säveleitään, niin heräsivät paatuneimmatkin unen horroksesta, johon heidän lihallinen luontonsa heidät joskus vaivutti.
Vanhan hyvän tavan mukaan rovasti oikein pakoittamalla pani vieraansa syömään.
"Mikä olikaan tuon arvoisan toverinne nimi?" kysyi rovasti Nevalaiselta, mutta ennenkuin tämä kerkisi vastata, virkkoi Karjalainen: "Pietari Karjalainen, korkeasti oppinut herra seurakunnan paimen."
"Te olette nyt alottaneet tärkeän toimen", jatkoi rovasti. "Luotan siihen, että te maltilla ja älyllä ajatte asiat onnellisesti, että seisotte pelvotta, vaikka maailmakin menisi ylösalaisin, niinkuin runoilija sanoo."
"Si fractus illabatur orbis, impavidum ferient ruinae", säesti Wallius.
"Kunnioitettavat vieraat", lausui Porkkander, "minä toivon saavani palatessanne tervehtiä teitä vapaina miehinä".
"Vapaus on ihmiselle kaikkein kallein", sanoi Nevalainen.
"Dulcis est libertas et potestas vivendi secundum arbitrium suum", lisäsi Wallius, luoden silmäyksen rovastiin.
"Se on aivan totta", sanoi Haerkepaeus. "Mutta tuohon alkulauseeseen kuuluu jatko näin: Sed probe respiciendum est numne plenae libertatis simus capaces et annon incidamus in majus malum, si nos omnimodo alieno imperio subducere volumus. Mutta meille ei voi tapahtua majus malum kuin Affleck. Alienum imperium eli toinen esivalta on meille tarpeellinen ja siinä punctum."
Hetken äänettömyyden perästä kysyi rovasti Nevalaiselta: "Milloin saan teitä takaisin odottaa? Ette kait ohi minun taloni silloinkaan kulje, toivon ma."
"Jos asiat hyvin käyvät, kymmenen päivän kuluttua", arveli Nevalainen.
Aterian päätyttyä lausui Karjalainen: "Läsnäolevien puolesta kiitän kaikesta sydämestäni herra rovastia tästä uudesta suosiollisuuden osoituksesta. Armon Herra korkeudesta suokoon teille ikää ja terveyttä, että vielä kauan saisitte vaikuttaa rakkaan laumanne eduksi."
"Kaiken voimani saan Herralta. Hänelle olkoon kiitos ja kunnia iankaikkisesti", virkkoi rovasti.
"Ejus est regnum et potestas et gloria in saecula saeculorum. Amen", lausui Wallius, hartaasti pannen kätensä ristiin.
Porkkander veisasi nyt jylisevällä äänellä pöytävirren, ja sitten noustiin aterialta.
Rovasti vei Nevalaisen vähän erilleen muista ja kysyi: "Tietävätkö nurmeslaiset lähdöstänne?"
"Olkaa levollisena, herra rovasti. Horman Malla sanoi, että ellemme näe sinistä karhua, johon ei luoti pysty, puussa könöttävän, niin meidän ei tarvitse peljätä esteitä nurmeslaisten puolelta."
"No, silloin lienette varmoja", naurahti Haerkepaeus.
Vielä vietettiin hetkinen puheilla, kunnes matkustajat lausuivat hyvästit vieraanvaraiselle rovastille sekä pastorille ja lukkarille, jotka viimemainitut saattoivat heitä hyvän matkaa maantietä ja sitten menivät kumpikin kotiinsa.
Matkustajilla oli kädessä pitkät, tuuranmoiset sauvat ja selässä eväslaukut. Nevalaisella oli pyssy, joka riippui nahkahihnassa olkapäältä, Sormuisella ja Karjalaisella samoin. Turuisella oli pistooli, ja vyöllä vanha miekka Kaarle IX:n ajoilta. Näin varustettuina kulkivat miehet turvallisesti tietä eteenpäin.
