Kello oli kaksi. Tunnin perästä alkaisivat pääsiäiskellot soida. Ne, joita uteliaisuus houkutteli kuulemaan, eivät suinkaan olleet enää kaukana kukkulasta.
Ja tosiaankin, suuren hiljaisuuden keskeltä kuuli Jean alhaalta päin toisiinsa sekaantuneita, katkonaisia ääniä, joiden sointu ohimennen saapui metsän käänteeseen. Sitten vihelsi joku marseljeesin alkua, ja Jean tiesi nyt, että tulijat olivat elsassilaisia ylioppilaita. Kaksi nuorta miestä, se, joka oli vihellellyt, ja toinen, joka oli saavuttanut edellisen, tuli vähitellen esiin sumusta ja poistui luostariin päin.
Sitten tuli nuori pariskunta: vaimo mustissaan, kaartokaulaisine röijyineen, joka jätti valkoisen paidan näkyviin, kypäränmuotoinen pitsikoriste päässä; mies, puettuna liiveihin kukitetusta sametista, yhdellä vaskinappirivillä koristettuun takkiin sekä karvalakkiin.
— Wissemburgilaista talonpoikaisväkeä, ajatteli Jean.
Hiukan jälempänä asteli jutellen reippaita alsheimilaisia ja heiligsteiniläisiä naisia; mutta heidän vaatetuksessaan ei ollut jälkeäkään elsassilaisesta kansallispuvusta. Heidän joukossaan oli vaimo Münsterin laaksosta, helposti tunnettava myssystään, joka oli tummasta vaatteesta, tiiviistä kuin etelämaalainen pilardikangas, ja jota etupuolella koristi punainen rusetti.
Kului taas pari minuuttia.
Sumun seasta kuului askelia, vanha kumaraselkäinen pappi tuli näkyviin, kulkiessansa pyyhkien kasvojaan. Hänen jäljessään tepasteli kaksi hilpeännäköistä lasta, epäilemättä jonkun vaimon poikia niiden joukosta, jotka äsken poistuivat; he tervehtivät molemmat yhtaikaa Elsassin murteella:
— Ylistetty olkoon Jesus Kristus, herra kirkkoherra!
— Ijankaikkisesta ijankaikkiseen! vastasi pappi.
Hän ei tuntenut lapsia eikä hän heille muuta sanonut paitsi vastauksensa heidän ikivanhaan, kauniiseen tervehdykseensä. Jean, joka istui puolipiilossa kuusen vieressä, kuuli vielä erään vanhan miehen, joka sivuutti papin tien käänteen takana, lausuvan:
— Ylistetty olkoon Jesus Kristus!
Kuinka tuo tervehdys tällä kertaa kajahti metsän holvikossa!
Jean tuijotti eteensä, niinkuin syviin mietteisiin vaipunut, joka näkee edessään vain jotain epämääräistä, ajatustaan siihen kiinnittämättä.
Näin istui hän hetken. Silloin kantoivat sumupilvet ylöspäin tuskin kuuluvan kuiskauksen, niin heikon, että linnunkin laulu on voimakkaampi: »Terve, Maria, sinä armorikas, sinä siunattu vaimojen joukossa…» Toinen kuiskaus seurasi ensimmäistä ja kertoi »Ave Marian» loppusanat: »Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile puolestamme…» Vaistomainen levottomuus, salaperäinen varmuus valmisti ylöspäin kiipeäväin naisten tuloa.
He olivat pitkiä molemmat. Vanhempi oli vanhan Elsassin tyttäriä, harmaa-ihoinen, ja eli, vähäistä veroa maksaen, kirkon turvissa, jonka hän koristi juhlapäiviksi. Hän näytti väsyneeltä, mutta hymyili, kerratessaan helminauhansa rukouksia. Nuorempi asteli polun oikeaa viertä pitkin vuorenseinämää; ja hänen hiukan kohotettu, ylpeä päänsä, hänen hiuksensa, himmeän vaaleat kuin kaunis männynkuori, koko hänen sopusuhtainen, voimakas ruumiinsa erottui kalvakkaa sumuverhoa vasten, joka täytti tienmutkauksen. Jean ei edes liikahtanutkaan, ja kuitenkin näki nuorempi naisista hänet ja käänsi päätään. Odile hymyili ja keskeyttämättä rukoustaan vastasi katseellaan, joka suuntausi kukkulaa kohden:
— Odotan teitä tuolla ylhäällä!
Naiset eivät hiljentäneet kulkuaan. Tasaisesti, ryhdikkäinä he nousivat ylöspäin, ja ruumistaan hieman huojuttaen, siirtelivät rukousnauhansa helmiä, ja vanha metsikkö kätki heidät peittoonsa.
Jean antoi muutaman minuutin vierähtää ja seurasi sitten samaa tietä. Käänteessä, josta aikain tie muuttuu suoraksi ja kulkee harjanteen poikki päättyen luostarin luona, näki hän taas molemmat matkailijat. He astuivat nyt nopeammin, tyytyväisinä matkan loppumisesta; päivävarjo oli auki, sillä sumu tuntui nyt lämpimän-kostealta ja puiden juurelle muodostui jotain varjontapaista. Aurinko varmaan painui päin Vogeesien huippuja ja niiden takaisia Ranskan tasankoja.
Toivioretkeläiset, jotka jo olivat tehneet vaelluksensa pyhän Odilian arkulle, kiiruhtivat uskonnollisen tai maallisen traditsioonin pyhittämille paikoille, kuten pyhän Odilian tai pyhän Johanneksen lähteille, tai kulkivat pakanuuden aikuisen muurin viertä vuohipolkua pitkin Männelsteinin kallioille, josta tavallisesti on niin kaunis näköala läheisille vuorille, Blossin ja Elsbergin kukkuloille ja Andlaun, Spessburgin ja Landsbergin linnanraunioille, jotka kuusimetsän helmasta kohottavat vanhoja tornejaan. Jean näki molempain naisten astuvan pihan poikitse ja suuntautuvan kappelia kohden. Silloin palasi hän tuulen lakaiseman kujan alkupäähän pitkin luostarin suurta rakennusta, joka muistuttaa linnotusten esivarustusta. Sen lävitse kulkee paikka paikoin holvikatos, joka on sisäänkäytävänä.
Pari minuuttia myöhemmin tuli Odile yksinään kappelista ja lähti metsään johtavaa tietä, arvaten, että Jean häntä odotti jossain muualla kuin luostarin pihalla, missä oli liiaksi silmiä ja korvia. Hän oli samoin puettu kuin kiristorstaina; sama tumma puku, mutta päässä oli aivan yksinkertainen, uusi kävelyhattu, joka sopi hänelle ihastuttavasti: leveälierinen olkihattu, toinen laide ylöspäin taivutettu ja tylliä koristeena; käsivarrellaan kantoi hän päivä varjoaan ja kesätakkia. Odile astui nopeasti, pää hiukan kumarassa, kuten se, jota tie ei kiinnitä, vaan jonka sielu yhä viipyy rukouksessa tai mietiskelyssä. Kun hän tuli Jeanin luo, joka seisoi oikealla katoksesta, kohotti hän katseensa ja sanoi ohi mennessään:
— Seuralaiseni on lepäämässä. Tässä olen nyt…
— Kuinka hyvä, että luotitte minuun, sanoi Jean. Tulkaa, Odile!
Hän alkoi kulkea tytön rinnalla kujaa, jonka vaivaiset, talvimyrskyjen vääristämät puut muodostivat. Toteunut unelma valtasi hänet kokonaan, niin että hänellä oli vain yksi ainoa ajatus, yksi ainoa puheen aihe: kiitollisuus Odilea kohtaan, joka siinä asteli äänetönnä, vain kuunnellen sanoja, joita Jean ei lausunut, ja yhtä liikutetuin mielin kuin Jean.
Siinä, missä tie alkaa viedä alaspäin, he erosivat siitä ja lähtivät polulle, joka korkean, tiheän kuusikon varjossa kiertää luostaria. Nyt ei ollut enää näkijöitä, ja Jean huomasi, että Odilen viljan väriset, syvät, totiset silmät kohosivat häneen. Metsä oli hiljainen: ainoastaan lehtien päistä putoili sumupisaroita. Nuoret kulkivat aivan lähetysten.
— Olen pyytänyt teitä tulemaan, virkkoi Jean, että ratkaisisitte elämästäni. Olette ollut ystäväni lapsuudessani… Olkaa sitä ainaisesti…
Odile, jonka katse harhaili etäisyydessä, vapisi hieman vastatessaan:
— Oletteko ajatellut?…
— Kaikkea!
— Sitäkin, joka voi meidät erottaa?
— Mitä sillä tarkotatte? Mitä pelkäätte? Sitäkö, että joutuisitte epäsopuiseen kotiin?
— En sitä.
— Olen varma, että te sen haavat parantaisitte; te olisitte sen ilo ja rauha. Mitä sitten pelkäätte? Minun isäni vai teidänkö isänne vastarintaa, koska heistä on tullut toistensa viholliset?
— Sen esteen voi voittaa, nuori tyttö sanoi.
— Sitten pelkäätte kai sitä, että äitinne vihaa minua, sanoi Jean tuimasti. Hän vihaa minua, eikö totta? Muutama päivä sitten oli hän niin ankara, niin loukkaava minua kohtaan…
Vaalea pää teki kieltävän liikkeen.
— Hän ei usko teihin niin herkästi kuin isä, ei niin herkästi kuin minä itse. Mutta kun hän tulee näkemään, ettei kasvatuksenne ole tukehuttanut teissä elsassilaista henkeä, haihtuvat hänen ennakkoluulonsa.
Hetken vaiettuaan lisäsi Odile:
— En luule erehtyväni: nykyiset esteet voi poistaa, joko te sen teette, tai minä, tai molemmat yhdessä. Minä pelkään vain jotain tuntematonta, pelkään pienintäkin sattumaa, joka jo huomenna voi pahentaa tämän niin vaikean aseman…
— Ymmärrän teidät, sanoi Jean, te pelkäätte isäni kunnianhimoisia pyyteitä…
— Ehkä!
