Hänen sanansa olivat yksinomaan kohdistetut amiraaliin. Hän heittäytyi pikku tytön tavoin ruohikkoon amiraalin jalkojen juureen ja ojensi kuvan kerrallaan hänen katseltavakseen. Kaikki olivat olleet tai tulisivat olemaan joissakin viikkojulkaisuissa. Niissä oli Lucy eri asennoissa ja eri puolilta.
"Miss Lucy Joy, Englannin ihastuttavin filmitähti kauniissa kodissaan
Surreyssa." "Olento luotu ihastuttamaan ja ilahduttamaan."
"Me esitämme vain aurinkoisia tunteja! Miss Lucy Joy aurinkoviisarina."
— "Suloinen yksinpä kauheassa valekreikkalaisessa verhossaankin ja
Raynelaisissa tangokengissä."
"Ah! hyvin kaunis — hyvin kaunis! Hurmaavaa! Ihastuttava kuva", tahi "tällainen Te juuri olette, miss Lucy", huudahteli hänen keski-ikäinen ihailijansa kuva kuvan jälkeen, joita hän katseli. "Minkä näistä saan minä ottaa mukaani?"
"Valitkaa!" huudahti tyttö.
Amiraali valitsi. (Ah, tämä kevät katoaa kukkien kerällä — tutkielma narsissien keskellä puutarhassa unelmoivasta miss Joy'sta) ja ojensi tytölle täytekynänsä omistuskirjoitusta varten. Hän kirjoitti suurin kirjaimin Teidän Lucy Joy eli oikeammin sanoen "Pienokainen".
Tämän jälkeen ojensi amiraali kortin nuorelle miehelle. Archie Laverock alentui vastaamaan kohteliaasti: "Tämä on hyvin onnistunut" ja "Pidän myöskin, Sir, että Teidän valitsemanne on paras".
Se ihmeellinen kyky, minkä Archie Laverock omisti ja josta jo on ollut puhe, arvata naisen ajatukset, tämän kyvyn avulla hän ymmärsi nuoren tytön haluavan, että hänkin vuorostaan pyytäisi valokuvan hänestä. Sehän olisi ollut aivan luonnollista. Hän oli sillä kertaa enimmin valokuvattu nuori nainen koko maassa. Hänen päivittäinen postinsa sisälsi valokuvapyyntöjä tahi lähetettiin hänelle kirjekortti ja valokuva nimikirjoituspyynnöllä. Ei olisi ollenkaan herättänyt huomiota, jos myös Archie Laverock olisi pyytänyt valokuvan.
Mutta hän ei tehnyt sitä.
Sen sijaan kokosi hän kaikki kortit ja ojensi ne tytölle sanoen:
"Sallikaa minun auttaa Teitä kantamaan ne sisään."
"Oi, Tehän ette tietäisi mihin ne pitäisi panna. Otin muutamia niistä arkihuoneen kaakeliuuninreunalta. En pidä siitä, etteivät esineet ole niiden oikealla paikalla", visersi hän tärkeänä ja sipsutti hänen jälkeensä.
"Millainen maailma!" raakui unohdettu papukaija häkissään.
Sievässä vierashuoneessa karttuunilla päällystettyine huonekaluineen ja kauniine pikku esineineen olivat molemmat suuret ikkunat selkoselällään, joten huoneessa oli yhtä raitis ilma ja kukkien tuoksu kuin ulkona puutarhassa. Mutta nyt täyttyi huone äkkiä toisenlaisella ilmastolla. Oli taistelua ilmassa, taistelua kahden erilaisen yksilön välillä, kaksintaistelu miehen ja naisen välillä, lausumaton: Nyt! Te haluatte saada minut, taipumaan tahtonne mukaan? Eikö niin? Sanokaa!
Archie Laverock muisti erään naisen, jonka kanssa hän oli tanssinut monta vuotta sitten, puhuneen ihmeellisestä asteesta kahden tutun välillä, jolloin on liian aikaista mennä persoonallisuuksiin ja liian tyhjää puhua ilmasta ja tuulesta. Tässä asteessa ovat ihmiset monesti kovin hävyttömiä toisilleen.
Nuori mies huomasi nyt haluavansa sanoa jotain loukkaavaa. Hän oli selvästi lukevinaan saman toivomuksen nuoren tytön silmistä.
Mutta tyttö sanoi ainoastaan: "Olkaa hyvä ja asettakaa soikea kehys pikku pöydälle, se on sen oikea paikka", äänellä, jota rouva käyttää opastaessaan uutta palvelijatartaan tämän tehtäviin. Tämä lyhyt puhetapa ja epäkohtelias tapa eivät vähääkään sopineet nuorelle kaunottarelle. Hän tuskin itse tiesi sitä, mutta tuossa silmänräpäyksessä tuntui hänen koko pieni olentonsa huutavan, että hän oli tottunut rakastettavuuteen ja hyväilyihin; että hänen nyt pitäisi sanoa ja kuulla jotakin aivan toista! Suuttunut — olkoon tuo nuori mies suuttunut, mutta ainoastaan hetken. Sopikaamme senjälkeen pian. Pian, pian. Miksi me tuhlaamme niin paljon aikaa? Tämä oli luonnollisesti Luonnon ohimenevä kuiskaus, ja jos me aina kuuntelisimme sitä, sortuisi maailma ympärillämme.
Vaikka tunsikin itsensä loukatuksi, pani nuori mies pakotetun rauhallisena kehyksen pöydälle katsoen hyvin kylmästi nuoreen naiseen. Mutta hänen äkillinen innostunut huudahduksensa sai tytön kääntymään ympäri.
"Mitä Te näette, mr Laverock?"
"Tämän." Ritari piteli kädessään kapeakehyksistä valokuvaa.
"Tunnen tämän tytön", sanoi hän katse kiintyneenä kauniisiin kasvoihin, Punaisen Ristin nauha nauravien silmien yläpuolella. "Eikö hän ollut lady Richbournes'in sairaalassa haavotetuille upseereille?"
"Kyllä", vastasi Lucy Joy hämmästyneenä. "Hänen nimensä on Ethel Johnstone. Hän oli koulutoverini, minua muutamia luokkia ylempänä. Tehän tiedätte miten kovasti kiintyneitä lapset voivat olla johonkin. Säilytin kerran hänen nimikirjoituksellaan varustettua kynänpätkää viikkokausia laatikossani kuten kallisarvoista aarretta. Pidin häntä ihmeellisimpänä olentona mikä koskaan on elänyt."
"Hän oli vimmatun hauska tyttö", selitti ritari epäämättömän ihastuneella äänellä. "Mutta hän on todellisuudessa kauniimpi kuin tässä kuvassa", lisäsi hän asettaessaan kuvan paikoilleen. "Paljon kauniimpi."
"Vai niin, niinkö Teistä", virkkoi pieni kaunotar silminnähtävästi kokonaan tolaltaan pois joutuneena. Hänestä oli tavatonta kuulla ylistettävän toisen kauneutta. "Pidättekö punasesta tukasta?"
"Kyllä, jos se on samanlainen kuin hänen", vastasi nuori mies silminnähtävästi keskeytettynä ajatuksissaan. "Se loisti sairashuoneessa kehäkukkakimpun tavoin. Oli kovin ilahduttavaa katsella sitä koko päivän maatessaan selällään sairasvuoteella. Hän oli niin iloinen ja toivehikas: mutta hänellä oli myöskin tempperamenttia. Kaikki pitivät hänestä. Sairashuoneessa kutsuttiin häntä yleisesti 'päivänsäteeksi'."
"Uskonpa sen hyvinkin", sanoi Lucy Joy hieman hajamielisenä. Äkkiä teki hän aivan odottamattoman kysymyksen.
"Mr. Laverock! Tekö annoitte Ethelille sen suuren
Mystérieuse-hajuvesipullon lahjaksi lähtiessänne sairaalasta?"
Nuori mies katsoi hämmästyneenä häneen ja tarkasteli häntä ihmeellisillä silmillään, joihin jokaisen naisen oli vaarallista katsoa syvempään, sillä ne olivat milloin keltaisen ruskeat, milloin harmaat, milloin ne taas näyttivät vihreiltä. Väri vaihtui aina ritarin mielialojen mukaan.
Lucy tuumi kärsimättömänä: "Minkä väriset tuon ihmisen silmät oikeastaan ovat?" Tämä sillävälin kun hän odotti vastausta kysymykseensä "Mystérieusesta".
Sekunnin ajan oli Laverock halukas vastaamaan: "Mistä Te sen tiedätte", mutta sanoikin miettiväisenä, mutta ystävällisesti: "En, en luule, että se olin minä."
"Niin, sehän on mahdollista, että sekotin Teidät johonkin toiseen", vastasi tyttö innokkaana. "Teitähän oli siellä niin monta, eikö totta? Enpä luule Ethelin erottaneen Teitä toisista erityisesti."
Iloisena, saatuaan tuon viimeisen sanotuksi, meni hän puutarhaan.
Ritari, joka äkkiä taas oli saanut hyväntuulensa takaisin, joka on tyypillistä hänen ikäisilleen, seurasi häntä.
Ei koskaan, tuntui hänestä, hän ollut tällä tavoin juossut nuoren tytön jälestä. Mutta hän oli varma tytön voittamisesta. Eikö hän juuri äsken ollut keksinyt oikeaa tapaa miten kohdella tyttöä. Suuttua siitä, että joku saattoi olla huvitettu toisistakin naisista, loukkaantua siitä, ettei koko aikaa ihailtu vain häntä! Tyttö oli kokonaan suuren menestyksensä lumoissa ja sen että puolet Lontoon herroista halusi tutustua häneen. Mutta hän tiesi nyt herättäneensä tytön mielenkiinnon.
NELJÄS LUKU.
Kilpa-ajo.