Pitkän aikaa astuttiin äänettöminä, miettien rovastin ystävällistä kohtelua. Kun kaksi neljännestä (5 virstaa) oli edetty, istahdettiin tien viereen hetkiseksi, koska Karjalaisen pyssy oli hellinnyt kantimestaan.
"Palatessamme olemme vielä paljoa tervetulleemman Pielisiin", sanoi Sormuinen, "mutta ei Nurmekseen. Saa nähdä, millä tuulella Jästihanska on, kun kuulee missä olemme käyneet."
"Kuka meistä rupeaa Käkisalmella puheenjohtajaksi?", kysyi Karjalainen.
"Turuinen taitaa hyvästi venuskaa."
Vakava Turuinen rykäisi.
"Suotuisissa asioissa ymmärtää helposti toisensa", sanoi Nevalainen.
"Pääasia on, että heti pyydämme saada Affleckin karkoitetuksi
Nurmeksesta. Se on ensimäinen ehto."
"Vaan emmehän uskostamme luovu", sanoi Turuinen.
"Tietysti emme", vastasi Sormuinen. "Meidän tulee niin vähillä uhrauksilla kuin mahdollista saada mitä suurimpia etuja."
"Kosto on ainoa etu, jota tarvitaan", sanoi Nevalainen. "Niin, kosto! Kun seisoin kotonani yksin, voimatonna, ja näin kuinka nuo kelvottomat rikkoivat kotirauhan, silloin vannoin valan kuolon uhkaa kovemman. Sen valan minä aion pitää, niin kauan kuin tuo oikea käsi minua tottelee."
Miehet lähtivät taas astumaan. He laskeusivat mäkeä alas, kulkivat huonon sillan yli ja rupesivat nousemaan toista mäkeä ylös.
"Mitähän kotonani arvellaan lähdöstäni?" haastoi Karjalainen. "Minä sanoin meneväni Repolaan nahkojen ostoon. En totta maar uskaltanut sanoa vaimolleni mihin menen, sillä hovilaiset olisivat häneltä kiristäneet salaisuuden, ja Maija ei olekaan juuri salaisuuksia varten luotu, Jumala paratkoon."
"Minun kotonani ei ole tapana isännällä sanoa mihin hän menee", virkkoi
Turuinen. "Minä käskin panna konttiin evästä ja sitten läksin."
Miehet olivat jo melkein mäen päällä. Laelle tultuaan he huomasivat taaskin notkossa sillan, joka oli niin huonossa kunnossa, ettei siitä muut kuin jalkamiehet näyttäneet voivan poikki päästä. Samassa kuulivat he takaa kärryjen ratinaa ja näkivät kolmien rattaiden laskeutuvan peräkkäin täyttä vauhtia alas mäkeä, yli sillan; kohta olivat ne saavuttaneet jalkamiehet.
Nämä koettivat astua nopeasti, ehtiäkseen sen sillan yli, joka oli heidän edessään, sillä he tunsivat heti Arnkijlin ja Björnin etumaisissa kärryissä. Mutta takaa-ajajat karauttivat vinhasti jalkamiesten ohi eivätkä pysähtyneet ennenkuin silta esti heitä pääsemästä eteenpäin.
"Meidät on varmaankin petetty", sanoi Nevalainen Sormuiselle. "Jos ei Karjalaisen pyssynkannatin olisi irtaantunut, niin olisimme sillan tuollapuolen. Silloin olisi heidän täytynyt jättää hevosensa tälle puolelle ja miehiä niitä vartioitsemaan, elleivät kerrassaan olisi palanneet. Nyt ei auta muu kuin silti tehdä vastarintaa. Ajattelinpa lähettää luodin noihin etumaisiin kärryihin, mutta kun eivät he ole vielä mitään puhuneet tai tehneet, en tahtonut riitaa aloittaa."
