Nykypäivien maantieritari

language: Finnish

NYKYPÄIVIEN MAANTIERITARI

Kirj.

Berta Ruck

Englanninkielestä suomentanut

Aune Lindström

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Hän kohtaa tytön.

Archie Laverock (vaeltava ritari) oli jo kahdenkymmenenviiden ikäisenä kyllästynyt naissukuun.

Ei aivan sananmukaisesti. Hän ei ollut millään tavoin pettynyt tai velttoutunut. Hän vain katsoi toistaiseksi saaneensa heistä tarpeekseen. Aselepohan saattoi tulla kysymykseen yhtähyvin sodassa kuin rakkaudessa. Eikä hän omasta puolestaan olisi paljoakaan välittänyt, vaikkei koskaan enää olisi tavannut ketään nuorta naista.

Tässä mielentilassa hän kohtasi tytön.

Valmistautumattomana ja tyytyväisenä koko maailmaan ajoi nuori mies yksin kahden hengen autossaan pitkin Surreyn kapeita, varjoisia teitä. Auto oli aivan uusi ja kiiltävä eikä sen pehmeissä nahkaistuimissa ollut ainoatakaan naarmua. Nuori Laverock oli tyytyväinen autonsa nopeaan, pehmeään käyntiin. Hänen ajatuksensa ja katseensa olivat vapaat tarkkaamaan ympäristöään hänen ajellessaan kevein sydämin tietään eteenpäin — kunnes hän äkkiä joutui keskelle tapahtumia, jotka tulisivat askarruttamaan hänen ajatuksiaan lähitulevaisuudessa.

Inhimillinen elämä syöksyi äkkiä intohimoineen ja kiihkoineen rauhalliseen Surrey-seutuun, joka lepäsi hiljaisena toukokuisessa auringossa kukkivine niittyineen ja humisevine mäntyineen. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti ja yllättäen.

Aluksi kuului vain moottoripyörän nopea läheneminen. Pölypilvi tietä pitkin lähestyi pikku autoa, joka juuri oli saapumassa tienhaaraan. Näkyviin tuli moottoripyörää ajava mies ja sivuvaunussa istuva tyttö. Mies oli keski-ikäinen, lujarakenteinen, puettuna hyvin istuvaan Duberry-pukuun ja pehmeään huopahattuun. Tyttö oli pieni ja istui kovan tuulen vuoksi kokoonkyyristyneenä. Hänestä näkyi tuskin muuta kuin kirkkaansininen hattu ja liehuva sininen harsohuivi. Moottoripyörän lähestyessä nämä molemmat henkilöt puhelivat kiivaasti ja yhtaikaa.

"Nähtävästi he riitelevät. Luonnollisesti naimisissa oleva pari", ajatteli maantieritari välinpitämättömästi. Heti ensi silmäyksellä hän oli huomaavinaan jotain omituista tässä parissa, joka puhui kuumeisesti ja kiivaasti moottorin syöksyessä eteenpäin.

On vahinko ettei onnettomuutta voi kuvata niin nopeasti kuin se tapahtuu. Kaikki kävi sekunnissa. Moottorimies kääntyi äkkiä sivuvaunussa istuvaan tyttöön päin, kumartui hänen ylitseen, ojensi kätensä ja tarttui häntä olkapäähän, ravistaen tyttöä niinkuin terrieri rottaa. Tämä kaikki tapahtui lähenevässä autossa istuvan nuoren miehen silmien edessä. Tuskin hän saattoi uskoa näkemäänsä todeksi. Mutta ihmispeto uudisti tekonsa. Tällä kertaa ei voinut erehtyä sen tarkoituksesta. Hän ravisti raivoisasti tyttöä, niin että tämän hattu liukui niskaan ja tukka valui kasvoille, ravisti häntä — —

"Hyvä jumala!"

He olivat nyt aivan auton vieressä. Nuori Laverock kuuli kauhistuen miehen vihasta vapisevan äänen:

"Nouse pois tässä! Kuuletko, mitä sanon. Mene heti pois."

Moottoripyörä pysähtyi nytkähtäen. Ohjaaja hyppäsi pois, juoksi sivuvaunun luo ja tarttui tyttöä käsivarteen. Tämä koetti kauhistuneena välttää.

"Pois tässä, olen sanonut", huusi mies jälleen. Yhtä karkeasti kuin tallirenki kiskoo hangoittelevan hevosen suitsia, tarttui mies tytön hentoon käsivarteen ja veti hänet väkivalloin vaunusta, paiskaten tienviereen. Tyttö kompastui ja kaatui pölyiselle mättäälle, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jälleen pystyssä ja ojensi avuttomana kätensä miestä kohti —

Kaikki tapahtui nopeammin kuin sen voi kertoa. Mutta ihmispeto oli pannut moottorin jälleen käyntiin ja katsahtamattakaan taakseen katosi oikealla olevaa jalavien reunustamaa tietä pitkin.

Tyttö jäi epätoivoiseen asentoonsa, kutsuen miestä takaisin koko olennollaan ja rukoilevalla äänellään. Epätoivoisena nyyhkytti hän yhden ainoan sanan:

"Artur."

Mies oli jo kadonnut näkyvistä kun nuori Laverock pysähdytti autonsa puuttuakseen tapahtumain kulkuun.

Mitä muuta, kysyn minä, olisi nuori mies voinut tehdä. Aivan hänen silmiensä edessä kohteli mieheksi itseään nimittävä olento raa'asti nuorta naista, jättäen hänet yksinäiseen seutuun monen peninkulman päähän kodistaan. Ravisteli häntä — heitti ulos moottorista. Suuttumuksesta vapisten otti nuori Laverock autolakin päästään ja seisahtui hyljätyn tytön eteen. Hän ei tällä hetkellä halunnut tietää, missä suhteessa tyttö oli tuohon raakaan ihmispetoon, hän ei tiennyt oliko tyttö hänen vaimonsa, tyttärensä tai jollakin muulla tavalla sukua miehelle. Hän ei liioin tuuminut mitä syytä miehellä oli pahoinpitelyynsä. Eikä hän edes huomannut — olkoon se sanottu hänen kunniakseen — oliko tyttö kaunis tai ruma. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli: "Voinko tehdä jotakin".

Tyttö käänsi pienet, hämmästyneet kasvonsa häneen. Hänen ehtimättä vielä virkkaa sanaakaan, ilmestyi uusi tekijä laskelmiin pitkän, komean, valkeaan liinatakkiin puetun miehen muodossa. Hän ilmestyi näkyviin pienen pensasaidassa olevan veräjän kautta. Nuori Laverock ei ollut aikaisemmin huomannut pientä majataloa, joka tien toisella puolen oli kokonaan syreenipensaitten peittämänä.

"Kuulkaa", huudahti tulokas kiukkuisella äänellä Archie Laverockille, "mihin Te aiotte ryhtyä. Tahdotteko olla hyvä ja mennä matkoihinne."

Laverock katsahti saapuneeseen olioon, jonka ulkomuodosta ja käytöksestä hän ei pitänyt. Sitäpaitsi hän tunsi heikon wiskynhajun, joka sekaantui syreenien tuoksuun. Oli hyvin vähän luultavaa, että uudella tulokkaalla oli mitään määräämisvaltaa tyttöön, joka oli heitetty maantielle. Tärkeintä oli saada tyttö pois täältä. Nuori Laverock kääntyi uudelleen rakastettavalla päättäväisyydellä tyttöön: "Olkaa hyvä ja nouskaa autoon. Ajan teidät sinne minne haluatte."

Hän kuuli tytön, edelleen kovin hämmästyneenä mumisevan jotain: "hyvin ystävällisesti — —"

Silloin kuului taas moottoripyörän pup, pup. "Hyvä jumala." Mitä nyt? Palaisiko tuo roisto takaisin! Kyllä, kautta taivaan, siinä hän oli taas ja antoi lähestyessään merkin tytölle, huutaen:

"Seis!"

Tuo raakalainen, joka oli kirjaimellisesti heittänyt tytön ulos vaunusta, kutsui nyt häntä takaisin luokseen.

"Tämä menee jo liian pitkälle", tuumi nuori Laverock niin suuttuneena, ettei kyennyt selvästi ajattelemaan. "Hän oli pakahtumaisillaan raivosta. Hän oli vahvasti päättänyt tehdä välinsä selväksi noiden kahden miehen kanssa, jotka näyttivät olevan liitossa keskenään. Luultavasti olivat he päällepäätteeksi vielä humalassa. Mutta pääasiahan oli saattaa tuo pikku olento turvaan.

Archie Laverock astui pari askelta taaksepäin avaten Standardinsa oven. Hän oli hyvin miellyttävän ja ritarillisen näköinen suojelija seisoessaan siinä solakkana hyvin istuvassa nahkatakissaan, iltapäiväauringon antaessa hänen ruskealle tukalleen kultaloisteen ja saaden sen näyttämään vaaleammalta hänen auringon polttamia kasvojaan. Ne olivat miellyttävät sileäksi ajellut kasvot, joita koristi kaunis, valkoinen hammasrivi. Silmät olivat sellaiset, että niillä olisi hurmannut minkä nuoren tytön tahansa. Me tulemmekin myöhemmin kuvailemaan niitä tarkemmin.

"Nouskaa autoon", sanoi hän lyhyesti tytölle.

Tyttö oli sennäköinen, kuin olisi valmis puhkeamaan hysteeriseen nauruun — pikku raukka.

"Nouskaa autoon. Kas niin."

Tyttö katsahti vielä epäillen majataloon päin, mutta salli kuitenkin nuoren Laverockin auttaa itsensä autoon. Samassa kun auto pantiin käyntiin, ajoi moottoripeto heidän luokseen.

"Kuulkaas, mies, minne te aiotte lähteä?" kysyi hän kiukkuisella äänellä.

Auto huristi jo eteenpäin, tytön huutaessa vastaukseksi: "Se on oikein sinulle, Artur." Sanoiko tyttö tämän uhmatakseen tai voitonriemuisena, sitä ei nuori Laverock voinut arvata. Omituisen hiljaisesti lisäsi hän, sanojen kuollessa hiljaiseen kevättuuleen: "Selvitän asiani Teidän kanssanne seuraavalla kerralla."

