Kiivaassa mustasukkaisuudessaan hän ylitti rajan, jota hänen olisi tullut noudattaa; hän sinkosi Archielle sanoja, joiden sisältöä hän ei itsekään uskonut, ja joita hän käytti vain loukatakseen Archieta.
"Sinä, joka olet kylmä ja teeskentelevä ja tunteeton — ja naistenhurmaaja! Sinä, joka olet koettanut kaikkea — —"
Mutta tässä nuori Laverock (jota nyt oli loukattu sekä miehenä että rakastajana) pysähdytti tämän viattoman, ihastuttavan raivottaren katseellaan. Tyynesti hän katsoi häntä silmiin vivahtelevilla, mutta lujilla silmillään. Ja tyynesti ja tiukasti hän puhui.
"Pyydän sinua uskomaan ainakin sen mitä nyt sanon, Ethel. Minä en ole milloinkaan koettanut mitään," sanoi hän, "paitsi rakkautta."
Kenties ei Ethel ymmärtänyt hänen sanojaan. Tavallinen hyvinkasvatettu tyttö lukee kaikenmoista ja kuulee paljon asioita ja näkee paljon — oppimatta mitään elämästä ja rakkaudesta. Monet erinomaiset vaimot ja perheenäidit vaeltavat siten kunnialliseen hautaansa saakka. Ja siihen suuntaan viittasivat myöskin Archie Laverockin punatukkaisen kourallisen taipumukset.
Mutta vaikkapa hän ei olisikaan ymmärtänyt Archien sanoja, saivat hänen äänensä tyyni arvokkuus ja tuon poikamaisen olennon rauhallinen katse, joka olisi saattanut olla paljoa vanhemman miehen, tytön ymmärtämään, että hän oli mennyt liian pitkälle. Mutta hänelle ei jäänyt aikaa vastata.
Huudot: "Tänne! Tänne! Lapset! Hoi! Babs! Babs! Freddie!" kaikuivat heidän ympärillään.
Seurue oli lähdössä jälleen kotiinpäin.
Yhdeksäs päivä. — Tämä päivä oli kuin jumalilta ryöstetty. Se oli sir Kaben syntymäpäivä; ja tämä hyväsydäminen ja ihmisystävällinen mies oli keksinyt oman tapansa sen viettämiseksi.
Archielle ja Ethelille se merkitsi sitä, että hän antoi heille lomaa kello kahdestatoista saakka; hän itse sijoitti heidät kahden istuttavaan autoon ja järjesti heille eväskorin, joka sisälsi kylmää kananpaistia ja juustovoileipiä ja kaakkua ja vanukasmuotin ja muutamia valkoviini- ja olutpulloja ja kahvia termospullossa.
"Kas niin, tämän pitäisi riittää teille. Neiti Johnstone, vaimoni lupaa pitää silmällä pikkuväkeä siksi kunnes palaatte. Lähtekää, Archibald. Huomenna olette toimessa, kuten tavallisesti, Laverock."
"Kyllä, Sir. Kiitos, Sir. Tuhannet kiitokset."
Niin he lähtivät viettämään elämänsä toistaiseksi ihaninta päivää. Myrsky oli puhdistanut ilman Ethelin sydämessä; heidän onnensa oli yhtä pilvetön kuin taivas heidän yllään. Sillä sää oli äkkiä muuttunut moitteettomaksi. Oli aivan tyven ja mitä ihanin auringonpaiste. Kostean usvan sijaan täytti maiseman kanervantuoksu, joka on poutailman sielu.
Istuen kanervapeitteisellä maalla ja nähden etäällä siintävän meren he nauttivat lomapäivästään. Yhdessä he hautasivat riidanaiheensa ja levittivät sammalille aamiaiskorinsa nauttien lounaansa miltei vaieten, liian onnellisina puhuakseen.
Ethel ei tupakoinut; hän selitti olevansa "liian uudenaikainen". Tämä miellytti Archieta niinkuin kaikki muukin Ethelissä. Hän huomasi vihaavansa tupakoivia naisia. Miksi he tupakoivat? Yksinomaan tavan vuoksi — aivan kuin lampaat. Tai näyttääkseen kauniita käsiään, eräs hänen tuntemansa tyttö oli varmasti tupakoinut vain siitä syystä. Mutta hän nautti Ethelin sytyttäessä hänen savukkeensa ja puhaltaessa siitä pari savukierrettä kesäiseen ilmaan ennenkuin hän sijoitti sen Archien huulien väliin.
"Ah!" huokasi hän onnellisena. Sitten, tupakoituaan tuokion, hän heitti pois savukkeensa sammutettuaan sen ensin huolellisesti kosteata maata vastaan. Sen jälkeen hän otti lakin päästään, ojentautui selälleen, pani päänsä Ethelin syliin ja katsoi taaksepäin Ethelin kasvoihin.
"Onnellinen?" kysyi tyttö hellästi.
"Suunnattoman onnellinen — paitsi yhdessä suhteessa."
"Ja mikä se on?"
"En voi sietää ajatusta, että olemme vain kihloissa — ettemme edes tiedä, milloin voimme mennä naimisiin."
