— No, vapaaherratar von Farnow, astukaa entisen vastustaja-edustajan
Philippe Oberlén luo!
Lucienne aikoi vastata. Mutta hiekka narskui pontevain askelten alla, jättiläismäisen tammipinon kulman takaa astui esiin mies, ja soinnukas, mahtava ääni, joka helähteli, kuin olisi sen omistaja ollut onnellinen ja huoleton, lausui:
— Kas siinä ovat rakkaat pienokaiset! Kuinka pitkän kävelyn olettekaan tehneet, lapset! Tehtaan sululta näin teidät viljapelloilla, kuin kaksi rakastavaa nojaten toinen toiseenne…
Joseph Oberlé katseli tutkien lastensa kasvoja ja näki, että ainakin
Lucienne hymyili.
— Nuorilla on kai ollut jotain uskottavaa toisilleen? hän jatkoi.
Ehkäpä tärkeitä asioita?
Lucienne, jota vartijan asunnon läheisyys ja vielä enemmän veljen syvä suru kiusasi, vastasi nopeasti:
— Niin, minä puhuin Jeanille. Hän ymmärsi. Hän ei pane vastaan.
Isä tarttui poikansa käteen.
— Sitä odotin sinulta. Kiitos, Jean. En unohda sitä.
Vapaalla vasemmalla kädellään tarttui hän Luciennen käteen, ja kuin onnellinen isä kahden lapsensa välillä, kulki hän puiston halki suurta mutkikasta ajotietä.
Naiselle, joka seisoi salin ikkunaruutujen takana ja näki heidän tulevan, tuotti tämä perhekohtaus vain sekavaa iloa. Hän kyseli itsekseen, olivatko isä ja lapset viimeinkin yhtyneet häntä vastaan.
— Kuten tiedät, rakas Jean, sanoi isä, kohottaen päätään ja tarkastaen linnansa etusivua, kuten tiedät, tahdon säästää närkästymisiä, valmistella selvitykset ja vasta viime tingassa ratkaista. Olemme kutsutut Brausigille…
— Ah, onko kutsumus jo tullut?
— On, siellä on päivälliset, tavallisen lukuisa iltaseura, ei liian suuri. Luulen, että siellä on hyvä tilaisuus esittää herra von Farnow äidillesi. Puhun siitä hänelle vasta myöhemmin. Ja jott'en mitään vaikuttaisi hänen tunteisiinsa ja ettei hänen tarvitsisi kohdata katsettani, kun hän puhuu tuon nuoren miehen kanssa, — hänhän on niin arka, kuten tiedät, — niin minä puolestani kieltäydyn kutsumuksesta. Uskon Luciennen tulevaisuuden sinun haltuusi… Tämä rakas pienokainen! Kaunein unelmani on tehdä hänet onnelliseksi!… Ei sanaakaan isälleni, eikö niin? Hän saa sen viimeiseksi tietää; eihän tämä itse asiassa koskekaan häntä kuin toisessa sijassa…
Suuri, aukea ala ulkoportaitten edustalla ei ollut pitkään aikaan nähnyt niin hellän ryhmän polkevan sen aina tasotettua hietaa. Salissa istui rouva Oberlé hieman kokoonkyyristyneenä, koettaen valaa mieleensä hiukankaan luottamusta, mutta onnistumatta. Työ oli keskeytynyt. Ompelus makasi maassa.
Jean ajatteli:
»Minä siis avustan tässä yhtymisessä, minä siihen johdan äidin, joka ei mitään epäile! Mitä osaa onkaan minun näyteltävä välttääkseni suurempia vaurioita!… Onneksi antaa hän kerran minulle anteeksi saatuaan kaikki tietää.»
* * * * *
Myöhemmin illalla, poikaansa syleillessään, kysyi rouva Oberlé:
— Isä vaatii minua vastaanottamaan Brausigien kutsun. Menetkö sinä, rakkahani?
— Menen, äiti.
— No, sitten minäkin.
X.
SALANEUVOS BRAUSIGIN PÄIVÄLLISET.
Kello seitsemän olivat salaneuvos Brausigin kutsuvieraat kaikki kokoontuneet siniseen salonkiin, joka samettisine seinäverhoineen ja kullattuine kaluineen oli seurannut salaneuvosta niihin kaupunkeihin, joissa hän oli asuntoa pitänyt. Salaneuvos Brausig oli saksilainen; hienosti sivistynyt mies, tavoiltaan ja liikkeiltään liehakoiva. Hän näytti taipuvan joka suunnalle. Mutta hän oli lujasti varustettu, ja hänellä oli, päinvastoin, järkkymättömät mielipiteensä. Hän oli kookas, punatukkainen, lähes sokea, ja pitkän tukan jatkona oli lyhyt, punertava valkoparta. Silmälaseja hän ei käyttänyt, koska silmät eivät olleet lyhyt- eivätkä pitkänäköiset, vaan kuivuneet ja kuin sammuneet, vaalean akaatikiven väriset. Hän puhui paljon. Erikoistaitonsa oli rakentaa rauhaa mitä erilaisimpain mielipiteitten välillä. Virastossa, kirjeissään alemmilleen, tuli hänen luonteensa pohjasävy ilmi. Hän oli hallitseva henki. Yksityisten oikeutta ei hän koskaan myöntänyt. Yleinen etu, kas siinä sana, joka hänen mielestään antoi vastauksen kaikkeen. Virallisessa maailmassa otaksuttiin, että oli kysymys herra Brausigin korottamisesta aatelissäätyyn. Itse hän siitä puheli. Hänen vaimonsa oli viisikymmenvuotias, upeavartaloinen entinen kaunotar, joka oli pitänyt virkamieskutsuja kahdeksassa Saksan kaupungissa ennen Strassburgiin asettumista. Kestiensä aikana vaati palvelijain silmälläpito kaiken hänen huomionsa, ja kätketty levottomuus, jota tuhannet pikkuharmit tuottivat, sai hänet vain innottomasti vastaamaan vierustovereilleen.
Vierasten joukko oli oikea sekoitus syntyperältään ja asemaltaan erilaisia ihmisiä, ett'ei moista niinkään helposti olisi tavannut jossain toisessa Saksan kaupungeista. Nykyisessä Strassburgissa on niin paljon ulkoa tulleita aineksia! Vieraita oli neljätoista luvultaan; ruokasaliin mahtui syömään kuusitoista, siten että kullakin oli seitsemänkymmenen sentimetrin ala käytettävään, mikä oli pääasia herra salaneuvoksen mielestä.
Siellä niitä oli hänen kodissaan, hänen ympärillään, ja hänen uupunut, surullinen pääparkansa hallita heitä: oli suojatteja, oli suositeltuja tai ystäviä, jotka olivat tulleet eri haaroilta keisarikuntaa: kaksi preussiläistä Strassburgin yliopiston yksityisdosenttia, kaksi nuorta elsassilaista taiteilijaa, molemmat maalaajia, jotka vuoden ajan olivat työskennelleet kirkon koristamisessa, ja sitten vähäpätöisiä ihmisiä, joihin äsken olivat liittyneet Oberlén molemmat nuoret, veli ja sisar ja äitikin, jota virkamiespiireissä pidettiin ahdasmielisenä. Päävieraita olivat professori Knäpple, luksemburgilainen, sivistynyt, teräväkatseinen, läpioppinut mies, oivallisen Platonin sosialismia käsittelevän teoksen tekijä ja soman vaaleaverisen, pyöreän ja ruusuisen rouvan puoliso, rouvan, joka näytti sitäkin vaaleaverisemmältä ja ruusuisemmalta miehensä mustan, kähärän assyyrialaisparran rinnalla; sekä estetiikan professori vapaaherra von Fincken, badenilainen, joka ajoi poskensa ja leukansa, jotta ylioppilasaikuisten kaksintaistelujen arvet paremmin näkyisivät, ruumiiltaan hento ja hermostunut herrasmies tarmokkaine päineen ja pystynenineen, jonka kaksi pientä rustokyhmyä teki kuin halkaistun näköiseksi, hehkuva, innokas sielu, kovasti ranskalaisvastainen ja kuitenkin kaikista läsnäolevista vieraista, Jean Oberléta lukuunottamatta, enin ranskalaista tyyppiä. Rouva von Finckeniä ei ollut. Mutta olihan suloinen rouva Rosenblatt, kauneutensa ja älykkäisyytensä vuoksi Strassburgin saksalaismaailman, vieläpä sotilaspiirienkin kadehdituin, huomatuin ja suosituin nainen. Hän oli Reinin preussiläisiä, kuten miehensäkin mahtava rautakauppias Karl Rosenblatt, rahapohatta, lystikäs mies, ja kuitenkin itse säännöllisyys ja vaiteliaisuus asioissaan, kuten sanottiin, sekä verrattoman kylmäverisen rohkea.
Tämä seura oli aivan samanlainen kuin kaikki muutkin salaneuvos Brausigin kokoonkutsumat: siinä ei ollut minkäänlaista yhteishenkeä. Ylhäinen virkamiehemme nimitti tätä »maan eri ainesten yhteenliittämiseksi»; hän puhui kotinsa »puolueettomasta maaperästä» ja »avonaisesta puhujalavasta», joka siellä tarjoutui jokaiselle mielipiteelle. Mutta moni elsassilainen halveksi tällaista valikoimista ja vapaamielisyyttä. Muutamat arvelivat, että herra Brausig vain näytteli ja ett'ei se, mitä hänen luonaan lausuttiin, koskaan jäänyt korkeimmissa piireissä tuntemattomaksi.
Rouva Oberlé lapsineen saapui viimeisenä herra salaneuvoksen luo. Saksalaiset vieraat ottivat siipiensä suojaan Luciennen, joka tapasi heidän joukossaan jo vanhoja tuttuja. He olivat myös kohteliaat äitiä kohtaan, josta tiedettiin, että hän vain pakosta esiintyi mukana virkamiespiireissä. Wilhelm von Farnow, rouva Brausigin esittelemänä, joka oli upseerin ainoa uskottu, kumarsi juhlallisesti päätään äidille ja nuorelle tytölle, oikaisihe, pullisti rintaansa ja liittyi sitten heti herrojen joukkoon, jotka pysyttelivät lasiseinän kohdalla.