Jokseenkin lempeä uhkaus kaiken sen jälkeen mitä on tapahtunut. Mitä mahtoi tämä kaikki merkitä? Sanotaan naisten olevan miehiä monin verroin uteliaampia, muttei kukaan nainen koskaan ole ollut uteliaampi saamaan selityksen äsken sattuneisiin tapahtumiin, kuin se nuori mies, joka ohjasi autoa mukanaan pakeneva tyttö. Selittäisikö tyttö hänelle ehkä kaiken? Nyt hetikö?

Ääneen virkkoi hän vain: "Suoraanko eteenpäin?"

"Kyllä, suoraan eteenpäin, olkaa hyvä, jos aiotte olla niin ystävällinen ja viedä minut kotiin asti", vastasi pehmeä, vieno ääni hänen vieressään.

"Luonnollisesti, niin kauaksi kuin vaan haluatte."

"Melkein kaksi peninkulmaa aivan suoraan eteenpäin. Sitten kun tulemme kahden lammikon välillä olevalle vihreälle niitylle kääntyy tie vasemmalle ja sitten — annan lähempiä ohjeita kun saavumme sinne saakka."

"Hyvä."

Pieni kahdenhengen auto kiiti eteenpäin vihertävien pensasaitojen välitse, joitten keskeltä silloin tällöin vilahti orapihlajan punertavat kukat. Pienten pensasaidoissa olevien veräjien kautta saattoi nähdä kauniisiin puutarhoihin, missä syreenit upeilivat valkoisina ja sinipunaisina. Auton rientäessä eteenpäin tuumi nuori Laverock millä hän alkaisi keskustelun. Pitäisikö hänen ehkä mainita jotain sattuneista tapahtumista tai olisiko parempi vaieta. Ehkäpä oli parasta antaa tyttö-raukan itse selittää. Mutta ei sanaakaan kuulunut. Jos tyttö tahtoi hänen unohtavan kaiken niin — very well —.

Nuorella Laverockilla oli ihmeellinen kyky arvata sen naisen mielentila, jonka seurassa hän kulloinkin oli. ("Mitä toivonee hän minun nyt tekevän tai mitä odottanee hän nyt minulta", kysyi hän itseltään. Kuinka moni nuori mies ajattelee siten?) Äkkiä hän oli tietoinen siitä, että tyttö hänen vierellään toivoi hänen alkavan keskustelun. Hänen täytyi siis tässä rauhallisessa seudussa muistuttaa tuosta kauheasta tapahtumasta.

Välttäen katsomasta tyttöön, sillä hän pelkäsi tytön kasvoissa huomaavansa epätoivoa tai hämminkiä, virkkoi hän huolettomasti: "Toivon Teidän suovan anteeksi minun sekaantumiseni asioihinne, mutta en katsonut voivani menetellä toisin. Olen pahoillani, jollei menettelyni ollut oikea."

(Silloin ei hänellä suinkaan ollut ollut aikaa tuumia, mitä hän teki.)

"Oi, olitte kovin ystävällinen. Kiitoksia hyvin paljon", vastasi tyttö pidättyvällä äänellä.

Tytön äänensävy ei suinkaan kehottanut tuttavallisuuteen. Uskottavasti hän ei halua kertoa mitään, ajatteli Laverock. Lapsi parka. Miten kauhea tilanne. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään sanottavaa tuosta ihmishahmossa olevasta pedosta. Mitä oli tytöllä tekemistä tuossa sivuvaunussa? Eikö hänellä ollut ketään, joka huolehti hänestä? Ketkä olivat hänen omaisensa? (Uskottavasti hän saisi kohta tutustua heihin, kun hän kerran saattoi tytön kotiin asti.) Mitä ajattelisivatkaan he kaikesta tästä?

Hän tunsi tytön tahtovan kysyä häneltä jotain.

Tyttö käänsi kauniin, sinihattuisen päänsä häneen päin ja kysyi äänellä, jossa oli nuorelle Laverockille jokin käsittämätön pohjasävy: "Mitä ajattelette Te kaikesta tästä?"

Mies nosti katseensa maantien valkeasta, leveästä juovasta. Tytön ruusuiset kasvot olivat harsohuivin peitossa, mutta Laverock ei ollut kiinnittänyt lähemmin huomiotaan häneen. Laverockille oli hän edelleen hädässä oleva olento. Hän toisti ainoastaan tytön kysymyksen: "Ajattelette kaikesta tästä?"

"Niin, mikä käsitys Teillä on kaikesta äsken tapahtuneesta. Ettekö hämmästynyt?"

"Hämmästynyt. Sanoisin pikemminkin —"

"Niin, huomasin Teidän suuttuvan kovasti, se oli kovin ystävällistä Teiltä. Oletan jokaisen todellisen herrasmiehen menetelleen Teidän laillanne. Mahtoi tuntua kauhealta Teistä, joka piin äkkiä jouduitte tapausten keskelle. Miltä se teistä näytti? Te näitte tytön, joka — jos te edes ollenkaan huomasitte minua?"

Nyt vasta katsahti Archie Laverock tarkemmin häneen. Hän oli sievä. Taivaan tähden, hän oli enemmän kuin sievä loistavassa, vaaleassa kauneudessaan. Kihara pisti esiin, sillä hän korjasi juuri kaksin käsin harsoaan. Harson yli ja hatun reunan alta loisti sinisimmät silmät mitä Archie Laverock oli koskaan nähnyt, silmiä varjostivat mustat, pitkät silmäripset. Aivan liian mustat. Oli vahinko, tuumi nuori Laverock, että tämä ihmeellinen pikku olento oli ne mustannut niin mauttomasti.

Samoin kuin useimmilla miehillä meidän päivinämme ei Laverockillakaan ollut mitään vähäistä punaisen ja mustan ihomaalin ja huulipuikon käyttöä vastaan, millä nuori nainen kaunistaa kasvojaan samalla tavoin kuin hän kohottaa hattunsa vaikutusta kirkkaanvärisillä kukilla. Hänelle oli opetettu, että eräät erikoiset hienot ranskalaiset hatut ja iltapuvut suorastaan vaativat kantajiaan kohottamaan kasvojensa luonnollista väriä ihomaalilla, etteivät vaikuttaisi kalpeilta ja epätaiteellisilta. Ei sovi olla puettuna silkkisukkiin ja urheilupukuun, sillä kauneudelle altis mieli vaatii kaiken oikealle paikalleen. Se nuori nainen, joka oli uskonut nuorelle Laverockille kaiken tämän (hän ei muuten ollenkaan esiinny kertomuksessamme), oli kauhistunut ajatustakin maalata kirkkaassa auringonpaisteessa tehtävälle moottoriretkelle silmäripsensä pikimustiksi. Miksi olikaan tämä nuori tyttö tehnyt siten, sehän kokonaan pilasi hänen ulkonäkönsä.

Tässä vei tuulenpuuska harsohuivin vasten hänen kasvojaan, jossa tuntui heikko hajuveden tuoksu. Tämän hajuveden tunsi Laverock. Hän oli kerran lahjoittanut pullollisen sitä eräälle punasenristinsisarelle, joka oli hoitanut häntä.

Tämä oli ihmeellistä. Hän oli aina tuntiessaan tämän hajuveden tuoksun muistellut pientä sairaanhoitajatarta. — Tyttö veti harson takaisin ja solmisi sen pienen, päättäväisen leukansa alle. Hänen kaartuvat huulensa olivat ihastuttavat, vaikka hän olikin tehostanut niitten kaarevuutta räikeällä punaisella värillä. Kasvojen muoto oli harvinaisen kaunis, mutta nekin olivat aivan liian maalatut ja puuteroidut. Kaikesta tästä huolimatta oli hänen nuorekas viehkeytensä niin hurmaava, että jokaisen nuoren miehen olisi ollut syytä varoa sydäntään.

Tänä hetkenä oli Archie Laverock vaarassa. Tyttö oli kietoessaan sinisen huivinsa poskien ja leuan ympärille kauniin, arvoituksellisen sfinksin näköinen ja tietämättään oli Archie Laverock tästä hetkestä alkaen hänen vankinsa, vaikka tämä selvisikin hänelle vasta paljoa myöhemmin.

Hänen vieressään kuului tytön ääni uudelleen: "Niin, haluaisin kuulla teidän mielipiteenne äsken tapahtuneesta. Siitähän voi olla niin monta eriävää mielipidettä. Tehän voisitte esim. pitää minua ylhäisöön kuuluvana nuorena naisena, joka vierailee jollakin maatilalla ja on pelannut bridgeä liian rohkeasti ja varomattomasti. Voidakseen maksaa kunniavelkansa on hän joutunut koronkiskurin kynsiin. Ehkäpä te pidittekin Arturia koronkiskurina, jolta minä rukoilin muutaman päivän maksulykkäystä."

Suurta helpotusta tuntien, ettei tapahtunut ollut sen vaarallisempaa, huudahti Laverock: "Siltä se juuri vaikutti, eikö totta?"

Vastaamatta jatkoi visertävä ääni:

"Tai ajattelitteko Te ehkä, että se oli mustasukkaisuutta sulhaseni
Artur…"

Aivan huomaamatta huudahti nuori Laverock: "Onko hän teidän sulhasenne?"

"Näyttikö hän siltä? Eikö hän pikemminkin ollut minun keski-ikäinen, epäluuloinen mieheni?"

"Miehenne? Ei. Haluan tietää, onko hän sitä, onko hän todellakin?"

"Uskoisitteko te sitä", jatkoi arvoituksellinen nuori nainen. "Näyttikö se todellakin siltä?"

Nuorella Lavcrockilla ei ollut rohkeutta sanoa, että hän heti ensihetkenä oli pitänyt heitä naimisissa olevana parina, joka oli joutunut kiivaaseen sanavaihtoon. Mutta tätä ei hän nyt muistanut. Tämä suloinen, pieni olento. Melkein lapsi. Olisiko hän sidottu niin raakaan mieheen, joka heitti hänet moottorista.

Raivostuneena jo tästä ajatuksestakin huudahti hän: "Voinko minä tietää mitä minun on ajateltava?"

