Tämä pudisti vakavana päätään. "Se ajatus on minulle surullinen, sir.
Silloin olisi hyvä onneni lopussa."
Vanhus hymyili mietteissään. "En usko hyvän onnenne loppuvan vielä pitkiin aikoihin, poikaseni. Minä luulen jumalien rakastavan teitä."
"Tarkoitatteko, että kuolen nuorena?"
"Pahempaakin voisi miehelle sattua", vastasi sairaalloinen vanhus lempeästi. "Ettekö luule kunniakkaasti eletyn lyhyen tuokion ja pikaisen lopun olevan parempi kuin kahdeksankymmenen vuoden tyven ikuisine lääkepulloineen?"
"Varmasti, sir", myönsi Archie siekailematta — muistaen monia tovereitaan, joiden kunniakas ja täyteläinen elämä oli saanut pikaisen lopun…
"Mutta en minä sitä tarkoittanut, rakas poikani", lisäsi hänen isäntänsä nopeasti. "Kuollako nuorena? Se ei ole teidän kohtalonne. Vain siinä mielessä, että teidänlaisenne ei tarvitse olla vanha, kuolipa hän milloin hyvänsä. Eläkää te kauan ja onnellisena, ja nauttikaa noista 'Elämän manteleista' (sanontatapa on kotoisin eräästä hiljan lukemastani novellista), noista manteleista, joihin toisten hampaat eivät pysty. Te saatte säilyttää hyvät hampaanne loppuun saakka, Archie, siitä olen varma", mutisi hän. "Muistakaa toivoneeni, että teidän mantelinne aina olisivat makeita."
"Paljon kiitoksia, sir", sanoi Archie mielissään, mutta epävarmana; sillä mitä tämä kaikki tarkoitti?
Nuori mies kuunteli vähemmän vanhuksen puhetta kuin tytön soittoa arkihuoneesta. Tänä iltana Mauve ei soittanut Beethovenia, vaan jotain hilpeätä, hurjaa, mustalaissävyistä kappaletta, joka tanssi ja nauroi. Huomenna, matkavaunussa, Archie kysyisi häneltä mitä se oli.
YHDESTOISTA LUKU.
Uusi ihastus.
Mauve tulisi vasta kello neljä iltapäivällä. Mutta jo kello kolmeksi oli nuori Laverock valmistanut kaiken vierastaan varten: koristanut vaunun kuusamanoksilla, levittänyt puhtaan pöytäliinan pöydälle, leikannut voileivät, pannut kermaa ruskeaan kannuun ja kirsikoita sinivalkoiseen maljaan — vastaisuudessa hän ei ollut milloinkaan näkevä sinivalkoista kiinalaista porsliinia muistamatta näitä kirsikoita! — ja keittänyt vettä teetä varten.
Nyt Archie istui vaunun portaitten ylimmällä askelmalla silmäillen heinäniityn yli, jonka päässä matkavaunu sijaitsi, ja jonka yli tie Rhosista johti. Hänellä oli yllinkyllin aikaa miettiä tänä raukeana, ihanana kesäkuun iltapäivänä kaikkea, mikä oli jo pitänyt häntä koko yön valveilla, niitä tuhansia seikkoja, joita hän aikoi sanoa Mauvelle tämän tultua.
Mutta nähdessään hänen tulevan polkua myöten heinärukojen välissä Archie unohti kaikki nuo tuhannet asiat; ainoa, mitä hän saattoi ajatella, oli hänen nimensä.
Mauve, Mauve!
Innokkaana Archie kiiruhti tielle häntä vastaan. Mauvella oli yllään sievin pukunsa: yksinkertainen, suora kesäpuku nimensä väriin, ametistikoriste kaulassaan ja päässään leveälierinen hattu, jota somisti sinipunerva silkkinauha. Nainen olisi huomannut, että tämä nauha oli uusi ja tarkalleen samaa väriä kuin silkkisukat, jotka nousivat sileistä harmaista kengistä, että neiti Rice-Mathewsin puku näytti aivan toiselta kuin ennen (tosin yhtä yksinkertaiselta ja hillityltä, mutta sittenkin toiselta) ja että hän oli niin "sievä" kuin hän ikänä saattoi tai tahtoi olla.
Archie Laverockin mieleen ei johtunut ajatella oliko hän sievä vai yksinkertainen. Hän oli vain Mauve. Hän täytti — ja miten täydellisesti! — nuorukaisen sydämen.
Mutta tervehtiessään Mauvea Archie sanoi hänelle vain tavallisimmat kohteliaisuudet siitä kuinka herttaisesti hän teki tullessaan, ja astuessaan jalallaan (pitkällä, sirolla jalallaan) ensimmäistä kertaa Archien vaunuun totesi hänkin varsin tavanomaisesti kuinka hauskalta kaikki siellä näytti — eikä kumpikaan vielä ollut virkkanut sanaakaan siitä, mitä he olivat aikoneet sanoa toisilleen.
Archie luuli edellisen iltapäivän ja illan jälkeen tietävänsä mitä hän tahtoi. Se tosiseikka, että Persiassa tai jossain muualla oli toinen mies, joka halusi Mauvea, teki hänen mielensä kiihkeäksi. Se kannusti häntä ja piti häntä jännityksessä, aivan kuin kilpailun alkaessa. Tuo tyttö — tyttö, jota joku toinen halusi; hän oli Archien tavoittelema päämäärä.
Tytön mielestä ei asia ollut niinkään yksinkertainen. (Tyttöjen mielestä asiat harvoin ovat sitä.) Hänkin oli miettinyt yön hiljaisuudessa. Mitä olikaan hänelle tapahtunut? Viisi vuotta hän oli pitänyt itseään naisena, jonka sydän oli omistettu muistolle — naisena, jonka elämästä mielenkiinto toista sukupuolta kohtaan ainiaaksi oli pyyhitty pois. Nyt — nyt näytti miltei siltä, kuin olisi hänen elämänsä täyttänyt kolminkertainen mielenkiinto… Ei vain yhtä miestä kohtaan! Kolmea miestä kohtaan samaan aikaan.
Oli Basil, mies, joka kuului menneisyyteen… Mutta siitä huolimatta kaikki, mikä oli täyttänyt hänen elämänsä, kaikki pysyi samana.
Sitten oli Archie Laverock, nykyisyyden mies. Miksi olikaan Archie näinä päivinä niin suunnattomasti kohonnut hänen silmissään? Mutta varmaan hän olikin parempi kuin Mauve aluksi oli kuvitellut. "Liikkeen" kirjoittaessa aikovansa lähettää mr Rice-Mathewsin opettajaksi nuoren sotilasuran jättäneen kapteenin nimeltä Laverock, ei Mauve ollut ajatellutkaan häntä niin miellyttäväksi, niin huvittavaksi ja hyödylliseksi. Sitäpaitsi hän oli hauskan näköinen, vaikkei suorastaan kaunis mies. Sillä tässä suhteessa Mauve erosi Lucy Joysta ja Meganista ja monista muista sukupuolensa jäsenistä, joiden mielestä Archie Laverockin kasvot olivat kauneimmat mitä he koskaan olivat nähneet. Mauve Rice-Mathews kuului niihin ihmisiin, joita yksi ainoa tyyppi miellyttää. Hänen ihailemansa tyyppi oli rakenteeltaan voimakkaampi kuin solakka ja siro Archie ja piirteiltään jyrkempi, haukkamaisempi. Silmien, ollakseen kauniit, tuli olla väriltään selvät: siniset kuten Basilin silmät olivat olleet!… Mutta olipa hänellä mitä puutteita hyvänsä, oli Archie miellyttävä. Etenkin ollessaan läsnä. Vasta hänen poissaollessaan huomasi hänen vikansa… Ja hän oli tosiaan ollut suurenmoinen estäessään isoisän murskautumasta tien kiviseinämään. Jollei Archie olisi osoittanut niin suurta kylmäverisyyttä ja notkeutta — mutta toisaalta, jollei Archie olisi ruvennut opettamaan isoisälle autonohjausta, ei tämä milloinkaan olisi joutunut sellaiseen vaaraan.
Isoisä luonnollisesti ihaili nuorukaista. Kuinka kauan tämä oikeastaan oli ollut Rhosissa? Kolme viikkoa! Mitä oli kolme viikkoa? Verrattuina niihin vuosiin, jotka Mauve oli viettänyt vain haaveillen Basilista! Oli totta, että hän tulisi kaipaamaan Archieta tämän lähdettyä. Mutta varmaankaan — varmaankaan ei kovin pitkää aikaa.
Viime yönä oli Mauve päättänyt sanoa Archielle, että jos tämä kuvitteli Mauven olevan jollain tavoin sidottu mieheen, joka oli lähettänyt hänelle hopeamaljakon Persiasta, niin hän oli kerrassaan väärässä.
Mutta aamulla hän oli ajatellut: "Miksi oikeastaan puhuisin siitä mitään? Mitä se kuuluu Archie Laverockiin?" Nyt hän jälleen toivoi saavansa jonkun syyn asian mainitsemiseen ja koko jutun selittämiseen Archielle…
Sillä kolmanneksi oli Lionel hänen mielessään, Lionel, joka kieltäytyi tyytymästä hänen kieltävään vastaukseensa. Lionel, jota hän ei ollut nähnyt vuoden 1915 jälkeen, mutta joka nyt oli kotimatkalla. Mauve ei voinut olla ajattelematta, mitä hän tuntisi Lionelia kohtaan tämän palatessa ja mitä hän tälle sanoisi.
Samalla oli hänen vaikea selvittää itselleen mitä hän tunsi Archie
Laverockia kohtaan. Miksi sai tämä, elettyään kuukauden päivät hänen
läheisyydessään, hänen mielensä hämmentyneeksi ja rauhattomaksi? Ja
Mauven oli mahdotonta sanoa hänelle, mitä hänen mielessään liikkui.