Palvelija tuli ilmottamaan, että pöytä oli katettu. Mustapukuinen joukko alkoi liikkua eteenpäin, ja vieraat astuivat avaraan huoneeseen, joka, kuten Oberlén kodissakin, oli sisustettu silminnähtävällä erikoisharrastuksella. Mutta aisti oli toinen. Kaari-ikkunat kaksinkertaisine ikkunaristeineen, ruusukekoristeineen kaarien suipuissa sekä lasiruutuineen, joista ei tällä erää näkynyt muuta kuin kiertävä lyijykittaus; ruokakaapit kierukkapilareineen ja veisteltyine ovineen; lakeen asti ulottuva paneilinki; katto itse, joka oli jaettu lukemattomiin pieniin osiin, joiden veistoksissa sähkölamppuja tulikukkina loisteli; koko sisustus muistutti mieleen goottilaista taidetta.
Jean kulki viimeisten joukossa tässä päivällisvieraitten juhlasaattueessa ja tarjosi käsivartensa somalle rouva Knäpplelle, joka ei joutanut muuta katsomaan kuin rouva Rosenblattin ihastuttavaa, suloudella kannettua pukua. Professori Knäpplen pikku rouva luuli huomaavansa, että Jean Oberlé tarkasteli samaa asiaa. Ja heti hän sanoi:
— Eikö teidän mielestänne tuollainen paljastaminen ole sopimatonta?
— Minusta on puvun kuosi varsin moitteeton. Luulen, että rouva
Rosenblatt teettää vaatteensa Pariisissa?
— Niin kyllä, oikein arvasitte, tokaisi pikku rouva. Ken on niin rikas, sillä on myös usein omituisia oikkuja, ja vähän isänmaallisuutta.
Aterian alkupuolella oltiin kylläkin hiljaisia. Vähitellen syntyi yksityiskeskustelujen huminaa. Alettiin juoda. Herra Rosenblatt kaadatti itselleen täpötäysiä laseja Reinin viiniä. Molemmat yksityisdosentit, silmälasit nenällä, palasivat aina takaisin Wolxheimin viiniin, kuten vaikeatajuiseen tekstiin, ja aina samalla vakavuudella. Puhelu kävi äänekkäämmäksi. Ei enää kuultu palvelijain askeleita parkettilattialla. Päivän kysymykset alkoivat, kuten kevyt vaahto, nousta pinnalle viinin ja valon virkistämissä mielissä. Professori Knäpple, jolla oli verhottu ääni, mutta sangen selvä ääntämistapa, voitti keskustelujen humun vastatessaan vierustoverilleen, rouva Brausigille:
— Ei, minä en ymmärrä, miksi asetutaan väkevämmän puolelle siksi, että ollaan itse noita voimakkaita. Minä olen aina ollut vapaamielinen, minä.
— Te tarkotatte ehkä Transwaalin asiaa, sanoi ääneen nauraen salaneuvos, joka istui vastapäätä ja oli tyytyväinen osattuaan oikeaan.
— Juuri niin, herra salaneuvos. Ei ole viisasta antaa musertaa pieniä kansoja.
— Onko se teistä jotain eriskummallista?
— Ei, tavallistahan se on. Mutta sanon vain, ett'ei siinä ole kehumisen varaa.
— Ovatko muut kansat sitten menetelleet toisin? kysyi vapaaherra von
Fincken.
Hän nosti ilmaan julkean nenänsä. Kukaan ei jatkanut keskustelua, aivan kuin todistus olisi ollut kumoamaton. Yleinen, epämääräinen humina alkoi taas, sekottaen ja kätkien itseensä erikoispuhelut, joista se oli muodostunut.
Rouva Rosenblattin soinnukas ääni katkaisi tämän surinan. Hän lausui pikku rouva Knäpplelle, joka istui toisella puolen pöytää:
— Niin, hyvä rouva, vakuutan teille, että sitä on ajateltu!
— Paljon mahdollista, rouvaseni; enpä sentään olisi luullut, että saksalaisen kaupungin valtuusto edes voisi keskustella moisesta tuumasta.
— Ei se tuuma hulluimpia ole! Eikö totta, herra professori, te, joka opetatte estetiikkaa?
Professori von Fincken, joka istui kauniin rouva Rosenblattin oikealla puolen, kääntyi häneen, katseli häntä syvälle noihin silmiin, jotka pysyivät tyyninä kuin tuuleton järvi, ja sanoi:
— Mistä on puhe, hyvä rouva?
— Minä sanoin rouva Knäpplelle, että valtuustossa on noussut kysymys kaupungin omistamain gobeliiniverhojen lähettämisestä Pariisiin. Ne tarvitsevat korjausta.
— Varmaa on, hyvä rouva, että vastustajat ovat voittaneet.
— Miksi ei Berliiniin? kysyi rouva Knäpplen soma ruususuu. Ehkäpä
Berliinissä tehdään huonoa työtä?
Salaneuvos Brausig katsoi ajan tulleen ruveta sovittajaksi.
— Mitä gobeliinien valmistukseen tulee, niin epäilemättä olen rouva Rosenblattin puolella. Pariisi on siihen välttämätön. Mutta korjata niitä — sen voi mielestäni suorittaa Saksassa.
— Lähettää gobeliinimme Pariisiin! tokaisi rouva Knäpple: kuka tietää, tokko ne ikinä palaisivat takaisin!
— Oh, sanoi totisesti toinen maalaajista pöydän toisesta päästä. Oh, hyvä rouva!
— Mitä oh! Tehän olette elsassilainen, te, herra, sanoi pikku rouva, jota huudahdussana oh pistänyt kuin neulankärki, mutta meillä muilla lie oikeus puolustaa itseämme!
Hän oli mennyt liian pitkälle. Kukaan ei yhtynyt häneen. Pääkeskustelu raukesi, ja sen sijaan jokainen lausui imartelevan arvostelunsa kylmistä peltopyistä, joita juuri oli tarjottu. Rouva Knäpplekin palasi asioihin, jotka olivat hänelle tutumpia, sillä harvoin hän otti osaa väittelyihin, kun herroja oli saapuvilla. Hän kääntyi naapurinsa von Farnowin puoleen, niin ett'ei hänen enää tarvinnut nähdä kaunista rouva Rosenblattia, ei rouva Rosenblattin pukua eikä rouva Rosenblattin älykkäitä vihreitä silmiä, ja alkoi selittää nuorelle upseerille »kylmäin ruokain» valmistusta ja tapaansa laittaa »boolia» — jota hän kehui verrattomaksi. Mutta jo toistamiseen oli ajatus johtunut voitettuun kansaan, ja tuo ajatus pyöri yhäti epäselvänä mielissä, sillä välin kuin saksalaisleimainen sampanja vaahtoili laseissa.
Rouva Brausig oli vasta vaihtanut muutamia sisällyksettömiä sanoja oikeanpuoleisen naapurinsa herra Rosenblattin kanssa, joka söi paljon, ja vasemmanpuoleisen naapurinsa professori Knäpplen kanssa, joka mieluummin puheli vastapäätä istuvalle rouva Rosenblattille ja vapaaherra von Finckenille sekä joskus Jean Oberlélle. Ja hän se kuitenkin tahtomattaan herätti uuden kiistan vireille. Pian kävi keskustelu paljon kiihkeämmäksi kuin edellisinä kertoina. Salaneuvoksetar puhui herra Rosenblattille, samalla uhaten katseellaan palvelijaa, joka oli kolhaissut hänen päävieraansa, rouva Rosenblattin, tuolin selkänojaa, puhui naimisliitosta elsassilaistytön ja erään hannoverilaisen välillä, joka oli kymmenennen jalka-tykkirykmentin päällikkö. Rautakauppias vastasi aivan ääneen, aavistamatta, että hänen vieressään istui äiti, jonka nuorta tytärtä myös eräs upseeri tavotteli:
— Lapsista tulee kunnon saksalaisia. Tuollaiset liitot ovat harvinaisia, voisipa sanoa mitä harvinaisimpia, ja se on minusta vahinko, sillä ne auttaisivat tuntuvasti tämän itsepintaisen maan saksalaistuttamista.
Vapaaherra von Fincken laski pöydälle sampanjalasinsa, jonka hän oli yhdellä siemauksella tyhjentänyt, ja huomautti:
— Kaikki keinot ovat hyvät, kun päämäärä on jalo.
— Aivan niin, sanoi herra Rosenblatt.
Läsnäolevista kolmesta elsassilaisesta oli Jean Oberlé enin tunnettu, sopivin vastaamaan; mutta samalla, siltä näytti, oli hänen vaikea lausua mielipidettään erimielisyyden vuoksi, jota tuo sama kysymys oli synnyttänyt hänen ympärillään. Hän huomasi, että parooni von Fincken oli häntä katsellut puhuessaan, että herra Rosenblattkin tarkasteli häntä tiukasti, että professori Knäpple heitti salaisen silmäyksen vasemmanpuoleiseen toveriinsa, ja että herra Rosenblatt hymyili ikäänkuin sanoen: »Kykeneekö tuo lapsi puolustamaan kansallisuuttaan? Lieneekö hän arka kunniastaan? Saammepa nähdä!»
Nuorukainen kääntyi herra von Finckenin puoleen valiten hänet vastustajakseen ja lausui:
— Minä aivan päinvastoin luulen, että Elsassin saksalaistuttaminen on kömpelö ja kehno teko.
Samalla kävi Jeanin ilme rohkeaksi ja väri hänen silmissään vaihteli, niinkuin metsän vihreä vaihtelee, kun tuuli repii puita lehtiä käännellen.
Estetiikan professori näytti taistelunhaluiselta.
— Miksi kehno, jos suvaitsette? Pidättekö surettavana vallotusta, jonka seurauksia se on? Niinkö ajattelette? Sanokaa toki!
Yleisen äänettömyyden vallitessa kajahti Jean Oberlén vastaus:
— Niin juuri!
