OBERLÉN PERHE

Kirj.

René Bazin

Ranskankielestä suomensi

Aune Krohn

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1903.

SISÄLLYS:

   I. Helmikuun yö Elsassissa.
  II. Tutkinnon alaisena.
 III. Perhe ensi kertaa koolla.
  IV. Kotilieden vartijat.
   V. Matkatoverit.
  VI. Rajalla.
 VII. Pääsiäis-aatto.
VIII. Corolis'in luona.
  IX. Kohtaaminen.
   X. Salaneuvos Brausigin päivälliset.
  XI. Epätietoisuudessa.
 XII. Humalankorjuu.
XIII. Obernain valleilla.
 XIV. Viimeinen ilta.
  XV. Tulo rykmenttiin.
 XVI. Minières'in metsässä.

I.

HELMIKUUN YÖ ELSASSISSA.

Kuu kohousi Reinin usvain yläpuolella. Mies, joka par'aikaa kulki alas polkua Vogeeseilla — aimo metsästäjä, tottunut kulkija, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta — oli sen juuri äsken havainnut korkeiden puiden kaarroksessa. Pian hän joutui kuusikon peittoon. Mutta jo tuo ainoa silmäys, jonka hän metsän- aukion kohdalla loi vaikenevaan yöhön, muistutti hänelle, miten kaunis oli ympäröivä luonto. Mielihyväntunne värähdytti häntä. Kylmä ja tyyni oli ilma. Myös syvänteistä nousi hiukan sumua. Siinä ei tuntunut vielä keltanarsissojen ja metsämansikkain tuoksua; ainoastaan tuota toista, nimetöntä, vuodenajatonta lemua, joka henkii pihkasta, lakastuneista lehdistä, jälleenvihertyvistä nurmikoista, kaarnasta, joka puun vereksellä pinnalla paisuilee, ja sammalesta, metsän ikuisesta kukasta. Vaeltaja hengitti syvään tätä mieluista tuoksua, parisenkymmentä askelta eteenpäin astuessaan, ja niin tuttua kuin hänelle olikin metsän öinen juhlallisuus, taivaan valoisuus, maan tuoksut, äänettömän elämän värähtelyt, hän puoliääneen virkahti: »Eläköön talvi! Eläkööt Vogeesit! Teitä he eivät ole voineet turmella!» Ja hän pisti sauvan kainaloonsa, vielä hiljemmin, kulkeakseen mutkikkaan polun hiekalla ja kuusen neulasilla, sitten hän katsahti taakseen, sanoen:

— Käy varoen, Fidèle-ystävä: tämähän on sanomattoman kaunista!

Kolme askelta hänestä asteli korkeajalkainen espanjalaishurtta, suippokuonoinen kuin vinttikoira; se näytti aivan harmaalta, mutta oli päivänvalolla keltatäpläinen ja vaaleanruskea, käpälät, vatsa ja häntä pehmeiden karvaripsujen reunustamia. Tuo viisas eläin tuntui ymmärtävän isäntänsä, sillä se jatkoi kulkuaan hiljaa kuin kuu, joka liukui pitkin kuusten latvoja.

Pian tunkeusi valo esiin tiheäin oksain väliltä, rikkoi varjon tai karkotti sen laajoilta aloilta, levisi rinteille, kietoutui puunrunkojen ympärille tai sai ne hohtamaan, ja jääkylmänä, väräjävänä ja sinisenä se noista samoista puista loi uuden, päivällä olemattoman metsän. Se oli mahtava, lumoava, äkkinäinen luoma. Kymmenessä minuutissa se oli tehty. Ei värähdyskään sen syntyä ilmaissut. Yhä enemmän hurmanneena jatkoi Ulrich Biehler kulkuaan, toisinaan notkistuen paremmin nähdäkseen metsään sisään ja kumartuen syvänteiden yli, sydän sykkien, kaula kurossa, kuni vuorivuohet, joiden on jätettävä rotkonsa syöntipaikkaa saavuttaakseen.