Kärryistä nousi alas kuusi miestä. Yksi jäi hevosia vartioimaan; toiset alkoivat astua talonpoikia kohden. Nämä vetäytyivät vähän ylemmä mäen rinteeseen.
"Mihin matkanne, hyvät ystävät?" kysyi Björn.
"Saman kysymyksen me voimme teille tehdä", vastasi Sormuinen.
"Me olemme tarkastusretkellä, veikkoseni", lausui Björn. "Huhu on kertonut vaarallisia vehkeitä olevan tekeillä, ja me järjestyksen miehet olemme tulleet katsomaan, onko puheessa perää."
"Järjestyksen miehet!" nauroi Nevalainen ylenkatseellisesti. "Te olette veronkantajia, vaan ette järjestyksen valvojia. Pysykää ammatissanne."
"Ja te olette maankavaltajia", ärjähti Arnkijl, "ja siitä saatte vastata oikeuden edessä. Nyt saatte kääntää nenänne takaisin Nurmesta kohden; ei Käkisalmea enää kannata ajatella."
"Etkö häpeä meitä syyttömästi herjata", virkkoi Karjalainen. "Me olemme menossa pääkuvernööri Nierothin luo hakemaan huojennusta pakkoverosta."
"Sen valehtelet samoin kuin kotonasikin olit valehdellut meneväsi
Repolaan", huusi muuan hovilaisista.
"Sinä hävytön rakki", kähisi Karjalainen, "olet varmaan käynyt kotirauhaani rikkomassa!"
"Ole siitä rauhasta huoletta, kun itse olet täällä", vastasi äkäinen renki.
Mielet kiihtyivät kummallakin puolen, ja hovilaiset piankin ryntäsivät talonpoikien päälle. Nämä puolustausivat ensin sauvoilla, mutta kun hovilaisilla oli ylivoima, alkoi talonpoikien asema käydä hankalaksi.
Nevalainen kohotti nyt pyssynsä; kuului pamaus, ja Arnkijl vaipui kohta polvilleen. Luoti oli käynyt vasempaan pohkeeseen.
Hovilaiset joutuivat tästä aivan vihan vimmaan. Heitä oli nyt vain neljä neljää vastaan.
"Tuosta saat viime kappain päällisiksi", huusi Sormuinen ja sivalsi Björniä hartioihin. Tämä kiljaisi kivusta ja huitaisi Sormuiselta miekan lappeella oikean käsivarren turraksi. Samassa muuan Hovilan renki sieppasi Sormuisen seljälleen.
"Älkäämme jatkako turhaa työtä", sanoi nyt Karjalainen. "Palataan sovinnossa, ettei tule käräjäasiaa."
"Sinua raukkaa!" karjaisi Nevalainen. "Vai sovinnossa!"
Mutta Karjalaisen rohkeus oli mennyt. Hän laski pyssynsä puuta vasten ja väitti: "Ei tässä enää auta vastustaa."
Kun Turuinen näki kumppaninsa noin alakuloisena, niin hänenkin rohkeutensa masentui. Hovilaiset käyttivät tätä epäröintiä edukseen. Kohta oli Sormuiselta ja hänen kahdelta kumppaniltaan kädet sidottu taakse.
Nyt seisoi Sipo Nevalainen yksin neljää vastaan. Hän ei ehtinyt panostaa pyssyänsä, vaan piti sitä piipusta kiinni ja heilutti kuin nuijaa. Hovilaiset epäröivät käydä uhkaavan näköisen talonpojan kimppuun. Vihdoin heitä kuitenkin alkoi hävettää, etteivät neljään mieheen suoriutuneet yhdestä; he ryntäsivät yhtaikaa Sipon kimppuun. Tämä kävi käsiksi muutamaan renkiin ja paiskasi hänet niin voimakkaasti toista renkiä kohden, että kumpikin kierähti tien syrjään ja vieri ojaan, huutaen ja noituen. Arnkijl istui tien sivussa vaikeroiden vammastaan; ainoastaan Björn ja yksi renki kykenivät enää ahdistamaan Nevalaista.
