— Serkkusi huusi sentään! Mutta Albertschweilerissä he ovat kieltäneet erästä lauluseuraa harjottelemasta ranskankielisiä lauluja!
— Entä ranskalainen silmänkääntäjä, joka tässä eräänä päivänä tuli Strassburgiin? Ettekö tienneet siitä? Sanomalehdethän siitä kertoivat. He antoivat hänen maksaa esiintymisoikeudesta, vuokrata salin, painattaa ilmotukset, ja sitten he sanoivat: »Kaiken pitää tapahtua saksaksi, rakas ystävä, tai menkää tiehenne!»
— Mutta pahin tapahtui herra Haasille, hänelle, joka maalaa rakennuksia.
— Mitä sitten?
— Hän tiesi vallan hyvin, ettei enää sovi maalata ranskalaista puotikylttiä. Herra Haas, jonka tunnen, ei olisi ruvennut siveltimellään lakia rikkomaan. Mutta hän luuli kumminkin voivansa vähän vernissata erästä ilmotustaulua, jossa jo ammoisista ajoista oli seisonut ranskaksi: »Paitakauppa.» He kutsuivat hänet eteensä ja uhkasivat oikeudenkäynnillä, koska hän vernissansa avulla säilytti tuon kirjotuksen… Nähkääs, se tapahtui viime lokakuussa.
— Ohho! Herra Hamm olisi kyllä mielissään, jos sade, tuuli ja ukkonen heittäisivät kumoon majatalomme kyltin, jossa yhä seisoo ranskaksi: »Valkoinen kyyhkynen», kuten jo tapahtui »Haikarassa.»
Vanha Josephine, mustikkain poimijatar, virkahti arentimiehen vaimolle, joka juuri ilmestyi talon kynnykselle:
— Surullinen Elsass! Kuinka iloinen se oli meidän nuoruudessamme! Eikö totta, rouva Ramspacher?
— Niin, karkotuksia, oikeusjuttuja, vankeutta turhista syistä, sellaista on nykyjään. Poliisi on kaikkialla!
— Parempi, kun pidät suusi kiinni! huusi Ramspacher moittivalla äänellä.
François, nuorempi pojista, puolusti äitiä ja vastasi:
— Ei täällä ole ketään petturia. Ja voiko siitä vaieta? He ovat liian tylyjä. Siksi niin paljon nuoria siirtyy maasta.
Hämärästä nurkastaan katseli Jean noita nuoria tyttöjä, jotka kuuntelivat hartain katsein: muutamat istuivat liikkumattomina ja työstään kohonneina, toiset yhä kumartuivat edestakaisin vihreitä köynnöksiä riipien.
— Tehkää toki työtä, älkääkä lörpötelkö! kuului uudelleen isännän ääni.
— Viime tammikuussa tuomitsi Savernen oikeus yhtenä päivänä sataseitsemänkymmentä hurjapäätä, sanoi Juliette ja tukka heilahteli hänen naurustaan, sataseitsemänkymmentä!
François, pitkä, luiseva, huolimaton poika, joka par'aikaa oli aivan lähellä Jean Oberléta, kaasi kuivaushyllylle korillisen humaloita ja kumartui sitten Jeanin puoleen:
— Grand-Fontainen luona on hyvä mennä rajan poikki, hän sanoi hiljaa. Paras ylimenopaikka, herra Oberlé, on Grand-Fontainen ja Minières'in välillä… Raja on aivan vastapäätä kuin ulospistävä kärki. Missään se ei ole niin lähellä; mutta täytyy varoa metsänvartijaa ja tullimiehiä. He pidättävät usein ihmisiä, kysyen, minne he menevät.
Jean säpsähti. Mitä tämä merkitsi? Hän alkoi:
— Miksi puhuttelette minua?…
Mutta nuori talonpoika oli kääntynyt pois ja jatkoi työtään. Varmaan hän oli kertonut itsestään. Hän oli uskonut omat aikeensa alakuloiselle ja hiljaiselle kansalaiselleen, jota hän tahtoi huvittaa, hämmästyttää, tai ehkäpä hänen myötätuntoaan herättää.
Mutta Jeania liikutti tämä luottamus.
Sointuva ääni huusi:
— Kas tuolla on vaunut kauppalaan tulossa! Ne ajavat kohta herra
Bastianin lehtikujan ohi!
Kaikki humalan noukkijat kohottivat päätään.
Pikku Franzele seisoi pylvään vieressä, joka kannatti avonaista porttia. Eteenpäin kumartuneena, ruumiin yläosa aidan ulkopuolella ja kutritukka tuulessa heiluen, hän katseli oikealle, mistä kuului pyörien ratinaa. Naiset pihalla keskeyttivät työnsä. He kuiskailivat: »Prefekti! Tuolla! Hän ajaa ohi!»
Arentimies, jonka naisten äkkinäinen vaikeneminen ja pienokaisen ääni houkutteli työstään ladossa, kääntyi pihaan päin, missä poimijattaret liikkumatta kuuntelivat pyöräin ratinaa ja lähestyväin hevosten kapsetta. Hän komensi:
— Sulje ajoportti, Franzele!
Ja mutisten lisäsi hän:
— En tahdo heidän näkevän, millaista minun talossani on!
Lapsi työnsi toisen puoliskon kiinni ja huudahti sitten uteliaana, pää vielä ulkona:
— Oi, kuinka se on hassua! Eipä hän vaan voi kehua monta ihmistä
nähneensä… Hänen tähtensä tuskin kukaan lie vaivannut itseään…
Saksalaiset siellä vain ovat, tietysti… He ovat kaikki tuolla
»Haikaran» luona…
— Panetko kiinni! tiuskasi arentimies vihaisena.
Tällä kertaa häntä toteltiin. Toinen puolisko läjähti toiseen. Toistakymmentä läsnäolijaa kuuli vaunujen vierivän läpi hiljaisen Alsheimin kauppalan. Jokaisessa hämärässä nurkassa oli silmiä ruutujen takana. Mutta kukaan ei tullut ovenkynnykselle, ja kukkasarkojen raivaajat puutarhoissa näyttivät siihen määrään työhönsä kiintyneiltä, etteivät mitään kuulleet.
Kun vaunut olivat puolen kilometrin päässä arentitalosta, siirtyivät kaikki mielikuvituksessaan Oberlén puistokäytävään, ja ottaen taas kouraansa humalanvarsia tytöt ja vaimot uteliaina tuumivat, mitähän herra Oberlén poika aikoi tehdä, ja katsahtivat salaa vajaan päin.
Jean ei ollut siellä.
Hän oli noussut, ett'ei pettäisi antamaansa lupausta, ja saapui juoksusta kalpeana kasvitarhan portille, juuri kun prefektin hevoset tilan toisessa päässä ajoivat puiston portista sisään.
Koko talo tiesi jo siitä. Lucienne ja rouva Oberlé istuivat uunin luona. He eivät sanoneet sanaakaan toisilleen. Tehtailija oli puolen tuntia sitten palannut toimistostaan ja pannut ylleen takin, jota hän käytti Strassburgin matkoillaan, sekä valkoiset pikeeliivit. Kädet levällään ruutujen takana, hän katseli vaunuja, jotka lähenivät kiertäen nurmikkoa.
Kaikki kävi, niinkuin hän oli suunnitellut. Tuo virallinen henkilö, joka juuri oli saapunut hänen tilalleen, toi herra Oberlélle vakuutuksen saksalaisten mielisuosiosta. Äkkinäinen ylpeydentunne värähdytti häntä, ja mielikuvituksessaan hän jo näki valtiopäiväpalatsin…
— Monique, sanoi hän kääntyen ja kuin pitkästä matkasta hengästyneenä, onko poikamme viimeinkin tullut?
Rouva Oberlé, joka näytti niin hennolta keltaisessa nojatuolissaan oven luona, vastasi, kasvot liikutuksen vallassa:
— Hän tulee, sillä hän on luvannut.
— Varmaa vaan on, ett'ei hän ole täällä. Ja kreivi von Kassewitz tulee… Entä Victor? Otaksun hänen olevan ulkoportailla antaakseen tietoa meille, kuten olen käskenyt?
— Niin luulen minäkin.
Raivoissaan vaimonsa pakollisesta alistuvaisuudesta ja moitteesta, joka häntä vielä tässä alistuvaisuudessakin kohtasi, kulki Joseph Oberlé huoneen poikki, veti rajusti vanhan kellon nyöristä, ja aukaisten eteisen oven, vakuutti itseään, ettei Victor ollut paikoillaan.
Hänen täytyi vetäytyä takaisin, sillä kellon viimeisiä kertoja helähdellessä kuului ulkoportailta askelia.
