SEITSEMÄS LUKU.
Hän kohtaa tytön.
Archie Laverockin mieliala oli kolmena ensimmäisenä päivänä, jotka hän vietti Walesissa, äärimmäisen synkkä ja alakuloinen.
Hänellä oli, kuten kaikilla vilkkailla ja herkillä luonteilla, suuri taipumus alakuloisuuteen.
Lisäksi oli ilmakin synkeä.
Sade oli kylmänä virtana piiskannut hänen kasvojaan hänen saapuessaan Walesin rajalle. Siitä hetkestä lähtien oli sade itsepäisesti seurannut häntä. Heikot, mutta itsepintaiset tuulet rannikolta päin toivat mukanaan sadepilven toisensa jälkeen, jotka (seuraten rantaviivaa) muodostivat jonon synkkiä hahmoja; ne olivat harmaita ja usvaisia ja jokainen walesilainen laaksoasukas tunsi ne varsin hyvin. Liuskakivenharmaa sumu peitti näkyvistä pienimmänkin pilkahduksen vuorista; metsät niiden alla olivat verhotut märän puuvillan näköisiin hajapilviin. Vihreälle laidunmaalle pienen kylän ulkopuolella, mihin Archie oli pystyttänyt leirinsä, oli sade muodostanut lätäkköjä, jotka levittivät välkkyvää pintaansa yhä laajemmalle sammaleiselle maalle, läpimärkien lehtokujien juurille ja Archien asunnon lentokoneenpyörien ympärille.
Lentokoneenpyörien? Asunnon? Minkä asunnon ja millaisten pyörien?
Hänen asuntonsa tällä hetkellä oli Archielle kaikkein mieluisin koti — oikeata voitokkaan valloittajan mallia. Sen nimi, vaikkei sitä näkynytkään maalattuna talon etusivuun, oli "Navarac", joka on erikoinen laji matkavaunuja.
Yritänkö kuvailla sitä?
Vaununrunkoon on kiinnitetty kaksi paria pyöriä, iskunvaimentajat ja muut laitteet. Rungosta kohoaa vaunu kolminkertaisista laudoista valmistettuine koreineen, hämmästyttävän suurine ikkunoineen, joita vihreät uutimet verhoavat, ilmanvaihtajineen ja Pullman-kuomuineen. Vaunuun noustaan lyhyitä portaita myöten, joiden sivut ovat lentokoneen tukia, sillä tähän liikkuvaan asuntoon on niin paljon kuin mahdollista käytetty sota-aineksia. Portaat saattaa vaunuihin noustuaan vetää jäljessään ylös, ja seinien sisäpuolella, jotka hohtavat valkoisuuttaan kuin uudenuutukaisen vesivärilaatikon sisäpuoli, on kaikki järjestetty tilansäästöä ja mukavuutta silmälläpitäen: vuode (jonka saattaa kääntää poikkiseinää vastaan saadakseen tilaa neljän hengen pelipöydälle), ihastuttava pieni liesi (kuin sirkusnäyttelijöitä varten rakennettu), pikkuruinen sähkövalo, ruokakaappi, joka olisi omiaan herättämään jokaisen perheenemännän kateutta, tila märkien vaatteiden kuivaamista varten, seinäkello oven yläpuolella, pieni gramofooni, riittävän suuri teekeittiö, cocktailsekoitin, toisin sanoen pienimpiä yksityiskohtia myöten kaikki, mikä kuuluu miehen (ja totta puhuen myöskin naisen) haaveihin ihanteellisesta elämästä.
Mukava vuode, pöytä ja katto — mutta ei sidottuna samaan paikkaan ja samoihin ihmisiin! Uusia seutuja, yhä uusia joka päivä! Ja uusia kasvoja! Mustalaiselämää; ulkoilmaa ja liikuntoa, sekä lisäksi puhtauden ylellisyys, joka on kahdennellekymmenennelle vuosisadalle välttämättömyys! Tämä oli nykyään Archie Laverockin elämää.
Syynä siihen, miksi tämä matkavaunu nyt oli pysähtynyt lähelle tätä etäistä kylää, oli työ, jota hän oli kuvaillut Lucy Joylle tuona iltana (josta ei ollut pitkää aikaa, mutta joka tuntui olleen satoja vuosia sitten). Tämä kylä oli lähimpänä Rhosia, erästä vanhaa valkoista kartanoa, joka oli pikemmin haudattu kuin rakennettu metsien taakse mailien päähän. Rhosissa eli vanha herra (mr Rice-Mathews oli hänen nimensä), joka oli hyvin rikas, joka oli avioliittonsa kautta liikkeen sukulainen ja joka oli pyytänyt lähettämään heidän parhaan nuorukaisensa opettamaan häntä vanhoilla päivillään ajamaan autoa.
Navaracin saapuessa kylään toi eräs lapsi Archielle kirjeen Rhosista. Siinä pahoiteltiin, että mr Rice-Mathewsin täytyi lääkärin määräyksestä pysyä pari päivää vuoteessa, ja lisättiin, että hän ilmoittaisi mr Laverockille heti voidessaan alkaa tuntinsa. Kirje oli kirjoitettu naisen käsialalla (luultavasti sairaanhoitajattaren) ja siihen oli merkitty "E. Rice-Mathewsin puolesta M.R.M."
Sangen harmillista, ajatteli mr Laverock.
Joka tapauksessa satoi liian kovaa, jotta olisi voinut antaa kellekään ohjaustuntia.
Sadetta jatkui.
Archie Laverock teki tulen pieneen asuntoonsa, sytytti piippunsa ja otti kirjan.
Neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa, joiden aikana satoi lakkaamatta, hän oli lukenut läpi ne kolme romaania, joilla matkavaunun kirjahylly, oli varustettu.
Satoi yhä.
Hän katsahti ulos oven yläpuolella olevasta ikkunasta.
Silloin näkyi äkkiä tuon ikkunan kehystämänä ja purppuranpunaista, kyyneleenvihreää ja harmaata taustaa vastaan lähestyvä pitkulainen raikkaanvärinen täplä. Pelkästään väriläiskänä se oli sangen miellyttävä — raitis ja hehkuvan ruusunpunainen; syvempi kuin vaaleanpunainen, mutta vaaleampi kuin tulipunainen. Se oli punastus, jonka sade ja ponnistelu oli nostattanut tytön kasvoille.
"Mr Laverock?" kysyi tämän tytön ääni vaunun portailta.
Archie pisti piippunsa taskuunsa ja avasi oven.
"Minä olen Laverock", sanoi hän. "Ettekö tahdo — —"
"Ei kiitos. En tahdo tulla sisään", katkaisi tytön ääni mitä liikemäisimmällä sävyllä.
Hän näki tytön olevan hyvin pitkän ja solakan, puetun pitkään, ruskeaan öljytakkiin ja öljylakki vedettynä tummien silmien yli olkapäihin asti. Hänen kasvoistaan oli näkyvissä tuskin muuta kuin tuo kirkas puna märän ja kiiltävän lakin ja takin välillä. Hän oli ehkä kahdenkymmenenkolmenvuotias, mutta hänen äänensä oli vanhemman naisen ääni, naisen, joka oli tottunut antamaan käskyjä; viileä, hallitseva, selvä. Erikoisen selvä. Hän ei osottanut mitään mielenkiintoa vaunua tai sen asukasta kohtaan.
Hän sanoi sitten jotain hyvin hämmästyttävää.
"Olen tullut pyytämään teiltä anteeksi."
Nuori Laverock, joka seisoi aivan hänen yläpuolellaan vaunun ovessa, katsoi hämmästyneenä alas.
"Anteek-"
"Niin; enkä tarkoittanut, että olen tullut omasta tahdostani, minun olisi pitänyt sanoa, että minut on lähetetty pyytämään anteeksi."
"Mutta — —", alkoi nuorukainen.
Nuori tyttö oli nähtävästi kuitenkin sillä tuulella, ettei hän sallinut toisten lopettaa lauseitaan.
"Minä tulin mr Rice-Mathewsin luota", selitti hän tylysti. "Hän on isoisäni, näettekös. Hän aikoi pyytää teitä päivälliselle sinä päivänä, jolloin saavuitte tänne. Mutta — niin, minä estin sen."
Archie seisoi yhä ovessa ja katseli tuota omituista öljytakkista tyttöä, jonka takana sade virtasi maahan.
"Te estitte sen? Mutta tehän ette ollut edes nähnyt minua!" huudahti hän. "Mitä minä olin tehnyt? Mistä syystä —"
"Ei se ollut mitään, mitä te olitte tehnyt. Syy oli vallan toinen"., selitti tyttö nopeasti. "Katsokaahan, isoisäni on hyvin heikko terveydeltään. Hänet täytyy toisinaan väkisin pitää rauhallisena, vaikkei hän tahtoisikaan. Häntä on alituisesti pidettävä silmällä, käsitättehän. Luulen hänen tänään olevan taas täysissä voimissaan. Ja sitten hän oli pahoillaan minulle, kun en antanut teidän tulla, ja minun täytyi luvata tulla pyytämään teiltä anteeksi."
"Oh, sitä teidän ei tarvitse tehdä", alkoi Archie hymyillen. "Se on aivan — —"
Mutta jälleen tyttö keskeytti hänet viileällä ja päättäväisellä äänellään, josta selvästi ilmeni harmi siitä, että hänet oli nuhdellun lapsen tavoin lähetetty tällaiselle asialle. "Ja olkaa hyvä ja tulkaa sen sijaan Rhosiin tänä iltana. Syömme päivällistä kello kahdeksalta."
"Oh, paljon kiitoksia. Kuinka ystävällistä teiltä tulla kutsumaan minua, ja vielä tällaisessa sateessa. Saanko pyytää teitä sanomaan mr Rice-Mathewsille, että olen mitä suuremmalla mielihyvällä — —"
"Tehän tiedätte talon?" jatkoi tyttö tylysti. "Se on ensimmäinen valkoinen rakennus, vasemmalla puolella tietä lähtiessänne kylästä. Näkemiin." Ja ennenkuin Archie ehti sanoa sanaakaan, hän hypähti kepeästi alas portailta, kääntyi kulkemaan virtaa, joka aikaisemmin oli ollut maantie, ja hävisi sumuun.