Tämä innostunut, mieleltään vielä nuorekas vaeltaja ei kuitenkaan ollut enää mikään nuori mies. Ulrich Biehler, jota paikkakunnalla nimitettiin Ulrich herraksi, oli kuusikymmenvuotias; sitä todistivat melkein valkoisenharmaa tukka ja parta. Mutta hän oli ollut aikoinaan muita nuorekkaampi, niinkuin on niitä, jotka ovat toisia miehekkäämpiä tai kauniimpia, ja jotain siitä oli jäljellä. Hän asui keskellä Pyhän Odilian vuoristoa, täsmälleen neljänsadan metrin korkeudessa, metsätalossa, joka ei noudattanut mitään rakennustaiteen sääntöjä ja oli viljelysmaata vailla, ell'ei ota lukuun rinneniittyä, missä se sijaitsi, ja talontakaista pientä hedelmätarhaa, jossa ankarat talvet säännöllisesti tekivät tuhojaan. Hän oli ollut uskollinen tälle perimällensä talolle, jonka isä oli ostanut vain loma-aikojaan varten, ja asui siinä vuodet umpeensa aivan yksinään, vaikka hänellä kyllä oli tasangolla paljon ystäviä, niinkuin maatakin. Ihmisarka hän ei ollut, mutta hän ei mielellään luopunut omasta elämästään. Häntä ympäröikin siksi jonkinmoinen taruverho. Kerrottiin, että hän v. 1870 muka oli puettanut kaikki maaseutulaiset hopeakypäreihin, joiden laesta hevosenharjan lailla riippui naishiuksia. Kukaan ei tiennyt, oliko se vain juttua. Mutta kaksikymmentä kunnon ihmistä Elsassin tasangolta tiesi vakuuttaa, ett' ei ollut aikoinaan ranskalaisten rakuunain joukossa väsymättömämpää ratsumiestä, rohkeampaa vakoojaa eikä hellempää, omia kärsimyksiään unohtavampaa onnettomuustoveria kuin Ulrich herra, Heidenbruchin omistaja Pyhän Odilian vuoristosta.

Hän oli pysynyt ranskalaisena saksalaisenkin hallituksen alla. Se oli hänen ilonsa, mutta samalla monien hankaluuksien syy, joita hän koetti joko poistaa tai kestää muka korvaukseksi siitä, että hänen armosta annettiin hengittää Elsassin ilmaa. Hän osasi säilyttää arvokkaisuutensa, vaikka olikin valvonnan-alaisen ja tuskin suvaitun asemassa. Ei ainoatakaan myöntymyksen sanaa, joka olisi ilmaissut hänen unohtaneen rakkaan Ranskan, mutta ei mitään ärsyttämistäkään eikä mitään hyödyttömiä mielenosoituksia! Ulrich herra matkusteli paljon Vogeeseilla, missä hän siellä täällä omisti metsäpalstoja, joiden hoitoa hän itse johti. Hänen metsänsä olivatkin paraimpia Ala-Elsassissa. Vaikka hänen talonsa oli ollut 30 vuotta vierailta suljettu maansurun tähden, oli sillä kuitenkin mukavuuden ja hienon aistin maine. Ne harvat, elsassilaiset tai ranskalaiset, jotka olivat astuneet sen kynnyksen yli, ylistivät isännän kohteliaisuutta ja vieraanvaraisuutta. Varsinkin talonpojat rakastivat häntä, ne, jotka olivat sotineet hänen rinnallaan, ja vieläpä heidän poikansakin, ja he nostivat lakkiaan, kun Ulrich herra ilmestyi heidän viinitarhansa tai apilaniittynsä kolkkaan. Hänet tunnettiin jo kaukaa hennosta, solakasta vartalostaan ja tavastaan esiintyä keveäkuosisessa puvussa, joka oli Pariisista ostettu ja säännöllisesti jotain ruskeaa värivivahdusta, aina tummasta pähkinäpuunruskeasta heleään tammenruskeaan saakka. Huolellisesti hoidettu suippoparta teki kalpean puoleiset, sileät kasvot pitkähköiksi; viiksien peittämä suu oli hymyilyyn altis; ulkoneva, suoraselkäinen nenä ilmaisi syntyperää; harmaisiin silmiin, jotka olivat kauniit ja lempeät, tuli Elsassista puhuttaessa ylpeä, uhkamielinen ilme; lopuksi leveä otsa, jota vielä levensi kaksi harvempaa kohtaa karheassa, tiheässä, lyhyeksi leikatussa tukassa, kuin kaksi aukiota taajassa pensaikoissa, loi jotain uneksivaa näihin sotilaskasvoihin.