— Te uskallatte, herra!
— Suokaa anteeksi, alotti salaneuvos Brausig, ojentaen kätensä ikäänkuin siunaten. Olemme kaikki täällä kunnon saksalaisia, rakas herra parooni; ei teillä ole oikeutta epäillä nuoren ystävämme isänmaallisuutta; hän puhuu vain historialliselta näkökannalta.
Rouva Oberlé ja Lucienne viittasivat Jeanille: »Vaikene! Vaikene!
Mutta vapaaherra von Fincken ei nähnyt, ei kuullut mitään. Kiihkeys, joka kuvastui hänen kasvoillaan, pääsi valloilleen. Hän kohousi puoliksi ja kumartui eteenpäin, kurkottaen päätään pöydän yli:
— Ranska, kas se on kaunis! Se on yksimielinen! Se on voimakas! Sillä on siveellistä tarmoa!
Pikku rouva Knäpple kertasi:
— Siveellistä tarmoa, niin juuri!
Korkeat ja matalat, ivalliset, ärsyttyneet äänet lennättivät sanoja sikin sokin:
— Pettureita, nuo ranskalaiset! — Ruttoa heidän romaaninsa ja näytelmänsä! — Rappiolla, koko Ranska! — Loppuun elänyt kansa! — Mitä voisi se viittäkymmentä miljoonaa teutoonia vastaan?
Jean antoi lumivyöryn vieriä. Hän katseli milloin Finckeniä, joka reutoi käsillään, milloin Farnowia, joka istui vaiti, kulmakarvat rypyssä ja pystyssä päin.
— Minä luulen, että sitä kovin parjataan, hän lopuksi sanoi. Se saattaa olla huonosti hallittu, eripuraisuus on voinut sitä heikontaa; mutta koska hyökkäätte sen kimppuun, on iloni ilmottaa teille, että yhä vielä pidän sitä suurena kansana. Te itsekin ajattelette samoin!
Syntyi oikeaa huutoa: Oh! Ah! Sanokaapa joku esimerkki!
— Yhtenä todisteena on vimmanne Ranskaa vastaan. Te olette sen voittaneet, mutta ette ole lakanneet sitä kadehtimasta!
— Oletteko lukenut kauppatilastoa, nuori mies? kysyi herra Rosenblattin varma ääni.
— Kuudennen luokan kauppalaivasto! sihisi toinen yksityisdosenteista.
— Verratkaapa molempia armeijoja! sanoi toinen.
Professori Knäpple asetti silmälasit tanakammasti nenälleen ja antoi selvään ja pontevasti seuraavan lausunnon:
— Sananne, rakas Oberlé, ovat totta menneisyyteen nähden. Vieläpä nykyhetkelläkin; luulen voivani lisätä, että jos Ranska olisi meidän, kasvaisi siitä nopeasti mahtava maa: me osaisimme sille arvoa hankkia…
— Pyydän, lisäsi Fincken hävyttömästi, älkää väitelkö mielipiteestä, joka ei pidä paikkaansa!
Minä puolestani pyydän, sanoi Jean, ettette väittelisi todistelujen avulla, jotka eivät vie mihinkään johtopäätökseen eivätkä koske asian ytimeen. Valistuneen ihmisen ei sovi arvostella eri maita vain kaupan, laivaston tai armeijan mukaan.
— Minkä mukaan sitten, hyvä herra?
— Niiden hengen mukaan. Ranskallakin on oma henkensä, jota historia ja selittämätön lapsenvaisto, jonka tapaan itsessäni, ovat opettaneet minun tuntemaan. Ja minä uskon vakaasti, että tämän kansan sekä menneisyydessä että myös sen nykyisyydessä yhtyy tavallista enemmän ylhäisiä hyveitä eli yleviä avuja: jalomielisyyttä, epäitsekkäisyyttä, oikeudenrakkautta, kaunoaistia, hienoutta ja jonkinlaista sankaruutta. Voisin sanoa siitä paljon esimerkkejä! Ja vaikkapa Ranska olisikin niin heikko, kuin te vakuutatte, omistaa se aarteita, jotka ovat maailman kunnia ja jotka siltä ensin ovat ryöstettävät, ennenkuin se ansaitsee kuolla; niiden rinnalla on kaikki muu vähäarvoista. Teidän saksalaistuttamisenne, hyvä herra, heikentää elsassilaisissa tai hävittää heistä noita ranskalaisia hyveitä ja avuja. Ja siksi väitän, että se on kehno teko…
— No hyvä! huusi Fincken. Elsassi kuului oikeastaan Saksalle; se on palannut takaisin meille: me vahvistamme jälleen-omistuksemme. Kukapa ei niin tekisi?
— Ranska! tokaisi Oberlé, ja siksi sitä rakastamme. Se otti maan, mutta se ei ole sortanut ihmismieliä. Me kuulumme sille rakkauden oikeudella!
Vapaaherra kohautti olkapäitään:
— Palatkaa sitten sinne takaisin!
Jean erehtyi huudahtamaan: »Niin teemmekin!» Palvelijat keskeyttivät leivosten tarjoilun kuunnellakseen. Jean jatkoi:
— Yrityksenne on siis mielestäni kehno, koska se on omientuntojen sortoa; mutta se on mielestäni kömpelö teko saksalaiseltakin näkökannalta.
Ihanaa! sanoi rouva Knäpple kurkkuäänellään.
— Teillä olisi kaikinpuolista etua, jos säilyttäisitte alkuperäisyyttämme ja henkistä itsenäisyyttämme, mikäli sitä meille saattaa jäädä. Siinä olisi hyödyllinen esimerkki Saksalle.
— Paljo kiitoksia! huusi joku.
— Ja hyvinkin hyödyllinen! intti nuori mies. Olen kasvanut Saksassa ja olen varma väitteestäni. Enin on minua hämmästyttänyt ja huomiotani herättänyt saksalaisten persoonallisuuden puute, ja se, että he yhä enemmän unohtavat itsenäisyytensä ja häipyvät…
— Varokaa itseänne, nuori mies! keskeytti äkkiä salaneuvos Brausig.
— Ja häipyvät, aioin sanoa, Preussin mahtavuuden tieltä, herra salaneuvos, Preussin, joka raatelee omiatuntoja eikä myönnä elämisen oikeutta muille kuin kolmenlaisille ihmisille, jollaisiksi se heidät muodostaa lapsesta saakka: veronalaisille, virkamiehille ja sotilaille.
Toinen yksityisdosentti pöydän päässä kohousi tuoliltaan.
— Rooman keisarikunta teki samaa, ja se oli Rooman keisarikunta!
Hänen vierustoverinsa jyräytti värisevin äänin:
— Hyvä!
Kaikki läsnäolijat katsahtivat sinnepäin. Puhuja oli Wilhelm von Farnow, joka koko keskustelun ajalla ei ollut muuta sanonut. Ottelun tuimuus oli häntä kiihdyttänyt, kuin olisi häntä persoonallisesti ärsytetty. Se kiihotti muitakin. Herra Rosenblattin käsi puristui nyrkkiin. Professori Knäpple mutisi vimmoissaan, silmälasejaan pyyhkien. Hänen rouvansa naurahteli hermostuneesti.
Silloin kaunis rouva Rosenblatt hymyili sormiellen hienoa helminauhaansa ja sanoi elsassilaiselle herttaisesti:
— Herra Oberlélla on ainakin rohkeutta puolustaa mielipidettään. Ei voi sen suoremmin olla meitä vastaan.
Jean oli liian kiihtynyt vastatakseen kohteliaasti. Hänen katseensa siirtyi Finckenistä Rosenblattiin, hänestä Knäppleen ja tästä taas yksityisdosenttiin, joka hyöri Luciennen ympärillä; sitten kumartui hän hieman rouva Rosenblattin puoleen:
— Vain naisten kautta voi saksalainen kansallisuus saavuttaa sen hienostumisen määrän, mikä siltä vielä puuttuu, rouva hyvä. Sillä on takeita siitä…
— Kiitos kaunis! vastasi kolme herraa.
Rouva Knäpple, raivostuneena rouva Rosenblattille osotetusta kohteliaisuudesta, huusi:
— Mikä suunnitelma teillä sitten on, hyvä herra, pudistaaksenne saksalais-ikeen niskoiltanne.
— Ei minulla mitään sellaista ole.
— No, mitä sitten haluatte?
En mitään, hyvä rouva. Minä kärsin.
Silloin puuttui puheeseen toinen elsassilaisista taiteilijoista, keltapartainen maalaaja, joka ulkomuodoltaan oli kuin joku Giotton oppilas ja koko pöytäseura kurkottautui hänen puoleensa:
— Minä en ole kuin herra Oberlé, joka ei mitään pyydä. Hän on vasta tullut maahan pitkän poissa-olon jälkeen. Jos hän asuisi täällä jonkun aikaa, tulisi hän toisiin johtopäätöksiin. Me muut, Elsassin nuori polvi, me, jotka elämme yhteydessä kolmensadantuhannen saksalaisen kanssa, olemme nähneet, että on ero olemassa ranskalaisen ja saksalaisen sivistyksen välillä. Omamme on meille mieluisampi; eikö tuo liene sallittua? Korvaukseksi uskollisuudestamme Saksaa kohtaan, korvaukseksi maksamistamme veroista ja sotapalveluksen suorittamisesta aiomme pysyä elsassilaisina. Ja sitähän ette halua ymmärtää. Me pyydämme, ett'ei meitä pidettäisi poikkeuslakien alaisina, tällaisessa piiritystilassa, jota jo on kestänyt kolmekymmentä vuotta; me pyydämme, ett'ei meitä kohdeltaisi ja hallittaisi kuin jotain »valtakunnan maata», kuten Kamerunia, Togo-landia, Uutta Guineaa, Bismarkin saaristoa tai Providencen saaria, vaan niinkuin Saksan keisarikunnan eurooppalaista maakuntaa. Me emme tyydy, ennenkuin saamme olla täällä meillä Elsassissa elsassilaisia, kuten baijerilaiset Baijerissa ovat baijerilaisia, niin kauan kuin vielä olemme voitetuita, jotka ovat herransa hyväntahtoisuudesta riippuvia. Siinä minun vaatimukseni!
