KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
Valkea yö — ja päivänvalo.
Hienojen, pehmeiksi pestyjen ylämaalaisten lakanoiden välissä makasi nuori Laverock, linnan seurueen autonohjaaja, levottomana kesäisen yön hetket.
Hän ei ollut käännellyt puolelta toiselle niin unettomana siitä asti kun hän vielä oli kapteeni A.L. Laverock, jonka haavojen luonne, kuumeennousu ja muut tärkeät seikat oli kirjoitettu neliskulmaiselle kortille, joka oli ripustettu hänen vuoteensa yläpuolelle tuossa suuressa huoneessa, joka oli sotilassairaalan ensi kerroksessa.
Sairaalamuistoja! Miten ne kaikki nyt palasivat hänen mieleensä!
Korkeat ikkunat, jotka olivat suunnatut Squarelle ja Lontoon puiston puita kohti, joiden tummat, kuoren irtaantumisesta paikotellen vaalenneet rungot näyttivät leopardin nahalta. Joukottain vuoteita. Punaiseksi maalattuja varjostimia. Ylihoitajan valppaat kasvot. Ohikulkevien hoitajattarien siistejä, esiliinalla varustettuja hahmoja.
Hänen hahmonsa.
Yhtä selvästi kuin hän oli nähnyt hänen villahameensa vajassa muutama tunti sitten, näki hän nyt hänet sellaisena kuin hän oli ollut univormussaan. Punaisen ristin, joka koristi hänen rintaansa. Hänen korkonsa, jotka kuvastuivat kiillotettuun lattiaan hänen astuessaan Archien vuoteen luo.
* * * * *
Hän muisti hänen lystikkään ja leikkisän äänensä ensi kerralla, jolloin hän kuuli hänen puhuvan.
"Tämä persikkakori ja nämä ihanat ruusut on lähetetty kapteeni Laverockille. Otaksun niissä olevan kortin, en ole katsonut. Minä panen ne tähän pöydälle, eikö niin?"
"Kiitos, sisar — —"
(Suunnilleen niin.)
* * * * *
Sitten muutamia päiviä myöhemmin: "Jos aiotte mennä ulos tänään iltapäivällä, niin minä haen teille uudet sukat ja muut tavarat ajoissa, niin että teillä on hyvä aika pukeutua."
"Paljon kiitoksia."
(Juuri niin hän oli sanonut.)
Hän oli ollut sinä iltapäivänä ensi kerran ulkona teolla. Joku nainen oli ottanut hänet autoonsa… Hän oli unohtanut, kuka tuo nainen oli. Sinä päivänä hän ei ollut suonut ajatustakaan sille kullanpunaiselle veitikalle, joka oli jäänyt sairaalaan hoitamaan velvollisuuksiaan; hän oli kuin osa sairaalakalustoa. Hän, Laverock, ei ollut ajatellut häntä. Se oli uskomatonta.
* * * * *
Toinen muisto. Kerran, vähän ennemmin kuin hän paasi sairaalasta, oli hoitajatar korjannut hänen lakanansa samalla tavoin kuin hän olisi tehnyt sen pikku pojalle, joka potkii kaikki vuodevaatteensa hajalle. Hänen kasvoillaan oli ollut juuri sellainen ilme. Archie oli — lieneekö se tapahtunut vallattomuudesta vai mistä — painanut päänsä tyynyyn juuri niinkuin tuollainen pikku poika olisi tehnyt. Sitten hän oli lasta jäljitellen mutristanut huuliaan ja kuiskannut: "Eikö minulle sanotakaan… hyvää yötä?"
Vain seuraavassa vuoteessa oleva majuri oli voinut tämän nähdä, mutta hän oli tykkänään syventynyt johonkin aikakauslehteen.
Tyttö oli katsonut rauhallisesti alas. Ja sitten hän oli hymyillyt.
Vastannut kirkkaalla tasaisella äänellään: "Hyvää yötä, kapteeni
Laverock."
* * * * *
Hän keskeytti tuon muiston palatakseen jälleen vuoteeseensa, painaen nyrkkinsä patjaansa ja purren hampaansa yhteen.
Hyvä Jumala sentään! Nyt hänen hetkensä oli tullut! Eikö häntä oltu varoitettu, että hän jonakin päivänä saisi maksaa kaiken?
Kaukaa menneisyydestä — jostain unohtuneesta keskustelusta — tuntuivat jotkut lauseet toistavan itseään hänen unettomissa aivoissaan.
"Kohtalolla voi olla jotain sangen julmaa teidän varallenne, Archie… tietysti te aina, aina tulette olemaan naisten hemmottelema. He tulevat juoksemaan teidän jäljessänne, jumaloimaan teitä… Niin! Koska olette kaunis ja intohimoinen poika. Koska te tiedätte, mitä kahdeksan kymmenestä miehestä ei koskaan opi — miten pitää katsoa naisia, miten puhua heille, miten koskettaa heitä. Miltei jokainen nainen on valmis ihailemaan teitä. Te tulette pitämään sitä itsestään selvänä. Mutta! Myöhemmin — silloin saatte sen maksaa. Te tapaatte tuon ainoan tytön, joka on erilainen kuin kaikki muut ja joka näyttää teille, että ette koskaan ennen ole nähnyt tyttöä…"
Voi! Miten pirullisen totta!… Juuri se oli nyt tapahtunut! Juuri se! Muistot, ajatukset, pelko, mikä se lieneekään ollut, vahvistivat tuon ennustuksen.
"Ja sitten — sitten — hän ei ehkä välitä vähääkään teidän kauneudestanne, teidän intohimoisuudestanne, teidän miellyttävyydestänne. Hän on ehkä ainoa nainen, joka ei huoli teitä. Hän ei ehkä viitsi katsahtaakaan teihin!"
Hyvä Jumala, ajatteli Archie onnettomana ja jälleen käännähtäen. Mitä hirveää peliä elämä olikaan!
Mutta tyttöhän oli katsonut? Hänhän oli katsonut? Hänhän oli katsonut häneen vajassa? Hän oli huudahtanut: "Voi, Archie, miten hauskaa saada jälleen kuulla ääntänne…"
Eikö se ollut — —
Oh, ei. Se voi merkitä kaikkea tai ei mitään. Ei mitään, päätti Archie
Laverock. (Tämä oli nimittäin surkea hetki, kello kahdelta aamulla).
Tyttö oli vain iloinen nähdessään entisen potilaan, jota hän ei ollut
lainkaan muistanut vuoden 1917 jälkeen.
Hän muisti hyvästijättönsä sairaalassa ja miten hän oli tuhlannut miltei viisi puntaa lahjoiksi ylihoitajalle ja hoitajattarille, jotka olivat hänestä huolehtineet. Sisar Johnstone oli saanut ison pullon hajuvettä; hän oli kerran huomannut hänessä heikon hajuveden tuoksun, kun hän oli tullut kotiin oltuaan kaksi tuntia lomalla.
Hän oli sanonut keveästi: "Oi, miten herttaista teiltä!"
Ja Archie oli vastannut: "Jotta muistoni pysyisi suloisena! Nimittäin jos se kestää niin kauan kuin pullo! Hyvästi!"
Juuri niin se oli ollut. Mitenkä se olisi voinut ollakaan toisin!
Nyt hän sai maksaa sen, kautta Luojan. Hän jatkoi tällä tavoin sen maksamista, kunnes aamu sarasti.
* * * * *
Hän heräsi nukuttuaan tuskin kolmea tuntia; ja kun hän heräsi, oli hän aivan parantunut siitä hämmästyksestä ja ihmettelystä, jota hän oli tuntenut huomatessaan Ethel Johnstonen yhtäkkiä sylissään.
Hän heräsi ihmetellen missä oli ja miten hän oli tullut tähän pieneen kukalliseen huoneeseen, jonka lumivalkoiset uutimet leijuivat ikkunasta sisäänpäin.
Muistaessaan sen hän hypähti vuoteesta ja pisti päänsä ulos ikkunasta ilmaan, jonka kaltaista hän ei ollut koskaan ennen hengittänyt. Se oli Pohjoisen Skotlannin ilmaa, joka puhalsi suoraan laajalta valtamereltä.
Hän veti kengät jalkaansa ja kylpypuvun ylleen ja kiiruhti ulos rannikolle sukeltaakseen veteen. Laskeutuessaan veteen hän katseli ympärilleen.
Laaja ranta… Suojaavia kallioita, kerrostuma toisensa päällä kuin jättiläisen voileivällä. Valkoinen hiekkaranta kapeana vyöhykkeenä kahden meren, vihreänä vyöryvän ulapan ja hiljaa aaltoilevan kanervameren välillä. Molempien merien yllä kohosi raikas, harmaa taivas. Linnan tornit kohosivat sitä kohti kuin vanhanaikaiset kypäränkoristeet. Koko maisemassa oli jotain — jotain kovaa ja selväpiirteistä, joka sai hänet suoristamaan selkänsä ja kohottamaan päänsä korkeammalle.
"Ihana paikka!" sanoi Archie.
Uituaan hän juoksi takaisin aamiaiselle ja aamuhommiinsa.
Tämän työn kuvaileminen yksityiskohdittain vaatisi asiantuntijan kynää, sellaisen, joka viikottain täyttää The Tatlerin moottoriosaston palstat. Yksin jäätyään Archie kokonaan syventyneenä hommaansa vihelteli iloisesti; puhkesi koneellisesti hyräilemään — muistamatta kenen laulua hän hyräili tai missä hän oli sen kuullut — —
Tukka kuin palavaa kultaa… Olipa omituinen sattuma, että hän oli täällä yhtaikaa kuin Archie. Todennäköisesti seurueen vieraana; luultavasti amiraalin sisaren hoivissa. Archie taas amiraalin sisaren seurueen autonohjaajana. Luultavasti hän ei saisi mahdollisuutta vaihtaa enää sanaakaan Ethel Johnstonen kanssa.
