Vihdoin tyttö vetäytyi taapäin ja kääntyi jälleen Archien puoleen sanoen:
"Se riittää. Nyt lopetamme. Yhdeksän on hyvä numero. Olette voittanut yhdeksäntuhatta frangia, monsieur Laverock."
Archie Laverock hätkähti. Sodan jälkeen hän ei ollut nähnyt yhtaikaa niin paljon rahaa kuin hän nyt näki ojennettavan itseään kohti — häntä itseään! Hän näki ryppyisen setelitukun tuon tytön kädessä, joka tuotti hänelle onnea.
"Yhdeksän — tuhatta — frangia!" toisti hän, "satakahdeksankymmentä puntaa?"
"Niin. Ja oletteko nyt hyvä ja annatte minulle kaulakoristeeni takaisin, sillä minun täytyy palata toisten luo."
Archie otti rahat häneltä ja palautti helmet. Hän näki tytön kiinnittävän ne kaulaansa ja näki hänen hymyilevän vastaukseksi hänen kiitoksilleen.
"Älkää tulko pengermälle kanssani," sanoi hän ja Archie käsitti, että hän todella tarkoitti sitä. "Hyvää yötä."
"Huomiseen," sai hän sanotuksi, juuri tytön poistuessa nopeasti kasinon lasiovesta.
No niin, hän tapaisi hänet huomenna. Hänhän menisi lounaalle Mon Reposiin. Hän tapaisi myös Jennien. Hän voisi sanoa hänelle (Jennielle), että he tapaisivat toisensa pian Concarneaussa. Hänen matkakassansa oli nyt kunnossa. Yhdeksäntuhatta frangia! Ajatellapa sitä! Miltei kaksisataa puntaa vain tuhlattavaksi, ajatteli Archie innostuksissaan. Hei!
Tuo ihastuttava, kultainen tyttö… jolla oli niin tyyni ääni, mutta joka ei sittenkään näyttänyt aina olevan niin järkähtämättömän tyyni. Hän ei tainnut tietää, minkä onnen hän oli tuottanut Archielle.
Sininen Concarneau, Jennien ja pikku pojan kanssa…
Miten hän odottikaan huomista, kello kahtatoista…
Niin, mutta miksi? Vain tuon tummakiharaisen amerikattaren vuoksiko? Eikö hän halunnut nähdä tuota kultatukkaista pohjolan tytärtä? Kumman, kumman kanssa hän kernaammin halusi lounastaa?
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Valinta.
Yllätykset odottivat nuorta Laverockia, kun hän lounaan aikaan seuraavana päivänä saapui kukkien peittämään huvilaan.
Kerran vuoksi ei parvekkeilta eikä kentältä kaikunut ääntensorinaa. Ei missään näkynyt ainoankaan verkkopallopuvun kirkasta väriä. Kentältä, minne keinotekoinen foxterrieri oli asetettu suloiseen sopuun jänisten kanssa, ilmestyivät näkyviin "Äidin" harmaatukkainen Beethoven-pää ja juhlalliset laskokset.
Hän ojensi kätensä leveästä enkelinhihastaan. "Hyvää päivää, mr Laverock", tervehti hän nuorukaista virheettömällä englanninkielellä. "Olen iloinen nähdessäni teidät; on hyvin ystävällistä teiltä tulla ilostuttamaan yksinäisyyttäni. Tiedättehän, että koko nuori väkeni oli järjestänyt huviretken; minä saan siis pitää teidät kokonaan itseäni varten."
"Sepä ihastuttavaa," mutisi Archie Laverock kohteliaasti, vaikka hölmistyneenä.
Jennie ei siis tulisikaan? Eikä Selma? Ei kukaan heistä, ei kukaan tytöistä? Lounas kahdenkesken "Äidin" kanssa? "Äidin", joka oli vaiennut kuin muuri aina ensi kerrasta asti, jolloin hän ja Stick olivat käyneet huvilassa! Archie oli ollut vakuutettu siitä, että hän puhui tuskin sanaakaan muuta kieltä kuin omaa tanskaansa — mutta…
Tuossa hän nyt joka tapauksessa oli ja puhui englantia, ei vain yhtä hyvin kuin Archie itse, vaan vieläpä paljon sujuvammin kuin mihin tämä hämmästyksissään kykeni.
"Tahdotteko tulla sisään? Olen asettanut lounaspöydän niin lähelle ikkunaa, että olemme aivan kuin ulkona puiden alla," sanoi hän. Hän meni edeltä siistiin, monipöytäiseen ruokasaliin, joka oli nyt niin omituisen tyhjä, jossa kaikuivat vain pienen ranskalaisen tarjoilijattaren askeleet — ja joka odotti ihmeellisintä kaikista niistä lounaista, jotka Archie Laverock oli syönyt naisen seurassa.
Se tarjoiltiin hyvin ja oli erinomaisesti valmistettu: salaatteja ja munaruokia ja harvinaisia kalaruokia, jotka nuorukainen hyväksyi. Mutta äkkiä hän tuli vakuutetuksi jostain: "Hän on pyytänyt minut tänne puhuakseen minulle kahdenkesken jostakin; mutta mitä se on?"
Hän alkoi samalla tavalla kuin kaikki naiset alkavat keskustelun miehen kanssa. "Kertokaa minulle jotain itsestänne, mr Laverock." Hän jatkoi nopein, älykkäin kysymyksin siitä, mihin hän oli ollut komennettu sodassa, ja missä hänen kotinsa oli. Eikö hänellä ollut oikeaa "kotia"? No, sitä ei kai nykyään enää pidetty niin suurena tragediana kuin ennen?…
Archie arveli ihanan kala-annoksensa lomassa, että mies kaipasi jonkinlaista pohjaa, joskus. Nykyäänkin.
"Teillä ei siis ole äitiä", sanoi tanskalainen nainen myötätuntoisesti.
"Entä sisaria?"
Hän pudisti päätään. Ei, hän huokasi (koska hän alkoi tuntea olonsa helpommaksi.) Sisaria! Hän oli aina arvellut, että se olisi ollut ihanaa toveruutta. Oikeastaan ainoa tapa, jolla mies voi saada käsityksen ystävyydestä toista sukupuolta kohtaan, ilman — ilman mitään sekaannusta ja häiritseviä olosuhteita!
"Mahtaisittekohan te suuria välittää siitä ystävyydestä, herraseni," huomautti "Äiti" hiukan kuivasti — ja siirtyi heti keskustelemaan kansallisuuksista; hän alkoi puhua tyypeistä kysymättä Archielta hänen mielipidettään.
"Olen täysihoitolassani aina voinut tutkia kaikkien kansojen lapsia", selitti hän. "Ranskalainen tyttö — viisain eräällä tavalla. Mutta — hän näkee vain tosiasiat. Hän luulee ulkonaisten tosiasioiden olevan kaiken. Mutta sitä ne eivät ole, kuten tiedätte. Vähän lisää juotavaa monsieurille, Simone."
Archie kuunteli sangen huvitettuna, mutta oliko tämä emäntä, joka puhui kuin kirjasta ja joka oli kuin Rodinin Balzac-patsas, kutsunut hänet tänne vain puhumaan tällaisista ylimalkaisista asioista?
Tanskatar jatkoi: "Amerikkalaiset naiset — —"
Archie kohotti katseensa.
"Kun puhuu amerikkalaisesta, niin täytyy ensin ajatella: onko hän latinalais-amerikkalainen, vai germaanilais-amerikkalainen, vai etelä-amerikkalainen vai englantilais-amerikkalainen? Se on ensimmäinen kysymys, jonka eurooppalainen tekee kohdatessaan heitä."
"Hm — monet amerikattaret", sanoi nuorukainen mielessään vain yksi, "monet amerikattaret, joita tapaa, voisivat olla erikoisen onnistuneita englannittaria."
"Mutta siinä on ero", keskeytti "Äiti". "Englannitar parhaimmillaan on ihastuttava. Hän osaa olla iloinen, kun sitä eniten tarvitaan ja kun siihen on vähiten syytä. Ja mitä työhön tulee — minä tunnen englantilaiset sotahoitajattaret. Vain yhdessä suhteessa englannitar ei loista."
Archie (joka yhä ajatteli: "Mistä tämä henkilö oikeastaan tahtoo puhua kanssani?") kysyi: "Missä suhteessa?"
"Se nainen, joka odottaa saavansa englannittaresta todellisen ystävättären, on narri", vastasi tanskatar. "Poikkeuksia on. Mutta tavallisesti ei englannittarella ole käsitystä oman sukupuolensa arvosta. Hän halventaa pitkäaikaista ystävätärtään miehen silmissä, jonka juuri on tavannut."
"Mutta hyvänen aika. Madame!"