Joseph Oberlé asettui vaimonsa luo uunin viereen, vastapäätä ovea.
Hiekka narskui askelten alla graniittisilla ulkoportailla.
Joku oli sittenkin noudattanut kellon kutsua. Ovea survaistiin; ja hetkistä myöhemmin näki Oberlén perhe vanhan keittäjättärensä Salomén, joka kalmankalpeana, kiristetyin hampain aukaisi oven, ja herra von Kassewitz astui hänen ohitsensa sisään.
Tämä kookas, harteikas herrasmies oli puristettu pitkään, ahtaaseen takkiin. Hänen kasvoissaan ikäänkuin yhtyi kaksi ristiriitaista ainesta: otsa oli kupera, poskipäät pyöreät, nenä pyöreä, mutta ulkonevat kulmakarvat, viikset ja lyhyt parta, jotka karkeissa kierteissä törröttivät ihosta, suippenivat ulospäin. Tätä naamaa, suippoa kuin ratsumiehen nuolenkärki ja pyöreää kuin hänen kilpensä, elähytti kaksi läpitunkevaa, vilkasta silmää, jotka varmaan olivat siniset, sillä ripset olivat kellertävät, mutta ne jäivät kokonaan silmäkarvojen kätköön, kun herra von Kassewitzilla sitä paitsi oli tapana rypistää silmäluomiaan. Tukka oli harvaa ohimoilla ja kammattu takaraivosta korviin päin.
Joseph Oberlé lähestyi ja sanoi saksaksi:
— Herra prefekti, teette meille suuren kunnian… Että todellakin näitte sen vaivan…
Virkamies tarttui herra Oberlén ojennettuun käteen ja puristi sitä. Mutta hän ei vilkaissut häneen eikä seisahtunut. Hänen raskaat askelensa kajahtelivat salin hienolla villamatolla. Katse oli kohdistettu hentoon, surupukuiseen olentoon uunin luona. Ja hän tervehti, kumartaen useaan kertaan mahtavaa, jäykkää vartaloaan.
— Herra kreivi von Kassewitz, sanoi herra Oberlé; sillä prefektiä ei ollut ennen esitetty talon rouvalle.
Tämä nyykäytti hieman päätään eikä vastannut mitään. Herra von Kassewitz oikaisihe, odotti toista tervehdystä, mutta teki sitten päätöksensä ja tervehti punastunutta, hymyilevää Luciennea, teeskennellen hyvää tuulta, jota hän ehkä ei tuntenut.
— Muistan nähneeni neidin Hänen Ylhäisyytensä maaherran luona, sanoi hän. Strassburg ei tosiaan ole niinkään lähellä Alsheimia! Mutta minulle on kerrottu, että matka tänne maksaa vaivan, sillä täällä on suurempiakin ihmeitä nähtävänä kuin Vogeesien rauniot, herra Oberlé…
Hän nauroi tyytyväisenä ja istuutui keltaiselle sohvalle, selin valoon ja vastapäätä uunia. Sitten kääntyi hän tehtailijan puoleen, joka oli asettunut hänen viereensä ja kysyi:
— Eikö poikanne ole kotona?
Herra Oberlé kuunteli hetkisen levottomana.
Hän saattoi vastata:
— Tuossa hän on, herra prefekti.
Nuori mies astuikin sisään. Ensimmäiseksi huomasi hän äitinsä. Se sai hänet epäröimään. Hänen nuoret, herkät silmänsä rävähtivät hermostuneesti, kuin olisi niitä haavotettu. Äkkinäisesti kääntyi hän sohvaan päin, puristi vieraan ojennettua kättä ja vakavasti, kylmäverisempänä ja vähemmän hämmentyneenä kuin isä, sanoi ranskaksi:
— Tulen kävelyltä, herra prefekti. Minun täytyi juosta, jott'en myöhästyisi; sillä olin luvannut isälleni olla täällä teidän tullessanne.
— Kovin ystävällistä, sanoi nauraen virkaherra. Me puhumme saksaa arvoisan isänne kanssa; mutta kyllä voin jutella toisellakin kielellä kuin omallamme.
Hän jatkoi ranskaksi, pannen painon sanojen ensi tavuulle.
— Puistonne, herra Oberlé, ja vieläpä itse pikku Alsheim on herättänyt mieltymystäni. Se on hyvin sievä… Ympäristönne väestö lienee vastahakoista ja ainakin melkein näkymätöntä, sillä äsken ajaessani kylän läpi näin tuskin ainoatakaan elävää sielua?
— He ovat pelloillaan, sanoi rouva Oberlé.
— Kuka on kylänvanhin?
— Herra Bastian.
— Niin oikein, minä muistan. Perhe on, siltä näyttää, aivan vanhoillinen.
Hän katsoi kysyvästi molempiin naisiin ja Jeaniin, kääntäen äkisti jykevää päätään heidän puoleensa. Hän saikin kolme vastausta.
— Vanhoillisia he kyllä ovat, sanoi Lucienne, mutta kelpo ihmisiä.
— Vanhan ajan ihmisiä, siinä se, sanoi rouva Oberlé.
— Ainakin hyvin kunnioitettavia.
— Ymmärrän, mitä tarkotatte…
Prefekti teki karttavan liikkeen.
— Jos vaan kulkee suoraa tietään…
Isä pelasti aseman.
— Meillä on teille niin vähän uutta näytettävänä, herra prefekti; mutta ehkä tehtaani teitä huvittaisi? Se on täpötäysi ja vilkkaassa liikkeessä, voin vakuuttaa. Siellä on sata työmiestä ja käyviä koneita, ja siellä leikataan lankuiksi tai katkaistaan parruiksi kuusia, joiden oksain alainen runko on kaksikymmentä metriä. Haluttaako teitä sitä nähdä?
— Kyllä, kernaasti.
Keskustelu, joka täten sai uuden käänteen, kävi heti vapaammaksi. Oberlén perheen tehdasliikkeen alkuperästä, Vogeesien puista, vertailuista saksalaisen ja ranskalaisen tavan välillä hakkauttaa metsiä, edellisillä kun hallitus sen suorittaa, jälkimäisillä metsäpalstojen ostajat itse ne hakkauttavat metsäherran valvonnan alla, siitä taisi jokainen sanoa sanansa. Lucienne innostui, rouva Oberlé vastasi puolisonsa kysymyksiin ja Jeankin puhui. Virkaherra oli mielissään tulostansa.
Isänsä viittauksesta Lucienne nousi soittaakseen kamaripalvelijaa tuomaan virvokkeita. Mutta hän ei ennättänyt ottaa askeltakaan.
Ovi aukeni, ja Victor, joka äsken ei ollut paikoillaan, tuli näkyviin punaisena, hämmentyneenä ja silmät maahan luotuina. Hänen vasempaan käsivarteensa nojausi, niin suorana kuin mahdollista pysytellen, iso-isä Philippe Oberlé.
Kaikki ne viisi, jotka olivat jutelleet keskenään, olivat seisaallaan. Palvelija pysähtyi ovella ja vetäytyi pois. Vanhus astui yksin sisään keppinsä varassa. Philippe Oberlélla oli yllään hieno puku terveytensä ajoilta. Avonaista takkia koristi kunnialegioonan nauha. Ankara liikutus oli hänet aivan muuttanut. Hän näytti kahtakymmentä vuotta nuoremmalta. Hän läheni hitaasti, hiukan etukumarassa; mutta päätään kantoi hän tanakasti pystyssä, ja katse oli kiinnitetty yhteen ainoaan henkilöön, saksalaiseen virkamieheen, joka seisoi sohvan luona. Hänen jykeä leukansa vapisi ja vääristyi, aivan kuin olisi hän äännellyt kuulumattomia sanoja.
Oliko Joseph Oberlé itse erehtynyt vai tahtoiko hän pettää muita? Hän kääntyi herra von Kassewitzin puoleen kummastuneena ja sanoi varoen:
— Herra prefekti, isäni hämmästyttää meitä tulemalla tänne alas; en luullut hänen yhtyvän meidän joukkoomme.
Vanhan edustajan jännittynyt katse kohdistui raskaitten silmäluomien alta yhäti saksalaiseen, joka pysyi tyynenä ja äänettömänä.
Kun Philippe Oberlé oli kolmen askelen päässä herra von Kassewitzista, hän pysähtyi. Vasemmalla, vapaalla kädellään otti hän takkinsa taskusta kivitaulun, jolle oli kirjotettu pari riviä, ja ojensi sen kreivi von Kassewitzille. Tämä kumartui, mutta oikaisihe sitten ylpeästi:
— Herra!
