XIV.
VIIMEINEN ILTA.
Viimeinen ilta oli käsissä. Yöjunalla oli Jeanin määrä lähteä Obernaista Strassburgiin ollakseen seuraavana aamuna säädettyyn aikaan, kello seitsemältä, Pyhän Nikolain kasarmissa. Huoneessa, jonka rouva Oberlé kuukausi sitten oli vuokrannut vastapäätä Pyhän Nikolain kasarmia, milt'ei Balayeurs-kadun keskustassa, odotti Jeania, kahdelle tuolille kokoonpantuna, sinikeltainen sotilaspuku, joka vapaaehtoisten tapaan oli tilattu strassburgilaiselta räätäliltä.
Päivällisen jälkeen oli Jean sanonut äidilleen:
— Sallinette minun lähteä yksin kävelemään? Jättäisin jäähyväiset
Alsheimin maille, joita en nyt niin pitkiin aikoihin saa nähdä.
Äiti oli hymyillyt. Ja Joseph Oberlé oli vastannut:
— Minua et sitten enää tapaa, ystäväni. Huomenna, lokakuun ensimmäisenä, on maksupäivä, ja minun on työskenneltävä toimistossani. Ja sitä paitsi en rakasta turhia helliä kohtauksia. Hitto vie, kahteen kuukauteen et niinkään helposti saa lomaa, myönnänhän sen, mutta sitä tyytyväisempi olet sitten päästössäsi kotiin. No, syleilehän minua!
Sydämellisemmin kuin itsekään olisi uskonut oli Jean häntä syleillyt ja lähtenyt Luciennen huutaessa raikkaalla äänellään hänen jälkeensä: »Näkemiin asti!»
Yö oli omituisen kostea. Ei pilvenhattaraakaan. Oli uusikuu, tähtiä miljoonittain; vaan taivaan ja maan välillä levisi usvaharso, joka tosin ei ollut valon tiellä, mutta se hajotti sen, niin ett'ei missään ollut syvää varjoa, ei missään täysin kirkasta. Perlamohohteinen utukehä ympäröi esineet. Ilma tuntui lämpimältä hengittää. »Kuinka on Elsassini suloinen!» kuiskasi Jean aukaistuaan kasvitarhan portin ja seisoessaan kylän takalistossa, missä hänen edessään tasanko lepäsi kuun uneksivassa hohteessa, jonka silloin tällöin omena- tai pähkinäpuun pyöreä varjo katkaisi. Ääretön kaipaus nousi maasta, jonka syksyn ensi sateet olivat läpitunkeneet. Viljelysmaiden tuoksua sekaantui sänkipeltohajuihin ja huippuunsa kehittyneen kasvikunnan voimakkaisiin lemuihin. Vuoristosta puhalteli lempeä tuuli kantaen laaksoon siemenpölytuoksua männyistä, lakastuvista mintuista ja vadelmapensaista ja mustikanvarsista ja katajoista, jotka olivat polkeutuneet kulkijain ja karjan jalkoihin. Jean hengitti Elsassinsa lemuja ja hän luuli tuntevansa suloista tuoksua pien että Florimont-vuorelta Colmarin läheisyydessä, missä »yönsoihtu» kukostaa. Ja hän ajatteli: »Viimeisen kerran! Ei koskaan, koskaan enää!»
Säkeniä ei noussut katoilta, jotka kohosivat vasemmalla puolen nuorukaisen kulkemaa polkua. Ne olivat kuin kirkon ympärille veljellisesti yhteenliittyneitä käsiä, ja Jean taisi mielessään kuvitella kunkin suojissa jonkun tutun tai ystävän asustavan. Näitä hän vaeltaissansa hetken mietti. Mutta nähtyään peltojen keskellä harmaan, suuren lehdon, johon Xavier Bastianin talo kätkeysi, haihtuivat kaikki muut ajatukset. Saavuttuaan ylös arentitalolle, missä vanhempi Ramspacherin pojista oli hänelle sanonut: »Grand-Fontainen luona on paras mennä rajan yli», hän kääntyi kirsikkapuukujaan. Ja hän muisti kaikki vielä ja löysi valkoisen ristikkoportin. Ei ollut ketään näkyvissä. Mutta mitäpä siitä! Jean aukaisi veräjän, hiipi ruohoista tienreunaa, tiheästi kasvavien puiden vieritse, aina suuren, valaistun salin ikkunan alle ja saapui sitten talon kierrettyään Alsheimin kylän puoleiselle ovelle.
Hän odotti hetkisen, astui sitten eteiseen ja aukaisi oven isoon huoneeseen, missä Bastianin perhe joka ilta oli koolla.
Siellä he istuivat kaikki kolme lampun valossa, aivan niinkuin Jean oli mielessään kuvaillut. Isä luki sanomalehteä; toisella puolen ruskeaa pöytää, joka oli täyteen läjätty valkoista, auki levitettyä palttinaa, istuivat molemmat naiset, ommellen nimikirjaimia lautasliinoihin, joiden oli määrä kadota rouva Bastianin liinavaatekaappiin. Ovi oli auennut hiljaisesti; ainoastaan kankainen ovilista hankasi parkettilattiaa vasten. Mutta sekä talon ympäristössä että sisällä huoneissa oli niin rauhallista, että kaikki käänsivät päätään ja silmiään siristäen katselivat, ken sisään astui.
Herra Bastian näytti hetken epävarmalta ja Jeankin epäröi. Ensi katseensa sattui Odilen kasvoihin. Hän huomasi, että tyttö oli kärsinyt, kuten hän itse, että Odile ensimmäisenä ja hän yksin oli tuntenut tulijan, huomasi, miten hän kalpeni, miten tuska pysähdytti kohonneen käden, tukahutti hengityksen, jäykisti katseen.
Kangas, jota Odile ompeli, solui kädestä, ilman että hän edes liikahti sitä nostaakseen.
Ehkäpä herra Bastian siitä tunsi vieraan. Liikutus hänet heti kokonaan valtasi.
— Mitä? kysyi hän lempeästi, sinäkö, Jean? Eikö kukaan saattanut sinua sisään?… Mitä haluat?
Hän laski hitaasti lehden pöydälle yhäti tarkastellen läpi huoneen hämärän nuorukaista, joka seisoi vielä samalla paikalla, parin askelen päässä ovesta.
— Tulin jättämään jäähyväiseni, sanoi Jean.
Mutta ääni oli niin tuskaa täynnä, että herra Bastian ymmärsi hänelle jotain outoa ja surullista tapahtuneen. Hän nousi, sanoen:
— Niin, tosiaankin, huomenna on lokakuun ensimmäinen… Sinä lähdet kasarmiin, poika-parkani… Sinulla on varmaan jotain puhuttavaa minulle?
Herra Bastian oli jo tulossa raskain, nopein askelin ja ojensi kätensä. Nuorukainen veti häntä muassaan, peräytyi hänen kanssaan huoneen hämärimpään nurkkaan ja puheli hiljaa, Odilen isää suoraan silmiin katsoen. Rouva Bastianin katse oli suunnattu pimentoon päin, missä miehet muodostivat epäselvän ryhmän.
— Minä lähden, kuiskasi Jean, enkä palaa koskaan enää, herra Bastian.
Siksi rohkenin tulla.
Hän tunsi elsassilaisen karkean käden vapisevan. Salaperäinen puhelu vaihteli nopeana heidän välillään; naiset kohottautuivat levottomina istuimiltaan ja eteenpäin kumartuneina nojasivat käsiään pöytään.
— Mitä tarkotat? Sinähän palaat vuoden päästä?
— En; astun rykmenttiin, koska olen niin luvannut. Mutta sitten jätän sen.
— Jätät sen?
— Niin, ylihuomenna.
— Minne lähdet?
— Ranskaan.
— Ainiaaksi?
— Ainiaaksi.
Vanha elsassilainen käännähti hiukan:
— Jutelkaa, naiset, jutelkaa; meillä on pieni asia suoritettavana.
Nämä nousivat seisomaan. Kuin juoksusta hengästyneenä herra Bastian huohotti:
— Katso, mitä teet!… Ole varovainen!… Älä anna itseäsi kiinni!
Hän laski molemmat kätensä Jeanin olkapäille:
— Minä, näetkös, minä jään tänne. Se on minun tapani rakastaa Elsassia. Ei löydy maata sitä kalliimpaa. Siellä elän, siellä kuolen. Sinun on toista, lapsiparka… ymmärrän sinut… Älä salli naisten mitään aavistaa. Asia on liian totista laatua… Kotonasi ei kai tiedetä mitään?
— Ei.
— Niin säilytäkin salaisuutesi.