Hän alkoi mietiskellä.
Juodessaan teetä pienessä huoneessaan hän mietti, missä ja milloin hän saisi jälleen nähdä hänet. Alkoi arvailla mahdollisuuksia. Sitten hän rupesi järjestelemään kohtaamista.
Tyttö lähtisi ehkä ulos metsästäjien mukana? Ehkä hän istuisi auton etuistuimella? Entäpä jos hän halusi tulla viedyksi lähikaupunkiin (joka oli viidentoista mailin päässä)? Tai jospa hänen piti päästä postitoimistoon sähköttämään?
Sillä tietysti hänen täytyi saada nähdä hänet. Tietysti hänen täytyi selvittää se hänelle.
Selvittää mikä?
Se kysymys näytti itse antavan itselleen vastauksen samassa hetkessä.
Majan avoimesta ovesta hän kuuli kirkkaiden äänien sorinan, joka lähestyi. Lasten ääniä! Jo kerran tämän päivän aikana hän oli itsekseen ihmetellyt, mihin kaikki ne lapset olivat joutuneet, joiden hän tiesi olevan talossa. Nähtävästi heidät oli viety pois vanhempien tieltä ja annettu jonkun hoivaan.
Äkkiä, kaukaisen kuoron lähetessä, hän kuuli kimakkojen äänien toistavan erästä nimeä.
"Neiti Johnstone — neiti Johnstone!" Sitten: "Nyt on teidän vuoronne etsiä meitä, neiti Johnstone — —"
Kiiruhtamatta, mutta päättäväisesti Archie Laverock nousi tuoliltaan, meni puuveräjästä, joka johti noille kivellä aidatuille kentille, siihen suuntaan, mistä äänet olivat kuuluneet. Lähestyessään hän erotti pakenevia kirjavia puseroita ja hameita, liehuvia hiuksia ja pitkiä sääriä. Sitten joku noista lapsista kääntyi, juoksi Archiea kohti, törmäsi häneen ja työnsi hänet tieltään huutaen innostuneesti:
"Hei, Laverock!"
"Hei vain, Royds", vastasi Archie, tuntien pikku toverinsa matkalta pohjoista kohti; hän oli nyt uskomattoman ryppyinen, naarmuinen ja tahriintunut. "Mitä sinä teet?"
"Me leikimme piilosilla", selitti pieni likainen poika hänelle innostuneena kuiskaten. "Muut juoksivat tuohon pieneen metsikköön tien luona, luullakseni. Minä olen urkkimassa täällä. Me menemme kaikki piiloon serkkujeni hoitajaa —"
"Naisparka; kuka hän on?"
"Ei hän ole mikään naisparka, Laverock. Hän on neiti Johnstone."
"Neiti — mikä?" huusi Archie tarttuen pojan harmaaseen jerseypukuun.
"Mitä neiti Johnstone on?"
"Serkkujeni hoitajatar. Mutta hän ei ole vähääkään tätimäinen", vakuutti lapsi hänelle. "Antakaa minun mennä nyt, Laverock. Hän on tuolla alhaalla aidan toisella puolen. Hänen pitää peittää silmänsä laskiessaan sataan, niin ettei hän näe, minne me kaikki menemme. Hän on todellakin sangen hauska ollakseen tyttö", selitti poika vääntäytyen irti.
Ennenkuin viimeiset sanat olivat päässeet lapsen huulilta, oli nuori Laverock kiivennyt kiviaidan yli ja astunut hiljaa ruohoiselle polulle, missä tyttö seisoi.
Hänen näkemisensä palautti kaiken jälleen hänen mieleensä. Koko hämmästyksen, mielenliikutuksen, kaipauksen.
Siinä hän seisoi. Hän oli jälleen puettu ruskeaan, lämpimään lehdenväriin. Hänen hiuksensa loistivat kirkkaina harmaata, auringotonta taivasta vastaan. Hän seisoi siinä aivan itsetiedottomana, kädet silmillään. Niiden alla näkyivät hänen huulensa; ne vaikuttivat vieläkin eloisammilta ja ilmehikkäämmiltä, samalla tavoin kuin naamion alla nähdyt huulet; hänen nauravat huulensa; jotka laskivat ääneen: "Yhdeksänkymmentäseitsemän, yhdeksänkymmentäkahdeksan, yhdeksänkymmentäyhdeksän —"
"Sata", lopetti Archie tyynesti vain jalan päässä hänestä.
Tyttö päästi kätensä alas. Vaikka "sata" olisi ollut Archien huulten kosketus hänen omillaan, ei hän olisi voinut nopeammin peräytyä. Jo toisen kerran vuorokauden kuluessa he tuijottivat suoraan toistensa silmiin.
"Oh!" huudahti hän suuttuneena. "Miten uskallatte!"
"En uskaltanutkaan! Sitähän juuri en tehnytkään."
"Mitä te tarkoitatte?" Hän punastui nopeasti. "Tarkoitan, mitä tarkoitatte pelästyttämällä minut taas tuolla tavoin?"
"Taas?" sanoi Archie voittaakseen aikaa.
"Niin — no niin, tuo eilisiltainen oli sattuma, sen tiedän, mutta nyt te tulitte ihan tahallanne ja hiljaa."
"Niin, tiedän niin tehneeni."
"Se oli halpamaista! Yllättää minut!"
"Niin."
"Ja antaa minun huutaa tällä tavoin suoraan päin kasvojanne!"
"Niin; se oli niin ihastuttavaa," sanoi Archie Laverock nopeasti. "Ette tiedä miltä näytitte. Jos tietäisitte, miten kaunis olitte — en huoli siitä suututteko vai ettekö — te olette vihainen, mutta minä en huoli siitä! Jos tietäisittte, niin antaisitte minulle kaiken anteeksi — —"
Tyttö kääntyi nopeasti.
"Te ette mene", vastusti Archie kiivaasti, "enhän minä ole vielä sanonut tai kysynyt mitään! Te ette voi mennä!"
Ja hän pidätti häntä silmillään, tuota suuttunutta, vilkasta, punatukkaista tyttöä; hän piteli häntä katseella, jota hän oli puoliksi tiedottomasti oppinut käyttämään Mon Reposin päivällisillä; nyt se oli hänelle enemmän hyödyksi kuin milloinkaan ennen, ja hän tunsi, että tämä oli kaikki, mitä varten hän olisi halunnut omistaa kaiken maailman miellyttämiskyvyn ja voiman.
"Minun täytyy mennä. Tietysti minun täytyy mennä!" huudahti tyttö pysähtyen hänen eteensä. "Oh — unohdin kysyä — miten on olkapäänne laita, kapteeni Laverock?"
"En käytä sitä, tiedättehän."
"Mitä?" Hänen äänensä ja kasvonsa valpastuivat äkkiä. "Olkapäätäkö — —?"
"Ei; kapteenin arvonimeä."
"Oh! Sanon siis mr. Laverock."
"Eilen illalla", sanoi mies hyvin hiljaa, "sanoitte Archie."
"Ohoh!" huudahti tyttö veitikkamaisesti. "En suinkaan!"
"Varmasti."
"Ensimmäisenä — ensimmäisenä iloisena hämmästyksen hetkenä kenties!"
"Eikö se sitten kestä?"
"Ei mikään hetki kestä!" sanoi tyttö.
"Te olette väärässä", sanoi Archie Laverock. "Muutamat hetket — kestävät."
Tytön vilkas pää liikkui sinne tänne, mutta koko ajan hän katsoi poispäin Archiesta. Vaiettuaan hetkisen hän sanoi tavallisimmalla äänellään: "Niin, hyvästi, sillä minun täytyy todellakin mennä; minun täytyy."
Archien ajatukset liikkuivat hyvin nopeasti. "Niin," myönsi hän.
"Teidän kai täytyy. Miten pian saan taas nähdä teidät?"
Tyttö kysyi: "Ettekö luule, että olisi yhtä hyvä, jos ette enää tapaisi minua?"
"En", sanoi Archie päättäväisesti, "en luule. Milloin saan puhua kanssanne ja missä?"
Tyttö koetti vältellä. "No, koska olemme molemmat täällä, niin satumme varmastikin vastakkain —"
"Tiedättekö", sanoi Archie miellyttävästi hymyillen suoraan hänen silmiinsä, "siitä olisi minulle kovin vähän hyötyä."
"Neiti John-stone!" kuului heikosti kentältä.
"Kuulkaahan! He huutavat minua!"
"Hyvä, heti kun olette sanonut minulle missä. Milloin?"
Tyttö epäröi. "Se ei käy ennenkuin olen pannut lapset vuoteeseen. Ja sen jälkeen — se ei käy."
"Ellei se käy ennen, niin sen täytyy käydä jälkeen," sanoi mies loogillisesti.
"En luule sen käyvän lainkaan."
"Tänä iltana", sanoi hän.
"Ei, en luule sen olevan mahdollista — —"
"Kello kahdeksalta? Oletteko jo silloin syönyt päivällistä?"
"Päivällinen tuodaan minulle kello kahdeksalta."
"Puoli yhdeksän sitten," päätti mies. "Hyvä!"
Tyttö puhkesi pieneen naurahdukseen, teki sellaisen liikkeen kuin olisi hän kutsunut koko maisemaa ja harmaata taivasta katsomaan tämän olennon itsepäisyyttä.