— Ne ovat jo paljon kärsimystä meille tuottaneet. Mutta onhan hän isäni; hän pitää minut halusta täällä, sen hän sanoo minulle joka päivä. Kun hän kuulee minun valinneen teidät, Odile, niin vaikkapa hänen omat suunnitelmansa saattaisivat rikkoa liittomme, suostuu hän ainakin siirtämään niiden toimeenpanon… Älkää sitäkään siis pelätkö! Me voitamme!
— Me voitamme! toisti tyttö.
— Aivan varmaan, Odile. Te sulostutatte elämäni, joka ilman teitä olisi vaikea, ehkäpä mahdoton. Teidän vuoksenne palasin kotimaahan… Kertoisinko teille, miten olen vaeltanut halki maailman löytämättä naista, joka olisi minusta yhtä suloinen kuin te, jossa olisi, samoinkuin teissä, jotain, — kuinka teille sen sanoisinkaan? — jotain kuin syvä ja raikas vuoristolähde! Aina kun minussa heräsi ajatus oman kodin perustamisesta, sukelsi teidän kuvanne esiin. Minä rakastan teitä, Odile!
Hän tarttui Odilen käteen. Tämä vastasi katse kohotettuna valoa päin, jota levisi metsän aukosta heidän edessään:
— Jumala tietää, että minä myös teitä rakastan!
Ilo värähytti Odilen olentoa; vapiseva käsi siitä kertoi Jeanille.
— Niin, sanoi Jean, joka etsi noiden yhä kaukaisuuteen suunnattujen silmäin katsetta, me olemme voittajat! Me voitamme moninkertaiset esteet, jotka tuo yksi kauhea kysymys nostaa tiellemme. Meitä ei ole muu erottamassa kuin se…
— Niin, täällä ei meitä erota muu kuin se.
— Mutta se myrkyttääkin kaiken!
Odile pysähtyi ja käänsi Jeaniin rakkautta säteilevät kasvonsa, tuota ihanaa, ylpeää rakkautta, jota Jean oli toivonut oppia tuntemaan, herättää!
— Sanokaa pikemmin, että se laajentaa kaiken! Meidän kiistamme eivät ole vain kyläkiistoja. Me olemme joko isänmaan puolesta tai sitä vastaan. Meiltä vaaditaan joka päivä rohkeutta, meitä vaaditaan joka päivä hankkimaan itsellemme vihamiehiä, joka päivä hylkäämään entiset ystävät, jotka kernaasti olisivat meille uskolliset, mutta eivät niin enää ole Elsassia kohtaan. Meidän elämässämme tuskin on varsinaista tekoa, joka olisi yhdentekevä, joka ei merkitsisi kantamme vahvistamista. Uskokaa minua, Jean, siinä on jotain ylevää!
— Niin, Odile, lemmittyni.
He pysähtyivät molemmat nauttiakseen tuosta suloisesta sanasta.
He katsoivat silmäin peilissä toinen toisensa värähtelevän sielun pohjaan. Ja hiljaisella äänellä, vaikka kuulijoina olivat vain kuusien tuulessa liekkuvat latvat, he puhuivat tulevaisuudesta kuin jo alkaneesta vallotusretkestä.
— Luciennen saan puolelleni, Jean sanoi. Hänelle uskon salaisuuteni hyvän tilaisuuden sattuessa. Hän kannattaa minua osanottavaisuudesta ja rakkaudesta, ja minä luotan paljon häneen.
— Minä luotan isääni, vastasi Odile; sillä hän on jo suosiollinen teitä kohtaan… Mutta varokaa, ettette varomattomuudella ärsytä häntä… Älkää pyrkikö kohtaamaan minua kodissanne, älkää kiirehtikö ratkaisevaa hetkeä…
— Suloinen hetki, kun saan teidät!
Ensi kerran he hymyilivät toisilleen.
— Rakastan teitä niin syvästi, jatkoi Jean, ett'en tahdo pyytää suudelmaa, jonka varmaan minulle soisitte… Minulla ei ole siihen oikeutta; emme ole kokonaan vain itsestämme riippuvaiset, Odile… Ja sitä paitsi tuntuu minusta hyvältä näyttää teille, että olette minulle jotain pyhää… Sanokaa minulle kuitenkin, että vien jotain teistä kanssani?
Läheiset huulet kuiskasivat: »Viette.» Ja melkein heti jäljestä:
— Kuuletteko jotain tuolta alhaalta? Onko se ensimmäisen pääsiäiskellon ääni?
Yhdessä he kumartuivat rinnemetsän puoleen.
— Ei, tuuli kai vaan puiden latvoissa kulkee.
— Tulkaa, sanoi tyttö. Kellot rupeavat soimaan… Ja, joll'ei minua näkyisi tuolla ylhäällä, kun ne kaikuvat, niin seuralaiseni, vanha Rose, kertoisi siitä…
Melkein äänetönnä veti hän Jeanin kanssaan kallion juurelle asti. Siinä he erosivat noustakseen luostariin kahta eri tietä.
— Tapaan teidät jälleen penkereellä, nuori tyttö sanoi.
Ilma syvänteiden helmassa sinertyi. Oli tullut hetki, jolloin yön odotus ei enää tunnu pitkältä, jolloin huomispäivä jo kajastaa uneksijan mielessä.
Muutamissa minuuteissa oli Jean kulkenut jälleen pihan poikki, seurannut luostarin käytäviä ja aukaissut portin, joka johtaa teräväkulmaiseen puutarhaan rakennusten itäpuolella. Sinne kokoontuvat Pyhän-Odilian toivioretkeläiset Elsassia katsomaan, jos ilma on kirkas. Käsivarren nojan korkuinen muuri kulkee pitkin suunnattoman suuren kalliolohkareen harjaa, joka työntää terävän kärkensä metsän yli. Se kohoaa kuusien yllä, jotka joka puolella peittävät rinteitä. Sen ympäröimän alan äärimmäisestä kärjestä näkee, kuin majakan tornista, oikealla kokonaisen vuoritiheikön ja edessään ja vasemmalla Elsassin tasangon. Nyt oli sumu jakaantunut kahtia, sillä aurinko oli vaipunut Vogeesien harjannetta alemmaksi. Kaikki pilvet, jotka olivat kukkuloiden aaltoviivan alapuolella, olivat himmeät ja harmaat, mutta heti yläreunaan sattuivat säteet miltei vaakasuorasti, tunkien sumun läpi ja värittäen sen. Toinen puoli maisemaa näytti silloin keveältä: oli kuin hohtavaa vaahtoa. Muutoin osotti tuo jakautuminen, miten nopeasti pilvi kohosi Elsassin laaksosta kohti pakenevaa aurinkoa. Hämmentyneet sumuhöytäleet joutuivat valaistulle alueelle ja sädehtivät siinä, ja näkyi, miten ne lakkaamatta pienenivät ja kohosivat, kuin olisi valo kutsunut niiden joukot ylös korkeuteen.
Ahtaassa, pyhiinvaeltajille ja katselijoille varatussa suojapaikassa seisoi portin luona vanha mies, puettuna kuten vanhat elsassilaiset Strassburgin pohjoispuolella; hänen vieressään oli pappi harmaine, käherrettyine hiuksineen, sama, jota lapset olivat tervehtineet Pyhän-Odilian rinteellä, parin askelen päässä wissemburgilainen talonpoikaisperhe, ja kapeimmassa kolkassa istuivat muurilla, toisiaan vasten likistettyinä molemmat ylioppilaat, joita olisi voinut sanoa veljeksiksi, sillä kummallakin oli ulkonevat huulet ja hienokarvainen, kaksiosainen parta, toisella vaalea, toisella punertava. Kaikki he olivat elsassilaisia. Puhelu liikkui kankeasti jokapäiväisissä asioissa, kuten tuntemattomain välillä ainakin. Nähdessään Jean Oberlén lähestyvän, kääntyivät monet, ja kaikki tunsivat itsensä äkkiä kuin solmituiksi toinen toiseensa heimositeillä, joita yhteinen epäluulo vielä vahvisti.
— Onko hän saksalainen? virkkoi joku.
Vanhus, joka seisoi papin vieressä, heitti silmäyksen puutarhaan päin ja vastasi:
— Ei, hänellä' on ranskalaisen viikset, ja hän on meikäläisten näköinen.
— Olen nähnyt hänen neiti Odile Bastianin seurassa, neiti Bastianin
Alsheimista, sanoi nuori vaimo.
Joukko rauhottui, erittäinkin kun Jean tervehti kirkkoherraa Elsassin murteella ja kysyi:
— Onko Elsassin kellojen soitto viivästynyt?
Kaikki hymyilivät, mutta ei Jeanin sanoille, vaan siksi, että he tunsivat olevansa vain keskenään, ilman häiritseviä katseita. Odile tuli myös ja nojautui muuria vasten ensimmäisen ryhmän oikealla puolen. Jean seisoi vastakkaisella puolella. He kärsivät siitä, että niin suuresti rakastivat toisiaan, olivat sen toisilleen ilmaisseet eivätkä kuitenkaan olleet varmat kuin omasta itsestään.
Kellojen soitto ei ollut viivästynyt. Nouseva usva vain sulki syleilyynsä niiden äänet. Äkkiä ne pääsivät siitä irti, ja tuntui, kuin olisi jokainen sumupallo kuplan lailla särkynyt muuria vasten ja vuodattanut pyhän vuoren kukkulalle oman kellotorninsa sulosoinnut. »Pääsiäinen! Pääsiäinen! Herra on ylösnoussut! Hän on uudistanut maailman ja ihmiset vapahtanut! Taivaat ovat avoinna!» Näin lauloivat Elsassin kellot. Ne kajahtivat vuoren juurelta; niitä kaikui kaukaa ja etäisyyksien etäisyydestä; pieniä kelloja ja suuria katedraalikelloja; kelloja, jotka lakkaamatta soivat, toisen heilahduksen kumisten yhtyessä toiseen; kelloja, joiden vieno ääni keveästi, ajottaisin kulki kuin sukkula kuteen läpi; mahtavia kuoroja, joiden laulajat olivat toisiltaan peitossa; kirkkokansan ilohuutoja; ikuisen kevään lauluja, jotka syöksähtivät pilvipeittoisen tasangon pohjasta ja kohosivat ylöspäin sulautuakseen kaikki toisiinsa Pyhän Odilian huipulla. Kellojen suurenmoinen yhteissoitto oli tuonut hiljaisuutta kerääntyneeseen ihmisparveen. Ilma oli täynnä rukousta. Sielujen ajatus kohdistui ylösnousseeseen Kristukseen. Monet muistelivat Elsassia.