"No, niin, toistakaa kohtaus mielessänne. Ettekö halua tehdä sitä? Toivoisin teidän täyttävän pyyntöni. Minulla on syyni siihen", virkkoi tytön visertävä ääni. "Kertokaa miltä minä näytin 'Rakkaus ja mustasukkaisuus' draamassa. 'Ehkäisty pako'. 'Shylockin vallassa'?"

Ennenkuin tyttö oli lakannut puhumasta selvisi koko juttu nuorelle miehelle.

"Te haluatte leikitellä kanssani", huudahti hän poikamaisesti naurahtaen, mikä sai kaksi syvää kuoppaa näkymään hänen auringonpolttamissa poskissaan ja samalla näytti moitteettoman rivin valkoisia hampaita. "Nyt ymmärrän kaiken."

Tytön katse säihkyi ja salamoi hänen omaansa vasten. "Vai niin, teettekö sen?"

"Kyllä." Hän nauroi: "Sehän on päivänselvää. Millainen aasi minä olinkaan kun en huomannut valokuvauskonetta pensasaidalla. Kuvattiin tietysti koko ajan, eikö niin? Eipä ole ihme, että ystävänne valkoisessa takissa oli niin raivostunut minuun, kun tulin ja sotkin kaiken. Luonnollisesti. Sehän oli filmaus. Te näyttelitte kohtausta filmiin."

Tyttö nyökkäsi ihastuneena. "Te olette arvannut sen vihdoinkin. Tehän näyttelitte melkein itse mukana, hyökätessänne näyttämölle ja viedessänne minut salamana mukaanne, ennenkuin edes ehdin ottaa coldcreamin esille pyyhkiäkseni pois ihomaalin."

"Olen todellakin kovin onneton, mutta —"

"Ja minusta se oli suurenmoista", vakuutti filmisankaritar ihastuneena. "Sydney olikin juuri lopettanut tälle päivälle! Mies valkeassa takissa oli regissööri. Vanha Artur (joka jokapäiväisessä elämässä on hyvin hyväntahtoinen) oli kappaleessa mieheni. Hänen piti raa'asti hyljätä minut tienristeykseen, missä hän luuli minulla olevan kohtauksen kauniin serkkunsa kanssa, jota hän aamuvarhaisesta piti vangittuna kellarissaan. Teidän täytyy ensi kuussa mennä eläviinkuviin katsomaan koko tarina. Sen nimenä on 'Monimiljonäärin morsian' tai jotain sentapaista. Ah, teillä ei ole aavistustakaan mitä se morsian raukka (minä) saa kestää. Sisäänteljettynä, nälkäisenä, pako ikkunasta, hyppäys lentokoneesta — Aivan kylliksi pelottamaan kenen tahansa naimisiin menemästä. Tai ehkäpä Te olettekin naimisissa, herra —? Eikö Teistäkin olisi hauskempaa, jos tietäisimme toistemme nimet?"

"Siitä varjelkoon taivas. Tarkoitan, että olisin naimisissa", virkkoi ritarimme nauraen tytölle. "Nimeni on Laverock."

"Kapteeni?"

"Ei enää, olen ollut."

"Laverock, se on kaunis nimi."

Tyttö oli jättänyt kokonaan jäykkyytensä ja puheli luvan saaneen koulutytön iloisuudella, mutta myöskin sellaisen nuoren naisen varmuudella, joka on tottunut miellyttämään. Hänen äänessään tuntui käskevä sävy sanoessaan: "Kertokaa minulle itsestänne jotakin. Mitä te teette? Ette mitään, oletan."

Nuori mies sanoi valittaen: "En mitään sanotte te. Satun nytkin juuri olemaan täydessä työssä. Olin kovin onnellinen saadessani tämän toimen. Tässä siunatussa maassa on kova työn puute. Joka tapauksessa on sellaiselle poloiselle kuin minä, jolta menee neljä vuotta elämästä hukkaan juuri parhaassa iässä, jolloin voisi luoda tulevaisuuden itselleen, vaikeaa saada voita leivälleen.

"Teidän voinne ja leipänne näyttää käsittävän oman sievän auton, joka kulkee ihastuttavasti."

"Sitä se tekee, mutta kautta taivaan, luuletteko sen olevan omani?" virkkoi ohjauspyörässä istuva mies hymyillen, sillä tämän olettamuksen oli hän jo saanut kuulla monesti uudessa elämässään. "Huonosti arvattu, rakas neitini. Tämä ei suinkaan ole uuden toimeni hedelmä, se on päinvastoin juuri toimeni."

"Tarkoitatteko, että myytte autoja?"

"Olen liikkeen palveluksessa, joka tekee sitä", selitti hän. "Liikkeen omistajan vanhin poika oli toverini Sommella, hän oli kyllin ystävällinen tarjotakseen minulle tämän toimen päästessäni pois sairaalasta ja saadessani lääkäriltäni määräyksen oleskella paljon ulkoilmassa.

"Toverini ehdotti, että minä ajaisin ostetut autot omistajilleen, siksi olen minä tässä. Tämä on pikku Standardin ensimmäinen matka, ja kovin tapausrikas sellainen, eikö totta?"

"Toivon tuottavani sille onnea", sanoi tyttö miettivänä. "Tehän kai tiedätte, miten taikauskoisia me teatteri-ihmiset olemme. Me uskomme onnenpyörään, uniin, aavistuksiin, taikaesineisiin ja muihin sellaisiin."

Äänensävy, millä hän sanoi "me teatteri-ihmiset", oli kovin lystikäs. Laverock olisi lyönyt vetoa, ettei tämä pikku tyttö, joka tuskin oli yhdeksäätoista, ollut ollut kauaakaan teatterissa tai aivan juuri otettu filmiyhtiön palvelukseen. Mutta missä oli hän aikaisemmin nähnyt nämä hienopiirteiset, soikeat kasvot? Hänen kuvansa on kai äskettäin ollut jossain kuvalehdessä, ajatteli hän. Hän kääntyi uudelleen tyttöön päin sanoen:

"Te aijotte kai nyt sanoa minulle oman nimenne?"

Tyttö piti pienen vaikuttavan paussin.

Sen jälkeen tuli sellainen ilmoitus, joka sai nuoren miehen huudahtamaan: "Kautta Jupiterin!" Ääni ylpeydestä ja ihastuksesta väristen, mikä todisti hänen nauttivan kuuluisuudestaan koko sydämestään, mainitsi hän nimen, joka sinä keväänä oli tunnettu joka paikassa aamiaistasyövässä Englannissa, kaikille niille kolmelle miljoonalle ihmiselle, jotka tilasivat erästä määrättyä kuvitettua aikakauslehteä.

Hän sanoi: "Olen Lycy Joy".

TOINEN LUKU.

Venus pienoiskoossa.

Kaikkien toisten tavoin oli nuori Laverock kaksi kuukautta sitten tuijottanut Daily Periscopessa olevaa koko sivun kuvaa nuoresta tytöstä, joka oli voittanut heidän kauneuskilpailunsa. Hänet oli julistettu Englannin kauneimmaksi naiseksi.

"Neiti Lucy Joy, ensimmäinen palkinto. Tuhat puntaa."

"Helposti ansaittuja rahoja valokuvalla", huomautti Laverockin toveri, autoliikkeen poika, joka oli ottanut hänet toimeensa, katsoessaan kuvaa. "Katsokaamme tyttöä lähemmin. Eipä hän mielestäni näytä niin ihmeellisen hurmaavalta tässä valokuvassa. Eihän hän edes ole niinkään kaunis kuin toisen palkinnon saaja. Nenä on liian lyhyt. Hänhän on vain töherrys verrattuna 'Daily Mirrorin' palkinnonsaajattareen. Mikä olikaan hänen nimensä. Nyt muistan. Mirriam Sabbage."

"Ethän sinä voi arvostella häntä pelkän valokuvan perusteella", oli nuori Laverock huomauttanut. "Uskottavasti hän on voittanut hyvällä ihonvärillään, siten on usein englantilaisten tyttöjen. Useimmat niistä tytöistä ovat yhtä vähän puoleensavetäviä kuin Potifarin vaimo", murisi Archien toveri, jonka ystävyys häneen oli ihmeteltävä. Tähän saakka ei kukaan nainen ollut saanut hänen hyväksymistään, mutta niinpä ei hänellä ollutkaan onnea naisten joukossa. Mutta senvuoksi ei pidä surkutella Archien ystävää. Hänellä oli suuret kuvitelmat menestyksestään naismaailmassa, joitten välinpitämättömyyttä hän ei ollenkaan huomannut. Hän oli niitä miehiä, joitten silmissä ei kukaan nainen löydä armoa, huolimatta siitä, ettei itse millään tavoin ollut komean ja hauskan näköinen. Archie Laverock taas kuului niihin, jotka pitävät jokaista naista miellyttävänä, montaa heistä oikein kauniinakin. Mitään todella rumaa naista ei ole olemassa. Hänestä oli jokaisella naisella oma viehätyksensä. Kaikkine vikoineen oli ritarimme siis hyvin miellyttävä.

"Lienee aika hauskaa hommaa aamiaisella katsella kymmenen Englannin kauneimman tytön valokuvaa", tuumi hän katsellessaan koko sivua täynnä Englannin nuorison ihastuttavimpia edustajia, "ja sitten valita kaunein niistä kymmenestä."

"Minä en todellakaan tietäisi, kenen heistä valitsisin. Tuumin juuri millainen tyttö tämä Lucy Joy lienee ja hänen vanhempansa."

Nyt, kaksi kuukautta senjälkeen, saisi hän vastauksen kysymyksiinsä.

Jännittyneenä odottaen millaiselta ensimmäisen palkinnon saajattaren koti näyttäisi, joutui hän melkein kirjaimellisesti heitetyksi perheen syliin, jota hän ei voinut edes kuvitella. Auto kulki ruohottunutta, käpyjen peittämää tietä pitkin säleaidan ympäröimään puutarhaan.