Mies lisäsi nopeasti ja varmasti: "Entä missä? Minä sanon — —"
Hän kertoi hänelle rantaniitystä, jota myöten hän oli juossut uimaretkelleen tänä aamuna… He erosivat.
Sinä iltana he kohtasivat ensi kerran kävelläkseen ja jutellakseen.
Se oli ilta ennen kahdettatoista päivää.
Kolmen illan kuluttua siitä mr. Archie Laverock oli jotakin, mitä hän ei koskaan ennen ollut vaihtelevan elämänsä aikana ollut — lopullisesti kihloissa.
KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Kolmen päivän kosinta.
Nuo kolme iltaa, jolloin he kohtasivat toisensa, jakautuivat kolmeen selvään osaan.
Kaikkien niiden aikana oli nuori Laverock tarkoin tietoinen yhdestä tämän kosinnan piirteestä; omasta asenteestaan tyttöön nähden. Kuten hän sanoi: "Kun hän ei ole lähettyvillä, niin olen kylläkin järkevä. Minä ajattelen: Olkaamme nyt järkeviä. Mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsee? Eikö se voi taaskin olla typerä erehdys? Mutta niin pian kuin näen hänet — —!"
Saattoiko syynä olla se, että tyttö yhdisti itseensä tusinan tavallisia tyttöjä?
Tuona ensimmäisenä iltana hän kohtasi nuoren naisen, joka varmaankin oli valmistautunut tähän; joka oli yhtäkkiä täynnään pirteyttä ja hauskuutta ja toverillisuutta; todellakin entinen hoitajatar, joka inhosi tunteellisuutta.
"Hyvää iltaa!" huusi hän Archielle iloisesti. "Pikku Freddie Royds on puhunut 'Laverockistaan koko päivän."
"Onko? Se oli pikku Freddie Royds, joka kertoi minulle, että te olette lastenhoitajattarena täällä. Menkäämme polkua pitkin kallioita myöten, menemmekö?"
"Hyvä."
He lähtivät yhdessä liikkeelle Pohjolan vähitellen tummenevassa, hitaassa hämärässä. "Kertokaa nyt minulle, mitä olette tehnyt siitä asti kun lähditte sairaalasta."
Archie Laverock kertoi hänelle lyhyesti toimistaan rauhantekoon asti ja kahdesta vuodesta autoliikkeessä.
"Hekö teidät lähettivät?" kysyi Ethel.
"Ei. Minä olin jo eronnut siitä. Eräs mies ehdotti, että tulisin tänne ohjaajaksi — —" ja niin edespäin.
"Miten pitkäksi ajaksi?"
"Noin kuukaudeksi. Sitten lähden ulkomaille."
Jos hän toivoi tytön osoittavan jonkinlaista pettymystä, niin hän itse pettyi. Hän virkkoi vain: "Oh, miten järkevää — —", ja teki jonkun huomautuksen joistakin serkuista, jotka kiiruhtivat takaisin siirtomaihin samana hetkenä kuin riisuivat khakipuvun yltään. Puhuttiin työstä ja siitä, millä tavoin sodassa köyhtyneiden piti siihen suhtautua.
Puhuttiin Ethelin omasta hommasta.
"Minä en enää halunnut olla sairaanhoitajattarena," hän selitti. "En tahdo enää nähdä sairasta ihmistä eläissäni. Sen vuoksi ilmoittauduin leikkitädiksi. Henkilökohtaisesti luulen olevani liian nykyaikainen," nauroi hän. "Minusta koko homma on pötyä. Mutta he ottivat minut kuitenkin. Sitten minun oli loma-ajakseni valittava, menisinkö äitipuoleni luo Woorthingiin, mitä inhoan, vai vastaisinko ilmoitukseen ja tulisin pohjoiseen Hopkinson-Kaben perheen kanssa."
"Pidättekö tästä — —?"
"Oh, minä olen aina pitänyt lapsista. Ja paikka on ihana, eikö teidänkin mielestänne?"
"On nyt," vastasi Archie merkitsevästi, siirtäen katseensa tummenevalta taivaanrannalta tytön kasvoihin.
Mutta Ethel ei tänä iltana tahtonut puhua henkilökohtaisista asioista! Hän lörpötteli kuin koulutyttö, kepeästi kuin höyhen ja ilman minkäänlaista vastuunalaisuuden tunnetta.
Archie oli hämmästynyt, hän ei voinut houkutella eikä pakoittaa tyttöä tänä iltana heittämään tuota iloista toverillisuutta. Oliko tämä sama tyttö, joka oli huutanut heidän ensi tapaamisensa hetkellä vajassa, joka oli punastunut nähdessään hänet niityllä? Sitä tyttöä hän oli rakastanut; mutta hän rakasti myös tätä nauravaa veitikkaa. Oh, mikä ihana ilta!
Tämä oli ajan tuhlaamista, ajatteli Archie tupakoidessaan; syntistä tuhlaamista. Miksei hän voinut heti sanoa hänelle kaikkea, mikä hänen sydämessään kuohui…
* * * * *
Mutta aamu toi tullessaan viileän järkevyyden ("Itse asiassa siinä ei taida olla mitään. Vain hyviä ystäviä.") — ja päivä työn.
Kahdestoista päivä.
Nuori Laverock alkoi tuntea olonsa sietämättömäksi. Hän oli sattumalta erinomainen ampuja; hän kaipasi suunnattomasti saada olla päivän ulkona koirien keralla — ulkona purppuraisilla ja ruskeilla rämeillä, kalpeanharmaan taivaan alla.
Mutta urheilu ja rakkaus olivat kielletyt uudelta köyhälistöltä.
Ja kuitenkin…
Illalla he jälleen kohtasivat; hänen ruumiinsa, sielunsa ja henkensä näyttivät riemuitsevan.
Hän antoi tytölle kimpun valkoisia kanervia, jotka hän oli löytänyt sinä iltapäivänä ajaessaan metsästäjien luo. Tämä kiinnitti sen rintaansa aivan asiallisesti kiittäen. Tänä iltana hän ei ollut niinkään hyvä toveri, huomasi Archie, vaan pikemminkin ärsyttävä, valmis pistelemään reikiä kaikkeen olevaiseen… Hän ei tiennyt miten se alkoi; tyttö pilaili kohta jostain valkoisesta kanervasta, joka oli lähetetty Archielle sairaalaan; se oli ollut kasvava kanerva ruukussa, joka oli mustan kissan muotoinen.
Se oli kai tuonut hänelle paljon onnea, arveli tyttö; ja sitten hän yhä muistellen sairaalan päiviä kiusotteli häntä jälleen sen hedelmä- ja kukkatulvan vuoksi, joka hänelle tavallisesti oli virrannut.
"Ihastuttava potilas! Suositumpi kuin pikku meripoikamme!" pilaili hän.
"Me muistamme kaikki ne ihanat autot, jotka tulivat noutamaan kapteeni
Laverockia saamaan raitista ilmaa —"
Nuori mies näytti hiukan suuttuvan. Hän tahtoi sanoa jotain henkilökohtaista, kiusoittavaa. Eihän hän kuitenkaan voinut tarttua tyttöön ja pudistella häntä heidän kävellessään tuona rauhallisena iltana. Hän sanoi, tietämättään, että aikoi niin sanoa: "Ehkäpä muistatte myöskin sen auton, joka siihen aikaan tuli hakemaan teitä ulos?"
"Kyllä muistan," vastasi tyttö. "Minä olin siihen aikaan kihloissa autoni kanssa, niinkuin tiedätte."
Tämä pisti Archieta, kuten ehkä oli tarkoitettukin. Tietysti. Ethel oli ollut kihloissa. Kaikki sairaalassa tiesivät sen. Archie muisti äkkiä kihlasormuksen, joka oli ollut… hänen sormessaan… Kullanpunaisia loistavia kiviä. Tuli-opaaleja, jotka sopivat hänen loistavaan tukkaansa… Häneen koski ajatella sitä. Se koski.
Hän ei voinut sanoa muuta kuin: "Mistä te tiedätte, että minä en ollut itsekin kihloissa?"
"Oh! Tekö!" kiusotteli tyttö. "Tiedän, että ette ollut."
"Tiedättekö?"
"Oh, teidän kaltaisenne ihmiset eivät mene kihloihin. He kaipaavat vaihtelua, erilaisuutta! Heidän täytyy saada sitä. Olisi puiden pilkkomista partaveitsellä, jos joku teidän kaltaisenne menisi naimisiin. He eivät tulisi onnellisiksi. Kuvitelkaa heitä huoneustopuuhineen ja taloushuolineen ja vaimoineen! Vaimoineen! He eivät voisi tehdä ketään muuta onnelliseksi — —"
"He? Tarkoitatteko minua?"
"Tarkoitan teidän tyyppiänne."
"Te ette tiedä mitään minusta," mutisi Archie Laverock. "Mitä hyödyttää puhua tyypeistä?"
"Oh! Enkö tiedä teistä mitään? Luuletteko, että en ole tavannut ihmisiä, jotka tuntevat teidät? Niin, niin, sairaalan ulkopuolella. Useammat ihmiset tuntevat paremmin Häiritsevän Lumoojan kuin Häiritsevä Lumooja aavistaakaan — —"
"Mitä roskaa!" tiuskasi Archie punastuen ja kiivaasti hänen vieressään.