Tyttö päästi pienen helakan ja pikkuvanhan naurun katsoen poispäin Archiesta punertavan niityn yli lahdelle päin, joka siinsi heidän alapuolellaan. Hän ajatteli: "Mikä vahinko ettemme tulleet ottaneeksi uimapukuja mukaamme. Jos emme olisi 'vain kihloissa', niin voisimme juosta rantaan ja uida yhdessä näinkin; hän ei ole koskaan nähnyt minun uivan. Tosiaan vahinko — —"
"Annan pennin ajatuksistasi, Ethel."
"Minä — minä ajattelin, että kenties tämä on onnellisin tapa olla kihloissa. Juuri koska se on niin epämääräinen. Ei mitään huolta järjestelyistä. Se jatkuu sellaisenaan. Ja minä luulen, että se juuri sen takia miellyttää sinua, Archie! Tiedätkö, minun on mahdotonta kuvitella sinua — naimisissa. Se ei ole lainkaan sinun loppusi."
"Varmasti, neiti. Millä tavalla oikeastaan kuvittelet minun lopettavan nuoren ja loistavan elämäni?"
"Oh, jollain paljon koristeellisemmalla ja traagillisemmalla tavalla, kenties jollain 'jota jumalat rakastavat’-eleellä. Kenties uiden suunnattomien ulappojen yli saadaksesi minut ja hukkuen nuoruutesi ja voimasi kukoistuksessa, kuten Leander — —"
"Vai niin. Erittäin ystävällistä sinulta!"
He nauroivat vallattomasti ja vaipuivat sitten haaveihinsa. Archie mutisi: "pian se kumminkin on päätettävä", ja "toivoisinpa noiden sir Kaben ystävien vähitellen kirjoittavan".
"Kenties sinua odottaa kirje jo palatessamme kotiin," arveli tyttö. "Lady Kabe aikoi käydä postitoimistossa. Mutta kuulehan," virkkoi hän hengittäen syvään, "eikö tämä kanervantuoksu ole jumalallista?"
"Hyvä tuoksu," vastasi Archie vakavasti. "Tosiaan hyvä tuoksu."
Ethel kosketti keveästi silkkisiä hiuksia helmassaan silittääkseen niitä, mutta veti sitten nopeasti kätensä takaisin.
"Pane se takaisin," torui Archie (vähääkään muistamatta Mauve
Rice-Mathewsia).
"Ajattelin, että kenties et pitäisi siitä, että silitän ja sekoitan hiuksiasi."
"Sitä en tosiaan ole koskaan sietänyt. Mutta minä pidän siitä, jos sinä teet sen," sanoi Archie poikamaisesti.
Sitten, ikäänkuin hän äkkiä olisi tullut ajatelleeksi jotain, hän nousi istumaan. Kepeällä liikkeellä hän nosti kätensä hiuksiinsa. Hän pudisti paksun, kullanvärisen tukkansa otsalleen ja hieroi sitä tytön kaulaa ja poskia vastaan.
"Silitä se jälleen järjestykseen," pyysi hän.
Ja käsillään tämä silitti ja painoi hänen hiuksensa jälleen paikalleen.
Hämmästyneenä hän kuiskasi: "Archie! Archie. Oh, mutta miksi teit tämän? Minusta tuntuu niinkuin — niinkuin olisit antanut minulle jotain jotain, jota ei kukaan aikaisemmin ole omistanut —"
"Niin. Ei olekaan."
"Tarkoititko sen siten?"
"Tarkoitin, rakkaani. Sinä ymmärsit sen? Armaani!"
"Archie — minä tahtoisin sanoa sinulle jotain."
"Niin. Mitä?"
"Eilen — minä olin niin häijy sinua kohtaan —"
"Niin olitkin. Entä sitten?"
"Niin, minusta tuntuu, että kaikki on muuttunut hyväksi jälleen. Nuo toiset tytöt — —"
Vaikeneminen. Muuan lokki lensi heidän yllään ja kirkui ja hävisi.
Nuori Laverock, katse kiintyneenä mereen, odotti.
Ethel sanoi miettivästi: "Nuo toiset… He eivät merkitse mitään. Minä tiedän, että se kaikki on mennyttä. Kukaan heistä ei enää palaa takaisin."
"Mutta senhän minä sanoin sinulle."
"Niin, mutta minä en ymmärtänyt sitä. Uskotko, että nyt ymmärrän sen?
Ethän enää pidä minua pienenä punatukkaisena kourallisena?"
"En, vaan pienenä punatukkaisena sylillisenä", nauroi Archie ja vahvisti sanansa sulkemalla hänet syliinsä.
Suloisessa sovussa he jättivät tämän paikan ja heidän noustessaan autoonsa kääntyi Ethel takaisin heittäen sille lentosuukon. Tyyninä ja onnellisina he ajoivat kotiinpäin.
Linnaan johtavalla tiellä juoksi pikku Freddie Royds heitä vastaan tuoden Laverockille kaksi kirjettä.
Toinen niistä oli naisen käsialaa. Toinen oli suljettu liikemäiseen kuoreen.
Molemmat olivat varsin tavallisen näköisiä kirjeitä!
KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Archie avasi ensiksi liikemäiseltä näyttävän kirjekuoren, arvellen sen sisältävän jonkun ilmoituksen sir Kaben ystäviltä.