Joseph Oberlé oli jo tarttunut pieneen kivilaattaan ja luki seuraavat, harvinaisella päättäväisyydellä piirretyt sanat: »Tämä on minun kotini, herra!»
Vanhan elsassilaisen silmät lisäsivät: »Menkää pois täältä!» Eikä katse painunut lainkaan alas. Eikä se hellittänyt vihollisestaan.
— Tämä on liikaa! sanoi Joseph Oberlé. Mitä, te isä tulette tänne häväisemään vieraitani!… Anteeksi, herra, isäni on vanha, kiihtynyt, vanhuuttaan hiukan höperö…
— Jos olisitte nuorempi, herra, sanoi vuorostaan herra von Kassewitz, menisimme paljon pidemmälle… Ja tekisitte hyvin, jos muistaisitte, että te olette myös minun luonani, Saksassa, saksalaisella maalla, ja ett'ei edes teidän ikäisenänne ole viisasta siellä solvaista hallitusta…
— Isä kulta, sanoi rouva Oberlé kiiruhtaen tukemaan vanhusta, minä rukoilen… Tehän teette itsenne sairaaksi. Liikutus on liian ankara…
Tapahtuikin jotain tavatonta. Philippe Oberlélle oli raju viha, joka hänessä riehui, antanut voimaa ojentua milt'ei suoraksi. Hän näytti jättiläismäiseltä. Hän oli herra von Kassewitzin mittainen. Ohimosuonet pullistuivat, veri syöksi poskiin, silmät saivat loistetta. Mutta samalla hänen puolikuollut ruumiinsa vapisi, ja tahdottomat liikkeet veivät hänen heikot, keinotekoiset voimansa. Hän viittasi rouva Oberléta väistymään ja olemaan häntä tukematta.
Lucienne oli kalpea; hän kohautti olkapäitään ja lähestyi herra von
Kassewitzia:
— Tämä on vain yksi näytös perheemme murhenäytelmästä, herra. Älkää huoliko siitä, vaan tulkaa kanssamme tehtaaseen. Sallikaa minun mennä, iso-isä!
Tämä ei välittänyt hänestä. Uhkamielisen näköisenä meni Lucienne Philippe Oberlén ja herra von Kassewitzin välitse, joka vastasi ainoastaan:
— En syytä teitä, neiti, häväistyksestä, jota minulle on osotettu…
Ymmärrän aseman, ymmärrän.
Sanat lähtivät vaivoin puristuneesta kurkusta. Raivostuneena, päätään pidempänä kaikkia muita paitsi Philippe Oberléta, herra von Kassewitz käännähti koroillaan ja meni ovea kohden.
— Tulkaa, olkaa niin hyvä, sanoi Joseph Oberlé, väistyen prefektin tieltä.
Lucienne oli jo ulkona. Rouva Oberlé, yhtä sairaana liikutuksesta kuin vanhus, joka ei ollut huolinut hänen avustaan, juoksi eteiseen kyynelten tukahuttamana ja läksi huoneeseensa, missä hän purskahti itkuun.
Jean jäi yksin saliin vanhan talonherran kanssa, joka oli ajanut vieraan luotaan. Hän lähestyi:
— Iso-isä, mitä olette tehnyt!
Hän olisi tahtonut lisätä: »Se on hirveä loukkaus. Isä ei anna anteeksi sitä. Koti on täydelleen särjetty.» Hän olisikin niin sanonut. Mutta hän nosti silmänsä vanhaan taistelijaan, joka seisoi vielä pystyssä päin, mutta oli juuri uupumaisillaan. Hän huomasi iso-isän katselevan häntä ja näki, että vanhuksen viha nousi huippuunsa, rinta kohoili ja kasvot vääntyivät irvistykseen. Ja äkkiä kajahti keltaisessa salissa omituinen, karhea, voimakas, käheä ääni hermostuneina nykäyksinä:
— Mene! Mene! Mene! Mene!
Lopuksi muuttui se aivan kimeäksi. Sitten se katkesi. Ja suu auki vanhus horjahti, kaatuen lattialle.
Huuto oli kuulunut läpi talon. Rouva Oberlé tunsi tuon äänen, jota ei enää milloinkaan saatu kuulla, ja huoneensa avoimen oven kautta hän taisi erottaa sanat. Herra Oberlén korvissa sitä vastoin, jonka tuo hirveä ääni saavutti milt'ei puutarhan toisessa päässä, lähellä sahaa, ei se ollut muuta kuin raivon ja tuskan huuto; sanoja hän ei enää voinut kuulla eikä edes aavistaa. Hän kääntyi vielä kerran, kulmakarvojaan rypistäen, tehtaan saksalaisten päällys- ja työmiesten tervehtiessä herra von Kassewitzia eläköön-huudoilla. Sitten hän jatkoi matkaansa heitä kohden.
Rouva Oberlé juoksi ensimmäisenä saliin, hänen jäljessään Victor ja sitten Salomé, vallan kalpeana ja kädet levällään, huutaen: »Kuulinko todella Philippe herran äänen?»; sitten tulivat kuski ja puutarhuri, jotka epäilivät lähestyä, mutta olivat uteliaat näkemään tätä tuskallista kohtausta. He tapasivat Jeanin ja hänen äitinsä polvistuneina Philippe Oberlén viereen, joka hengitti vaivalloisesti ja makasi aivan hervottomana. Ponnistus, liikutus, suuttumus olivat vieneet sairaan voimat. Hänet nostettiin maasta, pantiin istumaan nojatuoliin, ja jokainen mietti keinoja, millä elvyttää häntä. Neljänneksen tuntia juostiin edestakaisin salin ja ensi kerroksen väliä. Noudettiin etikkaa, suoloja, eetteriä.
— Johan minä ajattelin, että herra saa kohtauksen, sanoi Victor; aamusta aikain oli hän kuin pois suunniltaan. Voi, kas nyt liikuttaa hän hiukan silmiään… Kädet ovat kylmät.
Puiston perältä kajahti voimakkaita huutoja:
— Eläköön herra prefekti!
Lauhkea tuuli kantoi ne saliin, missä ei ennen koskaan ollut moisia sanoja kaikunut. Philippe Oberlé ei näyttänyt kuulevan. Kuitenkin hän muutaman minuutin kuluttua antoi merkin, että hänet vietäisiin omaan huoneeseensa.
Joku nousi nopeasti ulkoportaita ja, ennenkuin edes sisään ennätti, kysyi:
— Mikä täällä taas on? Mitä tuollainen huutaminen merkitsee… Ah, isä!
Hän muutti ääntään ja sanoi:
— Luulin, että sinulle, Monique, oli sattunut hermokohtaus… Mutta kuka täällä sitten huusi?
— Hän!
— Hänkö? sanoi herra Oberlé, se on mahdotonta!
Hän ei uskaltanut uudistaa kysymystään. Isä kulki Jeanin ja kamaripalvelijan tukemana, vavisten ja rentona salin poikki.
— Jean, sanoi rouva Oberlé, pidä hyvä huoli kaikesta. Älä jätä iso-isää. Minä tulen kyllä jälleen ylös.
Puoliso oli pidättänyt hänet käytävässä. Rouva Oberlé halusi, että Jean poistuisi. Kun hän sitten oli yksin miehensä kanssa — katetuilta portailta, aivan ylhäältä, kuului vielä askelten kolinaa, vaatteen kahinaa ja kehotuksia: »Nostakaa! Pitäkää varanne käänteissä!» — kysyi tehtailija:
— Mitä hän sitten huusi?
— Hän huusi: »Mene! Mene!» Noita sanojahan hän usein käyttää, tiedäthän…
— Ainoita, jotka hän osaa lausua vihansa osotteeksi… Hän ei siis sanonut muuta?
— Ei; tulin kiireesti alas ja löysin hänen makaamasta pitkällään maassa; Jean seisoi vieressä.
— Onneksi ei herra Kassewitz ollut läsnä tässä toisessa näytöksessä. Ensimmäisessäkin oli kyllin. Totta tosiaan, on kuin koko talo olisi liittoutunut löytääkseen tästä meille niin kunnioittavasta käynnistä tilaisuutta häväistykseen ja loukkaukseen: isä, ja Victor, joka ei hävennyt ruveta hourailevan vanhuksen kumppaniksi, Jean, joka oli hävytön, ja sinä…
— Luulinpa, ett'ei sinulla olisi syytä moittia minua!
— Sinua ensi sijassa! Sinut, joka olet sieluna tässä vastarinnassa, sinut voitan… Minä sinut voitan, sen takaan!