— Näkyy sinistä taivasta, kuului ääni.
— Sinistä, tuolla ylhäällä, toisti uneksiva naisen ääni.
Sanoja tuskin kuului sävelten kohinassa, joka nousi laaksosta. Mutta kaikkien katseet kohosivat kuitenkin yht'aikaa. Kaikki näkivät, miten taivaalle, auringon ryntäyksiä pakenevan sumujoukon keskeen, avautui sinisiä syvyyksiä, jotka huimaavan nopeasti lisääntyivät. Ja jälleen alas katsahtaessaan huomasivat he, että pilvi alkoi myös rinteiltä hajota. Ilma seestyi. Metsä vilahti kerran näkyviin liikkuvan usvan halkeamista, ja sitten taas uudelleen, sitten tummia rotkoja, viidakkoja, kallioita. Lopuksi kohosivat äkkiä viimeiset pitkät, vääntyneet, surkeat sumusiekaleet pyörteissä ilmaan, hiipuisivat penkerettä ja jättivät sen. Ja Elsassin tasanko tuli esiin sinisenä ja kultahohteisena.
Joku katselijoista huudahti:
— Kuinka kaunista!
Kaikki kumartuivat eteenpäin nähdäkseen vuoren reunalta loppumattoman laajan tasangon. Liikutus valtasi jokaisen elsassilaissydämen. Tuolla jalkain juuressa lepäsi kolmesataa synnyinmaan kylää, siroteltuina viljelysmaiden nuoreen vehreyteen. Ne uinuivat kellojen kajahdellessa. Kukin niistä näytti vaan punertavalta pisteeltä. Melkein taivaanrannan kohdalla muodosti joki kuin kirkkaan hopeasulun. Ja sen toisella puolen oli maata, joka oli korkeampaa ja peittyi nopeasti Reinin yllä vielä leijaavaan usvaan. Lähellä sitävastoin näki» Pyhän-Odilian metsän pienimpiä yksityispiirteitään myöten, kun antoi katseensa liukua pitkin kuusikkorinteitä. Se lähetti laaksoon lukuisia tummanvihreitä niemekkeitä, joiden väliin hennonvihreät kevätniityt pistäytyivät. Koko maisemaa valaisivat enää ainoastaan ylt'yleensä sädehtivän taivaan heijastukset. Ei ollut mitään loistavaa kohtaa, joka olisi katsetta puoleensa houkutellut. Maan eri vivahdukset sulautuivat sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, kuten kellojenkin äänet. Vanha elsassilainen, joka pysytteli papin vieressä, levitti käsivartensa ja sanoi:
— Minä kuulen katedraalin kellot!
Hän osotti lakean maan etäisyydessä siintävää Strassburgin kuulua tornia, joka näytti kynnenkorkuiselta ametistilta. Nähdessään näin kylät punertavassa hohteessa, luulivat he tuntevansa kellojen äänen.
— Minä, sanoi joku ääni, tunnen Marmoutierin munkkiluostarin kellot.
Miten kaunis kaiku niillä on!
— Minä, virkkoi toinen, kuulen Obernain kellon.
— Ja minä Heilingsteinin.
Talonpoika, joka oli tullut Wissemburgin tienoilta, lausui hänkin:
— Me olemme liian kaukana kuullaksemme soittoa Pyhän-Yrjön kellotapulista Hagenausta. Mutta kuulkaa… hiljaa… nyt!
Vanha elsassilainen toisti totisena:
— Minä kuulen katedraalin kellot.
Mutta hän lisäsi:
— Katsokaahan ylös vielä kerran!
Silloin huomasivat he kaikki, että pilvi oli kohonnut hyvin korkealle, aina niihin ilmapiireihin, minne vielä auringonsäteet ennättivät. Pilvi, joka oli levännyt muodotonna vuoren rinteellä, oli levinnyt poikittain taivaalle ja muodosti kuin sarjan kurjenmiekkakimppuja, joita oli heitelty tuonne Vogeesien ja tasangon yläpuolelle. Toiset olivat veripunaisia, toiset vaaleampia, toiset kuin sulatettua kultaa. Ja ne, jotka vuorelta syvänteiden välillä katselivat, antoivat silmänsä seurata tuota loistavaa juovaa ja näkivät, miten sen heijastus valaisi maan ja miten pääkaupungin etäiset talot sekä katedraalin torni vaaleanvaloisina paistoivat laajenevan pimeyden keskestä.
— Tämä muistuttaa elokuun 25:ttä päivää 1870, sanoi vanha elsassilainen. Olin silloinkin täällä…
Nuorimmatkin läsnäolijoista olivat kuulleet monta kertaa tuota päivää mainittavan. Katseet kohdistuivat kahta hellempinä pieneen torniin, joka lähetti heille vielä hiukan valoa ja ylösnousemuskellojen kaikua.
— Olin täällä vaimojen ja tyttöjen kerällä, jotka olivat tuolta alhaalta kylästä; he olivat nousseet tänne, sillä kanuunain pauke koveni. Me kuulimme niiden äänen niinkuin nyt kellojen. Naisemme itkivät tässä, missä te nyt seisotte. Sinä yönä syttyi kirjasto tuleen, uusi kirkko syttyi tuleen ja taulumuseo ja kymmenen Broglien taloa. Silloin kohosi kellertävää ja punaista savua, ja pilvet näyttivät samanlaisilta kuin nuo, joita katselette. Strassburg paloi. He heittivät sitä vastaan sata yhdeksänkymmentäkolme tuhatta pommia.
Toinen ylioppilaista pudisti nuoruuden-innossaan nyrkkiä.
— Alas saksalaiset! murisi toinen.
Talonpoika otti karvalakin päästään ja pisti sen äänetönnä kainaloonsa.
Kellot eivät enää soineet niin lukuisina.
Eivät enää kuuluneet Obernain, eivät Saint-Naborin kellot, eivätkä muutkaan, joiden äänen he olivat luulleet tuntevansa. Ne olivat kuin sammuvia valoja. Tuli yö.
Jean huomasi, että molemmat naiset olivat itkuun purskahtamaisillaan ja että kaikki olivat vaiti.
— Herra apotti, sanoi hän, rukoilkaa Elsassin puolesta, niin kauan kuin kellot vielä soivat ylösnousemusta!
— Niin oikein, lapseni, lausui talonpoika apotin vieressä; niin oikein, sinä olet tämän maan lapsia!
Samassa elpyivät papin jäykät, väsähtäneet piirteet. Hänen värisevässä äänessään tuntui särkynyt sointu, ikivanha, aina uusi kärsimys puhui hänen suunsa kautta, ja katse, kuten kaikkien muidenkin, suunnattuna yöhön peittyvää Strassburgia kohti, hän lausui:
— Jumalani, täältä Pyhältä Odilialtasi näemme milt'ei koko rakastetun isänmaamme: kaupunkimme, kylämme, kotomme. Mutta se ei ole kokonainen; vuorten tuolla puolen on myös kotimaatamme. Sinä olet sallinut meidän tulla erotetuiksi. Sydämeni pakahtuu sitä ajatellessa; sillä kansaa, vuorten takana, jota me rakastamme, Sinäkin yhä rakastat. Se on vanhin kristitty kansa; sille on enin jumalallista suloa annettu. Sillä on paljon enkeleitä taivaassa, koska sillä on niin monta kirkkoa ja kappelia, niin monta pyhäin hautaa puolustettavanaan, niin paljon pyhää tomua kesannoissaan, nurmikoissaan ja vesissään, jotka sen halki elvyttävinä virtaavat. Jumalani, ruumiimme ja omaisuutemme puolesta olemme kärsineet, muistoissamme kärsimme yhä. Salli meidän kuitenkin säilyttää nuo muistomme; salli, ett'ei Ranska meitä unohda! Tee hänet arvokkaaksi kansoja johtamaan! Anna hänelle jälleen kadotettu sisar, joka voi sekin vielä palata takaisin…
— Amen!
— … niinkuin pääsiäiskellojen sointu palajaa! — Amen! lausui kaksi mies-ääntä, Amen! Amen! Muut läsnäolijat itkivät hiljaa. Kylmän ilman halki, joka nousi kuilusta, kaikui enää vain yhden ainoan kellon ääni. Soittajat varmaan laskeutuivat alas tapuleistaan, jotka hävisivät tasangon pimeyteen. Ylhäisen puutarhalakeuden päällä leijaileva pilvi oli synkistynyt ja painui länttä kohti, mutta puki yhä vielä Vogeesien harjanteen purppuraiseen orvokinsineen. Yön suureen pimeyteen aukesi tähtisilmiä, samoinkuin esikoita juuri tällä hetkellä puhkesi kuusikon helmaan.
Pian ei penkereellä ollut jäljellä kuin kolme henkeä. Muut olivat lähteneet saatuaan purkaa elsassilaissydämensä salaisuuden.
Nähdessään edessänsä molemmat nuoret vieretysten ja Odilen pään aivan lähellä Jeanin olkaa, vanha pappi kysäsi:
— Kihlatutko?
— No niin, vastasi Jean, toivokaa, että siitä totta tulisi!
— Minä toivon sitä. Te puhuitte äsken hyvin. Jumala teille onnea antakoon! Toivon, että te, jotka olette nuoret, saatte jälleen nähdä ranskalaisen Elsassin.
Hän poistui.
— Hyvästi, sanoi Odile nopeasti. Jää hyvästi, Jean!
Tyttö ojensi kätensä ja lähti taakseen katsahtamatta. Jean jäi penkereen muurin luo.