Hiljemmin lisäsi hän:
— Tahdoit häntä nähdä: en sinua siitä soimaa. Ettehän enää koskaan näe toisianne…
Jean nyykäytti päätään ikäänkuin sanoen: »Niin, halusin nähdä häntä.»
— Katsele häntä hetkinen ja sitten mene!… Seiso tuossa olkani takana…
Herra Bastian siirtyi puoliksi syrjään, ja hänen olkansa yli näki Jean Odilen. Tytön levoton ilme oli muuttunut pelästyneeksi. Hän ei kainostunut Jeanin katseesta. Kaikki hänen ajatuksensa olivat yksinomaan tuossa keskustelussa, jota hän ei kuullut, tuossa salaperäisessä, jossa hän tunsi itsellään olevan oman osansa, ja kasvoilla kuvastui hänen nuoren sielunsa ääretön kärsimys. Mitä he sanovat toisilleen? Vieläkö on pahempaa tulossa? Vai parempaako? Ei, ei parempaa: he eivät yhdessä käänny minuun päin!
Äiti oli tytärtäkin kalpeampi.
— Hyvästi, lapseni, herra Bastian sanoi aivan hiljaa. Rakastin sinua… En kuitenkaan voinut tehdä toisin, kuin olen tehnyt… Mutta kunnioitan sinua, olen sinua muistava…
Kyynelsilmin puristi vanha elsassilainen ääneti Jeanin kättä ja antoi sen sitten vaipua. Jean kulki ovelle, jonne oli vain pari askelta. Häntä värisytti ja huumasi… Viimeisen kerran hän vielä kääntyi: nytkö hän siis lähtisi… hetken päästä hän olisi poissa… eikä enää palaisi Alsheimiin.
— Hyvästi, hyvä rouva! hän sanoi.
Hän olisi mielinyt sanoa hyvästi Odilellekin, mutta nyyhkytys esti häntä puhumasta. Jean syöksyi pimeään käytävään… Sieltä kuuluivat hänen nopeat askelensa.
— Mitä tämä merkitsee? kysyi rouva Bastian. Xavier, sinä salaat meiltä jotain!
Vanha elsassilainen nyyhkytti. Vaimo aavisti. Kaikki hänen epäilyksensä haihtuivat.
— Odile, hän sanoi, juokse sanomaan hyvästi!
Odile oli jo juoksussa salin poikki ja saavutti Jeanin talon nurkkauksessa.
— Mikä onnettomuus on teitä kohdannut, kertokaa! sanoi hän.
Jean kääntyi, lujana päätöksessään olla vaiti ja pitää lupauksensa. Tyttö oli aivan lähellä häntä. Hän levitti sylinsä. Odile heittäysi siihen.
— Voi, hyvä Jumala! sanoi hän ääneen, te lähdette, minä tunnen sen, te lähdette!
Jean suuteli hellästi hänen hiuksiaan, viimeisen kerran elämässä, ja pakeni, kadoten seinämän taa.
XV.
TULO RYKMENTTIIN.
Neljännestä vailla seitsemän kulki Jean Oberlé, lyhyeen takkiin ja pyöreään lakkiin puettuna, entisen ranskalaisen Pyhän Nikolain kasarmin tiilitallien viertä. Kasarmi on rakennettu luostarin paikalle, ja saksalaiset nimittävät sitä nykyjään: »Nikolaus-Kaserne.» Jean saapui rautapeltillä vuoratulle sisäänkäyntiportille, josta ainoastaan keskiosa oli auki, tervehti aliupseeria päävartiossa, vaihtoi muutaman sanan hänen kanssaan ja lähestyi ryhmää vapaaehtoisia, kahtatoista nuorta miestä, jotka näkyivät pihan toisessa päässä, merenvihreäksi maalatun seinän vierustalla, milt'ei kellon kohdalla, joka koristaa kolmikerroksista, mahtavaa fasaadia. Arkipukuisia ratsumiehiä taivaansinisessä, keltasaumaisessa sotilastakissaan, mustissa housuissa ja litteä lakki päässä kulki pitkin ja poikki pölyistä, tasaista, avaraa pihamaata. Ratsumies-osasto, rivissä vasemmalla pitkin tallin sivua, odotti keihäät olalla upseerin käskyä liikkeelle lähteäkseen.
— Herra kersantti, sanoi Jean, lähestyen ylpeän ja suojelevan näköistä aliupseeria, jonka puku oli ylen hieno, mutta naama jokapäiväinen, ja joka odotti Jeania vapaaehtoisten joukon luona. Olen tämänvuotisia vapaaehtoisia!
Aliupseeri pitkine, mustine viiksineen, joita hän alituisesti peukalolla ja etusormella veti ja nosteli, kysyi Jeanin suku- ja ristimänimeä sekä vertasi sitä suku- ja ristimänimiin listalla, mikä hänellä oli kädessä.
Rinta pullollaan, salaa arastellen vastaanottamiaan nuorukaisia, joita hän arvosteli rikkaiksi, halukkaana miellyttää heitä, ja peläten, ett'ei sitä vain heille näyttäisi, hän katseli kiireestä kantapäähän vapaaehtoista, joka häntä puhutteli, aivan kuin olisi hän etsinyt tässä elsassilaisessa siviilimiehessä ruumiinvikaa, jotain virhettä, vaikkapa syylääkin, jotain, joka olisi ollut naurettavaa aliupseerin silmissä. Tutkistelunsa päätettyään hän lausahti:
— Asettukaa muiden joukkoon!
Nuo muut olivat suurimmaksi osaksi saksalaisia, joita vaihtelevista tyypeistä päättäen oli kertynyt joka haaralta keisarikunnasta. Sotilaspukuun pukeutuessaan olivat he laittautuneet hienoiksi näyttääkseen vapaaehtoisille tovereilleen ja kasarmin sotamiehille, että he siviilielämässä olivat rikkaiden perheiden nuorukaisia. Saappaat välkkyivät, keltaiset tai punaiset hansikkaat olivat kiiltonahkaa, kaulaliinat taidolla solmitut ja kallisarvoisella neulalla kiinnitetyt. Kukin esitti itsensä tuleville tovereilleen, sanoen: »Saanko luvan esittää itseni; nimeni on Fürbach; nimeni on Blossmann.» Jean ei tuntenut ainoatakaan. Hän tyytyi kumartamaan, nimeään ilmaisematta. Mitäpä hän, jonka ei tarvinnut olla heidän kumppaninaan kuin tämän ainoan päivän!
Ja hän pysytteli vasemmalla joukosta, mieli kaukana Pyhän Nikolain kasarmista, sillä välin kuin hänen ympärillään moneen kertaan kuiskailtiin: »Kuka on tuo? Eikö hän liene elsassilainen?» Muutamat hymyilivät iloista, kevyttä hymyä; mutta toisaalla käytiin varovaksi: syntyi kuin äänetöntä kilpailua eri rotujen välillä, vartalot ojentuivat, ja siniset, ankarat silmät tähystivät rävähtämättä vastatulleeseen.
Saapui vielä kaksi vapaaehtoista. Kello soi, ja kersantti marssi viidentoista nuorukaisensa etupäässä sisään suuresta holviovesta kasarmirakennuksen keskikohdalla ja nousi toisen kerroksen saliin, missä lääkärintarkastuksen oli määrä tapahtua. Kello kahdeksan olivat vapaaehtoiset uudelleen koossa pihalla, mutta eivät enää mielin määrin ryhmittyneinä, vaan kahdessa rivissä ja kersantin tarkemman valvonnan alaisina. Odotettiin päällikköä. Jeanin vierustoverina vasemmalla oli eräs tehtailijan poika Freiburgista, kookas, parraton, vilkassilmäinen nuorukainen, jolla oli kasvot kuin valkoverisellä lapsella, mutta kahden arven rumentamat, joista toinen nenän, toinen oikean silmän kohdalla, muistoja ylioppilaskaksintaisteluista. Kun hän huomasi Jeanin hiljaiseksi ja miettiväksi, luuli hän tämän arastelevan uutta ympäristöään ja tarjoutui kohta oppaaksi. Sillä välin kuin elsassilainen kädet selän takana ja kalpeat, vakavat kasvot ristikkoporttiin kääntyneinä katseli strassburgilaisia, jotka kulkivat kadulla lokakuun päivänpaisteessa, ponnisteli vierustoveri kiinnittääkseen hänen huomionsa kasarmin yksityisseikkoihin ja henkilöihin.
— Erehdyitte, kun ette tehnyt kuten minä; minä näet toimitin itseni esitellyksi muutamille upseereille. Tunnenpa useita ylhäisempiä majottajiakin. Nähkääs, tuo aliupseeri tuolla, joka juuri tulee tallista, on Stübel: suursyömäri, suurjuomari, hyvä mies muuten; tuo toinen, joka katselee meitä pihan toisesta päästä, tuo pieni punaviiksinen — näettekö? — on nimeltään Hamm, inhottava ihminen… tunnetteko hänet?