Tämän jälkeen seuraa kertomus onnettomuudesta. Ei Archielle! Hänellä oli ollut onni mukanaan, huolimatta siitä että hän niin paljon oli tekemisissä autojen kanssa. Taas kului viikko, jonka ritari oli kokonaan sidottu liikkeeseensä ja toimiinsa sen palveluksessa. Ei kuulu tämän tarinan puitteisiin lähemmin selostaa tätä puolta tämän nuoren miehen elämässä. Siis, viikon kuluttua metsäjuhlasta tapaamme hänet taas sattumalta Surreyssä ajaen pientä kahden hengen autoa. Se oli vietävä takaisin kaupunkiin. Ostajan toivomuksesta oli siihen tehtävä muutamia pieniä muutoksia. Muutamia mailia sinisestä huvilasta, eräässä tienkäänteessä, kohtasi hän suuren auton, joka oli pysähtynyt tienviereen. Vähän matkaa siitä seisoi joukko lapsia suut auki töllistellen autoa ja sen omistajaa. Tämä oli komea, leveähartiainen herrasmies vaaleassa autotakissa, joka liehui tuulessa hänen tarkastaessaan konetta ja turhaan koettaessa päästä selville viasta.
"Taas joku, jolle on sattunut onnettomuus", tuumi Archie ajaessaan ohi.
Mies tienvieressä käänsi punaiset, suuttuneet kasvonsa häneen.
"Suuri Luoja, sehän on amiraali", tuumi Archie. "Voinko jollain tavoin auttaa Teitä, sir", lisäsi hän ääneen hetkistä myöhemmin.
Amiraalin kasvot kirkastuivat.
"Ha", jyrisi hän tuntiessaan ja silminnähtävästi keventyen. "Hyvää iltaa. Kiitos, hyvin kernaasti, jos tahdotte olla ystävällinen ja vilkaista (Archie oli jo tehnyt sen) tuohon kirottuun kapineeseen. Se kieltäytyi äkkiä jatkamasta ja minä olen saanut olla tässä jo puoli tuntia. Olen ensi kertaa yksin tällä autolla. Ja vannon, että… Voitteko löytää vian?"
"Luulonpa niin", sanoi Archie iloisesti hänen pitkien, ruskeitten sormiensa ollessa jo täydessä työssä. "Ei se ole mitään mainitsemisen arvoista, sir — eräs pieni ruuvi on irti — kas noin! Enpä luule Teidän enää saavan enempää harmia koneesta." Hän nousi.
"Sydämelliset kiitokset, poikaseni. Olen Teille kovin kiitollinen", vastasi amiraali ystävällisemmin kuin mitä hän ennen, heidän tapaamisensa aikana sinisessä huvilassa oli häntä puhutellut. "Olipa onni minulle, että tapasin Teidät, todellakin suuri onni. Minne Te olette matkalla?"
Archie antoi selityksen.
"Vai niin", virkkoi amiraali, joka nyt oli mitä parhaimmalla tuulella.
Hän oli hyvin hyväntahtoinen eläkkeellä oleva upseeri, kun kaikki
kävi hyvin hänelle ja hän omisti paljon enemmän hyviä avuja, mitä mrs
Harrison esim. koskaan hänelle olisi myöntänyt.
Useimmilla meistä säilyy sydän nuorena, vaikka hiukset harmenevatkin. Amiraali, joka aikaisemmin oli ollut kateellinen kaikista ritarin omistamista nuoren miehen eduista, oli nyt mitä rakastettavin tätä pelastavaa enkeliä kohtaan. "Ei yhtään hullumpi poika", tuumi hän. "Näyttää olevan oikea herrasmies. Sodassa mukana olleilla nuorilla miehillä on nykyisin kovin vaikeat olot. Mitä mahdollisuuksia on esim. tällä nuorella miehellä. Hänellä ei kaiketi ole mitään omaisuutta. Ei mitään sukulaisuussuhteita. Hänellä ei ole mahdollisuutta mennä naimisiin moneen vuoteen."
Amiraalin ajatukset pyörivät tänä keväänä alinomaa avioliiton ympärillä. Hän huomasi, että hänen omansa oli ollut sanomattoman onnellinen (monet merimiehet ovat onnellisia syystä, jota he tuskin itse tuumivat lähemmin) ja sen vuoksi aikoi hän mennä uudelleen naimisiin mahdollisimman pian. Hänellä oli jo tyttö valmiina. Vanhan merikarhun veri ei ollut vielä muuttunut vedeksi, vielä ei hän ollut aivan ikäloppu. Hän tarjosi nuorelle Laverockille sikaarin, jatkaen hyväntahtoisena: "Tapasin Teidät juuri kreivinaikaan. Itse asiassa olen nyt matkalla yhteisten ystäviemme luo siniseen huvilaan."
"Niinkö, sinnekö, sir", sanoi Archie ilakoiden.
"Asia on niin, että minun syntymäpäiväni on tänään ja siksi aion ajaa sinne ja pyytää naisia pieneen juhlaan Berkelylle."
"Tänä iltanako, sir?" kysyi Archie Laverock. Lisäten itselleen suureksi yllätykseksi seuraavat sanat: "Pelkään — luulen, että he ovat jo lupautuneet muualle."
Sanat tulivat hänen huuliltaan kuin jonkun toisen lausumina. Miksi hän oli sanonut niin? Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, millä tavoin nuo ihmiset aikoivat viettää iltansa. Mahdollisesti he olivat vapaita, mahdollisesti ei. Hän ei ollut kuullut sanaakaan heistä. Hän ei ollut tehnyt mitään suunnitelmia.
Mutta ne muodostuivat äkkiä nuoren Laverockin päässä, vanhan miehen ylimielisesti hymyillen vastatessa:
"Niin, niin, pikku ystävämme on kovin ihailtu nuori nainen, sen minä kyllä tiedän. Mutta heidät voi ehkä ylipuhua; koetan ainakin onneani. Well. Minun täytyy nyt lähteä. Hyvää iltaa, nuori ystäväni. Tahdotteko panna moottorin käyntiin. Olen Teille kovin kiitollinen."
"Ei ollenkaan syytä, sir, olen kovin iloinen, että satuin olemaan läheisyydessä", sanoi Archie lyhyesti. Nostaen kohteliaasti lakkiaan meni hän tiehensä.
Mutta nyt ei hän enää kulkenut Lontooseen vievää tietä. Ei. Hän pani täytäntöön uuden suunnitelmansa; hänellä oli yksi mahdollisuus. Hän ajoi vasemmalla olevaa tietä pitkin. Se oli eräs sivupolku, mutta kuljeksiva ritarimme alkoi jo tuntea kaikki tiet ja polut Surreyssa. Hän tiesi mitä voi ajaa autolla.
Tässä oli juuri hänen mahdollisuutensa. Tämä tie oli muutamia maileja pitempi kuin se, jota hänen kilpailijansa ajoi. Hän ei todellakaan tahtonut avonaisella tiellä ajaa tuon vanhan veitikan ohi. Amiraalilla oli hyvin hyvä alku ja muitakin etuja. Mutta sittenkin —.
Archien täytyi toteuttaa suunnitelmansa. Tie oli huono ja kulki monessa mutkassa, mutta hänen Singer-autonsa oli kevyt. Amiraalilla oli suurempi auto ja vaikeammin käsiteltävä. Sitäpaitsi oli amiraali selvästi tottumaton ajamaan — hänhän oli ensi kertaa itse ajamassa — kun sitävastoin Archie oli tottunut ajelemaan missä vain. Hän oli varma, ettei kilpailijansa kykenisi ajamaan yhtä kovalla vauhdilla kuin hän. Taas oli käännyttävä oikealle. Tuossa oli kylä, tuossa postitoimisto. Nyt oli ajettava mäntymetsän läpi niin kapeaa tietä, että oksat molemmin puolin koskettivat häntä, hänen vinhaa vauhtia mennessä eteenpäin.
Nyt oli hän päämaalissaan; tuolla näkyi jo puutarha.
Mutta mitä tuo oli? Veräjällä seisoi vuokra-ajuri, jossa oli suuri matkalaukku ja suuri joukko ranskalaisen modistin nimellä varustettuja hattuaskeja.
Suuri luoja, oliko tyttö ehkä matkalla jonnekin. Ei kumpikaan heistä siis voisi saada häntä seuraansa tänä iltana? Kilpa-ajo oli siis ollut vallan turhaa?
Hänet oli nyt nähty puutarhasta ja otettiin vastaan sydämellisin tervehdyksin. Mutta hänen ääntään ei kuulunut. Ei, Lucy ei näyttänyt olevan siellä.
Ainoastaan mrs Joy nousi tuoliltaan, missä hän oli kerinyt kirkkaanpunaista silkkilankaa, sisarensa pitäessä sitä hänelle.
"Oi, Madgie! Katso! Sehän on mr. Laverock —"
"Halloo! Mitä kuuluu?"
"Miten ystävällistä, että tulette niin pian uudelleen. Oi, ei, ei. Ei minun olisi pitänyt sanoa: niin pian. Se oli erehdys. Meidän olisi pitänyt sanoa, että siitä on iankaikkisuus — hiljaa, koirat — kun meillä oli ilo viimeksi nähdä Teidät täällä."
"Mutta me olemme kovin iloisia nähdessämme Teidät. Me —"
"Rakkaani, etkö jo ole lähtövalmis", keskeytti mrs Joy hänet puhuen taloon päin. "Vaunusi ovat jo kauan odottaneet sinua. Täällä on mr —. Oletteko jo syönyt aamiaista?" kysyi hän kesken kaiken puhutellen nuorta miestä. "Luonnollisesti ette. Sitähän ei koskaan satu. Tulkaa sisään ja pitäkää hyvänänne mitä on jäänyt jälelle —"
"Kiitoksia paljon, mutta minulla ei todellakaan ole aikaa siihen", onnistui Archie saada pistetyksi hänen sanatulvaansa. "Voin ainoastaan viipyä muutaman hetken, autoni odottaa tuolla ulkona. (Kiirehtien.) Pistäydyin vain kysymään, jos Teitä ja mrs Harrisonia — ja Frankieta, jos hän vielä on kotona, haluttaisi tulla —"
"Hänen lomansa loppuu huomenna. Varmaankin hän on huoneessaan ajamassa leukaansa. Papin tullessa ajaa hän aina itsensä, sekin on jonkinlainen 'alibi'. Frankie!"