Mutta kirje, jonka eräs toveri hänen entisessä lontoolaisessa liikkeessään oli lähettänyt edelleen, oli kirjoitettu erään pohjoiswalesilaisen asianajotoimiston paperille. Se kuului näin:
Herra Archie Laverock. Ilmoitamme täten Teille mr Rice-Mathewsin
kuolleen viime heinäkuun 15 p:nä. Ennen kuolemaansa määräsi mr
Rice-Mathews-vainaja meidät testamenttinsa toimeenpanijoiksi.
Mr Rice-Mathews-vainaja teki ennen kuolemaansa testamentin, jossa hän määrää teille puolet irtaimesta omaisuudestaan. Arvelemme teidän tietävän hänen omistaneen varsin huomattavia maa-aloja ja liuskakivilouhoksia; mikäli olemme näihin mennessä saattaneet arvostella hänen teille määräämäänsä omaisuutta, arvelemme perintöosuutenne tuottavan Teille arviolta viidentuhannen punnan vuotuiset tulot.
Käydessänne toimistossamme olemme mielihyvällä esittävä teille asian lähemmät yksityiskohdat.
Ymmärrätte luonnollisesti, että on kestävä jonkun aikaa, ennenkuin saatatte ottaa vainajan määräämän omaisuuden haltuunne, koska testamentin valvominen ja erinäiset muodollisuudet sen täytäntöönpanossa ovat sitä ennen suoritettavat.
Kunnioittaen
Pritchard, Morgan ja Poika.
Archien päästyä kirjeen loppuun kysyi Ethel pelokkaasti: "Archie, onko se jotain lähdöstäsi — —"
"Ei, ei. Muuan tuttavani on kuollut… En voinut aavistaa — —"
"Oi, Archie!" Tyttö katsoi osaaottavasti häneen. "No niin, tapaan sinut tänä iltana kuten tavallisesti. Nyt minun täytyy mennä — —"
Hän lähti nopeasti huolehtimaan velvollisuuksistaan.
Jäätyään yksin avasi Archie Laverock kuin kivettyneenä toisen kirjeen.
Se oli hänelle tuntematonta naisen käsialaa, ja alkoi "Rakas Archie".
Hän vilkaisi loppuun. "Mauve", sanoi hän.
"Mauve?"
Hän luki:
Rakas Archie. — Kirjoitan sinulle, koska sisareni omaiset ovat kertoneet sinun olleen ulkomailla, ja koska arvelen, ettet niinollen vielä ole kuullut isoisän kuolemasta. Tiedän sinun iloitsevan kuullessasi hänen kuolleen aivan kuten hän aina sanoi toivovansa, ilman tuskia tai sairautta. Hän istui lukien suuressa nojatuolissaan parvekkeella, ja meidän mennessämme sanomaan hänelle, että tee oli valmis, hän näytti nukkuvan, mutta kaikki oli jo lopussa. Tiedän sinun olevan suruissasi minun vuokseni, mutta isoisän takia sinun ei tarvitse surra.
Hän oli hyvin kiintynyt sinuun, ja puhui lähdettyäsi usein sinusta. Archie, minusta tuntuu, että minun on kerrottava sinulle, että vaikka hän kerran kuvittelikin sinun ja minun aikovan mennä naimisiin keskenämme, oli hän heittänyt tämän järjettömän ajatuksen mielestään jo monta viikkoa ennen kuolemaansa. Hän tiesi minun olevan kihloissa erään toisen kanssa ja oli viimein hyvin tyytyväinen siihen, tietäessään minun olevan kiintynyt tähän toiseen. Sinulla ei siis tarvitse olla vähääkään omantunnonvaivoja rahoista, jotka hän määräsi sinulle. Olen siitä hyvin iloinen. (Vaikka pelkään sen olevan entiselle liikkeellesi suorastaan järkyttävän tapahtuman; luulen isoisän vihjanneen heille jotain siihen tapaan sinun vielä ollessasi Rhosissa.)
Hän on määrännyt minulle toisen puolen rahojaan ja samoin Rhosin, johon aiomme jäädä asumaan. Sinun pitää myöhemmin käydä meitä tervehtimässä.
Ensi kuussa vietän häitä majuri Lionel Ellisin kanssa. Isoisä ei sietänyt mitään lykkäyksiä, ja testamentissaan hän erityisesti sanoo toivovansa, ettei kukaan käyttäisi surupukua hänen muistokseen, koska hän aina eläissään rakasti värejä. Ihmiset täällä ovat aivan kauhuissaan isoisän määräyksestä, ettei häntä saa haudata perhehautaan isoäidin viereen, vaan että hänen ruumiinsa on poltettava ja sirotettava tuulien kuljetettavaksi tuntureilla Rhosin takana. En voi olla muistamatta, kuinka hän kerran puhkesi sanomaan sinulle ja minulle: "Koko elämäni ajan ovat nuo hyvät naiset ympäröineet minua!" Lionel sanoi, että hän nähtävästi ainakin kuollessaan halusi päästä heistä. Lionel ymmärtää asiat niin hyvin. Sinun täytyy tutustua häneen.
Toivota minulle onnea, Archie, niinkuin minä toivotan sitä sinulle.
Sydämellisin terveisin
Mauve.