"Amerikkalainen nainen ei ole sellainen. Mahdollisesti se johtuu siitä, että hän ei rakasta miehiä kylliksi. Kahvia, Simone, ja tuo myöskin vihreäjalkaiset liköörilasit ja savukkeita", jatkoi tanskatar palvelijattarelle yhtä hyvällä ranskankielellä kuin hänen englanninkielensä oli. "Sitten saat olla vapaana, kunnes on aika auttaa illallisen tarjoilussa. Miten haluatte kahvinne, mr. Laverock, mustanako?"
Ja sitten, kun palvelijatar oli poistunut, oli sen aika. Asian, johon lounas ja nuo yleisarvelut naisista olivat olleet johdantona.
Archien emäntä sanoi ojentaen hänelle kupillisen mainiota kahvia:
"Pyysin teitä luokseni tänään, koska tahdon pyytää teiltä palvelusta."
"Niinkö? Mitä vain voin tehdä", alkoi mies, "tietysti — —"
Graniitinharmaat silmät kääntyivät häntä kohti sangen ystävällisinä.
Tanskatar puhui hiljaa.
"Tahdon teidän heti lähtevän pois."
"Pois — —? Heti pois — —?"
Mutta kun hämmästynyt Archie nousi tuoliltaan, niin nainen hymyili ja teki pienen kädenliikkeen. "Oh, istuutukaa vain. En tarkoita, että lähtisitte tässä silmänräpäyksessä, mr. Laverock. Ei ennen kuin olette maistanut kahviani. Olkaa hyvä! Te jäätte ainakin siksi, kunnes olette kuullut, miksi" — hän vaikeni ja hymyili jälleen — "miksi ikävä vanha nainen tahtoo karkoittaa teidät Mon Reposista."
Archie ajatteli hämmästyneenä: "Hyvä Jumala! Mitä hän kuvittelee?"
Kiireesti, epäilevästi hän tokaisi väliin: "Tarkoitatteko, että ette halua minun tulevan takaisin?"
"Tarkoitan, mr. Laverock."
"Oh!" huudahti nuorukainen yhä hämillään. "Minä — hm — —"
Hänen ajatuksensa kiitivät eteenpäin. Hän oli tehnyt jotain hullua.
Mutta mitä? Joka tapauksessa vain erehdyksessä. Mitä se saattoi
olla?… Tämä oli tosiaankin odottamatonta — hiukan naurettavaa…
Häntä, Laverockia, kiellettiin enää tulemasta taloon!
Hän jäykistyi. "Tietenkään", sanoi hän, "en uneksikaan palaamisesta. mutta saanko kysyä. Miten olen ollut kyllin onneton loukatakseni teitä?".
Tanskatar hymyili leppoisasti. Tämä harmitti nuorukaista. Hän jäykistyi yhä enemmän.
"Mitä lienenkään tehnyt, on se tapahtunut tahtomattani, sen minä vakuutan."
"Sen uskon", myönsi nainen. "Mutta niin on kuitenkin."
"Mikä on?"
"Tosiasia."
"Mikä tosiasia?"
"Se, että te, mr. Laverock, olette liian vaarallinen tälle talolle, joka on täynnään tyttöjä."
Hän lisäsi: "Lyhyesti, kaikki tyttöni ovat aivan onnettomia. Teidän tähtenne."
"Minun tähteni?" huudahti nuori Laverock teeskentelemättömästi suutuksissaan. "Vakuutan, että olette aivan, aivan, aivan väärässä!"
"Minä en erehdy."
"Sallikaa minun sanoa, että nyt olette erehtynyt. Vakuutan teille, että olette — ehdottomasti väärässä."
"Oman ikäni vakaumus ja kokemus painaa enemmän", sanoi "Äiti" nopeasti.
"Minä olen oikeassa."
He katsoivat toisiinsa pöydän yli; nuorukainen suuttumuksen puna poskiensa ruskean ihon alla, valppaana, vihastuksen kuvastuessa koko hänen olemuksestaan — vanha nainen tarkkana ja hillittynä.
Nainen keskeytti hetkisen kestäneen hiljaisuuden.
"Se ei ole mitään korjaamatonta, tiedättehän sen! Ei mitään murhenäytelmää ole vielä tapahtunut. Mutta — hyvin pian olisi mieluisa kesäloma, jota teidän tuttavuutenne on niin hauskuuttanut, kerrassaan pilalla. Teidän takianne! Nyt jo — —"
Hän kohtasi miehen vihaisen katseen.
"Pitääkö teidän saada kuulla siitä? Nyt jo eräs tytöistä on lakannut vastaamasta sulhasensa jokapäiväisiin kirjeihin. Toiset eivät enää suunnittele mitään ohjelmaa päivän varalle ennenkuin ovat tavanneet teidät. Nyt he jo vaihtavat uintivuorojaan. Ei vuoroveden tähden. Kaksi heistä, jotka ennen olivat ystäviä, ovat jo riitaantuneet. Nyt jo, mr. Laverock."
Tässä viisaat kasvot synkkenivät hiukan: "Eräs heistä, lapsiraukka, on niin onneton — —"
"Ei, ei!" huudahti Archie ja laski kupin kädestään. Hänestä tuntui kuin olisi hän koskettanut kädellään merenpihkahelmiä, sileitä ja lämpimiä. "Niin ei ole, uskokaa minua!"
"— — niin rakastunut, että hän pian voi koota kaiken rohkeutensa ja kosia teitä."
Madame maisteli kahviaan ja täytti Archien vihreäjalkaisen liköörilasin. Sitten hän sanoi: "Minä en pidä tällaisista tapahtumista täällä. En tahdo teille mitään pahaa, mutta sanon teille totuuden kaikella myötätunnolla ja ystävyydellä. Tiedän, että ette tarkoita mitään pahaa. Te paistatatte päivää kirkkaissa silmissä. Yhtä te ihailette hänen kasvojensa vuoksi. Toista hänen vartalonsa vuoksi. Kolmatta hänen sievän äänensä vuoksi. Ja neljäs huvittaa teitä. Teillä ei ole ketään erikoista tähteä! En luule teidän erikoisesti välittävän kenestäkään täällä. Mutta he —! Teidän täytyy poistua. Poistukaa niinkauan kuin vielä olette unelma, esimaku siitä, miten he haluaisivat olla onnellisia. Olisitte ystävällinen, jos lähtisitte Dinardista."
Archie oli katsahtanut nopeasti tanskattareen hänen sanoessaan "ei erikoisesti kenestäkään". Miksi hän luuli hänestä sellaista. Olihan hänellä joku erikoinen. Sama tunnelma, joka oli vallannut hänen mielensä tuona aamuna hiekkalinnojen luona Jennien ja hänen pikku poikansa seurassa, valtasi hänet jälleen. Tietysti Jennie oli tuo erikoinen.
Hän karisti kurkkuaan, kohtasi suoraan tanskattaren katseen ja sanoi: "Tietysti lähden heti Dinardista, jos sanotte sitä haluavanne. Ystäväni omaiset tulevat tänne ensi viikolla. Mutta minä lähden huomenna, madame. Aioinkin oikeastaan lähteä — aioin matkustaa etelämmäksi — —"
Vanha nainen kysyi nopeasti: "Aiotteko matkustaa lähelle Concarneauta?"
Archie oli hiukan hämmästynyt: "Ehkä — ei! Mutta miksi sanoa ei — — onhan mahdollista, että lähden Concarneauhon."
Hän ajatteli jälleen noita yhdeksäätuhatta frangia, jotka hän oli voittanut viime yönä.
Hänen emäntänsä sanoi kuivasti: "Vai niin. Sitten olisin voinut säästää teidät sanoiltani. Luulin teidän tulevan tänne katsomaan ympärillenne, tekemään itsenne ihailluksi eikä ottamaan mitään kovin vakavalta kannalta."
"Te ette pidä luonnettani erikoisen miellyttävänä", huomautti Archie hiukan katkerasti.
Hänen emäntänsä lopetti kahvinjuonnin ennenkuin hän katsoi jälleen vieraaseensa. Sitten hän sanoi: "Suokaa anteeksi." Ja hän jatkoi yksinkertaisesti ja miellyttävästi: "Minä olen liian vanha loukatakseni kenenkään nuorukaisen tunteita."
Archie katsoi jälleen noihin harmaihin silmiin lumivalkoisen tukan alla. Hänen päähänsä pälkähti äkkiä, että oli kovaa, että kenenkään naisen piti tulla vanhaksi ja harmaaksi. Hänen oma äitinsä oli kuollut kahdenkymmenenkahdeksan vuotiaana. Hän nousi ja puhui toisenlaisella äänellä.
"Hyvä Luoja! Ettehän te loukannut minua. Mutta minä loukkaannun, ellette tunne, että — että jätätte hyvästi minulle ystävänä?"