— Tunnen.
— Hiljaa! komensi kersantti. Asentoon!
Hän astui itse kymmenen askelta eteenpäin ja pysähtyi pystyssä päin, molemmat käsivarret pitkin ruumiin sivuja, vasen käsi pidellen sapelia kahvan alapuolelta.
Hän oli huomannut upseerin harmaaseen kauhtanaan kiedottuna lähenevän reippain askelin, ja tämän paljas näkökin oli ajanut pakoon parikymmentä husaaria, jotka lenkoilivat auringonpaisteessa pitkin seinuksia. Päällikkö seisahtui ensimmäisen rivin eteen, jonka muodostivat nuoret miehemme, Saksan armeijan reservin toivo. Hän oli iloinen ja vilkasliikkeinen, suuri seuramies ja sangen ponteva, milt'ei mustatukkainen ja tavallisesti julmakatseinen virkatoimissa ollessaan.
— Herra päällikkö, sanoi kersantti, tässä ovat vapaaehtoiset!
Heti rypistyivät päällikön kulmakarvat, ja tarkaten samalla vakavuudella kutakin näistä nuorista kasvoista, toista toisensa jälkeen, hän lausui:
— Te olette etuoikeutettuja. Oppinne vuoksi on teidän suvaittu palvella vain yksi vuosi. Osottautukaa sen arvoisiksi! Olkaa muille sotamiehille esikuvana! Ajatelkaa, että teistä myöhemmin tulee heidän päälliköltään! Ja kuria ei saa rikkoa! Ei hetkeäkään turhia haaveiluja sotilaspuvussa! Ei hetkeksikään siviilivaatteita! Varma rangaistus seuraa!
Hän antoi ojentaa itselleen vapaaehtoisten luettelon. Kun hän luki Jeanin nimen, yhtyi se hänen mielessään luutnantti von Farnowin nimeen, ja hän huusi:
— Vapaaehtoinen Oberlé!
Tämä astui rivistä. Muutamiksi sekunneiksi kiinnitti päällikkö nuoren miehen kasvoihin katseensa, jonka ankaruutta hän ei vähintäkään lieventänyt. Hän ajatteli, että tässä nyt siis oli Lucienne Oberlén veli, Lucienne Oberlén, jota hän oli luvannut veljenpoikansa kosia.
— Hyvä! hän sanoi.
Nopeasti vei hän kaksi sormea lakin reunaan ja kääntyi pois, ja pohjatuuli pullisti harmaata kauhtanaa, jonka aukosta se heti alkoi puhaltaa.
Tuskin oli hän kadonnut näkyvistä, kun eräs yliluutnantti, sorja poika, täydelleen virheetön sotilas ja maailmanmies, joka hoiti reiniläisen husaarirykmentin pataljoona-adjutantin toimia, asettui kokoontuneitten vapaaehtoisten rintaman eteen ja luki käskyn, joka kiinnitti kunkin heistä siihen ja siihen komppaniaan siinä ja siinä skvadroonassa. Jean joutui toisen osaston kolmanteen komppaniaan.
— Eipä ollut onnea, mutisi vierustoveri: se on Gottfried Hammin komppania!
Nyt olivat nuo viisitoista vapaaehtoista todellakin »sijoitetut»; heillä oli määrätty paikkansa tässä järjestetyssä ihmispaljoudessa, vastuunalaiset päällikkönsä ja oikeus pyytää sotilasvaatteita siitä ja siitä varastohuoneesta ja hevonen siitä ja siitä tallista. Sitä he heti alkoivatkin puuhata. Jean ja hänen sattumalta saamansa toveri, leipzigiläisen kirjakauppiaan poika, nousivat kasarmin ensi kerrokseen ja menivät vaatevarastoon, missä he saivat arki- ja juhlapuvun tarpeet. Muutamista niistä he luopuivat, kuten joistakuista ratsumieskauhtanoista ja saapaspareista, jotka kamarikersantti mielellään omisti itselleen tervetuliaisiksi tai otti ne toimittaakseen komppanian muille aliupseereille. Neuvottelua tästä kesti kauan. Vasta kello kymmenen jäljestä se päättyi. Sitten oli käytävä ensimmäisen hevossukijan huoneessa, missä pieni valkoinen puukaappi sijaitsi, joka tästälähin tuli olemaan sotamiehen ja vapaaehtoisen yhteisesti käytettävänä; sitten tallikersantin luona, jonka tehtävänä oli määrätä hevonen ja toinen sukija; sitten vielä rykmentin räätälin luona, niin että kello oli jo yli kahdentoista, kun Jean pääsi pujahtamaan kasarmista kaikessa kiireessä aamiaista syömään.
Vapaaehtoisten oli sallittu ensi päivänä tulla takaisin kello yksi.
Vasta kun hevoset oli su'ittu, ilmestyivät he kaikki yhdessä — niin he olivat keskenään sopineet — kasarmin pihalle ihkauusissa, komeissa univormuissa. Ratsumiestenkin katseita he saivat osakseen, mutta varsinkin aliupseerien, jotka ohimennessään kateellisina tutkivat puvun leikkausta ja kankaan hienoutta, kauluksen ja hihankäänteitten mallia ja kiillotettujen saappaitten väikettä. Yksi ainoa nuorista miehistä pysyi vieraana itserakkaalle mielihyvälle, jota toiset tunsivat. Hän ajatteli sähkösanomaa, jonka jo olisi pitänyt tulla, ja sen sovittu sisältö häilyi koko iltapäivän Jeanin silmäin edessä. Se yksin kiinnitti hänen ajatustaan. Levottomuus siitä, ett'ei saanut tietoa Ulrich enon lähdöstä, hermostuminen ja taisteluun-vaatimus, jonka hän huomispäiväksi ikäänkuin asetti tuolle samalle ylivallalle, jota hän tänään totteli, esti nuorta miestä tuntemasta päivän ylenpaltista rasitusta. Vasta kello puoli yhdeksän illalla, voimistelu- ja ratsastusharjotusten sekä tallipalveluksen jälkeen, hän oli vapaa. Muutamat vapaaehtoisista olivat niin väsyneet, että mieluummin läksivät illallisetta levolle. Jean teki samoin, vaikka toisesta syystä. Hän meni suoraan Balayeurs-kadulle.
Talon kynnyksellä emäntä hänet pidätti:
— Herra Oberlé, teille on tullut sähkösanoma.
Jean nousi ensi kerrokseen, sytytti kynttilän ja luki seuraavat kaksi sanaa ilman allekirjotusta, joita hän oli odottanut: »Kaikki hyvin.»
Se merkitsi, että kaikki oli valmiina huomista varten, että Ulrich herra oli pitänyt huolta kaikesta tarpeellisesta. Lähdöstä aikain oli suunnitelma siis tällainen: Jean oli jättävä kasarmin ja Elsassin lokakuun toisena, muutaman tunnin kuluttua. Vaikk'ei hän ollut hetkeäkään epäröinyt, tunsi nuori mies lukiessaan kuitenkin pistävää tunnetta: hänenkin oli kohta pantava panoksensa peliin. Lopullisen eron todellisuus valtasi entistä voimakkaammin hänen mielensä, ja kun väsymys tuli siihen lisäksi, purskahti hän itkuun. Riisuuntumatta heittäysi hän vuoteelle. Pää tyynyyn hautautuneena hän ajatteli kutakin niistä, jotka jäivät Elsassiin, kun Jean sitä vastoin ainaiseksi läksi pois; hän oli kuulevinaan heidän säälittelevän häntä tai hänen tähtensä kiivastuvan uutisen saapuessa Alsheimiin; hän oli näkevillään rakastettunsa, pääsiäis-aaton iloisen Odilen, epätoivoisena erohetkellä, jolloin tyttö aavisti kaikki ja rukoillen pyysi vastausta, jota Jean ei voinut antaa… Kaikki tuo oli välttämätöntä, kaikki oli korjaamatonta. Yön hetket vierivät. Katu oli käynyt hiljaiseksi. Jean käsitti pian tarvitsevansa kaiken siveellisen tarmonsa. Koettaen karkottaa kaipaustaan ja noita näkyjä, jotka vain kuluttivat hänen voimiaan, hän toisti itsekseen moneen kertaan sen, mitä eno ja hän olivat sopineet keskenään viime kohtaamisessaan kolme päivää sitten, ja se oli pantava aste asteelta täytäntöön tänäpäivänä.