"Hyvä", keskeytti Archie sydämellisesti, ajatellen sielussaan, että jokainen sekuntti toi amiraalin lähemmäksi. "Haluttaako siis Teitä, mrs Joy, yhdessä sisarenne ja Frankien kanssa tulla luokseni illalliselle tänään."
"Suurenmoista! Tulemme kovin mielellämme! Minne?"
Archie naurahti hieman nolona. "Frankie kyllä tietää —"
("Halloo", Frankie tuli heilutellen piippuaan.)
"Hän näyttää Teille tien. Ehkä Te kaikki kolme siis haluaisitte tulla. Olisitte kovin ystävällisiä. Minä", ritari oli nähnyt vilahduksen jostakin leijailevasta sinisestä hallin oven takana, "en uskalla pyytää miss Lucya."
Iloinen nuorekas ääni kuului talon sisästä: "Miksi ette pyydä miss
Lucya?"
Hän seisoi köynnöskasvien ympäröimässä ikkunassa. Se oli taulu, sellainen taulu, josta ihmiset maksoivat saadakseen nähdä sen kinossa ja miehet reunustivat kilvan maantien, saadakseen nauttia siitä, se oli kauneuskilpailun voittajatar, huvikauden epäjumala ja hemmoteltu suosikki.
Archie katsahti ylös niin luonnollisin ilmein, ettei kukaan olisi voinut aavistaa miten hänen sydämensä oli alkanut jyskyttää tytön ilmaantuessa.
Hän hymyili iloisesti tervehtiessään tyttöä, joka näinä viimeisinä viikkoina oli saanut hänet uneksimaan valveillaan, milloin ei hänen toimensa vienyt kaikkia ajatuksia.
"En pyydä Teitä", ilmoitti hän tytölle ja lisäsi vilkaisten odottaviin vaunuihin, "osaksi siksi, että näen Teidän aikovan matkustaa."
"Ainoastaan harjoituksiin. Filmataan 'Kulkurin lemmittyä' Gibbet Hillissä ja minua odotetaan sinne kello kolmeksi; mutta ei ole mitään hyötyä olla kovin täsmällinen", liverteli pikku tähti. "Olemme luultavasti valmiita 6 tienoissa. Mutta mitkä kutsut Teillä on, kun pyydätte koko muun perheen ja jätätte minut kutsumatta? Saanko kysyä olenko tahtomattani loukannut Teitä? Tahi ehkäpä Te ette halua enempää kuin äidin, tädin ja Frankien?"
Archie Laverock hymyili hänelle yhtä huolettomana kuin hänellä olisi ollut tiedossaan koko illan seurustelu tytön kanssa. Itsekseen tuumi hän miten kauas amiraali oli mahtanut ehtiä. Tulisiko hän viiden minuutin kuluttua? Tai ehkäpä jo neljän? Tai oliko kaitselmus ehkä järjestänyt uuden esteen? Jumala, oliko se nyt hänen merkinantotorvensa, joka kuului tieltä?
"En uskaltaisi pyytää Teitä", sanoi hän puoleksi leikiten miss Joylle. "Ette voi kuvitellakaan miten alkuperäistä meillä on. Ainoastaan vanha kersantti palvelemassa meitä. Juomme emalji-mukeista. Se ei huvittaisi Teitä vähääkään. Mutta kun tänään on syntymäpäiväni, haluaisin pitää pienet kutsut. (Tämän viimeisen keksi hän amiraalin nopean saapumisen pakottamana). Meillä on eräs toveri, joka soittaa hyvin mukiinmenevästi banjoa, ja kun tätinne kertoi minulle myöskin soittavansa banjoa, tuumin minä —. Mutta minulla ei ole mitään mikä houkuttelisi Teitä", lisäsi hän äänen saadessa odottavan sävyn.
Tämä sävy toi ilmi kaiken sen, minkä hän oli jättänyt sanomatta:
"Pelkään, etten voi tarjota mitään sellaista, mihin miss Lucy on
tottunut, miksi siis koettaisin saada häntä tulemaan? Näkemiin, toivon
Teidän huvittelevan Berkeleyssä."
Tämä ääni sai kuningas Edvardin aikaisen äidin ja tädin vaihtamaan liikuttavia katseita. Lucy Joyn kasvoilla oli ilme, jollaista niissä ei koskaan ennen oltu nähty.
Hänellä oli sama ilme kuin pikku lapsella, joka huomaa jotain kaunista ja outoa; lapsi, joka ensi kerran näkee sateenkaaren tai sytytetyn joulukuusen. Hänessä oli jotain ujoa ja säteilevää. Ehkäpä tämä uudenaikainen, juhlittu nainen alkoi kuten kaikki muutkin nuoret tytöt uneksia satuprinssistään. Useimmista nämä unelmat haihtuvat jo kuuden-, seitsemäntoista vuoden vanhoina. Senjälkeen aletaan uneksia paljon todellisemmista asioista. Muutamat toivovat saavuttavansa menestystä näyttämöllä, toiset, että he äänellään saavuttavat kuuluisuuden j.n.e. Mitä miss Lucy Joyhin tulee, olivat kaikki, muut, kuten menestys, kuuluisuus, puvut, jalokivet, suosio tulleet ensin hänen elämäänsä. Yhdeksäntoistavuotisena nautti hän jo kaikesta tästä. Nyt ensi kerran näki hän vilahduksen jostakin muusta.
Parasta, kaikkein parasta mitä meidän vanha maaäitimme voi tarjota.
Nuoren rakastetun, jossa katse niin mielellään viivähtää.
Hän tarkasteli miestä muutaman silmänräpäyksen huudahtaen senjälkeen iloisesti ja vallattomasti:
"Aion tulla mukaan. Luonnollisesti täytyy minun myös olla mukana. Pikku äiti, hänestä minä olen liian hemmoteltu voidakseni olla mukana kutsuissa."
"Oi, mr Laverock, hän ei ole vähintäkään hemmoteltu! Mikä sai Teidät uskomaan sellaista? Luonnollisesti saa hän myös tulla mukaan, jos hänellä on halua, eikö niin?" Äiti kiiruhti lapsensa avuksi.
"Hän tulee iloitsemaan kaikesta. Eikö niin, lemmikkini? Luonnollisesti. Kiiruhda nyt, darling, muuten et koskaan ehdi takaisin noiden inhoittavien ihmisten luota."
Lucy melkein leijaili Mystérieuse-hajuveden tuoksuisena sinisenä tyllipilvenä pois. Vaunu sekä hänen pieni minänsä hattuaskeineen ja laukkuineen oli juuri ehtinyt kadota näkyvistä, kun amiraalin auto saapui toiselta suunnalta. Nuori Laverock oli sillävälin kiiruhtanut polkua pitkin odottavan autonsa luo.
Täten siis amiraali tapasi tullessaan vain nuo kaksi vanhempaa naista puutarhassa. (Frankie oli kiireesti livahtanut sisään ja peittänyt kasvonsa saippuavaahdolla.) Hän sai myöskin tietää, että nuoren miehen ennustus oli oikea.
He olisivat niin kovin mielellään tulleet amiraalin syntymäpäivällisille, sanoi mrs Joy valitellen, mutta onnettomuudeksi olivat he —
("Millaista elämää", kirkui papukaija.)
— jo poiskutsutut ja samoin myös Lucy.
"No, well! Toisen kerran sitten", sanoi amiraali kylmästi ja lähti odottavaan autoonsa. "Olin tuskin odottanutkaan Teidän olevan vapaita. Tiedänhän minä, että 'pienokainen' on aina menossa."
"Me lupauduimme pois vasta viisi minuuttia sitten", sanoi eloisa äiti.
Mrs Harrison ajatteli, että hänen olisi syytä selvittää asia lähemmin. "Lupasimme tuolle hauskalle pojalle, mr. Laverockille, jonka Te tapasitte täällä viime sunnuntaina, että matkustaisimme junalla hänen leirilleen eräänlaiselle 'retkeilylle'."
"Oh, todellako!" amiraali kääntyi ympäri. "Muistankin että tapasin tuon nuoren miehen aivan äsken maantiellä. Onko hän aivan äskettäin ollut täällä? Niin, luonnollisesti."
Hänen siniset silmänsä leimahtivat vihaisesti autolakin alla. Tuo kerjäläinen, tuumi amiraali. Oliko hän todellakin uskaltanut? Varastanut hänen aatteensa. Ajanut kilpaa hänen kanssaan. Well! Voitto ei riipu ainoastaan nopeudesta. Ehkäpä ei hän, vaikka onkin nuorempi, sittenkään tule saamaan viimeistä sanaa.
Amiraali astui pari askelta huvilaan päin. Arpa oli heitetty, mutta hänen äänensä oli aivan levollinen tehdessään seuraavan kysymyksen: "Mrs Joy, sallisitteko minun pistäytyä sisällä ja kirjoittaa pari sanaa miss Lucylle? Muistan nyt, että minulla on hänelle jotain sanottavaa. Saisinkohan pyytää pienen palasen paperia. — Oi, kiitoksia hyvin paljon."
Hän istuutui pienen iloisen arkihuoneen kirjoituspöydän ääreen. Se oli täynnä kukkien tuoksua ja raitista ilmaa; siellä olivat Lucy ja nuori ritarimme taittaneet peistään tuona sunnuntai-iltapäivänä. Tusina äskenotettuja kuvia miss Lucy Joy'sta (ja yksi punasenristin puvussa olevasta tytöstä) hymyili leveähartiaiselle miehelle, joka kirjoitti tiedonantoaan paksulle kirjepaperille.