No niin, tänä iltana oli Ulrich herra palannut tarkastamasta metsänhakkuuta Bruche-laakson vuoriseudussa, eivätkä palvelijat odottaneet hänen uudelleen lähtevän liikkeelle, kun hän aterian jälkeen virkkoi sisäkölleen, vanhalle Liselle, joka tarjoili pöydässä:

— Sisarenpoikani Jeanin oli määrä saapua tänä iltana Alsheimiin, ja epäilemättä saisin nähdä hänet täällä, jos odottaisin huomiseen, mutta mieluimmin tapaan hänet jo tänään tuolla alhaalla. Lähden siis. Jätä avain oven viereen ja pane maata!

Pian oli hän viheltänyt luokseen Fidèlen, ottanut sauvansa ja laskeunut alas polkua, joka viidenkymmenen askelen päässä Heidenbruchista katosi metsikköön.

Tapansa mukaan oli Ulrich herra puettu merimiesmekkoon ja keltaisenruskeihin polvihousuihin; päätä verhosi samettinen metsästyslakki. Hän oli astunut nopeasti ja vajaassa puolessa tunnissa ennättänyt siihen kohtaan, missä polku yhtyi leveämpään, matkailijoille ja Pyhän Odilian toivioretkeläisille rakennettuun tiehen. Paikka oli merkitty matkaoppaisiin, koska sieltä voi sadan metrin laajuudelta seurata virran juoksua, joka alempana tasangolla kulki Alsheimin kylän läpi, ja varsinkin kun täältä, syvänteen reunalta, kulmauksesta, jonka muodostivat viljelysmaita lähenevät rinteet, päiväsin saattoi nähdä palasen Elsassia, kyliä, peltoja, niittyjä, sekä hyvin etäällä Rein-virran himmeänä hopeajuovana ja Schwarzwaldin vuoret sinervinä kuin pellavankukat, pyöreinä kuin kukkaköynnös. Huolimatta yöstä, joka rajotti näköä, katsahti Ulrich herra tottumuksesta eteensä tielle saavuttuansa; mutta ei hän nähnyt muuta kuin kolmekulmaisen palasen teräksenväristä yötä, missä ylhäällä välkkyi taivaan tähtösiä ja alhaalla loistavia pisteitä samansuuruisina, mutta ohuen verhon peitossa ja valokehän ympäröiminä: ne olivat Alsheimin kylän lamput ja kynttilät. Vaeltajamme ajatteli sisarenpoikaansa, jota hän pian oli puristava rintaansa vasten, ja kyseli mielessään: Kenenkähän tavannen? Minkälainen hän lienee kolmen vuoden poissaolon jälkeen, kolmen Saksassa vietetyn vuoden perästä?

Vain hetkiseksi oli Ulrich herra pysähtynyt. Hän kulki tien poikki ja oikasi pyökkimetsän kautta, joka jyrkän rinteen alla liittyi uuteen kuusikkoon, missä hän oli jälleen pääsevä tielle. Alimpain oksain kärjessä värähteli vielä muutamia kuivia lehtiä, mutta suurin osa oli jo pudonnut edellisen vuoden lehtien päälle, jotka peittivät joka tuumankin maanpinnasta ja silkinhienoiksi ja aivan kalpeiksi muuttuneina muistuttivat tavattoman tasaista, vaaleaa kivitystä; sammalen marmoroimat rungot kohosivat säännöllisinä kuin pylväät, ja tuolla aivan ylhäällä lähenivät latvat toisiaan ohuitten oksain yhdistäminä, jotka ikäänkuin kuvailivat holvia, päästäen kuitenkin valon tunkeumaan lävitse. Jotkut pensaat häiritsivät viivain sopusointua. Satakunnan askelta alempana viheriä lehtisalpaus oli kuin tämän rauniokirkon vankkana muurina.