Yölintuja: huuhkaajia, merikotkia ja pöllöjä laskeusi metsiköstä metsikköön, yhteen ääneen kirkuen. Neljännestunnin ajan, jolloin ne pitkin lentovälein suorittivat matkansa, kajahtelivat vuorenrinteet niiden huhuiluista. Sitten tuli syvä hiljaisuus. Rauha levisi viimeinkin, täynnä uinuvain metsäin tuoksua.
VIII.
CAROLIS'IN LUONA.
Zürichinkadun kulmassa, Bateliersien sataman varrella, joka on jäännöksiä vanhasta Strassburgista, seisoo pieni, naapureitaan paljoa matalampi talo. Sillä on kaksinkertainen katto aivankuin kiinalaisessa temppelissä, ja etusivu, joka muinoin näytti niin iloiselta maalattuine hirsineen, on nyt saanut valkean kalkkipeitteen, jossa on luettavana: »Jean, liikanimeltä Carolis, Viinitupa». Tämä viinianniskelu, joka ulkoapäin ei mitenkään herätä ohikulkijan uteliaisuutta, ei kuitenkaan ole mikään tavallinen paikka eikä varsinainen kapakka. Sillä on historialliset muistonsa. Sen kohdalla laskivat v. 1576 zürichiläiset tai ainakin heidän paraimmat pyssymiehensä maihin, ottaakseen osaa suuriin ampumakilpailuihin, joihin strassburgilaiset olivat kutsuneet Saksan keisarikunnan sekä Schweitsin liittovaltiot. Muassaan toivat he padallisen hirssipuuroa. Tuskin olivat he astuneet venheistään, kun heti panivat strassburgilaiset todistamaan, että puuro vielä oli lämmintä. »Rakkaat ystävät,» he sanoivat, »helposti voimme siis lähettää teille apua; pitkin Rein- ja Illjokea käy matka nopeasti kaupunkiemme välillä.» V. 1576 annettu lupaus täytettiin v. 1870, kuten läheiseen Zürichinkaivoon piirretty kirjotus kertoo. Kun piiritetyssä Strassburgissa tila oli mitä tukalin, ryhtyivät zürichiläiset välittäjiksi ja saivat kenraali Werderiltä luvan kuljettaa pois kaupungista naiset, vanhukset ja lapset. Toisen kerran saattoi tämän talon kuuluisaksi eräs etelämaalainen, joka v. 1860:n paikkeilla avasi siinä Etelän viinien kaupan. Jean, liikanimeltä Carolis, oli kummasti Gambettan näköinen. Sen hän tiesi ja matki siksi tuon kansanpuhujan liikkeitä, pukua ja ääntä ja kantoi samanlaista partaa. Hänen kauppansa kukosti jo ennen sotaa, mutta sen jälkeisinä vuosina se kävi oikein edulliseksi, ja joukko saksalaisia upseereja otti tavakseen käydä siellä juomassa Narbonnen, Cetten ja Montpellierin tummaa viiniä.
Eräänä aamuna huhtikuun lopulla kulki Jean Oberlé pitkin Bateliersien satamaa menossa erään metsähallituksen virkamiehen luo, jota hän jo kauan sitten oli luvannut käydä tervehtimässä, kun noin neljänkymmenen ikäinen, mustapukuinen, nähtävästi elsassilainen nainen astui ulos kahvilasta, tuli kadun poikki ja sanoi anteeksi pyytäen:
— Anteeksi, herra… Tahtoisiko herra olla hyvä ja tulla… Eräs ystävistänne kysyy teitä.
— Kuka? kysyi Jean hämmästyneenä.
— Nuorin noista upseereista tuolla alhaalla.
Hän osotti sormellaan salia vierasryhmineen, jonka hämärässä, alaslaskettujen verhojen takana, oli sekavaa kuhinaa.
Hetken epäröityään seurasi Jean naista ja hämmästyi — sillä kun ei ollut strassburgilainen, ei hän tuntenut ravintolan mainetta eikä sen vieraita — hämmästyi tavatessaan siellä kuusi upseeria, joista kolme kuului husaarirykmenttiin, ääneen jutellen, tupakoiden ja Carolis'in viiniä juoden istumassa pöytien ääressä, jotka olivat täynnään punaisia ja sinisiä damipelinappuloita. Heti ensi katseella hän huomasi, päivän kirkkaudesta tänne puolihämärään tultuaan, että sali oli pieni — ainoastaan neljä pöytää — sekä kaunistettu vertauskuvallisilla maalauksilla saksalaiseen aistiin: siinä apina, siinä kissa, korttipeli ja paperossikimppu. Mutta paras koristus oli puoliympyriäinen kuvastin, joka sijaitsi syvennyksessä vasemmalla seinällä ympärillään talon entisten ja nykyisten kantavierasten valokuvia puitteisiin pantuina. Jeanin vielä tuumaillessa, kuka häntä oli mahtanut kutsua, nousi salin perällä, vasemmalla, nuori ratsu-upseeri istuimeltaan, ja tuossa ainoassa liikkeessä ilmeni mitä parhaimmassa valossa hänen kaunis kasvunsa, solakka kuin hän oli taivaansinisessä takissaan kultanyöreineen. Luutnantin vierus- ja pöytätoverit, eräs kapteeni ja kommendantti, jäivät istumaan. Nuo kolme upseeria olivat varmaan tulleet pitkältä matkalta; he olivat yltä päältä tomussa, otsa oli hiessä, kasvojen piirteet jännitetyt ja ohimosuonet kohollaan. Olipa nuorin heistä tältä retkeltä maalle tuonut orapihlajan oksan, jonka hän oli pistänyt vasemman litteän epolettinsa alle.
Elsassilainen tunsi nyt Wilhelm von Farnowin. Tämä oli preussiläinen, kolme vuotta Jeania vanhempi, ja Jean oli ennenvanhaan, ensi vuotta lakitiedettä opiskellessaan, tavannut hänet Münchenissä, missä Farnow silloin oli aliluutnanttina baijerilaisessa ulaanirykmentissä. Sittemmin ei hän ollut häntä nähnyt. Hän ei tiennyt muuta, kuin että baijerilaisten ja preussiläisten upseerien välillä oli upseerien kasinossa sattunut jupakka, jonka vuoksi muutamia siihen sekaantuneita upseereja oli erotettu, hänen entinen toverinsa niiden joukossa.
Ei, ei ollut epäilemistäkään. Tuo oli Farnow: sama hieno, ylhäinen tapa tarjota kättä, samat parrattomat, liian tyystin ajellut, liian silkoset, vaaleaveriset kasvot paksuine huulineen, pienine, hieman pystyine, julkeine nenineen ja viehättävine, kylmine, teräksensinisine silmineen, joissa kuvastui nuorta, käskeväistä, sotaisen, urhean mielen ylpeyttä. Ruumiinrakenne lupasi hänestä aikaa voittain varttuvan vankan ja lujatekoisen kyrassierin. Mutta nyt hän oli solakka ja niin sorjakasvuinen, niin notkea, niin kerrassaan sotilaallinen ja jäntevä, niin varma liikkeissään, että häntä, joskaan hänellä ei ollut kauniit piirteet, kuitenkin pidettiin kauniina, ja Münchenissä puhuttiin milloin »kauniista Farnowista», milloin »Kalma-Farnowista.» Hän olikin miltei pelottavan näköinen punaisine viiksineen ja tuuheine kulmakarvoineen, kun lakki vielä oli enentämässä hänen silmäinsä varjokkaisuutta. Mutta ollen tuskin kahdenkymmenenseitsemän ikäinen, teki hän sen vaikutuksen, että hän oli tuima, itseään hillitsevä sotilasluonne, kuriintottumuksen läpäisemä aina saavutettuun hienoon kohteliaisuuteensa saakka.
Jean Oberlé huomasi, että Farnow noustessaan puhui lähimmälle naapurilleen, kommendantille, vankalle sotilaalle, jolla oli tyynet, lujakatseiset silmät. Hän selitti jotain, johon toinen myöntyi, vielä silloin päätään nyykäyttäen, kun luutnantti esitti:
— Herra kommendantti, suvaitkaa minun esittää toverini Jean Oberlé, tuon alsheimilaisen tehtailijan poika.
— Tietysti, herra… Se on älykäs elsassilainen… hyvin tunnettu…
Kapteenin puolelta — hän oli vielä nuori mies veistettyine profiileineen, silminnähtävästi hienosti sivistynyt ja yhtä silminnähtävän ylpeä — aiheutti esittely samanlaisia imartelevia sanoja alsheimilaisesta tehtailijasta: »Niin, tosiaan, herra Oberlé on hyvin tunnettu… mitä valistuneimpia henkilöitä… minulla oli onni nähdä hänet… lausukaa tervehdykseni herra Oberlélle…»
Jeanista tuntui noiden molempain upseerien kohteliaisuus nöyryyttävältä. Hän tunsi olevansa erikoisen huomion esineenä, hän, siviilivirkamies, porvarissäätyinen, elsassilainen, hän, johon noiden ylhäisten herrain joka suhteessa täytyi katsoa alas. »Onko isäni menettely sitten niin suuriarvoinen,» ajatteli hän, »että sitä näin palkitaan?… Ei hänen varakkaisuutensa, ei hänen elämäntapansa, eivät hänen puheensa ole voineet luoda tätä huomaavaisuutta nuorta miestä kohtaan, joka on ilman virkaa eikä edes ole strassburgilainen…»
Kommendantin milt'ei heti antama viittaus päästi hänet tukalasta asemastaan ja vapautti molemmat nuoret miehet, jotka istuutuivat pöydän ääreen salin perälle, niin etäälle akkunasta kuin suinkin.
— Aivan sattumalta tapaatte minut täällä, sanoi Farnow sala-ivalla, jonka läpi kuulsi ylpeä preussilainen upseeri. Rykmenttini miehet eivät usein oleile täällä… Täällä on enimmäkseen jalkaväen-upseereita… Minä käyn tavallisesti »Germaniassa.» Mutta me olemme juuri palanneet sotilastarkastuksesta, kuten näette, ja kommendantillani oli kovin kuuma… Suottehan anteeksi, rakas Oberlé, että lähetin teitä hakemaan…
— Päinvastoin oli se hyvin ystävällistä. Teidänhän oli vaikea luopua päälliköittenne seurasta.