Hän kirjoitti nopeasti, kaksi kokonaista sivua. Pisti senjälkeen kirjeen pieneen kuoreen ja sulki sen ja otti mukaansa aurinkoiseen puutarhaan.
"Paljon kiitoksia, mrs Joy", sanoi hän lyhyesti. "Ei, ei, en voi viipyä kauempaa. Kiitoksia paljon! Minun täytyy nyt mennä. Ehkä tahdotte olla niin ystävällinen ja antaa tämän miss Lucylle, kun hän palaa. — Au revoire!"
VIIDES LUKU.
Kiihdyksissä.
Vasta kello seitsemältä oli nuori Laverock vapaa ryhtymään juhlavalmisteluihin.
Hän saapui teltalle, missä hän tapasi kapteeni Smithin solmiamassa valkoista rusettia peilin edessä, joka oli ripustettu erääseen teltan paaluun.
"Kuuleppa, älä teekään sitä", komenteli Archie. "Ole hyvä, äläkä muuta pukua. Kukaan ei saa esiintyä hännystakissa. Se ei sovi tähän tauluun, se pilaisi kaiken."
"Mutta", vastusteli nuori upseeri. "Minun täytyy matkustaa kaupunkiin 7.40:n junalla; arvelin käydä siellä eräiden tuttujen luona — —"
"Se on mahdotonta, pelkään minä", sanoi Archie hyväntahtoisesti. "Ethän sinä voi jättää minua tänä iltana, sillä sinähän olet orkesteri."
"Mikä minä olen?"
"Orkesteri, jänne, mies, joka soittaa banjoa naisille —"
"Naisille?"
"— jotka tulevat tänne illalliselle."
"Tänne?"
"Niin. Ole ystävällinen ja lakkaa leikkimästä kaikua ja äläkä esitä tuota vanhaa anteeksipyyntöä, että pelkäät naisia. Ole nyt inhimillinen ja ryömi ulos noista sunnuntai-riekaleistasi", sanoi Archie vapisten sisäisestä jännityksestä. Sillä hän saapuisi, hän saapuu ja siksi toivoi hän kaiken onnistuvan mahdollisimman hyvin. Hän ei tahtonut, että Smith istuisi siinä ja näyttäisi yhtä idioottimaiselta kuin mikä hyvänsä niistä nuorista miehistä, mitkä hän tapaa iltakutsuissaan. Ei mikään saisi muistuttaa sellaista tilaisuutta. Kaikkien täytyisi olla aivan päinvastaista kuin mihin hän oli tottunut, ihmiset, ympäristö, ruoka.
"Päivällinen seitsemälle tänä iltana, Parkins — ei, meitähän onkin kahdeksan", määräsi hän kersantille. "Olettehan Te jo tehnyt ostoksenne, eikö niin? Silloinhan on papuja läkkipurkeissa ja perunoita ja sitäpaitsi on kai jotain juotavaa. Me voimme saada limonaadia ja vanhaa burgundilaista naisille, jostakin voitte ostaa makeisia, keksiä ja hedelmiä tai jotain sentapaista —"
"Mr. Laverock, Sir!" keskeytti Parkins pallotellen. "Se ei käy päinsä. Makeisia, hedelmiä j.n.e. ei voi hankkia. Ei ole aikaa matkustaa kaupunkiin ostamaan niitä. Täällä suljetaan puodit aikaiseen, minkä herrat näyttävät unohtaneen. Jospa vaan olisin saanut tiedon tänä aamuna, että odotatte päivällisvieraita (ja lisäksi naisia), olisin ehkä mahdollisesti voinut saada hankituksi jotakin, mutta —"
"Kersantti", sanoi ent. kapteeni Laverock rauhallisesti. "Ettekö halua tehdä voitavaanne? Olen varma, että voitte hankkia jotain hyvää", lisäsi hän sellaisin katsein ja hymyin, joka oli saanut sotamiehet sodanaikana tekemään mitä tahansa hänen puolestaan. "Päivällinen kello kahdeksalta, tai oikeammin neljännestä yli."
"Hyvä, Sir", tuli alistuvasti Perkinsiltä.
Viisi minuuttia myöhemmin saapuivat Archien toiset leiritoverit ja tapasivat hänet puhdistamassa erästä vanhaa, paviljongista pois heitettyä pöytää. Kapteeni Smith hyräili sillävälin parodiaa eräästä vanhasta laulusta:
"Optimisti ja pessimisti
Tänään pidot järjestävät.
Mikä heille päähän pisti,
Kun niin harvoin hurjastavat.
Toinen vilkas, toinen synkkä.
Villi vierasjoukko sankka."
"Kuules, Laverock, onko sinulla näitä kallisarvoisia maljakkoja useampia?" Hän nimittäin oli yltynyt valmistamaan pöytäsomisteita keltavuokoista, sinikelloista, sireeneistä, orvokeista ja belliksistä, joita hän sitoi tiukasti yhteen.
"Kas, kenen nimipäivä nyt on?" kysyi nuori mies, joka palveli
rautatiellä. "Odotatko ketään tänne vieraisille, Laverock? — — Kautta
Jupiterin! Kolme naista ja yksi herra? Mutta mistä hankit päivällisen?
Kuka sen keittää?"
"Kuka sen tavallisesti tekee", virkkoi Archie nostamatta päätään työstään. "Sanoin heille, että meillä on vaan poikamiesruokaa ja he saavat syödä sitä mitä meillä tavallisissa oloissa on."
"He eivät varmastikaan osaa uneksiakaan millaista sekasotkua se on", virkkoi Cityssä toimessa oleva mies. "No, kuka on nainen numero yksi, Laverock? Toivon hänen olevan tottuneen tällaiseen leirielämään. Onko hän asunut siirtomaissa tai työskennellyt jollakin farmilla sodan aikana tai ollut jossakin muussa vaivalloisessa työssä? Jos niin on — — —."
"En todellakaan tiedä, mitä hän toimitti sodan aikana", virkkoi nuori Laverock välinpitämättömästi heittäen harjan vatiin. "Nykyään hän filmaa."
"Herran tähden, filmaa?" Kaikki kolme nuorta miestä töllistelivät häneen. "Missä olet tavannut hänet? Kuka hän on? Joku, jonka me tunnemme?"
Nyt oli Archien hetki koittanut. Hänen kasvonsa olivat enemmän poikamaisen ihastuneet kuin varttuneen miehen iloista odotusta hänen vastatessaan:
"Hänen nimensä on Lucy Joy."
Hämmästys. Sitten epäilys. (Sinä lasket leikkiä j.n.e.) Sitten joukko kysymyksiä.
"Lucy Joy. Ei suinkaan kuuluisa Lucy Joy?"
"Periscopen tyttö?"
"Suuri Luoja, tunnetko sinä hänet?"
"Nähtävästi, muutenhan en kai olisi voinut kutsua häntä tänne perheineen", vastasi Laverock, jolle kaikki nämä kysymykset olivat hunajaakin makeampia. Lucy Joy. Tämä nimi oli sinä keväänä yhtä tuttu kuin Delysia tai Lenglen —. Ja hän saapuisi junalla tänne, tähän metsistyneeseen leiriin Archie Laverockin kutsumana, hänen, joka ei ollut mitään erikoista —.
"Oletko tuntenut hänet kauankin, senkin vintiö?"
"En erikoisen kauan —"
"Hänestä on eräs juttu tämän päivän London Mailissa. Luin sen junassa tullessani", huudahti City-mies. "Kas tässä — ei, luulenkin sen olleen jossain toisessa lehdessä."
Archie oli nopeasti tempaissut lehden häneltä ja silmäili hätäisesti läpi "perheuutiset", joissa oli päällekirjoitus: "Mitä me haluamme tietää."
Ensimmäinen pykälä kuului: "Mikä on syynä siihen, että amiraali niin usein käy eräässä tietyssä sinisessä huvilassa Surreyssa. Eiköhän hänen tyttäriään kohta hämmästytä salama siniseltä taivaalta?"
Seuraava: "Tuleekohan miss Lucy Joysta, joka on pieni kaunotar, kaikkien silmien ihastus?"
"Sellaista hölynpölyä", murisi Laverock kääriessään lehden huolellisesti kokoon piilottaakseen sen.
"Mitä nyt, Perkins? Jollei Teillä ole puhdasta pöytäliinaa, niin saamme olla ilman sitä. Mitä varten meillä sitten on puhdas pöytä?"
Hänen ystävänsä ihmettelivät tätä nuorta miestä. Uskaltaakin kutsua sellaisia kuuluisuuksia heidän luolaansa.
"Oletko varma heidän tulostaan", kysyi City-mies. "Ainahan kuulee sanottavan, että teatteri-ihmiset — No, he lupaavat tulla ja jäävätkin sitten pois."
"He ovat epäluotettavimpia ihmisiä auringon alla."
Archie muljautti häneen kukkia täynnä olevan marmelaadipurkin yli. "Joyn perhe ei ole mitään teatteri-ihmisiä", selitti hän jäykästi. "Miss Joy on filmannut vain siitä lähtien kun hän voitti kauneuspalkinnon. Luonnollisesti hän tulee", lisäsi hän kallionvarmana, vaikka hän itse asiassa tunsi olevansa kaikkea muuta kuin varma. Jospa hän ei saapuisikaan? Ehkäpä hänestä tuntui aika liian myöhäiseltä tai kesti filmiharjoitus kauemmin kuin hän oli luullut.
"Saanko luvan kysyä", virkkoi nuori rautatiekirjanpitäjä, "oletko myös kutsunut prinsessa Maryn?"
"Prinsessoja olisi paljon helpompi ottaa vastaan", mumisi City-mies.
"Prinsessat ovat tottuneet kulkemaan slummiasemilla ja katselemaan
elämän kurjuutta. Mutta miss Lucy Joy. Silmäys hänen elämäänsä.
Todellakin — näytös à la Lochhart."
Viimeiset sanat virkkoi kapteeni Smith. Lempeällä äänellä tiedusteli hän: "Missä aiot antaa naisten pestä kätensä? Kylpyammeessasi kai?"