Hevoset olivat notkossa käyneet levottomiksi nujakasta ja lykänneet kärryjä takaperin. Äkkiä Nevalaisen muoto synkistyi, hän tirkisteli sillalle päin ja jupisi: "Kohtaloni ei suo minulle menestystä tällä kertaa."
Hetken oli voimakas mies kykenemätön pitämään puoliansa. Tätä käytti
Björn astuakseen Nevalaisen luo, ottaakseen nahkahihnan ja sitoakseen
Sipolta kädet seljän taa.
Nyt Nevalainen kavahti ikäänkuin horroksista, syvään huoaten. Hän oli päässyt lumouksestaan ja olisi nyt taas ollut valmis tekemään vastarintaa, mutta se oli jo myöhäistä.
"Noidan ennustus kävi toteen", mutisi Nevalainen. "Kuka olisi uskonut: sininen karhu puussa, ja sitä karhua ei luoti voi tappaa."
Talonpojat jaettiin nyt kärryjen kesken yksittäin. Turuinen ja muuan Hovilan rengeistä joutuivat jalkapatikassa kulkemaan Pielisiin, mistä saivat hevosen.
Björnin kärryihin noustessaan Nevalainen tirkisteli vieläkin kärryjen perälautaa, johon oli sininen karhunkuva maalattu. Tämä oli muka Björnin vaakuna.
* * * * *
Palautettujen mielenkarvaus ilmausi paluumatkalla eri tavoin. Sipo istui äänetönnä. Björn koetti häntä puhutella, mutta Nevalainen ei vastannut. Hän mietti vain yhtä asiaa: miten saada tieto siitä, kuka heidän retkensä oli ilmaissut hovilaisille. Sormuinen purki sappeansa hovilaisille mitä räiväävimmin, luvaten heille korvausta tästä päivästä. Vihdoin hän vaikeni lausuttuaan, ettei noille kelvottomille raukoille kannattanut kelpo miehen puhua; eivät he edes haukkumista ansainneet. Karjalainen rupesi puhelemaan renkien kanssa sopuisasti ja koetti saada tietää, kuka hovilaisille oli talonpoikain lähdön ilmoittanut, mutta siitä ei tullut selvyyttä. Turuinen istui äänetönnä; ei hän näyttänyt liioin surevan tätä äkkinäistä palaamista.
Myöhään illalla saapuivat matkustajat taas kotiseuduilleen. Kun Nevalainen astui alas kärryistä, tuli Juhana pihalle katsomaan, kuka ajoi kartanolle. Synkkä ajatus oli syntynyt Sipon aivoissa. "Luulenpa, että Juhana tämän teki", ajatteli hän; "poika pettänyt isänsä!"
Näin päättyi talonpoikain retki Käkisalmelle. Nevalainen haastettiin käräjiin siitä, että oli ampunut kruunun käskyläistä ja muut talonpojat houkutellut epäiltävälle retkelle. Hänet tuomittiin sakkoon, jonka hän kernaasti maksoi lausuen: "Minun kukkarostani nyt raha lähtee, mutta hovilaisilta se vielä peritään."
Arnkijlin vamma parani pian, mutta hänen sydämeensä oli isketty haava, joka kauan pysyi arpeutumatta. Hänessä kyti sammumaton viha Nurmeksen talonpoikia ja etenkin Nevalaista vastaan.
IX
Jalomielisyyden kilpailu.
Tämän onnettoman retken johdosta oli Sipo Nevalaisen mieli käynyt entistään katkerammaksi ei ainoastaan hovilaisia, vaan läheisempiäänkin kohtaan. Hän oli menettänyt luottamuksensa ihmisiin ylipäänsä. Karjalaista ja Turuista hän kohteli halveksivasti. Hänen vaimonsa, jota Sipo aina oli hellästi kohdellut, saattoi milloin tahansa odottaa kuulevansa mieheltään jonkun pistosanan. Sipo ajatteli: onko mahdotonta, ettei vaimoni ole ilmaissut matkahankettani? Hän oli jo kerran syyttänyt vaimoaan siitä, mutta kun tämä oli pyhästi vakuuttanut olevansa syytön, lauhtui Sipon mieli sillä kertaa.