Mikä tekosyy hyvänsä oli parempi.
Ja siksi hän liioitellulla hilpeydellä ihaili sohvapeitteen kudontamallia ja pientä tytönpäätä esittävää kuvaa peilipöydällä ja pienien ikkunoiden kirkkautta, joista avautui näköala vihreille niityille ja lehtoihin, ja kaikkia taloudellisia mukavuuksia, jotka tekivät tästä siirrettävästä asunnosta oikean matkailijan paratiisin.
Sillävälin Archie, näytellessään kohteliasta isäntää, muisti mitä eräs amerikkalainen asiakas oli sanonut nähdessään Navaracin näytteillä Lontoossa: "Mutta kuulkaahan, nuori mies, kukapa enää perustaa kodin asuttuaan tällaisessa paikassa! Tehän annatte suorastaan kuoliniskun avioliitolle!" Ja Archie oli hymyillyt ja sanonut ystävällisimmällä, leikkisimmällä sävyllään: "Kenties…"
Mutta tällä hetkellä hänen mielensä täytti ajatus: "Luoja, kuinka ihana tämä olisikaan häämatkaa varten!"
Hänen ajatuksensa keskeytti Mauven ääni. "Tämähän on mukavampi kuin mikä loistohuoneusto hyvänsä: mutta yksi teiltä puuttuu."
"Ja se olisi — —?" kysyi Archie, miettien oliko tyttö saattanut arvata hänen salaisen ajatuksensa.
Mutta Mauve vastasi pinnistetyllä hilpeydellään: "Teillä ei ole kylpyhuonetta!"
"Eikö ole?" väitti Archie vastaan ja veti esiin suuren kumista valmistetun kylpyammeen, jonka hän joka aamu täytti suuresta kattilasta, missä parhaillaan kiehui vettä teetä varten.
"Oh, emmekö joisi teetä portailla", ehdotti Mauve. "Ulkona on nyt kerrassaan suloista, ja me voimme käyttää koko nurmikkoa pöytänämme — — —"
Niin he istuutuivat portaille; Mauve matkavaunun ylimmälle askelmalle ja Archie hiukan alemmaksi, häntä vastapäätä ja katsoen ylöspäin häneen. Mauve kaasi teetä, koska hän oli lähempänä keittiötä, ja ojensi Archielle hänen kuppinsa. Yhdessä he söivät Archien valmistamia voileipiä ja yhdessä he nauroivat turhalle.
Mutta viimein syntyi hiljaisuus, joka ei ollut vältettävissä. Mauve ojentautui taaksepäin ja asetti tyhjät teekupit pöydälle. Hän aikoi sanoa: "Kello lienee kahtakymmentä yli — tai kahtakymmentä vailla — jotakin…" Mutta siitä ei tullut mitään. Hän vaikeni, istuen askelmallaan, sirot kädet leväten hänen sinipunaisella puvullaan.
Archie, häntä vastapäätä, alkoi vetää esiin savukekotelonsa ja tarjota siitä Mauvelle. Mutta sitten hän muutti mieltään, hänen katseensa kiintyi Mauven käteen, joka toimettomana lepäsi hänen sylissään. Vaistomaisesti hän ojensi omat pitkät, tummat sormensa Mauvea kohti eleellä, joka ilmaisi enemmän kuin mitkään sanat.
Mauve ymmärsi. Ojennettu käsi oli jatkoa samaan pyyntöön, jonka edellisenä päivänä oli alkanut heidän välillään vaihdettu nopea katse puutarhassa. Kaikki, mitä sillävälin oli tapahtunut, ei merkinnyt mitään. Archie ojensi kätensä.
Mutta seuraavassa hetkessä Mauve piti parempana olla ymmärtämättä. Hän liikahti paikaltaan. Hän otti tyynesti sinivalkoisesta porsliinimaljasta muutamia kirsikoita ja pani ne Archien käteen, ikäänkuin hän olisi niitä pyytänyt.
Yhtä tyynesti otti nuori mies ne hänen kädestään ja pani ne takaisin maljaan, mistä tyttö oli ne ottanut. Ja sitten hän selvällä tarkoituksella ojensi uudelleen kätensä.
Tällä kertaa hän teki myöskin pienen liikkeen tyttöä kohti ja kiinnitti häneen saman katseen kuin edellisenä päivänä.
Nyt Mauve kohtasi sen.
Ja hän vastasi, nopeasti, väkinäisesti: "Ei!"
"Ei?" toisti pehmeästi ja hyvin hellästi Archie.
"Archie", aloitti tyttö äänellä, joka oli samalla kertaa sekä pingoitettu että epävarma. "Minä tahtoisin sanoa teille jotain. Ei, älkää pidelkö kättäni sanoessani sen, älkää… Se on jotain… se on vaikeata…"
Archie katsoi häneen. Tällä hetkellä hän rakasti häntä lämpimästi ja vilpittömästi…
On olemassa ihmistuntijoita, jotka tahtoisivat keskeyttää sanoen: "Hän luuli rakastavansa häntä." Heille on rakkaus kestävyyskysymys. Kenties nuo samat ihmiset haluaisivat väittää, että päivänpaistetta ei ole ollut olemassakaan, jos se on lakannut valaisemasta äsken rikastuttamaansa maisemaa.
Auttaakseen tyttöä Archie keskeytti hänet: "Jotain siitä, mitä en eilen puutarhassa voinut olla näkemättä?"
"Osaksi siitäkin", vastasi Mauve, ristien kätensä polviensa ympärille ja kiinnittäen hajamielisen katseen vuorien siintävään ääriviivaan heinäniityn takana. "Luulen, että te piditte tuota — tuota korttia — jonain, mitä se ei ollut."
Hiljaisuus. Archie odotti tytön jatkavan.
Vihdoin tämä sanoi suoraan: "Minä en ole kihloissa miehen kanssa, joka oli kirjoittanut kortin —"
Archie odotti.
"Enkä luule enää milloinkaan meneväni kihloihin." sanoi Mauve Rice-Mathews nopeasti ja punastuen puhuessaan. "Minä olin kihloissa. sinä keväänä, jolloin sota puhkesi…"
Archie sanoi hiljaa: "Onko oikein kysyä? Hänenkö kanssaan?"
"Lionelin? Oi, ei! Ei! Ei koskaan! En silloin ollut koskaan nähnytkään häntä — paitsi joskus lapsena. Erään aivan toisen kanssa. Ja hän oli minulle kaikki kaikessa, kuten sanotaan. Hän — mutta Archie en tosiaan tiedä, miksi kerron teille tätä kaikkea", virkkoi tyttö.
Tämä oli käänne luottamuksien pitkälle tielle.
Omaksi hämmästyksekseen Mauve huomasi puhumistaan puhuvansa; sanoin, jotka kävivät yhä avoimemmiksi ja kiihkeämmiksi, hän kertoi vanhan, onnettoman tarinan Basilista. Niin, tälle toiselle nuorelle miehelle, miehelle, josta hän vielä viisi viikkoa sitten ei ollut tiennyt mitään. Tämän jännittyneenä kuunnellessa, vaieten kyyristyneenä hänen jalkoihinsa Mauve puhkesi intohimoisiin sanoihin: "Toisinaan ajattelen, että jollei isoisää olisi, niin olisin varmasti jo tapaturmaisesti hukkunut uintimatkalla. Minusta tuntuu, että vain varjo omasta itsestäni enää kävelee Rhosin puutarhakäytävillä; oikea minäni kuoli Basilin kaatuessa…"
Silloin hänen mielessään kuiskasi heikko, mutta itsepäinen ääni: "Onko se totta? Oletko varma siitä? Vain varjoko omasta itsestäsi? Niin oli kenties joku aika sitten. Mutta nyt? Eikö oikea itsesi muka enää tunne mitään? Etkö nytkään tunne mitään kertoessasi Archie Laverockille kaikkea tätä?"
Yrittäen uhmata tätä ääntä sisimmässään Mauve jatkoi: "Muistatteko keskusteluamme ensi kertaa pelatessamme verkkopalloa? Teistä olisi mahdotonta olla kahdeksan vuotta uskollinen jollekin, joka rakastaisi teitä. Minä nauroin itsekseni — jos sitä voi nimittää nauramiseksi. Viiteen vuoteen en ole hetkeäkään ajatellut ketään muuta kuin häntä — joka ei edes välittänyt minusta, ei ainakaan kauempaa kuin pari kuukautta — —"
Häntä värisytti; kyyneleet kihosivat hänen tummiin silmiinsä.
Ja taasen keskeytti ääni hänen sisimmässään, tällä kertaa äänekkäämmin: "Mutta itketkö sinä yhä Basilin tähden? Eivätkö kyyneleesi pikemminkin ole näyttelijättären, joka tyytyväisenä tuntee näyttelevänsä hyvin järkyttävän kohtauksen? Etkö itsekin nyt näyttele onnetonta?"
Epävarmemmin Mauve jatkoi: "Minä en ole koskaan voinut muuttua — —"
Ääni: "Etkö?"
Mauve: "Vaikka kaikki muu onkin muuttunut! En voisi milloinkaan unohtaa häntä! En voisi koskaan pitää jostain toisesta, niinkuin muut tytöt."
Ääni, rohkeasti: "Etkö? Ajattelehan, ajattele tarkemmin!"
Mauve: "Minusta on kauheata, että sotalesket menevät naimisiin. Hänen leskensä teki sen. En voisi milloinkaan, milloinkaan ymmärtää sellaista." Hänen hengityksensä tukahtui nyyhkytykseen ja hän lisäsi vieläkin kiihkeämmin: "On tunteita, jotka kestävät koko elämän iän, Archie! Ainakin joillekin meistä! Ja minulle — ikuisesti!"