* * * * *
Kello kahdeksan saapuivat odotetut neljä vierasta. Nuorelle
Laverockille oli olemassa vain yksi.
Tuolla saapui hän, tähti, jonka kuva oli kaikissa aikakauslehdissä. Archie voisi kuvata ainoastaan hänen hattunsa (musta läpinäkyvä kello) ja kenkänsä, jotka sipsuttivat niin keveästi tuuhean nurmen yli pöydän luo, joka oli katettu ulos. Kaikki muu näytti Archiesta joltakin sanoin kuvaamattoman ilmavalta, liehuvalta, siniseltä. Tuossa istui hän, (joka oli tottunut ravintolaan astuessaan kuulemaan joka puolelta äänten sorinaa: Katso tuossa on Lucy Joy). Tässä oli hän (jonka juomana oli kuohuvat viinit, ruokana mitä erilaisimmat) ja aikoi iloisena nauttia Perkinsin laitoksista ja lämmitetyistä pavuista.
Archien ystävät, kolme nuorta miestä (jotka alussa olivat tunteneet itsensä yhtä avuttomiksi kun jonkun kuninkaallisen korkeuden läsnäollessa) olivat pian, ei ainoastaan kuuluisan Lucyn, vaan koko rakastettavan perheen auttamattomia uhreja. Frankie keksi, tultuaan esitellyksi City-miehelle, että tämän nuorempi veli oli ollut hänen tovereitaan Dartmouthissa, mistä johtui, että he heti tulivat parhaimmiksi ystäviksi ja istuutuivat vierekkäin huojuville tuoleille.
City-mies, joka oli leirin vanhus (kaksikymmentäyhdeksän vuotta) katsahti kuvaamattomalla katseella kuuluisaan vieraaseen kysyen: "Saanko tarjota teille papuja?" Tämä huomautus otettiin kovaäänisen iloisesti vastaan, ja sekin vähäinen jäykkyys, joka mahdollisesti vielä oli jälellä, katosi, kun kapteeni Smith epäillen kysyi mrs Harrisonilta: "Miss Joy, aiotteko Te ainaiseksi jäädä filmiin tai siirryttekö ehkä näyttämölle?"
"Ah, sepä on todellakin suurenmoista. Oikein harkittu kohteliaisuus!" huudahti täti iloisena. "En uskaltanut toivoakaan, että joku oikein tosissaan tekisi sellaisen erehdyksen, vaikka istuisin pimeässä ja selkä käännettynä valoon. Mutta Te, mr. Laverock, tiedätte kai, että Lucy todellakin aikoo esiintyä näyttämöllä? Kiitos, ei enempää perunoita — minä kadun jo. Ne eivät ole palaneita, vaan todellakin herkullisia! Ettekö Te lue "Periscopea"? Ettekö Te, Laverock, ole lukenut viimeistä hämmästyttävää uutista, joka on kohdannut perhepiiriämme?"
"Niin, Teidän esiintymisenne uudessa De Courville-revyssä."
"Oletteko tosiaankin siinä mukana, miss Joy?"
"Vieläkin merkittävämpää on, että eräälle hajuvedelle on annettu minun nimeni", julisti pienois-kaunotar ylpeänä. "Ihmiset tulevat tuoksusta sanomaan: 'Sehän on Lucy Joy'ta'."
"Minusta se on mautonta", virkkoi pojanvekara voita ottaessaan.
Äiti ja täti kysyivät molemmat yht'aikaa: "Mikä hotelli nykyään on hauskin Pariisissa. Tiedätte kai, että Lucyn revy esitetään siellä."
"Vai niin", virkkoi nuori Laverock ohimennen, "hän aikoo matkustaa pois — matkustaa Ranskaan?" (Matkustaa pois!)
"Miltä hän mahtaakaan näyttää, jos häntä juhlitaan ja lennätetään Pariisissa samoinkuin Lontoossa, sitä minä pelkään", sanoi Frankie. "Minä ainakin eroan koko jutusta, ja jos joku laivastossa kysyy, olemmeko sukulaisia, vastaan aivan yksinkertaisesti: Ei, en ole koskaan kuullut puhuttavankaan hänestä."
Remunaurua! mihin yhtyi äidin heikko huudahdus: "Ah, laivastosta puhuen! Taivastentekijä! Nyt vasta muistan. Tämä kirje amiraalilta!"
"Niin, amiraalin kirje. Lupasin hänelle antaa sen Lucylle heti kun hän tulisi kotiin. En kuolemaksenikaan ole muistanut sitä. Miten kauheasti tehty", huudahti pieni mrs Joy. "Tässä se on, lemmikkini."
Hän kaivoi sen kimaltelevasta käsilaukustaan ja ojensi pöydän yli.
Lucy istui Archie Laverockin ja City-miehen välissä, jolle viimemainitulle hän oli suurenmoinen elämys ja millä hän viikkoja eteenpäin kerskailisi tovereilleen ja nämä puolestaan tulisivat vastaamaan: "Meillä konttorissa on eräs, joka on tavannut Lucy Joyn!"
Pieni kaunotar otti kirjelipun kysyen: "Oi, saanko avata sen? Siinä luultavasti on jotakin huomisista kilpa-ajoista ja siinä tapauksessa täytyy minun heti mennä soittamaan —". Hän avasi sen. Luki. Hämmästynyt "oi" pääsi hänen huuliltaan.
"Mitä se on, lemmikkini? Ei suinkaan mitään ikävää", kysyi äiti levottomana.
Sillä pöydässä oli vain kaksi, jotka arvasivat kirjeen sisällön. Mrs
Harrisonin siniset silmät lähettivät ymmärtäväisen katseen yli pöydän.
Ulkonaisesti aivan levollisena virkkoi Archie Laverock itsekseen: "Haa!
Tuo vanha kettu aikoo yliottaa korttini."
Lucy pisti lipun kultakudoksiseen käsilaukkuunsa ja virkkoi rauhoittaen äidilleen: "Oi ei, äiti, ei se ole mitään mihin minun heti täytyisi vastata!"
"Ajatelkaa mitä merkitseekään kuulua hallitsevaan sukupuoleen", kuului Frankien baryton-ääni pöydän toisesta päästä. Hän lähetti hienossa maljassa olevan jälkiruuan edelleen. Maljan oli Perkins jollakin ihmeellisellä tavalla keinotellut jostakin, mitä talon asukkaat eivät tienneet. "Sepä on juuri pikkuseikka. Ajatelkaapa, mitä tapahtuisi, jos minä en heti vastaisi meidän ylhäisen vieraamme kirjeeseen. Muistatteko Kiplingin 'Amiraalin ja Poikaviikarin'?" Jos Lucy olisi ollut poika, mitä hän niin usein on toivonut, olisi hän nyt samassa suhteessa amiraaliin kuin Frankie.
"Olen varma, että nyt en toivoisi itselleni mitään niin typerää", selitti tyttö hieman epävarmasti naurahtaen — mikä sai nuoren maantieritarimme katseen kiintymään häneen.
Hän vältti sen täydellisesti. Archie oli kerran kuullut eräältä ystävättäreltään, että sellainen väitteleminen usein oli suurempi huomaavaisuudenosoitus kuin, hellimmätkään katseet. Mutta oliko asianlaita nytkin siten? Nuoren miehen mieli oli täynnä jännitystä ja ilmassakin tuntui olevan samaa. Ilta oli kaunis ja hämärä alkoi jo laskeutua pöydän yli. Archie tunsi itsensä tänä iltana kovin elämänhaluiseksi ja kiinnitti huomionsa kaikkiin yksityiskohtiin, tallatun nurmikon raikas tuoksu, vierestä kuuluvat tennispelaajien huudot, punertava iltataivas, kotoisen pöydän ympärillä istuvien naisten hatut ja puvut, täysinäiset vadit, kirjavat kukkavihot; kaikki häntä kiinnosti. — — — Mutta kaiken ohella tunsi hän Hänen läsnäolonsa, laululinnun äänen, joka viserrellen kysyi eräältä hänen ystävältään:
"Kuka nyt laulaisi meille? Ettekö maininnut, mr. Laverock, että jollakulla teistä on banjo?"
"Tosiaankin, banjo!" huudahti Frankie nousten. "Voinko tarjota teille auttavan käteni ja korjata pois pöydän?"
Kymmenen minuuttia myöhemmin olivat maalaisaterian kaikki jäljet hävinneet. Archie ja toiset olivat raahanneet hänen teltastaan kaksi huovilla täytettyä sänkyä, joista tehtiin istumapaikat naisille. Hän oli myös sytyttänyt teltan ulkopuolelle koristeiksi ripustetut suuret japanilaiset lyhdyt. Ylhäällä häämöitti taivas kalpean sinipunervana. Aitauksen takana loistivat rubinin- ja smaragdinväriset asemalyhdyt. Oli tyyntä, rauhaisaa ja selkeää, mutta Archie Laverockin koko olemus oli kuin sähköllä ladattu.
Hän istuutui Frankien viereen taljalle, joka oli levitetty aivan tytön pienten jalkojen alle. Muut nuoret miehet istuivat levittämillään sadetakeilla. Tyhjän sokerilaatikon päällä istui kapteeni Smith näppäillen banjon kieliä.
Hänellä ei ollut silmiä kenellekään muulle kuin Lucylle, mutta mitä merkitsi hän tytölle? Hän oli vain orkesteri, kuten hänen ystävänsä leikillään sanoi.
"Laula Punjabin rakkauslaulu", määräili Archie.
Sokerilaatikolla istuva tottelevainen Smith näppäili banjon kieliä ja alkoi laulaa korkealla, hyväilevällä tenorillaan:
"Sull' on pehmeimmät rusohuulet,
joit' milloinkaan mies on himoinnut.