* * * * *
"Hyvä! Siinä talossa ei ainakaan liene romantiikan vaaraa!" ajatteli Archie pukeutuessaan päivälliselle, kiinnittäen juuri paidannappeja, jotka olivat lahja (saatu toukokuussa vuonna 1915), ja etsiessään silkkisukkiaan (viimeistä paria erään ystävällisen tädin lahjoittamasta puolesta tusinasta). Silkkiset housunkannattimensa hän oli ostanut itse, koska hän ei pitänyt kovin yksinkertaisista, jotka hän syntymäpäiväkseen oli saanut joltakulta.
"Tuo nuori nainen", tuumi hän itsekseen, "ei onnellistuttaisi ketään muulla kuin 'ylevällä ylenkatseellaan', kuten nuori Frankie Joy sanoisi. Kaunis iho, huono käyttäytyminen. Tosiaan uskomattoman huono käyttäytyminen… Mutta siitä huolimatta on hauskaa vaihtelua saada kerran syödä päivällisensä sisällä."
* * * * *
Mutta saapuessaan neljännestä yli kahdeksan Rhosin ovelle sai Archie huomata, ettei hän sittenkään saisi aterioida sisällä.
Hän näki päivällispöydän, jolla ruusuiset valot jo oli sytytetty, häämöittävän suurella parvekkeella, josta hän oli nähnyt vilahduksen rhododendronpensaitten välistä kavutessaan talolle johtavaa rinnettä ylös. Se oli Archien mielestä tuntunut varsin vaikealta ajotieltä. Se oli suunnattoman jyrkkä, siinä oli keskellä ilkeä käänne eikä sille ajaessaan voinut mistään saada kunnollista vauhtia; Archie mietti, kuinka monen auton olikaan täytynyt pysähtyä rinteen puoliväliin.
Mutta rinteen harjalla tie päättyi laajaan ja tasaiseen pyörylään, jota toisella puolella sivusti ääretön nurmikko ja toisella valtava tammi; se varjosti pitkää taloa, joka hämärissä hohti valkoisena kuin liituvuori.
Archie Laverockin pysähtyessä miettimään, mikä monista lasiovista mahtoi olla pääkäytävä, tervehti häntä särkyvän lasin heikko mutta selvä helinä.
Ja samalla hetkellä huusi parvekkeen äärimmäisestä nurkasta vanha ja heikko, mutta jollain lailla poikamainen ääni: "Kas niin! Siinä meni viimeinen!"
Hetkistä myöhemmin astui ulos palvelustyttö kantaen laatikkoa, joka sisälsi joukon tyhjiä lääkepulloja; nähdessään Archien hän pysähtyi ja kääntyi.
Mr Rice-Mathews astui esiin varjosta.
Hän oli heikoimman näköinen vanha herra, mitä saattaa kuvitella: niin pieni ja hoikka, että hänen vyöllään riippuvien vitjojen paino näytti taivuttavan hänet etukumaraan. Hänen päätään peittävät hiukset olivat hienot kuin niittyvilla, ja hänen kasvojensa luut loistivat hänen hienoryppyisen ihonsa läpi. Heikolla mutta lannistamattomalla äänellä hän tervehti vierastaan.
"Kas, mr Laverock, eikö niin? Hyvää päivää, hyvää päivää! Mieluisaa tutustua. Arvaan pojantyttäreni" — tämän solakka vartalo ilmestyi hänen olkapäittensä taakse — "selittäneen teille, miksi meidän oli pakko olla niin epäkohteliaita teitä kohtaan. Mutta onko matkanne Lontoosta sujunut hyvin?… Ja löysittekö talomme vaivatta?… Suvaitsetteko istuutua — vai niin, päivällinen on valmis? Tätä tietä, olkaa hyvä!"
He istuutuivat pitkulaisen pöydän ääreen, joka oli katettu talon ranskalaisten ikkunoiden ja ulkona tihenevän hämärän väliin. Valo punavarjoisista lampuista lankesi kirkkaiden vesilätäkköjen hopeoimalle maalle, välkkyvälle sateelle, joka suurien vuodeuutimien tavoin eroitti parvekkeen maisemasta, ja tammen mahtaville haaroille — joita peitti pehmeä sammal ja reunustivat sananjalat, jotka värisivät sadepisaroiden putoillessa niille. Aina oli sana "Wales" tuova Archien mieleen märän sammaleen hajun, sateen yksitoikkoisen valumisen lehdille, näyn sananjaloista puiden rungoissa.
"Nyt ei sade enää minua karkoita sisälle", kerskaili Archien isäntä. "Viimeiset kolmekymmentä vuotta on minua pidetty kuin lasikaapissa, mr Laverock. Lasikaapissa. Ei vähääkään raitista ilmaa, jos he vain saattoivat sen estää. Ei hiukkaakaan tuoretta märkyyttä. Mutta tuskin tiedän, miksi kerron teille tätä kaikkea…"
Archie Laverock vastaili omalta puoleltaan pöytää lyhyin sanoin, jotka osoittivat myötätuntoa, kunnioitusta, mielenkiintoa. Hän oli "sopiva" tällaiseen, ja sen oli hänen liikkeensä tiennyt lähettäessään hänet matkaan ja kehoittaen häntä yrittämään ansaita vanhan herran tyytyväisyyden itseään (ja liikettä) kohtaan. Sitäpaitsi kiinnosti Archieta tuo erikoinen pieni vanhus, joka särki lääkepulloja ja joka näytti siltä, kuin olisi yksi ainoa illan tuulahdus riittänyt puhaltamaan hänet nurin; joka halusi syödä mainion walesilaisen lampaanpaistinsa oivallisine herneineen kuunnellen sateen tihkumista lehdille ja lorisemista lätäkköihin pihalla aivan hänen istuimensa vieressä.
Lampaanpaistin leikkasi muutoin hänen pojantyttärensä kerrrassaan loistavasti pöydässä.
"Ei, Laverock; teitä ei olekaan kauniimpi sukupuoli tyrannisoinut niinkuin minua viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana", jatkoi vanhus. "Kolmeenkymmeneen vuoteen en minä ole saanut tehdä mitään. Minua on pidetty kuin rampaa. Kuin muumiota. Luonnollisesti oli siihen aina muka syynsä" — hän laski kätensä, joka oli laiha kuin merilinnun kynnet, vanhanaikuiselle hopeanappiselle liivilleen — "syy, että muka — hm — kuolisin — hm — menehtyisin kymmenessä sekunnissa, jos — — Kenties juotte kernaammin wiskyä ja soodaa? Onhan tämä vanhaa wiskyä, Megan?" lisäsi hän kääntyen sisäkön puoleen. "Hyvä! Minä en ole koskenutkaan wiskyyn kolmeenkymmeneen vuoteen. Yhden ryypyn otan seuraksenne." Hän iski silmää hilpeänä kuin lapsi.
"Maito ja ohrajuoma on kolmekymmentä vuotta ollut myrkkynäni. Vaimoni piti minusta mainiota huolta. Hän oli hyvä nainen. Niin oli Marykin. Hyvä, oikein hyvä nainen."
Nuori Laverock muisti, että "Mary" oli vanhuksen pojantytär, joka oli naitettu auto-osakeyhtiölle. Sitten hän miltei hypähti istuimeltaan.
Sillä mr Rice-Mathews oli äkkiä tarttunut molemmilla käsillään tuolinsa käsinojiin ja koroittanut äänensä. Äänellä, jossa väreili intohimoinen suuttumus ja syytös nurjamielistä kohtaloa kohtaan, hän huusi:
"Koko elämäni ajan ovat nuo hyvät naiset minua ympäröineet!"
Mutta yhtä odottamattomasti hän alensi äänensä lisäten herttaisella hyväntahtoisuudella: "Et sinä, Mauve", ja kääntyi tytön puoleen, joka suorana ja vaieten istui hänen oikealla puolellaan. "En tarkoittanut sinua, rakkaani."
"Tiedän ettet tarkoittanut, isoisä", hyväksyi tyttö hänen selityksensä.
Tytön ääni oli jälleen yhtä viileä ja hillitty kuin se oli ollut hänen seistessään vaunujen portailla. Mutta Archie huomasi, että hänen katseessaan välähti hellä ymmärtämys sen viivähtäessä vanhuksen kasvoilla. Kääntyessään pois hänestä se muuttui jälleen kylmäksi kuin teräs. Hänen kasvonsakin olivat kovat. Sadekuuron vaikutusten hävittyä olivat ne aivan värittömät. Vaaleankellahtavat. Ja jokapäiväiset. Ruskea tukka oli tavanomaisesti kammattu. Puku — tummansininen tai tummanruskea — tavallinen vierailupuku.
"Sopii hänelle, mutta saattaisi yhtä hyvin olla aiottu jollekin toiselle tytölle", oli Archie Laverockin ajatus.
Hänen vaikutelmansa neiti Mauve Rice-Mathewsin koko ulkomuodosta oli, että tyttö oli komea olematta mitään muuta sen lisäksi. Puolittain tiedottomasta miellyttämishalusta, joka pakostakin ilmenee nuoren tytön puvusta, kengistä, hiusten laineista, sanomaan selkeällä äänellään: "Pidättekö operettisävelmistä? Saimme tänä aamuna useita uusia."
"Soitatteko kenties Beethovenia?" kysyi Archie. Hän mietti oliko tytön äänessä välähtänyt häive ylenkatsetta nuorten miesten yleistä makua kohtaan — vihjaus siitä, että mikä muotirenkutus hyvänsä kelpaa heille?
Vanhus yhtyi häneen mielissään. "Ah! Meillä on siis sama maku.
Mainiota. Soita Kuutamosonaatti, Mauve. Tosin se on hieman kulunut.
Mutta koska Laverock ei välitä uusimmista hullutuksista, niin soita
Kuutamosonaatti."
* * * * *
Ylevät alkusoinnut kaikuivat lehdille putoilevien sadepisaroiden pehmeätä säestystä vastaan. Hän osasi soittaa, tuo nuori nainen sisällä arkihuoneessa. Hän sai pianon puhumaan, itkemään, valittamaan, syyttämään ja nyyhkyttämään.