Hän esitti asiansa selvästi, ilmeisellä tyyneydellä, ja hänen kullankarvainen suippopartansa pisti ulospäin kuin nuolenkärki. Mielet vapautuivat hänen hyvin harkitun puheensa tuottamasta jännityksestä ja saatettiin odottaa kiivaita vastauksia, kun salaneuvoksetar Brausig nousi.
Vieraat seurasivat esimerkkiä ja palasivat siniseen salonkiin.
— Sinä olit kauhea! Mitä ajattelit? sanoi Lucienne puoliääneen, kulkiessaan Jeanin rinnalla.
— Sanasi olivat ehkä varomattomat, lisäsi hetkistä myöhemmin rouva
Oberlé, mutta Elsassia puolustit hyvin, ja minä yhdyn sinuun.
Salaneuvos kumartui jo joka suunnalle ja kuiskasi Finckenin, Farnowin,
herra Rosenblattin, professori Knäpplen, molempain yksityisdosenttien,
Jeanin ja elsassilaisten taiteilijain korvaan seuraavan lauseen:
»Tehkää hyvin ja tulkaa kanssani tupakkahuoneeseen!»
Tupakkahuone oli toinen salonki, jota lasiseinä erotti ensimmäisestä.
Pian olivat herra Brausigin vieraat siellä koolla. Tuotiin sikaareja ja olutta. Savukiehkurat nousivat ilmaan ja hälvenivät kattoon. Toiset vieraista kerääntyivät herra Rosenblattin ympärille; toisena keskuksena oli professori von Fincken. Kovat äänet tuntuivat kiisteleviltä ja kuitenkin siellä ainoastaan selviteltiin vaivalloisesti yksinkertaisia asioita.
Vain kahdella herralla oli vakava puheenaihe, eivätkä he pitäneet suurta melua. Ne olivat Jean Oberlé ja Farnow. Tuskin oli jälkimäinen sytyttänyt sikaarinsa, kun hän koskettaen Jeanin käsivartta, lausui:
— Haluaisin puhella kanssanne, ja yksityisesti.
Ja ollakseen vapaammat asettuivat nuoret miehet suunnattoman suuren uunin luo, vastapäätä salongin oviaukkoa, sillä välin kuin muut tupakoitsijat, herra Rosenblattin ja herra von Finckenin ympärille ryhmistyneinä, istuivat ikkunasyvennyksessä.
— Olitte kiihkeä tänä iltana, rakas ystävä, sanoi Farnow ylpeällä kohteliaisuudella, jota usein tuli hänessä ilmi; monta kertaa olin kiusauksessa vastata teille, mutta pidin parempana odottaa. Te hieman kohdistitte puheenne minuun?
— Paljonkin teihin. Tahdoin sanoa suoraan teille, mikä olen, ja ilmottaa sen teille todistajain läsnäollessa, jotta siinä tapauksessa, että te pysytte aikeissanne, olisi varmaa, ett'en minä ainakaan ole niihin suostunut enkä teitä avustanut, ja ett'ei minulla ole mitään tekemistä ajattelemanne avioliiton kanssa. En voi asettua isäni tahtoa vastaan, mutta en tahdo, että voitaisiin sekottaa toisiinsa isäni mielipiteitä ja omiani.
— Ymmärsin jotain siihen suuntaan… Tiedätte varmaan, että olen nähnyt sisarenne seuroissa ja rakastan häntä?
— Tiedän sen.
— Eikö teillä ole muuta vastausta antaa?
Veri kohosi saksalaisen poskiin.
— Selvittäkää kantanne nopeasti, hän sanoi. Olen hienosta aatelisperheestä, myönnättekö sen?
— Myönnän.
— Tunnustatteko, että naiselle on saksalaisen upseerin kosinta kunniaksi?
— Kaikille muille paitsi elsassittarelle. Mutta me elsassilaiset emme ole kuten muut, joskaan te ette tuota tunnetta käsitä. Kunnioitan teitä suuresti, Farnow. Mutta avioliittonne sisareni kanssa olisi julma isku kolmelle meidän kodissa. Minulle ensi sijassa.
— Missä suhteessa, jos saan luvan kysyä?
Heidän täytyi puhua hiljaa ja välttää liikkeitä herra Brausigin vieraitten vuoksi, jotka huoneen toisesta päästä pitivät silmällä nuoria miehiä ja koettivat tulkita heidän käytöstään. Heidän mielenliikutuksensa, heidän kiihtymyksensä kuvastui vain silmissä, jotka olivat lähestyneet toisiaan, ja singahtelevissa sanoissa, jotka eivät olleet aiotut kuin yhden kuultaviksi.
Lasiseinän läpi saattoi Lucienne nähdä Farnowin, ja noustessaan sekä kulkiessaan salongin läpi tai ollessaan ihailevinaan kukkakoria, joka oli korkeampi kuin lasiseinän alareunus, hän tutkien katseli upseerin ja veljensä kasvoja.
— Olette sydämen-ihminen, Farnow. Ajatelkaa siis, mitä tulee kodistamme
Alsheimissa, kun tämä epäsovun aihe tulee muiden lisäksi.
—- Minä muutan pois, sanoi upseeri, voinhan saada vaihtaa paikkaa ja jättää Strassburgin.
— Muisto jää meille. Eikä siinä kaikki. Ja onhan siellä nyt jo äitini, joka ei ole myöntyvä.
Kädenliikkeellä osotti Farnow, että hän poistaisi esteen.
— Sitten on iso-isä, jonka Elsass valitsi vastalauseen panijaksi, ja joka ei voi nyt kieltää koko menneisyyttään.
— En ole mitään velkaa herra Philippe Oberlélle, keskeytti Farnow.
Ääni kävi mahtipontisemmaksi:
— Sanon teille edeltäpäin, ett'en ikinä luovu tehdystä päätöksestä. Kun herra von Kassewitz, Strassburgin prefekti ja ainoa elossa oleva sukulaiseni, palaa virkalomaltaan, jonka hän ottaa näinä päivinä, lähtee hän teille Alsheimiin; hän pyytää neiti Lucienne Oberlén kättä sisarenpoikansa puolesta, ja hän saa myöntävän vastauksen, koska neiti Lucienne Oberlé mielellään ottaa minut, koska hänen isänsä jo on suostunut ja koska minä, Wilhelm von Farnow, niin tahdon!
— Epäilyksenalaiseksi vielä jää, tokko olette oikein toiminut…
— Oman tahtoni mukaan, siinä on minulle kyllin
— Miten paljon ylpeyttä on rakkaudessanne, Farnow!
— Sitä on kaikissa teoissani, Oberlé!
— Luuletteko, että olisin siitä erehtynyt? Sisareni miellytti teitä, koska hän on sievä?
— Niin.
— Ja älykäs?
— Niin.
— Mutta myös, koska hän on elsassilainen! Ylpeydessänne näitte hänessä voiton, joka oli saavutettava. Te ette tiedä, että Elsassin naisilla on tapana antaa rukkaset Saksalaisille. He ovat kuningattaria, joita lähelle te kunnianhimoisessa rakkaudessanne ette helposti pääse, kuningattaria, aina maalaistytöistämme, jotka seuroissa kieltäytyvät tanssimasta maahan muuttaneiden kanssa, sisariimme asti, joita harvoin näkee teidän salongeissanne tai teidän käsivarrellanne. Rykmenteissä, joihin joutuisitte, kerskaisitte siitä, että olette saanut Lucienne Oberlén. Ehkäpä se myös olisi hyvä merkki vallanpitäjäin silmissä, eikö totta?
— Ehkä, sanoi Farnow virnistellen.
— Toimikaa siis! Murtakaa, tai oikeammin murtakaa loppuun asti kolme meistä!
He kiihottuivat; kumpikin koetti pitää puoliaan.
Upseeri nousi, heitti pois sikaarinsa ja sanoi ylhäisesti:
— Me olemme sivistyksen saaneita raakalaisia, sehän on jo kuultu, vähemmän täynnä ennakkoluuloja ja vähemmän kohtuullisia vaatimuksissamme kuin te. Siksi me voitammekin maailman, rakas ystävä! Sillä välin, Oberlé, menen istumaan arvoisan äitinne viereen puhumaan hänen kanssaan niin herttaisesti, kuin vihamiehiä ollen on mahdollista. Seuraatteko minua?
Jean viittasi kieltävästi.
Jättäen Oberlén siihen, kulki Farnow tupakkahuoneen läpi.
Lucienne odotti häntä levottomana salongissa. Hän näki hänen astuvan rouva Oberléta kohden ja pakotetusti hymyillen nostavan istuimen sen nojatuolin viereen, jolla hento, surupukuinen elsassitar istui.
Samalla huuteli salaneuvos Brausig:
— Oberlé! Te olette polttanut sikaaria juomatta lasillistakaan olutta! Sehän on ilmi vääryys! Tulkaa toki! Herra professori Knäpple juuri kertoo meille hallituksen toimista Saksan itäisten maakuntain venäläistyttämisen estämiseksi.
* * * * *
Myöhään yöllä toivat landoo-vaunut Alsheimia kohden kolmea matkustajaa, jotka oli noudettu Molsheimin asemalta. Tietä oli vielä pitkältä. Pian nukahti Lucienne vaunujen kolkkaan.
Äiti, joka siihen asti oli ollut milt'ei vaiti, kumartui silloin poikansa puoleen, ja osottaen tuota kaunista olentoa, joka levollisena lepäsi unen helmoissa, hän kysyi:
— Tiesitkö sinä?
— Tiesin.
— Minä aavistin… Ei minulle tarvitse paljoa sanoa. Näin tytön katselevan häntä… Oi, Jean, koetus, josta toivoin säästyväni!… Sen pelostahan olen niin paljon, paljon sietänyt!… Sinä enää olet minulla, Jean… Mutta sinä jäätkin minulle!
Ja hän sulki poikansa lujasti syliinsä.
XI.
EPÄTIETOISUUDESSA.