Tanskatar tarttui hänen ojennettuun käteensä sydämellisen asiallisella puristuksella. Hän vastasi hiukan veitikkamaisesti: "Koska olosuhteet ovat muuttuneet, niin miksi jättäisimme nyt jo hyvästi toisillemme? Miksi ette palaisi tänne, mr. Laverock, syömään päivällistä toisten kanssa?"
"Saanko sen tehdä?" innokkaasti. "Te ette olisi siitä pahoillanne?"
Tanskatar päästi hänen kätensä, keräsi hameenlaskoksensa ja teki liikkeen, joka näytti työntävän syrjään kaiken kunnianarvoisuuden.
"Tulkaa takaisin", sanoi hän, "ja viettäkää tämä ilta tuon erikoisen kanssa, jos tahdotte."
"On jotakin, josta pitäisin enemmän."
"Mitä se on, mr. Laverock?"
"Antakaa minun olla luonanne, kunnes toiset palaavat", pyysi hän.
"Soittakaa hiukan ihanaa musiikkianne, vain minulle. Soittakaa minulle.
Lupaatteko? Olkaa niin kiltti!"
"Ah", huudahti vanha nainen katsoen häneen. "Tyttö parat! Tyttö parat!
Nyt minä käsitän! Hyvä on, minä soitan teille."
Hän meni Archien edellä kääntöovien läpi hämärään, hienoon salonkiin. Hän osoitti nojatuolia, istuutui itse suuren pianon ääreen, johon norsunluukoskettimet ja tanskattaren erikoinen, jalo pää kuvastuivat kuin vedenkalvoon.
"Mistä te pidätte? Haluatteko klassillista musiikkia? Niinkö?
Beethovenia?"
"Ei, ei Beethovenia, ellette pahastu", sanoi Archie muistaen nopeasti
Kuutamosonaatin — ja Mauven. "Mitä muuta tahansa."
Ja tanskatar soitti hänelle jotakin muuta, mikä johtui hänen mieleensä.
Hän soitti hänelle, kunnes toiset palasivat.
* * * * *
Kun toiset palasivat, valtasi nuoren Laverockin mieliala, joka ei ollut hänelle tavallinen.
Ehkäpä tanskattaren soitto vielä kuohui ja hehkui hänen veressään. Ehkäpä heinäkuunilta puhalsi avoimista ikkunoista sisään jonkin pakanallisen taian. Heti nähdessään Genevièven erikoiset kasvot ovessa Archie sanoi itsekseen (päättävästi): "Niin, tuo on minun tyttöni. Tämän jälkeen en enää hapuile. Tämän illan jälkeen en ajattele ketään muuta tyttöä."
Pöydässä — pisimmässä pöydässä, jolla loistivat ranskalainen pöytäliina ja englantilainen porsliini ja ruusut ja käsinmaalatut kynttilänvarjostimet, joissa oli purppuranpunaisia hedelmiä keltaisen hehkuvalla pohjalla — Archie istui Geneviève Wilmotin ja koulutyttö Gwenin välissä, vastapäätä Selmaa, joka oli komea kuin puutarhalilja kultaisessa ja valkoisessa puvussaan. Jokaiseen näistä kolmesta Archie teki sen vaikutuksen, että hän ei vilkaissutkaan kehenkään muuhun kuin häneen. Ja saman vaikutuksen hän teki toisiinkin. Hän kohotti lasinsa, sanoi hiljaa: "Onnellisia päiviä!" ja jokainen tyttö omisti sen henkilökohtaisesti itselleen; hän ei voinut sille mitään… Archien tyyppiä olevan miehen ei tarvitse liikuttaa kättään eikä jalkaansa; ei sanoa ainoatakaan sanaa, joka kirjoitettuna ilmaisisi enemmän kuin ystävällistä kohteliaisuutta.
"Miten oikeassa olin, miten oikeassa!" ajatteli "Äiti" pöydän päässä, silmäillen ihastuneita tytönkasvoja vieraan ympärillä.
Tähän asti oli aina laskettu nuorukaisen eduksi, että hän miellytti tahtomattaan. Hän ei ollut koskaan vaivannut sillä itseään.
Tänä iltana hän teki (sitä ei voi kieltää) tarkoituksella kaiken, minkä osasi, miellyttääkseen. Nuo hänen kissansilmänsä — tuo hänen liikkeittensä varma nopeus — tuo siro lepoasento — tuo ääni, joka sisälsi kaikki mahdolliset vivahdukset — nuo seikat, joita oli jo ylistetty sanoilla, jotka hän muisti puheen lomassa tänä hetkenä! Nämä ominaisuudet hän otti nyt lopullisesti käsiinsä aseina.
Tanskatar katseli häntä silmin, jotka olivat liian vanhat ollakseen rakastuneet, mutta kyllin viisaat nähdäkseen enemmän kuin vain nuoren mr. Laverockin.
Hän näki Archien aukaisevan taikaikkunan noiden tyttöjen elämässä. He eivät koskaan unohtaisi sitä romantiikkaa, joka oli lähtenyt ja jättänyt jälelle arkipäivän.
Kaikkea tätä hän ajatteli ehdottaen lähtemistä puutarhaan antaakseen Simonen ja toisen tytön siistiä salia. He näyttivät viipyneen tavallista kauemmin päivällisellä, sanoi hän asiallisella äänellä. Tuli jo myöhä.
Niin myöhä, että kuu oli jo korkealla taivaalla loihtien tuoksuavan puutarhan merkilliseksi kudelmaksi mustasta sametista ja hopeapitsistä ja muuttaen pienet viiniköynnösten ympäröimät lehtimajat salaperäisiksi luoliksi.
Juuri eräässä tällaisessa lehtimajassa — riippuiko se yksinomaan hänen omasta kulustaan vai "Äidin" ohjauksesta — Archie huomasi olevansa eristetty tyttöjen pääjoukosta, joiden kiihtynyt puhelu kuului yli sirisevien sirkkojen ja kasinon kaukaisen soiton. Hän katsoi Geneviève Wilmotin tummiin, salaperäisiin silmiin.
Nyt!
Se hetki oli tullut, jota hän koko päivän oli odottanut.
Omituista, nyt kun se oli tullut, hän tiesi, että hän olisi aivan hyvin voinut odottaa kauemmin, jos hänen olisi täytynyt; hän olisi voinut kääntyä poispäin ja puhella Selman tai madamen tai kenen tahansa kanssa! Hän olisi voinut olla kärsivällinen, kunnes hän olisi tavannut Jennien jälleen huomenna hiekkarannalla.
Mutta siitä ei enää tulisi mitään.
Nyt oli hetki tullut.
Hän puhui katkonaisesti.
"Tehän tiedätte, että aion lähteä täältä huomenna?"
"Niinkö?" vastasi Geneviève äänellä, jota Archie ei voinut pitää pelkästään kohteliaana, pyytävänä tai hämmästyneenä, mutta jossa kaikui hiukan kaikkea tätä. Hän sanoi: "Sehän on äkkinäistä, eikö totta? En tiennyt teidän aikovan lähteä niin pian."
"Ettekö?" sanoi Archie.
Hänen ympärillään hiljaisessa yössä täytti ilman Euroopan voimakkain kukkaistuoksu; se tuli korkeista tupakantaimista, joiden valkoisia tähtikukkia loisti kaikkialla tummassa lehvistössä. Hän hengitti sitä ennenkuin hän puhui jälleen.
"Minä lähden ennen teitä. Tuletteko lainkaan kaipaamaan minua?"
"Me tulemme kai kaikki kaipaamaan teitä", yritti Jennie — — yhä tuolla samalla epävarmalla äänellä.
Archie kuunteli tarkoin, odottaen kaikkea, jota ei tullut. Sitä ei kuulunut, tuota kaikua, joka olisi muuttanut kaiken, mitä hän sanoi, musiikiksi. Ei vielä! Mutta… sen täytyi tulla…
"Tarkoitatteko", sanoi nuorukainen hyvin hiljaa, mutta itsepintaisesti, "kaikki te? Sitä minä en tarkoittanut."
"Oh." Hän naurahti hiukan tavalla, jossa oli hienoa keimailua. Se antoi tuoksun kaikelle, mitä hän sanoi tai teki, aivan niinkuin tupakantaimet antoivat tuoksun koko puutarhalle. Keimailu eli hänen kiharaisen päänsä jokaisessa piirteessä, hänen silmissään, hänen poskiensa kuopissa, siinä liikkeessä, jolla hän heitti kilpikonnanluulla koristetun päivänvarjonsa hiekalle.
"No niin?" mutisi Archie hiljaa.
"Niin?… Marcus tulee kai kaipaamaan teitä kovin. Hän — —"
Kirkkaana kaikui kuutamoisessa ja tuoksuavassa ilmassa pehmeä huuto yläkerran ikkunasta.