Niin, tänäpäivänä, sillä kukonlaulu kuului jo naapuripihoista. Aamujunalla ei voinut lähteä. Vapaaehtoisten oli määrä yhtyä kasarmissa kello neljä. Mutta ensimmäinen juna Strassburgista Schirmeckiin päin läksi kello 5,48; vasta kello seitsemän jäljestä saapui se Russ-Hersbachiin, ja lähtö sillä junalla olisi pannut kovin alttiiksi vaaralle. Kolmea tuntia ei tosiaankaan saattanut kulua, ilman että vapaaehtoisen poissaoloa olisi huomattu ja hälinää nostettu. Ulrich eno ja Jean olivat olleet yksimieliset siitä, että milt'ei pettämätön keino päästä epäluuloa herättämättä rajan yli, oli astua junaan, joka lähtee Strassburgista kello kymmenen yli kahdentoista, s.o. vapaaehtoisten aamiaistunnilla.
»Olen itse tehnyt tuon matkan, päästäkseni selville asiasta,» oli Ulrich herra sanonut. »Olen varma numeroistani. Sinä saavut Russ-Hersbachiin kaksikymmentäyksi minuuttia yli yhden; neljännestunnissa vievät vaunut meidät Schirmeckiin. Käännymme oikealle, ja kolmekymmentä minuuttia myöhemmin olemme Grand-Fontainessa. Siellä jätämme vaunut ja nopsilla jaloillamme voimme ennättää Ranskaan kello neljäkymmentäviisi tai viisikymmentä minuuttia yli kahden. Silloin eroan sinusta ja palaan takaisin.»
Ei saanut siis jäädä pois kello kahdentoista junalta, ja se olikin helppo toteuttaa, sillä tavallisesti olivat vapaaehtoiset vapaat kello yhdeltätoista.
Lopuksi nukahti Jean, mutta vain hyvin lyhyeksi aikaa. Ennen kello neljää aamulla hän jo meni sisään Pyhän Nikolain kasarmin portista.
Nauttimansa pieni lepo oli antanut entisen virkeyden hänen tahdolleen. Kuten useimmat tarmokkaat luonteet, oli Jeankin edeltäpäin levoton, mutta kun oli pakko toimia, silloin osasi hän jälleen täydelleen itseään hillitä. Hevosia suittaessa ja sitten ratsastusharjotuksissa ja muissa, joita kesti lähes kello yhteentoista, hän oli aivan tyyni. Hänen käytöksensäkin oli vähemmän välinpitämätöntä ja arkaa kuin eilen. Hänen saksilainen toverinsa huomasi sen ja sanoi: »Te näytte jo tottuneen, vai mitä?» Jean hymyili. Hän katseli nyt rakennuksia, upseereja ja sotamiehiä samalla tavalla ja samoin tuntein kuin vapautunut koulupoika katselee koulunsa seiniä, opettajia ja oppilaita. Hän tunsi olevansa jo kuin irti tästä yhteydestä; puoliksi huvitettuna ja uteliaana tarkasti hän tapahtumia ja ihmisiä, joita hän ei enää koskaan ollut näkevä.
Lähemmä yhtätoista huomasi hän vapaaherra von Farnowin, joka nuoruutta uhkuen, verrattomana sotilaallisessa jäykkyydessään ja itsensähillitsemis-taidossaan, saapui kasarmiin husaariparven etunenässä. Hevoset palasivat rintaa myöten loassa juostuaan monta tuntia pitkin Neudorfia; uupuneet miehet laahustivat eteenpäin, odottaen vain pysähtymiskäskyä sadatellakseen raskasta päivätyötään. Väsymätön Farnow ohjasi raudikkoaan pihan poikki yhtä huvitetun näköisenä, kuin olisi hän juuri saanut kutsun ajometsästykseen ja olisi lähdössä yhtymäpaikalle. Jean mietti: »Tuossa on sisareni tuleva puoliso. Emme enään tule tapaamaan toisiamme. Sodan sattuessa on hän viholliseni.» Hän näki edessään kuvan tulevasta, mahtavasta ratsuväenpäälliköstä, joka jalustinten varassa, suu ja sieramet levällään, huutaen ryntää pitkin pölyistä tasankoa. Farnow ei aavistanut antavansa moista ajanvietettä nuorelle vapaaehtoiselle, johon hän vain kerran pikaisesti loi siniset silmänsä. Hän poistui miestensä seuraamana pihan perälle. Kuului lyhyt, kimakka komennus, yhteensattuneiden aseiden kalsketta ja sitten ei enää muuta. Voimisteluharjoiusta, joka vei tavallista enemmän aikaa opettajan suuren innon vuoksi, kesti vielä puolen tuntia. Puoli kaksitoista kiipesi Jean levottomana, suurella kiireellä, hevossukijansa huoneeseen johtavia portaita, tietäen vaivoin ennättävänsä asemalle kello kahdentoista ja kymmenen junaan, kun joku komppanian miehistä huusi hänelle:
— Kello kaksitoista toisen skvadroonan kolmannen komppanian pukutarkastus! Kapteeni on käskenyt niin sanomaan. Teillä ei ole aikaa lähteä pois!
Jean kapusi yhä edelleen hetkeksikään panematta huomiota tähän esteeseen, joka viime tingassa nousi hänen tielleen. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän lähtisi. Russ-Hersbachissa hän tapaisi Ulrich enonsa, joka vaunuineen odotti junan tuloa. Jeanilla oli vain yksi ajatus: lähteä ja juosta asemalle. Nopeasti sieppasi hän kaupunkipukunsa ja kiillotetut saappaansa, tuli alas pihalle, ja pistäytämällä vieraiden komppaniain vapaaehtoisten joukkoon, joilla ei ollut mitään syytä jäädä kasarmiin, hän pääsi helposti ulos portista.
Tultuaan muutaman metrin päähän vartiosta Balayeurs-kadulle, alkoi hän juosta. Kello hänen takanaan osotti seitsemäntoista vaille kaksitoista. Harpata nuo kolmesataa metriä, jotka hänet erottivat asunnostaan, nousta huoneeseensa ja vaihtaa sotilaspuku siviilivaatteisiin, eikö sekin jo vienyt liiaksi aikaa? Oliko mahdollista lähteä kello kaksitoista ja kymmenen? Sillä hänenhän piti kulkea koko kaupungin halki. Ja toiselta puolen olisi ollut hyvin varomatonta koettaa päästä rajan yli sotilaspuvussa. Jean mietti juostessaan, että hän voisi kantaa matkareppua ja muuttaa pukua vasta joko junassa tai Russ-Hersbachissa. Tullessaan käytävään hän huusi emäntää ja sanoi hengästyneenä:
— Minun täytyy hyvin kiireesti lähteä. Olkaa hyvä ja pysäyttäkää vaunut paikalle. Tulen alas takaisin.
Kolme minuuttia sen jälkeen oli hän pistänyt matkareppuun housut, takin ja lakin, jotka hän varovasti kyllä aamulla oli pannut valmiiksi vuoteelleen, ja hyppäsi vuokra-ajurin vaunuihin, antaen vain seuraavan osotteen: »Mésange-katu.» Mutta lähimmässä kulmassa hän nousi istuimelta ja käski:
— Ajuri, asemalle, ja aika kyytiä!
Hän saapui viime tingassa, osti piletin Russ-Hersbachiin ja astui kahden muun matkustajan kanssa ensi luokan vaunuihin. Hetkinen vielä, ja vaunut jysähtivät, liukuivat raidetta pitkin, tunkeutuivat tunneliin, joka läpäisee vallituksen, tulivat jälleen päivän valoon ja vierivät poikki Elsassin tasangon länttä kohden.
* * * * *
Juuri samaan aikaan toimitti kapteeni pihalla sotamiestarpeitten tarkastusta, ja huomattuaan toisen komppaniansa vapaaehtoisista, kysyi:
— Missä on toinen?
— En ole häntä nähnyt, herra kapteeni, vastasi Hamm.
Ja kääntyen Oberlén toverin, nuoren saksilaisen puoleen, hän sanoi:
— Tiedättekö te, missä hän on?
— Hän läksi harjotusten päätyttyä, herra aliupseeri, eikä ole vielä palannut.
— Tästä kerrasta, mutisi kapteeni, en rankaise; hän ei varmaankaan ymmärtänyt. Mutta huomauttakaa häntä minun puolestani, kun hän tulee, Hamm, älkääkä unohtako sitä.
Tapahtumasta ei siten ollut välittömiä seurauksia. Mutta kun miehet uudelleen kokoontuivat hevosia sukimaan, mikä tapahtui joka iltapäivä yhdestä kahteen, ei Jeanin poissaolo voinut jäädä huomaamatta. Pitkin tallien ulkoseiniä seisoi hevosia rautarenkaisiin kytkettyinä. Ratsumiehet käyttelivät sukaa, ja heidän joukossaan olivat eilen tulleet vapaaehtoiset oppimassa harjaamista toisen sukijansa johdolla. Kersantit valvoivat heitä velttoina, kun kolmannen komppanian aliupseeri tuli työhuoneestaan ja ohjasi kulkunsa pihan eteläpäähän, missä Oberlén olisi pitänyt olla. Paksuilla huulillaan hän pureskeli punaisia viiksiään. Katse lensi pitkin riviä.