"Pyydän anteeksi, en aikonut olla töykeä — —"
Ethel nauroi ilkeästi. Archie tiesi hänen valmistavan jotain uutta kidutusta hänelle. Hän valmistautui siihen. Hän loi nopean katseen taaksepäin kaikkiin niihin tytönkuviin, jotka hänellä olivat muistissa. Kasvoihin, jotka olivat hymyilleet hänelle ystävällisemmin kuin tämä tyttö. Hän muisti Selman, ruotsalaistytön tummansiniset silmät, tuon tytön, joka oli rakastanut häntä ja jolle hän pysyisi ihanteena, elipä hän missä hyvänsä ja rakastipa ketä tahansa. Ne näyttivät antavan hänelle rohkaisua ja apua. Ja ne olivatkin auttaneet häntä.
Ja nyt tuo punatukkainen kiusantekijä, joka oli hänen rakkautensa ja epätoivonsa samalla kertaa, kysyi vahingoniloisesti naurahtaen: "Esimerkiksi, onko teillä ollut niinkutsuttu 'hauska' kesä?"
"Oh, koko lailla," vastasi kohteliaan pidättyvästi poika, joka oli niin ylpeänä valloittajana kulkenut läpi toukokuun, kesäkuun ja heinäkuun. "Kyllä. Sangen hauska, kiitos."
Se oli hänen kostonsa.
Tyttö kääntyi äkkiä ympäri tiellä.
"On aika mennä sisään," sanoi hän lyhyesti.
He olivat kulkeneet vain mailin verran; oli vielä valoisaa, mutta
Archie ei vastustellut, vaan käveli takaisinpäin hänen rinnallaan.
He puhuivat tuskin lainkaan kulkiessaan.
Niityn päässä, missä he ennenkin olivat eronneet, sanoi Archie: "Niin, hyvää yötä. Kiitoksia paljon siitä, että säälitte minun yksinäisyyttäni täällä. Hm — en kai uskalla pyytää teitä tulemaan huomenna jälleen kappaleen matkaa kanssani?"
"Miksei?" kysyi tyttö — aivan huolettomasti.
"Oh, arvelin, että te piditte minua tungettelevana, minusta tuntui, että ette ollut minulle aivan ystävällinen eräässä suhteessa."
"Oh!" huudahti tyttö äkkiä; liian äkkiä. "Ei millään lailla. Tietysti tulen kävelemään; pidin tästä. Hyvää yötä, mr Laverock!"
Jälleen työpäivä… täynnä, touhua kuten ennenkin… jälleen ilta, joka pyyhki pois kaiken, mikä koski seuruetta, autoja, koko päivän ponnistuksia. Kaiken paitsi harmaan hämärän, joka toi tuon punatukkaisen, hienon nuoren olennon häntä vastaan niitylle, kävelemään hänen vieressään läpi tämän laajan, salaperäisen vuorimaiseman.
Heidän tunteensa tänä kolmantena iltana eivät olleet toverillisia eikä riitaisia, kuten toisena iltana. Jokin odotti, vartioi, seurasi heidän kantapäillään: jokin riippui kuin pilvi heidän yllään — pilvi, joka ennusti myrskyä.
Kun tervehdykset oli vaihdettu, he lähtivät kävelemään. He kävelivät maalle päin, kohti uinuvaa rämettä, jolla ampujat tänään olivat olleet. Mailin verran he vaikenivat. Siten nuori Laverock äkkiä, ikäänkuin hän olisi ollut vielä kesken eilistä keskustelua, alkoi: "Puhuimme teidän kihlauksestanne — ettekö tahtoisi sanoa minulle, miksi puritte kihlauksenne?"
Hänen kihlauksensa, hänen kihlauksensa! Se oli muuttunut hänelle painajaiseksi. Hän kysyi itseltään, miksi hän välitti siitä. Ja välitti sitten yhä edelleenkin. Hän välitti enemmän kuin mistään muusta, mitä oli tapahtunut hänen elämässään, siitä tosiasiasta, että tyttö oli kerran aikonut mennä naimisiin toisen miehen kanssa — että hän oli ollut toisen miehen kihlattu morsian. Se koski yhä edelleenkin.
Se oli sietämätöntä!
Sillä nyt todellakin Archiesta tuntui, että hän oli koko elämänsä ajan odottanut antaakseen tälle yhdelle tytölle koskemattoman sydämen. Se kuului mielettömyydeltä, jos rupesi sitä miettimään… Mutta häntä ei huvittanut miettiä mitään. Hän oli vain alakuloinen. Häneen koski syvästi, että hän — jonka elämässä tähän asti ei ollut tapahtunut mitään merkittävää — oli nyt hullaantunut tyttöön, joka oli ollut kihloissa toisen kanssa. Toisen miehen… Se ei tehnyt asiaa siedettävämmäksi, että tuo toinen ei nyt ollut läsnä. Hän oli joka tapauksessa ollut olemassa — Ethel oli ollut kihloissa.
Tuo vihattu ajatus valtasi hänet kuin saapuva yö.
Tyttö käsitti hänen kysymyksensä syytökseksi. "Monet ihmiset purkavat kihlauksensa! Mitä järkeä on olla kihloissa, ellei halua olla? Se on kuin — kuin istuisi konserttisalissa tuntimääriä sen jälkeen kuin konsertti on loppunut ja valot ovat sammutetut ja penkit jälleen peitetyt ruskeilla verhoilla! Miten olisin voinut sitä jatkaa?"
Archie Laverock kysyi kiihkeästi nopean, ilmilausumattoman ajatuspyörteen jälkeen: "Sellaiseltako se teistä tuntui?"
"Niin! Jos sen kerran tahdotte tietää!" huudahti tyttö. "Juuri sellaiselta."
"Miehet eivät ymmärrä paljoa. Kun he ovat rakastuneet, he eivät näe mitään," selitti tyttö hengästyneenä. "Jos mies tekee kaiken, jos hän lakkaamatta huolehtii ihailemastaan tytöstä, niin ei tämä saa — ei hän saa aikaa edes hengähtää! Muutamille meistä ei ole mitään hauskaa siinä, että meistä pidetään. Se on kuin — kuin menisi tanssiaisiin ja saisi istua vain katselemassa. Aivan hullua. Mutta — ehkäpä ei voi tehdä mitään oikein, jos itse on väärä henkilö — —"
Archie Laverockista tuntui, ettei hän kuunnellut ainoastaan korvillaan, vaan koko ruumiillaan. Hän kuunteli, ei vain sitä, mitä tyttö sanoi, vaan satoja ääniä, jotka täyttivät pehmeän hämärän. Ja noiden äänien lomaan hän vastasi aivan proosallisesti: "Miksi sitten menitte kihloihin hänen kanssaan?"
"Oh! Miten minä sen tietäisin?" huudahti Ethel kiihtyneenä kuin jostakin hyvin vanhasta hermostuksesta tai väsymyksestä. "Ehkäpä siksi, että oli märkä sunnuntai-iltapäivä, enkä minä voinut pelata bridgeä," huudahti hän huolettomasti, "ja koska ei ollut mitään muuta tekemistä sillä hetkellä!"
Archie innostuneena: "Siis — se oli siis aina yksipuolista?"
Hän odotti tytön vastausta. Hän odotti, että hän myöntäisi: "Kyllä; aina."
Mutta jostain syystä — se oli tietysti järjetöntä — hän tiesi tulevansa pahoilleen, jos tämä vastaisi niin. Hänenhän olisi pitänyt olla iloinen.
Mutta tytön vastaus olikin varsin odottamaton: "Oh, ei, ei! En voi sanoa niin," selitti hän, äänessään syvä suru ja hellyys. "Se ei ollut aina yksipuolista. En tahdo kenenkään ajattelevan niin. Se olisi halpamaista. Minusta olisi inhoittavan kiittämätöntä väittää, ettei joku asia ollut ihana siksi, ettei se enää sitä ole. Se on arvotonta. Ei kenenkään pitäisi olla sellainen. Minun — minun ei olisi pitänyt sanoa, että se oli siksi, ettei minulla ollut muuta tekemistä. Sillä minä pidin hänestä. En tiennyt miten paljon voisin rakastaa, mutta rakastin häntä silloin niin paljon kuin tiesin voivani — —"
Vakavuudessaan hän kiiruhti askeliaan ja siirtyi Archien edelle.
"Odottakaa!" sanoi tämä käskevästi. "Älkää juosko tuolla tavoin."
He pysähtyivät. He olivat kiivenneet pienen harjanteen huipulle, ja siinä he nyt seisoivat mustina varjokuvina taivasta vastaan. Heidän jalkainsa juuressa levisi kanervameri; yläpuolella loisti tiikerintaljan näköinen taivas keltaisine juovineen, jotka olivat viimeisenä muistona auringonlaskusta.
"Odottakaa!" toisti Archie. "Tahdon kysyä teiltä jotain."
Hänen sydämensä jyskytti. Koko hänen olentonsa oli siirtynyt siihen, mitä hän aikoi nyt kysyä. Hän ei voinut kiiruhtaa edelleen tytön vieressä ja kysyä sitä. Hän ei edes tiennyt, ettei ollut sopimatonta tunkeilevaisuutta, että hän lainkaan sitä kysyi.
Mutta hän oli siis kuitenkin ollut kihloissa (jälleen tuo ajatus kiusasi häntä). Kihloissa joka suhteessa sopivasti ja onnellisesti. Hän oli itse sanonut, että alku oli ollut "ihana". Ehkä kaikki rakkaus oli yhtä ihanaa hänelle — kuten rakkaus kaikkine vikoineen oli aina ollut Archie Laverockille. Ilman katkeruutta hän ajatteli nopeasti entisiä rakastumisiaan. Niiden joukossa ei ollut ainoaakaan, josta hän ei olisi voinut ylpeillä. Hän oli kiitollinen. Ne auttoivat häntä. Hän ajatteli, että ne auttoivat häntä nyt täällä, suuren rakkauden edessä. Sillä mitä mies uhraa rakkaudelle — se annetaan hänelle jollain tavalla takaisin.