Omaa poikaansa Sipo nyt suvaitsi vielä vähemmin kuin äskettäin. Jos Juhana oli iloinen, oli se epäluotettava merkki; jos hän oli suruinen, johtui sekin suru tietysti isän arvelemasta syystä. Isän ja pojan välille oli syntynyt juopa niin syvä, että peljäten täytyi odottaa tulevaisuutta.
Sormuinen oli samoin kuin Nevalainenkin tullut onnistumattoman retken jälkeen paljoa kärtyisemmäksi kuin ennen oli ollut. Hänen kaunis ja yleväluontoinen sisarensa sai usein kärsiä veljen raa'an ja maltittoman mielen kiukkua. Juhanaa ei Yrjö enempää kuin Nevalainenkaan suvainnut; häntä ei koskaan ollut Juhanan suoramielisyys miellyttänyt. Juhana puolestaan ei voinut pitää arvossa Yrjön karkeutta ja omavaltaisuutta. Sisar koetti välittää näiden eri luonteiden kesken, mutta se sovittelu onnistui hyvin puutteellisesti.
Oli synkkä päivä marraskuun alkupuolella. Elsa istui kamarissa pirtin takana. Hänen mielensä oli raskas; hän ei ollut sitten edellisen päivän aamun saanut tavata Juhanaa. Koko aamupäivän oli hän turhaan odottanut kuulevansa jotain Nevalaisen talosta. Yrjö oli pian huomannut sisarensa alakuloisuuden ja siitä tapansa mukaan ilveillyt, kunnes Elsa oli ratkennut itkemään ja mennyt kamariinsa.
Yrjö oli ehtoopäivällä mennyt kylään. Elsa istui yksin tähystellen tietä pitkin, eikö sieltä ketään näkyisi tulevan, viihdytyksekseen hyräillen hiljaa:
Missä viivyt sa, odottamani? Missä astut sa, armahani? Valkea, miss' oot vaeltamassa? Missä kultani nyt kulkemassa? Oi jos, jospa likellä jo oisit, kaiken mulle sa riemun toisit! Tulosta sun heti tuntisin ma, astunnasta sun arvaisin ma; liekkinä luoksesi lehahtaisin, virstan kaksi vastaan kapsahtaisin, suuta suihkajaisin, vaikka veress' oisi, joka surman toisi, — sultahan sen saisin!… Vaan ei kullan luokse kuulu äänein, kujerrus ei ehdi armahalleni, kuuset mua vain ovat kuulemassa, hongan oksat vastaan huokaamassa!
Mutta nyt hän vihdoin näki kaivatun tulevan tietä pitkin. Elsan sydän sykähti ilosta. Neito ei voinut mitenkään pysyä kamarissa, vaan riensi pirttiin ja olisi juossut kartanolle, ellei siellä olisi kaksi renkiä askarrellut. Pian astui Juhana sisään ja sulki neitosen rintaansa vasten.
"Sinä olet kauan odotuttanut itseäsi", sanoi Elsa puoleksi surullisella, puoleksi leikillisellä äänellä, hellästi silmäillen Juhanan ylvästä katsantoa, johon murhe ja rakkaus painoivat leimansa.
"Olihan vähän estettä kotonani", vastasi Juhana, koettaen hymyllä salata todellista, raskasta mielialaansa.
"Voi, Juhana", sanoi Elsa, joka huomasi lemmittynsä alakuloisuuden, "mitä on tapahtunut? Isäsi on sinulle varmaankin ollut kova."