— Oberlé ei siis ole tullut? alkoi hän.
Sama toveri vastasi:
— Hän juoksi kasarmista lähtiessään asunnolleen päin.
— Oliko hän ateriahuoneessa?
— Ei, hän ei syönyt aamiaista kanssamme.
— Hyvä, sanoi aliupseeri.
Hamm kääntyi nopeasti. Suu vääntyi irvistykseen, ja vaaleat silmät pyörivät, joka osotti, että asema oli hänen mielestään vakava. Se oli vakava Oberléhen, mutta vakava myös häneen itseensä nähden. Ei kapteenia eikä luutnanttia ollut tällä hetkellä kasarmissa. Jos sattumalta syntyisi joku juttu, ei kapteeni voisi olla sanomatta: »Miksi ette ilmottanut minulle?» Hamm asteli halki koko pihan, tuumien, mitä olisi tehtävä, ja muistellen isä Kammin, Obernain santarmipäällikön, puheita. Niinhän isä juuri sanasta sanaan lausui, kun Gottfried tässä kaksi viikkoa takaperin kävi Obernaissa: »Sinä saat rykmenttiisi herra Oberlén pojan. Pidä häntä silmällä! Ihmettelisinpä suuresti, joll'ei hän antaisi itsestään puheenainetta. Hän on iso-isänsä ilmikuva, hurjapää, joka inhoo saksalaisia ja kyllä hyvin kykenee kepposia tekemään!»
Mutta ensin täytyi tiedustella, ennenkuin rupeaisi kovin innokkaaksi. Se ei ollutkaan vaikeaa. Balayeurs-katu oli vastapäätä porttia. Hamm pyyhki sormensa päillä tomua sinisestä takistaan, kulki viistoon kasarmin porttia kohden ja läksi Jeanin emännän luo, suureen taloon vasemmalla, jossa oli vihreät akkunaluukut.
Vastaukseksi sai hän:
— Läksi ennen kahtatoista vaunuissa, matkalaukku kerällään.
— Minkä osotteen hän antoi?
— Mésange-katu.
— Eikö mitään numeroa?
— En ainakaan kuullut. En tiedä sitä.
Epäilys varmistui Hammin mielessä. Aliupseerin ei enää käynyt epäröiminen. Hän juoksi kapteenin luo, joka asui uudessa kaupunginosassa, aina Herderinkadun varrella.
Kapteeni ei ollut kotona.
Pettyneenä, kuumissaan matkasta, jonka oli tehnyt, palasi Hamm kasarmin kohdalle ja läksi suorinta tietä yliopiston puutarhani läpi; sillä hän tuumi, että siellä, aivan lähellä, Germanian taloryhmän takana, Grandidier-kadun varrella, asui luutnantti Farnow. Tämä ei kuulunut toiseen skvadroonaan. Mutta Hamm tiesi upseerin kihlauksesta. Siitä oli puhuttu aliupseerien kesken. Hän nousi säännöllisistä, ulkonevista kivilohkareista rakennetun komean talon ensi kerrokseen. Palvelija, jolta hän kysyi, vastasi:
— Herra luutnantti pukeutuu.
Luutnantti von Farnow pukeutui todellakin tehdäkseen muutamia vierailuja ja mennäkseen upseerien kasinoon. Housuissa ja paitahihasillaan hän seisoi kumartuneena vaatetuspöydän yli, johon kuului peili hiottuine reunoineen, ja pesi kasvojaan, ympärillään levällänsä kokonainen varasto harjoja sekä kynsien hoitoon kuuluvia tarpeita. Huone tuoksui hajuvedelle. Hän kääntyi majottajan puoleen, kasvot vedestä märkinä, ja sanoi, tarttuen pyyhinliinaan:
— Tekö, Hamm? Mitä tahdotte?
— Herra luutnantti, rohkenin tulla sisään, koska kapteeni ei ollut kotona, ja vapaaehtoinen Oberlé…
— Oberlé? Mitä hän on tehnyt? keskeytti Farnow hermostuneesti värähtäen.
— Häntä ei ole näkynyt sitten puolen kahdentoista.
Farnow, joka pyyhki kasvojaan, heitti liinan rajusti pöydälle ja lähestyi aliupseeria. Hänen mieleensä johtui rouva Oberlén pelko. Ja Hamm mietti: »Hänellä lienee sama ajatus kuin minulla.»
— Mitä! ei ole tullut? Kävittekö Balayeurs-kadulla?
— Kävin, herra luutnantti: hän oli lähtenyt talosta vaunuilla kymmentä vailla kaksitoista.
Nuori luutnantti tunsi kuoleman kylmyyttä sydämessään. Hetkiseksi hän sulki silmänsä ja teki rajun ponnistuksen pysyäkseen näennäisesti lujana, ja se onnistui. Hän oli kalpea, mutta ei ainoakaan lihas hänen kasvoissaan värähtänyt, kun hän sanoi:
— Ette voi muuta tehdä, Hamm, kuin ilmottaa päälliköllenne. Hän pitää tutkistelun… ja tekee… mitä on säädetty sellaisissa tapauksissa.
Farnowilla oli vielä voimaa katseellaan hakea neuvoa saksilaiselta, kukkaselliselta pöytäkellolta, joka koristi hänen kirjotuspulpettiaan, ja lisätä:
— Kello on neljänneksen yli yhden. Kiiruhtakaa! Aliupseeri kumarsi ja vetäysi pois.
Upseeri juoksi kohta viereiseen työhuoneeseensa ja pyysi saada puheluyhteyttä Strassburgin aseman päällysmiesten kanssa. Kymmenen minuuttia myöhemmin kutsui puhelimen soitto häntä vuorostaan, ja hän sai tietää, että eräs vapaaehtoinen yhdeksännestä husaarirykmentistä, joka sotilaspuvussa oli viime hetkellä saapunut matkalaukkuineen, oli ostanut ensi luokan piletin Russ-Hersbachin asemalle.
— Ei, se on mahdotonta! huudahti Farnow, vaipuen työhuoneen sohvalle. Se on erehdys… Russ-Hersbach on milt'ei rajalla, eikä Jean saata karata, koska hän rakastaa… Hän on Alsheimissa… Ainakin on hän tahtonut nähdä Odilea… Siitäpä otan selon!
Hän löi nyrkillään mahonkiseen kirjotuspöytäänsä. — Herman!
Palvelija, pitkä, tyyni saksalainen, raotti ovea.
— Valjasta hevoseni ja omasi! Heti!
Farnow oli nopeasti valmis. Hän meni alas, tapasi molemmat hevoset kadulla, ratsasti halki Strassburgin, ja niin pian kuin oli päässyt vallituksen tuolle puolen, hän ajoi täyttä laukkaa tietä pitkin.
Sitä mukaa kuin hän lähestyi Alsheimia, valtasi ajatus Jeanin mahdollisesta karkaamisesta yhä enemmän hänen mielensä. Hän muisti pienimpiä yksityiskohtia myöten keskustelunsa rouva Oberlén kanssa, ja lisäksi tuli muita syitä uskoa onnettomuutta, jota vastaan hänen voimakas tahtonsa vaivalloisesti taisteli: »Hän käsittää niin vähän Saksaa! Siitä hän kerskaili salaneuvos Brausigin luona… Ja sitten epäsopuinen perhe ja minun kihlaukseni, joka on enentänyt säröisyyttä… Mutta onhan hänkin kihloissa tai jotain sinne päin… Hänenlaisilleenhan ranskalaisille luonteille pitäisi rakkauden olla hallitseva voima… Ei!… Minä olen tapaava hänet tuolla… tai saan hänestä tietää…
Oli kuuma pitkällä, varjottomalla tiellä, joka kuin aukikivertyvä pölynauha siirtyi kylästä toiseen pitkin tasankoa, mistä elo oli korjattu. Taivas vainioiden yllä oli samea ja vaskenvärinen; taivaanrannalla, Vogeesien takaa, näkyi säteileviä, liikkumattomia pilvihuippuja. Hikiset hevoset kulkivat yhä täyttä laukkaa. Lapset sänkipelloilla, yksinäisten pähkinäpuiden juurella, nostivat pähkinäsalkojaan ja laulelivat ratsastajain ohimennessä.
Herman tuumi: »Onkohan herra luutnantti menettänyt järkensä? Hänhän kulkee yhä kiivaammin!»