Näitä kahta yllätystä Archie pohti viedessään auton vajaan ja istuessaan illallisensa ääressä — jonka hän tänä iltana kernaammin söi omassa majassaan kuin linnassa vieraiden parissa.
Hänen ensimmäinen selvä tunteensa oli järkytys. Vanha mr Rice-Mathews oli siis kuollut.
"Kuoli viime heinäkuun 15. p:nä," sanottiin kirjeessä.
"Minun ollessani Dinardissa," muisti Archie.
"Minun kuljeskellessa St. Malossa."
Kuollut! Tuo ystävällinen, erikoinen vanhus! Hänen muistonsa kohosi selvänä Archien mieleen: terhakat silmät ohuen tukan alla, laihat kädet, hienot vanhat huulet, jotka antoivat kahdennenkymmenennen vuosisadan huolimattomalle puhetavalle hienostuneen sävyn.
Kaikki mennyttä. "Tuuliin hajoitettua!" Jos koskaan mikään sielu riemuitsi vapautuessaan ruumiista, ajatteli nuori Laverock, niin oli se tuo vanha sairas mies, joka oli niin rakastanut värejä, nuoruutta, elämää, romantiikkaa… ja joka oli ollut niin kahlehdittu…
Hän oli välittänyt Archiestakin.
"Archie, rakas poikaseni." Miten usein olikaan tuo heikko, vanha ääni niin lausunut!
Hän oli suunnitellut Archien tulevaisuutta!
"En voi koskaan kiittää vanhusta tästä," ajatteli Laverock, ja pala nousi hänen kurkkuunsa. "Voi! En edes sanonut hänelle kunnollista hyvästiä. Toivoisin, että vain kerran vielä saisin nähdä hänet."
Tässä skotlantilainen taloudenhoitajatar tuli sisään ja asetti Archien eteen olutpikarin.
"Kiitos," sanoi hän hajamielisesti, kaatoi itselleen hiukan olutta ja nousi äkkinäisen päähänpiston vallassa tuoliltaan.
Seistessään avoimen ikkunan vieressä, nähden vilahduksen merestä ja iltataivaasta, nuori mies kohotti tuoppinsa. Hän joi hiljaisen maljan, ikäänkuin hän olisi kunnioittanut poismenneitä tovereitaan.
Hän ei ollut luullut voivansa minkään kuolonsanoman vuoksi enää olla niin järkytetty ja suruissaan.
Hengähtäen syvään hän vihdoin päätti katsoa, mitä toisessa kirjeessä oli ollut.
Mauve aikoi mennä naimisiin! Aivan kuten Lucy Joy!. "Totta totisesti, minähän mahdan olla oikea onnentuoja. Tuskin minä tutustun tyttöön, kun hän jo menee kihloihin jonkun toisen kanssa."
Tytöt, ajatteli hän, näyttivät vaihtavan mielipidettään sangen nopeasti. Onneksi heille; varmastikin onneksi Mauvelle!
Lionel Ellis? Lionel?
Se poikako? Niin. Persia ja hopeinen ruusuvesipirskoitin. Hän muisti.
Se oli onneksi molemmille!
Ja sitten vihdoin hämmästys ja kummastelu alkoi haihtua nuorukaisen mielestä, ja hänelle alkoi selvitä, mitä se kaikki hänelle henkilökohtaisesti merkitsisi.
Viisituhatta puntaa vuodessa!
Ministerin palkka.
Verrattuna siihen seurueeseen, joka nyt aterioi linnassa, ei hän, nuori
Laverock, ollut rikas.
Mutta se oli silti yltäkyllin. Yltäkyllin.
Hän näki itsensä pyytävän sir Kaben ja hänen ystävänsä luokseen metsästämään seuraavana vuonna!
* * * * *
Tänä iltana hänen tyttönsä saapui häntä tapaamaan.
"Ethel kultaseni, anna minulle anteeksi. Minun oli vastattava kahteen kirjeeseen, ennenkuin pääsin lähtemään. Kahteen hyvin tärkeään kirjeeseen. Todellakin" — — hän änkytti innosta — — "ne ovat — valmistauduhan nyt johonkin suureen. Kultaseni — ei, tässä ne ovat, sinun on parasta lukea ne itse. Täällä on vielä kyllin valoisaa. Lue tämä, Ethel. Lue ne. Tämä ensin."
Hän ojensi hänelle asianajajan kirjeen.
Seisten tytön vieressä hän luki uudelleen kirjeen samalla kuin hänkin.
"Mitä," alkoi tyttö hämmästyneenä kääntyen vihdoin hänen puoleensa.
"Mutta kuka tämä herra oli — — mitä se on?"
Hän kiiruhti selittämään. "Ja tuo miesparka — käsitätkö? Käsitätkö? Hän tahtoi jättää kaiken tämän minulle. Se on niin liikuttavaa, se on — — Tiedätkö, että minä olin kuin sekaisin päästäni? Mutta Ethel! ymmärrätkö sitä vieläkään?"