Niinkuin tuskin koskaan meidän luulojemme mukaisesti käy, niin ei myöskään herra von Kassewitz tullut Alsheimiin Farnowin ilmottamana päivänä. Kesäkuun lopulla, jolloin tuo ylhäinen virkamies terveysmatkaltaan palattuaan valmistautui lähtemään Luciennen kättä anomaan, sai hän kirjeellisen pyynnön siirtää käyntinsä. Philippe Oberlén tila oli äkkiä huonontunut.
Vanhus, jolle oli täytynyt edeltäpäin ilmoittaa, mitä talossa oli tekeillä, oli saanut tietää totuuden. Eräänä aamuna oli hänen poikansa tullut sairaan huoneeseen. Kiertelyjensä ja sävyisäin sanainsa läpi, joita piti muka kunnioituksen ja säälin ilmaisuina, oli hän antanut kuultaa, että Lucienne ei ollut kylmä erään rakuuna-upseerin, ylhäisen saksalaisperheen pojan, lähestymisille; että rakkaus oli syntynyt itsestään; että hän, Joseph Oberlé, mielipahastaan huolimatta, ei katsonut itsellään olevan oikeutta panna siteitä lastensa vapaudelle; ja että hän toivoi isänkin, rauhaa rakastavana, alistuvan. »Isä», oli hän lopettanut, »te tiedätte hyvin, että vastarintanne on hyödytön ja suorastaan kiusallinen. Teillä on nyt tilaisuus antaa Luciennelle kaunis osotus rakkaudestanne, kuten me itse olemme tehneet; älkää jättäkö sitä käyttämättä.» Vanhus oli viittauksilla kysynyt: »Entä Monique? Onko hän suostunut?» Joseph Oberlé oli tainnut valehtelematta vastata myöntävästi, sillä ero-uhkausta peläten oli vaimo-raukka vielä kerran alistunut. Silloin oli sairas tehnyt lopun poikansa pitkistä jutuista kirjottamalla vastaukseksi kaksi sanaa: »Minä en.»
Samana iltana ilmestyi kuume. Sitä jatkui seuraavana päivänä, ja itsepintaisuudellaan sekä heikontamalla sairasta saattoi se Oberlén koko perheen levottomaksi.
Siitä päivästä lähtien oli aamuin, illoin Philippe Oberlén vointi talon puheenaineena. Kyseltiin Monique-rouvalta, kyseltiin Jeanilta, jotka vanhus otti vastaan, vaikk'ei muita. »Kuinka hän jaksaa? Palaavatko voimat? Onko hän vielä täydessä tajussaan?» Jokaisen mieltä kiinnitti se, mitä tapahtui »tuolla ylhäällä», siinä huoneessa, josta vanha taistelija, jo puoliksi eläväin joukosta kadonneena, yhä vielä hallitsi epäsopuista perhettään ja piti sitä itsestään riippuvana. Kaikki lausuivat ilmi pelkojaan. Kuinka paljon salaisia suunnitteluja, mitä erilaisia ajatuksia kätkeysikään tuon nimen varjoon, joka syystä oli heidän huulillaan!
Jeankin odotti taudinpuuskauksen käännettä levottomuudella, jonka aiheuttajana ei ollut ainoastaan rakkaus vanhukseen. Selvityksen jälkeen, joka oli tapahtunut hänen ja Luciennen välillä ja varsinkin salaneuvos Brausigin iltakutsujen perästä, oli sydämellisyys kadonnut veljen ja sisaren suhteesta. Lucienne esiintyi niin herttaisena ja hyväntahtoisena, kuin taisi, mutta Jean oli kylmä hänen lähestymisilleen. Niin pian kuin työ ei pidättänyt häntä tehtaassa, pakeni hän kodista milloin kedoille, minne vuoden ensimmäisen sadon, heinän, korjuu, oli koonnut kaiken Elsassin talonväen, milloin juttelemaan ystävikseen muuttuneiden naapurien, Ramspacherien, kanssa, kun nämä pimeän tullen palasivat tasangolta, ja toivo nähdä tiellä Xavier Bastianin tytärtä, se se oli, joka silloin johti hänen askeliaan. Mutta vielä useammin nousi hän Heidenbruchiin. Ulrich herrasta oli tullut hänen uskottunsa, ja samalla oli Jean antanut hänelle tehtävän. Hän oli sanonut: »Minulla ei ole enää toivoa saada Odilea. Sisareni naimisliitto estää omani. Mutta voinhan kuitenkin kysyä sen mieltä, jolle olen rakkauteni tunnustanut. Tahdon päästä varmuuteen siitä, mikä nyt jo särkee sydäntäni, vaikka se minulle on vasta vain pelko. Kun herra Bastian on saanut tietää, että Lucienne on herra Farnowin morsian tai että hän tulee siksi, — ja se tapahtuu kyllä pian, jos iso-isä toipuu, — silloin menkää hänen luokseen ja puhukaa hänelle puolestani; hän on vastaava teille, tuntien asian. Sitten kerrotte minulle, kieltäytyykö hän ikinä antamasta tytärtään Farnowin langolle vai vaatiiko hän koetusaikaa, — minä suostun siihen, vaikka se olisi kuinka pitkä! — vai rohkeneeko hän, — jota muuten en luule, — olla välittämättä hälinästä, jonka sisareni naimisliitto tulee herättämään.»
Ulrich herra oli luvannut.
Keskivaiheilla elokuuta katosi Philippe Oberléta riuduttuva kuume. Vastoin lääkärin luuloa palasivat voimat sangen nopeasti. Pian oli varmaa, että sairaan vankka ruumiinrakennus oli voittava taudinpuuskan. Ja aselepo, jota Joseph Oberlé oli pitänyt isänsä suhteen, päättyi. Vanhusta, joka oli palannut kuoleman hylkäämän sairaan surulliseen asemaan, alettiin kohdella kuten muita, säälittä.
Mitään uutta kohtausta ei sattunut isän ja pojan välillä. Kaikki kävi ilman melua. 22 p:nä Elokuuta, kun he päivällisen jälkeen istuivat salissa, jonne Victor juuri oli kantanut kahvin, sanoi tehtailija vaimolleen:
— Isä on nyt parantumaan päin. Ei ole enää syytä viivyttää herra von Kassewitzin käyntiä. Ilmotan siis sinulle, Monique, että se tapahtuu näinä päivinä. Tee niin hyvin ja anna isälle tietoa siitä, koska sinä olet ainoa, joka häntä voi lähestyä. Ja on tärkeää, että kaikki täällä käy säännöllisesti, ilman että millään on yllätyksen tai pettymyksen leimaa. Oletko samaa mieltä?»
— Et siis tahdo vielä siirtää tätä käyntiä?
— En.
— No, sitten ilmotan asiasta.
Samana iltana kirjotti Jean Heidenbruchiin, jonne hän ei voinut lähteä:
»Eno, vieraan tulo on nyt varma. Isä ei salaa sitä, ei edes palvelijoilta. Hän tahtoo nähtävästi, että huhu sisareni naimisliitosta leviäisi. Jos siis näinä päivinä kuulette jonkun alsheimilaisen lausuvan ilmi suruansa tai suuttumustaan meidän tähtemme, niin silloin, rakas eno, menkää kuulustamaan, tokko unelmallani vielä on elämisen oikeutta. Sanokaa, että Philippe Oberlén pojanpoika rakastaa Odilea».
XII.
HUMALANKORJUU.
Pyhän Odilian juurelle, hiukan viinitarhojen alapuolelle, syvään hiekkamaahan, johon oli sekaantunut vuoristosta lentänyttä lehtiruhkaa, olivat herra Bastian sekä muut Alsheimin tilanomistajat ja arentimiehet pystyttäneet humalistonsa. Nyt oli se aika käsissä, jolloin kukissa on runsaimmin tuoksuavaa humalapölyä, tuo lyhyt aika, josta on niin vaikea pitää vaaria.
Siksi pistäysivätkin humalanviljelijät usein humalistoissansa. Kaupanhierojia kuljeskeli kylissä. Ostajain ja myyjäin kuultiin keskenään kiistelevän, vertaillen toisiinsa Würtembergin, Badenin suuriherttuakunnan, Böömin ja Elsassin humaloita. Sanomalehdet alkoivat levittää tietoja kuuluisimpain viljelyspaikkain, Hallertaun, Spaltin ja Woluzachin ensi hinnoista.
Eräs müncheniläinen juutalainen oli tullut herra Bastianin luo muutamana sunnuntaina, elokuun 26:ntena, ja sanonut:
— Würtembergissä näyttää lupaavalta ja Badenissa saadaan hyvä sato; meidän puolessamme, tuolla Spaltissa, Baijerissa, maksamme humaloista satakuusikymmentä frangia viidestäkymmenestä kilosta, koska humalat siellä ovat rikkaita lupuliinista kuin rypäle mehusta. Täälläpäin on kuivuus vahingottanut. Voin kuitenkin tarjota teille satakaksikymmentä frangia sillä ehdolla, että heti korjaatte humalanne. Ne ovat valmiit.
Herra Bastian oli myöntynyt ja kutsunut humalan noukkijattaria kokoon päiväpalkkalaisikseen elokuun 28:nneksi. Samana päivänä oli kreivi von Kassewitzin määrä tulla Joseph Oberlén luo.