"Mitäpä tuota salaan", virkkoi Juhana. "Hän syyttää minua siitä, että muka annoin hovilaisille tiedon talonpoikien lähdöstä Käkisalmeen. Mieleni tosin teki estää se hanke, mutta minä en sitä antanut ilmi. Isäni sanoo nyt kieltoani valheeksi ja moittii minua raukaksi, koska en rohkene tekoani tunnustaa; hän ei suvaitse minua silmissään ennenkun saa kuulla, että retki on tullut ilmi jollakin muulla tavoin. Oi, Elsa, paholainen on varmaan kietonut pauloihinsa isäni mielen. Äiti on surusta ja pelosta vuoteen omana."
Neidon posket olivat Juhanan puhuessa vaalenneet. Äkkiä veri taas kohosi niihin.
"Juhana", lausui Elsa, "sinä olet saanut kärsiä syyttömästi. Jos se, joka retkestä ilmoitti, olisi tiennyt sinua siitä syytettävän, niin hän olisi heti ilmoittautunut. Mutta nyt hän tekee sen sinulle tässä."
"Kuinka?" kysyi Juhana hämmästyen. "Sinäkö olisit ilmoittanut?"
"Juuri minä", virkkoi Elsa. "Kun näin sinun tuskasi heidän lähtönsä johdosta, — kun kuulin, että ainoa pelastuskeino olisi antaa tieto matkasta hovilaisille, niin päätin sitä ainoata apua koettaa. Minä lähetin Saarelan Pekan viemään kirjeen Hovilaan ja käskin hänen heti kirjeen jätettyään tulla pois ilmoittamatta, mistä se tuli. Niin hän on tehnytkin."
"Oi armas Elsani, mitä oletkaan tehnyt!" sanoi Juhana tuskallisesti. "Jos saavat tietää, että sinä olet heidän vehkeensä paljastanut, niin olet hukassa. Meidän täytyy varoittaa Saarelan Pekkaa ilmoittamasta, mistä kirje oli."
"Ja sinä siis saisit kärsiä viattomasti!" huudahti neito. "Ei, Juhana!
Minä aion ilmoittaa tekoni, ja silloin jäät sinä rauhaan."
"Jumalan nimessä, Elsa, mitä ajatteletkaan!"
"Minä ajattelen sitä, mikä on oikein", virkkoi Elsa vakavasti.
"Sinä teet sekä itsesi että minut onnettomaksi, jos ilmoitat tekosi. Jos minua epäillään, niin se ei tee mitään; mutta jos sinä ilmoitat asian, niin luullaan kuitenkin, että minä olen puheillani vaikuttanut tekoosi, niinkuin valitettavasti olenkin."
"Juhana", lausui Elsa totisena, "sinä olet sanonut, että totuus on korkein, mitä elämässä tulee noudattaa, — totuus toisia ja itseään kohtaan, ja että valhe ja petollisuus ovat kaikista paheista inhottavimmat. Vaaditko nyt, että antaisin sinun viattomasti kärsiä isäsi epäluuloa, kun juuri minä olen syyllinen? Vaaditko, että sallisin rakkaan äitisi sairastaa ja vuodattaa kyyneleitä sinun vuoksesi, kun voin kääntää kaikki toisin?"
"Mutta ajattele, mitä voi olla seurauksena, jos annat itsesi ilmi", pyysi Juhana tuskallisesti.
"Seuraukset ovat kaikkivaltiaan kädessä. Hän suojelee minua niinkuin tähänkin saakka", sanoi neito ja kohotti kalpean, kauniin muotonsa korkeutta kohden.
"Ihana impeni", huudahti Juhana innostuen, "sinä et saa kärsiä sen vuoksi, että olet tehnyt hyvän teon. Meidän täytyy välttämättömästi miettiä joku keino, millä voit tästä pälkäästä päästä."
Juhana oli tuskin saanut nämä sanat lausutuksi, kun pirtistä kuului jalkojen kopinaa. Nuoret rakastavaiset kavahtivat, kuullessaan Sipon ja Yrjön äänet.