"Luulen — — luulen niin", sanoi tyttö hyvin hitaasti, kohottaen katseensa paperista ja katsoen yli niittyjen ikäänkuin jotain sellaista kohti, jota Laverock ei voinut nähdä. "Se merkitsee, että sinä — — "Sinun ei tarvitse lähteä ulkomaille ellet tahdo. Sinun ei tarvitse lähteä. Voit jäädä, tehdä niinkuin itse tahdot. Archie! Sinun ei tarvitse lähteä!"
"Ei! Eikä minun tarvitse enää odottaakaan," huudahti Archien ääni. "Tietysti voin tehdä niinkuin itse tahdon. Niinkuin tahdon! Me voimme mennä heti naimisiin — —"
Viimeiset sanat keskeytyivät. Oli kuin hänen oma äänensä olisi paljastanut hänelle jotain hänen tätä sanoessaan.
"Voimme mennä heti naimisiin."
Naimisiin — —
Heti — —
Hän, naimisiin — —
Aivan hänen tahtomattaan ja tietämättään omituinen ilme häilähti hänen kasvoilleen. Se kuvasti tuota salamannopeaa tunnetta syvällä nuorukaisen alatajunnassa.
Se oli pettymystä. Aivan ehdottomasti hänen kauniissa silmissään näkyi alakuloisuutta; se oli kuin jonkun vapaan ja villin eläimen katse, eläimen, joka harhailtuaan koko elämänsä onnellisena ja vapaana äkkiä huomaa olevansa — ansassa!
Kuin salama tuo ilme haihtui samalla kuin se tunnekin, joka oli sen aiheuttanut. Sekunttia myöhemmin Archie tuskin itsekään tiesi, että sellaista ilmettä oli ollut hänen kasvoillaan.
"Kultaseni," jatkoi hän mitä hellimmällä ilolla, "kuulehan, kultaseni!
Käsitätkö, mitä se meille merkitsee!"
Hän ei ollut ottanut lukuun naisen silmiä ja sydäntä, naisen, joka rakasti hänen kasvojaan niin suuresti, että hän voi huomata jokaisen häivähdyksen niillä. Tuossa epäselvässä iltavalaistuksessakin oli tuo omituinen, äkkiä hävinnyt ilme nähty ja ymmärretty. Veitsi ei olisi voinut leikata niin kipeästi Ethelin sydäntä.
Hän sanoi äärimmäisen tyynesti: "Tietysti. Minä ymmärrän."
"Mutta — eikö se ole ihanaa? Etkö ole — — — mikä sinun on?" sanoi
Archie terävästi. "Etkö ole iloinen?"
"Olen kovin iloinen," sanoi hän yksinkertaisesti, "sinun puolestasi." Hän ojensi kirjeen takaisin. "Mutta — tämä muuttaa kaiken minuun nähden."
"Mitä sinä tarkoitat?" Archie hätkähti. Hänen kasvoissaan näkyi enenevää levottomuutta. "Katso minuun! Tyttö kultani — mitä tämä kaikki merkitsee? Mistä sinä puhut?"
Tyttö vei kätensä kaulalleen kääntyessään.
"Älä tule kanssani, ole hyvä."
Hänen hiljaisuutensa hänen sitä sanoessaan kohotti hänen ympärilleen yhtä vahvan varusmuurin kuin linnan tornit.
"Älkäämme puhuko enää siitä," lisäsi Ethel. "Minun täytyy miettiä tätä.
Ei, minun ei tarvitse miettiä."
Jokainen tavu vei häntä kauemmaksi Archiesta. Nuorukainen huomasi, ettei tämä ollut mitään kiusottelua, mitään oikullisuutta, ei tuota tavallista ärsytyshalua, jonka hän tunsi.
Hän tarkoitti jotakin, mikä sai Archien kivettymään.
Hän seisoi kuunnellen mitä tyttö sanoi, ennenkuin hän lähti hänen luotaan.
"Archie, olen hyvin pahoillani — —"
Hän tiesi mitä tulisi; hän seisoi odottamassa tuomiotaan. Noina hetkinä
Archie kärsi enemmän kuin hän koko elämänsä aikana oli kärsinyt.
Hänen tyttönsä, hänen ainoa rakastettunsa, sanoi: "Archie, olen hyvin pahoillani. Se on ollut — olen tehnyt erehdyksen, sen huomaan nyt. En tahdo jatkaa tätä. En voi nyt tulla vaimoksesi."
Sanomatta enää sanaakaan hän kiiruhti nopeasti kentän yli linnan valoja kohti.
Hän oli mennyt.
Archie seisoi paikoillaan. Pimeys verhosi hänet ennenkuin hän liikahti paikaltaan.
KAHDESKYMMENES VIIDES LUKU.
Ratkaisu.
Tuota kihlautuneitten eroamista seuraava päivä oli synkkä päivä muille paitsi pikku Freddie Roydsille.
Kukaan ei hänestä välittänyt.
Neiti Johnstone sanoi päätään särkevän. Freddien äiti oli muiden linnan naisten kanssa vieraisilla kymmenen mailin päässä, majurin vietyä heidät autolla Wolseyhin. Mutta Laverock, vaikka olikin vapaa — ihailtu Laverock oli selvästi lausunut, että hän tahtoi kerran olla rauhassa pieniltä pojilta.
Poika oli loukkaantunut ja päätti kostaa.
Teen aikaan ei Freddie ilmaantunut lastenhuoneeseen.