"Äiti! Äiti! Sinä et tullut päivällisen jälkeen sanomaan hyvää yötä."
"Tulen, kultaseni", huusi äiti takaisin. "Tulen heti."
Eikä hänen vastauksensa ollut tarkoitettu ainoastaan hänen pojalleen, vaan myös hänen kosijalleen.
Archie huomasi sen äkkiä, tuon sävyn hänen äänessään, jota hän oli odottanut; mutta se ei ollut hänelle.
Jennien kasvot olivat olleet kääntyneet hänen pikku poikansa makuuhuoneen ikkunaa kohti. Hän käänsi ne jälleen Archieen päin.
Mutta noina sekuntteina, jotka olivat kuluneet, oli jotain — jotain omituista — tapahtunut nuorukaiselle. Side oli pudonnut hänen silmiltään. Hän näki hänet, itsensä, heidän suhteensa.
Jennie piti hänestä. Ennemmin tai myöhemmin, jos Archie tahtoisi, hän suostuisi tulemaan hänen vaimokseen. Häntä miellytti hauskannäköinen mies, joka ei ollut paljon vanhempi häntä itseään. Ja hän oli myöskin mielissään siitä, että Archie oli pikku Marcuksen leikkitoverina.
"Hän ei välitä muista miehistä kuin siitä, joksi pikku Marcus kerran varttuu", sanoi Archie itsekseen. Ja sitten — —
"Hän ei huoli minusta!" ajatteli hän, ja hänen nuori ylpeytensä kohosi kiivaaseen vastarintaan. "Hän ei todellakaan välitä minusta."
Kerrankin tämä teki häneen aivan saman vaikutuksen kuin toisen tytön ylenmääräinen ihastus — Lucy-raukan.
Hän suoristautui. Vasta silloin hän käsitti, että hänen äskeinen asentonsa oli todistanut ihailua ja rakkautta.
Mutta tässä ei ollut mitään rakkautta… ei hänelle. Ei hänelle! Mainio äiti, loppunut hakkailu — ei rakkautta.
Äänellä, joka sai Jennien katsahtamaan ylös hämmästyneenä, koska se niin suuresti erosi äskeisestä, hän sanoi:
"Tämä siis on jäähyväiset — —"
Jennie pidätti hengitystään. Hän oli pahoillaan; niin, pahoillaan kuin tyttölapsi, joka on sanonut "ei kiitos", kun jäätelöä on tarjottu ja jäätelö sitten on korjattu pois pöydältä. Oli selvää, ettei hän ollut tarkoittanut tätä lopullisiksi jäähyväisiksi. Senkö vuoksi, että Archie oli englantilainen, ei hän käsittänyt, että hän sai toivoa? Pitikö noiden miesten saada selvä rohkaisu — vai lähtivätkö ne muuten?
Hän sanoi (mutta ilman tuota pehmeää sävyä äänessä, jonka vain lapsi voi saada siinä kaikumaan): "No niin! Pitääkö minun sanoa, Archie, että minä tulen kaipaamaan teitä?"
"Oh, ei", vastasi Archie naurahtaen. "Sitä teidän ei pidä sanoa. Te ette koskaan tule kaipaamaan minua — tarkoitan, että olisi liian paljon onnea toivoa sitä. Minä ymmärrän."
Hän tarttui hänen käteensä.
"Hyvää yötä, Jennie. Toivotan teille onnea elämässänne. Sanokaa se pojallennekin minun puolestani."
Hämmästyneempänä kuin milloinkaan ennen elämässään Jennie huudahti:
"Ettekö tule ylös sanomaan hänelle hyvästi?"
"En luule tulevani, kiitos vain. Ei, en luule saavani enää nähdä pienokaista. Sanokaa hänelle hyvää yötä minun puolestani. Tällä tavoin — —"
Ja kumartuen jälleen alas hän painoi suudelman lyhyille paksuille kiharoille hänen korvansa yläpuolella.
Ne olivat silkinhienot ja tuoksuavat ja niiden kosketus sai hänen päänsä pyörälle. Hän oli kuullut, että kun hänen äitinsä oli tahtonut saada hänet olemaan hiljaa vuoden vanhana lapsena, oli hän heittänyt hänelle turkiksensa leikkikaluiksi. Siitä asti oli Archiea miellyttänyt kaikki tuoksuava ja pehmeä. Niin, ehkä juuri tuo yksityiskohta, mrs Wilmotin tukan pehmeys, toi takaisin sen mielialan, joka hänet oli päivällispöydässä vallannut.
Hän astui sykkivin valtimoin ulos kuutamoon, joka valaisi puutarhaa, missä tuskin erotti, mikä oli tyttöjä ja mikä kukkia…
"Hyvästi, tytöt!" huusi Archie Laverock hiljaa, mutta äänessään tuo kaiku, joka sai jokaisen naisen luulemaan, että hän kutsui erikoisesti häntä. "Hyvästi, kaikkityyni. Minä menen. En saa enää nähdä teitä."
"Oh", kuului hiljaa, ja "Oh — — —" ikäänkuin he olisivat hiipineet häntä kohti. Hän huomasi äkkiä olevansa keskellä piiriä.
"Sanokaa nyt kiltisti hyvää yötä minulle vain tämän kerran."
Hän tarttui lähimpään tyttöön; se oli Gwen, koulutyttö. Hän suuteli hänen pieniä kasvojaan ja jätti ne punastuneiksi ja hurmaantuneiksi. Tyttö ei sanonut sanaakaan.
Eikä kukaan muukaan tytöistä sanonut mitään, kun hän vuoron perään kääntyi jokaisen puoleen ja suuteli häntä, jokaista kuin olisi hän ollut hänen omansa, jokaista niinkuin ei häntä oltu koskaan ennen suudeltu ja niinkuin häntä (ellei kohtalo ollut erikoisen suopea) ei luultavasti koskaan enää tultaisi suutelemaan.
Niin hän jätti hyvästi koko joukolle — Dorothylle, Eileenille,
"Macille" ja kaikille muille.
Hän kääntyi "Äidin" puoleen.
"Saanko suudella soittoa?" pyysi hän ja kohotti hänen kätensä huulilleen.
Vasta kääntyessään hän muisti, että oli yksi, jolle hän ei vielä ollut sanonut hyvästi.
"Selma! Missä Selma on?"
Hän oli kadonnut. Mennyt sisään.
"Hyvästi, Selma!" hän huusi taloa kohti.
Vastausta ei kuulunut. Hän ei nähnyt yläkerran ikkunassa kultaista päätä, joka varovasti painui uutimia vastaan nähdäkseen viimeisen vilauksen hänestä. Selma katsoi häntä viimeisen kerran. Archie vei mennessään surun niinkuin ilonkin mahdollisuudet. Taivas tiesi, mitä olisi voinut tapahtua… Ei kukaan kuullut kiihkeää hyvästi-kuiskausta, joka seurasi häntä, kun hän astui kukkien reunustamaa tietä pitkin portille.
Kadulle päästyään hän katsahti taakseen heiluttaakseen kättään tuolle ryhmälle, jonka muodostivat tytöt ja kukat, kukat ja tytöt. Jotkut heistä viittoivat vastaukseksi.
"Hyvästi!" hän huusi viimeisen kerran. Ja syvällä hänen mielessään voitokas, tyrannimainen, parantumaton valloittaja huudahti sydämensä pohjasta:
"Mikä kirottu vahinko, että en voi saada heitä kaikkia!"
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Hän tapaa tytön.
Paluumatkallaan Ranskasta Englantiin Archie Laverock joutui uuteen seikkailuun. Mutta se ei tällä kertaa ollut romanttinen seikkailu.
Oltiin Lauran kannella, missä nuorukainen oli päättänyt viettää yönsä huopiin käärittynä suuressa nojatuolissa. Oli viileä ilta; St. Malon tuomiokirkon huippu kohosi valkoisena harmaita pilviä vastaan; heikko tuuli puhalsi.
Tuo tuuli kahisutti erään toisen matkustajan sanomalehteä, matkustajan, joka oli ojentautunut huoville Archien taakse. Äkkiä voimakkaampi puuska tarttui siihen ja vei sen lukijan kädestä.
Lehti olisi lentänyt mereen, mutta se tarttui Laverockin olkapäähän.
Archie otti sen. Hän palautti sen omistajalleen.
"Oh, kiitos", sanoi tutunomainen ääni.
Archie huomasi olevansa vastapäätä tuttuja kasvoja; miehekkäitä, punervia, nelikulmaisia merimiehen kasvoja, joiden yllä oli verkalakki, joka oli hiukan rikki toisen silmän yläpuolelta.