Vaikk' aattelen pirua, maailmaa ja —"
Hän keskeytti. "En, ikävä kyllä —"
Hän näppäili uudelleen kieliä ja näytti nopeasti valitsevan sopivia säkeitä loputtoman pitkästä serenaadista, joihin jokainen rintamalla oleva rykmentti lisää muutamia uusia säkeistöjä.
"Nämä eivät olleet oikeat sanat —"
"Mitä Te tarkoitatte —?"
"Ei, jatkakaa vaan —!"
"Niin, olkaa hyvä ja jatkakaa vaan edelleen", pyysi mrs Joy. "Olen varma, että ne juuri ovat all right, sillä Tom-raukalla oli tapana laulaa niitä, kun olimme kihloissa!"
"Niin pienen pienet jalkas on,
kun pienet olla voivat,
ja nilkkasi nuo ihanat
mun liekehtimään saivat"
alkoi kapteeni Smith rohkaistuneena uudelleen.
"Ei milloinkaan oo tyttölaps'
niin suloiseksi luotu.
Ma toivon ettei silkkisukkias
oo muitten ostaa suotu."
Sitten seurasi säkeistöt hiuksista, jotka olivat kuin kehrättyä kultaa, joita auringonlasku valaisi, ja sanoja, jotka kuvasivat nuoren poven suloista pyöreyttä. Sillä aikaa istui Archie Laverock hänen jalkojensa juuressa valoisassa kesäyössä ja kuunteli laulua, joka tuntui olevan juuri ylistyslaulu tytöstä.
Pikku prinsessa! Hän oli saapunut tänne ja näyttipä vielä olevan tyytyväinenkin siihen kestitykseen, mitä oli saanut; Perkinsin päivällinen, Smithin soitto.
Mutta kenties oli se vain hetken oikku. Huomenna olisi tällaisen juhlan viehätys hälvennyt tuon ihaillun tytön mielestä. Hän olisi kyllästynyt uhraamaan ainoatakaan ajatusta nuorelle miehelle, joka asusti teltassa ja teki kauppoja automobiililiikkeen laskuun, ansaiten kokonaisessa vuodessa tuskin sen vertaa, kuin tyttö saattoi saada yhden ainoan kuukauden sopimuksella. Huomenna olisi kenties kaikki ohitse. Mutta hän, Laverock — hän oli tänä iltana maksanut kiitollisuudenvelkansa noille ihmisille.
"Oi, armahin lempi, jos seisahtais aika", lauloi kapteeni Smith kaihoavasta banjon helkkyvällä säestyksellä.
"Oi! Kiitos, kiitoksia hirveän paljon! Se on niin kaunista!" viserteli mrs Joy. "Mutta, Madgie, eikö Tom-raukalla ollut tapana laulaa juuri tuota viimeistä säkeistöä?"
"Tämä ei ollut viimeinen, laulussa on vielä yksi säkeistö", selitti kapteeni Smith näppäillen banjoaan. "Neiti Joy, ettekö te nyt laulaisi?"
"Minä en tosiaan osaa. Minulla ei ole ääntä — —"
"Vain tarpeeksi kokonaiselle teatterille, kultaseni! Oi, Lucy, käpyseni! Hän tietää varsin hyvin, että hänen on laulettava tuolle revyyjohtajalle; hänellä on mitä kultaisin pieni ääni. Ei kovin suuri, mutta —"
"Äiti, minä en osaa laulaa. Eihän minun tarvitse laulaa!"
"Mutta tanssia te tahdotte, eikö totta?" Archie käänsi päätään rauhallisesti tyttöön päin. "Missä gramofooni on, Smith? Pane siihen 'Syreenien kukkiessa', se on hyvä tanssikappale."
* * * * *
He tanssivat tähtien alla; tanssivat nurmikolla teltan ympärillä. Kapteeni Smith vei äitiä valssin pyörteissä; täti pyörähteli mustan- ja valkoisenkirjavana harakkana nuoren City-miehen tukemana; mutta niinpian kuin Archie oli pitkillä, auringonpaahtamilla sormillaan tarttunut Lucy Joyn pieneen käteen, tiesi hän, että tämä oli oleva hänen elämänsä parhain tanssi.
Se toi jollain lailla hänen mieleensä eräät tanssiaiset, joissa hän oli ollut sodan aikana; se oli yö, jolloin mikään ei tuntunut merkitsevän mitään, sillä aamujunalla oli lähdettävä takaisin Ranskaan ja Victoria-aseman häipyvät ääriviivat saattoivat hyvinkin olla viimeinen häämöitys maan päällä Englannista, kodista ja kauneudesta. Hän muisti, kuinka kiihkeä tanssi hetkiseksi oli vienyt heidät tyhjään etuhuoneeseen ja kuinka hän, Archie, oli pysähtynyt tanssiessaan ja nopeasti painanut suudelman silloisen tanssitoverinsa valkoiselle kaulalle. Mutta tyttö, jonka kanssa hän nyt tanssi, oli niin pieni, että hän ylettyi korkeintaan hänen liiviensä ylimmän napin kohdalle! Sitäpaitsi hän oli niin toisenlainen, niin toisenlainen! Toisenlainen kuin kaikki muut tytöt maailmassa!
"Syreenien kukkiessa, kukkiessa — —", lauloi Frankie musiikin tahtiin sivuuttaessaan sisarensa ja tämän tanssittajan.
Archie kumartui puhumaan hänelle yksitoikkoisen sävelmän säestämänä.
"Sanokaahan", alkoi hän, "koska aiotte lähteä Pariisiin?"
"En tiedä, mr. Laverock. Pian, luulen minä. Miksi niin?"
Archie, pyörien hänen kanssaan, vastasi: "Koska minäkin pian lähden täältä."
"Niinkö? Pariisiin?"
"Ei, Walesiin. Minulla on siellä työtä. Saan opettaa erästä vanhaa herraa ajamaan autoa — —"
"Kuinka mielenkiintoista", sanoi Lucy Joy.
"Sanotteko niin?" vastasi nuori Laverock, harmin jälleen äkkiä leimahtaessa hänen mielessään. Miksi, miksi olikaan hän taas sidottu noihin töihinsä! Miksei hän voinut seurata tyttöä Pariisiin, jos se häntä huvitti? Miksei hänellä ollut joutilasta aikaa ja rajoittamattomia rahavaroja ja maakartanoa käytettävänään?
"Se on inhoittavaa työtä", sanoi hän lyhyesti, sointuvalla, viehättävällä äänellään, "mutta hän on liikkeeni johtajan setä tai joku muu sukulainen, ja lisäksi hänellä on rahaa kuin roskaa. Hän oli eilen kirjoittanut liikkeeseeni ja sanonut haluavansa luokseen parhaan miehen mitä heillä on."
"Ja — ja he lähettävät teidät."
"Minähän olen heidän käskettävissään", vastasi Archie hilpeämmin. "Ja he ovat hänen käskettävissään, koska he eivät halua menettää hänen rikkauksiaan."
"Mutta onhan kauheata", arveli tyttö hänen käsivarrellaan, "olla noin ihmisten käskettävissä."
"Onpa kyllä! Mutta niinhän tekin olette, eikö totta?" muistutti Archie häntä hiukan töykeään sävyyn, sillä hän oli tänä iltana erikoisen herkkätuntoinen. "Luonnollisesti teille maksetaan paremmin", — hänen mielessään välähti mitä kauheita asioita mies saattoikaan sanoa tytölle, koska hän tahtoi sanoa hänelle jotain vallan muuta, mihin hänellä ei ollut lupaa! — "mutta teidän filmitirehtöörinne ja ohjaajanne ja muut sellaiset määräävät tarkalleen mitä teidän on tehtävä, eikö niin?"
"Se on vallan toista tytölle", väitti pikku kaunotar ilkamoiden, pienten sinisten lastenkenkien epäröiden liukuessa Archien askelten tahtiin. "Aivan toista. Minä — minähän voin lopettaa kun haluan, nähkääs," (vallattomasti). "Enkö voikin?", kun Archie ei vastannut. "Enkö?"
"Voitteko?" vastasi Archie Laverock nyrpeästi ja — lyhyesti.
Tyttö tanssi vaieten ruohokentän päähän saakka, mutta heidän kääntyessään hän sinkosi Archielle jonkinlaisella lapsellisella ylpeydellä, niinkuin hän olisi ilmoittanut uuden hajuveden saavan hänen nimensä: "Tyttöhän voi aina mennä naimisiin, eikö totta? Jonkun kanssa, joka — joka pitää huolta hänestä ja antaa hänen tehdä mitä hän ikänä tahtoo."
"Voiko hän?"
"Miksi sanotte noin, mr. Laverock?"
"Kuinka noin?"
"Noin. Ja sattumalta", lisäsi Lucy Joy, keikauttaen siroa leukaansa, "on minua kosittu tänä iltana."
"Minä tiedän sen", sanoi Archie Laverock nopeasti, ottaen väärän askeleen ja sitten korjaten sen. "Kirje on nyt laukussanne."
"Mistä te tiedätte? Mistä te tiedätte?"
"Minä tiesin sen heti." Hän kohautti olkapäitään. "Ja mitä aiotte vastata siihen?"
"Mitä?"
"Mitä aiotte vastata siihen? Myöntyä?"
Lucy kysyi keikaillen kuin nokkiva peipponen: "Mitä tekemistä sillä oikeastaan on teidän kanssanne?"
"Ei mitään, tietysti ei mitään. Mutta — tehän itse kerroitte minulle alun juttuun!" muistutti Archie. "Eikö silloin ole aivan luonnollista, että tahtoisin tietää myöskin lopun?"
Hämmennys hänen sydämessään alkoi uhata hänen äänensä tasaisuutta. Kuullessaan sen hengähti tyttö syvemmin. Hän virkkoi katsahtaen ylös, mutta Archien olkapään ohi sivullepäin: "Onko?"
"On." Äkkiä nuori Laverock luopui kinastelevasta sävystään. Hän mutisi hiljaa ja pehmeästi: "Sanokaa nyt minulle mitä aiotte vastata tuon miehen kosintaan?"