— Haluan uudistaa tuttavuutta kanssanne… Emmehän niin pitkiin aikoihin, emme sitten Münchenissä olon ole tavanneet toisiamme. Tuskin olitte sivuuttaneet talon kulman tuolla, kun sanoin palvelijattarelle: »Tuolla on eräs ystäväni! Juoskaapa hakemaan herra Oberléta.»
Iloitsen siitä vilpittömästi, Farnow.
Jutellessaan tarkastivat nuoret miehet toisiaan uteliaina, kuten kaksi ihmistä ainakin, jotka koettavat selvitellä heille tuntemattomien vuosien tulosta: Minkälaista on hänen elämänsä ollut? Mitä ajattelee hän minusta? Voinko häneen luottaa?
— Näyttää siltä, alkoi Farnow uudelleen, kuin olisitte äskettäin palannut kotiin?
— Niin, tulin helmikuun lopulla.
— Ihmiset ovat minulle vakuuttaneet, että lokakuun ensimmäisenä astutte vapaaehtoisena husaarirykmenttiin?
— He ovat oikeassa.
— Joko tiedätte, että minulla oli kunnia tavata isäänne seuroissa viime talvena? Esitytin itseni hänelle…
— Anteeksi, olen niin vasta tullut…
Keskustelu kävi tällä erää laimeasti Carolis'in salissa, ja Jean huomasi, että molemmat sinitakkiset sotilaat kääntyivät häneen päin: kapteeni ja kommendantti tutkivat tulevan vapaaehtoisen kasvoja. He lopettivat juuri viiniään, jota heille oli tuotu »bordeauxlaisen» tapaan korkatussa pullossa.
— Olisi hauska olla kanssanne kauemmin, sanoi Farnow alentaen ääntään.
Mutta minä toivon, että vielä voimme tavata toisemme.
— Tunnetteko Alsheimin?
— Kyllä, olemme siellä kulkeneet monta kertaa manööverien aikana…
Nähtävästi koetti luutnantti tulla selville, miten pitkälle hän saattoi mennä. — Hän oli vallotetussa maassa; sen olivat hänelle lukuisat jokapäiväisen elämän tapahtumat opettaneet. Hän ei huolinut uudistaa kokemuksiaan. Hän tunnusteli siis eteensä… Oliko mahdollista luvata käydä Jeanin luona? Sen perille hän ei vielä ollut päässyt. Ja epävarmuus, joka oli vastoin hänen tarmokasta luonnettaan, tämä hänen ylpeyttään loukkaava varovaisuus, pani hänet nostamaan päänsä pystyyn, aivan kuin olisi hänen äsken täytynyt ottaa vastaan taisteluvaatimus. Jean puolestaan tunsi hämmennystä. Tämä yksinkertainen asia, entisen toverin vastaanottaminen, näytti hänestä nyt vaikeasti ratkaistavalta pulmalta. Itse oli hän taipuvainen myöntymään. Mutta rouva Oberlé ja iso-isä eivät sallisi poikettavan tuosta tähän asti niin tarkoin noudatetusta säännöstä pitää vanhan vastustaja-edustajan taloa suljettuna saksalaisilta, paitsi pakollisilta, lyhyiltä liiketuttavuuksilta. He eivät suostuisi… Mutta Jeanille oli sentään vaikeaa näyttäytyä Strassburgissa vähemmän suvaitsevaisena kuin Münchenissä ja nyt, heidän ensi kertaa kohdatessaan elsassilaisella pohjalla, loukata nuorta upseeria, joka lähestyi häntä ja tarjosi hänelle kätensä. Hän koetti saada edes ääneensä hiukan kohteliasta sävyä vastatessaan:
— Iloitsen tavatessani teidät toistekin, rakas Farnow.
Saksalainen ymmärsi, rypisti kulmakarvojaan ja oli vaiti. Tietysti olisi joku toinen jopa kieltäynyt vastaanottamasta häntä. Mutta Oberlén perheessä ei tavannut tuota säännönmukaista, äärimmäistä vihamielisyyttä…
Hänen vihansa lauhtui tai ei ainakaan ilmennyt. Hän ojensi hienon kätensä — sen ranne oli kuin nahan peittämä teräslankakimppu — ja kosketti sormensa päällä nuppia miekassaan, jota hän ei ollut laskenut luotaan.
— Minäkin iloitsen siitä, sanoi hän lopuksi.
Hän antoi tuottaa pullollisen bourgognelaista, ja täytettyään Jeanin lasin sekä omansa, lausui:
— Kotiin palaamisenne muistoksi!
Juotuaan lasin pohjaan yhdellä siemauksella, laski hän sen pöydälle.
— Olen todella tyytyväinen, että lapasin teidät. Elän niin yksikseni, ja te tunnette mielihaluni. Jumaloimani ammatin rinnalla, jota korkeammalle en voi mitään asettaa, paitsi Jumalaa, joka on senkin suuri tuomari, rakastan erittäinkin metsästystä. Minusta on ihminen luotu avaroita maita kulkemaan, vahvistamaan valtaansa ja voimaansa eläinten yli, milloin hän ei ole tilaisuudessa sitä käyttämään vertaisiinsa nähden. Se tuottaa minulle verratonta huvia… Mutta mieleeni johtuu, että herra Oberlé menetti oikeutensa metsästykseen, vai mitä?
— Niin, sanoi Jean, hän on siitä luopunut milt'ei kokonaan.
— Haluttaisiko teitä käväistä luonani? Olen vuokrannut lähellä Hagenauta metsästysalueen, joka on osaksi metsämaata, osaksi tasankoa. Siellä on minulla metsäkauriita, joita saan Schwarzwaldin muinoisista pyhistä metsistä; minulla on siellä jäniksiä ja fasaaneja ja taivaanvuohiakin muuttoaikoina; ja jos pidätte kiiltokuoriaisista, niin lentää niitä männikössäni kimallellen kuin husaarien! peitset.
Hetken aikaa jatkui keskustelua tästä aineesta. Sitten Farnow ja Jean lopettivat Carolis'in bourgognelaisviinin, ja ottaen orapihlajan oksan, joka koristi hänen epolettiaan, ja antaen sen pudota maahan Farnow virkahti:
— Jos sallitte, Oberlé, saatan teitä vähän matkaa. Mihin päin menette?
— Yliopistolle päin.
— Sinnehän minäkin.
Molemmat nuoret miehet nousivat. He olivat melkein yhdenkokoiset ja samaa tarmokasta tyyppiä, joskin ilme oli erilainen. Oberlé koetti lieventää liikaa vakavuutta, joka aina vaiti-ollessa levisi hänen kasvoilleen, Farnow taas liiotteli luonteensa kovuutta. Nuori luutnantti suoristi rypyt takkinsa liepeistä, otti tuolilta litteän lakkinsa, jonka etupuolella koreili pieni kokardi Preussin väreineen, ja kulkien edellä teeskennellyn jäykkänä sekä puolittain kääntyneenä kapteenin ja kommendantin pöytään päin, hän tervehti, useaan kertaan tuskin huomattavasti kumartaen. Äskeinen kunnioittava toverillisuus ei enää ollut paikallaan. Tapansa mukaan tarkastivat molemmat päälliköt luutnanttia, joka oli lähdössä Carolis'in luota. Ollen itsekin gentlemanneja, arkoja rykmettinsä kunnian puolesta ja tuntien tarkoilleen, mitä hienolta upseerilta vaaditaan, huvitti heitä kaikki, mitä jonkun alempiarvoisen käytöksessä, ryhdissä tai puvussa kelpasi julkisesti arvosteltavaksi. Tarkastus päättyi varmaan Farnowin eduksi. Ystävällisellä ja suojelevalla kädenliikkeellä antoi kommendantti hänelle luvan poistua.
Tuskin olivat he päässeet kadulle, kun Farnow kysyi:
— No! Eivätkö ne olleet hienoja herroja?
— Olivat kyllä.
— Millä äänellä te sen sanotte! Eivätkö he teistä muka olleet kohteliaita? Kun saatte nähdä heidät virassaan…
— Päinvastoin olivat he liiankin ystävällisiä, keskeytti Jean. Päivä päivältä tunnen yhä enemmän, että isäni on täytynyt suuresti nöyrtyä saavuttaakseni ylhäisten kunnioitusta… Ja se loukkaa minua, Farnow!
Toinen katseli häntä vakavana ja vastasi:
— Ranskalaishulluutta! Mikä kumma kansa, joka ei voi tyytyä voitetun osaan, ja pitää itselleen alentavana, jos saksalainen osottaa sille kohteliaisuutta!
— Se on siksi, etteivät he tee sitä ilmaiseksi, vastasi Oberlé.
Tuo ei soinut pahalta Farnowin korvissa. Hänestä se oli kuin kiitos hänen jyrkkäluonteiselle, hyötyä tavoittelevalle kansalleen. Mutta nuori luutnantti ei tahtonut antautua väittelyyn, jossa tiesi ystävyyden helposti rikkoontuvan. Hän tervehti nuorta naista, joka tuli vastakkaiselta suunnalta, ja seurasi häntä katseellaan.
— Kapteeni Holzbergin rouva. Sievä, eikö totta?
Sitten viittasi hän vasemmalle, sillan toiselle puolen, missä vanha kaupunginosa välkkyi kevätaamun kosteassa valossa ja lisäsi, juurikuin olisivat nuo kaksi ajatusta aivan luontevasti yhtyneet hänen mielessään:
— Rakastan tuota vanhaa Strassburgia! Siinä on jotain ritarillista…
Virran reunalla, tehtaiden ja lokaviemärien samentaman veden varsilla, kohosi kattoja pitkine kylkineen ja pitkänomaisine ullakko-ikkunoineen, tiilien monipunainen, kalteva joukko, joissa keskiaikaisen Strassburgin paikattu ja särkeillyt, tahrattu ja huuhdeltu purppuraväri vilahteli paikoin sinipunervana, reunoissa miltei keltaisena, muutamilla katoilla ruusunpunaisena ja toisinaan oransiheijastuksin, mutta kuninkaallisena kaikkialla, leväten katedraalin ympärillä kuin ihmeellinen persialainen matto, jonka silkki on haalistunutta ja pehmoista.