Äkkiä kuuli Ulrich herra edempänä kuusikossa, jota kohti hän kulki, vähäistä kolinaa; toinen sitä tuskin olisi huomannutkaan. Äänen synnytti kivi, joka esteitä vasten törmäten ja taas takaisin poukahtain yhä kiihtyvällä nopeudella vieri rinnettä alas. Kolina heikkeni ja päättyi pieneen, mutta selvään paukahdukseen, joka ilmaisi, että kivi oli joutunut piikivisen syvänteen pohjaan ja siellä särkynyt. Metsään oli hiljaisuus palannut, kun toinen, kolinasta päättäen paljon pienempi kivi myös alkoi vieriä pimeässä. Samassa pöyristi koira karvojaan ja lähestyi muristen isäntäänsä.

— Hiljaa, Fidèle, sanoi tämä, heidän ei pidä saada nähdä minua.

Ulrich herra heittäytyi nopeasti puun taa, käsittäen, että joku elävä olento kapusi metsän kautta ylöspäin, ja hän aavisti, kuka oli tulossa. Tunkiessaan katseensa tumman kuusiverhon läpi, hän näkikin hevosen pään, etujalat ja piakkoin sen koko ruumiin. Sieramista nousi yhtämittaa valkoista höyryä yö-ilmaan. Eläin ponnisteli kiivetäkseen ylen jyrkkää rinnettä. Joka lihas jännitettynä, etujalat koukussa, vatsa miltei maata laahaten, se kulki hypähdellen eteenpäin, mutta melkein äänettömästi painuivat kaviot sammaleeseen ja maan tiheään kasvipeitteeseen, saaden tuskin muuta siirtymään kuin lehdet, jotka vierivät toistensa yli litsottain kuin vesipisarat. Selässä istui ratsumies heleänsinisessä puvussa, hevosen kaulan yli kumartuneena ja pitäen keihästään milt' ei vaakasuorassa, aivan kuin olisi vihollinen lähellä ollut. Miehen ja hevosen hengitys yhtyivät yön kylmässä. He kulkivat reutoen eteenpäin, kuin olisivat kamppailleet. Pian taisi vaeltajamme erottaa takin keltaiset nauharuusut, mustat saappaat tummain housujen jatkona sekä satulakaaresta riippuvan suoran miekan, ja hän tunsi tulijan ratsumieheksi Strassburgin linnaväen reiniläisestä husaarirykmentistä; sitten, tämän tultua lähemmä, hän erotti keihään musta-valkoisessa lipussa keltaisen kotkan, aliupseerin merkin. Matalan lakin alta näki hän parrattomat, verevät, hiestyneet kasvot sekä levottomat, kesyttömät, punertavanruskeat silmät, jotka tavantakaa vilkuilivat oikealle, ja hän mainitsi aivan hiljaa nimen Gottfried Hamm. Tämä oli poliisimiehen poika Obernaista ja reiniläisten husaarien ylin majoittaja-upseeri. Ratsastaja hiipasi kulkiessaan puuta, jonka takana Ulrich herra oli kätkössä; miehen ja hevosen varjo ulottui aina elsassilaisen jalkoihin ja läheiselle sammalikolle asti; hien ja ratsasvaljaitten hajua tuntui jäljestäpäin. Kun mies sivuutti puun, katsahti hän kerran vielä oikealle. Ulrich herra silmäili samaan suuntaan pitkin pyökkimetsikön pituutta. Kolmisenkymmentä metriä etäämpänä, samassa linjassa ratsumiehen kanssa, huomasi hän toisenkin ylöspäin pyrkivän ratsumiehen, sitten kolmannen, joka näytti enää vain harmaalta varjokuvalta pylväitten välillä, ja lopuksi arvasi hän liikkuvista varjoista, että kauempana oli vielä toisia sotamiehiä ja toisia hevosia hapuilemassa vuorta ylös. Ja äkkiä välähti metsän pimennossa, juuri kuin olisi kiiltokuoriainen lentänyt. Se oli merkki. Kaikki siirtyivät askelen oikealle, ja äänettöminä, hiljaa riviin asettuen, he jatkoivat salaperäisiä liikkeitään.