"Hän on varmaankin täällä", virkkoi Sipo, "valittamassa Elsalle ilkeästä isästään. Voinko olla hyvä, kun oma vereni on minut pettänyt!"
"Jos joku jäsen sinua pahentaa, niin hakkaa se pois, sanoo raamattu", lausui Yrjö.
Elsa tämän kuultuaan horjui ja vaaleni. Ennenkuin Juhana aavistikaan, työnsi neitonen auki kamarin oven, astui pirttiin ja huudahti: "Juhana on syytön. Minä olen retkestänne ilmoittanut hovilaisille ja tahdon siitä rangaistuksen kärsiä."
"Elsa", huudahti Nevalainen, "sinäkö ilmoittanut! — Se ei ole mahdollista. Poikani kohtalo nuo sanat toi huulillesi. Hän on syyllinen ja sinä syytön, vai kuinka, Juhana?" jatkoi Sipo poikaansa kääntyen.
"Elsa on syytön", kuului Juhanan tuskallinen vastaus.
"Ja sinä siis syyllinen!" lisäsi Sipo.
"Hän on syytön", vakuutti Elsa. "Minä ilmoitin menostanne kirjeessä, jonka vei —"
"Voi, Elsa, Elsa", huusi Juhana, "minä rukoilen sinua polvillani: älä tee itseäsi ja minua onnettomaksi tuommoisilla puheilla!"
"Voithan pelastaa siskoni", virkkoi Yrjö. "Sano olevasi syypää, niin uskomme sinua enemmän kuin sisartani. Ei vaimonpuolen luulisi olleen niin rohkea."
"Hän ei saa eikä voi ottaa syytä, koska hän on viaton", lausui Elsa kuumeellisella innolla. "Yrjö voipi tiedustaa Saarelan Pekalta lähemmin tästä asiasta; hän kirjeen vei. — Nyt, armahani", hän lisäsi hellästi, kääntyen Juhanaan, "nyt olet pelastettu".
Hän ojensi kumpaisenkin kätensä lemmittyänsä kohden, astui askeleen eteenpäin ja vaipui hiljaa lattialle. Hän oli pyörtynyt.
Hätääntyneenä Juhana heittäysi polvilleen neidon viereen; sitten hän hyppäsi ylös ja loi tuiman silmäyksen isäänsä ja Yrjöön. "Hän kärsii samoin kuin onneton isänmaansa sen vuoksi, että hän rakastaa sitä eikä suo sille pahaa tapahtuvan", lausui hän lujasti. "Se joka syytön on, heittäköön hänen päälleen ensimäisen kiven."
"Nyt on nähty ja kuultu kylliksi tällä kertaa", lausui Nevalainen. Hän astui ulos. Yrjö seurasi häntä.
"Olisi suotavaa, että tuo rakkaussuhde ajoissa loppuisi", virkkoi Sipo
Yrjölle.
"Koetetaan järjestää", sanoi Yrjö.
"Surkuttelen kaunista sisartasi", jatkoi Sipo. "Poikani syytä tässäkin on."
Sipo meni nyt kotiinsa. Juhana seisoi vaaleana Elsan vieressä. Vihdoin tämä heräsi tainnoksistaan. Juhana painoi suudelman morsiamensa huulille ja lausui sitte: "Minä menen Saarelan Pekan luo varoittamaan häntä tunnustamasta käyntiään Hovilassa. Jos hän kieltää, ei sinua voida syyttää. Mutta voi kuitenkin, että asiasta ilmoitit!"
Kotona odotti Juhanaa uusi suru. Hänen rakas äitinsä oli äkkiä kuollut.
Sipo seisoi äänetönnä vaimonsa ruumiin ääressä eikä ensin huomannut
Juhanaa, joka heittäysi polvilleen ruumiin eteen. Hetken kuluttua kohosi
huokaus Sipon rinnasta. Hän astui ulos, salatakseen kyyneleensä.