Itse punakivinen katedraali oli ollut ja näytti täältä katsoen yhä olevan kuin esikuva, jonka mukaan kaikki muu oli saanut värinsä; se oli koko seudun koristus, kunnia, keskus. Haikara, vaakunalintu, peräsimenään vaakasuorat jalat, jotka pitensivät ruumista, ja nokka hieman pystyssä, ikäänkuin keulana, souti siivet levällään hitaasti ilmassa ja lenteli tuolla sinisessä avaruudessa, kuten koko vanha heimonsa uskollisena Strassburgille, missä sitä suojattiin ja pidettiin pyhänä, missä se aina löytää vanhat pesänsä samoilta savupiipuilta. Jean ja Farnow näkivät sen laskeutuvan kohti hallitsevan kirkon huippua; pienentyneenä näytti se selästä katsoen pikku lintuselta, joka kaarevin siivin lyö ilmaa; sitten se katosi.
— Kas siinä asukkaat, sanoi Farnow, joita ei tehtaittemme savu, eivät raitio- eivätkä rautatiet, eivät uudet palatsit eikä uusi hallitus ole voineet säikyttää!
— Ne ovatkin aina olleet saksalaisia, Jean sanoi hymyillen. Haikaroilla on aina ollut teidän värinne: valkoinen vatsa, punainen nokka, mustat siivet.
— Todellakin, nauroi upseeri.
Hän jatkoi kulkuaan pitkin rantasiltoja, mutta lakkasi miltei heti nauramasta.
Häntä vastaan tuli uudesta kaupunginosasta päin tykkisotamies taluttaen kahta hevosta, tai pikemmin antaen niiden taluttaa itseään. Mies oli juovuksissa. Kahden ruskean hevosen välillä, suitset kohotetuissa käsissään, hän kulki hoiperrellen ja kolhien olkapäätään milloin toiseen, milloin toiseen eläimistä, ja jott'ei kaatuisi, kiskoi hän toisinaan ohjaksista toista hevosta, joka teki vastarintaa ja hypähteli syrjään.
— Mitä tämä merkitsee? mutisi Farnow. Juopunut sotamies, ja tähän aikaan päivästä!
— Jyväviinaa tilkkanen liiaksi! sanoi Oberlé. Ei hän ole kovin humalassa.
Farnow ei vastannut. Kulmakarvat rypyssä tarkasti hän lähestyvän miehen ryhtiä; tämä oli enää vain kymmenkunnan askelen päässä upseerista. Tällöin olisi miehen tullut ohjesäännön mukaan pysähtyä ja kääntyä päällikkönsä puoleen. Mutta hän ei ainoastaan unohtanut kaikkia sääntöjä ja jatkanut vaivalloista kulkuaan hevostensa välillä, vaan vieläpä hän mennessään Farnowin ohi mutisi jotain, varmaankin sadatuksen.
Se oli liikaa. Luutnantti värähti vihasta: hän astui suoraan sotamiestä kohden, jonka hevoset pelästyneinä peräytyivät. Upseeri tunsi itsensä loukatuksi Saksan puolesta.
— Seis! huusi hän. Pysy suorana!
Sotamies katseli häntä ällistyneenä, yritteli ja onnistuikin seisomaan liikkumatonna, milt'ei suorana.
— Nimesi?
Sotamies sanoi nimensä.
— Kasarmissa saat rangaistuksesi, nauta! Ja parempaa odotellessasi, ota tämä, koska olet tällä tavoin häväissyt sotilaspukua!
Hän ojensi käsivartensa pitkin pituuttaan suoraksi ja löi hansikoidulla, teräksenkovalla kädellään miestä korvalle. Veri purskahti tämän suupielestä; olkapäät retkahtivat taaksepäin; käsivarret koukistuivat, kuin olisi hän aikonut nyrkkisille. Sotamiehellä oli kova halu kostaa. Jean näki, miten taaksepäin horjahtaneen juopuneen silmät hurjasti pyörivät vihasta ja tuskasta. Mutta sitten sai sekava, kauhistava muisto upseerin mahtavuudesta katseen painumaan alas katukivitykseen.
— Ja mene tiehesi nyt! huusi Farnow. Äläkä kompastu!
Hän seisoi auringonpaisteessa keskellä satamakatua, suoraksi ojentuneena, saappaat kurassa ja päätään pidempänä uhriaan; silmät leimusivat, ja luomien alla sekä suupielissä värähteli viha. Tuollaisena olivat varmaan hänet nähneet ne, jotka olivat nimittäneet häntä »Kalma-Farnowiksi.»
Töllistelijäin piiri, joka oli kerääntynyt katsomaan kohtausta, hajaantui luutnantin käskystä ja päästi sotamiehen kulkemaan, joka koetti olla vetämättä liian lujasti suitsista. Sitten kun vielä muutamia jäi ryhmissä seisomaan, joko äänettöminä tai tuskin kuuluvasti mietteitään mutisten, silmäili Farnow heitä kutakin erikseen, käännähti koroillaan ja laski käsivartensa ristiin. Pankin pikku konttoristi hiipi ensimmäisenä pois, silmälasejaan korjaillen; sitten lähti maitotyttö läkkikannu kupeilla, ollen ainoa, joka kohautti olkapäätään ja karsaasti katsahti Farnowiin; häntä seurasi viereisestä puodista juossut teurastaja; sitten kaksi soutajaa, jotka koettivat näyttää väliäpitämättömiltä, vaikka veri oli karahtanut molemmille poskipäihin; ja lopuksi katupojat, joita äsken oli itkettänyt, mutta jotka nyt töykkivät toisiaan kyynäspäähän ja nauraen luikkivat tiehensä. Silloin meni upseeri matkatoverinsa luo, joka oli jäänyt vasemmalle, kanavan reunalle.
— Te menitte minusta liian pitkälle, sanoi Oberlé. Äskeinen tekonne on kielletty keisarin nimenomaisissa säädöksissä. Te panette itsenne rettelöille alttiiksi…
— Ainoa tapa kohdella noita nautoja! vastasi Farnow silmät vielä säihkyen. Muutoin, uskokaa pois, on hän jo maksanut korvapuustin hevosilleen, ja huomenna on hän unohtanut koko asian.
Nuoret miehet kulkivat rinnakkain yliopiston puutarhoille asti enää mitään virkkamatta toisilleen, ajatellen vain äskeisiä tapahtumia. Farnow pani parin uusia hansikkaita käsiinsä toisten sijaan, jotka nähtävästi olivat tahraantuneet sotamiehen poskesta. Viimein kumartui hän Jeanin puoleen ja sanoi vakavasti, lujalla vakaumuksella:
— Te olitte hyvin nuori, kun kohtasimme toisemme, rakas ystävä. Meidän täytyy puhella keskenämme, ennenkuin tunnemme toistemme mielipiteet monista asioista. Mutta minua ihmetyttää, että te, joka olette matkustellut Saksan kaikissa osissa, ette ole huomannut, että me saksalaiset olemme syntyneet maailman vallottajiksi, ja vallottajat eivät koskaan ole lempeäluontoisia, eivät edes aivan oikeudentuntoisia.
Vähän matkaa kuljettuaan hän lisäsi:
— Olen pahoillani, etten ole ollut mieleenne, Oberlé; mutta en voi olla teille sanomatta, etten tekoani kadu. Tietäkää sentään, että vihani pohjana on armeijani kurin- ja arvojärjestyksenvaatimus, armeijani kunnia… Älkää kertoko tapahtumaa kotonanne sanomatta tätä puolustuksekseni… Se olisi ystävän pettämistä… Kas niin, jääkää hyvästi!
Hän ojensi kätensä. Sinisistä silmistä hetkeksi miltei katosi niiden ylhäinen väliäpitämättömyys.
— Hyvästi, Oberlé! Te olette mahtavan metsäherranne ovella.
IX.
KOHTAAMINEN.
Jean palasi hyvissä ajoin Strassburgin asemalle ja läksi junalla Obernaihin, minne hän oli jättänyt polkupyöränsä. Matkalla Obernaista Alsheimiin näki hän lähellä Bernhardsweileriä, Dachsin läpi kulkevalla niityllä toisenkin haikaran, joka seisoi liikkumattomana yhdellä jalalla.
Siitä hän ensimmäiseksi kertoi Luciennelle tavatessaan hänet puistossa puiden varjossa. Tyttö istui lukemassa ja oli puettu harmaaseen villaleninkiin, jonka liivissä oli gipyyri-ompeluksia. Hymyilevinä kohosivat hänen älykkäät silmänsä kirjan lehdeltä, jota ne juuri lukivat, kun hän kuuli pyörän ratinan hiekalla. Jean hypähti maahan, Lucienne syleili häntä ja sanoi:
— Kuinka olen kaivannut sinua, rakkahani! Mitä hullua sinä aina matkoilla olet?
— Havaintoja tekemässä, sisko kulta. Ensiksikin näin kaksi haikaraa, jotka olivat saapuneet pyhänä päivänä, huhtikuun kaksikymmentäkolmantena, täsmällisinä kuin notaariot.
Nyrpistyvät huulet ilmaisivat, kuinka vähän tyttö välitti uutisesta.
— Entä sitten?
— Vietin kolme tuntia metsänhoitotoimistossa, jossa sain tietää…
— Siitä voit puhua isälle, keskeytti Lucienne. Näen niin paljon puita täällä, sekä kasvavia että kaadettuja, ett'en lainkaan halua ehdoin tahdoin täyttää niillä ajatustani. Kerro siis jotain uutta Strassburgista, jostain puvusta, tai keskustelusta jonkun kanssa, joka liikkuu maailmassa!
— Totta tosiaan, sanoi nuori mies nauraen, tapasinhan erään.