Varjot häilyivät vielä hetkisen metsän syvyydessä; murtuvien, tallattujen lehtien kahina hiljeni; sitten se lakkasi kokonaan, ja öinen metsä tuntui jälleen autiolta.

— Julma, hirveä vihollinen, joka yötä päivää harjoittelee! sanoi Ulrich herra puoliääneen. Aivan varmaan seisoi tuolla alhaalla polulla upseeri. Häneen he kaikki katsoivat. Hän nosti miekkansa, kuu valaisi sitä, ja lähimmät miehet sen näkivät. Kaikki tekivät käännöksen. Kuinka hiljaa he liikkuivat! Olisipa sota ollut, niin tappanut olisin toki pari heistä!

Sitten huomasi hän koiransa, joka katseli häneen rauhottuneena, kuono ilmassa ja häntäänsä heilutellen. Hän virkkoi:

— Niin, niin, johan ne menivät… Sinä et pidä heistä enempää kuin minäkään…

Ennenkuin uudelleen lähti kulkemaan, odotti hän, kunnes oli varma, ett' eivät husaarit enää tulisi hänen tielleen. Saksalaisten sotamiesten tapaaminen oli hänelle vastenmielistä. Hän kärsi siitä, tuntien voitetun epämääräistä ylpeyttä, kärsi uskollisuudessaan Ranskaa kohtaan, ja rakkaudessaan, joka aina pelkäsi uutta sotaa, vaikka sen puhkeaminen hänen hämmästyksekseen näkyi siirtymistään siirtyvän. Hän saattoi tehdä pitkiä kierroksia välttääkseen tiellä marssivia joukkoja. Miksi olivatkin nuo husaarit tulleet häiritsemään hänen matkaansa Alsheimiin? Taas muistui hänelle mieleen sotamiesten harjoitukset, muistui jälleen itsepintainen Länsi tuolla alhaalla tasangolla, muistui tuo raateleva peto, joka notkealiikkeisenä, valppaana maleksi Vogeesien huipulla katsellen, milloin alas hyökätä…

Ulrich herra asteli pyökkimetsikköä alas pää painuksissa, mieli täynnä surullisia muistelmia, jotka heräsivät sanasta, jopa vähemmästäkin, eloon; ja kummako se, sillä nuo toisiinsa kutoutuneet, menneisyyden helmasta herkästi nousevat muistot käsittivät koko hänen nuoruutensa… Hän koetti, hänkin puolestaan, liikkua hiljaa, antoi koiran kulkea jäljessään eikä hyväillyt sitä, kun tuo kelpo eläin hieroi kuonoaan isäntänsä riippuvaa kättä vasten ikäänkuin sanoakseen: »Mikä sinun on? Johan ne menivät! Neljännes-tunnissa vei leveämpi tie, jolle Ulrich herra oli päässyt pyökkimetsikön loputtua, hänet metsän laitaan. Kylmempi ja navakampi tuuli puhalteli pähkinäpuiden ja tammien välillä tasangon reunassa. Ulrich herra pysähtyi, kuunteli oikealla korvallaan ja kohautti tyytymättömänä olkapäitään, sanoen:

— Kyllä he palaavat! Eikä kenelläkään tule olemaan vihiäkään heistä!
Mutta unohtakaamme heidät nyt ja menkäämme Jean Oberléta tervehtimään!