"Tässä on se paikka", virkkoi Lucy Joy osottaen veräjää aidassa. Archien näkyviin tuli kukkapuutarha, nurmikenttä ja pienoinen kivikko, joka oli täyteen istutettu alppikasveja ja vilahdus punaisista kiviportaista, jotka johtivat pieneen, taivaansiniseksi maalattuun puutaloon, melkein kokonaan köynnöskasvien peittämään. Suuri punainen päivänvarjo, melkein teltan kokoinen, oli pingotettu kukkaniittyjen yli. Siellä oli lisäksi mukavia korituoleja ja intialaisia huiveja, pieni sievä ompelukori, josta pisti näkyviin virkkaustyö, puolivalmis kirkkaanvärinen jumper. Keltaisen ja valkean ruudullinen pöytäliina oli levitetty kiiltävien hopeiden ja kiinalaisen porsliinin alle ja tämän ympärillä oli ryhmissä nuoria naisia vaaleissa kesäpuvuissa. Kaikkialta kuului yhtenäinen äänten ja puheen sorina, mikä tuntui yhtä huolettomalta kuin laululintusten keväinen viserrys.

"Oi, tulkaa sisään! He ovatkin kaikki ulkona teellä. Miten hauskaa!
Tulkaa mukaan ja sallikaa minun tutustuttaa teidät perheeseen", sanoi
Lucy Joy.

Heittäen yltään pölytakin hyppäsi hän autosta. Hetkisen viivähtivät hänen pienet sormensa ritarin suuressa kädessä. Ne viipyivät siinä sekunnin kauemmin kuin olisi ollut tarpeellista. Ritari itsekin huomasi tämän.

Nopeasti seurasi hän tuon pienen sinisen olennon pieniä, mokkakenkäisiä jalkoja, jotka ensin sipsuttivat ritarikannusten ja kukkien reunustamaa tietä ja senjälkeen kääntyivät päivänvarjon vierellä olevalle kukkapenkille päin. "Halloo", huusi hän äänellä, jota itämaiden kuningatar olisi voinut käyttää kutsuessaan orjattariaan.

He ympäröivät hänet heti. Sekunnissa oli hänen ympärillään joukko ihmisiä ja hyppiviä ja tervetuliaisiksi haukkuvia koiria.

Kuului vaan kuorossa:

"Tässä hän on! Nyt jo —"

"Rakkaani, emme kuulleet ollenkaan auton tuloa."

"Terve, Lu."

Neiti Lucy Joy irrottautui pienen kultatukkaisen ja hyvin pariisilaisesti puetun nuoren tytön syleilystä kääntyen ritarinsa puoleen, joka oli pysähtynyt pienen seuran ulkopuolelle. Hänen hämmästyneet silmänsä huomasivat nyt vasta, että siinä oli vain kolme tuntematonta, kaksi hametta ja yksi flanellipuku, edelleen kolme koiraa ja yksi kissa. Papukaija istui häkkinsä yksinäisellä orrella.

"Minun eläinkokoelmani", esitteli Lucy Joy hemmotellun koulutytön äänellä. Hän näytti nyt kokonaan olevan oma itsensä. Sellaisena ei vaeltava ritarimme ollut häntä aikaisemmin nähnyt. "Tämä nuori mies, joka ajoi minut kotiin", virkkoi tyttö ryhmän puoleen kääntyen, "on herra Laverock, pikku äiti."

Archie Laverockin suureksi hämmästykseksi kääntyi punasinervään musliinipukuun puettu tyttö häneen päin. — Miten muutamien naisten onnistuikaan säilyttää hyvin ulkomuotonsa. — Sillä hän näytti todellakin olevan tämän viisi jalkaa pitkän jonkun äiti, joka kaikesta päättäen oli tämän paikan omistaja. Jokainen olisi pitänyt häntä muutamia vuosia vanhempana sisarena.

"Tätini, rouva Harrison —".

Tämän naisen olisi taas luullut olevan molempien edellisten naimisissa oleva sisar, niin solakka ja pieni hän oli ihastuttavassa, mustan ja valkoisen kirjavassa jazzvoile-puvussaan. Hänen leveäreunaisen keltaisen hattunsa alta näkyi sama hieno profiili kuin hänen sisarentyttärellään. Koko perhe näytti olevan kauniita.

"Frankie, pikku veljeni —"

Sitä hän todellakin oli. Tämä perheen viimeksi esitelty jäsen oli persikanpehmeäkasvoinen nuori poika, jolla oli täysikokoisen miehen vartalo. Huolimatta siitä, että hän oli puettu valkeaan flanellipukuun, mistä pisti esiin hänen suuret jalkansa, kätensä ja kaulansa, voi vallan hyvin kuvitella hänet tavallisessa merimiespuserossa valkoisine kauluksineen ja mustine kravatteineen. Poikamaisuus loisti hänen silmistään, jotka olivat yhtä siniset kuin sisaren hänen murrosiässä olevalla äänellä huutaessa:

"Hyvä, rakkaani, onko sinulla nyt mukanasi yksi monista miehistäsi?"

"Tämä ei sattumalta ole kukaan heistä. Hän on se hieno pelastaja, joka esiintyy kahdeksannen osan lopussa, yhdeksäs osa seuraa heti perässä. Kerron kohta teille kaiken. Mutta ensin teetä", komensi tyttö vaipuen pehmeisiin tyynyihin korituolissa, josta hänen veljensä pitkine koipineen oli juuri noussut.

"Frankie, ota tämä —". Hän ojensi veljelleen pienen sinisen hattunsa harsohuiveineen. Tytön silkinhieno, tuuhea tukka kimalteli kuten kulta auringonpaisteessa. "Ota tämä myös, rakkaani."

Tämä viimeksimainittu oli sininen päällystakki. Hän oli nyt puettuna helmenväriseen georgettepukuun, mistä hänen käsivartensa näkyivät valkoisina ja hienoina.

"Kas niin", huokasi hän tyytyväisenä. "Äiti, onko vanha herra Pidä-uskollisesti-kiinni lähettänyt nämä persikat. Oikein hyvä. (Alas siitä, koiranpenikka, alas!) Äiti, salli herra Laverockin käydä käsiksi voileipiin. Olen varma, että hän on kuolemaisillaan nälkään ja väsymykseen kaikkien näiden sekasotkujen ja mielenliikutusten jälkeen, joita hänellä on ollut tänään iltapäivällä —."

"Näyttelettekö Te mukana filmissä, herra Laverock?" kysyi tyttömäinen äiti äänellä, joka niin paljon muistutti tyttären ääntä, että Archie nauroi melkein kuuluvasti.

"Ei, en kuulu siihen ammattiin", alkoi hän selittää. "Itse asiassa en edes tiennyt, että tyttärenne oli juuri paraillaan näyttelemässä filmiin. Keskeytin näyttelemisen ainoastaan siksi, että luulin hänen olevan pulassa — —"

"Pulassa — — oi, Lu, lemmikkini! Noita kauheita ihmisiä, joiden kanssa sinun täytyy työskennellä —" huudahti äiti säikähtyneenä. "Voi, mitä se oli?"

"Mutta, äiti! Ei se ollut kerrassaan mitään."

"Mutta herra Laverock sanoo —"

"Kaikki johtui siitä, että minä olin todellinen aasi", alkoi Archie uudelleen. "Minä —"

"Olen varma ettette ollut sitä. Te tiesitte, miten asianlaita oli", vastusti täti katsoen häneen sellaisella katseella, kuin olisi halunnut sanoa, että hän kyllä tunsi miehet.

"Mitä se oli? Kuka suututti hänet?"

"Ei kukaan! Rakkaat karitsani, toivoisin teidän kuuntelevan, sensijaan että puhutte kaikki yhtaikaa", huusi tyttö kiivaasti. "Ettekö voi käsittää, että olin juuri vanhan Artur Seymoaren kanssa lopettamaisillani 'Kuherruskuukauden kauhuja' tai mikä sen nimi nyt on, kun —"

Hän sai viserretyksi tämän hengästyneen selityksen, jonka keskeytti veljen basso ja äidin ja tädin kuoro: "Hyvä, mutta meistä herra Laverock teki kovin rakastettavasi!"

"Kyllä, rynnätä keskelle —"

"Missä enkelit olivat vaarassa." (Tämä oli Frankie, joka heti löi itseään suulle.)

"Se on yhdentekevää. Olen Teille yhtä kiitollinen, herra Laverock,
kuin jos olisitte pelastanut lemmikkini todellisesta vaarasta. Puhuen
Laverockista, Madgie, emmekö me kerran tanssineet erään kapteeni
Laverockin kanssa —?

"Setäni", alkoi Archie, "oli Chatmessa vuonna —"

"Luonnollisesti. (Teidän ei ole välttämätöntä mainita mitään vuosilukuja). Me tunsimme hänet oikein hyvin. Te muistutatte häntä sivulta katsoen. Kuinka maailma sentään on pieni!"

Papukaija päästi häkistään kimeän kirkunan: "Mikä elämä! Mikä elämä!"

"Meidän kaikkien täytyy mennä filmiin, jos haluamme saada jotain elämän yltäkylläisyydestä", selitti nuori herra suu täynnä leivoksia. —

"Äiti, aion antaa palttua koko laivastolle. Enkö jo ole kertonut sitä sinulle, pikku äiti? Aion mennä filmiin kuuluisan sisareni kanssa yhdessä. Hehän olisivat aivan hulluina minuun, koska olen niin Lu'n näköinen."

Veitikkamainen silmäys kahdesta merensinisestä silmästä luotiin vieraaseen.

"Maistakaapa näitä, herra Laverock." Poika ojensi hänelle suunnattoman suuren silkkilaatikon täynnä Lucyn nyrkin kokoisia makeisia. "Ovatko nämä siltä hullulta kenraalilta, Lu? Mikä herkkusuu? Minä —"

"Frankie, älä puhu koko aikaa. Toiset eivät ehdi sanoa sanaakaan", huomautti sievä täti. Mutta turhaan. Nuoren miehen basso jatkoi:

"On hauskaa olla filmitähden veljenä. Tiedättekö että olisin totisesti voinut tehdä mitä vaan kahden viime kuukauden aikana ainoastaan senvuoksi, että joka ainoa sielu laivastossamme kapteenista alkaen paloi halusta tutustua sisareeni. Arvatkaa, miten aion esiintyä tulevissa tanssiaisissa Albert Hallissa? Aion esiintyä neiti Lucy Joy'na, joka on voittanut Daily Periscopes'in kauneuspalkinnon. Joka ainoa tulee pitämään minua sisarenani. Hankin aistikkaan hatun päähäni ja hienon puvun Elsbeth Pelps'iltä. Etkö usko, pikku äiti, että onnistun?"