Silmät, jotka olivat merensiniset, tuijottivat häneen hetken ja sitten tuo ääni huudahti: "Kautta Luojan! Sehän on nuori Laverock, eikö olekin?"
"Kyllä, sir", sanoi Archie hymyillen tuttavallisesti.
Sillä mies oli — niin! Hän huomasi sen nyt. Hänhän oli noiden menneiden päivien amiraali, noiden Surreyssa vietettyjen päivien amiraali. Vanha amiraali!
"Siinä paha, missä puhutaan! Ajattelin juuri teitä!" sanoi vanhempi mies. "Eikö se ollut omituista. Kautta Luojan… Olen ollut toisella puolen pelaamassa hiukan golfia… pelaatteko te?" Sitten hän yhtäkkiä sanoi: "Oletteko nähnyt tätä?" Hän ojensi Archielle sanomalehden, jonka tämä juuri oli pelastanut.
"En ole nähnyt englantilaista lehteä kokonaiseen viikkoon."
"Vai niin. Katsokaa sitten tätä. Tässä on rakas ystävämme."
Archie katsahti paperiin, jota amiraali osoitti sormellaan.
Siinä — — siinä oli suurilla mustilla kirjaimilla seuraava uutinen:
Filmitähti menee naimisiin Intian armeijan upseerin kanssa.
Sen alla oli kuva morsiusparista, joka seisoi kohotettujen miekkojen muodostaman kunniakujan alla. Morsian, valkoisessa harsossaan, hymyili säteilevää hymyä — nuo pienet, hienot, pitkulaiset kasvot olivat — niin, ne olivat Lucy Joyn.
"Miss Lucy Joy, kauneuskilpailun voittajatar ja filmitähti, lähtee kirkosta miehensä, kapteeni H.B. Smithin kanssa — —", luki Archie, keskeyttäen sanansa huudahtaakseen: "Vanha Smith?"
"Tunnetteko hänet?" kysyi amiraali.
"Kyllä, hyvin! Hän on ystäväni, sir… Mutta…"
"Te ette tiennyt tästä?"
"En ensinkään. Se on ollut minulle aivan tuntematonta", vastasi Laverock tuijottaen yhä tuota käsittämätöntä kohtausta, jonka kolmen päivän vanha sanomalehti näytti hänelle.
Smith? Tuo tyyni kerjäläinen? Kuka sitä olisi luullut? Tietysti häntä oli pyydetty Siniseen Bungalowiin ja hän oli ottanut banjonsa mukaan ja soittanut hänelle. Niinpä niinkin! Hän ei ollut kadottanut paljon aikaa.
Archie — joka oli unohtanut tykkänään nuo ihmiset, koska oli tapahtunut niin paljon siitä lähtien — sanoi puoliääneen: "Hän ei kirjoittanut siitä sanaakaan minulle. Ei kumpikaan heistä."
Amiraali sanoi katsellen nuorukaisen kasvoja puolittain tiukasti, puolittain hyvätuulisesti: "Hän siis antoi teille rukkaset, poikaseni, vai mitä?"
"Niin, sir", hymyilevä vale luiskahti kevyesti Archien huulilta.
"Tulkaa ottamaan ryyppy", vastasi amiraali. "Olen juuri ajatellut jotain."
Pienessä laivabaarissa kapteenin hytin vieressä nuori Laverock sai tarjouksen neljänteen toimeensa tänä kesänä. Amiraali selvitti sen hänelle muutamalla sanalla.
"Jos tahtoisitte olla muutamia kuukausia jonkinlaisena autonohjaajana ja päälakeijana — —
"Sitähän juuri olenkin", mutisi nuori moottorimies alakuloisesti.
"No niin, he ovat sisareni ystäviä ja aikovat lähteä Skotlantiin. He lähtevät ylihuomenna. Suuri seurue, kolmessa autossa ja neljäs mukana, missä on kaikki matkalla tarvittavat kapineet. He pysähtyvät matkalla Yorkiin ja Edinburghiin. Minä lupasin lainata heille oman autonkuljettajani, joka on hyvin luotettava. Mutta en olisi oikeastaan tahtonut luovuttaa häntä. Jos te tahtoisitte — —"
"On ystävällistä teiltä ehdottaa sitä, sir."
"Teidän pitäisi ajaa neljättä autoa ja pitää huolta toisista, kun tulette sinne." Amiraali irvisti jollekin omalle ajatukselleen ja lisäsi: "Heillä on rahaa kuin roskaa. Nuorin sisareni meni raha-avioliittoon, tiedättehän. (Järkevä tyttö.) He pitäisivät teistä kyllä hyvää huolta."
Archie epäröi. Totuus oli, että hän oli kyllästynyt tällaiseen hommaan. Puuhata toisten ihmisten autojen ja vaunujen ja tavaroiden kimpussa elääkseen. Hän oli oikeastaan tehnyt päätöksensä…
Mutta — —
Vilahdus Skotlannista ja kanervista, kautta Luojan, viimeisen kerran ennenkuin hän lähtisi vanhalta mantereelta. Sillä sen hän aikoi tehdä. Nuo yhdeksäntuhatta frangia, jotka hän oli aikonut tuhlata Concarneaussa — ne Archie nyt aikoi käyttää matkarahoiksi — jonnekin. Ehkä brittiläiseen Itä-Afrikkaan. Hän ei ollut vielä selvillä yksityiskohdista, mutta yhdestä asiasta hän oli varma. Hän aikoi lähteä pois Englannista ja näistä oloista johonkin miehenarvoiseen toimeen, niinkuin mrs. Wilmot oli sitä nimittänyt.
Tämä amiraalin ehdottama toimi antaisi hänelle aikaa valmisteluihin ja tilanteen selvittämiseen.
Hän otti tarjouksen kiitollisena vastaan.
"Hyvä." Amiraali veti esiin kortteja ja osoitteita. "Tänne teidän pitää lähteä. Minä kirjoitan heille kortin heti päästyäni kaupunkiin."
"Monet kiitokset."
"Ja minä luulen kaiken käyvän hyvin." Hän loi nopean katseen miellyttävään nuorukaiseen, joka seisoi lasi kädessä hänen vieressään. "Ei sitä voi koskaan tietää, Laverock; voisittehan itsekin siellä siepata perijättären, poikaseni", sanoi hän myhäillen jälleen hyvätuulisesti. "Eikö? Kyllästynyt naisiin? No, no — — No niin, seurue lähtee Royal autoklubista noin puoli kymmeneltä maanantai-aamuna. Ylihuomenna."
* * * * *
Ja tässä nuori Laverock siis oli, sanalla sanoen. Pall Mallilla, autoklubin ulkopuolella.
Kolme tyhjää autoa… Neljäs täynnä hienoja matkatavaroita…
Archie seisoi vakuutuskuitit taskussaan järjestellen tavaroita, pannen jonkun istuimen alle ja korjaten toisen nyöritystä. Hän toimi kuin työmies; hänellä oli lippalakki, nahkainen ohjaajanpuku (joka oli halvalla ostettu eräältä ystävältä ilmailuvoimissa), vanhat khakikankaiset ratsastushousut ja siistit ruskeat kengät. Hän katsoi kelloaan.
Täsmällisesti astui seurue alas klubin portaita.
"Seurueeksi" he jäivät Archie Laverockille.
Amiraalin järkevä sisar oli todellakin mennyt raha-avioliittoon.
Neljätoista tai viisitoista heitä oli.
Archie näki pitkän ruskeapukuisen miehen, joka pisti mahtavan wiskypullon taskuunsa; hän huomasi seurueen jakaantuvan pienempiin osiin, näki amiraalin siniset silmät pienen nahkahatun alta (siinä oli sisar) ja vaihtoi muutamia sanoja toisen miehen kanssa, joka näytti komentavan.
Sitten kuului ääni: "Missä Kiddie on? Mahtuuko hän Rollsiin?"
Toinen ääni: "Ei ole tilaa! Ei voi edes ojentaa jalkojaan — —" Toinen: "Meidän autossamme on tilaa vaikka kuinka paljon! Tulkoon hän tänne äitinsä kanssa!"
"Ei, ei — —" Sitten päättäväinen ääni, kaikuva altto. "Pojan ei ole hyvä olla aina äitinsä kanssa. Minä en voi häntä pitää. Viekää hänet tavara-autoon, kas niin!"
Viimeiset sanat olivat osoitetut Archielle, ja ne lausui kallisarvoiseen pukuun puettu nainen, joka työnsi hänelle pienen avuttoman näköisen pojan, jolla oli päässään koululakki. Päättäväinen alttoääni ilmoitti lujasti: "Te saatte ottaa hänet."