Ulrich herra laskeusi alas viimeiseltä jyrkänteeltä. Vielä muutama askel, niin hän pääsi tammien ja varvikkojen verhosta, jotka kätkivät häneltä avarammat maat. Koko taivas tuli näkyviin, ja alhaalla, edessä, vasemmalla, oikealla, jotain vielä hivelevämmän sinistä, vielä utuisempaa: Elsass! Maasta kohosi yön satona ketojen ja kasteisten ruohojen tuoksua. Tuuli sitä lennätteli, tasangon ainainen kylinä tuuli, Reinjoen kuljeksiva kumppani. Erikoispiirteitä ei voinut erottaa pimennossa, jonka helmassa Elsass uinaili. Näki vain noin muutaman sadan metrin päässä ääriviivat yhteensullotusta, tiheästä kattoryhmästä harmaan kellotapulin ympärillä, joka aluksi oli aivan pyöreä ja viimein päättyi terävään huippuun. Siellä oli Alsheimin kylä. Ulrich herra kiirehti askeliaan, tapasi pian uudelleen nopeakulkuiseksi joeksi muuttuneen virran, jonka reunaa hän oli kulkenut vuoristossa, seurasi sitä ja näki edessään, yhä selväpiirteisemmin, Alsheimin ensimmäisen talon korkeana ja jykeänä kohoavan keskellä talven paljastamaa puistoa. Sen omistaja oli Oberlén perhe.

Talo oli rakennettu oikealle tiestä, josta sen erotti ensin valkea muuri ja sitten yli kaksisataa metriä pitkältä tilan halki juokseva joki. Joesta saivat ensin koneet tarvittavan vesimääränsä, ja sitten jatkoi se leveämpänä taidokkaasti kulkuaan puiden välillä aina laskuunsa saakka. Ulrich herra meni suuresta valurautaportista, joka oli tien puolella, kulki sitten sillan yli sekä sivuutti portinvartijan pienen majan. Oikealle jäivät täydet lautatarhat pinottuine puineen, ristiinpantuine lankkuineen ja salkoineen ja vaunuvajoineen, ja Ulrich herra läksi vasenta käytävää, joka kierteli tiheiden pensasten ja nurmikenttäin välillä, ja saapui kaksikerroksisen, taitekattoisen talon ulkoportaille; rakennus oli punaisista Savernen kivistä ja vuosisadan keskivaiheilta alkujaan. Kello oli puoli yhdeksän. Ulrich herra nousi nopeasti ensi kerrokseen ja kolkutti erään huoneen ovea.

Nuorekas ääni vastasi: »Sisään!»

Ulrich herralle ei jäänyt aikaa ottaa lakkia päästään. Sisarenpoika Jean Oberlé tarttui häntä käsivarteen, veti hänet sisään ja syleili häntä sanoen:

— Tervetuloa, Ulrich eno! Voi kuinka hauskaa! Mikä oiva ajatus!

— Kas niin, päästä minut! Hyvää iltaa, Jean! Oletko äsken saapunut?

— Kello kolmen aikaan tänään iltapuolella. Huomenna olisin tullut teitä katsomaan, arvaattehan sen.

— Olin varma siitä. Mutta en malttanut pysyä kotona; lähteä täytyi sinua tervehtimään. Kolmeen vuoteen en ole sinua nähnyt, Jean! Annahan, kun katselen sinua!

— Niinkuin haluatte! vastasi nuori mies nauraen. Olenko muuttunut?

Hän oli vetänyt enolleen nahkapäällyksisen nojatuolin ja itse istunut vaipalla peitetylle sohvalle, joka seisoi seinää vasten. Heidän välillään oli työpöytä, jolla paloi pieni, siselöity metallinen öljylamppu. Läheisestä ikkunasta saattoi kohotettujen uutimien välitse nähdä kuun valaiseman, hiljaisen, yksinäisen puiston. Ulrich herra tarkasteli Jeania uteliaasti, ylpeydellä ja liikutettuna. Hän oli vielä kasvanut, oli hiukan pitempi enoaan. Hänen vakavat elsassilaispiirteensä olivat käyneet avonaisemmiksi ja lujemmiksi. Tummat viikset olivat entistään tuuheammat; koko käytös oli luonteva kuin miehellä, joka on nähnyt maailmaa. Häntä olisi voinut luulla etelämaalaiseksi; sillä ajellut posket olivat kalpeat kuin italialaisen, silmät tummakehyksiset, tukka sivujakauksineen tumma sekin, ja verettömät olivat myös huulet, joiden välistä näkyi hänen puhuessaan tai nauraessaan kauniit, terveet, läpikuultavat hampaat. Mutta monet seikat osoittivat hänet elsassilaiseksi: kasvojen leveys poskipäitten kohdalta, silmät, viheriät kuin Vogeesien metsät, ja tanakka leuka, sellainen kuin laakson talonpojilla. Hänessä olikin jotain heitä muistuttavaa, sillä hänen esi-isänsä oli astellut auran jäljessä. Hänellä oli heidän kelpo ratsumiehelle ominainen ruumiinrakenteensa. Eno arvasi myös nuorekkaasta katseesta, jonka hän kohtasi, ett' ei kahdenkymmenenneljän ikäinen Jean Oberlé nyt jälleen tavattaessa ollut juuri toisenlainen kuin se Jean, minkä Ulrich eno ennen vanhaan oli tuntenut.