Beethovenin intohimoisesta sonaatista, paremmin kuin mistään muusta ihmissydämen luomasta soittokappaleesta, löytää jokainen meistä omat ajatuksensa ja tulkitsee sen omalla tavallaan.
Sinulle tai minulle se kenties merkitsee kaikkea sitä hämärän silmänlumetta, jota toivomuksiemme elonkorjuuajan hitaasti nouseva kuu valaisee.
Tuolle tytölle se merkitsi — niin, mitä? Sitä mietti nuori Laverock kuunnellessaan hänen soittoaan. Mitä hänen katseensa ja äänensä eivät ilmaisseet, tulvaili nyt hänen sormiensa kosketuksesta. Se oli kirkas ja voimakas virta, joka äkkiä puhkesi jylhästä kalliosta.
Olisiko saattanut kuvitella jyrkempää vastakohtaa kuin hänen lyhyen, asiallisen "Olen tullut pyytämään anteeksi" -sävynsä tänä iltapäivänä ja hänen hurmautuneen soittonsa välillä?
Mitä oli hänen soittonsa pohjalla? Mikä silta johti hänen ja hänen maailmalle näkyvän henkilöllisyytensä välisen kuilun yli?
Eikö hän ollut onnellinen? Siis onnetonko? Toivoton?
Tai mitä? Sitä mietti Archie Laverock yhä jättäessään hyvästi.
Hän mietti sitä koko märän taipaleen takaisin matkavaunuunsa.
KAHDEKSAS LUKU.
Sininen kalliokyyhkynen ja keltasirkku.
Seuraavana aamuna, sinä aamuna, jolloin mr Rice-Mathewsin piti ottaa ensimmäinen ohjaustuntinsa, oli loistava ilma. Walesin kyyneleet näyttävät niin toivottomilta, mutta mikä voi olla sen hymyn vertaista?
Sillä nyt Archie tutustui aurinkoiseen, eloisaan, tuoksuavaan maaseutuun ja selväpiirteisiin vuoriin, joiden yli pilvenvarjot kiitivät kuin jättiläismäiset merisiat vihertävällä valtamerellä. Suuria timantteja kiilteli pensaissa jokaisen majan oven edessä. Vesirikkaat virrat lorisivat sananjalkojen ohi; äänettömänä solui joki vanhan kivisillan kaarien alitse. Kalastaja seisoi reisiään myöten vedessä lähellä rantaa, jonka ohi Archie kulki. Ja oi, tuota kosteaa, lämmintä kuusaman tuoksua kaikilta tienvieriltä matkalla Rhosiin!
Mitä ohjaukseen tuli, huomasi Archie sen alusta asti toivottomaksi. Mr Rice-Mathewsista ei milloinkaan tulisi autonohjaajaa! Auto oli tuolle vanhalle intoilijalle suunnilleen samanarvoinen kuin omena kalalle. Nuori Laverock arveli, että hänen tietämättään ei auto koskaan jättäisi tuota tasaista kenttää talon edessä, paitsi silloin kuin hän itse vei sen alas leveälle tielle valkoisten veräjänpylväitten ohi. Tämän tunnin jälkeen vanhus olisi lopussa.
Lounas, joka oli jälleen katettu ruusujen kiertämälle parvekkeelle, keskeytti tunnin. Sitä olisi iltapäivällä jatkettu, vaikka ohjaukseen vaaditaan kättä yhtä hyvin kuin lujaa tahtoa, ja mr Rice-Mathewsin vanhat, heikot kädet vapisivat väsymyksestä ohjausrattaan hoitamisesta. Mutta neiti Rice-Mathews, munakori käsivarrellaan, huomautti, että hänen isoisänsä oli saanut kyllin harjoitusta täksi päiväksi.
"Toivoisin sinun tulevan katsomaan tätä kanaa, isoisä", sanoi hän. "Ettekö tekin tule, mr Laverock?" — niin, tuskinpa hän olisi voinut jättää nuorukaista seisomaan siihen.
He seurasivat häntä puutarhaovien läpi polkuja myöten kanakoppeihin ja pihalle, joka näytti loppumattomalta höyhenten vilinältä, ja jolta kuului hurjaa kirkunaa heti Rhosin nuoren emännän ilmestyessä.
Hän sanoi: "Ja sitten nuo uudet mehiläispesät.."
Hänellä oli tietysti mehiläisiä. Entä kaniineja? Kyllä. Archie, joka seurasi ihmetellen, sai nähdä vain muutamia tämän nuoren naisen toiminta-aloista. Apulaisia näkyi tosin, mutta hän ohjasi kaikkea — hän teki itse puolet heidän työstään.
"Te olette varmaan aina toimessa", mutisi Archie tavanomaisesti.
Asianomainen vastasi asiallisella äänellä: "Oh, tietysti olen aina toimessa. Isoisä, 18. p:nä on näyttely: tule katsomaan, mitä arvelet begonioistamme."
Archie Laverockista tuntui, että täällä ei voinut olla mitään romantiikkaa.
Mikä tämän tytön elämän täytti? Kanat, mehiläiset, begoniat, kaniinit, vihannekset? Talon ja puutarhan hoito; neiti Rice-Mathewsina, Rhosin emäntänä oleminen? Riittikö se hänelle? Mutta miten se oli mahdollista, tuolle tytölle, joka oli sillä tavoin soittanut Beethovenia eilen illalla? Oliko tämä hänen todellinen minänsä? Se oli arvoitus.
Teenjuonnin jälkeen mr Rice-Mathews olisi tahtonut jälleen ryhtyä autoa ohjaamaan. Mutta Archie pudisti päätään vilkaistuaan tyttöön.
"Riittää jo, sir."
"Oh, te ette voi minua estää."
"Isoisä, et saa. Sinä tapat itsesi."
"Mr Laverock ei anna minun tehdä sitä. No niin, huomiseen siis,
Laverock."
Viikon ajan tämä jokapäiväinen ohjelma jatkui; ja kymmenentenä päivänä, autonohjauksen ja keskustelun ja aterioiden aikana, ei enää sanottu "Laverock" joka lauseessa, vaan "poikaseni" ja "Archie".
Eräänä iltapäivänä autollinen vieraita saapui muutamasta kymmenen mailin päässä olevasta kartanosta. Mr. Rice-Mathews huomasi heidät tien päässä nojatuoliltaan parvekkeen kulmasta ja valmistautui pakenemaan. Archie, joka nautti savukkeesta häntä vastapäätä, päätteli tästä, että he olivat vanhoja perhetuttavia.
"Hölmöjä", mutisi vanhus. "En ymmärrä, miksi hymyilette, Laverock. Sitä he juuri ovat. Minä haluan teetä huoneeseeni, Mauve — —"
"Isoisä, tiedäthän, että he kirjoittivat sinulle kysyäkseen sopiko torstai vaiko perjantai paremmin; ja sinä sanoit, että voin kirjoittaa perjantain sopivan."
"Se tuntui silloin olevan niin kaukana. Sano heille, etten voi hyvin.
En voikaan hyvin heidät nähdessäni."
Mutta ennenkuin hän ehti lopettaa lausettaan, olivat filistealaiset jo hänen kimpussaan; auto ajoi Rhosin eteen, ja hänen oli pakko nousta ja tervehtiä saapuvia.
Nämä olivat, kuten Archie ensi silmäyksellä huomasi, joukko samanikäisiä naisia, joilla oli kaikilla samanlaiset pitkulaiset kasvot, samanlaiset hatut ja kallisarvoiset puuhkat. Pian hän käsitti, että he olivat äiti, kaksi tätiä ja tytär.
Tytär oli tanakka neitonen, huoleton, rauhallinen, ei paljon neiti Rice-Mathewsia vanhempi. Viimeisenä nousi autosta puhtaaksipestyn näköinen ja noin kahdenkymmenenkahdeksanvuotias mies, jo hiukan kaljupää, silmälasit nenällä ja hermostunut hymy huulillaan… Sellainen mies, ajatteli Archie, johon ei kukaan nainen koskaan voisi katsahtaakaan. Joka tapauksessa näytti siltä, että hän oli kihloissa tyttären kanssa.
Kaikki nämä ihmiset nähtävästi pitivät mr Rice-Mathewsia lievästi mielipuolena. Teekeskustelu käsitti vain heidän pyyntöjään, että vanhus heittäisi mielestään tuon hurjan päähänpiston ruveta ajamaan autoa, kunnes hänen lapsenlapsensa käänsi puheen mehiläisiin — joista he puhuivat tavalla, joka olisi pilannut minkä aiheen tahansa.
Archie ihmetteli hoidellessaan teeleipiään tavallisella ihastuttavalla tavallaan, miten Rice-Mathews oli selvinnyt elävänä useammasta kuin yhdestä näiden kamalien henkilöiden vierailusta.
Mehiläisistä keskustelu siirtyi vielä ikävämpään aiheeseen. Puhuttiin — ja puhuttiin paljon — "Persiassa olevasta Lionelista". Hän oli joku serkku tai veljenpoika. Archie arveli, että Lionel luultavasti oli ihailtava rykmenttiupseeri. Ehkäpä sangen kunnon poika, jos hänet tunsi. Mutta uh! hänen sukulaisensa ja tämä yksitoikkoinen selostus hänen teoistaan kaikissa vaihteissa oli inhoittavaa! Se riitti saamaan jokaisen inhoamaan vain ajatustakin, että joskus voisi tavata tuon Lionelin.
"Leikkaisitteko palasen tuota kaakkua?" pyysi neiti Rice-Mathews
Archielta — keskeyttämättä "Lionelin" tarua.
Nuori Laverock ei voinut kaakkua leikatessaan olla ihailematta hänen mielenkiintoa osoittavaa ilmettään. Hän tiesi tytön täytyvän olla lopen väsynyt "Lionelin" sukulaisiin. Mutta hän suoriutui siitä mainiosti.
Jokainen ihmisolento, jota kohtaan nuori mies tuntee erikoista mielenkiintoa, opettaa hänelle jotakin. Archie tulisi aina säilyttämään muiston Mauve Rice-Mathewsin moitteettomasta käytöksestä silloinkin, kun hän oli lopen kyllästynyt.