"Tietysti! Luonnollisesti he uskovat sinut minuksi", kuului tytön pilkallinen huomautus. "Etenkin mitä tulee jalkoihin ja käsiin. Eikö totta?"

"Voin esiintyä Teidän kengissänne, neitiseni. Lyön vetoa, että onnistun."

"Ah!"

Tyttö ja hänen kuusitoistavuotias veljensä kinastelivat ja härnäilivät toisiaan kuten kissanpojat. Archie yritti huvitettuna seurata heidän iloista otteluaan, mutta papukaijan kimeä kirkuna ja koiranpenikoiden haukunta estivät hänet kuulemasta. Sillä välin pitivät täti ja äiti seuraa vieraalle.

"Eikö Lucy ole ihmeellinen?" alkoi äiti puhua kuten perheen vanhalle ystävälle. "Se ei ole yksistään hänen ulkonäkönsä, joka valloittaa. Hän on sitäpaitsi lahjakas. Kaikki sanovat, että hän on uusi Mary Pickford —"

Täti jatkoi ylpeänä: "Olen aina sanonut, että Lucy on paljon kauniimpi
kuin yksikään niistä filmikaunottarista, joitten kuvia näkee.
Haluaisinpa lähettää johonkin lehteen sen silmänräpäyskuvan, jonka
Frankie äskettäin otti hänestä meidän pikku veneessämme. Sanon aina —"

"Tehän tiedätte kai", laverteli äiti, "ettei meistä kukaan koskaan ole esiintynyt näyttämöllä. Olimme aivan tavallisia ihmisiä, joitten pojat palvelevat armeijassa tai laivastossa vanhan tavan mukaan."

Archie nyökkäsi. Hänen esi-isänsä olivat eläneet samalla tavoin.

"Sukumme ei ole ollut millään tavoin erikoisen etevää. Alaisensa heistä ovat pitäneet, he tekivät velvollisuutensa ja kaatuivat isänmaan puolesta, jos niin tarvittiin. Ei kukaan suvussamme, ei isän eikä äidin puolelta, ole tullut millään tavoin kuuluisaksi", selitti täti Archielle. "Emme ole koskaan tienneet merkittävämpää henkilöä kuin rykmentin eversti. Ja nyt. Koko maailma haluaa tutustua meihin. Yleisesikunta, ulkoministeriö, Downing streetin hienosto — lyhyesti sanoen koko maailma. Kirjaimellisesti koko Lontoo haluaa tutustua meihin."

"Aivan loputtomasti ilmestyy ylhäisiä ihmisiä ja kuuluisuuksia, jotka äkkiä muistavat olleensa samaan aikaan Tom-vainaan kanssa Sandhurstissa tai ovat tavanneet meidät käydessämme tervehtimässä Frankieta Dortmouthissa. Lapsi seurustelee kaikkialla ja kutsutaan kaikkialle. Suuret määrät hauskoja ihmisiä, rikkaita kuin Kroisos, ovat hurmaantuneita häneen. Senjälkeen kun hänen kuvansa oli lehdissä ja häntä haastateltiin sekä alkoi saada tarjouksia filmiyhtiöiltä, on hänellä ollut tuskin minuuttiakaan aikaa itselleen. Ei koskaan ketään tyttöä ole juhlittu siten. Kahtena viime kuukautena on hän ollut kaikkien suosikki."

Tämän kaiken voi Archie Laverock vallan hyvin käsittää. Hän katsoi talon epäjumalaan, joka istui tyynyihin vajonneena, tuulen puhaltaessa hänen hiuksiinsa ja auringon valaistessa nyt ihomaalista puhdistuneita kasvoja. Hänen veljensä kinasteli edelleen hänen kanssaan, mutta ihailu loisti veljen silmistä, hänen jaloissaan makaavan koiran katse oli herkeämättä suunnattu häneen, äiti ja täti jatkoivat hänen ylistystään ja kuunteleva nuori mies ajatteli sitä hetkeä, jolloin hän ojensi kätensä auttaakseen tytön autosta ja että hän silloin oli pidellyt hänen kättään hetkisen kauemmin kuin oli tarpeellista. Kohteliaisuus, jota hän aikaisemmin ei ollut osottanut kenellekään naiselle.

Äkkiä ja vaistomaisesti käsitti hän, että tämä nuori tyttö aina oli niin sanoaksemme mieskäsien ympäröimänä, jotka ojentautuivat häntä palvelemaan. Kädet odottivat autossa, Ritzin oven edustalla, kädet pitelivät hänen huivejaan, kietoivat turkikset hänen ympärilleen, ojensivat hänelle kukkia ja makeisia. Käsiä, kaikkialla käsiä —. Oliko se ehkä vain siksi, että hän oli kauneuskilpailun voittajatar? Vai saiko hän kauneuspalkinnon ehkä siksi, että hänessä oli sellainen tenhovoima.

Sinisen huvilan avoimesta ikkunasta kuului puhelimen kilinä. Frankie keskeytti heidän kinastelunsa ja loikkasi portaat muutamalla askeleella. Pian tämän jälkeen pisti hän päänsä ikkunasta ulos: "Sinulle, Lu. Lontoo haluaa puhutella sinua. On kysymys joistain illallisista."

"Jälleen illalliset!" huokasi äiti liioitellun tyytymättömästi, kun tyttö hypähti pystyyn ja katosi. "Millaista elämää! Madgiesta ja minusta meillä oli nuoruudessamme hauskaa. Usein olimme ulkona hauskojen ja hienojen nuorten miesten kanssa, mutta kaikki kävi vaatimattomasti. Mutta nämä ylelliset ravintolat ja kallisarvoiset lahjat — —."

"Hänen univormunsa napista tehty rintaneula ja annos jäätelöä Gunther'issa riitti meille."

"Entä vaatetus! Puserot Hourne & Bollingsworth'ilta ja puvut Nurse'lta!" jatkoi äiti, joka oli elänyt tyttöikänsä kuningas Edvardin aikana. "Tiedättekö, että tänä kesänä on minulla ensi kertaa puku, jota ei ole ostettu South Molton-kadun varrelta."

Hän katsahti ihaillen keltaisilla kuunkuvilla koristettua lilanväristä musliinipukuaan ja lisäsi erään pikkuseikan, minkä ritarimme jo oli kuullut useammalta kuin yhdeltä kauniin sukupuolen edustajalta.

"En käsitä, miksi kerron kaiken tämän Teille, mr. Laverock, mutta minusta tuntuu kuin olisimme tunteneet Teidät jo vuosikausia."

"Saadessaan shekin Periscope'sta, huudahti lemmikkini: 'Kauniita pukuja meille kaikille!' Ja me ostimme. Ah, mies", hän huokasi, "ei voi koskaan täysin käsittää, mitä se merkitsee meille."

"Tahdotteko tupakoida?" keskeytti Frankie, joka jälleen oli palannut hopeinen savukekotelo kädessään, "nämä ovat Lu'n uusimpia, minun ei milloinkaan enää tarvitse ostaa savukkeita. Mitä merkitseekään saada olla — —."

"Nyt kilpailevat kaikki suurimmat muotiliikkeet kunniasta saada valmistaa hänen pukunsa —", keskeytti täti. "Kaikkein yksinkertaisimpia asioita, luonnollisesti, mutta myöskin kalleimpia."

"Hienoa lajia tämä", huomautti parantumaton Frankie, samassa kun hänen lapsellinen äitinsä huomautti: "Puvut eivät koskaan ole olleet niin pukevia kuin nykyään; siinä suurin syy miksi nykyajan nuoret tytöt näyttävät niin ihastuttavilta. Eikö Teistäkin, mr. Laverock?"

Tässä sai Archie ensimmäisen tilaisuuden kohteliaisuuteen, sillä välin kuin äiti vaikeni henkäistäkseen. Hänelle oli sanottu, että kohteliaisuus kolmenkymmenenviiden ikäiselle oli enemmän arvoinen kuin kaksi kosintaa kahdenkymmenen ikäiselle. Hän loi puhuvan silmäyksen pikku äitiin ihastuttavine hiuksineen, joka oli niin eloisa ja nuorekas ja sanoi rauhallisesti mutta painokkaasti: "Minun ajatukseni, mrs Joy, on, että nuori tyttö valmistautuu jo monta vuotta ennen maailmaan ilmestymistään kauneuskilpailuun."

Naurahtaen ja punastuen huudahti mrs Joy: "Oi, millainen imartelija!
Miten tyhmää sanoa sitä tällaiselle vanhalle naiselle kuin minä." Mutta
Archie tiesi miellyttäneensä häntä. Hänellä oli nyt hyvän lapsen asema
tässä iloisessa ja lapsellisessa perheessä.

Kuinka moni kaikista miehistä, joita parveili tämän tytön ympärillä, jotka soittivat hänelle, lähettivät lahjoja — kuinka moni heistä olikaan, kuten hän, saanut tilaisuuden seurata noita pieniä mokkakenkiä suoraan tämän kukkivan paratiisin sydämeen, joka oli hänen kotinsa.

Tähän kysymykseen tuli eräänlainen vastaus melkein heti.

* * * * *

Se tuli erään automobiilin äänen muodossa, joka pysähtyi veräjän eteen. Suuri, vihreä Rolls, jota ajoi hyvin taitava kuljettaja. Autossa istui neljä lihavaa, vanhaa herraa.

Joku toinen ei ehkä olisi käyttänyt tällaisia sanoja näistä neljästä moitteettomasti puetusta herrasmiehestä, jotka olivat kaunistus armeijalle ja tuomioistuimelle ja jotka nyt tulivat käyden pitkin puutarhatietä. Tämä oli vain nuoren Laverockin äkkinäinen käsitys, kun hän suuttuneena ponnahti ylös tuoliltaan ja alkoi järjestellä tyynyjä ja tuoleja. Neljä lihavaa, vanhaa miestä!