— Ystävä-parka, sanoi vaimo pannen kätensä ristiin, sitäkö vielä ajattelet?
— Juuri sitä.
— Mutta et sinä voi kuitenkaan kaikkea voittaa!
— Sen saamme nähdä.
Rouva Oberlé ei vastannut, vaan kiiruhti ensi kerrokseen. Uusi huoli, toisella tavalla raskas kuin pelko miehen uhkauksista, kalvoi häntä. »Mitä tarkotti iso-isä?» mietti hän. »Vanhus ei houraile… Hänellä on muistinsa tallella, hän valvoo kotiaan, ajatuksensa ovat aina järkevät… Kunpa vaan Jean ei olisi häntä ymmärtänyt samoin kuin minä!»
Portaitten yläpäässä tapasi hän poikansa, joka tuli vanhuksen huoneesta.
— Mitä kuuluu?
— Toivon, ett'ei ole vaaraa; hän voi paremmin ja tahtoo olla yksin.
— Entä sinä? kysyi äiti tuskaisesti, tarttuen poikansa käteen ja vetäen häntä Jeanin omaan huoneeseen päin. Entä sinä?
— Mitä, minäkö?
Kun äiti oli sulkenut oven jälkeensä, asettui hän Jeanin eteen. Hän näytti aivan kalpealta ikkunain valossa, ja katse oli kiinnitetty pojan silmiin:
— Ymmärsithän, mitä iso-isä tarkotti?
— Ymmärsin.
Äiti koetti hymyillä, mutta se ei onnistunut tuo tuskaisen sielun ponnistus.
— Niin, eikö totta, hän huusi: »Mene!» Niinhän usein sanoo vieraille.
Hän tarkotti herra von Kassewitzia… Etkö luule?
Jean pudisti päätään.
— Mutta, rakkahani, eihän hän voinut muitakaan tarkottaa…
— Anteeksi, hän tarkotti minua.
— Oletko mieletön! Iso-isäsi ja sinä olette maailman parhaat ystävät!
— Niin olemmekin.
— Hän ei siis lie tahtonut ajaa sinua salista!
— Ei.
— Siis?
— Hän käski minun jättää kotini.
— Jean!
— Ja kuitenkin iloitsi tuo ihmisraukka kotiintulostasi!
Jean käänsi katseensa äidistä, sillä kyyneleet vierivät rouva Oberlén silmistä; hän oli tullut poikaansa lähelle ja tarttunut hänen käsiinsä.
— Ei, Jean, hän ei saattanut ajatella sitä… Vakuutan, että olet väärin ymmärtänyt… Joka tapauksessa, ethän tee sitä? Sano, ettet koskaan tee sitä!
Hän odotti hetkisen vastausta, mutta turhaan.
— Jean, sääli minua ja vastaa!… Lupaa, ett'et jätä meitä! Oi, mitä olisikaan koti nyt ilman poikaani? Minullahan ei ole muita… Enkä mielestäsi ole siis kyllin onneton? Jean, katso minuun!
Jean ei voinut kokonaan vastustaa. Äiti näki jälleen pojan silmät, jotka katsoivat häneen hellyydellä.
— Rakastan teitä koko sydämestäni, Jean sanoi.
— Tiedänhän sen. Mutta älä lähde!
— Säälin teitä, kunnioitan teitä.
— Älä lähde!
Ja kun ei Jean enää vastannut, kääntyi äiti pois.
— Sinä et tahdo mitään luvata! Sinäkin olet tyly! Olet kuin…
Hän oli sanomaisillaan »kuin isäsi.» Jean ajatteli: »Voin antaa hänelle muutamaksi viikoksi rauhaa, ja minä teen sen.» Ja koettaen vuorostaan hymyillä, hän sanoi:
— Lupaan teille, äiti, olla Pyhän Nikolain kasarmissa lokakuun ensimmäisenä… Lupaan sen teille… Oletteko tyytyväinen?
Äiti pudisti kieltävästi päätään. Mutta Jean, tahtomatta enempää sanoa, suuteli häntä otsalle ja kiiruhti pois.
* * * * *
Alsheimin kauppala puhui tapahtumista herra Oberlén luona. Illan kuivassa kuumuudessa ja pölyssä, joka leikatusta vehnästä, kukista ja kuivuneesta sammaleesta leviten hedelmällisenä lenteli kedolta toiselle, palasivat miehet jalkaisin kotiin; mutta lapset ja nuorukaiset ratsastivat, ja laskeva aurinko lähetti Vogeesien harjalta hehkuvaa valoaan, niin että hevosten hännät milloin kullalle, milloin hopealle hohtivat, milloin taas niiden musta karva oli kuin tulessa. Vaimot odottivat puolisoitaan ovien kynnyksellä ja heidän lähestyessään tulivat jo muutaman askelen vastaankin kiireessään levittää tuota suurta uutista: »Etpä tiedä, mitä tehtaalla on tapahtunut! Sitä kerrottiin vallan varmana, ja siitä on jo hyvän aikaa! Kuuluu siltä, kuin olisi Philippe herra vihansa vimmassa saanut puheenlahjansa ja ajanut preussilaisen ulos.» Useat talonpojista vastasivat: »Puhutaan kotona, vaimo, kun ovemme on suljettu.» Monet katselivat levottomina naapuriensa mieltenkuohua ja sanoivat: »Hyväksi lopuksi saamme santarmit niskoillemme.» Bastianin arentitilalla noukkivat vaimot ja nuoret tytöt loppuja humalia. He juttelivat vielä, joko nauraen tai huolestuneina, aina ijän mukaan. Arentimies oli kieltänyt avaamasta porttia, joka vei kauppalan tielle. Varovana, joskin näöltään hilpeänä, hän yhä kaateli täysiä korillisia kukkia, joista tuore humalapöly varisi. Härät ja hevoset, jotka kulkivat pihan läheltä, vetivät ilmaa keuhkoihinsa ja kurottelivat kaulaansa.
Vähitellen nousivat työntekijättäret, pudistivat esiliinojaan, ja väsyneinä oikoen nuoria jäseniään, suu auki hengittäen raikasta tuoksua, joka lehahti kattojen yli, läksivät saamaan yösijaa ja ruokaa mikä lähempää, mikä kauempaa.
Oberlénkin luona soi ruokakello. Ateriahetki oli lyhyin ja surullisin, mikä koskaan oli valaissut huoneen heijastelevaa paneilinkia ja lempeitä värejä. Ei montakaan sanaa vaihdettu. Lucienne ajatteli uutta estettä, joka oli noussut hänen naimis-aikeittensa tielle, ja herra von Kassewitzin hirmuista kiihtymystä, Jean ajatteli kotia, joka oli muuttunut kuin helvetiksi, herra Oberlé kunnianhimoisia toiveitaan, jotka nähtävästi olivat rauenneet, ja Monique rouva poikansa mahdollista eroa kodista. Aterian loppupuolella, kun palvelija oli poistunut, alkoi herra Oberlé puhua, aivan kuin olisi jatkanut jotain keskustelua:
— Minulla ei ole tapana, kuten tiedät, rakkaani, alistua väkivallan edessä; se vaan suututtaa minua, siinä kaikki. Olen siis päättänyt kaksi asiaa: ensiksikin rakennuttaa itselleni toisen talon lautatarhani paikalle, missä saan olla yksikseni, ja toiseksi jouduttaa Luciennen avioliittoa luutnantti von Farnowin kanssa. Et sinä, ei isä, eikä kukaan voi minua siitä estää. Olen luutnantille itselleen juuri kirjottanut siihen suuntaan.
Herra Oberlé katsahti, kasvoissa sama uhkamielinen ilme, ensin poikaansa, sitten vaimoonsa. Hän lisäsi:
— Nuorten täytyy saada tavata toisiaan ja vapaasti puhella, kuten kihlattujen sopii…
— Oi! sanoi rouva Oberlé, asiat…
— Kuten kihlattujen, uudisti herra Oberlé. Niin he ovat minun tahdostani ja tästä illasta alkaen. Ei mikään voi sitä muuttaa… Vahinko kyllä, en voi antaa heidän tavata toisiaan täällä. Isä keittäisi kokoon uuden jupakan, tai sinä — hän osotti poikaansa, — tai sinä, — ja hän osotti vaimoaan.
— Erehdyt, sanoi rouva Oberlé. Kärsin julmasti tästä aikeesta, mutta en ole paneva toimeen häväistyksiä tehdäkseni tyhjäksi sinun päätöksiäsi.
— No niin, sanoi herra Oberlé, sinulla on tilaisuus näyttää sanasi toteen. Olin ajatellut olla sinun mieltäsi kysymättä ja itse saattaa Luciennen Strassburgiin erään kolmannen henkilön luo, jonka salissa kihlatut olisivat saaneet yhtyä.