Lastenhoitajatar lähetti erään skotlantilaistytöistä kysymään vajasta.
Hän palasi tuoden viestin, että Freddieä ei oltu nähty lounaan jälkeen.
"Ajattelehan," pisti hänen serkkunsa Babs hilpeästi väliin suuren hillovoileivän lomasta, "jos hän on mennyt alas rannalle ja joutunut vuoksen uhriksi niinkuin kirjoissa."
"Mitä lorua!" tiuskasi neiti Ethel Johnstone pöydän päästä vihaisemmin kuin kukaan lapsi oli koskaan kuullut hänen puhuvan. "Tietysti hän on taas etsinyt simpukoita ja unohtanut ajan."
Mutta hän nousi näin sanoessaan.
Eikö hän ollut työntänyt luotaan ainoaa miestä, joka olisi voinut tehdä hänet onnelliseksi? Ainoan miehen, joka ei koskaan voinut tehdä ketään naista onnelliseksi? Kurjuus odotti häntä, näkipä hän hänet jälleen tai ei. Mikä katkera kohtalo olikaan saattanut hänet tapaamaan Archie Laverockin? Neljä vuotta sitten vain hänen näkemisensäkin oli syössyt hänen koko elämänsä radaltaan. Oliko hän voinut unohtaa hänet koskaan sen jälkeen? Voisiko hän nyt unohtaa hänet? Ei koskaan. Vähemmän kuin koskaan ennen. Miksi hän oli koskaan tullut tänne?
Yhdeksän ihanaa päivää — myrskyistä ja kuumeista, mutta ihanaa. Sitten viime illan romahdus. Tuo hänen katseensa — se toi romahduksen.
Jospa hänen suuttumuksensa vain olisi antanut hänelle sen tunteen, että oli mahdollista olla tyytyväinen ilman Archieta! Hän huomasi olevansa raivoissaan seuratessaan koneellisesti polkua, joka johti sammalen peittämälle kalliolle. Hän oli kiiruhtanut alas kivirannalle, ennenkuin hän jälleen muisti, mikä oli tuonut hänet tänne.
Freddie. Tietysti. Pikku Freddie oli kadonnut. Miten kaiken muun kaltaista tänä onnettomana päivänä!
"Freddie!" huusi hän kovaa, mutta vain lokit vastasivat. "Freddie!"
Silloin hänen eteensä kallion takaa tuli se mies, jota hän vähimmin kaikista maan päällä halusi nähdä. Se mies, joka vähimmin halusi nähdä häntä!
Archie Laverock, joka oli päättänyt, että ainoa keino oli pyytää eroa toimestaan ja lähteä jälleen etelään, oli rauhattomuudessaan tullut kävelemään rannikolle.
Nyt hänen tietysti täytyi tavata Ethel.
Hän otti lakin päästään eikä tiennyt, pitikö hänen puhua vai eikö.
Ethel puhui sangen nopeasti. "Oletko nähnyt Freddieä?"
"En. Oletko kadottanut hänet?"
"Hän on kadonnut," lausui Ethel kuin vieraalle. "Palvelustytöt sanovat nähneensä hänen juoksevan rannalle."
"Hyvänen aika!" sanoi Archie myöskin vieraan äänellä. "En ole nähnyt jälkeäkään hänestä. Meidän on kai parasta etsiä näiltä kallioilta. Vuoksi tulee pian."
"Niin. Jos sinä menet tästä, niin minä haen tuolta."
Archie lähti toiseen suuntaan ja tyttö toiseen. Kauhu valtasi heidän sydämensä… He kulkivat ylös alas rantaa pitkin edestakaisin kallioiden ympäri.
Ei jälkeäkään kadonneesta lapsesta.
"Kadonneesta lapsesta." Oi, nuo sanat voivat jäädyttää veren ja pysähdyttää valtimot uhkaavalla merkityksellähän! Mitä kuvitelmia ne tuovat mukanaan kaupungissa? Kauheita katuristeyksiä, liikennettä… Metsässä? Vaanivan käärmeen… Maantiellä? Roiston… Joen rannalla? Viettävän rinteen, pienen luiskahtavan jalan..
Entä tällä petollisten kallioiden reunustamalla rannalla, missä vuoksi uhkasi?
Archie Laverock, joka kiipesi kallionlohkareelta toiselle, merilevien takertuessa hänen kenkiinsä, kurkistellen, etsien, kiroili hiljaa ikäänkuin vakuuttaakseen itselleen, ettei hänen mielessään ollut muuta kuin suuttumusta.
Tuo pieni veitikka! Tuo kunnon pikku poika, joka kutsui häntä "Laverockiksi" ja tarjosi hänelle omia makeisiaan ja oli ollut hänen toverinaan neljän päivän matkalla Lontoosta.
"Pohjoiseen!" oli hän kuulevinaan lapsen äänen riemuitsevan.
Pohjoinen, jota Archie nyt ei olisi koskaan suonut nähneensä. Oliko se nyt vienyt tuon pikku pojankin?
"Freddie!" huusi hän yhä kovemmin rohkaistakseen itseään ja tuota levotonta punatukkaista tyttöä, joka alkoi juoksennella hurjasti edestakaisin, hänkin huutaen "Freddie, missä olet, Freddie?"