— Huvittava tuttavuusko?
— Kyllä, eräs entinen tuttavani Münchenin ajoilta, eräs husaariluutnantti.
— Herra von Farnow?
— Hän juuri, yhdeksännen reiniläisen husaarirykmentin luutnantti,
Wilhelm von Farnow. Mikä sinun on?
He olivat käytävän puolivälissä, tiheän pensaikon suojassa. Lucienne, urheana ja yllyttävänä, kuten aina, laski käsivartensa ristiin ja pakottaen äänensä tyyneksi, sanoi:
— Hän rakastaa minua.
— Hänkö?
— Ja minä rakastan häntä.
— Mahdotonta!
— Ja miksi niin?
— Mutta, Lucienne, hänhän on saksalainen, preussilainen, upseeri!
Syntyi hiljaisuus; isku oli sattunut. Jean kävi aivan kalpeaksi. Hän jatkoi:
— Sinä tiedät kai myös, että hän on protestantti?
Tyttö heitti kirjansa penkille, nosti päänsä pystyyn, ja vavisten ristiriitaisten tunteitten vallassa, lausui:
— Luuletko, ett'en ole ajatellut? Tiedän, mitä kaikkea voidaan sanoa. Tiedän, että elsassilaiset, ympäristömme suvaitsemattomat, ahdasmieliset elsassilaiset, eivät häikäile. Tullaan huutamaan, tullaan soimaamaan minua, säälittelemään; minua koetetaan järkähyttää, ja sinä teet alun, sinä, eikö totta? Mutta sanon sinulle edeltäpäin, että kaikki todistelut ovat turhia, kaikki… Rakastan häntä. Siinä ei voi mitään tehdä, se on kerran niin. Yhtä vain haluan: saada tietää, oletko puolellani vaiko minua vastaan. Sillä minä, rakas ystävä, en muuta päätöstäni.
— Oi hyvä Jumala, hyvä Jumala! sanoi Jean peittäen kasvonsa.
— En luullut, että se voisi tuottaa sinulle sellaista tuskaa. En käsitä tätä. Otatko osaa heidän järjettömään vihaansa? Vastaa? Minäkin voitan liikutukseni puhuakseni sinulle! Sano toki! Puhu toki! Sinä olet kalpeampi kuin minä, ja kuitenkin koskee asia vain minua.
Hän tarttui Jeanin käsiin ja veti ne pois kasvoilta. Ja Jean katsahti häneen hetkisen vieraasti, niinkuin se, jonka ajatus ei vielä ole ennättänyt katseeseen yhtyä.
Sitten hän virkkoi:
— Sinä erehdyt: asia koskee meitä molempia, Lucienne!
— Kuinka niin?
— Me olemme vastakkain, sillä minullakin on sinulle jotain kerrottavana: rakastan Odile Bastiania!
Luciennea kauhistutti se, mitä hän Odile-nimen takana näki, ja samalla tuli hän liikutetuksi, sillä Jeanin ilmituoma syy oli rakkaus, ja sen Jean uskoi hänelle. Koko hänen kiihkeytensä katosi äkkiä. Lucienne nojasi päätään veljen olkaa vasten. Hänen vaaleat, punavivahteiset hiuskutrinsa levisivät ja pörröttyivät Jeanin kaulalla. Hän kuiskasi:
— Jean-parka… sallimus vainoo meitä… Odile Bastian ja tuo toinen!… Kaksi rakkautta, jotka eivät sovi toistensa rinnalla… Voi, veli-raukkani, perhedraama jatkuu meissä!…
Hän oikaisihe luullen kuulleensa askelia, ja tarttuen veljensä käsivarteen, hän jatkoi hermostuneesti:
— Emme voi puhella täällä… Mutta täytyyhän meidän kuitenkin kertoa toisillemme enemmän kuin vaan nimet… Jos nyt isä meidät yllättäisi, tai äiti, joka istuu salissa ommellen jotain ijänikuista korutyötä!… Voi, rakas ystävä, kun ajattelen, että muutaman askelen päässä hänestä me uskomme toisillemme näin suuria salaisuuksia, ja ett'ei hän mitään aavista! Mutta me ensi sijassa, eikö totta, me!
Hän ajatteli hetkisen palata kotiin ja mennä Jeanin kanssa omaan huoneeseensa. Mutta sitten hän valitsi paremman suojapaikan:
— Tule, mennään ulos kedoille; siellä ei kukaan meitä häiritse.
Käsi kädessä, askeliaan kiirehtien sekä puhuen matalalla äänellä ja lyhyin lausein, he menivät ristikkoportista ja kävelivät hiukan eteenpäin aitauksesta; tieltä, joka kulki läheisiä viljelysmaita ylempänä, he laskeutuivat oikeanpuoleista rinnettä alas, polkua myöten, joka harmaana juovana näkyi milt'ei loppumattomiin orastavain ruispeltojen keskellä. Kumpikin oli jo palannut omaan itseensä, kun ensimmäinen hämmästys, alakuloisuus ja todellinen tuska toisen kärsimyksistä oli ohi.
— Ehkä me turhaan huolehdimme, sanoi Lucienne polulle tullessa. Onko varma, että suunnitelmamme ovat yhteensovittamattomat?
— On: Odile Bastianin äiti ei salli tyttärestään tulla upseerin kälyä.
— Mistä tiedät, ett'ei tuo samainen upseeri mieluummin naisi vähemmän vanhoillisesta perheestä kuin meidän, sanoi Lucienne loukattuna. Sinun aikeesi voi myös vahingoittaa minun asiaani.
— Anteeksi, tunnen Farnowin: ei mikään häntä pidätä.
— Se on totta, sen uskon, sanoi nuori tyttö, joka ylpeydestä punastuen kohotti kasvonsa.
— Hän on niitä, jotka eivät koskaan ole väärässä.
— Niin onkin.
— Sinäkin olet hänen kunnianhimonsa esine.
— Luulenpa voivani sillä kehua.
— Voit siis olla aivan rauhassa: hän ei ole epäröivä… Epäilykset tulevat Bastianien puolelta, jotka ovat arkoja kunniastaan…
— Ah, jospa hän kuulisi, sanoi Lucienne, heittäen irti veljensä käsivarren, hän vaatisi sinut kaksintaisteluun!
— Mikä merkitys sillä olisi?
— Se, että hän on tuntenut itsensä loukatuksi, kuten minäkin, Jean.
Sillä herra von Farnow on kunnian mies.
— On, omalla tavallaan, vaan ei meidän tavallamme.
— Hän on urhea, jalo!
—- Sotilaallinen pikemmin, rakkahani, se on heidän jaloutensa. Heillä ei ole ollut aikaa hankkia sittemmin muunlaista… Vähäpätöinen asia, muutoin. En ole väittelytuulella… Kärsimyksen! ovat liian suuret… Tahdon vain sanoa, että kosintani hyljätään, — aavistan sen, olen varma siitä, — ja että herra von Farnow ei voi ymmärtää miksi, ja että joskin hän sen käsittäisi, hän ei sittenkään peräytyisi eikä ajattelisi uhrautua… Tällä en parjaa häntä; minä vain näen hänen lävitseen.
He kulkivat päivän helteisessä paisteessa, siitä nauttimatta, nuorten viljapeltojen välillä, joiden pitkät sarat turhaan hymyilivät heidän ympärillään. Raatajat tasangolla kadehtivat heitä nähdessään heidän noin kävelevän vierekkäin. Lucienne ei voinut kieltää, että Jeanin aavistuksessa oli järkeä. Niin, niin sen täytyi olla, mikäli hän itse tunsi herra von Farnowia ja Bastianeja. Jokaisessa muussa tapauksessa hän olisi surkutellut veljeään, mutta nyt voitti oma etu säälin. Hän tunsi jonkunlaista iloa, kun kuuli Jeanin kertovan pelkojaan. Hän sai kuin rohkeutta heittää jalomielisyyden ajatukset, koska hän tunsi, että Jean oli levoton. Ja voimatta häntä surkutella, lähestyi hän häntä kumminkin ja kertoi omasta itsestänsä.
— Jos olisimme eläneet kauemmin yhdessä, Jean, olisit tuntenut ajatukseni avioliitosta ja nyt olisin vähemmän hämmästyttänyt sinua… Olen tehnyt lupauksen mennä vain rikkaalle. En tahdo huolehtia huomispäivästä, tahdon tuntea itseni turvalliseksi ja hallita…
— Ehto on täytetty, sanoi Jean katkerasti. Farnow omistaa laajat tilukset Silesiassa. Mutta hän on samalla luutnantti yhdeksännessä reiniläisessä husaarirykmentissä!
— Entä sitten?
— Upseeri armeijassa, jota vastaan isäsi on taistellut, enosi on taistellut, ja vieläpä kaikki sukulaisesi, kaikki, jotka olivat kyllin vanhoja aseita kantamaan.
— Niin kyllä… Ja minäkään, ystäväni, en olisi parempaa halunnut kuin tulla elsassilaisen puolisoksi. Ehkäpä olen sitä salaa toivonut… Mutta en ole saanut, mitä halusin. Melkein kaikki, joilla oli nimi, omaisuutta ja vaikuttava asema, valitsivat Ranskan… se on: jättivät Elsassin sodan päätyttyä. Sitä nimitettiin isänmaallisuudeksi… Sanat kelpaavat tosiaankin kaikkiin tarkotuksiin. Keitä on jäänyt? Helposti voit laskea ne elsassilaiset nuoret miehet, jotka ovat rikkaista perheistä ja olisivat voineet ajatella naida Lucienne Oberlén…
Kiihtyen jatkoi hän:
— Mutta he eivät ole minua halunneet; he eivät minua halua vastakaan, rakkahani! Sitä et ehkä ole ymmärtänyt? He ovat poiskarkottuneet sukulaisineen päivineen, koska isä liittyi saksalaisiin. Perheemme he julistivat pannaan. Johdonmukaisesti olen minä sellainen, jota ei naida. Heidän suvaitsemattomuutensa, heidän ahdas elämänkäsityksensä on tuomioni lausunut. He nimittävät minua: »kaunis Lucienne Oberlé»; mutta ei yksikään niistä, jotka mielihyvällä minua katselevat ja kunnioitusta teeskennellen minua tervehtivät, uskaltaisi uhmata seurapiiriään ja ottaa minua puolisokseen. Minulla ei siis ole valitsemisen varaa, etkä sinä voi minua soimata. Asianlaita on sellainen, että jos tahdon tai en, ei kukaan elsassilainen pyydä minua… Eihän se ole minun syyni… Tiesin, mitä tein, usko pois, kun otin herra von Farnowin.