"Ah, sehän on amiraali", huudahti pikku äiti hieman liikutettuna, leijaillessaan heitä vastaan sinipunaisessa verhossaan; täti seurasi häntä mustana ja valkoisena kuten harakka. "Miten kiltisti Teiltä, että tulitte. — Ja sir George, eikö se olekin — ei, sehän on sir John, sir John — en voi ymmärtää miksi aina vaihdan Teidät? Ja kenraali Gaynes luonnollisesti; mitä kuuluu? Kyllä, Lucy on sisällä; minulla ei ole aavistustakaan mitä hän aikoo tehdä tai minne hän on lupautunut, älkää kysykö tietämättömältä äidiltä." Kuului hieman hermostunut naurahdus; äiti tuntui olevan levoton amiraalin seurassa.

Hän näytti kuitenkin hyväntahtoiselta kaikessa sotilaallisessa kankeudessaan. Hänen silmänsä olivat yhtä siniset kuin Frankien. Hänen seurassaan olivat jalkaväenkenraali (harmaanvihreät, vanhan-Billinviikset, kolme leukaa), sir John (monokkeli ja niskaton) ja viimeisenä eräs keski-ikäinen keikari, joka oli aina siellä missä näki toisten olevan. Kaikkien neljän silmissä kuvastui odotus. Kaikki ikävöivät saada nähdä miss Lucy Joy'ta. Archie ymmärsi sen. Senhän vuoksi he olivat tulleetkin. He halusivat yksinkertaisesti ottaa hänet mukaansa.

"Onko aivan varmaa, että olette jo juoneet teen?" visersi äiti. "Siinä tapauksessa, Lu, Lucy, Lemmikkini!"

Papukaija häkissään matki kimakalla äänellä "Lu, Lucy, Lemmikkini."

"Ole hiljaa. Polly! Frankie, hae jotakin juotavaa! Frankie! Lucy, mitä sinä teet, lemmikkini? Tule tänne ulos!"

"En voi mitenkään, pikku äiti", kuului kirkas ääni huvilan toisesta kerroksesta. "Miten voisin tulla alas, kun kasvoni ovat valkoisen voiteen peittämät. Amiraali vallan kauhistuisi."

"Mikä kauhea päähänpisto! Miksi tuhritte kasvonne aivan valkeiksi, miss Lucy?" Amiraali korotti ääntään puhuen kysyvällä, mielistelevällä äänellä. "Onko tapana maalata liljaa? Miksi valkaista sitä?"

"Minun on kuivattava ihomaali kasvoistani jollakin, ja tämä on todellakin parasta kasvovoidetta, mitä on saatavana. Ainakin olen minä sanonut niin eräässä allekirjoittamassani todistuksessa." Tämä lyhyt huomautus hukkui lasien ja lautasten kilinään, joita Frank kantoi tarjottimella; Frankie, joka oli kokonaan toinen kuin hetki sitten. Nöyränä kuten palvelijatar ja hiljaisena kuten joku tuolilla olevista tyynyistä.

Nuori Laverock, seisten yhtenä kunnioittavana huomaavaisuutena näitä vanhempia herrasmiehiä kohtaan, kätki sisimmässään ajatuksia, jotka olisivat olleet kaikkea muuta kuin mieluisia asianomaisille, jos he olisivat ne voineet nähdä.

Ei mikään voi olla kauniimpaa kuin nuoruuden ihailevat ja jumaloivat silmäykset niihin, jotka yhteiskunta ja ikä ovat asettaneet huomattavaan asemaan. Mutta toiselta puolen, kuka voi anteeksiantamattomimmin tehdä naurunalaisiksi heidät, kun he haluavat kilpailla nuoruuden kanssa sen omalla radalla?

"Missä on Frankie?" kirkui papukaija. "Mikä elämä!"

"Mitä mahtaa noilla vanhoilla puhvelihärillä olla mielessään, jotka niin odottamatta ilmestyivät häiritsevinä seuraan, jolla oli kovin hauskaa yhdessä. He pilasivat kaiken. Ei kukaan toivonut heidän tulevan. He muuttivat äidin ja tädin iloisen lavertelun kohteliaaksi keskusteluksi. He eivät olleet huomaavinaankaan häntä ja poikaa, vieläpä he vihasivatkin heitä jollain tavoin, sen hän tunsi.

"On naurettavaa", tuumi Archie, "etteivät he aja kotiinsa ja pidä huolta, että heidän lapsenlapsensa joutuvat kunnollisesti ajoissa vuoteeseen, sensijaan että — —."

"Olemme ajatelleet pientä huvimatkaa, jos äitinne sallii Teidän tulla mukaan. Mutta kiiruhtakaahan nyt, miss Lucy", huudahti amiraali uudelleen Archien hylkäämästä tuolista. ("Ah, rakas mrs Joy, minulla on kirjelippunen sisareltani, missä hän lupautuu 'kaitsijaksi', ha, ha, ha. Pidämme hyvää huolta miss Lucystä, sen minä lupaan. Huolehdimme hänestä mitä hellimmin.") Senjälkeen kovemmin: "Aikainen aamiainen lankoni luona Maidendalissa. Sitten matka Murray'in — lupaa tulla ihana ilta. Joki tulee olemaan ihastuttava. Tehän olette sanonut, että pidätte tanssista ulkona luonnossa."

Iloinen, tyytyväinen naurahdus sisältä: "Mutta minua odotetaan lady
Richbournen kutsuihin 'Carltonilla' tänä iltana."

"Sehän sopii hyvin, oikein hyvin", huudahti vanha, hyvinsäilynyt sotilas, joka istui mrs Harrisonin vieressä. "Meillä on aikaa muutamiin tansseihin ja sitte ajamme me Teidät kaupunkiin. Pukeutukaa nyt hienoimpiin koreuksiinne —."

"Hopeapitsiseenkö?" kuului keimaillen ikkunasta.

Vanhojen ihailijoitten kuoro: "Hurmaavaa."

"Eli miksei siihen ihastuttavaan valkeaan harsotekeleeseen, jossa meillä oli onni nähdä Teidät viime tiistaina —.

"Tai siihen siniseen 'dernier cri'hin', joka teillä oli filmatessanne
'Kevätlaulua', miss Lucy", huomautti amiraali.

Häntä piti Archie naurettavimpana koko joukosta.

"Sellaisia vanhoja elostelijoita." Puhua tuolla tavoin nuorelle tytölle hänen puvuistaan. Ottaa hänet mukaansa tanssimaan Murrayn, tuon ikälopun vanhuksen luo, joka jo toisella jalallaan seisoi haudassa ja toista luultavasti vaivasi luuvalo. Kaikki neljä istuivat nyt siinä odottaen häntä tyytyväisinä ja varmoina, aivankuin hänen ikäisensä kavaljeerit. Sitäpaitsi he kokonaan laiminlöivät koko muun seuran. Miksi? Miksi?

Sen vuoksi, että he voivat ympäröidä hänet kaikella sillä, mistä hän piti. Heillä oli rahaa. Heillä oli arvovaltaa. Nämä vanhat miehet olivat saaneet pysytellä kotona, säilyttäen silti kunnioituksen, ja koota rahoja, sillä välin kun nuoret miehet oli lähetetty taistelemaan, tehdäkseen elämän varmaksi yli neljäkymmentä vuotta oleville miehille. Nykyaikana näytti kaikki olevan vain heitä varten. Kaikki liikkeet suosivat keski-ikäisiä miehiä. Heille työskentelivät parhaimmat räätälit, suutarit ja parturit. Heille oli varattu huoneustot Mount Streetin varrella ja talot Belgrave Squaressa. Heille varattiin parhaat paikat juhlissa. Heitä varten järjestettiin metsästysretkiä ja kilpa-ajoja. He omistivat purjeveneet ja kaiken muun parhaan maailmassa. Heille hymyilivät kauneimmat tytöt, jotka ikään nähden olisivat voineet olla heidän pojantyttäriään, niin, kaikki näytti olevan vain heitä varten. —

Jokainen sana oli omiaan enentämään tuon iloisen nuoren miehen huonoa tuulta.

Huippuunsa se nousi, kun miss Lucy Joy ilmestyi, puettuna kimaltelevaan brokaadipukuun (sinisenä kuten sudenkorento) ja amiraali huudahti: "Ah, siinähän pienokainen on." "Pienokainen! Vanha tyhmä aasi", tuumi Archie. Hän tiesi itse että puolet tytön ihastuttavuutta oli siinä, että hän oli niin pieni, huomattavasti alle keskimitan. "Ylettyy juuri sydämeni kohdalle", huokaili jo Orlando. "Pieni" on ollut aina siitä alkaen rakkauden hellin hyväilynimi. "Sinä pieni urheilijatar", sanoo sulhanen kuusi jalkaa pitkälle hockeypelaajattarelle, ja hän hymyilee hänelle korkeudestaan, varmana siitä, että on kokonaan hänet voittanut. Lucy Joy oli todellakin niin pieni kuin vain saattoi toivoa. Ei ollut suinkaan mitään liioittelua amiraalin sanoessa seurueen noustessa autoon: "on melkein turhaa luovuttaa miss Lucylle koko paikka, hän mahtuisi niin hyvin minun takkini taskuun."

Tuskin oli autoseurue lähtenyt matkaan (taskukokoinen Venus neljän jättiläisen seuraamana) kun kaikki muodollinen jäykkyys katosi puutarhasta. Liikkeet, asennot ja äänet muuttuivat heti paikalla. Frankie heittäytyi tuoliin, jonka kenraali juuri oli jättänyt, heitti jalkansa käsipuiden yli, taivutti kauniin enkelipäänsä taaksepäin ja oli pyörtyvinään, äiti ja täti huokasivat syvään, osaksi helpotuksesta, osaksi kaihoten, ja kääntyivät ainoan jälelle jääneen vieraansa puoleen.

"Ei, älkää menkö, mr. Laverock Jääkää lohduttamaan hyljättyä perhettä."

"Ellette halveksi kylmää paistia salaatin kera."

"Oletan, että 'pienokaista' nyt kestitään kaikilla huvikauden herkuilla", huudahti Frankie, jonka ääntä ei oltu kuultu kuuluisien vierasten tulon jälkeen muuta kuin: kyllä, sir, tahi ei, sir. "Mahtaa olla suurenmoista olla vanhan miehen lemmikkinä."