Jälleen ääni väitti vastaan: "Niinkö? Niinkö?", mutta se hukkui toisen äänen kaikuun hänen vieressään. Sillä kirkkaana ja sekä onnellisena että närkästyneenä purkautui viimein Archien huudahdus:
"Ei!" huusi hän. "Ei!" — nauraen. "Älkää luulkokaan."
Mauve kohotti ihmeissään häneen nuo tummat silmänsä, joissa tuntemattomasta lähteestä vuotaneet kyyneleet kimaltelivat. Kyynel putosi hänen ranteelleen. Ja silloin hän huomasi, että Archie Laverock oli lujalla otteella tarttunut hänen molempiin käsiinsä. Hänen otteensa oli sähköinen ja lohduttava, siinä kohisi elämän voimakas virta. Hämmentyneenä Mauve ei liikauttanutkaan käsiään. Hänen epäröivä katseensa siirtyi niistä nuoren miehen hymyileviin kasvoihin.
Tämä huudahti vielä kerran: "Se ei ole totta, rakas!"
Hämmentyneenä Mauve yritti vakuuttaa itselleen: "Hän ei voinut sanoa 'rakas'. Minä vain kuvittelen. Hän ei voi pidellä käsiäni. Hän ei voi puhua minulle noin."
Mutta nuorukainen puhui yhä, pudistaen hänelle päätään, joka oli vaalea ja pehmeäsuortuvainen kuin keltasirkun höyhenpuku. "Kaikki, mitä olette minulle kertonut, on toisin tarkoitettu. Ettehän te voi mitään luonnolliselle vaihtelulle. Kasvamiselle! Vuokselle ja luoteelle! Se on luonnon meno… Ei ole tarkoitus, että te surisitte asiaa, joka jo kauan sitten on ollut ja mennyt. Sehän on kaikki muuttunut toiseksi, Mauve! Ettekö voi uskoa sitä?"
Tyttö tuijotti häneen kuin olisi Archie juuri herättänyt hänet levottomasta unesta.
"Uskollisuus on ihmeellinen ja ihana asia, se on totta", myönsi Archie vakavammin. "Mutta hyvä Luoja! Sininen kalliokyyhkynenkin seuraa kumppaniaan vain niinkauan kuin se on elossa! Ja tämähän on jo kaikki lopussa. Ettehän te voi — oh, sehän on mahdotonta!"
Mauve tunsi ajelehtivansa kohti pyörrettä, jota hän ei tuntenut eikä ymmärtänyt. Hän tunsi ihmeellistä vetovoimaa tuohon nuoreen mieheen, jota hän ei edes saattanut pitää kauniina — sillä hän ei tiennyt, että tuon vetovoiman oikea nimi ei ollut Archie Laverock, vaan Nuoruus; uudelleen heräävä Nuoruus. Samoissa olosuhteissa ja oikealla hetkellä olisi millä nuorella, miellyttävällä ja ihastuneella miehellä hyvänsä ollut kylliksi vaikutusvaltaa temmatakseen hänet viimeisten vuosien liikkumattomasta suvannosta takaisin elämän pyörryttävään, intohimoiseen virtaan.
Mutta hän näki vain Archien… Hän katsoi häneen — ja ajatteli puolittain tiedottomasti: "Mikä vahinko, että hänen silmänsä eivät ole siniset!" Hän ei saattanut kohdata hänen katsettaan ja käänsi päänsä pois; alkoi lauseen, keskeytti sen ja mutisi pingotetulla, hiljaisella äänellä: "Luulen jättäneeni nenäliinani vaunuun."
"Ottakaa tämä; se on puhdas", kehoitti Archie vetäen esiin taskustaan himmeänsinisen silkkinenäliinan, jonka kulmaan ilmeisesti lahjan antaja oli sitruunankeltaisella kirjaillut nimikirjaimet A.L.L., joita ympäröi sydän.
Mauve otti sen ja käytti sitä. Archien sormet sulkivat jälleen tiukasti hänen kätensä otteeseensa. Kuinka kaukana olikaan tämä Mauve siitä tytöstä, joka kätensä sijaan oli antanut hänelle kirsikoita! Mutta jälleen Mauven mielessä risteilivät kiihkeät kysymykset: "Miksi kerroinkaan hänelle sitä kaikkea? Miksi en suuttunut hänen röyhkeydestään sanoa 'se on kaikki ollutta ja mennyttä'? Miksi annan hänen pitää kiinni käsistäni? Nyt hän tietysti suutelee niitä — —"
Ja sitten Archie suuteli niitä, noita pitkiä, kapeita sormia, jotka puutarhatyö oli tehnyt karkeiksi; hän siveli niitä poskeaan vastaan, ja Mauve salli sen tapahtua. Hän nousi, ja Mauve — hän saattoi itse tuskin uskoa sitä todeksi — siirtyi lähemmäksi häntä vaunun portailla: ja kun Archie sulki hänet syliinsä, ei enää ollut kysymystäkään mistään sallimisesta; hän jäi hänen syliinsä tyytyväisenä, kohottaen kasvonsa häntä kohden ja vastaanottaen hänen hyväilynsä ihmetellen ja riemuiten.
Mauve Rice-Mathews ei olisi saattanut luulla sitä itsestään.
Myöhemmin hän tuskin saattoi uskoa, että se todellakin oli tapahtunut. Niin suuri on meidän päiviemme naisten itsesuggestiivinen voima. Mauve saattaa nyt tuskin uskoa, että tämä silloinkin niin odottamaton ja yllättävä kohtaus tapahtui. Se ei ollut hänen omaa järjestelmällistä, tavallista elämäänsä, vaan välähdys jostain tuntemattomasta, riemukkaasta, alkuperäisestä voimasta, kuten outo ja kirjavasiipinen perhonen olisi lennähtänyt sammalrunkoisen walesilaisen tammen oksalle ja siellä lepuuttanut loistavia, värikkäitä, häikäiseviä siipiään.
Kahdesti Mauve toisti: "Archie… Archie…"
"Mauve", vastasi tämä, syvästi ja hellästi. "Rakas…" Ja suudellen hänen ruskeata tukkaansa: "Miksi kätket korvannipukkasi? Eivätkö ne muka ole tarpeeksi kauniit? Mutta nehän ovat!… Siksikö sinä piiloitat ne? Niinkö? Saadaksesi minun tekemään näin?… ja näin? ja näin?"
Tästä Mauve piti, sen Archie tunsi kuiskatessaan pieneen korvaan, joka hehkui hänen huuliensa kosketuksesta: "Rakas!"
Mauve nojautui tuokion hänen olkapäätään vastaan; ajattelematta mitään, erittelemättä mitään — vain tuntien itsensä onnelliseksi.
Vasta pienen seinäkellon ääni sisältä matkavaunusta sai hänet hypähtämään jalkeille ja riistäytymään irti Archien syleilystä, huudahtaen epäillen: "Voiko kello olla niin paljon? Archie, tuo kello ei voi käydä oikein!"
"Älä välitä ajasta!" pyysi Archie tulisesti, rukoilevasti. "Pysy niinkuin äsken olit!"
"Minä en voi. Minun täytyy palata kotiin. Päivällinen odottaa. Ja isoisä!" muistutti tyttö hämmentyneenä. Työntäen syrjään Archien käsivarret hän suoristautui, silitti leveälieristä hattuaan ja korjasi ametistikoristettaan. Hän hypähti Archien ohi alas portailta ja seisoi ruohikossa, kuten hän oli seisonut heidän ensimmäistä kertaa tavatessaan nykyisestä suuresti eriävässä tilanteessa.
Mauven silmät hymyilivät Archielle, mutta hänen äänessään oli rukoileva sävy hänen puhuessaan.
"Archie, kuuletko? Minä en tahdo, että tänään tulet päivälliselle
Rhosiin. Ei tänään!"
"Mitä sanotkaan!" huudahti tämä pettyneenä. "Saatuani tänään tuskin nähdäkään sinua — —"
"Huomenna näet minut taas. En voi antaa sinun tulla. Isoisä… ja kaikki, ethän sinä tule! Minä — minun täytyy ensin saada koota ajatukseni, minun täytyy!" selitti neiti Rice-Mathews hämmennyksissään ja punastui ja rupesi nauramaan. "Ei vielä tänään, Archie. Tule huomenna, niin, huomenna saat tulla aikaisin, jos tahdot."
"Kai saan ainakin tulla saattamaan sinua?" ehdotti Archie innokkaasti.
"Ei, älä tee sitä! Isoisä tahtoisi sinua välttämättä jäämään päivälliselle."
"No, siis vain aidalle saakka."
Niin he kulkivat yhdessä niityn yli; heidän yhteinen varjonsa taittui heinärukoihin ja laskevan auringon hohde kimalteli heidän silmissään. Aidan luona Archie sulki jälleen tytön syliinsä — mutta nyt oli Mauve kiireissään ja hajamielinen; tämä syleily ei ollut ensimmäisen veroinen.
Irroittaen itsensä Archien käsivarsista Mauve kiiruhti kartanoa kohden. Aidan toisella puolen seisoi tummeneva pyökkimetsä kuin valmiina sulkemaan syliinsä solakan, loistavan, sinipunervan olennon. Hän kääntyi viittomaan Archielle tämän seistessä aurinkoisen niityn keskellä ja katsoessa Mauven jälkeen.
Sitten Mauve lähti juoksemaan.
Uskomattoman lyhyessä ajassa hän saapui kartanolle, huusi sisäkölle "Kymmenen minuuttia, Megan!", juoksi portaita ylös huoneeseensa ja alkoi pukeutua päivällistä varten; mutta sitä tehdessään hän mutisi itsekseen lyhyen, riemuitsevan lauseen.