Hän käyttäytyi paremmin kuin hänen isoisänsä, se täytyi myöntää.
Tämä ei suinkaan teeskennellyt.
Teen jälkeen Mauve kysyi nuorilta, olivatko he ottaneet verkkopallomailansa mukaan.
He olivat ne ottaneet. Puhtaaksipesty sulhanen ehdotti nelinpeliä; hän kysyi halusiko Laverock pelata.
"Kernaasti", sanoi Archie iloisena vaihtelusta.
Mr Rice-Mathews, joka nyt oli tuomittu jäämään parvekkeelle noiden kolmen vanhemman naisen kanssa, loi leimuavia katseita lapsenlapseensa, kun tämä meni hänen ohitseen verkkopallokentälle.
Se ei ollut tuolla suurella nurmikolla talon edessä, vaan pyökkien varjostaman, jyrkän polun päässä; hyvä kenttä, jota toisella puolella rajoitti loiva rinne, toisella metsä.
Neiti Rice-Mathews ja nuori Laverock pelasivat yhdessä ja voittivat vieraat perusteellisesti. Näiden ajatukset eivät olleet pelissä, ja tyttö oli lyönyt kaksi palloa korkealle verkon yläpuolelle ja sitä tietä metsään takanaan.
"Pitää hakea nuo pallot", sanoi mies osoittaen ensi kerran vilkastumista. "Toinen meni suoraan tuohon pyökkiin — panin sen merkille."
"Toinen oli paljon alempana, Bubbles", sanoi tyttö "Katso — täällä päin."
He katosivat tykkänään suhisevaan lehvistöön.
Archie kääntyi neiti Rice-Mathewsin puoleen. "Luuletteko meillä olevan aikaa kaksinpeliin?"
"Luulen kyllä."
"Pelaatteko siis kanssani?"
"Hyvä." Hän asettui vastakkaiselle puolelle, ja Archie näki ensi kerran hänen oikein pelaavan.
Hän huomasi, että tyttö muuttui aivan toisenlaiseksi pelatessaan; hän oli sellainen. Hän oli poikamaisen solakka, enemmän kuin poikamaisen siro ja hänen vaalea pukunsa leijaili sinne tänne loistavalta vihreällä kentällä; hänen eleissään yhtyi voima hienouteen, hänen puolustuksensa oli taidetta.
"Hyvä!" huusi Archie ihaillen, kun tyttö nopeana kuin pääskynen torjui hänen pallonsa. Hänen tavallisesti niin ylimielinen katseensa oli nyt kiinteästi tähdätty toisen hyökkäykseen, hänen unohtaessaan kaiken muun. Hänen hienon, mutta värittömän ihonsa alta näkyi puna, joka ensimmäisenä päivänä oli niin kauniina loistanut sateessa.
Yhtäkkiä Archie huomasi jotain, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.
"Taivas, hänhän on kaunis!"
Sillä ei ainoastaan tuon pelin nostama puna ollut häntä muuttanut; se oli muuta eloisuutta. Hän tunsi sen tytön juostessa sinne tänne, hän näki enemmän tytön todellisesta minästä tässä ainoassa hetkessä, kuin hän oli nähnyt kokonaiseen viikkoon kanojen ja kohteliaiden tervehdysten keskellä. Tämä oli todella paljon enemmän tytön oikeata tyyliä; tämä oli Beethoven-tyttö, joka oli herännyt elämään.
Hänen täytyi ponnistella voittaakseen pelissä.
Sitten he istuutuivat yhdessä loivalle rinteelle.
"Ei jälkeäkään noista kahdesta", sanoi Archie keveästi.
"Oh, kestää kauan ennenkuin he sen pallon löytävät", vastasi Mauve, laskien verkkopallomailansa ruohopenkille viereensä ja puhuen tyttömäisemmällä äänellä kuin Archie koskaan oli kuullut hänen puhuvan. "He ovat hakeneet sitä nyt kahdeksan vuotta."
"Kahdeksan vuotta?"
"Tarkoitan tietysti, että he ovat olleet niin kauan kihloissa."
Archie katsoi häneen monivivahteisilla, kissamaisilla silmillään.
"Kahdeksan vuotta?" huudahti hän. "Toistensa kanssa?"
Nähdessään nuorukaisen epäilevän purskahti Mauve nauramaan. "Onko se teidän mielestänne liian pitkä aika ajatella samaa henkilöä, mr Laverock?"
"Minustako — no, on! Voisitteko te sitten sitä tehdä?"
Hän kysyi näin, mutta tämä ei ollut ainoa, mitä hän tahtoi tietää. Hän oli nyt uteliaampi kuin milloinkaan ennen saamaan selville tuon omituisen, vaihtelevan, hämmästyttävän tytön salaisuuden. Mutta hän ei vielä pitkään aikaan saanut tietää sitä, minkä hän kuuli vasta myöhemmin — Mauve Rice-Mathewsin rakkaustarinan.
Mutta vaikkei hän kuullutkaan sitä silloin, voimme me ehättää hänen edelleen. Sillä tällainen se oli:
Tuona ihmeellisenä keväänä vuonna 1914, keväänä, joka merkitsi niin monelle viimeistä rakkauden ja ylellisyyden hiventä, oli Mauve hentona kahdeksantoistavuotiaana vasta-alkajana tuotu elämään ja joutunut kaupungin humuun erään tuollaisen haltiatarmaisen kummitädin ohjaamana, joka otti huolehtiakseen Tuhkimon muutoksesta.
Prinssiä näytteli eräs nuorukainen, jonka etunimi oli Basil. Hän oli ratsuväessä, ja hänen tätinsä (Tuhkimon kummitäti) oli pyytänyt häntä toimittamaan tytölle niin hauskaa kuin mahdollista. Mauve oli silloin keijukaismainen olento, jonka maalaispunastus kohosi ja häipyi varsin sievästi niiden hienojen hattujen alla, joita hänen tätinsä opetti häntä käyttämään, ja pian Basilia huvitti hakkailla häntä.
He menivät kihloihin; Mauve oli koko sydämestään rakastunut, nuori sotilas ehkä hiukan viileästi. Mutta pitihän joskus mennä naimisiin jonkun kanssa. Tyttö oli miellyttävä; yhtä miellyttävä kuin mikä tyttö tahansa, jonka kanssa mennään naimisiin.
Mauve olisi ollut valmis menemään naimisiin hänen kanssaan sinä viikkona, jolloin sota puhkesi. Mutta Basil sanoi, että se ei olisi oikein häntä kohtaan.
Kerran Basil oli lomalla hänen luonaan; seuraavalla kerralla hän oli naimisissa. Naimisissa erään tuollaisen "ei mistään" tulleen pikku tytön kanssa, joita kukaan ei aikaisemmin ole nähnyt eikä kuullut. Sellaista tapahtuu, selityksittä. Hän kirjoitti suoran ja välinpitämättömän pikku kirjeen entiselle morsiamelleen pyytäen häntä unohtamaan, ellei hän voinut antaa anteeksi.
Mauve Rice-Mathews ei ollut koskaan voinut tehdä kumpaakaan. Ei aika, eivät hänen omat sotatyössä vietetyt vuotensa maalla, ei se aamu, joka toi hänelle Basilin nimen Timesin luettelossa niistä, jotka olivat taistelussa kaatuneet, ei toisen miehen ilmestyminen näyttämölle — miehen, joka rakasti ja halusi häntä — ei mikään ollut lievittänyt Mauven epätoivoa ja pettymystä.
Uusi mies (joka oli hänen kotiseudultaan) oli mennyt Persiaan ilmoittaen rauhallisesti voivansa odottaa. Tyttö oli sanonut hänelle, miten toivotonta se oli. Hänellä oli jälellä vain muistonsa ja turha itsekidutus — — "Miksi en saanut pitää Basilia? Mitä tapahtui? Mitä tuolla toisella oli, joka riisti hänet minulta? Välittikö hän todella koskaan minusta, vai oliko kaikki — oliko kaikki vain minun puolellani? Jos hän olisi mennyt heti kanssani naimisiin, eikö se olisi ollut parasta? En saa sitä koskaan, koskaan tietää, mutta mitä tapahtui?"
Mutta nyt hän ei tiennyt, että hän ei enää surrut kavalaa rakastettuaan.
Kauan sitten oli hänen mielestään kadonnut tuon nuorukaisen todellinen muisto. Hänen mielestään olivat häipyneet hänen kasvonpiirteensä (jotka hänellä oli vielä jälellä tuon ajan valokuvissa), häipynyt oli ääni, joka oli huudahtanut: "Mauve, sinä suloinen tyttö, pidätkö sitten minusta?" Hän ei huomannut, että jos Basil nyt ilmaantuisi elävänä hänen eteensä, niin hänellä ei olisi enemmän yhteistä tuon ihanteen kanssa kuin — — —
Esimerkiksi tuon automiehen, mr Laverockin kanssa, joka asusti vaunussa, pelasi sangen hyvin verkkopalloa ja auttoi häntä suoriutumaan vieraista, ja joka näytti edes jossain määrin tuottavan huvia isoisälle. Mikä merkitsi jotakin.
Ja nyt, johduttuamme ihmisiin, jotka voivat vuosikausia rakastaa samaa henkilöä, tuo nuori Laverock kääntyi hänen puoleensa rinteellä ja kysyi: "Voisitteko te?"
Hän ei heti vastannut. Hän katsoi poispäin metsään, minne nuo pallonetsijät olivat kadonneet.
Sitten hän nyökäten ruskeaa päätään siihen suuntaan sanoi: "Ainakaan nuo kaksi eivät näytä pitävän sitä vaikeana. He menivät kihloihin tytön ollessa kahdeksantoista ja miehen kaksikymmentä vuotta, ja he ovat aina olleet kiintyneitä toisiinsa samalla tavalla."