* * * * *
Ja missä Freddie Royds sillä välin oli?
Sangen lähellä. Hän ryömi käsin ja jaloin erään kallion ympärillä, ja hänen silmistään loisti oikean Tienlöytäjän, Hirventappajan, Mowglin ja Tarzanin ihastus. Hän ryömi edestakaisin piiloitellen siten etsijöiltä.
Hän värisi onnesta pettäessään täysikasvuisia; neiti Johnstonea, joka itse oli sellainen mestari; Laverockia, joka oli ollut kaikkialla etsijänä! He eivät nähneet häntä! He eivät huomanneet! He huusivat ja kutsuivat!
"Freddie! Fred — — ah!" keskeytti Archie Laverock hiljaa itsekseen. vihdoin hän oli huomannut. Kolmenkymmenen kyynärän päässä hän näki jotain pilkottavan; palan harmaata villakangasta; parin pitkiä ruskeita sääriä, jotka päättyivät liian suuriin koulukenkiin.
Archie lähestyi hiljaa… Noiden jalkojen asento sai hänet varmistumaan. Se ei ollut sattuma… Hän viittasi Ethelille rannalle, nosti sormen huulilleen ja hiipi hiljaa pienen piilottelijan luo. Poika oli nyt ryöminyt kahden kivilohkareen väliin jyrkän kallion juurelle.
Archie kiipesi ylös kalliolle; lapsi oli nyt jalan verran liian alhaalla, jotta hän olisi voinut ulottua häneen.
Jälleen Archie kääntyi Etheliä kohden. Tämä valmistautui kalpein huulin näkemään pojan kuolleena, pienet hiljaiset kasvot, pienet riippuvat jäsenet, verta.
Archie osotti omia nilkkojaan. Tyttö tarttui niihin ja piteli niitä noilla poikamaisilla, voimakkailla käsillään, joita Archie oli sanonut rakastavansa.
Mies laskeutui alas.
Sitten hän notkeasti kuin kissa tarttui pojan villatakkiin. Hän nosti hänet ylös ja painoi hänet istumaan kalliolle.
"Sainpa sinut kiinni."
Poika nauroi ja punastui päästessään irti pelastajansa käsistä ja jälleen noustessaan jaloilleen. Hilpeänä hän huudahti: "Oh, Laverock, elleivät aallot olisi niin melunneet, niin olisin — —"
Hänen kimakka pikku äänensä vaikeni hänen huomatessaan suuttumuksen — hyvin epätavallisen suuttumuksen hänen vangitsijansa kasvoilla.
"Mene kotiin," komensi Laverock tiukasti. Helpotuksesta johtuvasta vastavaikutuksesta hän olisi voinut läimäyttää nuorta Freddieä. "Matkaan. Tiehesi, heti!"
Hämmästynyt katse. Lapsi kääntyi, juoksi tottelevaisena kallioiden yli sammaleiselle harjanteelle ja lähti yli kenttien.
Päästäen helpotuksen huoahduksen molemmat täysikasvuiset kääntyivät ja katsoivat toisiinsa.
Omituinen katse.
Mikä se kiisi silmästä silmään, nyt kun vaara oli ohitse, joka oli saattanut heidät molemmat kauhun valtaan? Yhteinen ajatus… Ajatella, jos sellaista olisi sattunut heidän lapselleen!
He katsoivat toisiinsa.
Ethel huohotti: "Miten voi — miten voi mikään peloittaa ihmistä niin hirveästi."
Archie vastasi kiihkeällä äänellä: "Niin sinäkin peloitit minua eilen illalla."
Ja sinä hetkenä, jolloin kaikki oli näyttänyt olevan lopussa, kaikki alkoi uudelleen alusta. Katsoen yhä Etheliin Archie jatkoi, nyt rauhallisesti: "No niin, mitä siitä?"
"Siitä — —? Eilisillasta — —"
"Niin."
"Oi niin," sanoi tyttö nopeasti. "Niin, se asia on kuten sanoin. Ei hyödytä mitään puhua siitä uudelleen. Se on lopussa, eikö totta? Eihän ole muuta sanomista?"
Ja sitten hän jatkoi nopeasti:
"Käsitäthän sen, eikö niin? Mikä kohtalokas erehdys olisikaan sinun mennä naimisiin. Ei kai meidän tarvitse enää puhua siitä?" jatkoi hän yhä epätoivoisena. "Miten voisin jatkaa sellaista kihlausta?"
"Sinähän sanoit tietäväsi, että se asia oli selvä."
"Niin oli, ennenkuin tuo kirje tuli ja näytti minulle asianlaidan. Nuo uutiset, että saisit rahaa. Oh! en aio väitellä mistään. Mutta kun käsitit — — Etkö luule minun huomanneen, miltä näytit?"
"Näytin — —"
"Niin juuri! Onnettomalta! Siksi että tiesit, että nyt asiat voitaisiin lopullisesti järjestää. Sinä iloitsit kihlauksestamme vain niin kauan kuin se oli epävarma. Oh, ei, ei; en tahdo puhua siitä," huudahti hän seisten siinä hänen edessään, mutta katsoen kohti aaltoja hänen olkapäänsä yli. "Heti kun sait tietää, ettei mikään estänyt meitä menemästä heti naimisiin — niin tuotti se pettymystä. Se oli isku! Sinä tunsit äkkiä olevasi — sidottu. 'Hyvä Jumala! Minä olen naimisissa ja kahleissa ennenkuin aavistankaan!' Siltä sinusta tuntui, siltä näytit, minä näin sen, etkä sinä voi sitä kieltää."