Hän liikkui edestakaisin pukeutuessaan; ja mitä hän sillävälin teki, oli kenties sitä mitä hän oli kutsunut "ajatusten kokoamiseksi". Sillä hänen toisella kädellä irroittaessaan pukuaan, etsi toinen kirjoituspöydän laatikosta valokuvan urheilupukuisesta miehestä. Ja Mauve hymyili hänen kasvoilleen ystävällisesti, nyökäten ikäänkuin jäähyväisiksi. Sillä sitten hän repi kuvan keskeltä kahtia ja sytytti palat tulitikulla. Vaihtaessaan jalkineitaan hän muisti jotain muuta; vaatekomeronsa perimmäisestä nurkasta hän veti kiireisesti esiin valkoiset silkkikengät vanhentunutta mallia. Ne olivat tanssineet eräissä tanssiaisissa toukokuussa vuonna 1914. Miksi säilyttää niitä? Mauve heitti ne paperikoriin. Niitä seurasi pinkka kuuden vuoden vanhoja teatteriohjelmia, joita Mauve oli säilyttänyt haalistuneessa laukussa ja jotka hän rypisti kevein mielin, toistaen itsekseen äskeistä lausetta.
Ihmeellistä kyllä se ei sisältänyt sen nuoren miehen nimeä, jonka käsivarsien lämmin ote vielä tuntui hänen harteissaan, jonka hyväilyt vielä polttivat hänen kaulallaan ja kasvoillaan, ja jonka kuiskaama "rakas!" vielä kaikui hänen korvissaan.
Saattoiko olla niin, että Mauve enää tuskin ajattelikaan Archie
Laverockia — ainakaan Archieta yksilönä?
Sillä sanat, joita hän riemukkaasta toisti itsekseen juostessaan portaita alakertaan, olivat: "Minä olen parantunut! Minä olen parantunut! Nyt en enää sure Basilia!"
KAHDESTOISTA LUKU.
Uusi pettymys.
Mitä tekikään Archie Laverock itse sillävälin?
Voi surkeutta!
Sanat, joita hän puolestaan lakkaamatta huomasi toistavansa, olivat:
"Laupias taivas! Mitä olenkaan tehnyt? Mihin olenkaan nyt joutunut?"
Miltei häpeää ajatellessaan, kuinka vähän aikaa oli kulunut siitä, kun hän Mauven korvaan kuiskasi hyvästelynsä — hehkulla ja todellisella intohimolla. Hän oli tulinen rakastaja.
Mutta yhtä vilpitön ja syvä oli Archien pettymys, hänen vielä samana iltana (herättyään pyyteensä kiihkeästä huumasta) selvitettyään itselleen kaksi seikkaa.
Ensimmäiseksi: Hänen teekutsunsa oli loppunut kohtaukseen, jota virallisesti oli pidettävä kihlauksena hänen ja neiti Rice-Mathewsin välillä.
Toiseksi: Mauve ei sittenkään ollut hänelle ainoa ja oikea.
Toinen kohta selvisi hänelle paljon hitaammin kuin ensimmäinen, mutta sitä epämiellyttävimpiä tunteita herättäen.
Hän istuutui yksinään matkavaunun portaille, joilla he olivat äsken istuneet sylikkäin. Hän pureskeli piippunsa vartta; ja tähtien tuikkiessa ja kasteen langetessa ruohikkoon, kuunnellen laitumella liikehtivän karjalauman ääniä ja pöllön valittavaa huutoa pyökkimetsästä ja koko nukkuvan tienoon tasaista hengitystä vietti nuorukainen monta tuntia miettien tyttöä, jota hän oli rakastanut — mielettömyydessään!
Hän oli vihainen itselleen, mutta hän raivosi enemmän surusta kuin vihastuksesta. Sillä eikö hän jälleen ollut saanut tuntea pettymystä: tuota tuttua, inhoittavaa pettymystä, joka kerta kerralta tuntui käyvän yhä kauheammaksi?
On paljon miehiä, joiden mielestä Archie olisi tehnyt 'hitonmoisen hienon kaupan', siepatessaan itselleen tuon rikkaan vanhuksen pojantyttären komeine kartanoineen ja muine aarteineen. Archie tuskin oli tämän mielipiteen "yläpuolella", mutta hänen mieleensä yksinkertaisesti ei johtunut tuhlata sille ajatustakaan. Ajatellessaan kartanoa hän vain muisti, miten kiintynyt Mauve Rice-Mathews oli siihen ollut. "Minun juureni ovat täällä," oli hän sanonut. (Juureni!) Hän ei milloinkaan suostuisi muuttamaan muualle. Mies, joka menisi naimisiin hänen kanssaan, saisi luvan juurtua hänen viereensä, ajatteli Archie Hän kuvitteli mielessään tällaista elämää.
Asua siis aina tässä laaksossa, jonne aamulehdet saapuivat kello kolmelta iltapäivällä. Seurustella aina noiden talon tuttavapiiriin kuuluvien typerien walesilaisten maalaisihmisten kanssa, jotka olivat miltei kaikki keski-ikäisiä. Tyytyä aina samoihin harrastuksiin; Archie oli kuulevinaan hillityn tytönäänen luettelevan ne nimeltä.
"Minun kalliopuutarhani…" ja niin edespäin.
"Minun geraniumtaimeni…" ynnä muuta samanlaista.
"Pappilan keittäjättärellä oli hyvin vanha keitto-ohje…" ja niin edelleen samaan tyyliin.
"Isoisä, sinun on jo aika paneutua levolle. Archie, pyytäisin sinua miettimään laakeripolun järjestelyä — ja oh! minulla on niin mainio tuuma. Emmekö voisi muuttaa entistä karjakeittiötä savivalimoksi?…" ja niin eteenpäin loppumattomiin.
Kuinka saattaisi kestää sitä päivän toisensa jälkeen, mietti Archie, maailman ihastuttavimmankaan tytön takia? Mauve oli yhdeksännentoista vuosisadan myöhästynyt jäsen, itse oikea sinisen kalliokyyhkysen tyyppi. Jos tuo Basil olisi elänyt, olisi Mauve varmaan rakastanut häntä vaikka sadan vuoden ikäiseksi saakka. Mutta nyt valitettavasti — oli hän (Archien toimesta) siirtänyt rakkautensa Archieen itseensä.
Mikä suunnaton erehdys!
Miksi hän ei ollut aikaisemmin ymmärtänyt, ettei Mauve ollut hänen tyylisensä tyttö? Kaukana siitä. Kaukana siitä!
Hänen piippunsa sammui. Äkkiä Archie huomasi, että hänen hartioissaan tuntui kylmältä… Totisesti, hän oli läpimärkä. Ei ainoastaan lankeava kaste ollut niitä kostuttanut, vaan lisäksi oli alkanut sataa. Sade kasteli myöskin levitetyn heinän. Hän nousi, ojentautui ja astui vaunuun. Hän tunsi itsensä sangen nälkäiseksi… Viipale häränlihaa kahden ruisleivänpalasen välissä oli hänen päivällisensä keskiyön aikaan. Sitten hän otti aimo ryypyn whiskyä, paneutui vuoteeseensa ja vaipui heti syvään uneen.
Mutta päivä tuntui sarastavan aivan samassa, ja Archie heräsi tuntien kuin painajaisena, että jotain häntä uhkasi; mikä, sitä hän ei heti jaksanut muistaa.
Sitten, kuin täräyksenä… Tietysti Mauve!
Tuona alakuloisena hetkenä, jolloin päivä sarastaa kalpeana ja kaikkialta kuuluu lintujen ääniä ihmisten vielä levätessä, mietti Archie, käännellen levottomana vuoteellaan, viimeisen rakastumisensa esinettä ja näki hänet niin epäedullisessa valossa kuin miehet saattavat nähdä vain naisen, jonka suhteen he eivät aina ole olleet välinpitämättömiä. Nyt hän näki hänet tuiki viehätyksettömänä. Nuori nainen, aivan samanlainen kuin sadat muut hänen luokkaansa ja lajiinsa kuuluvat — alhaisella kehitysasteella olevaan luokkaan ja tyhjänpäiväisyyteensä vähitellen kuolevaan lajiin. Valon verkalleen harmaana tunkeutuessa vaunun avoimista ikkunoista ja selventäessä kaikkien pienien esineiden ääriviivoja hänen ympärillään katseli Archie Mauve-raukkaa yhä ankarammasta näkökulmasta.
Hän oli terävä; niin kyllä, teräväpäinen. Hän oli tarmokas, hän oli viileä, hän oli kyvykäs, hän oli kaikkea mitä nainen ei saa olla!
(Taivas, mikä olikaan hänen mielensä vallannut!)
Ja mikä oli miltei pahinta kaikesta, rakastettuna Mauve oli mahdoton, kylmä, luotaantyöntävä!… Niin, niin se oli.
"Arvostelkaa rakastettuanne hyvästellessänne!" kehoittaa viisas ranskalainen sananlasku. Viimeisen hyväilyn muistamme luonteenomaisena.
Ja niin Archie muisteli — ei ensimmäistä leimahtavaa tuokiota, jolloin Mauve säteillen oli tullut puoliväliin hänen avointa syliään vastaan. Tämän tuokion peitti muisto toisesta, viimeisestä hetkestä, jolloin hän oli syleillyt Mauvea hyvästiksi aidan luona. Hän muisti vain, kuinka kiireisesti Mauve oli kääntynyt hänen luotaan, tarjottuaan hänelle vain tätimäisen viileästi poskensa suudeltavaksi.
Mikä kurja näytelmä.
Mauve ei ollut tyttö, jota Archie halusi suudella taikka katsoa tai edes puhutellakaan tai nähdä seuranaan.
Mutta — nyt hän oli loukussa. Hyväksytty kosija. Tänään, muutamien tuntien kuluttua, oli hänen vaellettava Rhosiin vahvistamaan tämä (kauhea) suhde.