"Taivas, miten paljon he mahtavatkaan nähdä toisissaan", mutisi Archie Laverock miltei kunnioittavalla kateudella. Hän ei todellakaan luullut voivansa nähdä "kaikkea sitä" missään tytössä niin pitkää aikaa — mutta hän ajatteli myöskin, ettei mikään tyttö, jonka hän oli tavannut, olisi niin kauan voinut ihailla häntä itseään. Hän sanoi: "On siis olemassa vielä joitakin ihmisolentoja, jotka ovat sinisten kalliokyyhkysten tapaisia?"
"Miten niin, mr Laverock?"
"Tarkoitan sinisiä kalliokyyhkysiä, jotka valitsevat yhden ainoan kumppanin koko elämänsä ajaksi eivätkä koskaan petä tätä. Ne ovat hyvin erilaisia kuin muut linnut. Keltasirkut esimerkiksi. Kunpa vain voisi ajatella", sanoi Archie vakavasti, "että maailmassa on vain tuo yksi ainoa henkilö! Miten paljon helpommaksi se tekisi kaiken!"
Tyttö katsahti häneen; hänen mielenkiintonsa oli herännyt. "Minusta sininen kalliokyyhkynen, kuten sitä nimitätte, on ainoa oikea tyyppi. Tietenkin siinä tapauksessa, että on kyllin onnellinen löytääkseen toisen sinikyyhkysen."
"Niin; maailma on heitä varten", myönsi Archie hiukan kaihoisasti, hiukan katkerasti. Hän oli sillä tuulella, jolloin hän mietti, oliko koko maailma nurin vai oliko hänen vikansa, että hän oli tällainen. "Kaikki on järjestetty kestävää rakkautta varten. Yhteiskunta on perustettu sille ajatukselle, että kaikki käyttäytyvät aivan siten kuin nuo kaksi ystäväänne."
"Niin! He" — — tyttö nyökkäsi jälleen metsää kohti — — "ovat varmasti tyytyväisimmät ihmiset mitä tunnen. He merkitsevät kaikkea toisilleen. Morsian on sanonut minulle, että hän ei koskaan ole ajatellut ketään muuta kuin Christopheria, ja että Christopher ei eläissään ole katsahtanutkaan toiseen naiseen!"
Mutta silloin, huolimatta siitä mitä hän oli sanonut, huolimatta siitä mitä hän oli tuntenut ja kokenut, Archie Laverock sisimmässä sydämessään kuiskasi hehkuvasti: "Mies parka!"
Mutta ääneen hän sanoi vain: "Vai niin, sekö on hänen oikea nimensä?"
Sitten hän kääntyi äskettäin keksimäänsä miellyttävää tyttöä kohti, joka istui hänen vieressään, siisti tukka hiljaa tuulessakin ja posket vielä punasta hohtaen.
Hän tunsi äkkiä voimakasta halua nimittää häntä ristimänimellä.
Hän lisäsi siis: "Muuten, teillä on sangen harvinainen nimi, eikö totta? Miten," hiljemmin, "miten se kirjoitetaan?"
Heidän välilleen tuntui laskeutuvan kylmyys, joka jääti lämpimän ystävyyden. Aivan selvästi, pannen kuin pisteen jokaisen kirjaimen välille, neiti Rice-Mathews tavasi sen hänelle. "M-a-u-v-e."
"Vai niin. Samoin kuin senniminen väri. Käsitän", sanoi nuori Laverock miellyttävästi vaimennetulla äänellään.
Erään seikan hän oli oppinut eräältä toiselta kauniilta opettajaltaan: "Tyydy joskus kieltävään vastaukseen. Naisten luullaan ihailevan miehiä, jotka eivät sitä tee. Mikä erehdys! Me ihailemme vain niitä, jotka joskus tyytyvät siihenkin. Kun olet aivan varma siitä, että sinulle iloisesti annetaan mitä pyydät, silloin on aika pysyä pyynnössäsi! Mutta siihen asti kultainen sääntö kuuluu: Älä koskaan ole tunkeilevainen!"
Tässä neiti Rice-Mathewsin asiassa hän siis otti tämän opikseen eikä yrittänyt enää jatkaa ristimänimi-kysymystä.
Eipä hän aavistanut, miten pian hän pyytämättään saisi kuulla oman etunimensä tytön huulilta!
YHDEKSÄS LUKU.
Vaarallista leikkiä.
Näin se tapahtui.
Muutamia päiviä myöhemmin koitti päivä, jona mr Rice-Mathews oli täyttämäisillään pojantyttärensä ennustuksen, että hän vielä surmaisi itsensä. Ensimmäisen askeleen tähän suuntaan otti vanha herrasmies sanoessaan edellisenä iltana Archie Laverockille, ettei hänen tarvitsisi seuraavana aamuna tulla antamaan hänelle oppituntia autonohjaamisessa.
Archien mielestä tämä oli hyvä ajatus; hänestä saattoi huolestuttava oppilas hyvin pitää päivän loman. Niin vietti nuori opettaja aamun omissa hommissaan; hän kirjoitti useita välttämättömiä kirjeitä ja lainasi sitten läheisestä maalaistalosta hevosen, valjasti sen Navaracin eteen ja ryhtyi muuttamaan liikkuvaa taloaan — kylän yhteiseltä maalta, missä ihmevaunuihin innostuneet koululapset jo olivat alkaneet liian taajasti parveilla, eräälle niitylle noin puolta englanninpenikulmaa lähemmäksi Rhosia ja sen maalle. Tämä muutos teki ensinnäkin hänen olonsa häiriintymättömäksi ja oli lisäksi mukavampaa; oli nimittäin tullut tavaksi, että Archie aterioi joka ilta Rice-Mathewsien seurassa ja pelasi myöskin jonkunverran verkkopalloa joka päivä.
Tämän merkillisen päivän iltapuolella — jota hän ei milloinkaan olisi unohtava, niin usein kuin hän itse olikin katsonut vaaraa silmiin — hänen katseensa kohtasi lähellä Rhosin aitausta ihmeellisen näyn.
Kääntyessään muutamalta sivupolulta pääkäytävälle hän näki solakan tytön univormussa, joka vielä hiljan oli ollut hänellekin tutuista tutuin: maaväen leveässä huopahatussa, työpuserossa, ratsastushousuissa, säärystimissä ja paksuissa kengissä. Hartioillaan hän kantoi vanhanaikuista olkatankoa, joka oli kulumisesta hankautunut valkoiseksi; sen kumpaankin päähän oli kiinnitetty nuora. Toisesta päästä riippui sinkkisanko, toisesta pajukoppa, ja kummassakin oli pari kolme suurta kiveä. Maalaistyttö pysähtyi, laski sangon ja kopan maahan ja kääntyi hellittäen olkatangon harteiltaan.
Hänen sitä tehdessään näki Laverock hänen kasvonsa. Vasta silloin hän huomasi tytön neiti Rice-Mathewsiksi, vaikka hiukan harvinaisissa pukimissa.
Archie kiiruhti hänen luokseen. "Mitä ihmettä! Mitä te teette?"
Tyttö nauroi. "Eikö tämä teidän mielestänne ole hyvä ajatus, mr
Laverock?"
Archie vilkaisi hänen pukuaan; se sopi todellakin paremmin kuin mikään muu tuolle solakalle, sirojäseniselle ulkoilmatytölle. "Loistava", hän sanoi. "Erinomaisen pukeva."
"Oh, mutta minä tarkoitin tankoa. Minä löysin sen navetasta ja otin sen heti käytäntöön. Kaikki miehet ovat tänään metsätöissä, ja kestäisi koko päivän, jos minun pitäisi kantaa ne yksitellen puutarhaan."
"Nuo kivet? Mutta mitä te sitten teette niillä?"
"Minä panen ne kalliopuutarhaani, luonnollisesti", selitti tyttö. "Olen kokonaan muuttanut yhden kukkalavoistani, koska taimeni eivät menestyneet. Ja minä huomasin niiden kaipaavan muutamia suuria kiviä, ja siksi lähdin hakemaan täältä sellaisia."
"Hyvä, antakaahan minun auttaa teitä… Kautta Luojan, ne painavat varmaan neljäkymmentä kiloa", huudahti hän siirtäessään tangon kuormineen omille hartioilleen. "Ette kai aikonut kantaa omin neuvoin näitä koko matkaa rinnettä ylös?"
Tyttö nauroi jälleen. "Minähän olen ollut miltei neljä vuotta maatöissä, kuten tiedätte… olivathan ne hiukan raskaita, mutta kun pitää ne hyvin tasapainossa, käy se vallan hyvin. Kantakaa te nyt vuorostanne, mutta sitten on taas minun vuoroni…"
Niin he hitaasti nousivat rinnettä, vaihtaen kuormaa toiselta toiselle. Archie ymmärsi, että tyttö olisi ollut pahoillaan, jollei hän olisi saanut pitää omaa vuoroaan. Ja niin toi tämä kuorman jakaminen ilman paljoakaan keskustelua heidät lähemmäksi toisiaan kuin kokonainen rupattelemalla vietetty iltapäivä.
He olivat juuri päässeet tien jyrkimpään kohtaan, kun tyynen suvi-illan rauhan katkaisi ääni, joka sai Archie Laverockin veren pysähtymään hänen suonissaan.
Sillä autossa oli yksi ainoa kapine, jota mr Rice-Mathews osasi käyttää moitteettomasti. Se oli torvi.
Oikealla pikkupojan riemulla ja nautinnolla hän varoitti jokaista jo viidenkymmenen metrin päässä vaaran lähenemisestä. Ja hänen torvensa äänen kuulivat nyt Archie ja Mauve. "Tuu-tuu-tuu", ja jokainen huuto kuului yhä lähempää heitä.
Hän oli siis pannut auton liikkeelle. Yksinään. Hän oli luullut osaavansa ohjata sitä. Rinnettä alas!