"Miksi? Miksi tekisin sen?"
"Siksi, että minä tahdon tietää", sanoi Archie ja antoi viimein äänensä tulkita sydämensä tunnelmaa. "Minä tahdon tietää. Lucy!"
Silloin tyttö teki pienen liikkeen, vaistomaisesti, äkkiä kuin häntä olisi lyöty.
Täti, joka samassa hetkessä sivuutti heidät, hätkähti näkemästään: Archien kasvoja kohti, jotka tummina ja selväpiirteisinä kuvastuivat lähimmän japanilaisen lyhdyn ruusuista valoa vastaan, kohotti Lucy kasvonsa, jotka olivat lämpimän punan peittämät, huulet puoliavoinna ja katse kiintyneenä nuorukaiseen. Tytön kasvot todistivat ilmeistä ihastusta.
"Laupias taivas!" huudahti mrs Harrison itsekseen, eikä tiennyt tuliko hänen olla mielissään vai pahoillaan. "Lapsi on herännyt! Mutta onko hän luotettava? Vai onko hän noita tavallisia?"
Archie teki vuorostaan myöskin itselleen kysymyksen. Oliko tyttö tosiaan katsonut häneen — sillä tavoin? Vai oliko se vain hänen omaa mieletöntä kuvitteluaan?
Olipa kuinka hyvänsä, seuraavassa silmänräpäyksessä oli ilme vaihtunut Lucyn kasvoilla. Salamannopeasti tuo pieni olento oli jälleen tavoittanut sen, minkä hän äsken oli hetkiseksi kadottanut, jokapäiväisen ilakoivan kepeytensä. Archien kysymykseen hän tokaisi vastaukseksi yhden ainoan sanan — "Arvatkaa!" — niin huolettomasti, että poika (vaikka hän olikin viisaampi kuin useimmat muut pojat) hämmentyi jälleen eikä lopuksikaan tiennyt mitä hänen piti ajatella. Hän ei tiennyt, että tyttö salaa väristen tuskin kykeni noudattamaan ääntä, joka naissukupolvelle toisensa jälkeen on huutanut: "Peitä, peitä tunteesi!" Eikä aina turhaan.
Tässä tapauksessa se oli viisaampaa kuin tyttö aavistikaan. Sillä samassa hetkessä kun Archie mietti: "Katsoiko hän minuun? Ei! Vai tekikö hän sen kuitenkin?", oli hänen mieleensä alkanut hiipiä pieni kylmäkiskoisuus (jonka hän entuudestaan tunsi).
"Oi, hyvä Luoja!" oli voitokas valloittaja jäähtyneenä ajatellut. Mutta nyt kylmäkiskoisuus väistyi; sillä tyttö jatkoi rupatteluaan vielä hilpeämpänä ja veitikkamaisempana kuin äsken.
"Oikein totta! Leikki pois!" kiusoitteli hän. "Teettekö aina tuollaisia järkyttäviä omantunnonkysymyksiä kaikille onnettomille olennoille, joita olette tavannut jo neljä kertaa? Te hupsu nuori mies! Jos puhun aivan totta, niin en ole vielä päättänyt asiaa."
"Sitä olenko hupsu vai en?" mutisi Archie epävarmana.
"Ei. Sitä aionko myöntyä tuohon äskeiseen kosintaan, tarkoitan minä. Miehet luulevat aina, että silmänräpäyksessä voisi päättää, aikooko mennä naimisiin heidän kanssaan koko elämäniäkseen! Ja mitä teihin tulee —"
"Niin? Niin?"
"Mitä teihin tulee, mr. Laverock, olette te uteliain ihminen mitä eläissäni olen nähnyt! Ja vaikkapa olisinkin päättänyt mitä teen, niin kuka takaa, että sanoisin sen teille?"
Niin hän ilkamoi, ivasi ja kiusasi Archieta. Ja tämä ei saanut tietää mitään. Ei silloin, kun gramofoonilevy oli soinut loppuun ja neula alkoi sitä raapia, kunnes kapteeni Smith tuli apuun. Ei silloinkaan, kun Frankie, julistaen ajan olevan palata kotiin, kokosi naisensa lähtöön asemalle. Ei liioin lyhyen kävelyn aikana niittyjen yli asemalle, jolloin tyttöveitikka sipsutteli Archien vieressä, yhtä lähellä häntä kuin tanssiessaan, niin lähellä, että tuoksu hänen vaatteistaan huumasi Archien ja tytön kevyt kosketus hänen takkiaan vastaan sai hänen sydämensä läpättämään. Hän ei tahtonut sanoa, mitä Archie paloi halusta saada tietää, vaan nauroi kaikille hänen kysymyksilleen: "Mitä tekemistä sillä on teidän kanssanne? Miksi kysytte sitä?"
Niin, miksi hän kysyi? Se oli kysymys, johon hän ei olisi voinut antaa suoraa vastausta, paitsi tuota perustelematonta "Koska minä tahdon tietää". Miksi täytyi hänen saada tietää? Halusiko hän todellakin tätä tyttöä omakseen niinkuin hän ei milloinkaan ennen ollut halunnut ketään tyttöä? Mutta mistä johtui silloin kylmäkiskoisuus, jota hän oli tuntenut luullessaan tytön myöntävästi katsoneen häneen? Ja toisaalta, miksi tuo kalvava kateus, jos toinen mies…
"Sanokaa minulle mitä aiotte tehdä", pyysi hän rukoilevasti, nolona, koska tyttö taas nauroi.
Miksi hän nauroi hänelle? Oliko hän jo kyllästynyt hänen juhlaansa ja ihailuunsa? Eikö hän välittänyt hänestä hituistakaan? Mutta miksi hän siinä tapauksessa oli katsonut häneen sillä tavoin? Välittikö hän sittenkin hiukan? Mutta miksi oli hän siinä tapauksessa nyt tuollainen? Välittäkö hän? Vai eikö hän välittänyt?
Viimeiseen hetkeen saakka pikku kiusantekijä piti häntä tässä jännityksessä. Vielä hänen noustessaan valaistuun vaunuun omaistensa jäljessä, jotka jäivät junansillalle, sanoivat hyvästinsä ja kiitoksensa ja lupasivat pian jälleen tavata Archien. ("Näkemiin! Oikein paljon kiitoksia! Emme tiedä koska meillä olisi ollut näin hauskaa! Älkää unohtako tulla käymään! Mr. Laverock, tulettehan jälleen sunnuntaina, tulettehan?") Silloinkaan ei tytöltä tullut muuta vastausta kuin veitikkamainen sininen katse, hennon leuan pikkuruinen keikaus ja vallaton naurunhelinä.
Ei vastausta…
Waterloohon palaava juna oli kuin pitkä ja julma lohikäärme niellyt hänen pikku prinsessansa; rämisevänä ja hehkuvana se ryösti hänet ja pakeni, jättäen jälkeensä kalpean savuviirun ja kimmeltävän kipinäsateen, puuskuttaen tummien sähkölennätinpylväiden ja rubiinin- ja smaragdinväristen valojen ohitse tummaa yötaivasta kohti.
Sitten vihdoin, hänen lähdettyään, Archie Laverock sai vastauksen kaikkiin viimeisen jännittävän tunnin kysymyksiin.
Kuuluisa Lucy Joy, jokaisen englantilaisen kuvalehden lemmikki, jonka näkeminen teki vanhat miehet jälleen nuoriksi, ihailtu filmitähti, joka nyt oli tuleva revyyteattereiden suosikiksi ja kulkeva menestyksestä menestykseen Lontoossa, Pariisissa, New Yorkissa, tuo häikäisevä pikkuinen kaunotar, joka kenties saattoi mennä naimisiin kreivin kanssa hyljättyään amiraalin, jos se häntä huvitti — hän oli jättänyt vastauksensa nuorelle ja mitättömälle automobiiliasiamiehelle.
Sillä vaeltaessaan kosteiden niittyjen yli takaisin teltalleen
Archie puristi kätensä nyrkkiin ja työnsi ne takkinsa taskuihin.
Vasemmanpuolisessa taskussa hänen sormensa tunsivat jotain pehmeätä ja
outoa. Hän veti sen ulos; lyhdyn valossa hän tarkasti mitä se oli.
Taivas! Kuinka se oli joutunut sinne? Oliko tyttö kulkiessaan hänen rinnallaan salaa itse pistänyt sen hänen taskuunsa?
Joka tapauksessa oli se nyt siellä. Pieni pala ruiskukansinistä georgetteä ruusunpunaisine täplineen, rypistynyt ja heikosti Mystérieuse-tuoksuinen.
Tytön nenäliina.
KUUDES LUKU.
Pettymys.
Tämän tuloksena oli, että nuori mies joutui aivan suunniltaan.
Hänellä oli kaksi päivää aikaa käsittää tämä täydelleen, ennenkuin hän jälleen näki Lucynsa. Se oli enemmän kuin kylliksi. Mutta viime hetkeen asti hän toivoi sen olevan erehdystä. Miksi tällaista olisi jälleen tapahtunut? Mutta tietysti se oli jo tapahtunut. Häntä ei miellyttänyt laskea, miten usein. Hän tunsi vain olevansa pahoillaan ja onneton siitä, että niin oli. Kaikki oli aina niin hauskaa johonkin määrättyyn hetkeen saakka. Sitten jollain tavoin — hän ei itse koskaan voinut sanoa miten — kaikki pilasi itsensä. Inhoittava pettymys! Tuntea, että kaikki tällä kertaa oli ollut niin jännittävän erilaista, sellaista, että se muuttaisi koko elämän ja oman luonteemme, ja sitten — sitten tuntea se murskana käsissään, jättämättä jälkeensä muuta kuin kauhun tulla sidotuksi noihin jäännöksiin!