Farnowin tuska yltyi sitä mukaa kuin hän lähestyi: »Jos en tapaakaan häntä?… Jos hän todella olisi…»
Obernai jäi oikealle. Poikkitie osotti Alsheimin suuntaa. Pian tuli Oberlén talon sininen katto yhä selvemmästi näkyviin vihreyden keskestä. »Lucienne! Lucienne! Lucienne!»
* * * * *
Syyspäivän raju-ilmaa ennustavan kuumuuden uuvuttamassa talossa katkaisee vain yksi aina heikko, yksitoikkoinen ääni hiljaisuuden. Se on rouva Monique Oberlén ääni. Istuen iso-isän nojatuolin vieressä, huoneessa, jota sairas ei enää milloinkaan jätä, hän lukee ääneen »Journal d'Alsace» lehteä. Sillä kirjeentuoja on juuri jakanut iltapostin. Sanojen hyminä, joka muistuttaa rukousnauhan tahdikasta lukemista, kuuluu avonaisesta ikkunasta. Biljaardisalissa, sen huoneen alla, joka aina oli Jeanilla, istuu Joseph Oberlé puoliunessa ikkunaverhojen varjossa, polvellaan muutamia kirjeitä ja numero »Strassburger Postia.» Huoneen perällä, varjossa hänkin, Lucienne kirjoitelee, kumartuneena pienen kirjotuspöydän yli, joka on Ludvig XVI:nnen tyyliin.
— Herra! Herra Oberlé!
Tehtailija hypähti pystyyn, reippaasti oikaisten itseään, aukaisi oven raolleen ja tapasi eteisessä portinvartijan, joka tuli juosten.
— Miksi kutsutte minua? Tiedättehän, etten tahdo…
Hän puhui hetken miehen kanssa ja palasi, kasvot loistaen.
— Lucienne kulta, herra von Farnow odottaa sinua puiston portilla.
Tyttö oli jo noussut aivan punaisena.
— Hänkö? Miksi ei hän tule sisään?
— Hän näyttää olevan ratsain… Hänen on kiire… Ehk'ei hän myöskään uskalla… Mene hakemaan häntä minun puolestani, rakkahani, ja tuo hänet tänne… Sano hänelle, ett'ei nyt tule mitään häväistystä tapahtumaan: minä otan huolekseni estää kaikki enemmät kohtaukset.
Kiertämistä osuttavalla kädenliikkeellä hän merkitsi mieluummin sulkevansa ovet tuolla yläkerrassa, josta kuului sanomalehden yksitoikkoista lukemista.
Tyttö katseli itseään peilissä ja korjasi tukkaansa. Isä toisti:
— Mene, armas, sinua hän kysyy. Jollette kohta palaa, tulen teitä etsimään.
Lucienne lähti hyvästellen. Kaksi astuinta kerrallaan hän laskeutui alas portaita. Onnellisena, hiukan levottomana, hän kulki nopeasti pitkin käytävää, puoliavoimin huulin, silmät Farnowia etsien.
Vasta käytävän päässä, juuri kääntyessään portinvartijan majalle päin, näki hän tiellä kaksi hiestä höyryävää hevosta, joita palvelija piteli suitsista. Miltei samalla tuli upseeri esiin muurin takaa ja lähestyi.
Hyvä Jumala! kuinka punainen hän on tänään, tuo kalpea Farnow! Miten miettivän näköinen! Miten kiire hänellä on! Mutta se ei ole ilon kiirettä, sillähän ei vastaa Luciennelle, joka tulee puolijuosten ja koettaa hymyillä!
— Hyvää päivää, Wilhelm! Mikä hauska yllätys!
Mies ottaa lakin päästään ja tarttuu ojennettuun käteen; mutta sen sijaan, että hän sitä suutelisi, sen sijaan, että antaisi ankaran katseensa, jossa nyt kuume palaa, ihailla, niinkuin vaan hän osaa, sen sijaan vetää hän Luciennea läheisille lautatarhoille päin. Luciennen terävät huulet hymyilevät itsepintaisesti: ne ovat urheat; ne eivät hämmenny, vaikka tuska jo puristaa sydäntä.
— Aiotteko ryöstää minut? Ken on tämä sivistymätön ystävä, joka ei edes tervehdi? Te, joka olette muutoin niin kohtelias…
— Tulkaa… Kas tässä ei kukaan meitä näe…
He ovat milt'ei lautatarhan kohdalla, jonkunlaisessa piilopaikassa kolmen erikokoisen lankkuröykkiön välillä. Farnow laskee irti Luciennen käden.
— Onko Jean täällä? Kuulkaa tarkoin: onko hän Alsheimissa?
Farnowin silmissä kuvastui vastausta odottavaa tuskaa ja nuorta voimaa, joka tahtoi hallita onnettomuutta.
— Ei tietystikään, sanoi Lucienne yksinkertaisesti.
— Te odotatte häntä ainakin?
— Emme sitäkään.
— Silloin olemme hukassa, neiti! Hukassa!
— Neiti?
— Niin, sillä joll'ei hän ole täällä, on hän karannut.
— Ah!
Nuori tyttö heittäysi taaksepäin aivan kuin kaatumaisillaan ja nojautui lankkuihin, kädet levällään, katse synkkänä.
— Karannutko?… Hukassa?… Tehän tapatte minut moisilla puheilla. —
Jeanistako todella on kysymys?… Oletteko varma?…
— Niin olen varma siitä, koska hän ei ole täällä… Hän on ostanut piletin Russ-Hersbachiin, ymmärrättekö, Russ-Hersbachiin… Hän on kai jo mennyt rajan yli… Tietäkää, että hän jätti Strassburgin enemmän kuin kolme tuntia sitten…
Hän naurahti tuskasta ja vihasta.
— Ettekö sitten muista? Hänhän lupasi äidillenne mennä kasarmiin. Hän tulikin sinne todella. Mutta lupauksen aika on tänään lopussa. Ja hän on karannut… Ja nyt…
— Niin, mitä nyt?
Lucienne ei pyytänyt lisätodistuksia. Hän uskoi jo. Rinta aaltoili. Kädet päästivät irti lankuista, joihin hän oli tarttunut, ja painuivat rukoilevina ristiin. Hänen täytyi uudistaa kysymyksensä Farnowille, jonka tuska teki liikkumattomaksi.
— Mitä aiotte tehdä, Wilhelm?
Farnow pölyisessä puvussaan seisoi suorana tytön edessä, vääntynein kasvoin. Heikolla äänellä hän vastasi:
— Jättää teidät!…
— Jättääkö minut, koska veljeni on karannut?
— Niin.
— Mutta, sehän on järjetöntä!
Velvollisuuteni sotilaana vaatii sen. Ette siis rakastakaan minua?
Oi, tokko teitä rakastan!… Mutta kunniani ei salli minun naida teitä… En voi olla karkurin lanko, minä upseeri, minä Farnow!
— Luopukaa sitten upseeriudestanne ja rakastakaa yhä minua! huudahti Lucienne, kohottaen kätensä tuota liikkumatonta sinistä patsasta kohden. Wilhelm, oikea kunniantunto käskee rakastamaan Lucienne Oberléta eikä jättämään häntä, ei rikkomaan annettua sanaa… Antakaa veljeni olla; tehköön hän, mitä tahtoo, mutta älkää murtako meidän molempain elämänonnea!
Farnow sai tuskin sanoja suustaan. Hän oli hetken ääneti. Kaulalihakset paisuivat, kun hän tahdon ponnistuksella lausui:
— Se on hyvin ikävää. Teidän täytyy saada tietää koko totuus: minun täytyy antaa hänet ilmi.
— Ilmiantaa Jean! Sitä ette tee! huusi Lucienne, tehden peräyttävän liikkeen. Kiellän sen!
— Teen sen aivan heti. Sotilaslaki pakottaa minut siihen.
— Se ei ole totta. Niin julma se ei ole!
— Saattepahan kuulla… Herman!
Mies ilmestyi käytävän suulle, kymmenen askelen päähän Farnowista ja
Luciennesta, tyrmistyneenä ja kasvot vielä kovasta ajosta paisuksissa.
— Kuule tarkoin. Muistuttele mieleesi ohjesäännön pykälät. Mitä siinä määrätään, kun jollakin on tietoa karkaamis-aikeista?
Sotamies tuumi hetken ja luki ulkoa:
»Sitä, jolla on luotettava tieto karkaamis-aikeista silloin, kun vielä on aikaa sitä estää, eikä ilmota siitä päälliköilleen, rangaistaan jopa kymmenen kuukauden, sodan aikana jopa kolmen vuoden vankeudella.»
— Nopeaan ratsaille! sanoi Farnow. Me lähdemme!
Ja kääntyen jälleen hän lausui:
— Hyvästi, Lucienne!