"Ah, Frankie! Älä puhu tuollaisia kauheita asioita", huomautti äiti, joka juuri nosti punasta virkkaustyötään ruohikosta. "Onhan kovin hyvä, että lapsi saa seurustella sellaisten ihmisten kanssa, joilla on huomattava asema yhteiskunnassa; kun hän työssään joutuu tekemisiin kaikenlaisten ihmisten kanssa."

"Tuonikäiset miehet hemmottelevat Lucyn piloille", alkoi täti kooten tyynyjä. "Lapsihan näyttää nauttivan siitä."

"Tuskinpa hän sitä tekee", huomautti äiti. Ilkamoivan leikillisesti katsahti hän nuoreen, solakkaan mieheen, joka istui paikallaan tyhjien lasien ympäröimänä.

"Kun minä olin nuori tyttö, ei minusta suinkaan olisi ollut hauskaa tanssia tuollaisten muinaisjäännösten — tarkoitan noin vanhojen herrojen kanssa. Onhan hyvä, että lapsella on hauskaa. Hehän voivat tehdä niin paljon hänen hyväkseen ja huvittaa häntä, (kuten hän sanoo). Mutta", hän epäili kuten aikoisi sanoa jotain hyvin uskallettua, — "luulenpa, etten olisi katsahtanutkaan amiraaliin ja hänen kaltaisiinsa ollessani yhdeksäntoistavuotias. Olisitko sinä, Madgie?"

Mrs Harrison virkkoi innokkaana: "En edes nyt haluaisi sitä tehdä."

Hän punastui heti tehtyään tämän varomattoman huomautuksen. ("Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä, en tarkoittanut sitä"), mutta se sai kahdet poikamaiset kasvot kirkastumaan.

Archie Laverock nauroi ääneen.

Poikavekara hykersi tyytyväisenä käsiään. "Mainiota, täti! Mikä suurenmoinen arvostelukyky sinulla on. Juokaamme toistemme malja, Laverock." Hän ojensi kuohuvan, helmeilevän lasin ritarille.

KOLMAS LUKU.

Epäsointuja.

Kun Archie Laverock joi tämän maljan "toisillemme", ei hän tietänyt, mitä se tulisi merkitsemään.

Sillä kahtena seuraavana päivänä oli nuoren miehen elämä täynnä kaikenlaisia liikeasioita, joilla ei ollut vähäisintäkään tekemistä hänen maantie-seikkailunsa kanssa. Eräs ostaja tuumi olisiko pikkuinen "Standard" parempi "Singerbiliä". Hänen täytyi liikkeensä puolesta hoitaa erään auton korjaaminen, joka oli vahingoittunut onnettomuudessa. Vihdoin viimein täytyi nuoren Laverockin torstai-iltana matkustaa erääseen jumalan unohtamaan seutuun Nottinghamin lähellä, haastatellakseen erästä uutta ostajaa. — — Nämä tapaukset mainitaan tässä vain ohimennen, mutta ne pidättivät ritariamme kuitenkin useita päiviä. Ei mitkään ajatukset "kauniimmasta sukupuolesta" saaneet tilaa hänen aivoissaan.

Sunnuntaina (lepopäivänä) palasivat hänen ajatuksensa sinisen huvilan perheeseen. Archie huomasi tietämättään tehneensä suunnitelmia tavatakseen heidät pian uudelleen. Miten se kävisi päinsä, sitä ei hän ollut harkinnut. — Mrs Joy oli kirjoittanut muistiin hänen osotteensa siltä varalta, että hekin aikoisivat ostaa oman auton. (Tämä oli tuskin tarpeellista, kun tusinoittain autojen omistajia kilpaili onnesta saada kuljettaa miss Lucya). Mutta joka tapauksessa tiesivät he, missä hän oli tavattavissa.

Näin tuumiskeli hän laiskasti loikoessan ja torkkuessaan tänä sunnuntai-aamuna telttavuoteessaan, piippu hampaissaan, sunnuntain lehti kädessään ja teekuppi vieressään. Raitis kevättuuli puhalsi häneen teltan avonaisen oven kautta, josta hän saattoi nähdä sinisen taivaan, jolla keveät pilvet leijailivat, palasen vihreää krikettikenttää, kivihiilen pölystä mustan tien ja muutamia puurakennuksia.

Nuori Laverock oli tänä vuonna kahden ystävänsä kanssa asettunut asumaan kolmeen vanhaan sotilastelttaan, jotka oli pystytetty erään urheilukentän ja paviljongin lähelle, mitkä molemmat omisti eräs lontoolainen toiminimi. Paikka oli lähellä rautatieasemaa, josta pääsi kaupunkiin kahdessakymmenessä minuutissa. Eräs vanha sotamies, joka oli urheilukentän palveluksessa, keitti heille ruuan ja palveli heitä. Archien ystävistä, molemmat entisiä upseereita, oli toinen toimessa rautatiellä, toinen oli palannut takaisin Cityyn. Molemmat olivat iloisia, reippaita nuoria miehiä. Heidän leiriinsä oli tullut vielä eräs uusi jäsen, City-miehen veli, kapteeni, puettuna intialaisen armeijan pukuun. Hän oli ilmestynyt eräänä yönä ja kysynyt veljeään, mutta tämä oli lähtenyt jalkamatkalle.

"Täällä on vapaa vuode, jos tyydytte siihen", oli nuori Laverock ilmoittanut vieraalle, ja tämä oli vastannut: "Kiitoksia paljon, otan sen haltuuni täksi yöksi, jollei Teillä ole mitään sitä vastaan. On kovin vaikeaa saada nykyisin huonetta." Nyt oli hän oleskellut siellä kuukauden päivät ja kiintynyt Archieen kuten eksynyt koira, joka joutuu hyvän ihmisen turviin. Hän jakoi heidän leirielämänsä, rimputteli vanhaa banjoa, joka oli löytynyt paviljongista ja autteli Parkinsia (heidän sotamiestään) tasoittamaan krikettikenttää. Hänestä tämä paratiisi ilman Eevaa oli kovin hauska.

Tänä aamuna oli nuori intialainen kapteeni keittänyt heille kaikille teetä, tuonut sanomalehdet "The Referee" ja "The Observer" ja jo kolmatta kertaa kurkisti Archien telttaan kysyen: "Kuinka kauan vielä aiot torkkua, senkin vanha hirtehinen. Tiedätkö, että kello on kohta kymmenen. Toiset ovat olleet joessa jo tunnin. Nouse ylös nyt, olen laittanut suihkun kuntoon sinulle."

Archie paiskasi häntä tyynyllä päähän. Alkoi iloinen temmellys, josta kuului: "Siinä sait, senkin lurjus. Annanpa sinulle niin että muistat." Lopuksi vedottiin mr Laverock vuoteestaan ja ulos teltasta avonaiseen vajaan, missä säilytettiin letkuja ja tasotusvehkeitä. Siellä veti kapteeni Smith pyjaman häneltä, heitti sen kauaksi pois ja ojensi täyden vesiletkun häntä kohden. Tuskinpa vanhat kreikkalaisetkaan olisivat löytäneet mitään virhettä tässä entisessä sotilaassa, sillä jokainen Archien liike hänen koettaessaan välttää jääkylmää vettä toi näkyviin hänen hyvin muodostuneen ruumiinsa, joka olisi hyvin voinut olla jonkun gladiaattorin tai antiikin jumalan mallina. Mutta niillä vanhoilla kuvapatsailla, joita on kaikkialla Euroopan museoissa, ei ollut Archien nuorekasta ihonväriä.

Ylläolevanlaiset vertaukset olisivat olleet aivan hukkaan heitettyjä Archielle ja hänen toverilleen, heillä ei ollut vähäisintäkään maalarin, kuvanveistäjän tai taiteilijan silmää.

He olivat vain kaksi tervettä, elämästä nauttivaa nuorta miestä
Parkinsin ilmestyessä huudahtaen: "Anteeksi, herrat, mr. Laverock,
Teitä kysytään puhelimessa."

"Tulen heti", vastasi Archie. "Ole inhimillinen, Smith, ja heitä kylpylakana tänne".

Hän kääri lakanan ympärilleen ja kiiruhti läheisessä konttorissa olevaan puhelimeen.

"Halloo?"

"Halloo, oletteko se Te, Laverock", vastasi käheä barytooni. "Täällä on merikadetti Joy."

"Ah, hyvää huomenta, Frankie."

"Oletteko te, laiskuri, jo ylhäällä ja puettu?"

"Melkein", vastasi Archie ja kietoi pyyheliinan tiukemmin. "Oletteko Te sitten?"

"Well, enemmän tai vähemmän, ajan juuri partaani —. Halusin ilmoittaa, että minulla on Teille tervehdys. Äidiltäni. Hän tiedustaa, oletteko sattumalta vapaa syömään aamiaista kanssamme?"

"Tänäänkö?"

"Niin."

"Paljon kiitoksia! Minäpä tuumin hiukan", ja hän kävi nopeasti läpi lepopäivän viettämisen suunnitelmat. He olivat aikoneet pelata tennistä muutamien kapteeni Smithin Harrowtoverien kanssa, mutta sitä ei oltu vielä lopullisesti sovittu. Sepä oli onni. "Kyllä olen vapaa. Ehkäpä Teitä haluttaisi tulla tänne katsomaan millaista meidän leirielämämme on, kuten lupasitte eräänä päivänä."

"En voi nyt tulla, mutta ettekö Te sensijaan tulisi meitä tervehtimään metsäämme. Äitini toivoo Teidän tulevan. Me aiomme pitää kekkerit huvilamme lähellä olevassa mäntymetsässä. Olemme myös kutsuneet amiraalin; mutta äiti, täti ja minä, me haluaisimme saada jonkun — niin — jonkun, joka on samanlainen kuin me ja joka katselee elämää samalta kannalta. Haluamme myös jonkun, jonka kanssa voimme keskustella. Ymmärrättekö te sen?"

"Sepä on mieluista kuunneltavaa. Olette kovin ystävällisiä —."