— Sellaista kohtelua en olisi ikinä ansainnut!
— Suostutko siis seuraamaan tytärtäsi?
Hän mietti hetken, sulki silmänsä ja sanoi:
— Suostun.
Hämmästys kuvastui puolison, Jeanin ja Luciennen kasvoilla.
— Sepä hauskaa, sillä itse olisin mennyt vain puolimielelläni mukaan. On paljon luonnollisempaa, että sinä saatat tytärtämme. Mutta missä olet ajatellut yhtymisen tapahtuvan?
Monique rouva vastasi:
— Kotitalossani Obernaissa.
Kummastuneina nousivat isä ja poika yht'aikaa. Biehlerienkö talossa Obernaissa? Poika ainakin ymmärsi äidin suuren uhrauksen. Hän nousi ja suuteli häntä hellästi. Herra Oberlékin sanoi:
— Niin oikein, Monique. Se on oikein hyvä. Ja milloinka sinulle sopii?
— Niin pian kuin on ilmotettu herra von Farnowille. Itse saat määrätä päivän ja tunnin. Kirjota hänelle uudestaan, kun hänen vastauksensa on tullut.
Lucienne, joka muutoin osotti niin vähän hellyyttä äitiä kohtaan, lähestyi häntä tänä iltana. Pieneen saliin, missä äiti jo pari tuntia oli virkannut, istuutui Lucienne häntä vastapäätä ja seurasi tarkkaavin katsein tai ainakin koetti seurata ajatuksen kulkua noilla ryppyisillä, uurteisilla, yhä vieläkin vilkkailla ja ilmehikkäillä kasvoilla. Mutta usein emme näe toisen sieluun kuin puoliksi. Ei Lucienne eikä liioin Jean arvannut, mikä oli saanut rouva Oberlén niin äkkiä tekemään uhrauksensa.
XIII.
OBERNAIN VALLEILLA.
Toista viikkoa myöhemmin saapui Lucienne äitinsä kanssa Biehlerien perhetaloon, missä rouva Oberlé oli viettänyt koko lapsuutensa ajan. Kolmikerroksisena kohosi se vihreine, pieniruutuisine ikkunoineen ja pykälöityine päätylistoineen Obernain vanhoilla valleilla kahden muun aivan samankaltaisen talon välillä, jotka olivat nekin samalta vuosisadalta, kuudenneltatoista.
Rouva Oberlé oli noussut ylös portaita, sanoen talonvartijavaimolle:
— Piakkoin tulee eräs herra kysymään minua. Ottakaa hänet vastaan!
Hän oli astunut suureen huoneeseen ensi kerroksessa, yhteen niitä harvoja, jotka vielä olivat kalustettuja. Siellä olivat hänen vanhempansa eläneet ja kuolleet: pähkinäpuinen sänky, ruskea fajanssiuuni, tuolit samettipäällyksineen, jonka kukkakorimalli uudistui joka istuimella ja joka selkänojalla, krusifiksi kuperan lasinsa alla, kaksi itaalialaista maisemaa, matkamuistoja v:lta 1837, kaikki oli entisellä paikallaan ja entisessä järjestyksessä. Vaistomaisesti hän kynnyksen yli astuissaan etsi ovipieleen ripustettua vihkivesimaljaa, missä vanhukset olivat huoneeseen tullessaan kostuttaneet sormiaan, aivan kuin pyhän paikan kynnyksellä.
Molemmat naiset lähestyivät ikkunaa. Rouva Oberlélla oli sama musta puku kuin vastaanottaissaan Strassburgin prefektin. Ikäänkuin varjostaakseen monivivahteisia, vaaleita hiuksia oli Lucienne pannut päähänsä leveälierisen, harmaan olkihatun, jota samanväriset sulat koristivat. Äidin silmissä hän näytti kauniilta, mutta tämä ei puhunut siitä. Niin mielellään olisi hän siitä huomauttanut, ell'eivät he olisi odottaneet Luciennen sulhasta, ja ell'ei jo kodin ulkonäkökin ja haikeat muistot kunnon elsassilaisista, jotka siellä olivat asuneet, olisi vielä entisestään suurentaneet hänen tuskaansa.
Hän nojasi ruutuun ja katseli alas puutarhaan, missä lukuisat pyöreäksi leikatut puksipuut reunustivat kukkasarkoja, katseli sen mutkaisia, kapeita käytäviä, joiden suojissa hän oli leikkinyt, suureksi varttunut, unelmansa uneksinut. Puutarhan toisella puolen, kaupungin valleilla, oli kävelypaikka, ja sinne istutettujen kastanjapuiden väliltä näkyi sininen tasanko.
Lucienne oli ollut vaiti aina Obernaihin tulosta asti, aavistain, että hän puheellaan olisi häirinnyt äitiä, joka mietti itsekseen, kykenisikö saattamaan uhrauksensa loppuun. Nyt tuli hän aivan äidin viereen, ja äänessään tuo älykäs sointu, joka ensi kerralla niin viehätti, mutta toisella jo vähemmän, hän virkkoi:
— Te kärsitte varmaan kovin, äiti! Teidän kannaltanne onkin menettelynne miltei sankarillinen.
Äiti ei kohottanut katsettaan, mutta silmäluomet räpyttivät nopeammin.
— Te teette velvollisuutenne naisena ja siksi ihailen teitä. Luulenpa, etten kykenisi menettelemään teidän laillanne, siihen määrään kieltämään oman itseni.
Hän ei ajatellut olla julma.
— Ja sinä tahdot mennä naimisiin? kysyi äiti, äkkiä nostaen päätään.
— Tietysti. Ei nykyjään käsitetä avioliittoa aivan siten, kuin te sen käsitätte.
Äiti ymmärsi Luciennen hymyilystä törmänneensä tehtyä päätöstä vastaan ja tunsi, ett'ei hetki ollut väittelylle sopiva. Hän vaikeni.
— Olen teille kiitollinen, nuori tyttö sanoi.
Ja hetken epäröityään hän jatkoi:
— Mutta joku muu syy kuin halu noudattaa isän mieltä on saanut teidät suostumaan tänne tulemaan… tänne, tapaamaan herra von Farnowia, eikö totta?
Hänen katseensa kulki pitkin huonetta ja palasi naiseen sileine tukkanauhoineen, tuohon hintelään, kärsivään naiseen, joka oli hänen äitinsä. Tämä ei epäröinyt.
— Niin on, sanoi hän.
— Sitä ajattelinkin. Voitteko sen syyn minulle ilmaista?
— Kyllä, kohta.
— Herra von Farnowin läsnäollessako?
— Niin.
Luciennen kasvojen ilme muuttui äkkiä, siihen tuli jotain kovaa.
— Vaikkapa tuskin toinen toistamme ymmärrämme, ei liene mahdollista, että tahtoisitte vierottaa sulhaseni minusta?
Rouva Oberlén silmänurkkiin kohosi kyynel.
— Oi Lucienne!
— Ei… En sitä luullutkaan… Onko asia tärkeä?
— On.
— Ja koskee minua?
— Ei, ei sinua.
Nuoren tytön huulet avautuivat jatkaakseen, mutta sitten hän pysähtyi kuuntelemaen, kalpeni hiukan ja kääntyi suoraan oveen päin, jonne äitikin oli puolittain kääntynyt. Joku tuli ylös portaita. Talonvartija-vaimo asteli edellä ja saattoi eteiseen Wilhelm von Farnowin; avonaisesta ovesta näki tämä rouva Oberlén, ja oikaisten itseään aivan kuin sotilasparaatiin menossa, kulki nopeasti huoneen poikki sekä kumarsi ylpeää päätään ensin äidille, sitten nuorelle tytölle.
Hän oli hienoissa siviilivaatteissa. Kasvoilla väreili liikutus, kalventain hänet. Vakavana sanoi hän ranskaksi:
— Kiitän teitä, rouva.
Sitten katsoi hän Lucienneen, ja vaikk'ei hän hymyillyt, välähti ylpeää iloa hänen sinisissä silmissään.
Nuoren tytön kasvot olivat yhtenä hymyilynä.
Rouva Oberlé värähti harmista, jota hän koetti pidättää. Suoraan katseli hän Wilhelm von Farnowin teräksensinisiin silmiin, tämän pysyessä liikkumattomana, kuin olisi seisonut täysissä aseissa korkean päällikön edessä.
— Älkää minua kiittäkö, herra. Minulla ei ole mitään osaa tähän.
Mieheni ja tyttäreni ovat kaiken päättäneet.