Archien ensimmäinen vaistomainen ajatus oli raivata tie selväksi. Neiti Rice-Mathews kävi muutamia askelia hänen edellään kantaen vuorostaan kivitaakkaa — mutta mitä hän arveli väkivaltaisesta pysähtymisestään ja joutumisestaan keskelle tienvieressä kasvavia rhododendronpensaita, sitä ei Archie jäänyt ajattelemaan. Tyttö ei liioin avannutkaan suutaan, niin suuresti hän erosi tavallisista nuorista tytöistä, jotka kirkaisevat pienimmästäkin hämmästyksestä tai kivusta — mutta senkin huomasi Archie vasta paljon myöhemmin. Tällä hetkellä hän sydämessään puhkesi seuraaviin epäkunnioittaviin sanoihin: "Senkin itsepäinen vanha tomppeli! Kun vain hetkeksi käännän selkäni…"
Ainoa mitä hän huusi toverilleen oli: "Hyvä! Pysykää siellä missä olette…" (keskellä pensaikkoa) "älkääkä tulko tielle, niin minä koetan…", ennenkuin hän ryntäsi käänteen ympäri hurjaa huutoa kohden.
Mr Rice-Mathews istui ohjausrattaan ääressä, säteillen nautinnosta. Hän, joka ei ollut saanut saattaa vaaraan ainoatakaan metriä ruohikosta talon edessä, nautti nyt suunnattomasti yhä kiihtyvästä vauhdista. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että tämä vauhti oli kuten veneen, joka liukuu yhä lähemmäksi huimaavan kosken pyörteitä. Varma turmio odotti äkkinäisessä tien käänteessä, jonka toinen sivu suistui äkkijyrkkänä vuorenseinämänä alas laaksoon.
"Halloo! Minä tulen! Hetkinen vain!" kuului vanhuksen iloinen ääni. "Tulen noutamaan kiviäsi, kultaseni… Mauve! Minä tulen! Mitä hyötyä on ohjaustunneistani, jollen voi — —"
Hän hehkui innostuksesta leikkiinsä — meidän kaikkien suosituimpaan leikkiimme, vaaraan! Lapsi leikkii sitä tulitikuilla kodin lieden ääressä, mies noustessaan koneillaan pilvien tasalle, ja nainen vieläkin vaarallisemmilla leikkikaluilla — toisten tunteilla ja omillaan. Tässä leikissä oli heikko vanhus sydämeltään yhtä nuori kuin pienin lapsi. Tänä kauheana hetkenä hän innostuneena kumartui ulos autosta, joka itse asiassa ohjasi häntä; ohjasi häntä jokaisella pyörän kierroksella perikatoa kohti.
"Hyvä Luoja!" pääsi Laverockin huulilta hänen rynnätessään eteenpäin, sillä hän tiesi, että vanha hupsu ei varmastikaan huomaisi painaa jarrua.
Mitä seuraavassa silmänräpäyksessä tapahtui — ja kuinka se tapahtui — sitä hän tuskin tiesi.. Mitä Mauve näki, kun hän jätti kivensä ja kohottautui pensaikosta katsoakseen kauheassa tuskassa käänteen ympäri, oli näky, jota hän ei hevillä unohtaisi. Jyrkkä rinne, jäntevä vaalea olento, joka jännittyneenä odotti lähestyvää vaunua ja joka joustavasti kuin tiikeri teki hurjan hyppäyksen sitä kohti ja kepeästi kuin pallo putosi sen astuimelle — ja vilahti hänen ohitseen.
Muuta ei näkynyt, mutta kuului. Äkkinäinen vipusimen rasahdus, jarrujen ratina, vauhdin hiljeneminen ja vaunun pysähtyminen turmiollisen käänteen partaalle.
Ja sitten, vaaran ollessa ohitse, hän tarttui vahvaan puunhaaraan vieressään ja vaipui takaisin pensaikkoon lehtien, olkatangon ja kivien joukkoon.
"Sinun ei olisi pitänyt ruveta kantamaan noita kiviä koko matkaa, kultaseni", sanoi hänen isoisänsä hetkistä myöhemmin rauhallisena tullen hänen luokseen. "Minähän olin tulossa sinua vastaan; minä olin tulossa. Archie ei tiennyt sitä pysähdyttäessään minut. Aioin yllättää sinut. Olisin saavuttanut sinut hetkisen kuluttua. Nyt minä ajan teidät molemmat kotiin."
Sitten hän huusi olkansa yli taakseen: "En luule teidän voivan siinä kääntää autoa, poikaseni. Eikö olisi parempi antaa sen kulkea taaksepäin, vai mitä?"
Archie Laverock ei vastannut.
Neiti Rice-Mathews oli kiitollinen hänelle siitä, että hän veräjällä yhä oli puuhailevinaan autossa. Hän tiesi nuorukaisen tällä hetkellä mielessään syytävän mitä mustimpia syytöksiä hänen isoisänsä viattoman valkoisen pään päälle, ja tämä oli kyllin järkevä pysytelläkseen poissa Archien lähettyviltä, kunnes pahin höyry oli purkautunut ja Archie ehtinyt rauhoittua. Astuessaan muutaman minuutin kuluttua hitaasti heidän luokseen näytti hän jo tyyntyneen.
Mr Rice-Mathews kääntyi riemuiten hänen puoleensa. "Ettekö olekin — kuinka sanoisin — hiukan ylpeä oppilaastanne, nuori mies?"
"Saittehan te koneen varsin hyvään vauhtiin, sir", virkkoi Archie yrmeästi. "Mutta ohjelman mukaista se ei ollut. Typerää minulta. Minun syyni. Minun olisi hiukan aikaisemmin pitänyt antaa teille oppitunti alaspäinajamisessa. Älkää tehkö sitä uudelleen, ennenkuin olen korjannut erehdykseni."
Hän kumartui asettamaan kiviä auton eteen. Neiti Rice-Mathews tuli
auttamaan häntä. Nyt jälleen aivan hillittynä hän virkkoi: "Kiitos,
Archie." Ja samaan tyyneen sävyynsä hän lisäsi: "Se äännetään 'Mauve'
Kuten värin nimi."
KYMMENES LUKU.
Tapahtumapaikka: puutarha.
Archie ei tiennyt puutarhahoidon jalosta tieteestä enempää kuin kukasta kukkaan lentelevä mehiläinenkään; hän vain piti kukista, jotka siinä kasvoivat. Hänellä ei liioin ollut pienintäkään aavistusta kalliopuutarhoista, paitsi sitä, että hän kernaasti itse oli siellä, ainakin niin kauan kuin oli muutettava kiviä sen toiselta puolelta toiselle ja kaadettava ruokamultaa määrättyihin halkeamiin, jotka Mauve Rice-Mathews hänelle näytti.
Nyt hänen suurin halunsa oli saada olla Mauven seurassa ja hänen käskettävänään. Mutta mitä tämä kaikki merkitsi? Muutamia päiviä sitten oli hänen suurin halunsa ollut saada kutsua Mauvea hänen etunimellään. Nyt hänellä oli tämä oikeus. Ja sehän oli aivan merkityksetöntä. Niin nimittivät häntä monet ihmiset laaksossa. Ja vaikkapa tyttö kutsuikin häntä Archieksi — "herraksi" nimitettiin nykyään tuskin ketään muuta kuin vesijohtomiestä tai sepänapulaista, joka oli auttanut Mauvea murtamaan hänen kyyhkyslakkansa särkyneen lukon. Olla "Archie" hänelle ei ollut vielä kylliksi.
Archie otti pari askelta häntä kohden kukkaispenkkien keskellä. Archie oli paitahihasillaan, hihat käärittyinä kyynärpäihin saakka; Mauvella oli yllään maalaistytön pusero, joka sopi hänelle erinomaisesti, ja polvihousut. Parhaillaan hän polvistui puutarhan polulle nykäisten juurineen maasta jonkun itsepäisen rikkaruohon tai painellen multaa juuri istuttamansa taimen ympärille. Ja jokainen hänen tekemänsä liike yhä lisäsi hänen Archieen tekemäänsä syvää vaikutusta. Archieta viehätti hänen kasvojensa vaihteleva väri, hänen solakka, pitkä vartalonsa ja hänen hillitty käyttäytymisensä. Hänellä oli myöskin syvyyttä, sillä hän oli "ajatellut" asioita. Hän oli niin toisenlainen kuin (esimerkiksi) Lucy Joy, joka vain häikäisi kauneudellaan ja hilpeydellään. (Pikku Lucy-raukka, jolla ei ollut muuta kuin kauniit kasvonsa!) Niin se oli, ajatteli Archie, jälleen unohtaen, että tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, jolloin hän näin ylimalkaisesti arvosteli nuorta naista. Mauve oli erilainen kuin muut.
Hetkiseksi hänen ajatuksensa kiintyi tyttöön, joka viimeksi oli kiehtonut hänen mieltään. Lucy Joy… Suurena tekijänä Lucyn viehätysvoimassa oli ollut se, että hänellä oli joukottain ihailijoita — —
Mauvella ei ilmeisesti ollut ainoatakaan ihailijaa. Sellaiset asiat eivät mahtuneet hänen ajatuksiinsakaan. Ja siinä oli Mauven viehätysvoima.
Äkkiä Archie katsoi suoraan tyttöön, joka polvistui hänen edessään, ja virkkoi valmistamatta: "Mauve."
Tyttö raapi liuskakivenpalasella multaa voimakkaista käsistään. "Niin", hän sanoi, "mitä nyt?"
Archie ei tiennyt mitä hän tahtoi sanoa. Hän tahtoi jollain tavoin päästä lähemmäksi Mauvea; ei sananmukaisesti, mutta kuten kaksi toisensa ymmärtävää sydäntä on lähellä toisiaan. Ensimmäisen ajatuksen, joka tuli hänen mieleensä, hän ilmaisi: "Miksi ette antanut minun kutsua teitä Mauveksi, ennenkuin vasta nyt?"
"Miksi olisin sen tehnyt?"
"No niin, mutta — silloin tiellä — miksi silloin äkkiä sanoitte, että saisin sen tehdä?"
Mauve heitti kivenpalan viereensä multaan. Hän nousi, oikaisihe ja katsoi Archieta hetkisen. Sitten hän vastasi hitaasti, mutta selkeästi: "Archie, en todellakaan tiedä."