"Hyvä. Te tulette siis. Odotamme Teitä vähän vailla yksi, silloin voitte auttaa meitä leikkaamaan paistin", huudahti poikavekara ja lisäsi tuumivaisena: "Kuulkaa, Laverock, voitteko jollain tavoin keinotella itsenne tänne. Junalla on aivan toivotonta. Ehkäpä Teillä on moottoripyörä tai joku sentapainen?"

"Luulen jollakin täällä olevan", rauhoitti ritari häntä. (Jollakin asemesta voimme lukea Smith). "Tahdotteko olla ystävällinen ja kiittää puolestani mrs Joy'ta ja sanoa, että minusta on hyvin hauskaa tulla. Näkemiin."

* * * * *

Kaksi tuntia myöhemmin tapaamme me hänet kekkereissä.

Jokainen emäntä tietää, että tuollaiset kekkerit voivat olla joko sanomattoman hauskoja tai kokonaan epäonnistuneita. Tämä oli selvästi tavattoman epäonnistunut. Se oli kokonaan kunniavieraan syy ja sen kylmyyden ja ikävystyttävyyden, joka hänestä tarttui.

Metsäjuhlassa ei amiraali ollut tavallisella hyväntahtoisella ja itsetyytyväisellä tuulellaan. Hän vihasi istumista paljaalla maalla, sillä hän tiesi miten vaikea olisi nouseminen sileältä, neulasten peittämältä maalta. Hän ei voinut löytää tarpeeksi mukavaa puunrunkoa, mihin olisi voinut nojata tahi jotakin mihin olisi tukenut jaloillaan. Tuuli sammutti tulitikun toisensa jälkeen hänen yrittäessään sytyttää sikaariaan. Sillä se, mitä minä nimitin raittiiksi tuuleksi ja joka sai kevyet pilvenhattarat leijailemaan taivaalla, ja mikä suhisi puitten latvoissa ja joka puhalsi naisten ohuet kesäpuvut pyöreiksi kuin ilmapallot, sitä kutsui amiraali "inhottavaksi länsituuleksi".

Haluan vain kertoa missä mielentilassa neulasten täyttämällä maalla olevat vieraat olivat. Sillä teitähän ei kai huvittane kuulla mitä he söivät tai joivat tai kuunnella ateriakeskustelua Derby-kilpailujen mahdollisuuksista, venäläisestä baletista, Pavlovasta y.m.

Sillävälin jatkoi amiraali mietiskelyään ja ajatteli miten paljon hauskempaa olisi ollut, jos pienokainen olisi sallinut hänen viedä itsensä aamiaiselle "The Rivieralle", missä he olisivat voineet nauttia kaikenlaisista mukavuuksista, ja katsella Delysia & Comp.'ia. Sen jälkeen hän olisi ajanut pienokaisen sisarensa puutarhaan, missä he olisivat voineet istua auringossa. Silloin hän olisi yksin saanut pitää hänet. Sillä tyttö oli hurmaava, ihastuttava. Kaikkein suloisin pieni lady, minkä hän oli nähnyt moneen vuoteen. Mutta hänen perheensä — ei. Amiraali ei voinut sanoa olevansa erikoisesti ihastunut hänen perheeseensä. Luonnollisesti olivat he kunniallisia ihmisiä. Poika oli oikein mukava ja osasi käyttäytyä. Mutta äiti oli oikea hupakko. Aivan mahdoton. Näkyi antavan tytön mennä minne tämä halusi, ja kutsui kaikkia mahdollisia ihmisiä taloonsa. Kuka oli esimerkiksi tuo nuori pyörä-agentti eli mikä hän mahtoi olla, tuo nuori Laverock, joka taas oli täällä? Hänhän oli kyllä kovin siivo, mutta missä ominaisuudessa hän oli täällä. Vanhana ystävänäkö tai jonain muuna? Siirtyäkseen sitten tätiin, joka hänestä oli karitsaksi puettu lammas. Jotakin mitä amiraali ei voinut hyväksyä.

Tädin ajatukset olivat seuraavat: "Amiraali on tänään vähintäin sadan vuoden vanhan näköinen. Lieneekö se siitä, että vertaa häntä tuohon miellyttävään nuoreen mieheen. Miten kauheaa, sanotaan, jos hyvin säilynyt viisikymmenvuotias nainen sallii nuoren miehen palvella itseään. Mutta he eivät pane tikkua ristiin, jos näivettynyt, kaljupäinen, likinäköinen vanha rahjus, jolla on lisäksi irtohampaat, aikoo mennä naimisiin itseään neljä-, viisikymmentä vuotta nuoremman tytön kanssa. Minkävuoksi? Eivätkö ihmiset ole kummallisia? Mikä vahinko, että Lucy oli pakotettu kutsumaan amiraalin, meillä olisi ollut niin hauskaa nuoren, miellyttävän Laverockin seurassa. Lucy ei koskaan näe ketään muuta nuorta miestä kuin Frankien. Mikä vahinko! Jospa minä olisin hänen asemassaan, miten suurenmoisen ihanaksi minä tekisinkään elämäni —."

Lucy taas ajatteli: "Miksi meillä on niin kuolettavan ikävää? Miksi ei kukaan koeta olla iloinen ja pirteä? Miksi on amiraali tuollaisella kauhealla tuulella? Ehkäpä hän ei pidä tuosta nuoresta miehestä? Tyhmää! Ikäänkuin se olisi jokin syy olla suuttunut. Ikäänkuin minä omistaisin ajatustakaan tuolle Laverockille —. Miksi ei tuo nuori mies ole yhtä hauska kuin ensi kerralla täällä ollessaan? Hän on tuskin puhutellut minua tänne tulomme jälkeen. Hän ei näytä huomaavankaan minua. Eikö hän pidä — enkö ole hänestä kaunis? Frankie sanoi puhelimessa tuntuneen hänen kovin mielellään tulevan tänne. Onko hän tullut keskustellakseen yksinomaan tädin kanssa? Muutamat nuoret miehet näyttävät olevan ihastuneita naisiin, jotka hyvin voisivat olla heidän äitejään! Onko hän tyhmä? Tai ehkäpä hän on kateellinen? Ihmettelenpä, onko hän kihloissa."

Archie Laverock ajatteli: "Well, onpa kirottua, että tuolla vanhalla Romeolla rahapussinsa lisäksi on vielä kaikkea muutakin. Smith tuntee ihmisiä Devonshirestä, jotka ovat tuttuja hänen kanssaan. He kertovat hänen omistavan tuon suurenmoisen paikan "Treillage Court'in" mainioine kalavesineen, metsästysmaineen ja kaikkine muine mahdollisine ihanuuksineen. Well! Hän tuntee kaikki, jotka ovat jotakin, well, mitä välitän minä siitä? Leski täysikasvuisine tyttärineen! Luulisi nuoresta tytöstä tuollaisen olevan inhottavaa; mutta ehkäpä perhe yllyttää häntä? Vastenmielistä! Aion lyödä hänet laudalta. Aion tehdä hänen olonsa täällä mahdottomaksi. — Onpa veikeätä tuumiskella sitä! Luultavasti ei minulla ole mitään mahdollisuuksia, mutta kuitenkin —. Tyttö on ihastuttava! Pienokainen on suorastaan hurmaava. Katsokaapa vain häneen! Eikö hän ole maalauksellinen seisoessaan tuossa suurine kukkaterttujen koristamine hattuineen; paljon kauniimpi nyt ilman ihomaalia. En ihmettele ollenkaan sitä huomiota, minkä hän on herättänyt. Ei kukaan ole hänenlaisensa. Hän on niin erilainen kuin kaikki toiset, joita olen tavannut. Hän saa kenet vain tahtoo. Hän voisi aivan hyvin mennä naimisiin herttuan tai jonkun muun kuuluisuuden kanssa. Tavattoman hemmoteltu. Tottunut näkemään kaikki polvillaan edessään. Mutta olettakaamme, että joku ei tahtoisikaan? Se olisi ehkä vaihtelua? Koetanpa, miten se onnistuu!"

Äidin ajatukset: "Tämä ihastuttava uusi poika näyttää olevan niin kaino. Hän on tuskin uskaltanut lausua sanaakaan Lucylle. Tiistai-iltapäivänä hän tuntui olevan kovin kotiutunut täällä. Hän on todellakin elävä jäljennös George Carpentier'ista. Mutta hän on luonnollisesti toisenlainen englantilaisissa vaatteissa. Ennen sotaa ostettu kangas. Pelkäänpä ettei hän saa enää samanlaista, kun tuo on loppuunkulutettu. Koskahan amiraali mahtaa lähteä. Ajatella, että Tom-raukkani olisi yhtä vanha kuin amiraali, jos hän eläisi. En voi kuvitella häntä — Eikö kananpoikasalaatti ollut suurenmoista? Miksei hän juo lasistaan — —. Koskahan amiraali lähtee?"

Vielä on jälellä mr. Frankie Joyn ajatukset: "Nämäpä ovat kauheat kemut. Niin se käy, kun kutsuu yhtaikaa todellisia ystäviään ja velvollisuusvieraita. Tuo vanha poika näyttää jo kylläiseltä. Luulenpa hänen kiroavan tätä retkeä ja tätä metsää. Eikö liene parasta minun ehdottaa poislähtöä. Äiti parka!"

Seurueen siirtyminen aurinkoiseen, rauhaisaan puutarhaan miellytti amiraalia. Täällä hänellä oli mukava tuoli ja yhtä lämmittävää kuin aurinko oli miss Lucyn lisääntyvä rakastettavaisuus häntä kohtaan.

"Pikku äiti! Amiraali ei vielä ole nähnyt niitä uusia Arbutnouth-valokuvia minusta, jotka saapuivat eilen. Meistä ne ovat hyvin onnistuneita. Frankie! — Ei, haen itse ne."

Hän juoksi koiriensa seuraamana ylös punaisia tiiliportaita, ja palasi pian kädet täynnä suuria ruskeita kuoria ja erisuuruisia kehystettyjä valokuvia.

"Tässä ne ovat! — — Minulla on tässä myös Bassanolla otetut kuvat, joista äiti pitää niin paljon; tekin voitte verrata. Tässä on myös eräs Collinsin ottama kuva. Näette miten hyvin se sopii antamaanne hopeakehykseen."