Tyttö juoksi hänen luokseen; hän tarttui miestä käsivarteen:
— Ei, ei, hän huusi, te ette lähde! Minä en tahdo!
Farnow katseli hetken kyyneleisiin kasvoihin, joilla kuvastui kiihkeä rakkaus ja tuska. Tyttö toisti:
— En tahdo sitä, kuuletko?
Silloin sulki Farnow hänet syliinsä, nosti hänet maasta, puristi rintaansa vasten ja suuteli intohimoisesti noita silmiä, joita hän ei enää koskaan tahtonut nähdä. Tuosta epätoivoisen rajusta suudelmasta Lucienne ymmärsi, että se oli hyvästijättö.
Farnow työnsi hänet äkkiä luotaan, ennätti portille, hyppäsi satulaan ja läksi täyttä laukkaa Obernaihen päin.
XVI.
MINIÈRES'IN METSÄSSÄ.
Yö oli tulossa. Jean ei ollut vielä jättänyt Saksan-puoleisia metsiä. Väsymyksen voivuttamana hän nukkui kuusenneulaisella sammalella, ja Ulrich herra valvoi, äsken vältetystä vaarasta yhä kiihdyksissään, ja tarkkasi, tokko uutta mahdollisesti olisi tarjona. Miehet olivat anastaneet matalamman puolen ahtaasta alasta, jonka puunhakkaajat olivat jättäneet kahden risuläjän välille. Kuusikkoa oli käyty karsimassa. Karsituista oksista oli kyhätty kaksi vallia, joiden sivuilla ja reunoissa havut vielä vihreinä ja nesteittensä elvyttäminä törröttivät, tehden teräväkulmaisen turvapaikan vallien keskessä sitäkin varmemmaksi. Ylt'ympärillä avasivat vuoriston vaaruvat metsät laajan helmansa myrskytuulen puhallella. Muuta ääntä ei tänne ylös kuulunutkaan.
Noin kaksi tuntia oli kulunut siitä, kun Ulrich herran täytyi sisarenpoikineen etsiä täältä suojaa.
Junan saavuttua Russ-Hersbachin asemalle oli Ulrich herra heti oivaltanut ja sanonutkin, että Jeanin oli myöhäistä riisua sotilaspukuaan. Tuo pieni seikka olisi nostanut liiaksi huomiota tässä rajaseudussa, jossa on näkyviä ja näkymättömiä silmiä kaikkialla, seudussa, missä kivet kuuntelevat, kuuset katselevat. Sadatellen oli hän heittänyt matkarepun niiden vuokravaunujen ajajalle, jotka kolme päivää sitten oli tilattu Schirmeckistä.
— Hyödytöntä lastia! oli hän murissut. Onneksi se ei paina paljoa.
Antakaa mennä hyvää vauhtia, ajuri!
Hevoset olivat lähteneet juoksemaan tietä kyläpahasen läpi, saavuttaneet Schirmeckin kaupungin ja jättäneet päälaakson kulkeakseen oikealle päin kapean, mutkaisen notkon kautta Grand-Fontaineen. Ei ollut merkkiäkään erikoisesta epäluulosta; mutta heidän tuuletellulle huvimatkalleen karttui yhä lisään silminnäkijöitä. Ja se se oli arveluttavaa. Vaikka Jean nojasi ajurin istuinta vasten ja kätkeytyi suurimmaksi osaksi vaunu-ikkunan verhojen sekä sen peitteen suojiin, minkä Ulrich herra oli heittänyt sisarenpoikansa ylen heleän tunika-takin ylitse, niin varmaan nuo kaksi Schirmeckin kaduilla vastaantullutta santarmia, työmiehet kivilouhoksella, jonka ohi tie kulkee kaupungista lähdettyä, sekä tullimies, joka oli istunut vasemmalla Grand-Fontainen ensimmäisestä sillasta puiden varjossa piippuaan poltellen ja vallan rauhallisesti jääden tupakoimistaan jatkamaan, varmaan olivat he tunteneet 9:nnen husaarirykmentin puvun. Jokainen hetki varmisti Ulrich herrassa hänen ajatustaan:» Hälyytys pannaan toimeen. Ehkä se jo onkin nostettu, ja joku hallituksen lukemattomista kätyreistä lähtee liikkeelle meitä tiedustamaan ja antaa ajaa meitä takaa, sanomme mitä sanomme.» Hän ei kertonut pelkojaan Jeanille, joka oli eilisestä muuttunut aivan kuin toiseksi ihmiseksi: seikkailutunnelma innostutti häntä.
Vaunut vierivät nopeasti virran reunaa huolimatta ylämäestä ja kivisestä tiestä ja joutuivat Grand-Fontainen talojen välille. Edempänä kohosivat Donanin sametinhienot, kullankellervät tammistot, joiden ylitse kuusien latvat ylenivät. Neljännestä yli kahden pysähtyivät hevoset keskelle kylää jonkunlaiselle alavalle paikalle, missä suureen kivialtaaseen virtasi vettä lähteestä. Siinä olivat matkustajat astuneet vaunuista, sillä tie ei ollut enää ajokelpoinen.
— Menkää odottamaan meitä Rémy Naegerin majataloon, oli Ulrich herra
sanonut. Me lähdemme kävelymatkallemme ja tunnin päästä palaamme…
Antakaa hevosille kaksinverroin kauroja ja juokaa itse pullollinen
Molsheimin viiniä minun kustannuksellani.
Heti suuntasivat Ulrich herra ja Jean kulkunsa suoraan vasemmalle. Dononiin johtava polku jäi oikealle, ja he lähtivät suoraan vasemmalle, kapeaa tietä, joka kulkee talojen, puutarhain ja pensasaitain välitse, yhdistäen Grand-Fontainen ja ylälaakson viimeisen, Minières nimisen kylän.
Tuskin olivat he astuneet pari sataa metriä, kun huomasivat Mathiskopfin metsänvartijan tulossa heitä kohden. Mies oli puettu tyroolilaishattuun ja vihertäviin, kuusennaavan värisiin polvihousuihin ja laskeusi talostaan ylhäältä Minières'istä alas polulle, jota myöten hänen ehdottomasti täytyi tulla molempia matkamiehiä vastaan.
Ulrich herra pelästyi.
— Jean, sanoi hän, tuolla on eräs, jonka mieluummin tapaan hiukkasta myöhemmin. Menkäämme metsän kautta.
Metsä oli vasemmalla: Mathiskopfin kuusikot ja kauempana Corbeillen metsäiset rinteet, jotka yhä ylenevät, ja siellä ei suojapaikoista puutetta ollut.
Jean ja hänen enonsa harppasivat pensasaidan yli, sitten muutamia metrejä niittyä, ja niin he pääsivät kuusten varjoon.
Olikin jo aika. Strassburgin sotilasviranomaiset olivat jo nostaneet hälinän; puhelimella annettiin sekä Grand-Fontainen että muille seudun tulliasemille käsky estää vapaaehtoisen Oberlén pakoa. Metsänvartija, joka ei ollut saanut mitään ilmotusta, ei enää tullut näkyviin, mutta Jean ja Ulrich herra — jälkimäinen vanhojen, Jena-muistoisten silmälasiensa avulla — huomasivat äkkiä levotonta liikettä. Rauhalliseen laaksoon ilmestyi pian tullimiehiä ja santarmeja. Hekin painuivat Mathiskopfin metsään.
Ja pako alkoi.
Ulrich herraa ja Jeania ei saatu kiinni, mutta heidät nähtiin. Heitä ajettiin tunnin aikaa metsiköstä metsikköön ja estettiin pääsemästä rajalle, sillä sinne tullakseen olisi heidän täytynyt kulkea avonaisen laaksonpohjukan poikitse. Ulrich herran keksintö kavuta ylös toiselle puukasoista ja vierittää itsensä Jeanin kerällä koloon, joka oli jätetty kasattujen risujen välille, oli pelastanut pakolaiset. Jonkun aikaa kuljeksittuaan kuusikossa, olivat santarmit poistuneet Glacimontiin päin.
Jean oli nukahtanut, ja yö laskeusi. Tuuli keräsi pilviä ja kiiruhti pimeän tuloa. Korppiparvi lensi, hiipaisten puiden latvoja. Siipien suhina herätti Ulrich herran unelmistaan, joihin hän oli vaipunut katsellessansa sisarenpoikaansa, joka siinä loikoi elsassilaisella maalla saksalaisen ratsumiehen puvussa. Hän nousi ja kiipesi varovasti vihreän risuvallin harjalle.
— No, Ulrich eno, kysyi Jean heräten, mitä näette?