— Otin?
— No, siinä merkityksessä kyllä, kuin olen sitoutunut. Viime syksynä, mutta varsinkin neljänä viime kuukautena on herra von Farnow lukemattomia kertoja osottanut minulle huomaavaisuutta…
— Hänkö oli ratsain tuolla tiellä kotiintuloni iltana?
— Niin.
— Hänkö viimeksi kävi erään toisen upseerin kanssa sahalla?
— Hän; mutta etenkin olen nähnyt hänet seuroissa Strassburgissa, kun isäni vei minut päivällisiin ja tanssiaisiin… Kuten tiedät, niin ei äiti heikonlaisen terveytensä tähden, mutta varsinkin koska hän inhoaa kaikkea saksalaista, tahtonut seurata minua… Herra von Farnow ei koskaan pysynyt poissa… Tapasin hänet lakkaamatta… Hän voi vapaasti puhella kanssani… Lopuksi, kun hän tuli tänne, oli hän suoraan kysynyt isältäni, oikeuttaisinko minä hänet ensi askeleesen. Ja samana aamuna aamiaisen jälkeen annoin vastata myöntävästi puolestani…
— Isä siis suostui?
— Niin.
— Entä muut?
— Eivät tiedä mitään. Ja siitä syntyy kauhea mellakka, arvaathan sen. Äiti! Iso-isä! Ulrich eno! Toivoin sinua luokseni, Jean, auttamaan minua esteitä voittamaan ja parantamaan haavoja, joita tulen iskemään. Ensiksikin täytyy herra von Farnowin tulla esitellyksi äidille, joka ei häntä tunne… Alsheimissa se ei vielä käy laatuun… Olemme ajatelleet yhtyä eräässä kolmikerroksisessa talossa Strassburgissa… Mutta jos sinä olet minulle yksi vihollinen lisää, niin mitä hyödyttää puhua aikeistani?…
He pysähtyivät. Jean mietti hetkisen, katsellen tasankoa, missä ohra- ja ruispeltosarat, välillään nurmipientareet, levisivät kuin lavea virta. Sitten kohdistui hänen katseensa ja ajatuksensa Lucienneen, joka nostetuin päin, rukoilevana, levottomana, kiihkeänä odotti hänen sanojaan:
— Sinä et voi tietää, miten äärettömästi kärsin. Sinä olet särkenyt kaiken iloni!
— Ystävä-parka, enhän tietänyt rakkaudestasi!
— Ja minä tunnen, ett'ei minulla ole rohkeutta musertaa sinun rakkauttasi.
Lucienne kiersi käsivartensa hänen kaulaansa.
— Kuinka jalo olet, rakas Jean! Kuinka olet hyvä!
Jean työnsi hänet luotaan ja sanoi surullisesti:
— En siinä määrässä kuin luulet, Lucienne, sillä se osottaisi suurta heikkoutta. Ei, minä en hyväksy sinua. Minä en luota onneesi…
— Mutta sinä ainakin sallit minun vapaasti toimia? Et pane vastaan?
Puolustat minua äidin silmissä?
— Kyllä, koska jo olet sidottu ja sinulla jo on isän suostumus; ja äitisi vastustus voisi tuottaa mitä suurinta onnettomuutta…
— Olet oikeassa, Jean, mitä suurinta onnettomuutta, sillä isä on sanonut…
— Niin, minä arvaan, hän on sanonut murtavansa kaiken vastarinnan ja ennemmin eroavansa äidistä kuin alistuvansa… Kaikki tuo on mahdollista… Hän sen tekisi… En ryhdy siksi hänen kanssaan taisteluun… Mutta Farnowin suhteen säilytän vapauteni…
— Mitä tarkoitat? kysyi Lucienne vilkkaasti.
— Minä tahdon, vastasi Jean varmalla äänellä, josta Lucienne ymmärsi, että veljen päätös oli järkähtämätön, minä tahdon, että hän tietää aivan tarkoin, mitä ajattelen. Kyllä löydän jonkun keinon selvittääkseni asiani hänen kanssaan. Jos hän vielä sittenkin tahtoo naida sinut, ei hän ainakaan enää erehdy tunteitten ja mielipiteitten suhteen, jotka meitä erottavat.
— Olkoon niin, vastasi Lucienne, joka äkkiä kävi rauhalliseksi ja hymyili, varmana siitä, että herra von Farnow kestäisi koetuksen.
Hän kääntyi Alsheimiin päin. Voitonhuuto kohosi hänen huulilleen. Mutta hän pidätti sen. Jonkun aikaa seisoi hän vaiti, hengittäen nopeasti, kiihkeästi ja etsien katseellaan ja ajatuksellaan jotain, mitä voisi sanoa, jottei puhuisi muita loukkaavasta onnestaan.
Sitten hän pudisti päätään:
— Koti-raukka! Nyt kun sieltä on lähdettävä, alkaa se käydä minulle rakkaaksi. Olen vakuutettu, että myöhemmin, kun sotilaselämä on vienyt minut kauas, kauas Elsassista, olen uneksiva Alsheimista, näkevä sen mielikuvituksessani juuri tuollaisena kuin nyt.
Puutarhojen vyössä yhtyivät kylän punertavat katot.
Ja kylä ja puut olivat kuin saari huhtikuisten ruispeltojen ja apilasniittyjen keskessä. Pikkulintusia, auringon kultaamia, lenteli Alsheimin yllä. Oberlén talokin näytti täältä katsoen sulavan yhteen muiden kanssa. Kaikki oli niin suloista, että olisi voinut uskoa elämänkin suloiseksi.
Lucienne heittäytyi noiden kauneusvaikutelmain valtaan, jotka olivat hänessä vain syntyneet kuin rakkauden-ajatuksen jatkoksi. Hänen korvissaan soivat omat sanansa: »Minä olen uneksiva Alsheimista juuri tuollaisena!» Silloin Bastianin metsikkö, joka aaltomaisine harjanteineen kohosi kuin pieni sinertävä pilvenhattara viimeisten puutarhain takaa, johti hänen mieleensä Jeanin surun. Vasta nyt huomasi hän, ett'ei tämä ollut mitään vastannut. Hän heltyi, ei tosin siihen määrään, että olisi ajatellut luopua omasta onnestaan Jeanin hyväksi, mutta kuitenkin valtasi hänet elävästi puolikiihkeä suru ristiriidasta heidän molempain rakkauden välillä. Hän olisi tahtonut lievittää murhetta, jota hän tuotti, tuudittaa sitä sanoillaan, uuvuttaa uneen, ett'ei enää tuntisi sitä niin läheiseksi ja eläväksi.
— Rakas Jean, rakas Jean veikko, hän sanoi, sen, minkä minun tähteni teet, palkitsen auttamalla sinua parhaani mukaan. Kukapa tietää, emmekö yhteisvoimin voine selvittää pulmaa?
— Ei, se on sinun voimaisi yläpuolella, ja omaini myös…
— Mutta rakastaahan Odile sinua? Eikö niin, hän rakastaa sinua? Silloin olette voimakkaat…
Jean viittasi väsyneesti:
— Älä viitsi, Lucienne, palataan kotiin.
— Kuule, kerro minulle ainakin, kuinka olet häntä rakastanut… Ansaitsen tietää sen… Mehän sovimme, että sanoisimme toisillemme muutakin kuin nimet… Olen ainoa, jolle voit huoletta avata sydämesi.
Hän tekeytyi nöyräksi. Salainen onnensa nöyryyttikin häntä todella. Hän uudisti pyyntönsä. Hän rupesi helläksi, hän löysi oikeat sanat kuvatakseen Odilen ylpeää kauneutta, ja Jean puhui. Hän teki sen tarpeesta uskoa jollekulle muinaisen toiveensa, joka vieläkin taisteli elääkseen. Hän kertoi pääsiäis-aatosta Pyhällä Odilialla, ja kuinka hän kiristorstaina oli tavannut tuon nuoren tytön kirsikkapuukäytävässä. Sitten auttaen toinen toistaan muistamaan, määräämään päiviä, löytämään sanoja, he siirtyivät menneisyyteen, kaukaisiin aikoihin, jolloin epäsopu vanhempain välillä vasta oli alullaan, jolloin lapset eivät siitä tietäneet, sitä havainneet, jolloin lupa-ajoilla tavattaessa Lucienne, Odile ja Jean saattoivat uskoa, että molemmat perheet, jotka olivat niin likeisessä ystävyydessä, eläisivät aina edelleenkin Alsheimin kunnioitettuina ja rakastettuina hallitsijoina. Lucienne ei huomannut, ett'ei hän kutsumalla esiin kuvia tuolta onnen ajalta voinut lohduttaa veljen mieltä. Hetkiseksi saattoi tämä siihen mieltyä toivossa paeta nykyisyyttä, mutta pian tulivat vertailut, ja kapina sydämessä riehui vaan entistä kiivaampana, yllyttäen hänen koko sielunsa isää, siskoa ja tuota väärää sääliä vastaan, jonka takana piili Luciennen kykenemättömyys uhrauksiin. Pian ei nuori mies enää lainkaan vastannut sisarensa puheisiin. Alsheim tuli lähemmäksi ja heitti nyt pitkän varjon, joka siellä täällä oli särkeentynyt. Puiden vielä harvain latvain välillä kohosi suojelevasti Oberlén talon katto. Kun puiston portti, joka suljettiin joka päivä työmiesten lähdettyä, aukeni molemmille kävelijöille, väistyi Jean Luciennen tieltä, ja antaen hänen mennä, sanoi matalalla, ivallisella äänellä: