NELJÄSTOISTA LUKU.
Monien kielien talo.
Vanha Stick, kuultuaan Archie Laverockin kertomuksen merenneidosta ja kutsusta vieraskäynnille, ilmaisi tuttuun tapaansa mielipiteensä kolmella sanalla:
"Hyvä, siis näkemii-iin!"
"Näkemiin? Mitä roskaa sinä puhut? Et suinkaan luule minun lähtevän noiden naisten luo ilman sinua?" kiivastui Archie. "Vanha veikko, minä lupasin mennä, koska luulin sinun olevan siitä mielissäsi!"
Nämä sanat herättivät kumman, selittämättömän hymyn Stickin kasvoille, mutta ennenkuin hän ehti sanoa mitään, kiiruhti Archie jatkamaan:
"Niin, minä luulin, että kernaasti haluaisit hiukan vaihtelua. Ethän sinä tunne ketään täällä, ethän? Olisihan sinunkin hauskaa jutella joidenkin herttaisten tyttöjen kanssa, ajattelin minä. Luulen heidän kaikkien tanssivan ja pelaavan verkkopalloa ja muuta sellaista. Mutta vedä kaikin mokomin valkoiset kengät jalkaasi, mies! Ethän voi tehdä vieraskäyntiä noissa tallukoissa."
"Minulla ei ole valkoisia kenkiä."
"Siis osta sellaiset", määräsi Archie. "Osta sellaiset. Ei mitään ranskalaisia niinipohjaisia kenkiä kylpyrantaa varten. Muista kuinka tärkeää on, että ensimmäinen vaikutus, minkä teet noihin tyttöihin, on edullinen. Pari kunnollisia englantilaisia kenkiä. Minä vien sinut kauppaan, mistä saa niitä. Tule nyt."
Kun valkoiset kengät oli ostettu, kuului jatko: "Ja nyt ehdit juuri vielä leikkauttaa tukkasi ja ajauttaa partasi, Stick. Tule, kasinoa vastapäätä on hyvä parturi."
"Olen jo tänään ajanut partani."
"Sen saa tehdä kahdestikin", väitti nuori Laverock, "kun on koko päivän ulkoilmassa niinkuin tänään. Ensimmäinen, mitä nainen katsoo miehessä, on kuinka hänen partansa on ajettu ja onko hänen tukkansa kunnollisesti harjattu. Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka tarkkoja he siinä suhteessa ovat — —"
Stick murahti: "Kukahan siitä välittäisi?"
"Sinä. Usko minua", vakuutti Archie, johdattaessaan ystäväänsä käsipuolesta suurta valkoista parturinkylttiä kohti, joka riippui kadun toisella puolen. "Nyt saat kääntää lehteä ja ruveta pitämään hauskaa täällä; eikä kannata kuvitella, että siitä voi tulla mitään, jollet aio muuttua ihmismoisen näköiseksi. Saanen lainata sinulle kaulahuivin, joka on kaulahuivi. Niitä ei saa ostaa täältä. Nyt saat täydelleen antautua minun käsiini, sir — —"
Stick suostui alistuen. Ja kerrankin hänen ulkonäköönsä kiinnitettiin yhtä suurta huomiota kuin Archie tuhlasi joka-aamuiseen pukeutumiseensa. Kahta tuntia myöhemmin kuin teekutsu oli annettu, seurasi vanha Stick nuorta Laverockia hänen tutustumismatkalleen noiden herttaisten tyttöjen luo… Oh, se ei suinkaan tapahtunut Archien takia! Hän oli onnellinen muutoinkin. Mutta olisihan Stickin vuoksi ollut vahinko jättää asia puolinaiseksi. Ja sitäpaitsi aikoivat Stickin äiti ja sisar tulla Dinardiin viettämään kesälomaa. Heidän olisi hauska tutustua muutamiin herttaisiin tyttöihin. Jokaisen mielestä on hauskaa tutustua joihinkin uusiin, herttaisiin tyttöihin.
* * * * *
Tässä leikkikaluhuviloiden (joiden koko oli pakkalaatikon, mutta rakennustyyli palatsin) kaupungissa alkoi joka toisen huvilan nimi "Ker", joka Bretagnen murteessa merkitsee taloa. Niinpä näkyi miltei jokaisessa villiviinin ja köynnösruusujen kiertämässä päädyssä puisin kirjaimin "Ker Eugenie", "Ker Gaby" tai "Ker Dick". Mutta huvilalla, jota kohti nuori amerikkalainen leski oli johtanut Archie Laverockin askeleet, oli varsin tavallinen ranskalainen nimi — "Mon Repos". Se olisi ollut varsin väritön, jollei se olisi ollut niin suurenmoisen, niin huvittavan sopimaton juuri tälle talolle. Repos — lepo — oli sen vähimmän luonteenomainen ominaisuus. Jo sitä lähestyttäessä kuului hilpeätä liikettä ja korkean rautaportin lomitse välkkyi huikaiseva väriloiste.
Portilta ja aidan köynnöskoristeisesta säleiköstä johtivat taloa kohden laakeat kiviportaat; niiden sivut peittyivät kokonaan rehoittavaan kasvullisuuteen. Joka neljännelle askelmalle oli sijoitettu suunnaton maljakko sinistä fajanssia, josta pursui esiin röykkiöittäin mitä erivärisimpiä kukkia. Maljakkojen välissä upeilivat täydessä kukassa hortensiapensaat. Niiden vaaleanvihreä ja heikko punerrus, joka vaihtui sinipunaiseen, toi väriloistoon himmeämmän soinnun, mutta sitä lämmitti Ranskan hilpeä päivänpaiste, joka tulvehti tuolle väririkkaalle kudokselle ja sen lomitse maahan. Kummallakin puolella levisi loistavanvihreä nurmikko, jota reunustivat hilpeänväriset raidalliset puutarhavarjostimet mukavine korituoleineen. Niiden takana jälleen seisoi rivi lepattavalehtisiä poppeleita näyttäen milloin lehtiensä hopeanharmaita alapuolia, milloin niiden himmeätä vihreyttä. Ne reunustivat taloa.
Itse rakennus oli korkea ja valkoinen kuin joku rannikon tornimaisista merimerkeistä. Vaaleata julkisivua ja helakanvihreitä akkunaluukkuja vastaan kuvastui kepeitä kesäisiä varjoja; avonaisista ikkunoista saattoi nähdä viileihin ja puolihämäriin huoneisiin. Keskimmäisestä ikkunasta liehui uljaana suuri Ranskan lippu. Toisista ikkunoista riippui pienempiä lippuja: Amerikan lippu raitoineen ja tähtineen, Tanskan punavalkoiset värit ja Ruotsin sinikeltainen lippu; mikä ei ollut lippuja, oli punaisia, mustia ja raidallisia uimapukuja (jotka oli pantu kuivamaan kuumille ikkunalaudoille, ja joita pienet valkoiset rantakengät pitivät paikoillaan) ja mikä ei ollut uimapukuja, oli kiinalaisia lyhtyjä, jotka päivänvalossakin näyttivät hilpeiltä heiluessaan helottavassa auringonpaisteessa.
Eikä vain värien, vaan myöskin äänien moninaisuus tulvehti talosta. Alakerrasta kuului Rachmaninoffin Preluudin säveleitä, joita joku ilmeisesti tottunut soittaja loihti esiin hienosta soittokoneesta; siihen sekaantui hyttysmäistä mandoliininsoittoa lähimmästä parvekeovesta, gramofoonin jossain muualla laulaessa (prestissimo!) uusimman muotitanssin säveleitä, ja koko ajan säesti tätä yhteissoittoa äänekäs puheensorina puutarhasta, jossa innokas keskustelu kuului olevan käynnissä.
Portilla nuori Laverock ajatteli: "Eipä ihmettä, että hän sanoi heidän nimittävän asuntoaan Ker Babeliksi! Laupias taivas, mikä melu!… Mitä tämä oikeastaan muistuttaakaan? Minä tiedän. Aivan kuin Joyn perheessä, mutta pahempaa…"
Hän pudisti mielestään äkkinäisen muiston Sinisestä Bungalowista, jonka kevätkukat olivat olleet paljon kalpeampia kuin nämä keskikesän loistavat värit, ja kääntyi ystävänsä puoleen vieressään.
"Kokoa ajatuksesi, Stick. Valmistaudu huvittamaan uusia ystäviäsi."
"Huh! Minun ystäviäni?"
"Niin, sinun. Sehän on velvollisuutesi. Ole yhtä säkenöivä kuin nuoruudessasi. Muista mitä vaivaa näen ottaessani sinut mukaani — —"
"Eikö sinun pitäisi soittaa kelloa uudelleen?"
"He eivät näy kuulevan; se ei olekaan ihme tuossa hälinässä", sanoi
Archie. "Mutta mehän voimme käydä sisään — —"
He nousivat riippuvien puutarhojen välisiä portaita. Ylhäältä puista putoili tanssien oksia ja lehtiä Archien vastapuhdistetulle kesäpuvulle heidän edetessään nurmikkoa kohden. Äkkiä he pysähtyivät nähdessään jotain ihmeellistä ruohossa. Siinä istui poppelien alla kolme tai neljä pitkäkorvaista jänistä erilaisissa asennoissa. Hiukan kauempana seisoi mustan ja valkoisen kirjava terrieri tuijottaen jäniksiin. Mutta se ei liikahtanutkaan!
Kesti kenties parisen sekunttia, ennenkuin vieraat huomasivat, että kaikki eläimet olivat keinotekoisia; sitten molemmat miehet yhtyivät nauruun, joka kuului raidallisen puutarhavarjostimen alta hiukan kauempaa.
"Mainiota! Tervetuloa! Te ette ole ainoat, joita eläintarhamme on erehdyttänyt!" huusi iloinen ääni, jonka Archie tunsi. "Hyvää päivää, mr Laverock!"
Archie oli arvellut olevan vaikeata tuntea ketään noista monivärisiin verkkopallopukuihin puetuista tytöistä, jotka hän oli nähnyt vain solakkoina, mustavartaloisina vedenneitoina avaroiden kylpyviittojensa suojassa; mutta siinähän jo kaunis leski tulikin. Ja nyt Archie ajatteli, että hän koska ja missä hyvänsä olisi tuntenut nuo kirkkaat, ruskeat silmät ja sievän vartalon, joka nyt oli puettu ihastuttavaan orkideanväriseen kesäpukuun ja pitkäkärkisiin amerikkalaisiin kenkiin. Ensimmäistä kertaa hän nyt näki hänen tukkansa, jota vedessä uimalakki oli peittänyt. Mustan tukan — mutta "musta" kuuluu niin elottomalta. Hänen pehmeät, lyhyet kiharansa olivat kaikkea muuta kuin elottomat ympäröidessään hänen pientä päätään koristeellisena kuin tumma viinirypäleterttu; Archie, huomatessaan nämä yksityisseikat tervehtiessään amerikatarta hattu kädessään, sanoi itsekseen, että hän oli aina pitänyt kiharaisesta tukasta. Samanlainen tukka somisti pientä valkopukuista poikaa, joka totisena tepasteli orkideanvärisen puvun vieressä.
"Marcus, anna kättä herralle, joka toi äitisi turvallisesti kotiin moottoriveneessään!"
Lapsi kohotti pienet kasvonsa; hänen silmänsä olivat suuret, uneksivat, mutta älykkäästi tutkivat. Hymy häilähti, mutta ei viipynyt hänen kasvoillaan hänen ojentaessaan pikkuruisen, tummanruskean kätösensä… Hänen äitinsä huiskutti seuralaisilleen, ja pettymys kuvastui hänen sievissä kasvoissaan.
"Tytöt", huusi hän, "luulen, että teidän on lähdettävä ilman minua. Kuka ottaa huolehtiakseen siitä, ettei Marcus syö liiaksi makeisia? Minä en voikaan tulla mukaan. Pyysin mr Laverockia käymään täällä nyt iltapäivällä," — tässä hän jälleen kääntyi vieraaseensa päin — "ja sitten — sitten — voitteko uskoa? — unohdin, että olin kutsunut hänet. Unohdin koko jutun."
Tämä oli uusi kokemus Archien elämässä. Unohdettu? Ensimmäistä kertaa oli hänelle sattunut tällaista, niin paljon kuin hän olikin ollut tekemisissä kauniimman sukupuolen kanssa. Joskus oli sattunut, että tyttö, joka oli luvannut tulla häntä kohtaamaan, oli saanut esteen; tai oli tyttö syystä tai toisesta pitänyt parempana olla tulematta hänen pyytämäänsä kohtaukseen. Mutta ei ainoakaan tyttö ollut vielä unohtanut sopimusta. Tosin oli Archie ennenkin kuullut amerikkalaisten naisten olevan kovin toisenlaisia kuin eurooppalaiset sekä tunteissaan että käyttäytymisessään toista sukupuolta kohtaan.
Mutta täydellisellä kohteliaisuudella Archie nyt nauroi: "Aivan luonnollista, että niin kävi. Onhan teillä täällä niin paljon tekemistä, eikö totta? Enkä minä tietystikään aikonut pidättää teitä hetkeäkään. Tahdoimme vain" — hänen katseensa sulki tilanteeseen myöskin kunnon Stickin, joka seisoi vieressä kuin kivettyneenä uusissa kengissään — "poiketa kysymään kuinka voitte. Hauskaa, että jaksatte hyvin —"
"Mutta! Teidänhän täytyy pitää minua kiittämättömimpänä olentona maan päällä! Tämän aamupäivän jälkeen. Unohdin käyntinne kokonaan, koska olin luvannut pojalleni" — hän hymyili hellästi kääntyen tähän päin — "lähteä hänen kanssaan iltapäivällä St. Maloon."
Laverock keskeytti nopeasti: "Mutta enkö minä — ettekö sallisi meidän tulla mukaanne?"
"Tietysti!" sydämellisesti. "Jos se teitä huvittaa! Aioimme juuri lähteä. Jos olisitte tulleet viittä minuuttia myöhemmin, niin olisimme jo olleet poissa. Tulkaa vain, te ja ystävänne. Tulkaa, tytöt! Missä hattuni on?" Hän painoi nopeasti valkoisen panamahatun viinirypälemäisille kiharoilleen. "Esittelyn saamme suorittaa matkalla laivarantaan — —"
Tässä Stick avasi suunsa ensimmäisen kerran.
"Minulla on moottorivene. Minä voin kuljettaa teidät sinne Dulciellani.
Se kantaa viisi henkeä."
"Oi, sepä mainiota! Mutta meitä on paljon enemmän kuin viisi. Meidän täytynee jakaantua, luulen minä. Lautta ei odota meitä", — amerikkalainen sanatulva jatkui vuolaana — "niin että sinä saat juosta edellä, Selma!" — tämä sanottuna skandinaavialaiselle jumalattarelle, joka nyt esiintyi himmeänsinisessä puvussa ja kullankeltaiset palmikot kiedottuina pään ympäri — "ja May ja Eileen ja te kaksi MacDonaldia ja Gwen — odottakaahan, mr Laverock! Tahtoisin esitellä teidät talon kasvatusäidille — —"
"Minä luulin teitä siksi", huomautti Archie.
"Niin kyllä; mutta toiselle, oikealle Pää-äidille. Hän ei tule mukaan huviretkelle. Äiti-i!" huusi hän ikkunoita kohden. "Äiti! Vieraita, äiti!"
Ihanan Preluudin soinnut taukosivat äkkiä. Huvilasta astui verkalleen olento, joka selvästi oli enemmän kunnioitustaherättävä kuin kukaan tämän ruusutarhan muista asujaimista. "Äiti" oli kookas viidenkymmenenviiden vuoden ikäinen nainen. Hänen päänsä muistutti Beethoven-veistosta. Hänen paksusuortuvainen harmaa tukkansa oli lyhyeksi leikattu jättäen leveän ja matalan otsan vapaaksi ja kiinnitetty ohimoille käsinpakotetusta hopeasta ja hiomattomista turkooseista valmistetuilla soljilla. Hänen pukunsa oli paksua valkoista kangasta ja hänellä oli sandaalit paljaissa jaloissaan, jotka olivat suurenpuoleiset, mutta kaunismuotoiset ja yhtä hyvin hoidetut kuin nuoren amerikattaren.
"Äiti, tässä on englantilainen herrasmies, mr Laverock, josta jo olemme teille kertoneet, ja hänen ystävänsä. Tämä on Madame — — —" Seurasi muukalaiselta soinnahtava nimi, jota ei kumpikaan nuorista englantilaisista ymmärtänyt; ilmeisesti ulkomaalainen; taiteilija, erikoinen nainen, päättäen hänen syvistä harmaista silmistään, jotka niin avoimesti mittailivat nuoria vieraita hänen kumartaessaan vaieten ja juhlallisesti.
Nuori Laverock mietti itsekseen, että tämän kansainvälisen tyttölauman vartija ei varmaankaan osannut paljoakaan englanninkieltä. Nuori amerikatar näytti tekevän parhaansa puhuakseen hitaasti ja selvästi sanoessaan hyvästi vanhemmalle naiselle ja ilmoittaessaan, että he kenties myöhästyisivät jonkunverran päivälliseltä. "Äidin" ainoa vastaus oli Beethovenpään uusi arvokas nyökkäys.
Sitten tyttömäinen nuori äiti juoksi alas kukkien reunustamia portaita näyttäen itse liikkuvalta kukalta kaikkien muiden joukossa; hänen poikansa valkoinen mekko liiteli kuin perhonen hänen hameensa rinnalla. Molemmat nuoret miehet seurasivat hiukan taaempana.
Mutta portilla pikku Marcus äkkiä käänsi pienet kasvonsa mr Laverockia kohti, johon hän jo oli ehtinyt kiintyä lapsen tunteella, joka ei ole ostettavissa eikä houkuteltavissa. Luottavasti hän työnsi pienen kätensä nuoren miehen pitkien sormien lomaan ja toisen äitinsä käteen ja tepasteli siten heidän välissään, antaen "toisen herran" (Stickin) yhtyä tyttöihin, jotka kiiruhtivat epätasaista katua laiturille.
* * * * *
Mon Repos-huvilan hyljätyllä nurmikolla, keinotekoisten jänisten keskellä seisoi Pää-äiti hetkisen mietteliäänä katsellen tielle hävinneen seurueen jälkeen.
Hän mutisi itsekseen lauseen, joka olisi ollut hiukan katkera Archien kuulla, mutta jota tämä onneksi ei olisi ymmärtänyt — koska hän ei osannut tanskankieltä. Tällä kielellä hän huomautti nyrpeästi:
"Nuori mies, joka luulee hurmaavansa kenen naisen hyvänsä kolmessa minuutissa!"
Sitten noihin syviin silmiin levisi huumorinvälke hänen lisätessään:
"Huvittavinta on, että siihen hän pystyisikin!"
VIIDESTOISTA LUKU.
Lapsen lumoissa.
Koko seurueesta, joka hälisten ja nauraen vaelsi laituria kohden, mistä lautta lähti Dinardista St. Haloon, oli Archien suurimman mielenkiinnon esineenä — ei kukaan tytöistä, vaan tuo nelivuotias amerikkalainen poika.
Sillä maailmassa ei ole toista niin houkuttelevaa, niin imartelevaa kohteliaisuutta kuin lapsen osoittama suosio. Sen edessä naisten sydämet sulavat. Sen edessä ovat miehetkin aseettomia.
Nuori Laverock katseli pikku poikaa, joka oli tarttunut hänen käteensä. Poikanen (jonka kasvoja unelmat varjostivat ja jonka silmissä loisti aalloissa kimaltelevan päivän kilo) katseli lauttamiesten liikkeitä. Kääntäen pienet kasvonsa Archien puoleen hän kysyi totisena: "Mitä he tekevät?".