Farnow kumarsi uudelleen.
— Minä katson itseni vapaaksi enkä tahdo mitään tietää syntyperästänne, uskonnostanne, armeijastanne, jotka eivät ole minun. Kuten näette, puhun suoraan. Sanon vielä kerran, että minulle ette ole missään kiitollisuuden velassa… mutta myös, etten kanna teitä kohtaan epäoikeutettua vihamielisyyttä. Vieläpä uskon, että olette kelpo sotilas ja kunnon mies. Uskon sen varmasti, sillä aion ilmaista teille huolen, joka minua kalvaa…
Hän epäröi hetkisen ja sanoi:
— Kodissamme Alsheimissa sattui kauhea kohtaus, kun kreivi von
Kassewitz oli luonamme…
— Kreivi von Kassewitz kertoi minulle siitä, rouva. Hän neuvoi minua luopumaan tyttärestänne. Mutta minä en tee sitä. Siihen tarvittaisiin…
Hän naurahti.
… tarvittaisiin keisarin käsky! Olen kunnon saksalainen, kuten sanoitte. En hevin luovu vallotuksistani. Ja herra von Kassewitz on vain enoni.
— Te että tiedä vielä, että vihansa vimmassa ja suunnattomassa surussaan appeni ensi kerran pitkäin vuosien perästä sai takaisin puheenlahjansa. »Mene! Mene!» huusi hän Jeanille. Minä kuulin nuo sanat. Juoksin paikalle. No niin, herra, enemmän kuin Philippe Oberlén näkeminen, kun hän tunnottomana makasi salin matolla, vaikutti mieleeni poikani ilme ja varmuus siitä, että silloin, juuri silloin hän oli päättänyt totella ja jättää Elsassin!
— Oh! sanoi Farnow, sepä olisi paha, se!
Hän vilkaisi sorjaan Lucienneen ja näki, että tämä kieltävästi pudisti vaaleaa päätään.
— Niin, pahahan se olisi, sanoi äiti ymmärtämättä Farnowin ajatusta. Miten surulliset olisivat vanhuuteni päivät säröisessä kodissa ilman tytärtäni, jonka te minulta ryöstätte, ilman poikaani, joka lähtisi pois!… Teitä ehkä hämmästyttää, että minä kerron teille tämänkaltaisesta huolesta?…
Farnow teki kieltävän liikkeen.
— Nähkääs, jatkoi äiti vilkkaammin, en voinut tässä asiassa toivoa keltään neuvoa, en apua. Ymmärrättekö? Kenen puoleen kääntyä? Miehenikö? Hän kiivastuisi; kohta ryhtyisi hän toimiin ja panisi voimat liikkeelle, ja viikon päästä saisimme kuulla, että Jean on sijoitettu johonkin keisarikunnan pohjoisista tai itäisistä rykmenteistä… Veljellenikö? Hän pikemmin yllyttäisi poikaani jättämään Elsassin… Kuten huomaatte, herra, olette te ainoa, joka jotain voitte vaikuttaa…
— Ja millä tavalla erittäin, rouva hyvä?
— Ah, monella… Jean lupasi minulle astua rykmenttiin. Te voitte säästää hänet vastaanotosta, jota hän yhä pelkää, voitte luvata hänelle suojelustanne, hankkia tuttavia, tovereita, voitte puhua hänelle. Tehän olette hänet tuntenut jo pitkän aikaa. Te voitte estää häntä vaipumasta synkkiin mietteisiinsä ja panemasta toimeen aikeitaan, jos hän uudelleen joutuisi kiusaukseen…
Luutnantti oli seisonut levottoman näköisenä, kulmakarvojaan rypistäen.
Viimeiset sanat kuultuaan muuttui hänen ilmeensä.
— Lokakuun ensi päivään on teillä poikanne lupaus. Sen jälkeen otan minä pitääkseni hänestä huolen.
Sitten juolahti hänelle äskeinen ajatuksensa uudelleen mieleen, ja sitä kokonaan ilmilausumatta hän mutisi itsekseen:
— Niin, se on kovin paha juttu… se ei saa tapahtua.
Lucienne kuuli.
— Sen pahempi, sanoi hän. Annan ilmi veljeni salaisuuden. Mutta hän suo minulle anteeksi, kun saa tietää, että äitiä tyynnyttääkseni petin hänen luottamuksensa… Olkaa rauhassa, äiti. Jean ei jätä Elsassia.
— Kuinka ei?
— Hänelläkin on rakkautensa.
— Missä?
— Alsheimissa.
— Ja ken?
— Odile Bastian.
— Onko se totta? rouva Oberlé kysyi liikutettuna.
— Niin totta kuin tässä seisomme. Hän kertoi minulle kaikki.
Äiti sulki silmänsä; häntä tukehdutti ja povi aaltoili.
— Jumalan kiitos!… Minulla on siis hiukkasen toivoa! Sallikaa minun itkeä. Kaipaan sitä todella.
Kädellään viittasi hän huonetta eteisen toisella puolen. Ovi sinnekin oli auki ja valoa tuli suuresta ikkunasta, jonka takaa näkyi puu.
Farnow taivutti kookasta vartaloaan ja antoi Luciennelle merkin, että seuraisi häntä. Ja nuori tyttö meni saman huoneen poikitse, missä hänen esi-isänsä olivat eläneet niin syvästi Elsassiansa rakastaen.
Rouva Oberlé kääntyi pois; aivan ikkunan ääressä istuen hän nojasi otsaansa samoja ruutuja vasten, joiden läpi hän lapsena oli katsellut raekuuroja ja jääkukkasia ja aurinkoa ja sadetta ja kesätunnelmasta väreilevää ilmaa, ja koko Elsassia. »Odile! Odile Bastian!» toisteli vaimo-raukka. Äidin mieleen kuvastui kirkas-ilmeinen nuori tyttö, hänen hymyilynsä, hänen pukunsa, hänen kotinsa tuolla Alsheimin laidassa, kokonainen runollisen kaunis kuva täynnä sydämen puhtautta, ja voimansa ponnistain hän tarrautui siihen kiihkeästi kiinni unohtaakseen tuon toisen rakkauden, jonka vuoksi hän oli tänne tullut. »Miksikähän ei Jean ole uskonut minulle aikeitansa?» hän ajatteli. »Tämähän sovittaa minut tuon toisen suhteen. Se antaa minulle varmuutta: Jean ei jätä meitä, koska siteistä vahvin kiinnittää hänet kotimaahan… Kenties meidän aikaa voittain onnistuu murtaa mieheni vastarinta… Olen saava hänet ymmärtämään, minkä uhrauksen Jean ja minä teemme suostuessamme tuohon saksalaiseen…»
Mutta viereisestä huoneesta, — sen ainoana kalustona olivat ne kaksi tuolia, joilla Farnow ja Lucienne istuivat: Lucienne nojasi kyynäspäätään avonaisen ikkunan laitaan, ja luutnantti istui hiukan kumarassa, katseli tyttöä ja puhui tavattoman kiihkeästi, — niin, viereisestä huoneesta kuului joskus naurua. Se koski rouva Oberléhen, mutta hän ei liikahtanut. Lohdullisena väikkyi yhä Luciennen esiinloihtima kuva hänen edessään Elsassin ketojen sammuvassa sinessä.
Wilhelm von Farnow jutteli sillä välin, käyttäen hyväkseen lyhyeksi arvaamaansa aikaa, jolloin hänen oli sallittu tutustuttaa Luciennea itseensä. Tyttö kuunteli, ja hänen katseensa kulki uneksivana ja kuin hajamielisenä kattoa, mutta itse asiassa oli hän tarkkaavainen ja täydensi vastauksiaan hymyilyllä tai merkitsevästi huuliaan nyrpistäen.
Saksalainen puheli: »Te olette loistava vallotus. Teistä tulee rykmentin upseeriston kuningatar. Onhan siellä jo eräs ranskalaissukuinen nainen, mutta hän on Itävallassa syntynyt ja ruma. Sitten on siellä eräs itaalialainen, ja onhan siellä myös saksalaisia ja englantilaisia. Teissä, neiti, on kaikki ne ominaisuudet, jotka on heidän kesken siroteltu ja jaettu: kauneutta, älykkyyttä, saksalainen sivistys ja ranskalainen alkuperä… Kun olemme naimisissa, esitän teidät Berliinin seurapiireissä… Miten olettekin saattanut kasvaa Alsheimissa!…»
* * * * *
Luciennen luonne oli enemmän ylpeä kuin hellä, ja moiset imartelut häntä miellyttivät.