Sitä hän ei tosiaan tiennytkään. Hän tunsi näinä viimeisinä päivinä muuttuneensa. Osaksi tuon nuoren miehen takia, jonka saapuminen ensin oli häntä harmittanut, ja joka niin pian oli tullut aivan kuin perheen jäseneksi. Ja hänen sydämensä pohjalla tuntui jokin lyijyinen paino vähitellen nousevan… Ja (tätä ei nuori Laverock tiennyt, vaikka se hänelle olisikin ollut varsin mieluinen tieto) edellisenä iltana oli hän tehnyt jotain kummallista mentyään makuuhuoneeseensa. Hän oli avannut kirjoituspöytänsä laatikon, jonka avainta hän aina piti kiinnitettynä rannerenkaaseensa, ja ottanut laatikosta pinkan vanhoja valokuvia Basilista… Ensimmäistä kertaa moniin vuosiin oli hän saattanut katsella niitä tuntematta kylmän käden laskeutuvan sydämelleen. Hän oli sanonut itsekseen vakavuudella, joka oli häntä itseäänkin ihmetyttänyt: "Hän oli hyvin sievä, poikaraukka!… Ja näissä kuvissa hän on nuorempi kuin minä nyt.."
Sitten hän oli sanonut: "Eihän kannata säilyttää näitä kaikkia, sehän on mieletöntä!" Ja hän oli valinnut kuvista yhden, jossa Basil oli polo-puvussa, niinkuin Mauve oli viimeisen kerran nähnyt hänen pelaavan Ranelaghissa kesäkuussa ennen sodan puhkeamista. Sen hän oli säilyttänyt. Muut hän oli polttanut makuuhuoneensa takassa, katsellen kuinka yötuulen liehuttama heikko liekki vähitellen sammui pehmeään ja kahisevaan tuhkaan. Muiston voi säilyttää yhtä hyvin yhdessä valokuvassa kuin viidessäkymmenessä. Hän oli paneutunut vuoteeseen ajatellen: "Minä säilytin parhaan." Tämä oli tapahtunut edellisenä iltana. Ja tänään häntä kiinnosti kalliopuutarhan järjestäminen enemmän kuin mikään muu pitkiin aikoihin.
Archie oli näinä päivinä itselleen yhtä suuri arvoitus kuin tyttökin. Lucy Joyn täti oli ollut oikeassa väittäessään, että "nuo tavalliset" (joihin Archie Laverock kuului) eivät aina olleet niinkään onnellisia. Heillä on mehiläisen mieli, joka liihoittelee kukasta kukkaan, kuiskutellen imarteluja jokaiselle ja lentäen jälleen pois antamatta minkään siteen kahlita itseään. Mutta kuvalla oli toinenkin puoli. Sen tunsi Archie selvästi muutamina hetkinä. Hetkinä, jolloin hän tunsi itsensä juurettomaksi… alakuloiseksi… yksinäiseksi. Hän todellakin kaipasi näinä hetkinä jotain, joka häntä sitoisi ja kahlehtisi. Jotain, joka pidättäisi häntä. Poikamaisella kielenkäytöllään hän olisi sanonut: "Miksi en minä voi löytää jotain, johon kiintyisin? Olenko niin kirotun itsekäs? Vai onko jotain alusta alkaen hullusti minussa? Vai enkö ole vielä tavannut oikeata henkilöä? Jospa sen tekisin! Ja vaikkei hän välittäisikään minusta. Vaikkei hän sanoisi minulle sanaakaan, olisi se parempi kuin tämä! Kunpahan vain löytäisin jonkun, joka osoittautuisi siksi oikeaksi — —"
Tällä hetkellä hän alkoi ajatella, toivoa, uskoa, että tämä oikea voisi olla Mauve Rice-Mathews. Hän kääntyi jälleen tyttöön päin. Hänen silmiensä ja sydämensä kysymys oli: "Ettekö te voi auttaa minua? Ettekö voi tehdä jotain hyväkseni? Te näytätte niin toisenlaiselta kuin muut, ettekö olekin sitä? Mitä te oikeastaan olette?"
Mutta sen sijaan hän kysyikin jotain vallan muuta, toivoen tytön vastauksen viimein kertovan jotain hänestä itsestään.
"Kuulkaahan, miksi oikeastaan asutte täällä?"
Tyttö katsahti häneen, hämmästyksen häilähtäessä hänen hymyssään.
"Mutta — — — Rice-Mathewsin perhe on asunut Rhosissa niinkauan kuin se ylimalkaan on ollut olemassa. Jo aikaisemminkin! Entinen Rhos paloi kuudennellatoista vuosisadalla. Tämä uusi kartano on minun iso-iso-iso-isoisäni rakennuttama."
"Niin kyllä; mutta en minä nyt tarkoittanut sukuanne. Minä tarkoitan miksi te itse olette jäänyt tänne?"
"Kuinka en olisi jäänyt? Minun juureni ovat täällä. En nyt voi kuvitella asuvani muualla kuin Rhosissa."
"Ettekö?"
"En nyt", toisti Mauve ja siirsi katseensa kukkapenkistä alemmaksi ruusupientaretta kohden, joka reunusti puutarhan päässä aukenevaan rantaan johtavaa polkua. Siellä siinsivät vuoret, ennustaen jatkuvasti kaunista ilmaa. "En voi kuvitella suloisempaa paikkaa, missä voisi päättää elämänsä."
Päättää? Tyttöhän oli tuskin päässyt sen alkuun!
"Minun tulisi koti-ikävä, jos olisin kaksi viikkoa poissa täältä", sanoi Mauve katsahtaen hellästi ympärilleen. "Sellaisia ovat walesilaiset. Toisinaan minusta tuntuu, etteivät he välitä ihmisistä — vain paikoista." Sitten hän lisäsi reippaammin: "Sitäpaitsi on täällä kaikki niinkuin haluan. Minä pidän järjestelemisestä, niinkuin tiedätte. Ja sehän on täällä hyvä asia. Jonkun on hoidettava isoisää Maryn mentyä naimisiin, ainakin siksi, kunnes hänen onnistuu tehdä itsemurha, jota hän jo koetti torstaina. Mutta minä luulen teidän olevan oikea kaupunkilainen, Archie. Maallaolo ikävystyttää teitä, eikö totta?"
"Ei vähääkään", vakuuttti tämä hiukan kärkevästi. Hän oli tyytymätön, ei siksi, että Mauve syytti häntä kaupunkilaiseksi, vaan siksi, että tämä ystävällisyydessäänkin piti häntä jollain tavoin loitolla. Mauve ei tahtonut kertoa hänelle mitä hän tahtoi tietää. Harmissaan hän huudahti: "Mutta Mauve! Sanokaa nyt minulle!"
"Sanokaa mitä?" Mauve istuutui levähtämään kukkaispientareensa reunalle. "Antakaahan minulle savuke", sanoi hän. "Kiitos — mutta mitä sanoittekaan?"
Mutta kuinka hän saattoikaan sanoa mitään, kun ei ole olemassa sanoja tulkitsemaan noita sydänten salaisia merkkejä?
Archie teki kömpelön yrityksen ajatuksensa pukemiseksi sanoiksi: "Minä kysyin teistä itsestänne. Ettekö te toisinaan kaipaa pois tästä kaikesta? Elämä on niin lyhyt, ainakin nuoruus. Ja kun on nuori, on nähtävä asiat sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Kun tulee neljän-, viidenkymmenen vuotiaaksi, silloin ei kykene näkemään muuta kuin sen, mitä on aina opetettu katsomaan."
"Mikä masentava ajatus, Archie", nauroi tyttö.
Archie jäykistyi.
"Te ette tietysti kuuntele minua vakavasti", virkkoi hän tyytymättömänä. "Helpoin tapa päästä kaikista kysymyksistä on pilanteko. Mutta ettekö tosiaan joskus tunne kaipuuta muualle? Näkemään uusia maita — uusia maanosia? On Amerikka. Länsi-Kanada — siellä minä tahtoisin kalastaa! On Austraalia. On ihana, ihana itä, Mauve!"
Mutta Mauve Rice-Mathews vastasi:
"Me muuttaa voimme toisen taivaan alle,
Mut' myötä seuraa sydän muuttumaton."
Kaunis ääni, kelttiläisen syntyperän tuntomerkki. Sen sointu kaikui aurinkoisessa puutarhassa, jossa tuoreen mullan haju sekaantui ruusujen tuoksuun. Puutarhan käytävää myöten läheni Megan, walesilainen sisäkkö, heittäen hellän ja kaihoavan katseen mr Laverockiin (jolla ei ollut aavistustakaan siitä, että häntä salaisesti ihaili koko Rhosin naispuolinen palvelusväki) ja kantaen kädessään nelikulmaista, raskaannäköistä kääröä, jonka hän ojensi nuorelle emännälleen.
Se oli postilähetys, joka oli saapunut myöhäisimmällä junalla, ja jonka taloudenhoitajattaren lapset olivat tuoneet postitoimistosta — ja siitä oli suoritettava kolmen shillingin ja kuuden pencen lisämaksu.
Vapauttaakseen neiti Rice-Mathewsin juoksemasta sisään noutamaan tarvittavia rahoja, veti Archie taskustaan vaaditun summan Mauven heittäessä pois savukkeensa ja huudahtaessa: "Kolme shillinkiä ja kuusi penceä! Mutta mitä ihmettä — oh, se on Persiasta, eikö olekin? Unohdin vallan syntymäpäiväni olevan niin pian."
Archie huomasi tahtomattaankin höristävänsä korviaan.
Syntymäpäivälahjoja Persiasta saakka?
Sitten hän sanoi keveästL: "Siinä tapauksessa parhaat onnitteluni."
"Syntymäpäiväni on vasta huomenna", vastasi Mauve, repien auki vahakankaan saumoja.
Hänen kasvonsa peitti syvä puna.
Se ei tapahtunut tuon Persiassa olevan miehen uskollisuuden tähden, joka kaikesta päättäen ei vieläkään heittänyt toivoaan, joka kirjoitti säännöllisesti joka jouluksi ja joka erehtymättä muisti Mauven syntymäpäivän kesäkuussa. Mauve punastui osaksi siksi, että hänellä oli sellainen iho, ja osaksi siksi, että hän viime päivinä oli tuntenut itsensä niin kummallisesti keventyneeksi, hilpeäksi, valmiiksi nauramaan ja aivan eriäväksi tavallisesta itsestään. Hän punastui osaksi myöskin nähdessään Archien katseen, joka oli kiintynyt häneen.