— Ei ainoatakaan santarmilakkia, ei yhtäkään tullimiehen myssyä, suhahti Ulrich herra kumartuen. Luulen päässeeni heidän juonensa perille. Mutta ei heihin koskaan ole luottamista.
— Entä Minières'in laakso?
— Autio näöltään, ystäväni. Ei ketään kummallakaan tiellä, ei liioin niityillä kylän ympärillä. Metsänvartijakin on varmaan mennyt kotiin aterialle, sillä savu nousee hänen talonsa piipusta… Onko sinulla rohkeutta, lapseni?
— Jos he ajavat meitä takaa, niin saattepa nähdä!
— Sitä he eivät tee. Mutta hetki on käsissä, lapseni…
Pienen väliajan kuluttua, jolloin oli kuuntelevinaan, hän lisäsi:
— Kapua tänne, jotta saamme tehdä sotasuunnitelmamme.
Kun Jeanin pää oli Ulrich enon olan tasalla, siirsi tämä risuja syrjään ja länteen päin kääntyneenä virkkoi:
— Näetkö tuolla alhaalla Minières'in kylän?
— Näen.
— Yöstä ja sumusta huolimatta voit arvata, että sen toisella puolen vuoristo kasvaa osaksi kuusia, osaksi tammia.
— Kyllä.
— Me kuljemme puoliympyrässä välttääksemme Minières'in puutarhoja ja niittyjä, ja kun olemme tuolla alhaalla, juuri tässä vastapäätä, ei sinulla ole kahdenkaan sadan metrin matkaa, niin jo olet Ranskassa.
Jean ei vastannut.
— Se on paikka, josta olen ottanut selkoa sinua varten. Pane nyt tarkoin mieleesi: tuolla alhaalla, Raon-sur-Plainen ympärillä, ovat saksalaiset pidättäneet itselleen kaikki metsät ja jättäneet ranskalaisille avonaiset maat. Juuri edessämme, vastakkaisella rinteellä, on suuri ranskalainen niittyalue… Olenpa nähnyt siellä entisen, autioksi jätetyn arentitalonkin… jotain sellaista se lienee ollut ennen sotaa, luulen ma… Minä kuljen siis edellä…
— Ei toki, minäpä!
— Usko minua, lapsi, takana on vaara yhtä suuri. Ja minun täytyy olla oppaanasi… Minä siis kuljen edellä; me vältämme polkuja, ja minä johdan sinut varovasti paikalle, missä sinun on muistettava vain yksi asia: lähteä juoksuun, kulkea tien poikki ja sitten muutamia metrejä viidakkoa, suoraan eteenpäin! Toisella puolen viidakkoa on maa ranskalaista…
Ulrich herra syleili Jeania pimeässä. Hän ei halunnut pidentää jäähyväisiä, peläten itse heltyvänsä, nyt juuri kun täydellinen itsensä hallitseminen oli tarpeen.
— Tule! hän sanoi.
He hiipivät suurten kuusten verhoon, joiden alue alkoi siinä aivan lähellä. Jean ja hänen enonsa törmäsivät usein esteisiin, joita rinteellä törrötti: lohkeilleisiin, sammaltuneisiin kiviin, murtuneisiin, lahoihin puunrunkoihin ja oksiin, jotka ojentuivat pimeässä kuin kynnet. Joka hetki pysähtyi Ulrich herra kuuntelemaan. Tavan takaa hän myös kääntyi ja näki silloin aina Jeanin korkean varjokuvan, vaikk'ei enää erottanutkaan hänen kasvojaan. Joskus virkkoi Jean:
— Eno, he menettävät pelin!
— Vaiti, Jean! Emme vielä ole pelastuneet.
Kumppanukset laskeutuivat kierrellen aina Minières'in niittyjen laitaan ja nousivat taas ylöspäin Vogeesien viimeiselle syrjäharjanteelle, mutta pysytellen puitten suojassa.
Ennätettyään huipulle pysähtyi Ulrich herra ja hengitti keuhkoihinsa tuulta, joka puhalsi vastaan vahvemmasti, koska puut täällä olivat nuorempia. Ja huolimatta vaarasta, jonka puhuminen saattoi tuottaa, hän kuiskasi:
— Tunnetko Ranskan peltojen tuoksun?
Heidän edessään levisi tasanko, vaikk'ei sitä näkynyt. Ei erottanut muuta kuin sumujoukkoja, toisia liikkumattomia: rinnemetsät, sekä yläpuolella toisia nopealiikkeisiä: pilvet.
Ulrich herra alkoi laskeutua entistä varovammin, tarkkaan kuunnellen. Huuhkaja pyrähti lentoon. Oli kuljettava kolmisenkymmentä askelta pahassa pensaikossa, johon vaatteet takertuivat. Ja äkkiä huusi joku edempänä metsikössä:
— Seis!
Ulrich herra notkistui, laski kätensä Jeanin olalle ja sanoi nopeasti:
— Pysy alallasi! Minä lähden houkuttelemaan heitä Miniéres'iin päin. Kun he ovat lähteneet jälkeeni, sinä nouset, harppaat tien poikki ja sitten viidakon läpi. Juokse suoraan eteenpäin!
Hän nousi, astui muutaman askelen varovasti ja lähti sitten aika kyytiä metsän kautta.
Ääni, joka oli tullut lähemmäksi, huusi uudelleen ja kaksi kertaa peräkkäin: Seis! Seis!
Laukaus välähti pimeässä. Kun sen ääni oli vaiennut metsässä, kuultiin
Ulrich herran jo etäältä vastaavan:
— Ohi!
Samassa syöksyi Jean Oberlé rajaa kohti. Pää kumarassa, ympärilleen katsomatta, kyynäspäät ilmassa, hän juoksi kaikin voimin oksain lyödessä rintaa vasten. Hänen täytyi mennä aivan läheltä väijyvää miestä. Lehdet liikahtivat. Kuului vihellys. Jean kiiruhti juoksuaan. Äkkiarvaamatta tuli hän näkyviin tiellä. Heti välähti toinen pyssynlaukaus. Jean vierähti viidakon laitaan. Samassa nousi huutoja:
— Tuolla! Tuolla! Tulkaa!
Jean nousi nopeasti. Hän luuli kompastuneensa raiteeseen. Hän hyppäsi viidakkoon. Mutta jalat tuskin kannattivat. Yhä enenevällä tuskalla hän tunsi vastustamatonta voimattomuutta. Takaa-ajajain huudot kuuluivat hänen selkänsä takaa. Oksat kääntyilivät. Viimein oli hänestä tuntuvinaan, kuin olisi tullut valoisaa, kylmä tuuli puhaltanut vastaan, vapaa lakeus auennut eteen, ja hän ei nähnyt enää mitään…
* * * * *
Myöhään yöllä hän herää tainnoksista. Myrsky puistattelee metsää. Hän makaa autioksi jätetyssä talossa, kaiuttomassa huoneessa, jota pieni lyhty valaisee. Vihreät oksat ovat hänen vuoteenaan. Joku mies seisoo kumartuneena hänen ylitseen. Jean katselee häntä. Hän tuntee ranskalaisen tullimiehen. Ensimmäinen kauhun tunne katoaa. Kasvot ovat miellyttävät.
— Ampuivatko he useampia laukauksia? Jean kysyy.
Mies vastaa:
— Ei, ei useampia.
— Sitä parempi. Ulrich eno on siis pelastunut. Hän seurasi minua rajalle asti. Kuten näette, olin rykmentissä… tulen tänne sotilaaksi…
Hän huomaa, että takkinsa on riisuttu ja paidalla on verta… Hänen on vaikea hengittää.
— Mikä minun on?
Tullimiestä, jolla on pitkät, kierretyt viikset, itkettäisi, joll'ei hän häpeisi kyyneleitään. Hän vastaa:
— Luoti on lävistänyt olkapään, ystäväni. Kyllä se paranee… Onneksi
olimme juuri kierrostamme tekemässä, kun te kaaduitte niityllä.
Toverini on mennyt hakemaan lääkäriä. Aamuhämärissä he ovat täällä…
Älkää olko huolissanne. Ken olette?
Puoli-unessa vastaa Jean:
— Elsass…
Hän saattaa tuskin puhua. Rankkasade on alkanut. Se piiskaa kattoja, ovilautoja, lehtiä, kallioita ja koko metsää talon ympärillä. Latvat vääntyvät ja taipuvat, kuin hiuksimaiset levät meren aallokossa. Ääretön, miljoonain äänten yhteishumina kohoaa ylöspäin Vogeeseja pitkin ja kajahtaa yössä. Haavotettu kuuntelee. Mitä kertoo se hänelle? Hän on niin heikko. Hän hymyilee.
— Ranskan laulu! hän kuiskaa.
Ja silmät suljettuina hän vaipuu takaisin vuoteelle, päivänkoittoa odottaen.