Samoihin aikoihin, käyttäen hyväkseen Joseph Oberlén poissaoloa, tämän kun oli täytynyt lähteä Barrin seuduille, tuli Ulrich herra sisarenpoikansa Jeanin luo.
Päivät lähestyivät, jolloin nuoren miehen oli mentävä kasarmiin. Hänelle täytyi siis ilmottaa epäonnistuneesta käynnistä Odile Bastianin isän luona. Kauan epäröityään, tuntien, että helpompi olisi lähteä sotaan kuin särkeä nuoret rakkaudentoiveet, oli Ulrich eno tullut sisarenpojan luo ja sanonut hänelle kaikki. Tunnin verran he jo olivat jutelleet, tai pikemmin eno yksin oli puhunut ja koettanut lohduttaa Jeania, joka hänen nähtensä päästi surunsa valloilleen ja itki vapaasti.
— Itke, lapseni, sanoi eno. Nyt juuri äitisikin on läsnä Luciennen ja tuon toisen ensi kohtaamisessa. Tunnustanpa, etten häntä ymmärrä. Itke, mutta älä anna masentaa itseäsi. Huomenna tarvitset urheutta. Ajattele, että kolmen viikon päästä olet kasarmissa. Ei heidän pidä nähdä sinun itkevän. No niin, vuodet vierivät, sinä palaat luoksemme, ja kukapa tietää…
Jean pyyhkäisi kädellä silmiään ja sanoi päättävästi:
— Ei, eno.
— Mitä, eikö?
He istuivat jälleen kumpikin sohvannurkkauksessaan, aivan kuin viime talvena, jolloin he tässä samassa paikassa olivat niin iloisesti puhuneet tulevaisuudesta. Ulkona teki päivä laskuaan, mutta oli vielä valoisaa ja lämmin. Äkkiä tapasi Ulrich herra Jeanin surullisilla kasvoilla tuon saman pontevan ilmeen, joka kerran oli niin elävästi ja miellyttäen häneen vaikuttanut. Noissa Vogeesien värisissä silmissä välähteli rypistyneitten kulmakarvain alla. Ja kuitenkin oli silmäterä liikkumaton.
— Ei, toisti Jean. Teidän täytyy saada tietää, teidän ja erään toisen, jolle aion sen sanoa: minä en suorita täällä sotapalvelustani.
— Missä sitten?
— Ranskassa.
— Millä äänellä sen sanot! Oletko tosissasi?
— Ei mikään voi olla sen todempaa.
— Ja sinä lähdet heti?
— En, sotaväkeen astuttuani.
Ulrich herra nosti kätensä ilmaan:
— Oletko hullu? Silloin kun se on vaikeinta ja vaarallisinta! Hullu olet!
Hän alkoi mittailla ikkunan ja peräseinän väliä. Kiihdyksissään hän teki rajuja liikkeitä, mutta muisti samalla puhua puoliääneen, peläten jonkun talonväestä kuulevan.
— Miksi vasta sitten? Sillä, totta tosiaan, sehän ensin mieleen juolahtaa moista kuullessa. Miksi?
— Olin aikonut lähteä ennen rykmenttiin astumistani, sanoi nuori mies vakavasti. Mutta äiti aavisti jotain sinne päin. Hän otti minulta lupauksen, että menisin kasarmiin. Siis menen. Älkää koettako saada minua muuttamaan mieltäni. Se on järjetöntä, mutta minä olen luvannut.
Ulrich herra kohautti olkapäitään:
— Niin, kysymys ajasta on tärkeä syrjäseikka, mutta ei muuta. Paljoa vakavampi on päätöksen tekeminen. Siksikö sinä aiot lähteä, että iso-isäsi huusi: »Mene! Mene!»
— En, hän vain ajatteli samoin kuin minä; siinä kaikki.
— Ystäväni Bastianin kieltoko vaikutti päätöksesi?
— Ei sekään. Jos hän olisi suostunut, olisi minun täytynyt tehdä hänelle sama tunnustus, minkä nyt tänä iltana teille: en aio elää Saksassa enkä Elsassissa.
— No, sisaresi naiminen kai sitten?
— Niin, se yksin; tuo isku olisi riittänyt karkottamaan minut. Mitä olisi elämäni nyt Alsheimissa? Oletteko sitä ajatellut?
— Huomaa, Jean: sinä jätät tehtäväsi elsassilaisena!
— En, sillä en voi mitään Elsassin hyväksi. En voisi enää saavuttaa elsassilaisten luottamusta, kun isäni on saksalaisiin yhtynyt ja sisareni naimisessa preussilaisen kanssa.
— Sinusta tullaan sanomaan, että olet karannut!
— Tulkootpa sitä minulle sanomaan, kun olen ranskalaisessa rykmentissä!
— Entä äitisi, jätätkö äitisi yksin tänne?
— Se onkin ainoa suurempi vastaväite, nähkääs, ainoa suurempi. Olen sen tehnyt itselleni… Mutta eihän äiti kuitenkaan voine vaatia, että uhraisin elämäni, kuten hän itse… Myöhemmin hän jo hyväksyy tekoni, kun tietää minut vapaaksi sietämättömästä ikeestä, joka häntä itseään on painanut… Niin, hän antaa anteeksi… Ja sitten…
Jean osotti vihreitä, huippuisia Vogeeseja.
— Ja sitten on tuolla armas Ranska, kuten itse sanotte. Se minua puoleensa vetää. Sen ääni ensimmäisenä minua kutsui.
— Lapsi! sanoi Ulrich herra.
Hän pysähtyi nuoren miehen eteen, joka istui paikoillaan ja milt'ei hymyili.
— Kyllä täytyy kansan olla jaloa, lapseni, jotta se kolmenkymmenen vuoden vierittyä voi herättää sellaista rakkautta kuin sinun! Missä on toinen kansa, jota noin kaivattaisiin? Oi tuo siunattu heimo, jonka ääni vielä sinussa puhuu!…
Hän vaikeni hetkiseksi.
— Mutta en voi jättää sinua tietämättömäksi niistä vaikeuksista ja pettymyksistä, jotka sinua odottavat. Velvollisuuteni on puhua… Jean, rakas Jean, kun nyt olet tullut rajan yli ja pyytänyt Ranskan kansalaisoikeutta lain nojalla, joka sinulle sen voi luvata, mihin aiot ryhtyä?
— Ainahan voi leipänsä ansaita.
— Älä luota siihen liiaksi. Älä luule, että ranskalaiset ottavat sinut avosylin vastaan siksi, että olet elsassilainen… Ehkä he ovat olleet unohtavaisempia kuin me… Joka tapauksessa he ovat kuin se, jolla on hyvin vanhoja korkoja suoritettavana: niitä vain vitkastellen ja pahantuulisina maksetaan. Älä luule, että sinua siellä autetaan enemmän kuin muita.
Sisarenpoika keskeytti:
— Olen tehnyt päätökseni, tuli mitä tuli. Älkää enää puhuko minulle siitä, eikö niin?
Silloin vaikeni Ulrich eno, joka silitteli harmaata suippopartaansa, ikäänkuin olisi siitä tahtonut kiskoa irti sanat, jotka niin vastahakoisesti puhuivat rakasta Ranskaa vastaan. Hän katsoi kauan Jeaniin; rikostoveruuden hymy levisi leviämistään hänen kasvoilleen.
Lopuksi virkkoi hän:
— Nyt kun olen täyttänyt velvollisuuteni, onnistumatta, olen oikeutettu tunnustamaan sinulle, Jean, että itse olen joskus ajatellut tuota samaa… Mitä sanoisit, jos seuraisin sinua Ranskaan?
— Tekö?
— En nyt heti. Minua ei täällä ole muu kiinnittänyt elämään kuin halu nähdä sinun varttuvan ja kulkevan vanhoja uria… Kaikki tuo särkyy… Tiedätkö, se olisi mitä parhain keino rohkaista sinua vähemmän lämmintä vastaanottoa kestämään.
Äskeiset vakavat päätökset pitivät liian suuresti Jeanin mieltä vireillä, jotta hänellä olisi ollut aikaa puhella tulevaisuuden suunnitteluista.
— Kuulkaapa, Ulrich eno, tarvitsen teitä muutaman päivän perästä…
Siksi juuri olen kertonut teille päätöksestäni, jotta auttaisitte minua.
Hän nousi, meni kirjakaapilleen, joka seisoi oven luona, otti esikuntakartan ja sitä auki kieritellen palasi sohvan luo.
— Istukaa viereeni, eno, niin tutkimme maantiedettä.
Hän levitti polvilleen kartan Ala-Elsassin rajasta.
— Olen ajatellut mennä tuosta, hän sanoi. Pitäisi vähän tutkia seutua.