* * * * *
Archie nousi harvinaisen aikaisin, tosiasiallisesti niin pian kuin hän näki ensimmäisten savukierteiden nousevan mökeistä heinäniityn päässä pyökkimetsän liepeellä. Sitten hän huomasi, että Mauve ei varmaankaan vielä nousisi kokonaiseen tuntiin.
Jokainen tämän tunnin kuudestakymmenestä minuutista tuntui kokonaiselta viikolta kiirastulessa Archien mielestä, joka mietti, kuinka hän saattaisi esiintyä Mauven onnellisena ja vastakihlautuneena sulhasena — tytön, josta hän ei välittänyt, mutta jonka hän oli saanut rakastamaan itseään tuolla omituisella, kiihkeällä ja ikävystyttävän uskollisella tavalla, jolla hänenlaisensa tytöt "rakastavat".
Nyt hän luuli ymmärtävänsä Mauven perinpohjin. Tosiasia on, että hän ymmärsi häntä vielä paljon vähemmän kuin hän milloinkaan oli ymmärtänyt niitä monia tyttöjä, jotka näköjään olivat paljon ihmeellisempiä kuin Mauve.
Mitä Mauveen tulee, oli tämä Rhosissa viettänyt yhtä levottoman yön kuin Archie käännellessään vuoteellaan matkavaunussa. Hänen ensimmäinen tunteensa — persoonaton ja säteilevä paranemisen riemu — oli ohitse. Hän oli jäänyt tuijottamaan erääseen sydämensä soppeen, jota hän ei tuntenut omakseen. (Se oli kenties sama soppi, josta virtasi tulta ja tunnetta hänen soittoonsa, mutta sitä hän ei liioin tiennyt.) Niin hän hukutti itsensä — tavallisen, jokapäiväisen itsensä — kysymyksiin. Tärkein niistä oli: "Mutta jollen lopultakaan pidä Archie Laverockia niin erikoisena, niin miksi, miksi, miksi sallin hänen suudella itseäni? En voinut sille mitään," tuumi hän. "Miehet hukkaavat aivan suunnatonta vaivaa oppiakseen kuinka tulee pidellä cricketmailaa, onkea, airoa tai pyssyä — kaikkea, paitsi kuinka tulee pidellä tyttöä kädestä tai vyötäisistä. Sen he jättävät sattuman varaan; he eivät luule siihen tarvittavan mitään erityistä tapaa. Mutta hän tiesi sen… Vai eikö minun pitäisi tietää, että hän tiesi. Eikö minun pitäisi ajatella… Ja riittääkö se rakkauden perusteeksi? Onko se kaikki?… Kenties ei, mutta se on tärkeätä. En voi sille mitään, että nyt tiedän sen. Ja kuitenkin —" Hän punastui ja painoi kasvonsa tyynyä vastaan.
Viimein hän ajatteli: "Hyvä! Jos olen kihloissa hänen kanssaan, niin olen kihloissa! (Isoisälle se on mieleen.) Ja se on pääasia, luullakseni!"
Nuori Archie olisi säästynyt yhdestä elämänsä suurimman katumuksen ja harmin hetkistä; jos hän tällä hetkellä olisi aavistanut, mitä Mauven mielessä liikkui.
Mutta siitä hänellä ei ollut aavistustakaan, ei silloinkaan, kun nämä kaksi nuorta ihmistä seuraavan kerran kohtasivat toisensa — nämä kaksi, joiden tiet olivat yhtyneet yhdeksi ainoaksi kultaiseksi hetkeksi. Archie Laverock ei ole milloinkaan saava tietää, mitä Mauve Rice-Mathews tänä onnettomana aamuna hänestä ajatteli.
Mauve tuli häntä vastaan.
Se oli Archielle ensimmäinen pelonaihe.
Mauve oli paljon aikaisempi kuin Archie oli odottanut. Hitaasti astellessaan kasteisen heinäniityn poikki sumussa, joka saattoi muuttua tai olla muuttumatta sateeksi, hän sai näkyviinsä tytön solakan vartalon vanhassa ruskeassa öljytakissa, villapuserossa ja karkeassa hameessa, joka oli yhtä harmaa kuin synkeä ilma; hänen jalkojaan peittivät kömpelöt kengät.
Archie ei ollut luullut rohkeutensa saattavan vieläkin vähetä. Mutta niin kävi joka tapauksessa hänen viittoessaan Mauvelle ja rientäessään häntä vastaan. Sinä hetkenä hänelle selvisi, että jollei hänellä olisi ollut niin suunnattoman ikävä tässä seudussa ensi hetkestä saakka, niin hän ei olisi milloinkaan tuhlannut ainoatakaan ajatusta Mauve Rice-Mathewsille.
Mutta nyt asia ei ollut enää autettavissa. Hänen täytyi keksiä jotain hilpeätä tilanteen helpoittamiseksi. Brrrr…
"Hyvää huomenta!" huusi, hän mahdollisimman sydämellisesti. "Kylläpä nyt on toista kuin eilen, eikö totta?" Sitten nopeasti: "— nimittäin ilma. Näytti siltä, kuin poutaa olisi kestänyt monta — monta päivää."
Nyt hän oli tullut aidalle saakka ja ojensi kätensä Mauvelle. Mutta tyttö hypähti maahan ilman hänen apuaan. Hän oli tietysti arka, ajatteli Archie harmissaan, koska hän oli niin perinpohjin rakastunut.
Sydän kurkussa hän jatkoi "huoletonta" keskustelua Walesin vuorien petollisuudesta. "Minä luulin, että niiden ollessa heikosti sinipunertavia ja näköjään kaukana, niinkuin eilen, olisi se merkki kauniista ilmasta — —"
Silloin Mauve keskeytti hänet miltei tylysti ja katsomatta häneen. Hän seisoi hiukan kumartuneena ja etsi jotain puseronsa taskusta. "Minä tuon sinulle — —" alkoi hän.
Samassa hetkessä kun hän lausui nämä sanat, välähti nuoren Laverockin mielessä pitkä sarja katkeria ajatuksia naisten ikuisesta, tungettelevasta tavasta aina antaa jotain.
Aina he tahtoivat lahjoittaa jotain! Jonkun pikkuesineen — tai suuren esineen… oikeuden kutsua heitä etunimeltä tai koko kertomuksen heidän viime kihlauksestaan tai oikeuden rakastaa heitä ikuisesti tai — uh! Ja samalla he kiusasivat miestä hukuttamalla hänet lahjoihin, jotka he olivat neuloneet tai kutoneet tai jollain muulla tavalla -eet hänelle; tai toivat he kirjan, joka hänen tosiaan täytyi lukea, tai kirjepaperikon tai parin moottorikäsineitä tai nyrkkeilykintaat tai automaskotin! Se oli sietämätöntä; vaikka ei tahtonut, että he tekivät niin, ja vaikka sen sanoikin heille, niin he tekivät sen kaikesta huolimatta. Ja Archiesta tuntui huonosti vietetyn yön jälkeen ja hänen nykyisessä vihamielisessä tilassaan, että tämä loputon antaminen oli koko epämiellyttävän sukupuolen kaikkein inhoittavin piirre. (Tänä hetkenä hän tosiaan halveksi naisia.)
Nyt aikoi siis taas yksi heistä antaa hänelle jotain. Archie mietti (kaikki nämä ajatukset välähtivät salamannopeasti hänen mielessään) olisiko se kenties taas silkkinenäliina kirjailluin nimikirjaimin; hänellä oli niitä jo neljä tusinaa.
Mauve päätti lauseensa: "— tämän, se tuli eilisiltana," ja ojensi
Archielle — sähkösanoman.
"Avaa se", sanoi hän, ja repiessään auki kuorta kuuli nuorukainen hänen selittävän nopeasti: "Tietysti sinun olisi pitänyt saada se eilisiltana, mutta Cook sai sen juuri valmistaessaan päivällistä, ja 'unohti' sen tai jotain muuta samankaltaista. Hänen olisi pitänyt lähettää Megan tai Cerenwen tuomaan se, mutta he olivat eilen vallan mahdottomia. En voi käsittää mistä syystä palvelusväkemme nykyään aina riitelee", selitti Rhosin nuori emäntä — riidan tietämättömälle aiheelle.
Sillä ei Mauve eikä Archie aavistanut, kuinka paljon mustasukkaisuutta ja kuinka paljon kyyneleisiä kohtauksia Rhosin keittiö viime viikkojen aikana oli nähnyt, koska jokainen palveluskunnan naispuolinen jäsen halusi olla ainoa, joka sai palvella mr Laverockia, saadakseen häneltä palkaksi hymyn, kiitoksen tai tervehdyksen. Rauhanhäiritsijä (joka lopultakin oli tietoinen vain murto-osasta aiheuttamistaan häiriöistä) luki sähkösanoman, jonka Cook oli kernaammin pitänyt kokonaisen yön kuin sallinut kenenkään muista palvelijoista koskeakaan siihen.
Ilmoitus oli Archien liikkeeltä ja kuului:
"Palatkaa viipymättä Navaracilla Lontooseen."
Äkkiä Mauve näki välähdykseltä kummallisen näyn.
Hän oli aidan luo tullessaan katsonut Archie Laverockia epäröiden ja hämmentyneenä. Epäröinti ja hämmennys oli johtunut sekä hänestä itsestään että tuosta miehestä, joka edellisenä päivänä oli sulkenut hänet syliinsä.
Hänen mielessään oli risteillyt kysymyksiä: "Miksi tuo muutos eilisestä? Miksei hän ole kuten eilisiltana? Ja miksi en minä ole kuten eilen? Miksi emme sano emmekä tee mitään? Miksei hän edes tarttunut käteeni — mutta hänhän tahtoi auttaa minua alas aidalta, vaikka minä en sallinut sitä. Miksi en? Mitä on tapahtunut? Ja mitä tulee tapahtumaan?"
Vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiin antoi tuo hetken viivähtävä ilme
Archie Laverockin kasvoilla, hänen lukiessaan sähkösanoman.
Hänen kasvonsa kirkastuivat niin äkkiä, että ne näyttivät aivan muuttuneilta. Ne säteilivät. Naamio näytti putoavan niiltä. Niin, niitä oli peittänyt naamio. Teeskentelyn naamio, joka nyt putosi.
Mutta tämä ilme kesti vain hetkisen. Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat Archien kasvot entisellään. Mauve saattoi tuskin uskoa tosiaan nähneensä tuon helpotuksen ja ilon ilmeen. Hämmästyksen kuvastuessa hänen äänessään Archie huudahti: "Mitä ihmettä! Onpa tämä uutinen!"
(Samassa hetkessä selvisi kummallekin, ettei kumpikaan heistä ollut vielä käyttänyt toisen nimeä.)
"Katsohan", sanoi Archie ja ojensi sähkösanoman Mauvelle.
"Palatkaa viipymättä Navaracilla Lontooseen."
Ensi hetkessä Mauve tuskin oli tietoinen sähkösanoman sisällöstä.
Hän ihmetteli yhä vielä äkkinäistä muutosta Archien kasvoilla. Sitä ei käynyt kieltäminen, hänen katseessaan oli väikkynyt todellinen riemu. Riemu! Hänen takaisinkutsumisensa takia! Nyt teeskenteli hän jälleen asiaankuuluvaa närkästystä, mutta Mauve oli nähnyt tarpeeksi.
Hän oli nähnyt.
Tänä lyhyenä hetkenä hän oli nähnyt enemmän Archiesta kuin koko aikana, minkä tämä oli viettänyt Rhosissa. Hänen mielensä täytti sekava ymmärtämys, pettymys, hilpeys, häpeä, katumus ja myöskin helpotuksen tunne.
Sitten, hänen lukiessaan uudelleen sähkösanoman, tapahtui jotain muuta, tuolla selittämättömällä tavalla, jolla elämämme ihmeellisimmät seikat usein tapahtuvat.
Sillä tänä hetkenä Mauve Rice-Mathews, heräten vihdoin ymmärtämään oman onnensa, myöntyi erään miehen kosintaan, joka ei edes ollut hänen läheisyydessään. Hän ei ollut edes Englannissa. Hän oli yhä vielä laivalla, joka oli matkalla Persiasta kotiinpäin. Hän oli hartiakas sotilas — Mauven ihailemaa tyyppiä — ja hänen sinisistä silmistään loisti rakkaus. Hän oli Mauven vanha ihailija Lionel, joka matkasi Englantiin jälleen koettamaan onneaan.
On turha sanoa, että Lionel itse ei milloinkaan saanut tietää, milloin Mauve suostui hänen kosintaansa; hän kuvitteli sen tapahtuneen vasta useita viikkoja myöhemmin, hänen kosittuaan kuudennen — vai oliko se jo seitsemännen? — kerran. Ja mitä Laverockiin tulee, ei hän milloinkaan olisi aavistanut, että hän poistuessaan tämän tytön elämästä jätti takanaan auki oven, joka muutoin olisi iäksi pysynyt suljettuna niinkin suositulle kosijalle kuin Lionel oli.
Mutta paljon myöhemmin Mauve ajatteli: "Hyvä! Archie Laverock paransi minut suremasta Basilia. Hän avasi silmäni näkemään joukon asioita, omasta itsestäni. Ja nyt tiedän varmaan antavani niin suuren arvon Lionelille — koska olen tuntenut Archien."
Mutta miesten on vaikea uskoa, että tytön on mahdollista hyötyä hetken seikkailusta voitokkaan valloittajan kanssa. Itse valloittajatkin ovat vakuutettuja siitä, että osa, jota he ovat näytelleet entisen rakastettunsa elämässä, on tämän ajatuksissa yksinomaan kipeä ja tuskallinen kohta.
Ja niinpä Archie, seistessään harmaassa sumussa lemmenkohtauksen jälkeisenä aamuna, kärsi ainakin niin paljon kuin hän kaikilla rikoksillaan oli ansainnut. Hän yritti sanoa jotain siitä, kuinka pian hän pelkäsi olevansa pakoitettu lähtemään paluumatkalle.
Mauve Rice-Mathews katkaisi ripeästi kiusallisen solmun. Hän virkkoi nopeasti ja hillityimmällä seurusteluäänellään: "Niin, tietysti. Minä käsitän. Sinun täytyy lähteä viipymättä, eikö niin? Minä vien kyllä terveisesi ja jäähyväisesi perille isoisälle." Sitten, päättävästi ja merkitsevästi: "Nämä ovat tosiaan jäähyväiset. Minä käsitän kaiken. Hyvä näin, Archie."
Archien huulet avautuivat. Hän katsoi hämmästyneenä Mauveen. Hän mietti, että tyttö oli urhoollinen, käsittäessään asian ja kuitenkin menetellessään näin. Sitten häntä harmitti, että hänen oli myönnettävä hänet urhoolliseksi. Mutta näissä olosuhteissa, mitä ihmettä saattoi mies ajatella, tehdä tai sanoa?
Hän karisti kurkkuaan ja yritti sanoa: "Mauve — —"
Mutta tyttö keskeytti hänet hymyillen.
Sitten, aivan kuten Archie oli tehnyt matkavaunun portailla eilen auringonpaisteessa heidän istuessaan yhdessä keskellä heinän ja apilan tuoksua ja tuntiessaan nuoruuden, läheisyyden ja ilon vetävän heitä toistensa puoleen, niin teki Mauve nyt. Hän ojensi hoikan kätensä — mutta kuinka toisin kuin eilen! Ja tällä kertaa hän pakoitti Archien laskemaan kätensä — kuinka toisin kuin eilen! — hänen käteensä.
Mauve puristi Archien kättä lujasti ja vilpittömästi kuin joku toinen poika olisi saattanut tehdä. Kuinka suurenmoisesti tehty Mauvelta, ajatteli Archie, huomaamatta kurjuudessaan lainkaan, kuinka pientä ponnistusta se itse asiassa kysyi tytöltä.
"Hyvästi, Archie", sanoi Mauve Rice-Mathews. "Onnellista matkaa."
Archien vastaus (kuulumaton) tunkeutui kenties sentään Mauven sydämeen:
"Jumala siunatkoon sinua…"
Mauve kääntyi, nousi aidan yli ja hävisi sumuun, joka jo olikin muuttunut sateeksi.
Sateessa, joka nyt jälleen valui koko päivän ajan, varusti Archie vaununsa matkaan. Tihkusateessa hän jälleen kääntyi Englantia kohti, kosteiden metsien kautta, virtaavia teitä myöten ja lehtojen tulvivan, läpimärän väriloiston läpi, jota niin moni englantilainen matkailija on tottunut pitämään "tyypillisenä" walesilaismaisemana. Mutta he muistavat vain auringottomat päivät, nuo matkailijat; ja heidän laillaan unohti kiittämätön Archie Laverock ne päivät, jolloin tämä maakunta oli näyttäytynyt hänelle selkeän päivän loisteessa.
Satoi yhä edelleen…
Märkyyden pisaroidessa pitkinä hopeajuovina Navaracin ikkunoihin arveli nuori Laverock ikävystyneenä, että Walesissa ei milloinkaan ollut muuta kuin sadetta.
Sadetta jatkui…
KOLMASTOISTA LUKU.
Hän kohtaa tyttöjä.
Kahta viikkoa myöhemmin lojui Archie keskikesän ihanassa helteessä pienenä, auringon valaisemana, valkoisena pilkkuna turkoosinsinisen taivaan ja paikotellen safiirinvärisen, paikotellen smaragdinhohtoisen vedenpinnan välillä.
Hän lojui paistattaen päivää pienessä valkoiseksi maalatussa moottoriveneessä, joka hiljalleen keinui Bretagnen kultaisilta hiekkarannoilta vetäytyvän luoteen laineilla. Tällä hetkellä olivat hiekkarannat tyhjinä; kirjavien kesähameiden, uimapukujen ja hiekkalinnoja rakentelevien lasten kansainväliset parvet olivat vetäytyneet siroihin ranskalaisiin huviloihin. Nämä olivat pienempiä ja kevyempiä kuin talot Englannin rannikolla; niiden seinät olivat milloin vaaleanharmaata milloin hiekanväristä kiveä tai savetut; nurkat koristetut punaisin tiilein, luukut vihreät tai valkoiset ja koko talot rakennetut vain viileyttä ja kesän siimestä varten.
Mutta Archie Laverock ei kaivannut siimestä; hän nautti keinuessaan meren parmailla heloittavassa päivänpaisteessa pienessä poukamassa parinsadan metrin päässä rannasta. Hän oli avopäin ja auringonpaahtama muutamien kylpien ja päivääpaistattaen vietettyjen päivien jälkeen; hänen kullanruskea ihonsa loisti tummana hänen valkoista pukuaan vastaan. Hän makasi selällään sellaisessa asennossa, että hän ei saattanut nähdä muuta kuin auringonvalaiseman palasen valkoiseksi maalattua veneenlaitaa ja yllään rajattoman ja pilvettömän sinen veden päällä. Sinistä… sinistä… Milloin sitä vastaan kuvastui verkalleen liitelevän kalalokin siipi; milloin liukui ohi jonkun purjeen valkoinen kolmio. Archien puoleksi suljetut silmät tuskin huomasivat näitä yksityiskohtia; hänen ajatuksensa eivät kiintyneet mihinkään muuhun kuin täydellisen joutilaanaolon suloisuuteen ja lämpöön, jossa hänen ruumiinsa lekotteli. Rannalla heinäsirkat sirisivät apilaniityssä, joka reunusti kallioista rantaa; sisiliskot makasivat liikkumattomina kuumilla rantakivillä; keltaiset perhoset levittelivät siipiään ajuruohon lämpimillä patjoilla ja lepäsivät niillä väristen nautinnosta. Kuinka lähellä noita eläimiä olikaan nuori mies maatessaan pitkin pituuttaan veneessä väriloisteisessa lahdenpoukamassa antaen päivänpaisteen ja meri-ilman tunkeutua sisimpiin ytimiinsä saakka! Häntä liikutti yhtä vähän kuin noita onnellisia olentoja ajatus eilisestä tai huomisesta päivästä — enempää kuin mikään muukaan ajatus. Tunne, jota tuskin saattaa kutsua ajatukseksi, ajelehti verkalleen hänen mielessään kalalokkien valittavien huutojen kantautuessa hänen korviinsa uuvuttavan iltapäiväautereen läpi.