Muutamat täysikasvuiset valittavat, etteivät he tiedä, miten pikku pojille on puhuttava. Tuhlaamatta ajatustakaan tälle huolelle ratkaisi Laverock sen aivan vaistomaisesti. Hän jätti kokonaan syrjään kaikki teknilliset yksityiskohdat ja vastasi niin yksinkertaisesti kuin hän olisi vastannut kahdenkymmenenneljänvuotiaalle miehelle:
"He aikovat vetää noilla köysillä lautan lähemmäksi laituria", selitti hän, "niin että me pääsemme siihen."
Lumottuna pikku Marcus mutisi: "Niin…" ja jäi katsomaan jatkoa, käsi Archien kädessä. Marcukselle oli tänä hetkenä hänen äitinsäkin lakannut olemasta olemassa, niinkuin naisten olemassaolo miehelle aina lakkaa asioiden vallatessa hänen mielenkiintonsa. Huvitettuna hän juoksi laituria myöten pienelle höyrylautalle, jonka perämies seisoi sen portaiden yläpäässä, ja lapsen silmät olivat täynnään kysymyksiä hänen toistamiseen kääntyessään seurueen toisen miehisen jäsenen puoleen.
"Kuulkaahan! Mikä tuo suuri reikä veneen pohjassa on?"
"Se vie säiliöön."
"Onko siinä vettä?"
"Ei, siellä pidetään moottoreita; koneita, tiedäthän."
"Niin. Ovatko ne tuossa laatikossa?… Avaavatko he sen nyt? Varmasti he avaavat sen nyt… katsokaa, katsokaa," ja hehkuen innostuksesta lapsi veti Archiea kädestä kurkistaakseen koneihin lauttamiehen kohottaessa kantta…
Kummallekaan heistä ei enää merkinnyt mitään, että penkit kannella olivat täynnään värikkäitä kesäpukuja ja että lautan täytti rupattelu, joka pulppuili yhtä iloisesti kuin vaahto laivan perässä.
"Miksi vesi on vihreätä?" kyseli Marcus edelleen tuijottaen aaltoihin. "Sanokaahan, miksi on vesi niin vihreätä ympärillämme ja tuolla kaukana se on aivan sinistä? Miksi?"
"Nyt, Marcus Otis Wilmot, saat lopettaa kyselemisesi!" moitti nuori äiti. "Luulen mr Laverockin jo katkerasti katuvan, että hän lupasi tulla mukaamme huviretkelle!"
Mutta parantumaton Marcus osoitti pikkuruisella etusormellaan vastapäistä maisemaa. "Sanokaahan, mr Lav-er-rock, mikä tuo metsäinen paikka tuolla on?"
"Tuoko? La Vicomté."
"Ja mikä on tuo toinen paikka lähempänä merta?"
"Se on St. Servan."
"Niin… Oi! Kuulkaahan! Mihin tuo laiva menee, jossa on niin paljon ihmisiä?"
"Se on matkalla sinne, mistä me lähdimme, Marcus. Se on Dinardiin päin menevä lautta."
"Kun äiti ja minä tulimme New Yorkista, niin tulimme höyrylaivalla. Oletteko te koskaan nähnyt höyrylaivaa? Se oli paljon suurempi kuin tämä; ainakin neljäkymmentätuhattamiljoonaa kertaa suurempi kuin tämä, luulen minä… Ja mihin me nyt menemme, mr Lav-er-rock?"
Archie viittasi veden yli St. Malon pitkulaista saarta kohden, jonka kivivallitukset reunustivat toistensa yli nousevien talojen kattoja ja korkeimmalla kohdalla kohoavan tuomiokirkon tornia.
"Luoteen aikana voisimme nousta maihin tuolla, juuri siinä kohden, johon nyt osoitan sormellani, ja kävellä kalliopolkua myöten rantaan. Mutta koska nyt on vuoksi, niin menemme tuonne. Näetkö?" vastasi nuori mies, ja se, joka tällä hetkellä olisi tarkoin pitänyt silmällä Archien kasvoja, olisi huomannut hänen katseessaan syntyvän uuden ilmeen.
Sillä Archie Laverockin mielessä välähti tänä hetkenä eräs kaipaus, jonka oletetaan olevan ominainen vain naisille. Ensimmäistä kertaa eläissään mietti tämä nuori mies millaiselta tuntuisi, jos hänelläkin olisi oma pikku poika.
Lapset, yhtä kaikki… ei ole mitään heidän kaltaistaan!
Niin ihastuttava lapsi kuin tämä pikku Marcus Wilmot. Kun itse kävisi vanhaksi ja jäykäksi ja työkyvyttömäksi, astuisi lapsi elämään.
Miltä tuntuisikaan opettaa häntä pitelemään ensimmäistä pientä mailaansa ja heittämään ensimmäistä onkeaan!
Ja kuulla hänen sanovan pienellä kimeällä äänellään: "Minun opettajani sanoo — —"
Archie ei enää ihmetellyt, että jotkut hänen rykmenttinsä aliupseereista olivat säteilleet hillittyä mielihyvää lausuessaan nuo niin tavalliset sanat: "minun nuorin poikani…" Tuntien äkkinäistä kipua sydämessään Archie muisti omia tovereitaan, joilla oli jo kaksikin pienokaista.
Taivas! Olipa hänkin oikea mies kaipaamaan perheenisän velvollisuuksia! Hän, Laverock, joka vasta kahtena viime vuonna oli oppinut huolehtimaan omasta toimeentulostaan!
Nämä mietteet keskeytyivät lautan saapuessa rantaan ja innokkaan väittelyn syntyessä siitä, kuinka seurueen oli jakauduttava. Muutamat halusivat katsella linnoituksia; toiset tahtoivat käydä tuomiokirkossa; jotkut taas kävivät kernaimmin ostoksilla puodeissa.
Mutta Archie oli nyt eroittamaton lapsesta, joka tepasteli hänen vieressään Porte de Dinanin siimeksessä. Heidän tultuaan jälleen auringonpaisteeseen pysähtyi poika äkkiä mäkisen kadun varrella sijaitsevan puodin ulkopuolelle; sen ikkunoissa oli näytteillä pieniä puusta leikattuja esineitä.
"Kuulkaahan", kuiskasi hän innokkaasti, "näettekö tuota hattupäistä ukkoa, joka on aivan kuin Noak, ja hänen vaimoaan hullunkurisessa päähineessä; mitä ne ovat, mr Lav-er-rock?"
Archie kääntyi hymyillen nuoren mrs Wilmotin puoleen. "Panisitteko pahaksenne, jos ostaisin hänelle tuollaisen pienen puisen leikkikalun?"
Yhdessä Archie ja pikku Marcus astuivat tuohon hämärään, houkuttelevaan hökkeliin, jonka ovesta tunkeutuivat koko St. Malon täyttävät tuoksut: kalan, vastapaahdetun kahvin, kivihiilen ja meren — ja lisäksi vastavuollun puun ja sen tummentamiseksi käytetyn voiteen. Nuori puunleikkaaja (mustatukkainen ja sinisilmäinen kelttiläistyyppi) levitti Archien eteen hienot tavaransa. Lusikoita, veitsiä ja haarukoita, joiden varteen oli leikattu bretagnelaisten talonpoikien kuvia. Puodin taustassa aukeni ovi keittiöön, missä talon emäntä puuhaili ruudullisessa esiliinassaan.
Pieni amerikkalainen poika palasi puodista puristaen rintaansa vastaan puista talonpoikaa, jonka liikkuvien leukojen välissä saattoi särkeä pähkinöitä. Archie Laverockilla oli taskussaan kourallinen pähkinöitä, ja hänestä tuntui, että hän saattaisi viettää erinomaisen hauskan iltapäivän vain pojan seurassa.
Mutta etäämpänä kadulla hän näki vilauksen Stickin leveästä selästä ja tyttöjen pukujen monivärisestä heleydestä. Koko kadun täyttivät matkailijoilta näyttävät ihmiset, merimiehet, ranskalaiset torimyyjättäret ja kaupungin sinipukuiset sotilaat; Archie saattoi joukosta tuskin eroittaa Mon Repos-huvilan seurueen.
"Minne äitisi meni, Marcus?"
Jälleen tämä ojensi pienen etusormensa.
"Äiti meni tuohon puotiin, jonka ikkunassa riippuu niin paljon pitsejä.
Minä näin hänen pukunsa."
Iso ja pikku mies pysähtyivät ikkunan ulkopuolelle, joka oli kokonaan koristettu mitä hienoimmilla pitseillä. Niiden lomitse he näkivät vilauksen orkideanvärisestä puvusta.
"Tuolla äiti on, mr Lav-er-rock."
He astuivat sisään ja näkivät mrs Wilmotin naisparven keskellä, joka kaupitteli hänelle tavaroitaan niin kaunopuheisesti ja imarrellen kuin vain ranskattaret osaavat.
"Katsokaahan, mademoiselle, tätä pitsiä!" Sanoja seurasi jäljittelemätön ele, kuin olisi kohtalon jumalatar jalomielisesti päättänyt vuodattaa siunauksensa maan yli. "Onko koskaan nähty ihanampaa kesäpuvun koristetta!"
"Ja tässä morsiusharsoksi sopiva. Valenciennea! Ah!" Ihastuksen ele. "Aivan kuin tehty mademoisellea varten, joka voi käyttää niin erikoisia valmisteita. Ei kenellekään vanhemmalle naiselle, ei mitenkään! Ei karkeammille piirteille, eikä vähemmän täydelliselle vartalolle, ah, ei mitenkään!" Kauhistuksen ele. "Mutta morsiushunnuksi mademoisellen veroiselle kaunottarelle!" Nöyrän ihailun ele. Ja sitten dramaattisella äänenpainolla: "Vain satakuusikymmentaviisi frangia!"