Ulrich eno nyykäytti hyväksyvästi päätään, huvitettuna, aivan kuin olisi ollut kysymys metsästysretken tai lähestyvän taistelun suunnitelmasta.
— Grand-Fontaine Minières'issä on sopiva paikka. Näyttää siltä kuin olisi raja todellakin sillä kohtaa lähinnä Strassburgia. Kuka sinua neuvoi?
— François, toinen Ramspacherin talon pojista.
— Siihen voit luottaa. Lähdetkö junalla?
— Lähden.
— Minne asti?
— Schirmeckiin, ajattelisin, vai kuinka?
— Ei, se on liian lähellä rajaa ja liian huomattu asema. Sinun sijassasi astuisin junasta edellisellä asemalla, Russ-Hersbachissa.
— Hyvä. Sieltä lähden edeltäpäin tilatuilla vaunuilla aina
Grand-Fontaineen asti, sitten heittäydyn metsään.
— Me heittäydymme, tarkotat kai!
— Te tulette siis?
Miehet katsahtivat toisiinsa ylpeinä toinen toisestaan.
— Hitto vie! jatkoi Ulrich herra, se hämmästyttää sinua. Sehän kuuluu minun ammattiini. Maankiertäjä kuin olen, menen minä ensin tutkimaan aluetta; sitten kun tunnen metsän, niin että yölläkin osaan siellä kulkea, ilmotan sinulle, onko tuuma hyvä, ja sovittuun aikaan tapaat minut. Katso, että olet matkailijaksi varustettu: pehmoinen hattu, säärystimet eikä rahtustakaan tavaraa.
— Tietysti.
Ulrich herra silmäili vielä kerran sorjaa Jeania, joka oli ijäksi jättämäisillään Oberlén ja Biehlerin perheen kotiseudut ja esi-isiensä maan.
— Kuinka surullista se sentään on vaarojen viehätyksestä huolimatta!
— Joutavia! sanoi Jean, koettaen hymyillä, saanhan nähdä Reinin alku- sekä loppujuoksussaan, siellä, missä se vapaana virtaa.
Ulrich herra syleili häntä.
— Rohkeutta, lapseni, ja näkemiin asti! Älä anna aavistaa aikeitasi!
Kelle toiselle aiot ilmottaa niistä?
— Herra Bastianille.
Eno suostui siihen; ja seisoessaan jo kynnyksellä hän osotti viereistä huonetta, jota Philippe Oberlé ei enää koskaan jättänyt:
— Tuo raukka tuolla! Hän on sentään, niin puolinainen kuin onkin, enemmän kunnioituksen arvoinen, kuin muut kaikki yhteensä! Jää hyvästi, Jean!
* * * * *
Kului muutamia tunteja, ja Jean istui tapansa mukaan toimistossa. Mutta hän oli niin hajamielinen, että kaikki työ oli mahdoton. Kun käskynalaiset, joilla olisi ollut hänelle puhuttavaa, sen huomasivat, ei yksi päällysmiehistä voinut olla sanomatta kirjureille, jotka olivat saksalaisia, kuten hän itsekin:
— Saksalainen ratsuväki tekee täällä tuhojaan: herra on puolihullun näköinen.
He nauroivat kaikki hiljaa yhteisestä isänmaallisesta tunteesta.
Sitten soitettiin päivälliselle. Jean pelkäsi tavata äitiään ja Luciennea. Jälkimmäinen, joka juuri oli saliin astumaisillaan, pidätti Jeanin ja puolihämärässä syleili häntä hellästi, rintaansa vasten puristaen. Kuten kaikkien kihlattujen, tarkotti hänenkin syleilynsä hänen tietämättään hiukan erästä toista. Mutta ajatus kumminkin kohdistui Jeaniin. Lucienne kuiskasi:
— Sain tavata häntä kauan Obernaissa. Hän miellyttää minua suuresti, sillä hänessä on ylpeyttä, kuten minussa. Hän lupasi minulle suojella sinua rykmentissä. Mutta ei puhuta hänestä pöydässä, eikö niin? Se on parempi. Äidin käytös oli sopiva. Ihmisparka liikutti minua. Hän ei jaksa enää… Rakas Jean, minun täytyi häntä rauhottaa ilmaisemalla salaisuutesi, ja minä sanoin, ett'et jätä Elsassia, koska rakastat Odilea. Annatko anteeksi?
Hän pisti kätensä veljen kainaloon, ja lähtiessään eteisestä ruokasaliin, missä herra ja rouva Oberlé jo istuivat, hän sanoi hiljaa:
— Rakas ystävä-parka, tässä talossa on toisen ilo toisen suru.
Katsohan: minä yksin olen onnellinen!
Päivällinen oli lyhyt. Heti sen päätyttyä vei herra Oberlé tyttärensä biljaardisaliin kyselläkseen häneltä jotain. Äiti jäi hetkeksi pöytään poikansa viereen, joka oli nykyjään hänen vierustoverinsa. Niin pian kuin hän oli yksin hänen kanssaan, katosi pakotettu ilme kuin harso hänen kasvoiltaan. Äiti kääntyi lapseensa, katseli häntä ihaillen, hymyili hänelle ja sanoi luottavalla äänellä, joka oli hänelle niin omainen:
— Rakkahani, en jaksa enää! Olen murtunut ja minun täytyy vetäytyä syrjään. Mutta tahdon tunnustaa sinulle, että äskeisten kärsimysteni kesken tunsin iloa. Ajattelehan, että siihen asti, niin, aivan totta, luulin sinun jättävän meidät!
Jean hypähti pystyyn.
— Oi enhän enää sitä usko! älä pelkää!… Olen saanut varmuutta… Sisaresi kertoi salaisuutena, että kerran saan pienen elsassilaistytön miniäkseni… Se teki minulle niin hyvää!… Ymmärrän kyllä, että kesken tätä tapausten paljoutta et ole minulle mitään vielä ilmaissut… Ja onhan se vielä niin uutta, eikö niin? Miksi vapiset?… Sillä usko minua, Jean, en minä nyt sinulta mitään vaadi ja pelostani olen täysin päässyt… Rakastan sinua niin paljon!…
Hänkin syleili Jeania, hänkin puristi häntä rintaansa vasten. Mutta hänen sydämessään ei piillyt muuta rakkautta kuin se, minkä hän toi ilmi. Hän muisteli lastaan, kuinka se vielä makasi kätkyeessä, muisteli menneitä öitä ja kuluneita päiviä, huoliaan, unelmiaan, vaalintaansa, rukouksiaan lapsensa puolesta, ja hän ajatteli: »Kaikki tuo ei ole mitään sen rinnalla, mitä vielä ja aina tahtoisin hänen tähtensä tehdä.»
Kun äiti oli mennyt ja Jean oli kuullut hänen aukaisevan oven sairaan iso-isän luo, jolle äiti ei koskaan heittänyt sanomatta hyvää yötä, niin hän nousi ja läksi ulos. Hän kulki peltotietä Bastianin taloa ympäröivälle puistikolle ja sinne piiloutuneena jäi hetkeksi katselemaan valoa, joka tunkeutui suuren salin ikkunaluukkujen välitse.
Kuului vuorotellen puhuvia ääniä. Hän tunsi niiden soinnun, vaikk'ei sanoja erottanut. Säännöllisten väliaikain takaa äänet kaikuivat hitaina ja Jeanin mielestä surullisina. Hän joutui kiusaukseen kiertää muutamia metrejä talon etusivua ja astua sitten päättävästi saliin. Hän ajatteli: »Nyt kun olen päättänyt elää poissa Elsassista, nyt kun he ovat minut hyljänneet isäni valitseman aseman ja Luciennen avioliiton tähden, ei minulla enää ole oikeutta kysyä mitään Odilelta… Minä lähden saamatta tietää, kärsiikö hän, kuten minä… Mutta enkö voisi tavata häntä vielä viimeisen kerran hänen kodissaan, kun ilta on sulkenut heidät kaikki kolme sydämelliseen tunnelmaansa? En kirjottaisi hänelle, en koettaisi hänelle puhua; mutta saisin hänet nähdä, veisin hänestä muassani viimeisen muiston, ja hän aavistaisi, että olen ainakin säälin arvoinen.»
Mutta hän epäröi kuitenkin. Tänä iltana hän oli liian onneton, liian heikko. Ennen lokakuun ensimmäistä olisi hänellä kai aikaa vielä palata? Askeleita lähestyi puutarhan puolelta. Jean katsahti vielä kerran kapeaan valojuovaan, joka yön läpi loisti salista, missä Odile valvoi. Ja hän läksi pois.