"Te" oli nuori Laverock, joka huomasi olevansa tuolle kontra-altolle ja soopelinnahoille ja helminauhalle ja hienoille kengille vain muuan alempiin luokkiin kuuluva — jonka tunteille tämä ei omistanut ajatustakaan. Hän löi kantapäänsä yhteen ja vei kätensä lakinreunaan mitä hienoimmalla sotilastavalla; sitten hän nosti ujon lapsen auton etuistuimelle, jota hän — ent. kapteeni Laverock — ajoi.
Lähtö. Koneiden jyskytystä.
Lukuisia huutoja nuorelle Laverockille: "Seuratkaa heti jäljessä — —"
Matka oli alkanut.
Archie tärisi naurusta ajaessaan. Hän mietti, milloin hän lakkaisi nauramasta sille, että hän noille ihmisille oli vain Te; nimetön olento.
He ajoivat eteenpäin…
Pistettyinä jonnekin noiden kalliiden pukulaatikoiden keskelle olivat kaikki hänen maalliset tavaransa; kaikki merkittyinä "Kapt. A.L. Laverock" ja varustettuina hänen entisen rykmenttinsä nimellä. Sangen köyhät varusteet. Mutta — —
Hänellä oli myös lompakossaan nuo satakahdeksankymmentä puntaa. Tämä toimi (se kestäisi joka tapauksessa vain muutamia viikkoja) säästäisi ne, ajatteli hän jälleen iloisesti. Se antaisi hänelle mahdollisuuden päästä Itä-Afrikkaan, Vancouveriin tai minne tahansa. Mahdollisuuden miehen työhön ulkomailla. Ellei siellä olisi naisia, niin sen parempi.
(Sillä — tarvitseeko tässä lisätä, että Archie nyt oli sillä tuulella, jolloin hän oli kirjaimellisesti, täydellisesti ja vilpittömästi välinpitämätön kaikkia naisia kohtaan?)
Oli parempi rakentaa patoja, raivata metsiä, järjestää alkuasukastyötä. Lyhyesti, mitä miehen työtä tahansa tässä maailmassa, jossa oli työtä enemmän kuin milloinkaan ennen.
Äkkiä kuului kirkas ääni hänen vierestään. Pieni koulupoika oli avannut suunsa tehden Archien mielialaan varsin sopivan huomautuksen.
"Minä en pidä tytöistä", sanoi hän.
Archie kääntyi. "Mitä sanoit, poikaseni?"
"Minä en pidä tytöistä."
"Se on oikein se", vastasi ohjausrattaan ääressä istuva mies. "Se on hyvin viisaasti ajateltu."
"Nähkääs, he eivät ole muuta kuin tyttöjä… Siellä Skotlannissa, minne menemme, on kamalasti tyttöjä."
"Mitä ihmettä!"
"On. Siellä on joukottain serkkuja. Yksi, jonka nimi on Elsie ja joka on Laura-tädin tytär. Ja Angela. Ja Maudie. Ne ovat kaikki siellä. Sitten siellä on Babs. Hän on iso tyttö. Isompi kuin minä. Hän pelaa kuin poika. Hän on yhdentoista vanha."
"Se on hyvä ikä. (Sitä vain ei kestä). Hän on siis suurin kaikista, vai mitä?" sanoi Archie.
Pikku poika sanoi ujosti: "Mikä teidän nimenne on?"
Archie oli ajatellut sanoa "mr. Te", mutta hän sanoikin vain "Laverock".
"Laverock. Meidän ajajamme nimi on Smith."
"Entä sinun?"
"Minä olen Freddie Royds. Minulla on uusi sähkölyhty", sanoi poika, joka kuului niihin, jotka uskovat omat asiansa ystävilleen kyselemättä heidän asioitaan. "Minä näytän sen sinulle, kun se on pakattu esiin, Laverock. Pidätkö sinä pähkinäsuklaasta? Minulla on vähän." Hän veti esiin epäsiistin paketin.
Näiden kahden naimattoman miehen keskustelu oli sangen hauskaa heidän ajaessaan eteenpäin.
Pohjoiseen päin Lontoosta, läpi Hertfordin, Hitchenin, Bedfordin. He olivat osa sitä suurta auto- ja moottorikaravaania, joka oli matkalla pohjoiseen päin. Kuinka paljon rahaa oli vielä tässä maassa! Miten vähän sitä muutamat näyttivät saavan! Mutta hänen satakahdeksankymmentä puntaansa; hän puristi niitä. Ne merkitsivät hänelle vapautta, seikkailuja!
Market Harboroughissa pysähdyttiin. Lounastettiin. Seurue kerääntyi.
Tuo mies, jolla oli iso wiskypullo, tuli Archien luo.
"Ovatko pyssykoteloni kunnossa?" kysyi hän. Ja sitten: "Mutta entä lounaanne? Pidättekö huolta itsestänne? Hankkikaa itsellenne jotain syötävää."
"Kiitos", sanoi Archie.
Hän käsitti, että tässä oli mies ja veli (siis amiraalin lanko). Sitten hän lähti hankkimaan itselleen kylmää pihviä, pikkelsiä ja olutta.
Sitten lähdettiin taas liikkeelle harmaiden pilvien alla, ohi peltojen, joilla kultainen peltosinappi kukoisti ja joilta tuuli toi tuoksun.
Sinä yönä seurue söi päivällistä ja oli yötä eräässä satumaisessa kaupungissa, jonka kirkontornit kohoavat yli vihreiden puutarhojen, paksujen muurien, hopeisen kanavan veneineen ja aluksineen — Yorkissa!
Kaikki näytti muodostuvan sangen hauskaksi; oli hauskaa nähdä maata ja kaupunkeja noiden ihmisten kustannuksella ilman mitään omia seikkailuja.
Seuraavana päivänä pikku poika oli jälleen hänen toverinaan suurella pohjoiseen vievällä tiellä, missä Englanti tuntuu koko ajan kohoavan jalkojen alla. Lapsi alkoi laskea noita tienviittoja, jotka osoittivat "Pohjoiseen".
Tultiin Newcastle-on-Tyneen; se oli ruma ja musta ja kiireinen.
"Kaupunki, joka voitti sodan!" mutisi joku miehistä; hänen äänensä hukkui naisten huudahduksiin, heidän nähdessään likaiset kasvonsa hotellin kuvastimessa.
Mustat kaupungit jäivät taakse.
Sinä päivänä kanerva alkoi.
Se sekoittui kultaiseen maarianheinään ja sinikelloihin, jotka reunustivat kohoavaa pohjoista tietä; se antoi tielle paljon eloisamman värin sinipunervan ja purppuranvärisillä läikillään ja juovillaan. Autoja vastaan puhalsi raitis, kylmempi, elähyttävämpi ilma leyhyttäen pikku koulupojan hiuksia hänen otsallaan.
"Pohjoiseen", huudahti hän, kun jälleen tieviitta vilahti ohi.
"Mahdammeko huomata rajan, sivuuttaessamme sen? 'Pohjoiseen', katso — —"
Ja vihdoin he kulkivat ohi valkoisen viitan, jossa oli luettavana yksi ainoa, ylpeä sana — "Skotlanti".
* * * * *
Edinburgh Castle oli ilmaantunut taivaanrannalle kuin suuri merirapu, joka on kiivennyt ylös Forthista ja lepää päivää paistattaen kukkulallaan.
Kolmas päivä oli kulunut, ja matka suunnattiin Invernessiin, läpi maan, joka muistutti Archielle hänen äitinsä maata. Mutta Wales oli kuin mallikirja, kerätty Ylämaista. Vuorenrinteet olivat täällä niinkuin Walesissakin koivumetsien peitossa; järvet, jyrkät tiet, vuoristoinaan eloisat ja iloiset värit, missä maksaruohot loistavat keltaisempina, kuusama ruusuisempana, sinikellot sinisempinä kuin kalpeassa etelässä — suot, vuoristolehdot, korkeat jyrkänteet! Kaikki tämä oli kuin Walesissa — — Mutta oi, mitä matkoja autojen täytyi kulkea, ennenkuin ne tulivat kylään tai taloon — — oi, mitä määrättömiä erämaita!
Inverness, luja ja harmaa kuin paasi, oli seurueen yösijana sinä yönä.
Seuraavana päivänä — neljäntenä! — osoittivat tienviitat yhä
"Pohjoiseen".
Eteenpäin! Eteenpäin!
Valkoiset putoukset syöksyivät tummilta kallioilta heidän ympärillään ja takanaan. He jättivät vuoriston…
Vihdoin, vihdoin näkyi kaukana taivaanrannalla, korkeana ja mahtavana sumunkin läpi, tornilla varustettu rakennus.
"Se on linna!" huudahti pikku poika Archien vieressä. "Eikö se ole meidän linnamme, Laverock?"
"On, poikaseni. Olemme miltei perillä."
Omituinen väristys kulki nuoren Lawerockin läpi hänen niin sanoessaan. Ehkäpä hän myöhemmin vakuutti itselleen: "Heti nähdessäni nuo tornit taivaanrannalla tiesin sen. Tiesin, että siellä tapahtuisi minulle jotakin. Tiesin, että jokin odotti. Se oli kai kohtalo — —"
Tultiin pitkälle, suoralle tielle. Linna, sen yhdennentoista vuosisadan keskusrakennus ja sen viidennentoista vuosisadan sivustat, joita kummallakin puolella koristivat vanhat sykomoorimetsät, tuli lähemmä. Näkyi vanha tykki, joka oli asetettu vartioimaan siltaa, jonka yli autot porhalsivat sisäänkäytävää kohti.
Holvimaisessa sisäänkäytävässä portaiden päässä näkyi palvelustyttöjä, joilla oli yllään kirkkaansiniset puvut ja värikkäät karttuuni-esiliinat; heidän ohitseen syöksähti esiin ruskeasäärinen yhdentoistavuotias tyttö, huutaen: "Äiti — — äiti!"
Seurue oli saapunut perille.
* * * * *
Linnasta ja sen asukkaista nuori Laverock näki varsin vähän sinä iltana. Hänen toimenaan oli huolehtia matkatavaroista, autoista, alaisistaan miehistä, autotalleista ja omasta asunnostaan.
Oli järjestetty niin, että amiraalin hankkiman ohjaajan piti nukkua ja syödä ateriansa eräässä "majassa", joka sijaitsi vähän matkan päässä linnasta ja oli metsänvartijan ja hänen sisarensa hallussa. Nämä asukkaat, joilla oli ylämaan skotlantilaisten hieno käyttäytymistapa, toivottivat nuoren englantilaisen tervetulleeksi ja näyttivät hänelle hänen makuuhuoneensa.
Täällä Archiea miellytti kaikki paitsi se, että hänen täytyisi puhdistautua matkan tomuista tuossa pienessä sinikirjavassa pesuvadissa, joka seisoi kolmikulmaisella mahonkisella pesupöydällä.
Hänen ikkunastaan näkyi meri — tai oikeammin Pentlandin lahti — neljännesmailin päässä; se oli tyyni, vain hitaat, pitkät mainingit vierivät valkoisin vaahtopäin läheisiin kallioihin. Niiden takana loistivat Orkney-saaret ilta-auringon valossa vihreinä ja punaisina. Pieniä tummia purjeveneitä kiisi siellä täällä; suuria valkoisia lokkeja liihotteli rantaa kohti uskaltaen aina linnaan asti ja ajaen kanat pois ruoan äärestä.
"Ihanaa päästä alas ja saada uida heti huomisaamuna", ajatteli Archie.
Mutta nyt hänen täytyi saada peseytyä. Hänellä oli oma ajatuksensa siitä; hän oli huomannut suuren kivisen ammeen, jonka yläpuolella oli hana ja joka seisoi suuressa tyhjässä vajassa. Nopeasti hän otti esiin pesutavaransa, harjansa, saippuansa. Kylpysuolan hän jätti lipastolleen. Hän otti pyyhinliinansa ja astui ulos verrattomaan ilmaan, ja räpäytteli silmiään astuessaan sokaisevasta päivänpaisteesta vajan ruskeaan varjoon.
Täällä oli todellakin amme; hana ja kylmä vesi.
Archie heitti yltään takin, kauluksen ja kaulahuivin, hyräillen iloisesti sitä tehdessään. Hän oli hyvällä tuulella. Omituisen eloisa. Sellaisella tuulella, joka (jos hän olisi ruvennut sitä miettimään) voi johtua uuden paikan viehätyksestä, uusista ihmisistä, uusista olosuhteista yleensä.
Vasta tapahtuman jälkeen hän sanoi itselleen (ja toisille): "Miksi minä olin niin hämmästynyt? Pitihän minun tuntea juuri silloin, että se tuli minua kohti, että se tapahtuisi juuri silloin — —"
Ja juuri silloin se tapahtui.
* * * * *
Virtaavan veden kohina esti mitään muita ääniä kuulumasta. Archie ei ollut myöskään huomannut, että noin kahdeksan jalkaa hänen päänsä yläpuolella johti avoin nelikulmainen ovi yläkerrassa olevaan luhtiin. Mutta kääntäessään hanan auki hän kuuli ensi kerran ääniä yläpuolellaan ja takanaan. Kuului siltä, kuin joku olisi liikkunut lähellä, ikäänkuin ponihevonen olisi nuuskinut heiniä.
Archie kääntyi.
Katossa olevasta aukosta hän näki riippuvan jalan ja nilkan.
Se oli pieni jalka ja sievä nilkka, jota verhosi hieno ruskea silkkisukka. Jalka ja nilkka hapuilivat avuttomina sinne tänne etsien jotain, mitä ne eivät löytäneet.
Sitten kuului ääni.
"Angus! Oh, Angus! Tuohan tikapuut!"
Archie syöksyi ovea kohti ja katsoi ympäri pihaa. Ei mitään tikapuita näkynyt. Joku oli vienyt ne pois sen jälkeen kun tuo ruskea sukka oli kiivennyt luhtiin.
Archie ei voinut juosta ympäri hänelle tuntematonta pihaa etsimässä tikapuita, jotka voivat olla ehkä puolen mailin päässä. Hän juoksi takaisin vajaan ja katsoi ylös. Se ei ollut korkealla.
Hän huusi ylös: "Halloo! Pudottautukaa alas. Minä otan vastaan."
Mutta ensin hänen kätensä lensivät nopealla, vaistomaisella liikkeellä hänen kaulalleen korjatakseen kaulusta ja kaulahuivia — jotka eivät lainkaan olleet kaulassa. Hän naurahti itsekseen. Sille ei voinut mitään; häntä pidettäisiin joka tapauksessa tallipoikana.
Sitten ilmestyi reunan yli ruskean villahameen alta toinenkin nilkka. Tyttö tuli alas selkä häneen päin. Sitten pehmeä hyppäys; hän oli päästänyt otteensa. Hän putosi koko painollaan Archien käsivarsille. Sitten hän kääntyi vielä hänen sylissään. Archien kasvojen tasalla olivat nyt nuoren naisen kasvot. Hän kallisti vartaloaan taaksepäin pysyäkseen tasapainossa ja piteli häntä.
Seuraava käänne oli odottamattomampi kuin mikään muu.
Tytön ääni, joka kohosi kimakaksi hämmästyksestä, huudahti: "Laupias taivas, Archie Laverock!"
Archie Laverock, joka yhä piteli tyttöä hämmästyneenä sylissään, tuijotti tuttuihin, mutta yllättäviin kasvoihin. Säteileviin kasvoihin, joiden piirteet olivat pehmeät, huulet avoimet ja silmät laajenneet.
Kuka — —?
Missä — —?
Sitten auringonsäde, joka pujahti sisään vajan ovesta, lankesi tytön hiuksille. Ne näyttivät leimahtavan kultaiseen liekkiin.
Samalla kertaa syttyi toisenlainen valo nuoren miehen mielessä tytön solahtaessa maahan hänen käsivarsiltaan.
Hämmästyneenä hän huudahti: "Meidän Gingerimme?"
Ennenkuin tytöllä oli aikaa vastata tuohon vanhaan sairaala-lempinimeensä, pääsi Archien huulilta jo toinen kysymys.
Hengästyneenä, miltei suuttuneena, tarttuen tytön käsivarteen hän kysyi: "Kuka Angus on?"
KAHDESKYMMENES LUKU.
Lyhennetty haastattelu.
Nyt seurasi sangen omituinen keskustelu. Se alkoi niin tykkänään väärästä päästä!
Muistakaamme ensinnäkin, että nämä kaksi nuorta ihmistä olivat tavanneet toisensa (mutta eivät olleet millään tavoin olleet kovin läheisiä ystäviä), kun Archie Laverock oli maannut pahoin haavoittuneena eräällä sairaala-osastolla Bond Streetillä. Täällä tyttö oli hoitanut häntä muiden sairaanhoitajattarien joukossa. Sitten he olivat kadonneet toistensa elämästä, eivät olleet kirjoittaneet toisilleen, eivätkä kuulleet toisistaan mitään sodan jälkeen, joka nyt tuntui yhtä kaukaiselta kuin ristiretket.
Täällä he nyt kohtasivat toisensa, ilman ainoaakaan valmistavaa sanaa, eräässä heinälletuoksuvassa tallissa Ylämaissa, vieraalla maatilalla, joka oli Britannian etäisimmällä rannalla. He katsoivat toisiinsa. Tytöllä oli yllään lehtivihreä maalaispusero ja hän oli ilman hattua, niin että hiukset lensivät tuulessa. Mies oli paitahihasillaan, ja käsivarsista tippui vielä vettä. Tässä he nyt olivat, mutta — —
Ei kumpikaan yrittänyt tuollaista tavallista huudahdussarjaa, jota olisi heiltä voinut näissä olosuhteissa odottaa. Ensimmäisen hämmästyneen jälleentuntemisen jälkeen ei seurannut mitään: "Hyvänen aika!" tai "Oletteko todella neiti Ethel Johnstone?" tai "Hyvää päivää! Eikö maailma ole hullunkurinen ja pieni… Tämä oli lystikästä… Mitä te oikeastaan täällä teette?"
Ei mitään sellaista.
Mitenkä olisi sellaista voinut tapahtuakaan noina ensimmäisinä suuren hämmästyksen ja ihmetyksen hetkinä?
Archie Laverock ei voinut ajatella eikä sanoa muuta kuin kysyä toistamiseen kiihkeästi: "Kuka on Angus?"
Ihmetyksissään tyttö tuijotti häneen. Hänen kasvonsa, vaikka olivatkin eloisat ja värikkäät, olivat kuitenkin kuin unissakävijän kasvot. Olisi voinut otaksua hänen ajatuksensa olevan tykkänään muualla. Hänen ajatuksensa eivät olleet täällä, eikä hän itse kuullut toistamiaan sanoja: "Angus? Mikä Angus?"
"Mutta tehän huusitte häntä, ettekö muista? Te huusitte häntä", sanoi hänen edessään seisova mies syyttävästi. "Te huusitte häntä juuri tuomaan tikapuita."
Tyttö peräytyi hiukan ja veti henkeä.
"Oh — —"
Sitten hänen huuliltaan pääsivät hyvin nopeasti ja äkkiä sanat: "Voi,
Archie, miten hauskaa kuulla taas ääntänne!"
Sitten, ikäänkuin hän ei olisi tiennyt mitä sanoi, ikäänkuin hän ei olisi lainkaan sanonut sitä, hän lisäsi: "Hän vei ne pois. Hän kai unohti, että aioin tulla heti alas."
Hän kääntyi, katsoi ovelle ja ympäri vajaa.
"Hän oli vienyt tikapuut pois, näettekös."
"Tiedän sen. En kysy sitä teiltä. Tahdon vain tietää kuka tuo Angus on", vastasi nuori Laverock äänellä, jota hän ei koskaan ennen ollut kuullut. "Onko hän mies, joka oli — — Oletteko te — — te kai olette nyt naimisissa hänen kanssaan?"
Archien edestä haihtui hämärä, ruskea vaja, johon lankesi vain yksi päivänsäde leikitellen tytön hiuksilla. Hänen mielestään haihtui auringonlasku, joka näkyi ovesta, tallipiha, skotlantilainen maisema, kalalampi ja ankkuroitu vene. Yhtä täydellisesti haihtuivat Archien mielestä kaikki vuodet tähän hetkeen saakka, ja kaikki muistot, jotka eivät koskeneet tyttöä hänen edessään, kaikki toiset kasvot. Ei mitään muuta jäänyt hänen tietoisuuteensa kuin tuo hehku, tuo kysymys, josta hänen elämänsä tuntui nyt riippuvan.
"Oletteko?"
Tyttö kysyi ihmeissään: "Mitä?"
"Ettekö ole?"
Tyttö käänsi häntä kohden nuo oudot, unissakävijää muistuttavat kasvot. Äänellä, jolla vastaamme lapsen kysymykseen ajatellessamme vallan muita asioita, hän vastasi: "Mutta Angushan on paimen."
"On mikä?" kysyi Archie kiihkeästi.
"Pieni paimenpoika. Poika, joka pitää huolta —" Hän naurahti ja selitti rauhallisemmin: "Hän on vain kahdentoista vuoden vanha."
"Kahdentoista?"
"Niin, tai kenties kolmentoista." Hän hymyili vieläkin, mutta ilme hänen ihastuttavilla kasvoillaan alkoi muuttua luonnollisemmaksi. "Kuinka saatoitte kuvitella — — Sanoitteko minun olevan naimisissa?"
"Te ette siis ole?" Vain nämä muutamat sanat Archie lausui; mutta niiden takana hehkui hänen tunteittensa palo. Hän ei saattanut sanoa muuta kuin toistamiseen kysyä: "Ettekö siis ole?"
Hän ei ottanut askeltakaan eteenpäin toistaessaan lauseensa. Hän ei edes liikauttanut kättäänkään. Hän puristi käsivarsiaan kylkiään vastaan. Mutta hänen silmänsä syvenivät ja kiintyivät yhä tiukemmin tytön katseeseen; hänen kirkkaat, ilmehikkäät, vivahtelevat silmänsä, jotka olivat katseellaan vanginneet niin monet kasvot.
Ne vangitsivat nyt tytön, jolle hän puhui. Vangitsivat yhtä lujasti kuin kiihkeä syleily, niin että tyttö jälleen pidätti henkeään. Hän peräytyi. Hänen huulensa liikahtivat kuin sanoakseen: "Älkää." Mutta niiltä ei kuulunut ääntäkään.
Mutta ilme, jolla tyttö nyt katsoi häneen, ei enää ollut unissakävijän.
Se oli ihmisen, joka huumasta heräten tukahduttaa innostuksensa.
Riemuiten Archie toisti: "Te ette siis ole naimisissa?"
"En."
"Mutta te olitte kihloissa, silloin, kauan aikaa sitten. Minä muistan.
Te olitte kihloissa."
"Niin, minä olin kihloissa."
"Mutta ette ole enää!"
"En." Sitten hän kohotti kasvonsa, joilla viimeiset päivänsäteet välkehtivät. "Miksi kysytte sitä?" Hänen äänessään helähti ilkkuva sävy.
Mutta Archien katse oli riittävä vastaus. Selvemmin kuin mitkään sanat se vastasi hänelle: "Te olette minun."
Ah, lyhyt ja huumaava tuokio, jolloin ei mitään sanota, mutta jona kaikki tapahtuu! Sellaisina hetkinä kuolevaisten elämä, heidän katsantokantansa ja heidän kohtalonsa muuttuvat kuten pilvenhattarat iltatuulessa.
Mutta samassa hetkessä, miehen katseen vielä suuntautuessa häneen, muuttui myöskin ilme tytön kasvoilla. Ystävällisesti mutta varmasti niille levisi jokapäiväisyyden muuri.
Rauhallisesti ja varmasti Ethel Johnstone virkkoi: "Käsitättehän, ettemme voi jatkaa näin!"
Yrittäen katseellaan houkutella tytön kasvoille niiden äskeistä ilmettä, mutisi Archie Laverock kiihkeästi: "Miksi emme?"
Tyttö katsoi poispäin ja pudisti päätään. "Me emme voi jatkaa näin.
Ihmiset — niin — me emme voi!" toisti hän hiljaa.
Kuiskaten mutta tulisesti Archie väitti vastaan: "En voi käsittää miksi emme. Kuulkaahan. Olen matkustanut peninkulmamääriä sanoakseni teille —"
"Ei nyt."
"Kyllä! Nyt juuri!" intti Archie, yhä vielä tuolla kiihkeällä ja kuiskaavalla äänellä, jota rakastunut mies käyttäisi yksinpä erämaassakin, missä ei ketään kuuntelijaa olisi monen penikulman matkalla. Onko se pelkoa salassa kuuntelevaa kohtaloa kohtaan? Vai kuuluuko se rakkauden valloitustaidon salaisiin sääntöihin?
"Älä koskaan vatkuta samaa asiaa", oli Archien vakaumuksen mukaan kultainen sääntö. Mutta nyt hän huomasi itse vatkuttavansa.
"Minä pyydän", rukoili hän. "Kuulkaa, minä pyydän — —"
Mutta hänen kiihkeät kuiskauksensa keskeytti ulkoa kuuluva käskevä ja kimeä naisen ääni.
"Neiti Johnstone!" Ja vieläkin kovemmin: "Neiti Johnstone!"
Tyttö kavahti seisaalle ja kääntyi nopeasti kuin kissa. Hämmennys, helpoitus, suuttumus ja hilpeys kuvastuivat vuorotellen hänen kasvoissaan.
"Laupias taivas!" hän huudahti. "Minun täytyy mennä — —"
Hän syöksähti ulos tallista ja juoksi aitaa kohti; ruskea hame vilahti hänen hypätessään aidan yli ja juostessaan niittyjen poikki, jotka eroittivat tallin linnasta.
Archie Laverock jäi seisomaan tallin ovelle; hänen silmissään välkkyi viimeinen vilahdus tytön kullanhohtoisesta tukasta ja hänen korvissaan kaikui tämän nopea lause: "Huomennakin on kenties päivä. Hyvää yötä!"
Nuoren miehen edessä oli uneton yö.