Aamulla varhain, kun ilmassa jo tuntui lämmin henkäys, olivat naiset lähteneet kulkemaan kohti n.s. »Alsheimin ylänköjä», jonne humalatarhoja oli kaaren muotoon istutettu. Muutaman satasen metriä metsän reunasta seisoi korkeita salkoja kuin sotarintamassa, viheriöitä köynnöksiä kantaen. Ne näyttivät suipoilta lehtiteltoilta, tai ennemminkin tapuleilta, sillä aina äärimmäisestä kärjestä maahan saakka heiluili niissä miljoonittain pieniä käpysiä humalapölyn peittämine, harmaine suomuineen, aivan kuin tuulen soittelemia kelloja. Kaikki tiesivät päivän merkkitapahtuman: herra Bastianin luona on humalankorjuu. Isäntä, joka oli noussut ennen päivänkoittoa, oli jo tullut humalistoonsa; hän tutki joka vartta, laski hyötyään ja puristeli rikki sormiensa välissä yhden noista pienistä käpysistä, hienoista kuin mustiini, joiden tuoksu houkutteli mehiläisiä puoleensa. Taampana, sänkipellon vaolla, seisoi satoa odottamassa kahdet kapeat rattaat, joiden eteen oli hevonen valjastettu, ja niiden vieressä arentimies Ramspacher kahden poikansa, Augustinin ja François'in, sekä renkinsä kerällä. Tietä pitkin, joka johti suoraan tänne saakka, astelivat naiset ylöspäin epätasaisena jonona: kolme etupäässä, sitten viisi, jotka sulkivat koko tien, ja lopuksi yksi, ainoa ijäkkäämpi heidän joukossaan. Jokaisella oli yllään työhame ja -liivi ohuesta, haalistuneesta, kuluneesta kankaasta, paitsi kuitenkin leipurin tyttärellä, Idalla, jonka sininen, valkotäpläinen puku oli milt'ei uusi, ja eräällä toisella Alsheimin hienohelmoista, lukkarin tummalla Juliettella, jolla oli uusmuotinen röijy ja valko- ja punaruutuinen esiliina. Useimmat olivat ilman hattua, ihon ainoana suojana tukka, ja kaikki vaaleat hiusvärit olivat edustettuina. He astuivat tyynesti ja raskaasti. Olivat nuoria, raikkaita, ja nauroivat. Arentitalon pikkupojat, jotka istuivat työkonin selässä lähdössä pellolle, ja niittymiehet, joita oli asettunut niitynkulmaan, viikatteen levätessä työttömänä pehmeässä apilaassa, käänsivät päätään ja seurasivat katseellaan noita maatyössä harvoin nähtyjä työntekijöitä: pesijättäriä, ompelijattaria ja opissaolevia, jotka kuin juhlaan menossa kulkivat herra Bastianin humalistoa kohden. Sanojen sipinä, josta ei voi selkoa saada, kiiri miesten luokse kastehelmiä kuivaavan tuulen kerällä. Ilma oli kirkas. Jotkut vanhukset, jotka noukkivat pudonneita hedelmiä hajallaan kasvavien omena- ja pähkinäpuiden alta, oikaisivat hekin selkäänsä ja katsoa siristivät nähdessään metsätiellä tuon tyttöparven, joka asteli ilman koreja, jollaiset aina on mustikkain ja vadelmain poimijoilla.
He saapuivat humalistoon, jossa kahdeksassa rivissä kasvoi kahdeksansataa humalanvartta, ja katosivat sinne kuin jättiläismäiseen viinitarhaan. Herra Bastian jakoi tehtävät ja ilmotti, että oli alotettava tienpuolimmaisesta osasta. Silloin vanha arentimies, hänen kaksi poikaansa ja renkinsä tarttuivat kukin humaloiden painosta raskaaseen salkoonsa; kärhet, suomuskellot ja lehdet värähtivät, ja kun polvistuneet naiset olivat leikanneet varret poikki maan tasalta, pääsivät kohotetut riuvut irti, taivutettiin alas ja niiden kantamat köynnökset ryöstettiin. Varret, lehdet ja kukat putoilivat ja pantiin kasaan rattailla poisvietäväksi. Nyt eivät työntekijämme viivähtäneet poimiakseen humalakäpyjä, joita revittiin irti vasta iltapäivällä Alsheimissa, arentitalon pihalla; vaan miehet ja naiset, jo yltä päältä keltaisessa pölyssä ja lehtiruhkassa, hyörivät kaadettujen salkojen paljaiksi riisumisessa. Kitkerä, terveellinen lemu tuli yhä tuntuvammaksi; päivätyöläisten joukko sohisi, aivan kuin olisi ollut ennenaikaiset viininkorjuut, ja heidän melunsa kiiri yli aukean, viljavan Elsassin äärettömän lakeuden, yli niittyjen, peltojen ja apilamaiden, missä aurinko jo alkoi lämmittää.
Päivänpaiste, rauhaisuus äsken päättyneen yön jäljiltä, täysi vapaus, jota ei heille ollut joka päivä suotu, miesten läsnäolon synnyttämä vaistomainen veikistely, vieläpä halu olla iloluontoiseksi tunnetun herra Bastianin mieliksi, teki meluavan riemukkaiksi lapset ja nuoret tytöt, jotka humaloita korjasivat. Ja kun eräs arentitalon rengeistä, hevosen hiukan hengähtäessä, ääneen virkahti: »Eikös kukaan laula?» niin lukkarin Juliette, jolla oli säännölliset piirteet, niin kauniit, syvät silmät ja somasti sykerölle kammattu tukka, vastasi:
— Minäpä tiedän kauniin laulun!
Vastatessaan silmäili hän tilanomistajaa, joka istui tupakoimassa sänkipellon lähimmällä penkereellä ja katseli rakkaudella milloin humalistoaan, milloin Elsassia, joka hänellä aina oli mielessä.
Jos se on kaunis, niin laulahan, sanoi isäntä. Sietävätkö santarmien korvat sitä kuulla?
— Ei juuri.
— No, käänny sitten metsään päin; siellä eivät santarmit usein kulje, koska heillä ei siellä ole mitä juoda.
Työhönsä kumartuneet, ja toiset, jotka seisoivat suoraksi ojentuneina, nauroivat hiljaa, sillä he inhosivat santarmeja. Ja kaunis Juliette alotti, tietysti Elsassin murteella, yhden noita lauluja, joiden tekijät eivät välitä pistää puumerkkiään tekeleittensä alle, vaan runoilevat salassa.
Ääni oli jotenkin laaja ja erittäin puhdassointuinen:
»Elsassin humalaa olen leikannut, — se maasta kasvoi, jota raadamme, — vihreä humala on aivan omamme, — ja meidän myös punainen multa!»
— Hyvä! sanoi vakavana herra Bastianin arentimies.
Tämä otti piipun suustaan paremmin kuullakseen.
»Se kasvoi laaksossa, — ja läpi laakson on paljon kulkenut, — kansaa kirjavaa, monet tuulet, ahdistukset, — vaan meillä on ystävämme.
»Me juomme olvessa, kenen maljan tahdomme, — ja sanoja ei ole huulillamme, — mutta sanat on sydämessämme, — mistä mitään ei hävittää voi.»
Nuorten ja vanhain raskaat, jykeät päät jäivät hetkeksi liikkumattomiksi Julietten lopetettua. Odotettiin jatkoa. Laulu ja elämä oli nostanut hymyn tyttöjen huulille; herra Bastianin ja Ramspacherin silmät olivat menneisyyden muistot panneet loistamaan. Molemmat pojat olivat käyneet totisiksi. Juliette ei laulanut enää: jatkoa ei ollut.
— Luulenpa, että mylläri on laulun tekijä, sanoi herra Bastian. No, ystävät, kiirehtikääpä! Tuolla jo menee ensimmäinen rattaallinen Alsheimiin. Kaikki täytyy olla noukittuna ja kuivumaan pantuna ennen yötä.
Miehet ja naiset, paitsi nuori, pitkä François, jonka oli määrä marraskuussa lähteä sotapalvelukseen — hän näet oli ottanut rattaita kuljettaakseen — kaikki muut kumartuivat jälleen humalanvarsien ääreen. Mutta samassa vastasi lauluun miehen ääni tuolta viidakosta ison metsän laidassa, pensaitten ja villien viiniköynnösten seasta, jotka muodostivat kuin hetalereunuksen vuoriston korkeille puille.
Kuka kulki siellä? Ken oli kuullut? He luulivat tuntevansa äänen: se oli kova, epätasainen ja kulunut, mutta siinä oli nuoruuden-intoa. Ja syntyi kuiskailuja:
— Se on hän! Hän ei pelkää…
Ääni vastasi samalla karkealla murteella:
»Elsassin tyttöjen musta nauharuusu — on sydämeni solminut tuskaan, — on sydämeni solminut riemuun, — se rakkauden nauharuusu on!
»Elsassin tyttöjen musta nauharuusu, — se on kuin lintu suurisiipi, — mi vuorten poikki voi lentää — ja katsella vuorten yli.
»Elsassin tyttöjen musta nauharuusu — se on kuin sururisti, jota kannamme — muistona heistä, — joiden sydän oli kuin meidän.»
Ääni tunnettiin. Kun laulu lakkasi, alkoivat humalan poimijat ja poimijattaret jutella Ulrich herrasta, joka, joskin hän vain armosta sai elää Elsassissa, kuitenkin oli puheissaan rohkeampi kuin muut Saksan elsassilaiset alamaiset. Kuta kauemmas isäntä eteni, sitä enemmän naurettiin ja puheltiin humalistossa.
Herra Bastian asteli tapansa mukaan raskain ja varmoin askelin metsän laitaan asti, josta ääni oli kuulunut, ja tunkeusi tammien suojaan. Laulaja oli nähnyt hänen tulevan ja odotti häntä. Ulrich Biehler istui sammaleisella kalliolohkareella, avopäin ja väsyneenä päivänpaisteessa kulkemisesta. Hän oli toivonut laulullaan saavansa vanhan ystävänsä Xavier Bastianin kiipeämään tänne hänen luokseen. Eikä hän ollut erehtynyt.
— Minulla on täällä paikka sinua varten, sinä humalan kerääjä! hän huusi jo kaukaa, osottaen suurta, vuoren juurelle kahden puun väliin vierinyttä hiekkakivilohkaretta, jolla hän istui.
Joskin olivat hyviä tuttuja, eivät Ulrich herra ja Alsheimin kylänvanhin usein toisiaan tavanneet. Heitä ei liittänyt toisiinsa mikään läheinen suhde, vaan enemmän yhteiset mielipiteet, yhteiset pyrinnöt ja muistot. He olivat ystävykset, ja vanha Elsass luki heidät uskollistensa joukkoon. Se riitti tekemään tapaamisen hauskaksi ja annetun merkin ymmärretyksi. Ulrich herra oli tuuminut itsekseen, ett'ei herra Bastian, annettuaan työväelleen tointa, mahtaisi olla pahoillaan pienestä vaihtelusta. Hän oli laulanut vastaukseksi Juliettelle, ja herra Bastian tuli. Heidenbruchin erakon kalpeilla, hienoilla kasvoilla kuvastui, hänen kohteliaasta tervehdyksestään huolimatta, liikutusta ja levottomuutta, jota hänen oli vaikea kätkeä.