Archie antoi hänen puhua loppuun. Hän katseli häntä kiinteästi tuota myrskyistä taustaa vasten. Heidän takanaan kohosivat aallot pitkinä, korkeina harjoina; ne vyöryivät valtavina kaarina ja särkyivät vihreäksi ja valkeaksi vaahdoksi. Tytön punainen tukka loisti kuin hätämerkki tuulessa, mutta hänen ihana vartalonsa seisoi lujasti kalliolla.
Archie katsoi tätä kuvaa ja rakasti sitä. Hän vastasi, yhä vielä tyynesti:
"Ethel, entä ellen kiellä sinun olevan oikeassa. Ehkä minusta tuntui siltä. Monesta miehestä tuntuisi siltä. Ehkäpä useimmista. He eivät voi sille mitään. Se valtaa heidät ensimmäisenä silmänräpäyksenä. Mutta seuraavana hetkenä — — oi, rakkaani!"
"Ei, älä sano sitä enää koskaan minulle."
"Minä sanon. Sillä sen pitäisi todistaa sinulle. Eikö se todista sinulle, että jos minä voin tuntea niin ja kuitenkin — kuitenkin seuraavana silmänräpäyksenä tahtoa mennä naimisiin kanssasi — eikö se todista, että kaikki on nyt minussa toisin?"
Hiljaisuus. Toinen aalto murtui.
Archie sanoi nöyrästi ja yksinkertaisesti: "En tiedä, miten saisin sinut uskomaan. Mutta se on totta. Koeta."
"On parempi ja viisaampi olla koettamatta — —" vastusti tyttö värisevällä äänellä.
Hän tiesi olevansa häviön puolella.
Hän tuijotti poispäin, mutta mitä se hyödytti? Hän ei nähnyt noita myrskyisiä aaltoja, ei noita kallioita eikä kiitäviä pilviä. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin Archien kasvot, niiden lumon ja taikavoiman.
Hän astui askeleen häntä kohti. Vielä askel, ja hän tiesi, että hän olisi jälleen hänen sylissään orjana; hänen kohtalonsa määräisi hänet hyvään tai pahaan.
Kumpaan?
Mennäkö naimisiin sellaisen miehen kanssa? Tahallaan antautua suruihin!
Vai olla menemättä?
Mitä elämä silloin sisältäisi? Kalpeita varjoja — hänen mielenlaadulleen se ei olisi muuta. Toisten lasten hoitamista, kunnes hän olisi neljänkymmenen, viidenkymmenen vanha. Uh!
Mennä jonkun toisen kanssa naimisiin? Mitä? Tämän jälkeen? Archie
Laverockin jälkeen?
Miten, miten hän voisi luopua hänestä? Ehkäpä Archie vihdoin — vihdoin väsyisi vaihteluun ja palaisi omaan kotiinsa ja vaimonsa ja lastensa luo — —
"Sanotaan olevan kahta lajia aviomiehiä, uskollisia orjia ja voitokkaita valloittajia, mutta sinä olet aina ollut valloittaja," änkytti hän. "Sinä et voi sille mitään. He eivät päästä sinua — —"
"Ei ole enää ketään 'heitä'. Sanoit itse — —"
"Niitä tulee uusia, toisia!" huudahti tyttö. "Tiedäthän niitä tulevan. Mitä ihmiset ovat olleet, sitä he tulevat aina olemaan. Sinussa on se jo kehdosta asti. Kuulin kerran sanottavan: 'Kietokaa lapsi äitinsä vaatteihin, niin tytöt tulevat aina häntä rakastamaan — —'"
"Kiedo hänet mihin ikinä tahdot, rakkaani," mutisi Archie kiihkeästi, "jos vain, jos vain — —"
"Minä tarkoitan sinua!" Tyttö leimahti tulipunaiseksi ja hehkui kuin iltataivas kallioiden ja pilvien välissä. "Sinä tulet olemaan sellainen koko elämäsi ajan. Sinä tulet hakkailemaan hoitajatarta, jotka viimeisen kerran mittaa kuumeesi! Sinä hakkailet kuolinvuoteellasikin!"
"Sitä en tee."
"Teethän, Archie! Sinä — —"
Mutta Archie tarttui häneen, ja vaiensi hänet ainoalla mahdollisella tavalla sulkea naisen suu.
Sitten hän päästi hänet hetkeksi, niin että hän voi nähdä täydessä valossa nuo kiihottuneet, ihailevat kasvot, jotka olivat kohotetut häntä kohti.
"Minä vannon, ettei tule olemaan ketään muuta kuin sinä," kuiskasi hän hänelle hellimmällä ja intohimoisimmalla äänellään. "Tämän jälkeen ei koskaan. Ei, ainoa rakastettuni, ei koskaan. Tähän se päättyy. Tämä on koti…"
Niin voitokas valloittaja kuiskasi.