Archien perinnöllinen naisellinen vaisto sai hänet salamannopeasti yhdistämään yksityiskohtia, jotka tiesivät kertoa jotain.
Hänen kihlauksensa; ensin onnistunut. Sitten mies, koska hän oli "väärä henkilö" eikä voinut tehdä "mitään oikein". Miksi hän — tuo uskollinen, hauska, miellyttävä poika — oli muuttunut tytölle "vääräksi henkilöksi"?
Sitten jälleen eräs sairaalamuisto. Se oli nyt Archielle aarre, niinkuin joku kauan säilytetty lasku, joka vihdoin oli suoritettu. Se oli eräs Ethelin katse, kun hän kerran meni ulos huoneesta ja luuli Archien silmäin olevan suljetut. Ne olisivatkin voineet olla suljetut. Miksi hän ei ollut nähnyt, mitä tuo katse merkitsi? Hänen valkopukuinen ruumiinsa oli lähtenyt huoneesta, mutta kaikki muu oli jäänyt sinne, Archie Laverockin luo…
Oliko se mahdollista — —?
Hänen huudahduksensa kaksi päivää sitten: "Oi, Archie, miten ihanaa jälleen kuulla ääntänne!" Oliko se merkinnyt, että tyttö oli koko tämän ajan nähnyt hänet unelmissaan?
Hän aikoi uskaltaa.
Ja hän kysyi siis samaa mitä oli ennenkin kysynyt.
"Miksi te puritte kihlauksenne?"
Viimeisessä valohämyssä hän näki tytön silmät.
Ne näyttivät kysyvän: "Miksi?"
Miksi? Eikö ollut mahdotonta olla purkamatta kaikkea paitsi parasta unelmaa? Hänen oli täytynyt purkaa. Ilman mitään toivoa siitä, mikä nyt vuosien kuluttua vihdoin oli tullut, tänä iltana matalalla kulkevain pilvien alla, keskellä autiota rämettä, hänen rinnallaan.
"Sekö se oli?" kuiskasi Archie riemuitsevasti. Ja sitten hän odottamatta enää sanaakaan tytön huulilta veti hänet syliinsä. Hän piteli häntä raudanvahvalla otteella, veti hänen nuoren, joustavan vartalonsa lähemmä, lähemmä ja päästi omituisen pienen äännähdyksen — riemun huudahduksen, jonka päästää lapsi, joka jossain leikissä on saanut kiinni toisen lapsen.
"Ah — —" hän mutisi.
Tyttö hengähti nopeasti. Äkkiä hän tuntui riemusta painautuvan hänen rintaansa vastaan. Vielä puolittain suuttuneena, puolittain onnellisena ja nauraen hän huudahti hiljaa: "Mitä hyödyttää tehdä kysymyksiä, jos tietää — —"
KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Yhdeksän päivän ihme.
Kihlaus neiti Ethel Johnstonen ja mr Archie Laverockin välillä purkautui taas yhdeksän päivän kuluttua.
Se ei tapahtunut, ennenkuin onnettomuus todella saapui kirjeen muodossa. Kuka olisi voinut aavistaa — —
Mutta ehkä on parasta puhua hiukan yhdeksän päivän onnesta niin kauan kuin kihlaus kesti, ottaen päivät oikeassa järjestyksessä?
* * * * *
Ensimmäinen päivä. — Nuori Laverock teki kuumeisesti työtä päivänvalon aikana vastapainoksi kärsimättömyydelleen, joka kaipasi iltaa. Ylpeinä, tietoisina, vieläpä ujoinakin — he kohtasivat toisensa ensi kerran kihlattuina! He kävelivät hyvin hitaasti rantaan päin.
Archie sanoi: "Kuulehan, kultaseni," — tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin hän sanoi siten; molemmat tiesivät sen erittäin hyvin, mutta ei kumpikaan räpäyttänyt silmääkään — "kuulehan, kultaseni, eikö sinulla ole omaisia tai muita, joille minun pitäisi kirjoittaa ja kertoa — meistä?"
"Ei ainoaakaan, Archie. Minulla on äitipuoli — lady Castletoy — mutta miksi vetäisimme hänet tähän? Hänkään ei sanonut minulle, kun hän aikoi mennä uusiin naimisiin. Olen siis aivan yksin maailmassa."
"Ihanaa. Niin olen minäkin."
"Tarkoitatko, ettei sinulla ole myöskään ketään, joka esimerkiksi voisi ajaa minut ulos ovesta?"
"Ei ketään — ei ketään omaisia jäljellä. Ei ketään oikeita ystäviä.
Tietysti joukottain tuttavia, mutta heistä ei ole väliä."
"Oi, Archie, miten ihanaa!" huudahti morsian. "On paljon ihanampaa näin, kun ei tarvitse valmistautua arvosteluihin ja huomautuksiin!"
Nuori Laverock, joka oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen, katsahti taakseen linnan torneja kohti, jotka kohosivat kiviaidan takana, kohti kaurapeltoja, kaatunutta veräjää, ruohokenttiä.
"Etkö luulisi olevan parasta kertoa seurueelle —"
"Oi, ei, ei!" pyysi tyttö. "Se on osa huvia, että he eivät siitä tiedä. Miksi heillä pitäisi olla aavistusta siitä, kenen kanssa heidän autonohjaajansa menevät kihloihin?"
"Mutta heidän autonohjaajansa voi olla niin ylpeä siitä, mitä hän on aikaansaanut," väitti Archie Laverock, "että hän aivan kuolee halusta kertoa sen jollekulle!"
"Hän voi sanoa sen minulle. Hän ei voi kyllin usein sanoa sitä minulle," kuiskasi tyttö. "Mutta ei kenellekään muulle!"
Toinen päivä. — Tänä päivänä tapaus julkaistiin. Myöhään iltapäivällä eräs Ethelin lapsista, joka oli salaa ahnehtinut makeita puutarhamansikoita ison teekupillisensa jälkeen, sairastui. Hänen hoitajattarensa jätti hänet vuoteeseen kuumavesipullo pienellä vatsallaan ja skotlantilaistyttö vartijanaan ja kiiruhti hetkiseksi autovajaan ilmoittamaan, että sinä iltana ei kävelystä tulisi mitään.
"Oh! miten ikävää!" huudahti nuori Laverock onnettomana, seisten siinä öljyisenä ja tomuisena päästä kantapäähän asti. "Mokomakin lapsi!"
"Minun täytyy olla siellä ja hoitaa häntä, kunnes hän paranee, lapsi raukka —," selitti Ethel.
"Entäs minä raukka? Kultaseni, sinulla ei ole aavistustakaan siitä.
Olen vain elänyt puoli yhdeksän toivossa! Etkö voi pujahtaa ulos
myöhemmin? Vain sekunniksi? Jos minä tulisin tammimetsikön reunaan?
Vain sanomaan hyvää yötä? Tulethan, enkelini? Älä ole sydämetön! Tule!"
Hänen äänensä oli jälleen niin sametinpehmoinen! Tyttö naurahti. "No niin — —"
"Sinä tulet! Sinä tulet!"
"Tulen, jos vain voin jollain tavoin — mutta se ei ole luultavaa!"
"Sano minulle sitten nyt hyvää yötä. Sano se väliaikaisesti — —"
Äkkiä heidän muodostamaansa sievää ryhmää häiritsi kömpelö hahmo, joka häämöitti vajan oven ulkopuolella; ja tämä hahmo olisi vetäytynyt taaksepäin yhtä nopeasti, ellei Ethel olisi nähnyt sitä Archien olan yli ja hätkähtänyt.
Archie päästi hänet uskomattoman nopeasti irti ja kääntyi suurta miestä — sir Kabea — kohti.
"Hm! Asianlaita on niin, Sir, että olen kihloissa neiti Johnstonen kanssa," ilmoitti nuori Laverock hyvin selvästi.
"Toivotan onnea sydämestäni," sanoi sir Kabe ystävällisesti ja tarttui leveällä, puhtaalla kädellään ohjaajan pitkään, öljyiseen ja tomuiseen käteen. "Toivotan teille onnea, neiti Johnstone. Saanko kysyä, aiotteko ehkä puhua siitä?"
Ethel epäröiden — — "Ei suinkaan — —"
Archie sanoi nopeasti: "Minä kyllä, sir."
Suuri mies katsoi hyvin ystävällisesti toisesta toiseen. "Niin minäkin tekisin, jos olisin teidän sijassanne. Jos saan antaa teille sen neuvon — —? Se selvittäisi asioita, Laverock. Loma-aikaa ja muuta… Aivan niin. Minulla on siis teidän ja nuoren neidin lupa. Minä sanon sanasen vaimolleni ja toisille — —"
Kolmas päivä. — Tämä päivä näki todella merkillisen tapauksen; lastenhoitajattaren ja autonajajan päivällisellä koko seurueen kanssa.
Niin; sen "sanasen" johdosta, jonka sir Kabe oli sanonut toisille, oli päätetty tällä tavoin juhlia kihlausta.
Pöytä oli järjestetty kauniisti; sillä lady Kabe, amiraalin sisar, joka piti huolta kukista, oli kerännyt sen koristeeksi kerrattuja kehäkukkia, — oranssin-, sitruunan- ja kermanvärisiä — mustaan Wedgwood-maljakkoon ja hakenut esiin mustia kynttilänvarjostimia.