Kaunis nuori leski, selkä oveen päin käännettynä ja katse hienoissa pitsikudoksissa, toisti hiukan hämmästyneenä: "Satakuusikymmentäviisi frangia tästä palasta?"
"Palasta, mademoiselle?" kuului myyjättären säikähtynyt vastaväite. "Sanoitteko palasta? Mutta ei, ei, ei, ei, ei, ei!" yhä nousevalla dramaattisuudella. "Satakuusikymmentäviisi frangia metriltä… Paljonko?" Kauhistuen. "Liian paljon? Mademoisellelle, joka on amerikkalainen ja rikas, rikas, rikas? Ja ottakaa toki huomioon edullinen kurssinne. Mutta tämähän on teille suorastaan onnenpotkaus. Mademoisellehan saa pitsin miltei ilmaiseksi —"
"Äiti," keskeytti silloin lapsi, ojentaen pähkinäsärkijäukkoaan.
Siekailematta puuttui ranskalainen myyjätär puheeseen.
"Oh! Minä sanon koko ajan mademoiselle, vaikka tulisikin sanoa madame! Ja kuinka kaunis poika madamella on — ja hänen herra isänsä!" Ele, joka ilmaisi mitä ylitsevuotavina tervetuliaistoivotusta, onnittelua, naisellista ihailua ja kääntymistä mr Laverockin puoleen. "Monsieur saapuu juuri parahiksi ostaakseen tämän ihastuttavan pitsin madamelle."
Tämän yllättävän käänteen aikana (niinkuin se varmaan asianomaisille oli) kohtasi Archie Laverockin katse nuoren mrs Wilmotin kirkkaat ruskeat silmät, jotka suoraan ja nauraen katsoivat häntä ja jotka sanoivat — niin! Siitä ei ollut erehtymistä, tämä katse ilmaisi mitä veikeintä ilkamointia.
Keimailua, rehellisesti sanoen.
Samassa hetkessä heräsi Archien mielessä ajatus: "Niin! Te katsotte minuun noin, koska tiedätte meidän olevan ranskalaisessa puodissa, joukottain ihmisiä ympärillämme ja pikku poikanne hameenliepeissänne. Mutta jos istuisimme yhdessä tanssin lomassa kuutamoisella parvekkeella soiton kuuluessa etäältä eikä ketään olisi läheisyydessä, niin ette uskaltaisi katsoa minuun noin!"
Hän oli sievä. Hitonmoisen sievä. Ja hän tiesi sen. Mutta mitäpä siitä? Hän ansaitsi suurimmankin kohteliaisuuden; ja — hän oli saattanut maailmaan mitä ihastuttavimman pojan.
Hän näytti aavistavan, mitä nuori mies ajatteli; ilkamoiva hymy syveni hänen silmissään hänen sanoessaan nopeasti ranskaksi: "Minä otan kaksi metriä sitä," ja avatessaan hopeisen käsilaukkunsa, mistä hän otti esiin kukkaronsa.
Archie Laverock ajatteli: "Kirottua! Miksi minä en ole mies, jolla on oikeus maksaa nuo koristeet?"
"Madame maksaa?" Ele, joka lisäsi: "Ei siis monsieur?"
"Monsieur" puri huultaan muistaessaan, ettei häneltä puuttunut yksinomaan oikeus, vaan myöskin kolmesataakolmekymmentä frangia maksaakseen tuon ylellisyystavaran. Mutta hän virkkoi kepeästi: "Hyvä, jollen voikaan ostaa sitä, niin saan kai kantaa sen," ja tarttuen laakeaan vihreään laatikkoon, johon pitsi oli pantu, seurasi hän mrs Wilmotia jälleen auringonpaisteeseen ja kalalta ja kahvilta ja kivihiileltä ja mereltä tuoksuvalle kadulle — seurasi samoin kuin hän oli seurannut Lucya, Mauvea ja kaikkia muita…
Nyt ei ollut enää ketään Mon Repos'n seurueesta näkyvissä.
"Toiset ovat kadonneet", totesi Archie tyynellä ja hilpeällä äänellä. Hänen silmissään välähti veitikkamaisuus, joka vastauksena ylittikin amerikattaren katseen äsken puodissa. "Erittäin hienotunteisesti ja kauniisti tehty heiltä. Ainakin minun mielestäni."
Olisi turha kieltää, että tällä hetkellä kumpikin oli valmis hakkailuun.
Mutta amerikattarella ei ollut samaa käsitystä hakkailusta kuin Archiella. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanut, että hän saisi viettää lopun iltapäivästä kahden kesken Archien kanssa vain pikku Marcus seuralaisenaan.
"Mutta minäpä tiedän, missä toiset ovat", vastasi hän nauraen. "Tuolla kahvilassa, missä kävimme viime kerralla täällä ollessamme; niin, tuolla —"
Ja aivan oikein, kahvilan ikkunassa näkyi Selman jumalatarmainen vartalo kumartuneena valitsemaan leivoksia itselleen ja Stickille.
Huudahduksia: "Tuossa he tulevat! Vihdoinkin! Tänne, Geneviève!" kuului yläkerroksen ikkunoista.
Vaaleanpunaisten ja sinisten ja keltaisten pukujen keskelle myöhästyneet istuutuivat nauttimaan teestään. Nuori Laverock sanoi itsekseen iloitsevansa siitä, että kunnon Stick näytti tulevan hyvin toimeen tässä seurassa; juuri sitä hän olikin tarvinnut, hiukan naisseuraa, tullakseen iloisemmaksi! Archie mietti, oliko tuo vaalea- vai sinipukuinen vai punatukkainen tyttö vallannut kunnon Stickin sydämen. Hänen omasta mielestään olivat he kaikki samaa loppumatonta äänien sorinaa; ainoa, jonka hän saattoi eroittaa muista, oli ruotsalainen tyttö nimeltä Selma, joka erottautui muista pituutensa ja suurien sinisien silmiensä kautta, jotka — olisiko Archie saattanut kuvitella sitä? — herkeämättä suuntautuivat Archien kasvoihin hänen istuessaan pikku Marcuksen vieressä ja aivan lähellä Geneviève Wilmotia.
Hän oli jo kutsunut amerikatarta tällä nimellä; hän oli kovaäänisesti kuuluttanut, että hän tällaisella huviretkellä ei saattanut muistaa neiti sen-ja-sen sukunimeä; oli niin paljon helpompi sanoa Mabel tai Ethel tai Selma — tai Geneviève; se oli nimi, jota ei unohtanut.
"Minun mielestäni tosin on surkeata, että muistatte sellaisen nimen.
Geneviève", selitti mrs Wilmot, "on ehdottomasti hotellivahtimestarin
tyttären nimi… Taivas!" huudahti hän äkkiä nauraen, "katsokaahan
Marcuksen kasvoja!"
Marcuksen ruskeat kupidokasvot olivat hänen muhkean kermaleivoksensa vaahdosta kuin parturin saippuoimat. Hänen äitinsä kumartui toiselta puolen siistimään häntä pienellä sinipunervalla nenäliinalla; toisella puolen yritti Laverock teelusikalla poistaa kermaa hänen poskiltaan. Pikku pojan tummakiharaisen pään yli heidän katseensa jälleen yhtyivät.
Matkalla rantaan nuori englantilainen nosti pojan olalleen ja antoi hänen siten ratsastaa auringonlaskua kohden. Ja vilpittömästi ikävissään hän jälleen laski hänet maahan lautan kannelle.
"Hän on tänään valvonut kauemmin kuin tavallista, arvaan minä", sanoi
Archie Geneviève Wilmoille, joka nyökkäsi vastaukseksi.
"Niin kyllä! Saan varmasti tänään riisua hänen yltään vuoteessa."
Samassa hetkessä nuori Laverock näki mielessään kuvan tästä kohtauksesta. Tunteellisuudella, joka hämmästytti häntä itseäänkin, hän huomasi miettivänsä milloin ja missä hän näkisi nuoren äidin panevan hänen omaa pikku poikaansa vuoteeseen…
Niin vähän todenmukainen on väite, että naimattomien ihmisten joukossa ainoastaan naiset uneksivat lapsesta! Niin lähellä oli tämä unelma Archie Laverockia tänä päivänä!
Geneviève Wilmoille, joka sormellaan kierteli poikansa kiharoita, oli tämä unelma muuttunut todellisuudeksi. Archie huomasi kadehtivansa häntä. Marcus, joka oli työntänyt pienen kätensä Archien käteen ja solahtanut hänen sydämeensä, oli varsin pian jälleen unohtava hänet. Jo ennenkuin hänen puinen lelunsa särkyisi, oli lapsi kenties unohtava pitkän englantilaisen, joka oli antanut sen hänelle ja joka oli kantanut häntä olallaan halki koko St. Malon. Mutta koko elämänsä ajan hän kuuluisi äidilleen. Tämä saisi aina pitää hänet läheisyydessään ja nähdä hänen kasvavan nuorukaiseksi ja mieheksi.
Archie ajatteli: "Lapset… niin, naisella pitäisi aina olla lapsia. Ilman heitä on hänen elämänsä mennyttä. Jos hänellä on lapsia, on se täynnään riemua. Mutta muutamat naiset, joilla on lapsia, eivät välitä heistä. He lähettävät heidät kouluun, ja näkevät heitä vain loma-aikana. Mutta tämä pikku äiti ei ole sellainen. Hän on todellakin aivan hurmautunut poikaansa. Se on hyvin kaunista. Hänen katseensa muuttuu kokonaan hänen katsoessaan lapseensa. Kenties hän hiukan hemmotteleekin häntä. Mutta niinpä poika palaakin hänen luokseen noiden ihailtavien spartalaisäitien poikien kirjoittaessa kotiin, että he valitettavasti eivät voi tulla kotiin lomaansa viettämään!"
Koneiden jyskyttäessä, veden loiskuessa lautan laitoihin ja sorinan jälleen täyttäessä kannen Archie sanoi hiljaa: "Luulen, että — —"
"Että?"