Tämä kysyi: "Haluatteko, että avaan kannen?" ja veti taskustaan sellaisen veitsen, jonka sisältö on naisille ainaisena ihmettelyn aiheena, sen pään sisältäessä sekä työkapinelaatikon että naularasian.
"Kiitos", sanoi Mauve ja ojensi hänelle laatikon. Hän kohotti puista kantta ja antoi sen takaisin omistajalleen. Se oli pakattu itämaisten basaarien asiakkaille tuttuun tapaan: täynnään revittyjä ja rypistettyjä sanomalehtiä. Niiden keskeltä tuli viimein näkyviin oudolta tuoksuavaan puuvillaan kiedottu käärö.
Mauve poisti puuvillan. Silloin tuli esille siromuotoinen itämainen hopeaesine, puolittain maljakko, puolittain suitsutusastia.
"Oi! Minä tiedän mikä se on", huudahti Mauve pidellen sitä auringonvaloa vastaan. "Hän lupasi minulle tällaisen. Sen nimi on Gulabi Pash. Hajuvesipirskoitin. Kuinka kaunis se on!"
Mauve seisoi pidellen maljaa käsissään ja katsellen sitä, tuota kaukaisten maiden hajuvesipirskoitinta, jonka hopeinen pinta nyt sädehti päivänpaisteessa Walesin ruusujen keskellä. Sitten, ikäänkuin Archien katse oli vetänyt hänen katseensa puoleensa, Mauve kääntyi häneen päin.
Heidän katseensa yhtyivät tuollaisena omituisena, selittämättömänä hetkenä, joka ei ole mitään — ja sittenkin kaikki. Tyttö seisoi pidellen hopeista lahjaansa; Archie katsoi häneen ja ojensi hänelle jotain. Käyntikortin.
"Tämä — putosi laatikosta", sanoi Archie hänelle, upottaen monivivahteisen katseensa tytön tummiin silmiin. "Valitettavasti en voinut olla näkemättä mitä siihen on kirjoitettu. Se putosi kirjoitus ylöspäin."
Viimein Mauve irroitti katseensa Archiesta ja otti kortin. Hän sanoi: "Oh! se ei tee mitään", huolettomalla äänensävyllä, mutta hänen ilmeensä oli muuttunut ja puna tummeni hänen kasvoillaan. Archie käänsi katseensa pois, mutta oli jo ehtinyt huomata muutoksen; harmistuneena, huvitettuna, ylpeänä ja yhä selvästi kuin hän oli lukenut nuo sanat, jotka oli kirjoitettu miehen käyntikortin poikki.
"Kuten aina, Lionel."
Ah! Viimeinkin!
Kolme sanaa oli murtanut tytön salaisuutta ympäröivän muurin. Niin ainakin Archie Laverock luuli. Nyt hän luuli ymmärtävänsä kaiken.
Lahja, joka ilmeisesti saapui jokaisena hänen syntymäpäivänään. (Syntymäpäivän muistavat vain ne, joiden mielenkiinto päivän viettäjää kohtaan on tavallista suurempi.) Lahja Persiasta. "Lionel" — hän oli luonnollisesti mies, josta oli hiljan puhuttu teekutsuissa. Archie oli saanut kuulla, että tuo "Lionel" oli lähdössä Persiasta ja matkalla kotiin, ensimmäistä kertaa vuoden 1915 jälkeen. Ja Mauve oli ollut syyllisen näköinen.
Nämä seikat — paljastivat jotain.
Hänen edessään seisoi tuo salaperäinen, ihmeellinen tyttö, joka (niin oli Archie alkanut toivoa) kenties voisi hänen elämässään olla oikea ja ainoa; tyttö jonka elämässä ei ollut ainoatakaan miestä, niin pitkälle kuin hänen katseensa ulottui. Nyt hän ymmärsi, että oli toinenkin mies, joka rakasti häntä. Tuo Lionel — rakastipa tyttö häntä tai ei — oli päättänyt saada hänet omakseen.
Sen olisi pitänyt olla Archielle isku vasten kasvoja. Mutta ihmeellistä kyllä se vain kiihoitti häntä. Hänellä oli siis kilpailija, niinkö?. Hyvä. Sen ei suinkaan tarvinnut merkitä, että hän, Archie, oli "lyöty laudalta". Ja toisaalta oli tämä paljastus tehnyt Mauven sellaiseksi, mitä hän aikaisemmin ei Archien silmissä ollut: saavutettavaksi. Joka tapauksessa hän tiesi nyt. Archie oli nähnyt ja Mauve tiesi sen. Se oli otettava lukuun.
Sillävälin myllersivät Mauven mieltä sekavat tunteet. Kummallisesti ylpeänä hän tunsi Laverockin ymmärtävän, että hänen elämässään oli olemassa joku Lionel; kummallisesti harmistuneena ja kummallisesti innokkaana hän halusi selittää kuinka vähän ja kuinka paljon tämä Lionel hänelle merkitsi. Ja koko ajan hän tunsi mielensä kiihkeämmäksi ja eloisammaksi kuin milloinkaan viimeisen viiden vuoden aikana. Jälleen hän katsahti Archie Laverockiin.
Silloin kajahti puutarhan syvässä hiljaisuudessa ääni talosta.
Aterialle kutsuvan käsirummun ääni.
"Kutsu teelle!" huudahti Mauve huojentuneena, aivankuin ulkoapäin tullut apu olisi auttanut häntä selviämään vaikeasta tilanteesta. Hän katsahti aurinkoon ja sitten runkoruusujen kukkapenkkeihin luomiin varjoihin. "Olemme myöhäisiä. Isoisä käy kärsimättömäksi. Kello onkin jo yli viiden; tulkaa."
Hän lähti edellä, pidellen siroa hopeamaljakkoaan; Archie seurasi, kantaen tyhjää puulaatikkoa risaisine pakkauksineen. Ja astuessaan poikamaisen solakan tytön jäljessä hän olisi kernaasti suonut, että isoisä olisi saanut käydä vieläkin kärsimättömämmäksi. Aina ja alituisesti isoisä! Milloinkaan ei hän vielä ollut saanut häiriintymätöntä puolta tuntia itseään varten tuolta tytöltä. Mutta hänen täytyi. Hän tunsi, että nyt, kun hän viimein kummallisen sattuman kautta oli saanut tietää hänestä jotain, jota monien viikkojen tuttavuus ei ollut tuonut, ilmi, hänen täytyi saada puhua Mauven kanssa, keskeytymättä. Hänen täytyi jollain tavoin järjestää itselleen sellainen hetki.
Nurmikkoa ympäröivän aidan luona hän pysähtyi.
"Mauve, tahtoisin pyytää teiltä jotain. Onko teillä huomenna kovin paljon tehtävää? Tarkoitan, että ettekö voisi säästää sen verran aikaa huomenna iltapäivällä, että tulisitte juomaan teenne minun seurassani?"
Mauve virkkoi: "Mutta mehän juomme aina teetä yhdessä."
"Mutta minä tarkoitan, enkö minä saisi kerran tarjota teille teetä? Matkavaunussani? Te ette ole vielä käynyt katsomassa sitä. Olisin siitä hyvin iloinen."
"Minä — — — Kyllä! Kiitos. Minä tulen", lupasi tyttö äkkiä. Hänestä tuntui, että hänen täytyi käyttää tilaisuutta sanoakseen Archielle jotain.
* * * * *
Istuessaan sinä iltana polttelemassa (kiellettyä) sikaariaan parvekkeellaan oli vanha mr Rice-Mathews Archie Laverockin mielestä ystävällisempi ja arvoituksellisempi kuin milloinkaan ennen; keskustelu siirtyi automobiileista ja uudesta vaunusta, joka Archien liikkeen oli määrä seuraavalla viikolla lähettää mr Rice-Mathewsin nähtäväksi, rahaan ja kaikkeen mitä sillä on ostettavissa, sitten lempeihin kysymyksiin Archien lapsuudesta ja äidistä (joka oli kotoisin Walesista) ja jota Archie tuskin muisti, sitten uusimpiin psykoanalyyttisiin teorioihin ja päättyi viimein vanhuksen innokkaisiin kehoituksiin, että Archien välttämättä oli palattava Rhosiin kuljetettuaan matkavaununsa takaisin Lontooseen.
Archien tuli palauttaa Navarac omistajalleen seuraavalla viikolla.
"Voitte olla vakuutettu paluustani, sir, jos liikkeeni katsoo voivansa tulla toimeen ilman minua," lupasi Archie hiukan hämmentyneenä.
Hän tuli levottomaksi jo ajatellessaankin liikettään. "Kolme viikkoa", oli hänelle sanottu. Hän oli nyt ollut Walesissa hiukan yli kolme viikkoa, viettäen vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä tunnista viisitoista Rhosissa. Hänen liikkeellään oli toisia yrityksiä, joihin häntä saatettiin tarvita. Ja taitava autonkuljettaja, joka toisi uuden auton Rhosiin, oli täysin kykenevä täyttämään Archien paikan — jollei talon poikana ja apulaispuutarhurina, niin sitä paremmin mr Rice-Mathewsin ohjaajakasvatuksen täydentäjänä.
Archie yritti kuitenkin vakuuttaa itselleen, että viimeksimainittu ei pitänyt paikkaansa, ja että liikkeen olisi parempi antaa hänen (Archien) vielä parisen viikkoa toimia vanhan herran opettajana.
Archie ei tahtonut nyt juuri lähteä Rhosista. Hän tahtoi jäädä Mauven läheisyyteen — Mauven, joka juuri oli lasiovesta siirtynyt arkihuoneeseen ja istuutunut pianon ääreen, kuten ensimmäisenä iltana. Kaikki Archien toiveet liitelivät hänen ympärillään kuten hyttyset lensivät ja surisivat parvekkeen pöydällä palavien lamppujen ympärillä.
Mr Rice-Mathews silmäili pöydän yli kauniita nuoria kasvoja, jotka heleässä valossa tummina kuvastuivat lasiovea vastaan; ja äkkiä vanhus sanoi: "Entäpä jos liikkeenne ei enää tarvitsisikaan teitä, Archie?"