Nuori Laverock istui puhellen sievästi mrs Oben kanssa, ajatellen alakuloisena: "Miksi nämä eivät ole meidän kynttilänjalkamme, meidän samppanjalasimme, meidän hopeakalustomme? Tekee minut suorastaan hulluksi nähdä nuo toiset naiset helmikoristeineen; ei siksi, että tahtoisin nähdä helmiä oman tyttöni kaulalla, mutta miten saan hänelle edes kunnollisen sormuksen? Miksi minulla ei ole tällaista paikkaa, minne voisin hänet heti viedä? Jos meillä olisi edes autovaja…"
Neljäs päivä. — Ostoskäynti kaupungissa Ethelin ja joidenkin hänen "lastensa" kanssa. Freddie Roydsin läsnäolo neiti Johnstonen ja ohjaajan välillä esti keskustelun käymästä helläksi. Vain tähän tapaan: "Ethel, sinä et ole vielä sanonut minulle, mitä teit ylhäällä heinäladossa tuona ensimmäisenä iltana? Vakoilitko minua, vai mitä?" nauroi hän.
"Taivas, en. Minä olin mennyt katsomaan oliko Babs kadottanut huivinsa sinne; hän oli ollut siellä hakemassa munia aamulla."
He suorittivat linnan taloudenhoitajattaren määräykset; täyttivät auton lihalla, metsälinnuilla ja punaisilla silleillä: tinkivät herttaisten kalamuijien kanssa, jotka möivät tavaraansa pitkulaisista kalakoreista kadunkulmissa.
"Minä tahtoisin asua jossakin tällaisessa skotlantilaisessa maalaiskaupungissa," selitti Ethel. "Kaikki näyttää niin lujalta, mukavalta, pysyvältä ja rauhalliselta ja sellaiselta kuin kaikki oli ennen sotaa. Aivan erilaiselta kuin meidän kiireiset kotimme etelässä!"
"Ei sinun tarvitse asua kiireisessä kodissa," mutisi Archie lohduttavasti Freddien pään yli. "Kun olen löytänyt onneni, niin elämme missä vain huvittaa. Kuusi kuukautta vuodesta John o'Groatsissa, kuusi Ritzissa."
Samassa auto pysähtyi talon eteen, jonka alakerrasta he löysivät pinottuja huonekaluja, kiinalaista porsliinia, kokoonkasattuja tauluja — jonkun ikäneidon tavaroita, sanottiin heille, jotka myytäisiin seuraavana päivänä huutokaupalla.
"Ajattelehan, että naimattomalla vanhalla naisella sai olla kaikki nämä huonekalut," mutisi kihlautunut mies, "kun meillä ei ole edes keittiökaappiakaan! Mitä vanhat neidot tekevät kolmella mustalla sorvatulla tammivuoteella, sitä minä en jaksa käsittää —" Freddien ääni kuului innostuneena hänen vierestään: "Laverock, Laverock! Täällä on mitä ihanimpia tavaroita! Tulkaa katsomaan, neiti Johnstone. Minä tahdon ostaa ne. Valkoisia norsuja. Enkö voi ostaa niitä taskurahoillani? Enkö voi ostaa niitä huomenna huutokaupassa, jos tarjoan enemmän kuin muut? Enkö voi?" Ja lapsi katseli ihastuneena kahta valkoista norsua — kiinalaista porsliinia nekin.
"Omituista," sanoi Archie Ethelille, "millaisista tavaroista pikku poika voi pitää — —"
"Tai suuri poika," sanoi Ethel. He säteilivät toisilleen, niin sanoaksemme, aivan kuten kaikki kihlatut parit. He olivat erinomaisen onnellisia ja tyyniä ollessaan toistensa läheisyydessä.
Toisin ajoin Archiesta tuntui ikäänkuin Ethel yksin kaikista naisista kykenisi tekemään hänet erinomaisen onnettomaksi ja levottomaksi. Jospa hän vain voisi heti naida hänet ja olla varma siitä, että tyttö ei enää koskaan pääsisi hänen näkyvistään!
Viides päivä. — Ethel lähti hänen näkyvistään, ja olosuhteissa, jotka saivat hänet mitä levottomimmaksi; hän ja kaksi hänen hoidokeistaan vietiin kaupunkiin toisessa pienessä autossa, olemaan mukana huutokaupassa, ja ajajanaan pitkäsäärinen, noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, joka kihlajaispäivällisillä oli koettanut hakkailla Etheliä.
Sillävälin linnan ohjaaja, jonka oli kuljetettava muut seurueen jäsenet kaikkein kaukaisimmille ampumapaikoille, salaa kiehui mustasukkaisuudesta… Mutta illalla hän kohtasi Ethelin ystävällisin hymynsä huulillaan.
"Saitteko norsut?" hän vain kysyi.
"Kyllä, rakkaani, me saimme norsut," iloitsi Ethel. "Roska meni ensin, mukaanlaskettuna kourallinen kiinalaisia harvinaisuuksia, joiden joukossa olivat Freddien norsut. Niistä minun oli mentävä aina viiteentoista shillinkiin, ajattelehan! Toisin sanoen, majuri Oben oli tehtävä niin, koska lapsi oli niihin kiintynyt. Hän on hyvin ystävällinen — —"
"Oliko siellä mitään sievää, joka olisi sopinut meille?"
"Joitakin tammituoleja, jotka kohosivat kahteentoista puntaan kappale. Mutta huutokaupanpitäjästä ei ollut mihinkään. Hänellä ei ollut vasaraa eikä omanarvontuntoa. Ei! ei edes silloin kun koko huutokauppahuone puhkesi nauruun, koska eräs salaperäinen huiluntapainen esine, jonka hän oli merkinnyt 'soittokoneeksi', huomattiin naisparan astmanhoitovälineeksi. Archie! Sinä et ole iloinen!" keskeytti tyttö rupattelunsa. "Mikä sinua tänä iltana vaivaa?"
"Ei mikään… paitsi se, etten voi antaa sinulle tammituoleja. En voi lähteä kaupunkiin milloin haluan. Eikö ole typerää harmistua siitä?"
"Sinä olet mustasukkainen," huudahti tyttö ihastuneena. "Minä luulen sinun olevan mustasukkainen, koska menin sinne tuon majurin kanssa."
"Oh, enpä luule," sanoi nuori Laverock tyynesti. Mutta sattumalta hän sittenkin oli intohimoisesti mustasukkainen tuolle majurille. Ja Ethelin hyljätylle sulhaselle, ja jokaiselle miehelle, joka koskaan oli puhunut hänelle tai katsonut häneen.
Mutta vaikka hän oli näin mustasukkainen, ei hän ollut niin mielettömästi, niin hurjasti mustasukkainen kuin hänen tyttönsä!
Kuudes päivä. — Se oli tuollainen kolea kesäpäivä, jotka tuntuvat talveakin kylmemmiltä. Taivaalla näkyi indigonsinisiä ja heleänharmaita juovia; maa oli ikävän vihreä; linnan puutarhassa olivat lehdet kääntyneet tuulessa näyttäen vaaleamman puolensa. Auringon laskiessa tuuli tyyntyi. Kaiken peittävä Skotlannin sumu verhosi märkänä maan.
"Eikö olisi parasta pyytää noita kahta nuorta mukaan saliin?" ehdotti mrs Obe. "He eivät suinkaan halua lähteä kävelemään tuollaisella ilmalla."
"Hyvänen aika, mikseivät he haluaisi?" vastasi sir Kabe. "Minä lyön vetoa, että he lähtevät kernaammin kävelemään kuin mihinkään muualle."
Mutta neiti Johnstone, kun häntä pyydettiin jäämään, äänesti katon alla vietettävän illan puolesta. (Mahdollisesti kiusatakseen sulhastaan; siihen hän kyllä kykeni.) Archie otti asian rauhalliselta kannalta ja ilmestyi päivällisen jälkeen saliin — tuohon ihmeelliseen sekamelskaan, jossa yhtyivät vihreäruusuiset seinäpaperit, punaiset plyyshihuonekalut, saksalainen kultaus, hieno rokokookalusto, pellavaiset kalustosuojustimet, marmorilevyiset pöydät ja raskaissa kehyksissä riippuvat italialaiset taulut. Hän yhtyi lieden ympärillä istuvaan piiriin ja yritti olla kohtelias lady Kabelle.
Amiraalin sisar kuului noihin valppaihin, tyyniin, sinisilmäisiin naisiin, jotka ovat aistikkaasti puettuja ja joilla on tyyni ääni, joka kuuluu selvästi kimakan lörpöttelyn, yli. Ethel Johnstonen korviin, hänen keriessään silkkiä majuri Oben avulla, kuuluivat seuraavat sanat:
"Te tapasitte siis Joylla veljeni. Ei, en ole koskaan nähnyt tuota ihastuttavaa Lucya, paitsi tietenkin kaikissa sanomalehdissä. Oliko hän yhtä sievä kuin kuvat?"
"Varmasti," sanoi Archie. "Sievempikin. Väri tuli lisäksi." Hän kääntyi morsiantaan kohti. "Ethel, tunnethan sinä Lucy Joyn. Hän sanoi minulle olevansa sinun koulutoverisi… Ja ihmeellistä kyllä näin Ethelin valokuvan heillä. Tunsin sen heti, ennenkuin Lucy Joy sanoi — —" ja niin edespäin.