— Vielähän sinä laulat, sanoi herra Bastian, puristaen Ulrich herran kättä, sinä metsästät ja sinä vaeltelet vuoristossa!
Hän istuutui huohottaen kivelle, jalat sananjalkoihin hautauneina, ja katseli alaspäin viettävälle rinteelle, joka kasvoi tammia, pyökkiä ja pensaita.
— Näennäisesti kyllä kaikkea tuota! Olen vaeltaja, metsänhoitaja, olen kulkuri; sinä sitä vastoin olet vähimmin liikkuva ihminen maailmassa. Minä käyn katselemassa, sinä viljelet; ne ovat itse asiassa kaksi uskollisuuden lajia. Kuule, Xavier, minun olisi sinulle puhuttava eräästä asiasta, joka on sydämelläni.
Herra Bastianin kankeat piirteet värähtivät, paksut huulet liikahtivat, ja kokonaan muuttunut ilme kertoi, että tämä mies oli hyvin tuntehikas. Mutta kun hän samalla oli harvasanainen, ei hän vastannut mitään. Hän odotti.
— Tahtoisin laskea sydämellesi erään asian, joka on kuin omani. Se, joka pyysi minua tulemaan luoksesi, on rakkain sukulaiseni… Xavier, sinulle puhun suoraan: oletko aavistanut, että sisarenpoikani Jean rakastaa tytärtäsi Odilea?
— Olen.
— No?
Katseet, jotka olivat tähystäneet kauas eteenpäin, kohtasivat äkkiä toisensa, ja miehet pelästyivät kumpikin, toinen kiellosta, jonka taisi lukea, toinen tuottamastaan tuskasta.
— Ei, sanoi herra Bastian, ja ääni kävi ankaraksi voittaakseen liikutuksen, joka pyrki sitä vapisuttamaan, minä en voi.
— Sitä odotin… Entä jos kerron sinulle, että he molemmat rakastavat toisiaan…
— Ehkä… Minä en voi!
— Sinulla lie sitten painava syy?
— Niin on.
— Mikä?
Herra Bastian osotti sormellaan vesakon välitse Oberlén talon etusivua.
— Se, että tuohon taloon tänäpäivänä menee Strassburgin prefekti vieraaksi!
— Minulla ei ollut lupaa kertoa sitä sinulle, ja ennenkuin sinulle puhuisin, piti minun odottaa, että tapaus olisi tunnettu.
— Tunnettuhan se on. Koko Alsheimin kauppala on saanut sen tietää palvelijain kautta. Vakuutetaanpa, että herra von Kassewitz tulee pyytämään Luciennen kättä sisarenpojalleen luutnantti von Farnowille.
— Tiedän sen.
— Ja sentään tahtoisit…
— Niin.
— Että antaisin tyttäreni Jean Oberlélle, jotta tyttö saisi appi-isäkseen hallituksen ehdokkaan tulevissa vaaleissa ja preussiläisen upseerin langokseen?
Ulrich herra kesti herra Bastianin harmistuneen katseen ja vastasi:
— Niinpä niin. Jean kärsii siitä kovin, mutta syy ei ole hänen. Mistä löydät toisen, joka olisi enemmän sinun ja tyttäresi arvoinen?
— Mitä tekee hän vastustaakseen sisarensa avioliittoa? Hän on täällä.
Vaitiolollaan hän myöntyy… Hän on raukka…
Ulrich herra keskeytti hänet kädenliikkeellä.
— Eipähän, hän on luja.
— Ei kuten sinä, joka ainakin olet osannut sulkea talosi.
— Se oli omani.
— Ja oikeuteni on sanoa: ei kuten minä. Kaikki nuoret sietävät liian paljoa, rakas ystävä. Minä en ryhdy politiikkaan. Minä vaikenen ja raadan Elsassini maata Talonpojat, jotka epäilemättä minua rakastavat, mutta alkavat otaksua minun hierovan sovintoa, ovat jo epäluuloisia minua kohtaan, ja saksalaiset taas, kaikenkarvaiset ja kaikenarvoiset, kammoksuvat minua. Mutta Jumala sen tietää, että se vain lujittaa minua, ja mieltäni en muuta. Minä kuolen, vanha, koskematon viha sydämessä, ymmärrätkö, koskematon…
Hänen silmissään välähti kuin salametsästäjän, joka varmoin, vapisemattomin käsin ojentaa pyssynsä vihollistaan kohden.
— Et suotta ole vanhan sukupolven miehiä, Xavier. Mutta ei saa tehdä vääryyttä. Tuossa pojassa, jonka olet hyljännyt, jott'et olisi meidän kaltaisemme on hänessäkin rohkeutta!
— Annas kuulla!
— Eikö juuri hän ole selittänyt, ett'ei rupea hallitusalalle?
— Koska maa miellytti häntä enemmän, ja tyttäreni myös!
— Ei, ensi sijassa siksi, että hän on elsassilainen.
— Ei kuten me, sen takaan.
— Uudella lailla. Heidän täytyy elää saksalaisten keskellä, he saavat opetuksensa saksalaisissa kymnaaseissa, ja heidän tapansa rakastaa Ranskaa edellyttää enemmän kuntoa ja lujaluontoisuutta, kuin mitä meidän aikoina vaadittiin. Ajattelehan, että kolmekymmentä vuotta on kulunut!
— Niin tosiaan!
— Ja etteivät he ole nähneet tuota aikaa, että heidän rakkautensa on vain traditsioonia, mielikuvitusta, tai jotain, joka on veressä, ja että esimerkkejä unhotuksesta on lukuisasti heidän ympärillään.
— Jeanilta ei tosiaankaan ole tuota esimerkkiä puuttunut!
— Siksi täytyy tehdä hänelle oikeutta. Ajattele, että tyttäresi hänelle jouduttuaan perustaisi rikkaan ja mahtavan kodin… Upseeri ei koskaan tulisi asumaan Alsheimissa, ei edes kauan Elsassissa… Pian olisi hänestä vain nimi jäljellä …
Herra Bastian laski raskaan kätensä Ulrich herran olalle ja äänellä, joka tuskin salli ruveta pitempiin puheisiin, sanoi:
— Kuulehan, ystävä, kun sanon sanasen: siitä ei tule mitään, sillä minä en tuota avioliittoa halua, ja kaikki minun sukulaiseni, sekä elävät että kuolleet, minua siitä soimaisivat. Ja lopuksi vaikka minä suostuisinkin, Ulrich, on rinnallani toinen, omaani voimakkaampi tahto, joka ei koskaan ole taipuva, näetkös, ei koskaan…
Herra Bastian liukui alaspäin sananjalkain seassa, ja olkapäitään kohauttaen ja päätään pudistellen, kuten se, joka ei enää mitään tahdo kuulla, hän laskeusi päiväpalkkalaistensa luo. Kun hän oli kulkenut kaadetun humalistonsa rivien välit ja torunut kutakin työskentelijöistä, lakkasi nauru, ja Alsheimin tytöt ja arentimiehen pojat ja arentimies itse, jotka seisoivat kumarruksissaan paahtavaksi käyneessä auringonpaisteessa, jatkoivat hiljaisina iloisesti alettua työtään.
Ulrich herra oli jo matkalla ylös erakkomajalleen Pyhällä Odilialla. Hän oli alla päin ja mietti, mitä vakavia seurauksia herra Bastianin kielto tulisi tuottamaan Jeanin kohtaloon nähden, ja häntä pelotti kertoa sanomaansa sisarenpojalleen. Toivomatta, uskomatta onnistuvansa, hän tuumi keinoa, miten taivuttaa Odilen isää, ja suunnitelmat surisivat hänen ympärillään kuin auringon huumaamat paarmat, jotka seurasivat vaeltajaamme hänen hitaasti ylös kavutessaan. Virrat lauloivat. Rastaita, noita kesän enteitä, lenteli, ilman sinessä kimpoellen, syvänteiden yli, lähemmä viinitarhoja ja tasangon hedelmiä. Mutta kaikki oli turhaa: Ulrich herra oli surusta menehtymäisillään. Hän ajatteli vain sisarenpoikaansa, joka oli saanut niin kehnon palkan Alsheimiin palaamisestaan. Ja puiden väliltä, mutkaisen polun käänteestä hän katseli Oberlén taloa.