"En tarkoita ainoastaan teitä", selitti Archie miettiväisesti. "Minä tarkoitan naisia yleensä". Ja sitten, hänen miellyttävän äänensä sävyn syvetessä: "Teillä pitäisi olla monta lasta!"
Geneviève Wilmot ei vastannut.
Iltavalaistus, joka valoi kultaa smaragdinvihreään veteen, hohti hänen kasvoillaan. Se purppuroi hänen hymyileviä poskiaan ja kirkasti hänen solakan vartalonsa ääriviivoja, jonka Archie oli ensimmäisen kerran nähnyt märkänä pienen moottoriveneen kannella. Pikku poikansa pään yli hän katsoi kolmannen kerran Archien silmiin. Hän nauroi, puolittain uneksien, puolittain ylimielisesti — ja keimaillen.
Oliko hänen vastauksensa vain Archien kuvittelua? Vai hukkuiko se koneen jyskytykseen? Vai sanoiko hän tosiaankin: "Niin minunkin mielestäni."
KUUDESTOISTA LUKU.
Rakkauden hermo.
Nuori Laverock istui korkealla kalliolla; ja tarkka silmä olisi pitkänkin matkan päästä havainnut, että hänen asentonsa jokainen viiva todisti odotusta ja kaipausta.
Hänen kasvonsa olivat kääntyneet maallepäin pientä kalliopolkua kohden, joka mutkittelee ja polvittelee pensaiden ja mäkien lomitse St. Enogatista Le Portiin. Hän nojasi hartioitaan valkoisen merimerkiksi rakennetun tornin maanpuoleiseen seinään — saadakseen polttaa savukkeensa tuulensuojassa (kuten hän itselleen uskotteli). Mutta tuuli, jota hän käytti tekosyynä, oli mitä suloisin väre, joka tuskin sai liikkeelle keveät, lumipallomaiset pilvenhattarat hänen yläpuolellaan kaartuvassa sinessä ja joka puhalsi vain pienen virin merenpintaan.
Archie mietti, miten pikku Dulcie parhaillaan mahtoi halkoa vettä. Se ei ollut tällä hetkellä satamassa, vaan matkalla pitkin rannikkoa. Stick oli pyytänyt kaksi tytöistä huviretkelle Dinardiin: ruskeatukkaisen englantilaisen tytön nimeltä Dorothy ja vaaleanpunaiseen pukuun puetun tytönheilakan, joka oli pikemmin lapsi kuin tyttö ja jota kutsuttiin Gweniksi.
Molemmat heidät, niin hullunkurista kuin se olikin. Kunnon Stickin kaltaista, mietti Archie ojentaessaan säärensä aurinkoiselle turvepeitteiselle maalle. Olisi ollut mahdotonta sanoa, kuka noista tytöistä, joita hän oli nähnyt lakkaamatta viimeisen kolmen päivän aikana, miellytti Stickiä… Stick, joka olisi saattanut vaikka huomispäivänä naida kenen hyvänsä heistä, varojensa puolesta nimittäin!
"Ja nykyään onkin kysymys aina ja alituisesti vain varoista," mietti Archie harmistunein mielin, mikä nykyään ei hänelle ollut mitään harvinaista. "Mitä on mies ilman rahoja? Vaivaisempi kuin jos hän olisi menettänyt jonkun jäsenensä sodassa! Siihen aikaan sanottiin: 'Raha on sodan hermo'. Totta totisesti, se on ollutta ja mennyttä. Mutta nykyään se on 'rakkauden hermo'. Se on —"
Tässä keskeytti hänen mietteensä iloinen lapsen ääni.
"Mr Lav-er-rock! Mr Lav-er-rock!"
Hypähdellen kilpaa maahan kuvastuvan varjonsa kanssa ja heiluttaen ilmassa pientä puista lapiota ilmestyi Marcus Wilmotin pieni vartalo Archien näkyviin; pieni, valkoinen, mustapäinen perhonen kallioilla. Pitempi valkoinen olento, hänelläkin toisessa kädessään puinen lapio, toisessa vaaleankeltainen päivänvarjo, seurasi hiukan jälempänä.
Archie riistäytyi irti ajatuksistaan ja hypähti jalkeille.
"Huomenta, Marcus!"
Tarttuen lapsen ojennettuun käteen hän kääntyi valkoista ja vaaleankeltaista olentoa kohden.
"Hyvää huomenta, Jennie!"
Tämä oli uusi muunnelma hänen etunimestään.
"Huomenta", vastasi tämä hilpeästi. "Olettepa te aikainen!"
Geneviève Wilmot ei käyttänyt mitään nimeä puhuessaan Archielle. Kenties hän tiesi, että "te" saattaa olla yhtä tuttavallinen kuin mikä nimi hyvänsä. Kenties hän toisaalta ei sitä tiennyt. Amerikkalaisista ei milloinkaan saattanut tietää, mitä he ajattelivat, mietti Archie hämmentyneenä. He kävelivät rinnatusten. Lapsi olisi jälleen karannut; mutta Archie sai hänet kiinni valkoisen mekon liepeestä.
"Ei, nyt et karkaa mihinkään. Nyt saat kävellä äitisi kanssa, siksi kunnes pääsemme hiekalle."
"Minkätähden, mr Lav-er-rock?"
"Koska voisit luiskahtaa ruohossa ja pudota kallioilta", selitti Archie.
Lapsi tarttui Archien käteen otteella, joka nyt oli tuttu heille molemmille; ja nuorukainen kääntyi hänen äitinsä puoleen.
"Te ette tänä aamuna ole pelaamassa verkkopalloa?" sanoi hän tyynesti.
"En, olin luvannut pojalleni rakentaa hiekkalinnoja hänen kanssaan. Entä te," lisäsi hän yhtä tyynesti, "miten ette te ole pelaamassa golfia St. Brianissa?"
Yhtä tyynesti vastasi Archie käyttäen hänen omia sanojaan: "En, olin luvannut pojallenne rakentaa hiekkalinnoja hänen kanssaan."
Marcus, pitäen lujasti kiinni Archien kädestä, eteni niin lähelle jyrkkää kallionseinämää kuin hän saattoi, ja kurkisti alas veteen, joka kohisi kallioiden alla. "Jos minä putoaisin, niin joutuisin mereen, eikö niin, mr Lav-er-rock?"
"Tietysti joutuisit."
Lapsi kohtasi miettiväisenä hänen katseensa. "Liukuisinko alas reiästä?" kysyi hän, ilmeisesti muistaen kylpyammetta ja siinä virtaavaa vettä. "Niin teki kerran tinasotilaani. Minä työnsin sitä hiukan."
He saapuivat ylängön reunaan, missä korkea ranskalainen heinälaji kasvaa hiekkarajaan saakka. Siinä alkavat hiekkasärkät. Kaikkialla kukoistivat villinä kasvavan kiertokasvin punajuovaiset valkeat kukat ja sen rönsyt kiertelivät korkeata meriruohoa.
Pikku Marcus kumartui ne pari tuumaa, jotka tarvittiin hänen ulottuakseen maahan ja poimi hiekasta punertavan kukan ojentaen sen Archielle.
"Kiitos," sanoi tämä ja pani kukkasen purjehdustakkinsa napinreikään.
Archien mielessä, jolla oli (suorastaan naisellinen) tunne eri kasveja kohtaan, yhtyivät määrätyt kukat ehdottomasti muistoihin eräistä tärkeistä tapahtumista hänen elämässään… Myöhemmin olivat valkoiset kiertokukat aina tuova hänen mieleensä tämän aurinkoisen aamun ja kukkaniityn Ranskan ihanalla pohjoisrannikolla, jonka yllä pääskyset liitelivät ja visertelivät rajattomassa sinessä. Ne toivat hänen mieleensä myöskin hiekkalinnat, jotka syntyivät tänä aamuna kahden puisen lapion ja laakean liuskakivenpalan käytöstä. Niitä hoitelivat nuorukainen, lapsi ja hänen herttainen äitinsä.
Marcus, riemuissaan ja innostuneena työstään, kuulutti: "Minä rakennan sitä jollekin. Äiti, arvaahan kenelle minä rakennan sitä? Arvaahan kuka siinä saa asua?"
Geneviève Wilmot, joka pienillä käsillään muovaili hiekkaa muurin muotoiseksi, arvasi: "Eiköhän äitisi?"
Poika pudisti tummakiharaista päätään. "Ei; se on miestä varten."
"Kas vain!" huudahti Archie Laverock, ryömien maassa linnan päätypuolella ja kaivaen parhaillaan liuskakivellään vallihautaa sen ympärille. "Kas vain, Jennie, kuinka teidän kävi!" kiusoitteli hän nuorta äitiä puoleksi nauraen, puoleksi ilkeästi — mikä määrätyissä olosuhteissa kahden ihmisen välillä on paljon läheisempää kuin kohteliaisuus. "Olen lyönyt teidät laudalta." Ja naisen tarkka korva olisi huomannut, että näiden sanojen takana piili toisia, joita Archie Laverock ei rohjennut lausua.
"Se on maailman meno", härnäsi hän hilpeästi. "Kuinka pian poika heittääkään äitinsä esiliinannauhan, kun hän saa miehen toverikseen! Siis minä saan asua sinun linnassasi, Marcus."
Mutta nuori Laverock ei ollut ottanut lukuun lasten erinomaista kykyä tehdä kaikkea muuta paitsi sitä, mitä heiltä odottaisi.
Sillä toistamiseen pikku poika pudisti päätään. "Linna ei ole teitäkään varten, mr Lav-er-rock. Kenties rakennan toisen teille. Tämä on minun miestäni varten." Näin sanoen hän kourasi pientä taskua hiekkaisessa mekossaan ja veti esiin rakkaan lelunsa. "Jonka te annoitte minulle. Pähkinämiestäni varten."
"Se on maailman meno", mutisi Geneviève Wilmot vahingoniloisesti vilkaisten Archieen hiekkavallin yli. "Se oli oikein hänelle, Marcus."
Mutta lapsi oli jo juossut etäämmälle kokoamaan näkinkenkiä linnansa koristeeksi.
Nuori Laverock, vastaamatta seuralaisensa viimeiseen huomautukseen, huudahti äkkiä: "Kunpa se olisikin noin yksinkertaista!"
"Yksinkertaista", toisti tämä hämmästyneenä, polvillaan hiekassa, "mikä sitten?"
"Asuntokysymys", vastasi Archie Laverock totisesti ja nyökäyttäen hiekkalinnaa kohden. "Jospa saattaisi rakentaa linnan hiekasta ja asua siinä. Minä ajattelin kaikkea sellaista tänä aamuna juuri ennenkuin te tulitte, Jennie."
"Tarkoitatteko hiekkalinnoja?"
"Minä en tarkoita hiekkalinnoja. Te tiedätte varsin hyvin, mitä minä tarkoitan."
Amerikatar piirteli hiekkaan sanomatta mitään.
"Älkää piirrelkö hiekkaan tuollaisella hermostuttavalla tavalla, kun teiltä kysytään jotain", muistutti nuori mies. "Sanokaa minulle, tiedättekö mitä minä tarkoitan?"
Jennien katse antoi selvän vastauksen: "Tarkoitatteko te mitä minä tiedän?" Mutta hän vastasi vain: "Kenties vaivautuisitte tekemään sen hiukan helpommin käsitettäväksi?"
Archie pudisti päätään tälle teeskentelijättärelle. Sitten hän kohottautui istumaan hiekassa, solmi sormensa polviensa ympärille ja jäi nojaten leukaansa niihin tuijottamaan lapsen pientä vartaloa poukaman toisella puolella. Sitten hän alkoi puhua rauhallisesti ja tyynesti, kuin hän olisi oikeudessa esittänyt jotain asiaa.
"Ihmiset puhuvat aina 'nykyisestä sukupolvesta' (tarkoittaen minun sukupolveani) ja meidän 'vaatimuksistamme' ja meidän 'ylellisestä elintasostamme' ja kuinka me 'yritämme livistää velvollisuuksista, jotka isämme kestivät nurisematta'. Meidän isämme! Heidän oli suhteellisesti paljon helpompaa mennä kolmensadan kuukausipalkalla naimisiin ja kasvattaa kuusi, seitsemän, vaikkapa kymmenenkin pientä Marcusta ja Jennyä. Mutta nyt on toista! Silloin sai pojan kengät sillä, mitä nyt saa maksaa yksinkertaisimmasta kaulahuivista! Ja koulumaksut olivat halvempia siihen aikaan. Sitäpaitsi he silloin tiesivät, mitä varten he kasvattivat ja kouluuttivat lapsiaan. He tiesivät mitä heidän maansa tarvitsi; mutta kuka meistä nyt tietää, mitä Englanti tarvitsee?"
Nuori amerikatar, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut Archiea, katsoi nyt häneen mietteliäästi ja arvostelevasti. "Kaikki tuo on niin outoa minulle. Minun maassani miehet eivät jää murjottamaan ja suremaan sitä, että elinkustannukset ovat nousseet ja niin edespäin. He yksinkertaisesti tekevät työtä siksi kunnes he saavat tulonsa nousemaan tarvittavaan määrään."
Archie, joka jo oli tuhlannut niin monta katsetta tuolle sievälle olennolle, katsoi jälleen häneen; mutta tällä kertaa hän ei nähnyt hänen nuoruuttaan ja kauneuttaan, vaan hänen yksinkertaisuudessaankin hienon pukunsa kallisarvoisuuden, helminauhan hänen kauniilla valkoisella kaulallaan, hänen hiekkaisissa sormissaan kimaltelevat jalokivet ja kilpikonnanluisen kahvan päivänvarjossa, jonka Jennie huolettomasti oli heittänyt viereensä hiekkaan. Ja kaikkien näiden esineiden takana hän saattoi nähdä koko Euroopan matkan menot, hänen hotellilaskunsa, hänen laivapilettinsä ja juomarahansa.
Hän virkkoi töykeästi: "En luule teidän ymmärtävän minua. Teidän on varmaan aina ollut hyvä olla."
"Kyllä", myönsi amerikatar hiukan hämmästyneenä hänen sävystään. "Isäni piti meistä tytöistä hyvää huolta. Meillä oli hyvin kaunis koti."
"Ja sitten menitte naimisiin rikkaan miehen kanssa, eikö niin?"
"Otis oli hyvin varakas," myönsi leski yksinkertaisesti. "Hän omisti puolet kaikista sisustusarkkitehtitoimistoista valtiossamme meidän mennessämme naimisiin, ja kuitenkin hän oli alkanut vain myyjänä toisen liikkeessä! Hänellä oli erinomainen liikeäly, Otiksella. Hän osasi järjestää asioita."
"Minä ymmärrän," sanoi Archie epävarmasti. (Amerikkalaisten ajatustapa oli usein hänelle käsittämätön.) Sitten, nopeasti ja hiljaa hän lisäsi: "Kuinka vanha teidän miehenne oli mennessänne naimisiin hänen kanssaan?"
"Oh! Hän oli minua paljon vanhempi. Minä olin silloin yhdeksäntoistavuotias; hän oli minua kaksikymmentäseitsemän tai -kahdeksan vuotta vanhempi."
"Minä käsitän", sanoi Archie jälleen. "Niin aina käy."
"Niin aina käy? Luuletteko kenties, etten ollut onnellinen?" kysyi amerikatar närkästyen. "Otis oli paras mies, mitä kukaan tyttö olisi saattanut toivoa. Hän oli oikea mies. Ja jaloin mies mitä koskaan on ollut." Hänen ruskeat silmänsä katsoivat moittien Archieen.
"Anteeksi," sanoi tämä nopeasti. "Minä erehdyin. Antakaa minulle anteeksi."
"Kyllä!… Ihmiset ovat mielettömiä puhuessaan iästä!" Hän tyyntyi. "Eräs tyttötovereistani sanoi minulle, että hänen mielestään oli hirveätä, että menin naimisiin niin lihavan miehen kanssa. Otis oli lihava, ja se teki hänet kenties vanhemman näköiseksi kuin hän muutoin olisi ollut. Mutta en käsitä, mitä se vaikuttaisi asiaan."
Archie katsoi hämmästyneenä häneen.
Luonnollisesti hän oli ennenkin kuullut, että amerikkalaiset naiset eivät, mikäli on kysymys rakkaudesta, tee mitään eroa miehen ja miehen välillä. Mutta saattoiko se pitää paikkansa Jennieenkin nähden?
Tämä lisäsi: "Olihan siinä tietysti muuan seikka…"
"Mikä?" kysyi Archie, yhä katsoen tähän tyttöön. "Lapsi," selitti hän, katsahtaen poikaan, joka lähestyi näkinkenkineen. "Myöhemminhän olisi saattanut tuntua siltä, kuin hän olisi ollut hiukan liian vanha Marcukselle…"
Archie nyökkäsi.
"Mutta toisaalta", jatkoi Jennie, "minulla ei saattanut olla ainoatakaan toivomusta, jota hän ei heti olisi kiiruhtanut täyttämään. Hän olisi työskennellyt kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa, jos minä olisin sitä häneltä pyytänyt; hän tahtoi tehdä elämän minulle helpoksi ja onnelliseksi. Sellaisia ovat meidän miehemme."
"Minä käsitän", sanoi Archie nyt jo kolmannen kerran. "Ja nyt minä kerron teille jotain." Hän muutti asentoaan hiekassa ja katsoi suoraan noihin kirkkaihin ruskeihin silmiin, jotka samalla olivat sekä äidin että lapsen; silmiin, joissa hän oli nähnyt äidin hellyyyden ja lapsen rajattoman riemun. Hän mietti miltä ne mahtoivat näyttää säteillessään rakkautta.
Hän jatkoi: "Muutamat meistäkin työskentelevät kaksikymmentäneljä tuntia päivässä pääsemättä sittenkään eteenpäin. Esimerkiksi minä olen köyhä. Minulla ei ole penniäkään."
Genevièven silmät kuvastivat hämmästystä. "Köyhä?"
"Hyvin köyhä", sanoi Archie. "Tehän tiedätte missä työssä minä tällä hetkellä olen. Toverini veneen lapsenhoitajana. Ja mitä luulette sen tuottavan minulle? Ruoan ja asunnon ja kesäloman. Mitä luulette minun tekevän, kun tämä homma loppuu viikon tai parin kuluttua?"
"Mutta — ettekö ole jonkun suuren lontoolaisen autoliikkeen palveluksessa?"
"Minä olin," vastasi Archie, ja ilme hänen kasvoillaan synkkeni hänen muistaessaan, kuinka hänet oli otettu vastaan, kun hän kiireellisen sähkösanoman kutsumana oli palannut Walesista Lontooseen. "Sain eroni noin kolme viikkoa sitten, Jennie. Minut eroitettiin toimestani."
"Miksi?" kysyi Jennie, ja hänen sävynsä muistutti niin paljon pikku
Marcuksen kysyvää ääntä, että Archie hymyili.
"Minulle ei lainkaan sanottu syytä, miksi minut eroitettiin," sanoi hän. "Mutta minä saatoin arvata sen. Se tapahtui erään tytön tähden — —"
"Tytön," toisti Jennie nopeasti. "Minkävuoksi hänen tähtensä?"
"Liikkeelle ei luonnollisestikaan ollut niin mieluista, että heidän myyjänsä hakkaili heidän asiakkaittensa tyttäriä," selitti Archie punastuen tummasta ihostaan huolimatta. "Senvuoksi he keksivät tekosyyn päästäkseen minusta."
"Te olitte siis hakkaillut häntä?"
"Luultavasti — niin. Olin kyllä," tunnusti Archie synkällä äänellä.
Tässä Jennie teki todellista mielenkiintoa ilmaisevan kysymyksen, jonka jokainen naiskuulija tässä kohdassa olisi tehnyt. "Ja tyttö — oliko hän sievä?"
Archien mielessä välähti kuva Mauve Rice-Mathewsin alakuloisista kasvoista tammenlehvien, märän sammaleen ja pisaroivien sananjalkojen taustaa vastaan. "Hän ei ollut oikeastaan sievä," sanoi hän. Mutta samassa hänen eteensä kohosi toinen kuva: sama Mauve seisoi siinä loistavana ja punastuvana aurinkoisella heinäniityllä, jolle Archie oli pysähdyttänyt matkavaununsa… "Kyllä, kyllä hän oli," korjasi hän. "Hän oli sievä!"
"Niinkö?"
"Kaikki tytöt ovat sieviä", selitti Archie naurahtaen. "Nimittäin… määrätyissä olosuhteissa!"
"Mutta tuo tyttö; aioitteko mennä naimisiin hänen kanssaan?"
Tähän ei Archie vastannut. Siihen kysymykseen oli vaikea vastata. Mutta naisten mielestä se on niin yksinkertainen.
Amerikatar huomautti, ikäänkuin hän olisi arvannut enemmän kuin Archie oli hänelle kertonut: "Tuolla tytöllä oli siis omaisuutta. Hän olisi kai mennyt naimisiin teidän kanssanne?"
"Oh… enpä tiedä… sitä en voi väittää," sanoi Archie hämillään. "Jos — hän — se tahtoo sanoa, minä — me —"
Tämän änkytyksen keskeytti Jennien tekemä uusi kysymys:
"Mutta kuinka sai liikkeenne tietää — että mitään hakkailua oli ollutkaan?"
"Ei ainakaan häneltä itseltään, sen minä vannon! (Hän oli hieno tyttö!) Eikä liioin asiakkaalta, jota opetin ajamaan," lisäsi Archie miettivämmin.
Hän oli usein miettinyt tuota viimeisen edellistä iltaa Rhosissa, jolloin vanha mr Rice-Mathews oli kysynyt häneltä: "Entäpä jos liikkeenne ei enää tarvitsisikaan teitä?"
Hän jatkoi: "Joka tapauksessa oli se jollain tavoin tullut liikkeeni tietoon, sillä minulle sähkötettiin, että palaisin viipymättä Lontooseen, ja sinne tultuani sain eroni. Johtajamme poika (joka oli minun ja Stickin rykmenttitovereita) lähetettiin sanomaan minulle, että minun toivottiin jättävän toimeni. Poika-raukka, se ei ollut hänelle mieluinen tehtävä! Hän melkein itki. Hän tahtoi lainata minulle rahaa. 'Ota edes sen verran, että voit alkaa jotain muuta', sanoi hän kyyneleet silmissä, Jennie! Tietystikään en voinut suostua siihen. Mutta kun hän ehdotti tätä hommaa Dulciella, otin sen kernaasti vastaan. Kenties hän voi keksiä minulle jotain muuta työtä, kun palaan Lontooseen. Mutta se ei varmastikaan tuota niin paljoa, että te kutsuisitte sitä rahaksi."
Jennie katsahti häneen pahoillaan.
"Ja minunlaisiani miehiä on meidän maassamme tällä hetkellä lukemattomia", vakuutti Archie hänelle. "Ajatelkaahan nyt minua. Olen kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäinen, vanhaa sotilassukua — eipä siltä, että sillä nykyään olisi mitään merkitystä — olen saanut hyvän kouluutuksen — —"
"Mutta opinnot," keskeytti Jennie kaikella amerikkalaisella kunnioituksella tätä tekijää kohtaan, "eivätkö nekään siis merkitse mitään?"
Archie kohautti olkapäitään. "Kenties niin paljon että voin niiden perusteella ansaita ruokani. Mutta vaatteitani en niillä saa. Mitä sanotte sellaisesta tilanteesta?"
"Mielestäni se on kauheata," vastasi amerikatar, mutta hänen äänensä ja katseensa paheksuva sävy kohdistui vähemmän Archien vaikeaan tilanteeseen kuin hänen asenteeseensa. "Mutta niin ei saa olla. Miehen täytyy kyetä löytämään itselleen miehen arvoista työtä ja käymään siihen käsiksi. Niin juuri!" vakuutti tämä reippaamman, avaramman, nuoremman maanosan lapsi. "Minusta tuntuu, että teiltä puuttuu tarmoa tarttua johonkin. Minä uskon, että jos vain kyllin hartaasti haluaa jotain, niin tämä halu antaa innostusta ja voimaa, joka vie toivottuun päämäärään."
"Niinkö luulette, Jennie?"
"Minä tiedän sen. Ajatelkaa sitä," lopetti tämä ja hypähti kevyesti jalkeille pudistaen hiekkaa puvustaan. "Ja kun olette ajatellut —"
Hän pysähtyi. Hänen sydämensä oli raskas, niin kevyesti kuin hän olikin puhunut. Hän ei pystynyt hallitsemaan tilannetta, johon hän yhtäkkiä huomasi joutuneensa tämän miellyttävän ja Marcuksen ihaileman nuoren englantilaisen kanssa. Heidän välilleen kohosi ylitsepääsemätön muuri. Jennie ajatteli vain: "Jos hän todellakin tahtoo minut, niin hän tekee mitä hyvänsä saadakseen minut." Archie ajatteli: "Eikö hän ymmärrä minua?"
Jennie sanoi: "Kun olette viikon ajatellut asiaa, mr Archie Laverock, niin voitte kirjoittaa minulle ja kertoa mihin tulokseen olette tullut."
Archie, joka nyt myöskin oli noussut jalkeille, katsoi rikasta nuorta leskeä, jolle raha ei koskaan ollut merkinnyt mahdottomuutta, suoraan silmiin.
"Kirjoittaa?" toisti hän. "Miksi kirjoittaisin? Voinhan sanoa sen teille. Minä olen silloin vielä täällä."
"Mutta minä en enää ole täällä," sanoi amerikkalainen tyttö.
Tämän ratkaisun oli hän samassa hetkessä keksinyt.
Hämmästyen Archie vastasi: "Ette täällä? Lähdettekö pois? Amerikkaanko?"
"Ei kotiin saakka. Lähdemme vain edemmäksi rannikolle. Kenties Concarneauhon, missä saa aina nähdä purjeita ja kalastusta. Tahtoisin kernaasti nähdä sen — poikani myöskin —"
"Te aiotte lähteä sinne?" toisti Archie yhä allapäin. "Ensi viikolla?"
"Kenties jo aikaisemminkin. En luule, että Marcuksen on niinkään hyvä olla aina noin suuressa tyttöjoukossa. He hemmottelevat hänet piloille," selitti nuori äiti vakavasti. "Minä olen jo jonkun aikaa ajatellut, että meidän olisi kai parasta muuttaa pois Ker Babelista. Ei hyödytä olla koko kesää samassa paikassa, jollei ole mitään mikä pidättäisi; ja sitähän ei tässä tapauksessa ole."
"Käsitän," sanoi Archie Laverock katsoen sametinhohtoisiin kasvoihin, joiden veitikkamaisen ilmeen takana yhä väikkyi kehoitus.
Jennie tarkoitti: "Jos rakastatte minua, niin seuratkaa minua. Jos kysymys on rahasta, niin hankkikaa sitä, niinkuin meidän miehemme hankkivat meille kaiken mitä haluamme!"
Mutta silloin heidän kaksinpuhelunsa keskeytti pikku Marcus, joka tepasteli takaisin näkinkenkineen, pienet kasvot loistaen riemusta ja tyytyväisyydestä.
"Äiti, äiti! Mr Lav-er-rock! Katsokaa mitä minä olen löytänyt!" Hän hyppi ja tanssi ojentaen heitä kohti pitkulaista valkeata esinettä. "Eikö se ole kaunis?… Minä panen sen hiekkalinnaani… Minä itse löysin sen! Eräällä pojalla Hotel de la Merissä on samanlainen. Mutta hänen ei ole niin suuri kuin minun! Se on mustekalan kilpi — —"
Hän ei voinut ajatella eikä puhua muusta kuin vastalöytämästään aarteesta: "Mr Lav-er-rock, kuinka mustekala on kadottanut kilpensä? Mihin se mustekala sitten joutui, jonka kilpi tämä on? Voiko mustekalan kilvistä todellakin tehdä hammasjauhetta? Kuinka sitä tehdään? Mutta eikö mustekalalla ole muuta kilpeä kuin tämä ainoa?" — ja niin edespäin koko matkan St. Enogatiin.
"Pojalle on hänen oma löytämänsä kapine aina monin verroin kallisarvoisempi kuin kaikki, mitä voisimme ostaa hänelle." selitti Laverock Marcuksen äidille heidän kävellessään tietä eteenpäin.
He kohtasivat tietysti toisia kylpyvieraita, jotka koskettavat tätä kertomusta kuten, päivänvalon välkähdykset; englantilaisia nuorukaisia golfmailoineen, nuoria ranskattaria leveine hattuineen ja ohuine hihattomine pukuineen ja auringonpaahtamina, niinkuin kaikki kylpyvieraat tänä kesänä. Sitten, kolmikon lähestyessä kallioportaita, jotka vievät rantahietikolle, heidät sivuutti klassillisen kaunis ja pitkä tytönvartalo sinisessä puvussa.
Tämä meni heidän ohitseen nopeasti ja katsomatta heihin.
"Selma," huudahti Geneviève Wilmot, "Selma, eikä hän nähnytkään meitä!"
Mutta niinpian kuin he olivat kääntäneet selkänsä ruotsalaiselle tytölle, kääntyi tämä katsomaan heidän jälkeensä. Niinkuin auringonkukka kääntää kehänsä aurinkoa kohden, niin kääntyi tytön kultahiuksinen pää vastustamattomasti kärkkymään viimeistä vilahdusta Archie Laverockista.
Archie ei ollut uhrannut hänelle ainoatakaan ajatusta. Hänen suurin huolensa tällä hetkellä oli: "Miten paljon maksaisi matka Concarneauhon? Kuinka kallista olisi elää siellä? Mistä voisin saada tarvittavat rahat?"
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Käänne pelissä.
Niin voitokkaan pelaajan elämän pelissä kuin Archie Laverockin tarvitsee välittää vähän muista sattuman peleistä.
Hän ei ainakaan ollut astunut jalallaan Boulevard President Wilsonin kasinoon, joka ulkopuolelta muistuttaa jättiläisen hääkakkua ja sisäpuolelta on englantilaisen ja ranskalaisen arkkitehtuurin sekasotkua.
Mutta muutamia iltoja tuon hiekkalinnojen luona vietetyn aamun jälkeen oli Archie kansainvälisen joukon keskellä, joka surisi kuin hyttyset valojen ja vihreiden pöytien ympärillä.
Hän mietti itsekseen: "Minä pelaan kymmenellä frangilla; sitten lähden. Jos voitan jotain (mikä ei ole minun tapaistani), niin hyvä on. Ellen, samantekevä. Enhän menetä muuta kuin kymmenen frangia."
Hän veti ne lompakostaan. Kymmenen noita rikkinäisiä ja likaisia frangin seteleitä. Kun hän heitti ensimmäisen niistä erään vihreäpukuisen naisen olan yli pöydälle, hän ajatteli: "Mahdankohan päästä tällä Concarneauhon?"
Peli tempasi sen häneltä kuin lehden, jonka tulviva virta vie mennessään.
"Kuten tavallisesti," ajatteli hän naurahtaen. "Olenpa oikea aasi."
Hän vetäytyi taaksepäin ja seisoi syrjässä.
Hänen franginsetelinsä oli yhtä heikko pankkia vastaan kuin hän itse — Archie Laverock, hänen pyrkimyksensä, hänen seikkailunsa, hänen kunnianhimoiset unelmansa, hänen rakkautensa, hänen toivonsa — pysähtymättä pyörivää maailmaa vastaan… Pyörikö se? Viimeisinä kuutena vuotena se ei ollut tuntunut niin paljon pyörivän kuin syöksyvän syvyydestä syvyyteen joltakin maailmankaikkeuden jyrkänteeltä.
Hän katsahti kansainvälistä joukkoa kohti; eloisia kasvoja, loistavia silmiä, himokkaita suita — mitä ne halusivat? Koko paikka oli painostava; tuoksui hajuvesille. Hän kääntyi vaistomaisesti pyrkimään raittiiseen ilmaan, kohti suuria lasiovia äänekkään, täyden, tuoksuavan salin päässä. Nuo ikkunat avautuivat pengermälle, josta voi nähdä lahdelle. Kuin jonkin vetämänä Archie pyrki tungoksen läpi ikkunoita kohti; silloin hän huomasi, mikä hänet oli sinne vetänyt.
Se oli silmäpari, joka oli kiintynyt häneen, jonkun silmäpari, joka seisoi ulkona pengermällä ja katsoi valaistuun huoneeseen.
Hän astui Archiea kohti. Se oli Selma, ruotsalaistyttö. Pitkin, kevein askelin hän astui Archien luo, ennenkuin tämä ehti kynnyksen yli.
"Hyvää iltaa", sanoi Archie hymyillen.
Vakavasti tyttö vastasi hänen tervehdykseensä ranskaksi. Kaikki nuo Ker Babelin tytöt puhuivat ranskaa oman kielensä lisäksi, mikä kieli se lieneekään ollut. Mutta hän tiesi tuon skandinaavialaisen jumalattaren osaavan myöskin englantia. Archie kysyi siis tällä kielellä, pelasiko hän.
Tyttö vastasi ranskaksi: "Ei, monsieur; minä join kahvia pengermällä; tulin sisään tuodakseni teille viestin."
Selman ranskassa, vaikka se olikin sujuvaa, huomasi oudon ääntämistavan. Laverock havaitsi äkkiä panevansa merkille kaikenlaista tästä tytöstä, joka kohosi korkealle parrakkaitten ranskalaisten ja toisten naisten ravintolahattujen yli.
"Taivas, miten hän näyttää sievältä tänä iltana! Tuo puku kai sen aiheuttaa. Valkoinen ja keltainen, ja nuo meripihkahelmet — kuinka viisas yhdistelmä! Hän on käsittänyt, että juuri vaaleiden tyttöjen pitää tukkansa värin vuoksi käyttää kultaa ja keltaista — ei tummaveristen… Mutta hän on liian pitkä… luultavasti miltei kuusi jalkaa. Mutta ihana vartalo! Mikä ihastuttava morsian hänestä tuleekaan jollekin miehelle…"
Kaikki tämä välähti Archien mielessä hänen vastatessaan ääneen:
"Viestin?" Hän ajatteli, että viesti varmaankin oli Geneviève
Wilmotilta.
Mutta Selma ilmoitti: "'Äiti' sanoo, että se säästää häneltä kortin kirjoittamisen vaivan, mr Laverock, jos sanotte minulle, tulisitteko huomenna lounaalle Mon Reposiin. Tuletteko?"
"Mielelläni."
"Neljännestä yli kaksitoista?"
"Hyvä", sanoi mies. Sitten: "Oletteko yksin?"
"En. Oh, en. Olen 'Äidin' — ja Dorothyn kanssa." Hän käänsi päätään hiukan suuriin lasioviin päin. Mutta hän seisoi paikoillaan, kuin jokin olisi pidättänyt häntä palaamasta seuransa luo. Archie ei liikahtanut. Vielä hetkisen he seisoivat hiljaa, vaieten keskellä tuota levotonta joukkoa, tuota ääntensorinaa, jota keskeytti vain croupierin koneellinen "faites votre jeu!"
Sitten kuului Selman moitteeton ranskankieli: "Onko teillä ollut onnea, mr Laverock?"
"Minullako?" Hän naurahti. "Pelissä? En ole koskaan voittanut penniäkään eläissäni."
"Niinkö? Onko teillä niin huono onni?"
"Uskomattoman huono!"
Selma ei katsonut häneen, mutta hänen tummansiniset silmänsä laajenivat, ikäänkuin hän olisi juuri ajatellut jotakin erikoista. Hän puhui miellyttävällä ja vakavalla äänellä. "Sallitteko minun antavan teille onnea?"
"Voitteko sen tehdä? Millä tavoin? Järjestelmällä vaiko maskotilla?"
"Tällä." Hän kohotti kätensä niskaansa. Hän irroitti kaulastaan meripihka-helmet.
Nuo hunajanväriset pitkulaiset helmet, jotka olivat vielä lämpimät hänen maidonvalkoisen, hienosti muovaillun kaulansa kosketuksesta, hän laski Archien käteen.
"Lainatkaa nämä minulta, monsieur", ehdotti hän tyynesti. "Minulta — naiselta — joka — no niin, ne tuottavat teille onnea. Pitäkää ne — —"
"Saanko? Saanko todellakin? Hyvä." Archie jatkoi kaksikielistä keskustelua. "Hirveän herttaista teiltä. Kiitoksia paljon. Minä koetan niitä." Hänen sormensa, jotka pitelivät lämmintä merenpihkaa kuin olisi se ollut käsi, jota hän ei vielä halunnut päästää, pujahtivat hänen takkinsa taskuun. "Pitelenkö niitä pelatessani?"
"Ei. Minä pelaan teidän puolestanne. Antakaa minulle rahanne."
"Tässä on kaikki, mitä minulla on." Hän veti alakuloisena taskustaan pienen ryppyisen setelipinkkansa. "Yhdeksän frangia — ne ovat todellakin kauhean likaisia teidän käsienne koskettaviksi. Oletteko pahoillanne — —"
Hän kokosi ne yhteen. "Se riittää. Yhdeksän on hyvä luku."
"Onko? Hyvä! Katsokaamme mitä ne minulle tuottavat. Tulkaa."
Hän tarttui tyttöä hiljaa käsivarteen ohjatakseen hänet väentungoksen läpi. Ihmiset katsoivat heihin luultavasti otaksuen tätä huomiotaherättävää paria veljeksi ja hänen ohjaamakseen sisareksi. Archie tunsi olkapäätään vastaan tytön käsivarren lämpimän pehmeyden, kun hän laski pöydälle ensimmäisen franginseteleistä. Archie ei katsahtanut siihen. Hän katseli tyttöä, joka pelasi hänen puolestaan.
Hän oli kaunis. Hän oli todella hyvin kaunis. Eräällä tavalla niin epäenglantilainen, ja toisella tavalla taas miltei englantilainen tyypiltään, polveutuva roduista, jotka painoivat merkkinsä Englannin saariin vuosisatoja sitten.
Tyttö keräsi kokoon joitakin rahoja. Hän ei katsonut Archieen. Hän pani toisen setelin pöydälle. Archie, joka kymmenen minuuttia sitten oli kaivannut takaisin Dulcieen ja ajatellut vain Geneviève Wilmotia, huomasi nyt haluavansa jäädä vielä hetkiseksi Genevièven ystävättären luo.
Sekainen maailma, missä luultiin, että yhden naisen kaihoaminen esti toista tuottamasta minkäänlaista mielenliikutusta. Niin ei ollut, huomasi Laverock. Toinen tyttö näytti kuin johtavan toisen luo. Oliko se vastakohtaisuusvaikutusta?
Archie ajatteli: "Missä olen kuullut, että skandinaavialaiset naiset ovat kuin tulivuori jään alla?"
"Faites votre jeu!" kehoitti croupier.
Selma keräsi taas rahoja. Voittiko hän? Todellakin?
Archie ajatteli: "Mikä ajanhukka, etten voi suudella häntä!"
Sitten hän ajatteli: "Mutta samantekevä! Kun ottaa lukuun, että tahdon rahaa vain voidakseni lähteä toisen naisen jäljessä Basse Bretagneen, niin mitä ihmettä tämä on?"
Siihen ei löydy mitään vastausta meidän aikamme sivistyksessä.