Hän voi puhua huolettomasti tuosta entisestä ihastuksestaan, joka oli saanut hänen sydämensä sykkimään — miten kauan? Noin kaksi viikkoa. Se kaikki oli siis mennyttä. Lucy Smith oli onnellisissa naimisissa.
Mutta koska hän näki välähdyksen Ethelin silmissä, niin häntä huvitti puhua enemmän toisen tytön, kauneudesta.
Se loppui vasta, kun joku toinen seurueesta — seurueesta, joka nyt oli hyväksynyt henkilökohtaisiksi ystävikseen kaksi palvelusväestään — ehdotti vanhanaikaista leikkiä "Mitä he sanoivat ja mitä sitten tapahtui?"
Kyniä. Puoliarkkisia paperia. Kiireisiä raapustuksia. Kääntelemistä. Pöydälle panoa. Naurunpurskahduksia, kun mr Obe lystikkäällä äänellään luki tulokset.
"Sietämätön mrs Royds — hyvänen aika sentään! tapasi Tarzanin käytävän päässä. Nainen sanoi: 'Sinä ihana mies, minä jumaloin sinua.' Se on nuori Laverock. Laverock, te kirjoititte sen, hahah; sellaista te kai saatte kuulla, vai mitä? Hmm. Mies sanoi: 'Minä inhoan tällaisia ampumaretkiä.' Seurauksena oli — — oi, hyvä ihme; en mitenkään voi — lukekoon joku toinen sen minun sijastani."
Päästyään vihdoin rauhaan huomasivat Archie ja hänen morsiamensa olevansa neljännestunnin ajan kahdenkesken biljaardihuoneessa.
Archie, joka oli täysin tietoinen uhkaavasta vaarasta, parodioi leikillisesti: "Hän sanoi: 'Mitä minä olen tehnyt suututtaakseni sinut, rakas Ethel?' Tyttö sanoi — — hm — — hmm — — No, mitä hän sanoi?"
"Mitä minä sanon? 'Hyvää yötä' kaiketi?"
"Aha, olet suutuksissasi. Nyt on sinun vuorosi olla mustasukkainen!"
"Mitä lorua!" tiuskasi tyttö.
Sitten hän nopeasti jälleen siirtyi huolettomaan sävyyn: "En ole lainkaan vihainen — miksi ihmeessä olisin vihainen? Mutta olen saanut marssia yli viisitoista mailia lasten kanssa, ja olen väsynyt. Tahtoisin päästä varhain rauhaan tänä iltana."
"Siinäkö kaikki?"
"Niin, siinä kaikki."
"Etkö istu edes kahdeksi minuutiksi tähän" — hän työnsi nopeasti eteenpäin toisen suurista nahkatuoleista — "ja anna minun istua käsinojalla puhelemassa. Liian väsynytkö?"
"Aivan liian väsynyt."
"Ei sitten." sanoi Archie Laverock kylmästi.
Hänen silmänsä olivat vähemmän välinpitämättömät kuin hänen äänensä; niissä näkyi suuttumuksen, huvin, hellyyden, hurjuuden hehkua — — ristiriitaisia aineksia, jotka kaikki kiinnittivät häntä tähän tyttöjen tyttöön.
"Hyvää yötä," sanoi Ethel ja käänsi poskensa hänen suudeltavakseen.
Mutta Archie ei koskettanut hänen poskeaan.
Hän vain seisoi siinä tammiseinää vastaan katsellen tyttöä tämän vaietessa; tytön toinen käsi nojasi biljaardipöydän reunaan.
Hänen kätensä olivat vähimmän kauniit koko tytössä; nähdessään hänen loistavan kauniit kasvonsa, hänen kaunismuotoiset olkapäänsä ja käsivartensa, sopusuhtaisen nuoren vartalonsa ja sievät jalkansa, olisi odottanut hänellä olevan kauniit kädet. Mutta ne olivat odottamattoman kulmikkaat, vahvat, miltei poikamaiset; ei lainkaan sievät. Mutta Archie Laverockille tämä (hänen vähimmin kaunis piirteensä) oli erikoinen viehätys. Hän kumartui äkkiä ja suuteli keveästi jokaista sormea.
"Minä rakastan sinun käsiäsi," sanoi hän asiallisimmalla äänellään kohottaen jälleen hehkuvat kasvonsa. ".Hyvää yötä." Sitten äkkiä äänellä, joka värisi kiihkosta, hän huudahti: "Sinä punatukkainen kourallinen! Minä — —"
Tyttö luuli sekunnin ajan, että Archie aikoi painaa hänet rajusti rintaansa vasten. Mutta tämä kääntyikin vain avointa liettä kohti ja työnsi korollaan erään puun tuleen.
"Hyvää yötä," sanoi hän jälleen tavallisella äänellään. Tyttö hiukan alistuvasti: "Hyvää yötä, Archie."
Archien täytyi panna kaikki jarrut toimintaan, jotta hän ei lausuisi toista sanaa ja loisi vielä katsettaan tyttöön hänen pujahtaessaan pois.
Ethel meni; makasi kauan valveilla kahdeksan jalan levyisessä vuoteessa, ajatellen häntä; ajatellen, ajatellen.
Seitsemäs päivä. — Archie vältti tahallaan Etheliä.
Olosuhteet auttoivat häntä. Metsästysseurue tarvitsi lisää pyssymiehiä, ja koska heidän yhteiskunnallinen katsantokantansa oli muuttunut varsin demokraattiseksi, vietti Archie koko päivän vieraiden joukossa metsästysmaalla. Hyvä päivä.
Ja lisäksi sir Kabe kysyi, pelasiko nuorukainen kenties biljaardia; tämän vastatessa myöntävästi hän sanoi toivovansa, että neiti Ethel jonain iltana suostuisi luopumaan muutamaksi tunniksi hänen seurastaan.
Ethel oli nähtävästi yhtä innokas viettämään koko illan ilman Archien seuraa. Mutta ilta oli kuiva ja ihana, lisäksi oli kuutamo ja seurue hyväsydäminen. Niinpä ilta päättyi nuoren parin kävelyretkeen.
Ethelille se alkoi oikealla moitteiden tulvalla; moitteiden, mutta myöskin hellimpien hyväilysanojen, mitä Archien ääni pystyi lausumaan.
"Kultaseni, kuinka olet koko päivän saattanut olla niin häijy minua kohtaan? Niin, koko päivän. Et ole sanonut minulle sanaakaan. Et edes katsonut minuun! Joko nyt olet kyllästynyt minuun? Joko ajattelet minusta niinkuin tuosta toisesta miesraukasta, jonka kanssa olit kihloissa — että tuntui aivan siltä kuin olisit istunut konsertissa valojen sammuttua?"
"Archie!" väitti tyttö kiihkeästi vastaan, mutta tuntien helpoitusta. Hän oli pelännyt, että Archie eilisillan jälkeen olisi loukkaantunut ja vaitelias, ja jättäisi hänen tehtäväkseen sovinnon aikaansaamisen. Se on tavallinen miehinen tapa, jota naiset niin vihaavat ettei ole sanoja sen katkeruuden kuvaamiseksi, jonka se saa aikaan pilaten suloisimmankin sovinnonteon. Mutta Ethelin ei olisi tarvinnut pelätä. Archie ei käyttänyt niin karkeita aseita.
Ethelin väittäessä vastaan: "Sinähän olit häijy minua kohtaan." hukkuivat hänen väitteensä Archien tulisiin suudelmiin. Molemmat hänen käsivartensa kiertyivät Ethelin paksun päällystakin ympärille. Hetkeksi hänen huulensa painuivat Ethelin huulia vastaan. Ja ennenkuin Ethel ehti väsyä tähän, työnsi Archie huulillaan hiukset pois Ethelin korvalta, eleellä, josta neiti Rice-Mathews olisi voinut kertoa omia kokemuksiaan, ja kuiskasi: "Enhän minä ollut", ja suudelmien lomassa: "Enhän!"
Ethel työnsi hänen käsivartensa syrjään ja katsoi syyttäen häntä suoraan silmiin, hentona ja kalpeana kuutamossa.
"Minä näen lävitsesi," huudahti tyttö. "Sinä luulet voivasi uskotella minulle vaikka mitä. Mutta vaikka olenkin vain punatukkainen kourallinen, niin näen suoraan lävitsesi, kapteeni Laverock, niin juuri!"
"Silloin et näe mitään," vastasi Archie Laverock hellimmällä äänellään, "mikä ei olisi sinun omaasi."
Se oli niin sievästi sanottu, että tuskin olisi luullut sen olevan vilpitöntä puhetta, mutta siitä huolimatta oli se silkkaa totta.
Kahdeksas päivä — Aamulla puhalsi mereltäpäin kostea tuuli. Koska oli sunnuntai ja metsästys oli loppunut, oli seurue aikonut lähteä huviretkelle John o'Groatsiin lounas mukanaan, mutta sade käännytti heidät kotiin ja he söivät ruokasalissa voileipiä ja kylmiä leikkeleitä paperilautasilta, koska kaikilla palvelijoilla oli lomaa.
Nuori Laverock — jonka asema nykyään oli palkkaa nauttivan vieraan — oli mukana lounaalla; tätä nykyä näki hänen pienen majansa isäntäväki häntä verrattain harvoin. Sir Kabe oli hyvin kiintynyt nuorukaiseen, kysellen häneltä hänen tulevaisuudensuunnitelmiaan ja luvaten kirjoittaa hänestä ystävilleen kaupungissa; se oli lupaus, joka saattoi merkitä hyvin paljon tai hyvin vähän. Archie toivoi parasta.