Ken tällä hetkellä olisi sinne astunut, olisi huomannut sen tavattoman hiljaiseksi. Kaikki siellä kärsivät. Philippe Oberlé oli, kuten tavallisesti, syönyt aamiaisen omassa kamarissaan. Rouva Oberlé oli miehensä nimenomaisesta vaatimuksesta suostunut tulemaan huoneestaan alakertaan, sitten kun herra Kassewitzin tulosta ilmotettaisiin. »Mutta sanon sinulle edeltäpäin», oli hän lausunut, »ett'en sekaannu koko asiaan. Sinun tahdostasi olen läsnä, koska minut pakotetaan tuota henkilöä vastaanottamaan. Minä teen, mihin suorastaan olen velvotettu, mutta en enempää.» — »Olkoon niin!» oli herra Oberlé vastannut. »Lucienne, Jean ja minä juttelemme hänen kanssaan. Siinä on kyllin.» Heti aterian jälkeen oli tehtailija mennyt puiston toiseen päähän, omaan työhuoneeseensa. Jean, joka ei osottanut erittäin innostunutta mielialaa, oli puolestaan lähtenyt ulos, luvaten palata ennen kello kolmea. Lucienne oli siten yksin suuressa keltaisessa salissa. Kaunis, harmaa, yhtenäinen puku yllään, ainoana koristuksenaan kahdesta kultarahasta tehty, ruokasalin tyyliin muovailtu vyönsolki, hän asetteli ruusuja kristallimaljakkoihin ja vaasehin, joiden läpihohtoinen, väritön posliini muodosti vastakohdan samettipäällyksisen kaluston räikeänheleälle sävylle. Luciennen ajatukset olivat kuin pelaajan, joka näkee ulottamansa pelin lähestyvän loppuaan ja huomaa voittavansa. Hän itse oli kaksissa äskeisissä iltaseuroissa Strassburgissa välittänyt tuon asian, josta puuttui vain sopimuksen tekijäin allekirjotus: Joseph Oberlélle oli luvattu Elsassissa virallisen ehdokkaan paikka ensimmäisessä piirissä, missä sija tulisi avonaiseksi. Herra von Kassewitzin käynti merkitsi samaa kuin välipuheen allekirjoitus. Vastustus, kuten rouva Oberlén, vaikeni, tai hajosi kuulumattomiin ja supistui nureaan mielialaan, kuten iso-isän. Nuori tyttö läksi uunin luota kullatun pöydän ääreen, joka kannatti kuvastinta, peilaili itseään ja arveli, että huulet liikkuivat niin somasti, kun hän aivan hiljaa toisteli: »Herra prefekti.» Yksi seikka häntä häiritsi ja tunkihe hänen voiton-ylpeyteensä: täydellinen yksinäisyys, joka oli syntynyt hänen ympärilleen.
Palvelijatkin näyttivät sopineen olla poissa, kun heitä tarvittiin. Turhaan soi kello. Joseph Oberlén oli täytynyt aamiaisen jälkeen itse mennä toimistohuoneeseen tapaamaan isänsä kamaripalvelijaa, tuota vankkaa, kelpo elsassilaista, joka arveli olevansa kuin koko perheen palveluksessa. »Victor, pukeutukaa vastaanottamaan sitä henkilöä, joka tulee kello kolmen aikaan.» Victor oli punastunut ja vaivalloisesti saanut sanotuksi: »Kyllä, herra.» — »Teidän tulee pitää vaaria vaunujen tulosta ja seisoa ulkoportaitten luona.» — »Kyllä, herra.» Annettuaan tämän lupauksen, joka epäilemättä loukkasi hänen sisimpiä tunteitaan, Victor pujahti pois, pakeni ja tuli vasta kolmannella tai neljännellä soitolla aivan pelästyneenä ja väittäen, ett'ei ollut kuullut.
Strassburgin prefeksi tulee! Tuota samaa sanaa, jonka Lucienne oli lausunut, punnitsi rouva Oberlé omaan huoneeseensa sulkeutuneena. Kuin myrskypilvi laskeusi se vanhan elsassilaisen vastustaja-edustajan mieleen, ijäkkään metsäherran Philippe Oberlén, joka oli vaatinut olla itsekseen; hermostuttavasti kutkutti se Joseph Oberlén sormia hänen kirjottaessaan asiakirjeitä sahan toimistossa tai kuuntelemaan pysähtyessään; surullisesti, kuin jonkin ylevän kuolinkellot, kaikui se herra Bastianin hylkäämän Jeanin sydämessä; ja se se oli pääaihe, johon humalanriipijäin vuoroin vilkastuva, vuoroin haipuva keskustelu kymmenissä eri muodoissa palasi.
Sillä arentitalon vaimot ja tytöt sekä päiväpalkkalaiset, jotka aamulla olivat olleet työssä humalistossa, olivat aamiaisen jälkeen kokoontuneet Ramspacherin kapeaan, pitkään pihaan. Istuen tuoleilla tai jakkaroilla, oikealla puolellaan kaha ja vasemmallaan kasa humaloita, he repivät irti kukkia ja heittivät pois paljaaksi riivityt varret. He olivat kahdessa rivissä, toinen pitkin navetan, toinen pitkin asuinrakennuksen seinää. Siten syntyi kuin kuja vaaleahiuksisia päitä, ja vartaloita, jotka liikkuivat lehtipaljouden seassa, humalan köynnöksenä kulkiessa naisesta naiseen liittäen heidät toisiinsa. Ajoportin kautta, joka pihan toisessa päässä oli selkiselällään Alsheimin kauppalan kohdalla, näkyi useita vastapäätä sijaitsevia taloja päätyineen, puuparvekkeineen ja litteine kattotiileineen. Tätä tietä saapui joka puolitunti uusi kuormallinen humalaköynnöksiä arentitalon hevosen vetäminä. Arentimiehellä, vanhalla Ramspacherilla, oli oma paikkansa suuressa vajassa, joka oli asuinrakennuksen edessä, ja sen edustalla istuivat ensimmäiset humalakäpyjä irrottavista naisista. Tässä rakennuksessa, jonka suurta kattoa kannatti toisella puolella seinä ja toisella Vogeesien kuusten sydänpuusta veistetyt pylväät, suoritettiin suurin osa arentitalon töistä ja säilytettiin sen enimmät aarteet. Siellä puserrettiin viinirypäleet, siellä puitiin syksy- ja talvikuukausina viljaa, sinne ahdettiin nurkkiin työkojeita, rattaita, lankkuja, rakennustarpeita, tyhjiä tynnöreitä ja hiukan heiniä. Sinne myös oli sijoitettu rivi suuria, päällekkäisiä puulaareja, kerroksittaisia seulapohjia, joille humala joka vuosi pantiin kuivamaan. Arentimies ei koskaan luovuttanut muille tätä mieluisaa tointa. Hän oli siis nytkin paikallaan kuivauslaitoksen edessä, jonka ensi hyllyt jo olivat täynnä, ja tikapuilla seisoen hän tasaisiin kerroksiin levitti poimittuja humaloita, joita hänen molemmat vanhemmat poikansa toivat hänelle koreissa. Naisia hiukan huumasi päättyvän elokuun iltapäiväkuumuus ja tuoksu muserretuista lehdistä sekä kukista, joita he mykersivät käsissään kuin pieniä hajupusseja. Vielä enemmän kuin aamulla humalistossa kaikui naurua, ja kysymykset ja tuumailut synnyttivät kymmenittäin vastauksia. Välistä antoi oma työ aihetta tuohon vilkkaaseen sananvaihtoon; välistä myös naapuri, joka kulki pihan läpi, missä aurinko ja pöly teki kaiken aivan valkoiseksi; mutta varsinkin äskettäin tunnetuiksi tulleet tapahtumat: prefektin käynti ja Luciennen luultava avioliitto.
Lukkarin kaunis Juliette oli nostanut keskustelun vireille, sanoen:
— Uskokaa minua: Victor on kertonut muurarin pojalle, että prefekti tulee puolentunnin päästä! Luuletteko, että liikahdan paikaltanikaan, kun hän ajaa ohi!
— Hän näkisikin liian sorjan tytön, sanoi Augustin Ramspacher, viedessään kahta koria humalakukkia. Rumat vaan menevät näkyviin.
Ida, joka oli nostanut ylös sinisen, täplikkään hameensa, karjakko Octavie, joka piti palmikoitua tukkaansa niskaan käärittynä, missä se oli kuin kultainen sädekehä, ja Reine, räätälin köyhä tytär, ja muut vastasivat nauraen:
— No, en vaan minäkään! Enkä minä! Enkä minä!
Ja tuo ainoa vanha nainen, joka auttoi nuoria tyttöjä, mutisi:
— Olen kyllä köyhä kuin kirkonrotta, mutta mieluummin menköön hän muiden luo kuin minun, mokomakin prefekti!
— Aivan niin!
Kaikki puhelivat vapaasti. Sanat kimmahtelivat seinistä ja haipuivat yhdessä naurunpurskahdusten ja kahinan kerällä, jota lehdet niitä kuljetettaissa ja mykerrettäissä synnyttivät. Kuitenkin istui vajan puolihämärässä parrukasalla eräs, joka leukaansa kättä vasten nojaten kuunteli, ja tämä kuuntelija oli Jean Oberlé. Mutta Alsheimin asukkaat alkoivat jo tuntea tuon nuoren miehen, joka viisi kuukautta oli elänyt heidän keskuudessaan. He tiesivät hänet hyvin elsassilaismieliseksi. He aavistivat, että Jean par'aikaa oli paossa Bastianin arentimiehen luona, koska ei hyväksynyt isäänsä, joka kunnianhimolleen uhrasi niin paljon ja niin monta ihmistä. Hän oli tullut pihaan sen verukkeen nojalla, että tahtoi levätä ja istua kalveessa, mutta oikeastaan siksi, että voitonriemuisen Luciennen läsnäolo oli hänelle tuskaksi. Ja kuitenkaan ei hän vielä tiennyt herra Bastianin ja enonsa aamuisesta keskustelusta. Hänen onnettomaan mieleensä nousi jälleen ajatus Odilesta, mutta hän karkotti sen pois pysyäkseen lujana, sillä pian oli hän tarvitseva kaiken järkevyytensä ja kaiken voimansa; toisin kerroin katseli hän tylsästi humalan noukkijattaria ja koetti olla huvitettu heidän työstään ja heidän puheistaan; usein luuli hän kuulevansa vaunujen ratinaa ja kohottausi puoliksi, muistaen luvanneensa olla kotona herra von Kassewitzin tullessa.
Julietten ääni jatkoi tavattomalla innolla:
— Mitä tuon Strassburgin prefektin tarvitsee tulla Alsheimiin? Me tulemme vallan hyvin toimeen ilman saksalaisia!
— He ovat vannoneet tehdä itsensä kammotuiksi, lisäsi heti vanhempi arentimiehen pojista, jaellen humalavaroja naisille, joilta ne olivat lopussa. Niinpä näyttää siltä kuin kieltäisivät he, minkä voivat, ranskaa puhumasta.
— Esimerkiksi minun serkkuni François Joseph Steiger, sanoi räätälin
pikku Reine. Santarmi väitti kuulleensa hänen huutaneen majatalossa:
»Eläköön Ranska! »Luulenpa, että enempää ei serkkuni osaakaan ranskaa.
Siinä oli kyllin. Serkkuni sai kaksi kuukautta vankeutta.