Kuinka suloista kaikki tämä olikaan…
Mainio paikka…
Loistava ilma…
Ei mitään huolia…
Täydellinen vapaus vielä muutamia päiviä…
Ei ketään vaivana tai kiusana…
Ja mikä parasta kaikesta, seikka, josta hän kiitti Luojaa — ei ainoatakaan tyttöä…
Täydellinen rauha, seurana vain toinen mies ja vene…
Mikä onni, että tämä siunattu vene olikin sattunut kuulumaan vanhan kunnon Stickin omaisille!
Kuinka ihmeellinen sattuma olikaan tavata kunnon Stick täällä Ranskassa Dinardissa. Kun muisti hänen lähtönsä sotaan vuonna 1917… Stick mitä kehnoimmassa univormussa, hiukset riippuen takinkauluksen yli! Ja nyt istui hän täällä yhtä elävänä kuin kuka hyvänsä kahvilassa vermouthlasi edessään ja huusi äkkiä: "Ter-ve! Eikö tuo vain olekin Archie? Mutta etkö sinä ollutkaan kuollut?"
Ja kuinka mainiota häneltä vaatia Archieta jäämään tänne hänen seurakseen, kunnes koko perhe saapuisi Pinardiin.
Kunnon poika kaikesta huolimatta, tuo vanha Stick (tuumi Archie verkalleen).
Toveri; miestoveri, kaikkine hyveineen. Rehellinen. Ymmärtäväinen. Mies, johon hädän tullen saattoi luottaa. Ja, mikä on yhtä tärkeätä, mies, johon aina saattoi luottaa. Ei kade. Ei teeskentelevä. Ei sellainen, joka sanoi yhtä ja tarkoitti toista. Ei keimaileva. Vain ystävä. Lopultakaan ei mikään ollut sen parempaa kuin miesten välinen ystävyys.
Jos toverina olisi ollut tyttö — no niin, eihän ollut mitään uutta, ettei tytön kanssa sittenkään saattanut olla ystävä. Eikö se ollutkin mieletöntä peliä? Kun kerran oli alkanut sen, niin halusi — tahtoipa tai ei — piankin yhä enemmän. Jumala tiesi mistä syystä. Kun sen oli saavuttanut, ei se ollut minkään arvoista. Taivas tiesi, miksi nainen ei miehelle saattanut olla toveri. He tahtoivat aina jotain muuta. He mietiskelivät aina, mitä he tunsivat miestä kohtaan; mitä hänen tuli tuntea heitä kohtaan, mitä hän teki ja mitä hän ei tehnyt — ja niin loppumattomiin. Naiset…! Huh! Sitäpaitsi he puhuivat, aina ja alituisesti. Kuinka toisenlaisia he olivatkaan kuin miehet!
Kuinka toisenlaisia kuin kunnon Stick vanhoine tuttuine mietteineen! Hän ei vaivannut ketään toveriaan hiuksenhalkomisella tai kinasteluilla abstraktisista kysymyksistä. Vain "Muistatko päivällisiä kasinolla? Hiivatin hauskat, ha, ha", tai "Mitähän tuosta vääpelistä sitten tuli?" tai "Oletko koskaan kuullut —" ja niin edelleen. Ja sitten he yhdessä tarkastivat moottoria ja joivat vielä lasillisen vermouthia ja kävivät maissa.
Aina yhdessä kunnon Stickin kanssa. Se oli mainiota.
Kenen päähän olisi pälkähtänyt kaivata henkevää keskustelua kesälomalla, kun tarkoitus oli nauttia sen jokaisesta hetkestä?
(Taivas, kuinka sinistä… Kuinka lämmintä…)
Kukapa olisi hänen sijassaan kaivannut tyttöjä? Kuinka paljon ihanampaa oli viettää kesälomansa ilman että kukaan tyttö pisti nenänsä siihen pilatakseen kaiken. Tosiaan ihanteellinen kesäloma hyvän miestoverin seurassa.
Kunnon Stick (oli mahdotonta ajatella häntä muutoin kun kenttätoverien antamalla liikanimellä) oli luvannut tulla laiturille neljänneksen tai korkeintaan puolen tunnin kuluttua…
Aikaa loppumattomasti…
Tämä joutilas elämä oli vaihteen vuoksi ihanaa…
Olihan heillä sitäpaitsi yllinkyllin tekemistä hoitaessaan kokonaan itse pikku Dulcien…
Hän — Archie — oli niin kiintynyt pikku Dulcieen kuin hän olisi tuntenut sen lapsuudesta saakka eikä vain viimeisen kymmenen päivän ajan. (Dulcie oli luonnollisesti moottorivene, joka keinutti Archieta tasaisesti ja suloisesti kuin paras kehto.)
Mainio pikku Dulcie, tuumi Archie nyökäten. Kunnon vanha Stick — — —
Mutta tässä keskeytyivät Archie Laverockin haaveet äkkiarvaamatta.
Ensimmäiseksi sen keskeytti veneen äkkinäinen nykäisy hänen allaan. Sitten haparoiminen tai jonkunlainen koputtaminen sen laitaan. Jokainen outo ääni saa miehen veneessä viipymättä hypähtämään jalkeille. Mutta ennenkuin nuori Laverock oli päässyt pystyyn, ilmestyi laidan yli märkä käsi — ja kuinka pieni ja ruskea!
"Monsieur!" huusi naisääni.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Archie Laverock näki uivan tytön, joka yritti päästä veneeseen. Loistavanpunaisen uimalakin alta näkyi kaksi hyvin pelästynyttä silmää. Hän yritti kavuta laidan yli veneeseen ja tämä keikahti pahasti jokaisesta hänen yrityksestään. Hän puri huuliaan…
Archie, jonka toimintahalu oli herännyt samassa hetkessä, huusi: "Odottakaa silmänräpäys! Älkää väsyttäkö itseänne! Tarttukaa minun käsivarsiini ja pitäkää lujasti kiinni, kun sanon. Nyt — —"
Ja Dulcien toinen laita kallistui meren pintaan, toisen noustessa ylös, kun Archie voimakkaalla liikkeellä nosti tytön veneeseen. Vene keikahti ja palasi jälleen tasapainoon läpimärän ja huohottavan merenneidon vaipuessa lämpimälle kannelle, missä kaikkien tyttöjen halveksija äsken oli lojunut…
Mutisten "Laupias taivas!" Archie hävisi kajuuttaan ja palasi mukanaan pinkka pumpuliriepuja.
"Eiköhän teidän olisi parasta kuivata itseänne näihin?" ehdotti hän nopeasti, lainkaan ajattelematta, että nainen, joka oli ranskaksi puhutellut häntä, kenties ei ymmärtänyt hänen sanojaan. "Valitettavasti ei meillä ole tämän parempaa. Mutta ottakaa minun takkini yllenne." Hänellä oli käsivarrellaan vanha purjehdustakkinsa. "Minä autan teitä — —"
Mutta hänen ojentaessaan tytölle takkiaan, päästi tämä — jota ensi silmäyksellä saattoi pitää yhtähyvin viidentoista kuin kahdenkymmenenviiden vuotiaana — pienen naurun. Pelko oli nyt kaikonnut hänen katseestaan; hänen silmänsä olivat kirkkaat ja ruskeat ja niitä varjostivat tummat ripset, jotka vesi (sen Archie huomasi) oli liimannut paksuiksi ryhmiksi ja jotka lisäsivät hänen silmiensä viehätystä — ja nuo silmät olivat lähempänä kahtakymmentäviittä kuin viittätoista. Hänen puheessaan ei nyt ollut huomattavissa ranskalaista eikä liioin englantilaista ääntämistä.
"Te olette englantilainen. Sepä onnellinen sattuma!" huudahti amerikatar yhä väristen, mutta saavuttaen nopeasti jälleen tasapainonsa. "Selittää onnettomuus ja kiittää teitä henkeni pelastamisesta kohteliaasti ja sujuvalla ranskankielellä, se olisi todentotta asia, johon en puolikuolleena" — pieni luonteenomainen hengähdysväli — "pystyisi. Olen teille suunnattoman kiitollinen, englanninkielellä. Ei, en aio kastella teidän takkianne. Tässähän kuivuu muutamassa sekunnissa…"
"Saitteko suonenvedon", kysyi Archie häneltä. Suonenveto on onnettomuus, joka voi kohdata tottuneintakin urheilijaa, ja merenneidon ääriviivat ilmaisivat hänet uudenaikaiseksi ulkoilmaurheiluun kasvatetuksi naiseksi. "Eikö?… Siis uitte kauemmaksi kuin aioitte. Ja sitten tuli vuoksi… Teidän pitäisi olla varovaisempi", lisäsi hän vakavasti.
Archiessa kohosi miesten yleinen halu moittia naista. Etenkin kaunista naista. Ja kaunis tämä tyttö kieltämättä oli, aina uimalakin peittämän päänsä jalosta muodosta moitteettomiin paljaisiin varpaisiinsa saakka. Esteettiseltä kannalta katsoen hän mainiosti täydensi veneen kokonaisvaikutusta. Siroille ääriviivoille (veneen nimittäin), valkoiselle värille ja siniselle taustalle muodosti tämä värisevä, punaisen-, mustan- ja auringonruskettamanvärinen olento koristeellisen vastakohdan: niin, paljon paremman kuin kunnon Stick.
Nuori Laverock jatkoi moittimistaan: "Ja niin ankara vuorovesi kuin täällä on! Sehän peittää koko rannan! Katsokaahan noita kallioita! Siinä ei kenenkään ole hyvä uida. Mutta ettekö nyt palele?"
"Palele? Ettekö voisi paahtaa leipää tässä kannella päivänpaisteessa?"
"Mutta kenties ehditte vilustua äkkinäisestä vaihdoksesta? Antakaa minun koettaa kättänne."
Hän kosketti hetken viileätä (mutta ei kylmää) pientä kättä, joka oli lähimpänä häntä. Hänen tehdessään niin välkähti päivänsäde jossain, joka oli yhtä kirkas kuin Dulcien messinkiosat: vihkimäsormuksessa luullun tytön sormessa.
Oliko hän naimisissa?
Hm… Siltä hän ei näyttänyt.
Archie jatkoi yhtä totisena: "Toivottavasti ette uudelleen yritä sellaista! Onni, että minä satuin olemaan lähellä. Ettekö tiedä, että vesi olisi saattanut viedä teidät mukanaan kauas merelle?"
"Kenties oli varomatonta, että tein sen", myönsi tyttö, "mutta minun oli mahdotonta sietää, että koko Englanti ja Ruotsi ja Tanska kuulisivat minun väittävän voivani tehdä jotain, ja sitten kuitenkin jättää se tekemättä! Minun oli suorastaan pakko uida tähän moottoriveneeseen saakka näyttääkseni heille, etten turhaan kerskunut!"
"Yksinänne? Eikö teillä ole ketään omaista, joka —"
"Enhän saattanut ottaa Marcusta mukaani! Marcuksen tulee aina nukkua kaksi tuntia aamiaisensa jälkeen — —"
"Niinkö?" vastasi Archie (miettien mielessään: "Vai niin, hän on siis
Fatty Arbucklen tyylinen aviomies?").
"Tietysti, sillä hänhän on vain kolmen vuoden vanha", selitti amerikatar, nyt täydellisesti tointuneena, "ja hän olikin osaksi syynä tähän yritykseen; muutamat arvelivat, ettei nainen, jolla on poika, pystyisi tällaiseen uintiin. Minun täytyi näyttää se heille. Mutta nyt minun täytyy pyytää teitä viemään minut takaisin heidän luokseen."
"Luonnollisesti; missä teidän paikkanne on?"
Hän osoitti niemekettä kullanvärisellä hiekkarannikolla, missä nyt parveili lukemattomia kirkasvärisiä kylpyviittoja ja lakkeja. Mustan- ja valkoisenraidallisia, heleänpunaisia, kullankeltaisia väriläiskiä mustaverhoisten vartaloiden ja tummanruskeiden tai norsunluunväristen jäsenien taustana. Puolisen tusinaa tyttöjä oli vilkkaasti elehtien ja viittoen edennyt vedenrajaan saakka.
"Tuollako teidän seuranne on? Hyvä!"
Surina ja tärinä täytti Dulcien Archien pannessa sen koneen käyntiin. Vihreänhohtoinen kiila kohosi sen kiilloitettuja sivuja myöten ja vene kiisi eteenpäin ikäänkuin innokkaana vapautumaan naisolennosta, joka oli sen kannella ja jonka kasvot kirkastuivat nopeuden kiihtyessä.
"Te pidätte hyvästä vauhdista", hymyili Archie vaieten hetkisen, jota nainen saattoi käyttää hyväkseen, jos hän halusi.
Amerikatar sanoi: "Niin. Ja — minä olen mrs Otis Wilmot."
"Nimeni on Laverock." Ja Archie lisäsi: "Missä asutte täällä?" Ei silti, että hän olisi ollut halukas sitä tietämään. Mitäpä se hänelle merkitsi? Mutta eikö ollut kohteliaampaa osoittaa jonkinlaista mielenkiintoa?
Heidän kiitäessään eteenpäin amerikatar mainitsi hänelle huvilan todellisen nimen — lisäten: "Me nimitämme sitä Ker Babeliksi", — ja tien, minkä varrella se sijaitsi.
"Sekö huvila? Niin — minä tunnen sen. Siellä asuu paljon väkeä, eikö niin? Luultavasti juuri ne englantilaiset ja ruotsalaiset ja tanskalaiset, joista äsken puhuitte?"
"Kyllä, me olemme tavallisesti kaikki yhdessä. Pidämme suunnattoman hauskaa. Minä olen noille tytöille toisena äitinä, koska minä olen ainoa nainut koko joukosta — —"
"Oh, oletteko?"
"Vaikka olenkin leski."
"Oh, oletteko?" sanoi nuori Laverock. Hän ei olisi voinut selittää, miksi hän nyt toistamiseen huudahti "Oh!" suuremmalla innolla kuin äsken.
"Meillä", jatkoi amerikatar, "on tosiaan mainion hauskaa — katsokaahan, tuolla kaikki tytöt kahlaavat meitä vastaan, kai antaakseen tekohengitystä hukkuneelle —"
Hän huiskutti kättään tyttöryhmälle, joka nyt kuvastui meren sinisiin väreihin. Kuinka kauniisti hän liikuttikaan paljasta, ruskettunutta käsivarttaan! Esteettiseltä näkökannalta katsoen hän oli ehdottomasti tämän mainion ranskalaisen rannikkomaiseman keskipiste. Ehdottomasti puhtaasti esteettiseltä näkökannalta katsoen (nuori Laverock takertui tähän ajatukseen yhtä päättävästi kuin nainen oli tarttunut Dulcien laitaan), oli vahinko, että kauniin merenneidon ollenkaan piti mennä maihin.
Mutta nyt he olivat jo äänenkantaman matkan päässä toisista sulottarista. Yksi heistä huusi levottomana selvästi englantilaisella äänellä: "Kuinka on laitanne, Geneviève?"
Archie otti vastatakseen merenneidon puolesta: "Hän voi mainiosti!"
Tyttöryhmästä kuului vastaukseksi iloista loiskutusta ja huutojen sorinaa: "Eläköön!" ja "Suurenmoista!" ja lomasta joku "Kiitos! Paljon kiitoksia!", osoitettuna Archie Laverockille, joka hymyili toiselta toiselle näistä oudoista tytönkasvoista.
Tällä hetkellä hän tiesi olevan mahdotonta toistamiseen tavatessaan tuntea ketään heistä — paitsi ensimmäistä, joka oli kahlannut kauimmaksi venettä vastaan.
Tämä ensimmäinen vedenneito (kuten häntä, voitaisiin nimittää tässä "henkilöluettelossa") oli oikeastaan erittäin kaunis, kuten Archie huomasi hänen kahlatessaan eteenpäin. Ollen naiseksi harvinaisen pitkä, olisi hän kenties mitassa voittanut Archien itsensä, mietti tämä. Mutta kuinka kaunis hän oli! Kuinka lumivalkoiset ja hyvinmuodostuneet olivatkaan käsivarret, joita hän heilutti vedenpinnan yläpuolella! Vakavana ja tietämättömänä omasta kauneudestaan hän katsoi miestä veneessä suurilla silmillään, jotka olivat yhtä siniset kuin vesi, missä hän seisoi. Taustanaan sininen taivas, kultainen hiekka ja kylpyrannan valkoiset tornit, olisi hän saattanut esittää kylpyrannan reklaamitaulua (kasino ja merikylpylä). Viehättävä tyttö — tietysti puhtaasti esteettiseltä näkökannalta.
Hiljentäen veneen vauhtia virkkoi Archie matkustajalleen: "Saanko myöhemmin iltapäivällä käydä kysymässä miten voitte?"
Tiesihän hän, olihan hän vastikään itse sanonut hänen voivan mainiosti; mutta eikö kohteliaisuus vaatinut, että hänen tuli tehdä vieraskäynti hänen luonaan?
"Kernaasti. Olen iloinen saadessani keittää teille kupillisen teetä ja esittää teidät perheelle."
"Paljon kiitoksia. Pelkään, etten voi viedä teitä maihin tässä kohdassa; luuletteko pääsevänne rantaan, jos vien teidät hiukan tuonnemmaksi?"
"Odottakaahan!" Hän nousi pienille, paljaille jaloilleen. Laverock pysähdytti koneen ja vihreä kiila laskeutui lepoon Dulcien laidoilla.
"Selvä on!" huusi amerikatar. "Näkemiin!"
Äkkinäisellä hyppäyksellä hän sukelsi kuin nuoli syvyyteen, nousi vedenpinnalle, käänsi pienet nauravat kasvonsa Archiea kohti ja hävisi loiskivien, sorisevien toveriensa joukkoon.
Archie Laverock kuuli hänen huutavan: "Kas nyt, Selma —" tai jotain samanlaista pitkälle, komealle tytölle…
Selma? Se kuului pohjoismaalaiselta; samoin nuo loistavansiniset silmät…
Nilkkojaan myöten vaahdossa, joka Dulcien laineista kantautui heihin saakka, kääntyivät tytöt vielä kerran huiskuttamaan nuorukaiselle veneessä. Hän viittoi vastaukseksi…
Kunnes hänet viimein saavutti jatkuva, kovaääninen huuto: "Hoi! Archie! Archie!" ei hän edes tiennyt vanhan kunnon Stickin jo kauan aikaa antaneen hänelle merkkejä laiturilta.
Archie oli koko ajan vain katsellut tyttöjä.
Luonnollisesti esteettisestä harrastuksesta.