Iltapäivällä alkoi ilma kirkastua ja teen jälkeen kiisivät autot seitsemän penikulman päässä sijaitsevaa John o'Groats-hotellia kohti.
Tämä hotelli oli jykevä ja epäromanttinen rakennus. Aivan sen alapuolella reunusti rannikkoa vyöhyke tummia kallioita, joiden alla oli valkoinen hiekkaranta — jonka vuoristotuulet olivat murentaneet raakunkuorista ja liuskakivestä. Meri oli kirkas kuin kristalli; pienet lätäköt kallionkoloissa kimalsivat kuin lasi. Jokainen kivenpala tällä rannikolla oli tuulen pyöristämä ja siloittama.
"Varmaan puhtain paikka mitä eläissäni olen nähnyt," arveli Ethel
Johnstone silmäillen ympärilleen.
Seurueen miesten noustessa hotellin baariin ja naisten irroittaessa autoharsojaan hotellin kuvastimien edessä lähtivät lapset tarkastelemaan ympäristöä, ja Archie ja Ethel seurasivat heitä.
Tällä hetkellä he olivat yhtä onnellisia ja asiallisia kuin lapsetkin. He keskustelivat seudusta ja ihmisistä. Kirjoista — hyvin vähän. Laverock, kuten useat nuoret miehet, joiden suurinta mielenkiintoa persoonallisuudet herättävät, ei välittänyt paljoakaan kirjoista. Kirjeiden kirjoittaminen kuului myöskin hänen heikkoihin puoliinsa; Ethel oli saanut auttaa häntä hänen kirjoittaessaan Ethelin tahdosta tämän äitipuolelle. Nyt Ethel härnäsi häntä siitä, kuinka huono kirjeenvaihtaja hänellä olisi, kun Archie sir Kaben vaikutusvaltaisten ystävien toimesta joutuisi Englannin siirtomaihin tai jonnekin muualle ulkomaille.
"Miksi onkin niin," kysyi tyttö, "että paras rakastaja aina on huonoin rakkauskirjeiden kirjoittaja ja päinvastoin?"
"Mitä sinä tiedät siitä, neitikulta?" kysyi Archie nauraen heidän kävellessään häikäisevää hiekkarannikkoa myöten vastatuuleen.
Kerran vuoksi ei kummallakaan heistä ollut halua suudella eikä kinata.
"Me kinaamme varsin usein; oletko tullut ajatelleeksi sitä?" sanoi poika vihdoin heidän vaiettuaan hetkisen. "Tulin juuri ajatelleeksi, kuinka usein olemme sitä tehneet mentyämme kihloihin."
Ethel sanoi: "Se on aivan luonnollista."
"Olenko minä niin riidanhaluinen ihminen? Vai oletko sinä?"
"Ei se ole siihen syynä, Archie, vaan — se, että minulla aina on ajatuksissani —"
"Ajatuksissasi? Mitä sitten, kultaseni?"
"Nuo tytöt," sanoi Ethel, katsoen pois näin kallioita kohti. "Kaikki tytöt, jotka ovat olleet sinun elämässäsi — ennen minua."
Hänen kirkasta ja aurinkoista mieltään näytti varjo himmentävän äkkiä kuten tummat pilvet meren yllä.
"Hyvä Luoja" huudahti Archie harmissaan. "Miksi puhua heistä. Minä en käsitä mitä sinä tarkoitat. Tytöt — —"
"Niin. Tytöt, joita sinä olet tuntenut ja ihaillut. Tytöt kuten Lucy Joy. Tytöt, joita olet suudellut. Tytöt, joita olet rakastanut. Minä tiedän. Minä sanon sinulle, että aina olen tiennyt sen." Hän käänsi Archieen päin närkästyneet kasvonsa; punainen kihara solahti esiin hänen urheilulakkinsa alta ja valui hänen kaulalleen. "On turhaa uskotella minulle, ettei heitä ole ollut."
"Minä en aio uskotella sinulle yhtään mitään," tunnusti Archie vilpittömästi. "Mutta sinä tiedät, että minä rakastan sinua. Sehän muuttaa kaiken — niinkuin ei koskaan olisi mitään tapahtunutkaan —"
"Mutta yhtäkaikki se on tapahtunut."
"Niin, mutta — kuulehan nyt, kultaseni. Ole nyt järkevä. Kuinka monta kahdenkymmenenkuudenvuotiasta miestä on mennyt naimisiin ensimmäisen tytön kanssa, jonka he ovat nähneet? Ja jos he menevät niin mikä siitä on seurauksena? Varsin ikävä juttu tytölle, luulen minä."
"Niin. Minä tunnen nuo puheet," vastasi Ethel äänellä, joka jyrkkeni hänen jatkaessaan. "Kerran eräs naimisissa oleva ystäväni sanoi jostain avioliitosta: 'Miehellä on siis aivan koskematon sydän? Ja tytölle se oli hänen ensimmäinen suuri rakkautensa? Lapsiraukka, hän saa kovin kömpelön ja kokemattoman miehen. Ja sinä olet siis samaa mieltä, Archie!"
Kuinka syyttävän katseen hän suuntasikaan nuorukaiseen!
"Niin, minä tiedän sinun olevan samaa mieltä," jatkoi tyttö. "Sinun mielestäsi minun pitäisi olla kiitollinen siitä, että sinä olet oppinut kuinka tyttöjä on kohdeltava, Olenhan sanonut sinulle näkeväni lävitsesi. Sinä tiedät millä mielellä milloinkin olen. Sinä tiedät kuinka tartut minuun. Sinä tiedät kuinka syleilet minua Sinä tiedät kuinka suutelet minua. Kuinka saat äänesi kaikumaan suudelmilta silloinkin kun et suutele minua! Luuletko etten ole huomannut kaikkea sitä?"
"Tahtoisitko minun toivovan, ettet koskaan huomaisi mitään minusta?"
"Nyt ainakin toivot sitä — yrittäessäsi vetää minua nenästä," vastasi tyttö, suoristautuen ja katsoen jälleen merellepäin.
"Mutta kultaseni, kuinka naurettavaa — —"
"Se ei ole lainkaan naurettavaa," intoili punatukkainen kourallinen.
"Naiset ovat opettaneet sinulle kaiken — —"
"Rakas lapsi, sinähän puhut aivan kuin en olisi eläissäni tehnyt muuta kuin pyörinyt naisten hameenliepeissä," huokaili Archie. "Laupias taivas, kuullessaan sinun puhettasi voisi luulla sen olleen ainoan elämäntehtäväni — — Ikäänkuin olisin ollut oikea Don Juan — —"
"Et voi väittää, ettet olisi ollut enemmän tekemisissä naisten kanssa kuin kuka tavallinen nuorukainen hyvänsä."
"Minähän olen aivan tavallinen nuorukainen —"
"Mitä sitten tarkoitit eräänä iltana," kysyi tyttö kiivaasti, "kun minä kysyin oliko sinulla ollut hauska kesä ja sinä nauroit. Sinä nauroit. Mitä sinä kutsut hauskaksi kesäksi? Uutta rakkausjuttua sekä touko-, kesä-, heinä- että elokuussa, vai mitä?"
Archie Laverock, suorastaan loukkaantuneena kuullessaan näin rohkeita (kuten ne nyt tuntuivat hänen mielestään) ja perättömiä mielipiteitä, sanoi jokseenkin ankarasti: "Taivaan tähden, Ethel, älä puhu tuollaista, sinä et tiedä mitä sanot." Ja sitten lempeämmin: "Kaikki mikä on ollut, on nyt mennyttä. Etkö voi uskoa sitä? Etkö? Jokainen etsii elämässään todellisuutta. Jokainen on niin kirotun kärsimätön saavuttaakseen sen, rakas Ethel. Jokainen koettaa ja ajattelee: 'Kenties tämä tie vie perille.' Ja mies toivoo sitä sydämensä pohjassa alituisesti," selitti nuori Laverock kuunnellen omaa puhettaan kuin jotain vierasta olentoa, mutta kuitenkin olentoa, jonka kanssa hän koko ajan oli yhtä mieltä. "'Tämä tie vie perille', ajattelee hän, kunnes hän saa huomata, että se jälleen on ollut silmänlumetta… että se jälleen on ollut suuri erehdys. Tiedätkö, että monen vuoden ajan olen aavistanut jälleen löytäväni sinut?"
"Minut?"
"Minä tiesin, että minua odotti jokin, joka tekisi kaiken muun olemattomaksi —"
Archien äänen olisi tullut tehdä Ethel vakuutetuksi hänen sanojensa vilpittömyydestä, mutta nyt tyttö ajatteli enemmän omia sanojaan ja oman sydämensä mustasukkaisuutta; hän oli kiihdyttänyt itsensä vihaan, joka ei ollut niin äkkiä lauhdutettavissa.
"'Olemattomaksi' — niin kyllä, sinulle, koska olet mies," vastasi hän katkerasti. "Mutta minulle se ei ole olematonta. Joka hetki minä muistan sitä. Ja minä sanon sinulle, etten koskaan lakkaa muistamasta — —"
"Eikö sitten minulla olisi mitään muistettavaa? Luuletko, rakas tyttö, minun unohtaneen, että sinä olit kihloissa ennenkuin — —"
"Puh!" sähähti tyttö. "Onko se sama asia? Onko? Muutamien viikkojen kihlaus? Ja sitten monta vuotta ilman ketään, joka olisi minusta välittänyt, monta vuotta, jotka sain viettää vain ajatellen ja muistellen — sinua. Sinua, joka sillä välin liehuit seikkailusta seikkailuun, joiden paljas ajatteleminenkin tekee minut hulluksi!"