"Mutta kuitenkin", ajatteli nuori Laverock ajaessaan kapteeni Smithin moottoripyörällä sunnuntairetkelleen, "kaikki voi vielä tulla hyväksi, kun pääsen perille — —"
Hän kohtasi Lucyn juuri ennen saapumistaan Siniseen Bungalowiin. Hän oli havumetsässä, keräten käpyjä pehmeältä sammalmatolta suureen leveäpohjaiseen koriin, joka hänellä oli kädessään.
"Oi! te olette tullut!" huudahti tyttö hiukan oudolta kajahtavalla äänellä. "Emme luulleet teidän voivan tulla niin aikaisin!"
"Ei, olen todellakin hiukan liian varhainen", vastasi nuori Laverock vakavasti ja kohteliaasti moottoripyörän yli. Hänen ensimmäinen katseensa oli kertonut hänelle pahimman.
Kaikki oli lopussa.
Tyttö oli äärettömän iloinen hänet nähdessään.
Ryhti, itsehillintä, keimailu, varmuus hänen omasta pienestä kuningatarkunnastaan oli kaikki haihtunut. Sen mukana oli häipynyt "Lucy Joyn, toisen Mary Pickfordin, tähden", loisto.
Täällä hänen paikallaan seisoi pieni ja mitätön olento, korkeiden ruskeiden mäntyjen runkoja vastaan, puettuna tyypilliseen "pikkutytön pukuun", joka oli tehty kirjavanvärisestä karttuunista. Suorassa, lapsellisessa puserossaan, hameen lepattaessa hänen solakoitten sääriensä ympärillä, vaaleankeltaisen tukan liehuessa tuulessa olisi hän voinut olla yhdeksänvuotias eikä — miten vanha hän olikaan? Yhdeksäntoista. Joka tapauksessa juuri päässyt koulusta. Eikä taiteilijakaan. Tavallinen, sievä pikku tyttö, joka omituisen onnenpotkauksen kautta oli tullut kuuluisuudeksi omalla tavallaan, nousukas. "Aivan tavallinen pikku tyttö", kaikui Archien sydämessä. Mutta hänen täytyi kuitenkin olla varma asiastaan.
Hän sanoi kohteliaasti: "Te unohditte jotain leirillemme perjantai-iltana."
"Unohdinko?" Ehdottomasti syyllinen, tuo lintumainen ääni.
Archie katsahti häneen. Siitä ei voinut erehtyä. Hän tiesi sen.
Hän otti sen taskustaan, tuon pienen säälittävän suosionosoituksen.
"Oh", sanoi Lucy Joy katsahtaen siihen. "Niin, se on minun — —"
Ei siis ollut mitään toivoa, että se olisi ollut äidin tai tädin, että se olisi joutunut sinne erehdyksestä. Se oli hänen oma tahtonsa.
Tyttö katsahti häneen ujona ja punastuen — niin, jopa odottavanakin. Hän odotti todella hänen sanovan "Lucy!" sillä äänellä, jolla hän oli sen sanonut muutamia iltoja sitten.
Nuori mies oli avuton eikä sanonut mitään. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa.
Tyttö parka, joka yhä taisteli totuutta vastaan, sanoi itselleen, että nuorukainen "ei uskaltanut, koska hän oli Lucy Joy"… ja teki pienen yrityksen kohtaloa vastaan.
Hän jäykisti leukansa, pakoitti itsensä hymyilemään ystävällisesti ja sanoi: "Voitte pitää sen."
"Mitä?" huudahti Archie kauhistuneena.
"Nenäliinani. Voitte pitää sen, jos tahdotte. Jonkinlaisena onnentuojana, muistona, tiedättehän; muistaaksenne — —"
Hänen äänensä petti hänen nähdessään miehen kasvojenilmeen.
Hän sanoi yksinkertaisesti: "Oi, kiitoksia paljon", ja pisti nenäliinan jälleen taskuunsa.
Vain se voima, joka oli luonut heidät molemmat, olisi voinut sanoa, kumpi heistä oli sillä hetkellä onnettomampi, tyttö vaiko poika.
* * * * *
On vahinko, ettei Dante kuvaile iltapäiväteetä Kiirastulessa. Tarvittaisiin lainauksia siitä säestämään selostusta Archien ateriasta Joyn puutarhassa, missä peipposet visertelivät lintulammikon ympärillä ja perhe oli harvinaisen hiljaa, ja vain äidin ja tädin silmät kysyivät: "Mikä nyt on? Mitä on hullusti? Mitä, mitä se on?"
Hän lähti niin pian kuin hyvä tapa salli. Seuraavalla viikolla hänen täytyi lähteä Walesiin, sanoi hän. Tämä oli hänen jäähyväiskäyntinsä. Hänen kasvojenilmeensä hänen sitä sanoessaan olisivat saaneet äidinkin pahoilleen nuorukaisen tähden.
* * * * *
Entä tyttö?
Lucy Joy pakeni ylös huoneeseensa heti hänen mentyään. Tehden eleen, mihin hän ei koskaan olisi kameran edessä pystynyt, hän heittäytyi vuoteelleen puolittain tyynyjään, puolittain äitinsä olkapäätä vastaan, ja nyyhkytti tuota mahdottomuutta, jota hänen sydämensä oli kaivannut. Hän itki rehellisesti.
"Äiti! Täti! Minä pidin hänestä! Minä pidin, äiti! Luulin hänenkin välittävän minusta. Olin varma siitä. Hän oli niin toisenlaisen edellisenä iltana, täti — —"
"Niin he aina ovat", mutisi mrs. Harrison katkonaisesti paikaltaan matolta vuoteen ääressä. "Hän kuului heihin. He eivät näytä voivan sille mitään. He päästävät meidät niin lähelle itseään. Ja sitten he häviävät! Niin — en luule heidän itsensäkään olevan oikein onnellisia."
"Toivon hänen olevan onneton koko elämänsä ajan! Toivon hänen saavan kärsiä ikuisesti", ilmoitti mrs. Joy pienten, yhteenpuristettujen hampaittensa välistä. "Raakalainen! Mikä raakalainen minun lastani kohtaan!"
Hänen lapsensa nyyhkytti: "Julminta on se, etten minä koskaan ennen välittänyt kenestäkään, äiti! Olin niin onnellinen, koska en tiennyt mitä onni on! Oh, nyt sen tiedän!" Pieni, lämmin, kyynelten kostuttama olento vääntelehti äitinsä sylissä. "Hän se on!"
"Lu, kultaseni! Sellaiset miehet eivät koskaan ole hyviä avio —"
"Kuka t-t-tahtoo hyvää aviomiestä? Olen itse kuullut sinun niin sanovan, täti! Mutta ennenkuin tapasin hänet, oli elämäni mielestäni ihanaa, urani, ja matkustaminen… ja sir John, joka lähetti persikoita ja orki-orkideoja! Ja amiraali — —"
Hän niisti pienen nenänsä ennenkuin puhkesi valitukseen: "Minä olisin myöntynyt amiraalin kosintaan, ellen olisi tavannut häntä! Minä — minä pidin hänestä! Ja hän olisi ottanut sinut mukaan asumaan Treillage Courtiin, äiti — —"
"Lapseni! Miten voit ajatella niin kauheita asioita?"
"Ja Frankieta hän olisi auttanut eteenpäin. Enkä luule, että olin edes huomannut hänen olevan kaljupään ja lihavan! Minä luulin miesten olevan niin paljon ystävällisempiä, kun he eivät olleet nuoria! Oh! Sellaisia he ovat!" murehti Lucy käheänä itkusta. "Sellaisia he ovat. Ei ole mitään eroa. Nyt tunnen, etten voisi enää mennä naimisiin amiraalin kanssa, täti!"
Mrs. Harrison ajatteli: "Sitten on jotain pelastettu tulesta." Päästäessään irti sisarentyttärensä kengät, vetäessään löyhemmälle harmaat silkkisukat ja hieroessaan pieniä jalkoja, ajatteli hän itsekseen: "Tuo nuori lurjus on kuitenkin tehnyt jotain hyvää elämässään. Luojan kiitos, että lapsi on nyt oppinut uskomaan vain todellisuuteen!"
"En koskaan kuvitellut tällaista t-t-tapahtuvan minulle! Pieni pilkahdus onnea elämässä! Ja sitten kaikki synkkää iäksi! Niin hirveää — —"
"Tiedän sen, lapseni, tiedän."
"Sillä minä en koskaan voi tuntea sillä tavoin ketään kohtaan enkä katsoa kehenkään toiseen, äiti! En hänen jälkeensä, täti!"
"Hiljaa, hiljaa", suhisivat männyt ikkunan ulkopuolella. Mrs. Joy ja mrs. Harrison eivät sanoneet mitään.
Heitä ei oltu koskaan pidetty viisaina tai edes järkevinä naisina. Mutta yhdessä asiassa he olivat kyllin viisaita. He tiesivät minkä piti tulla. Ehkei seuraavana kuukautena, eikä sitä seuraavanakaan, mutta ei liioin kovin pitkän ajan kuluttua. Oli jo määrätty, kuka muukalainen auttaisi tätä lasta toipumaan hänen ensimmäisen rakkautensa pettymyksestä.
Tuo tuntematon nuori mies oli tällä hetkellä jossain maailmassa. Tällä hetkellä hän teki jotain jokapäiväistä; ehkä hän etsi kauluksennappiaan, tai täytti piippuaan erikoissekoituksellaan, tai kumartui hengittämään syreeninoksan tuoksua, jonka joku tyttö oli juuri kiinnittänyt hänen takkinsa napinläpeen.
Kuka hän lieneekään ollut, mitä hän tekikään, miten kaukana hän lieneekään ollut, yksi asia oli varma: Aika toi häntä lähemmäksi jokaisella sekunnilla, minkä Lucyn rannekello tikutti.
Tämän äiti ja täti tiesivät; he tiesivät myös, ettei hyödyttänyt puhua hänestä vielä. Itkeköön lapsi rakastettuaan, joka — se lurjus! — epäilemättä nyt kokeili tavaroitaan lähteäkseen uusia metsiä ja uusia seikkailuja kohti.