— Et, sanoi hän pitkän vaitiolon jälkeen, sinä olet entiselläsi; sinusta on vain tullut mies. Pelkäsin paljoa suurempia muutoksia.

— Miksi niin?

— Siksi, lapseni, että varsinkin sinun iälläsi ovat matkat koetuksia…
Mutta, kuulehan, mistä oikeastaan nyt tulet?

— Berliinistä, missä olen myös suorittanut referendaari-tutkintoni.

Eno naurahti katkonaisesti, mutta lakkasi pian, ja nauru katosi hänen harmaaseen partaansa.

— Nimittäkäämme sitä oikeustutkinnoksi, jos suvaitset.

— Kernaasti minun puolestani, eno-kulta.

— No niin, kerrohan minulle nyt tarkemmin itsestäsi ja varsinkin anna vereksempiä tietoja, sillä jo enemmän kuin vuoden on todistus ollut taskussasi. Miten olet viettänyt aikasi?

— Se on pian sanottu. Toissa vuonna oleskelin, kuten tiedätte, Berliinissä, päättäen oikeusopintojani. Viime vuonna harjottelin erään asianajajan luona elokuuhun asti. Sen jälkeen vietin oikeaa kulkurielämää, matkustellen isäni luvalla Unkarissa, Kroatiassa ja Kaukaasiassa. Siihen kulutin puolen vuotta; palasin sitten Berliinin kautta, noutaakseni sieltä opintoaikaiset tavarani sekä käydäkseni muutamain luona jäähyväisillä, ja tulin kotiin…

— Totta tosiaan, isäsi… Häntä en ole tullut kysyneeksi, kiire kuin oli tavata sinua. Kuinka hän voi?

— Hän ei ole kotona.

— Mitä, täytyikö hänen lähteä pois kotiintulosi iltana?

Jean vastasi hiukan katkerasti:

— Hänen täytyi olla läsnä suurilla päivällisillä neuvosherra von Boscherin luona. Sisareni otti hän mukaansa. Se tuntui olevan suuremmoinen vastaanotto.

Syntyi vähäinen hiljaisuus. Ei kumpikaan nauranut enää. He tunsivat, että kolmen minuutin puhelun jälkeen heidän välilleen oli tunkeutunut, aivan lähelle, päivän polttava kysymys ärsyttävänä ja turmiota uhkaavana, tuo kysymys, jota ei voi välttää, joka yhdistää ja erottaa, joka piilee kaikkien yhteiskunnallisten suhteitten, kaikkien kunniavirkojen, kaiken sorron ja kaikkien laitosten pohjalla, tuo sama, joka kolmekymmentä vuotta on pitänyt Eurooppaa aseissa.

— Söin yksin, alkoi Jean… se on: iso-isäni kanssa.

Hänen läsnäolostaan tuskin voi puhua, miesraukan. Onko hän aina vaan yhtä voimaton, yhtä sairas?

— Mieleltään hyvinkin vilkas, sen voin vakuuttaa.

Syntyi toinen äänettömyys, jonka perästä Ulrich herra kysyi epäröiden:

— Entä sisareni, äitisi? Onko hän muassa?

Nuori mies vastasi myöntävästi pään nyökäyksellä.

Ja toisen tuska kävi niin valtavaksi, että Ulrich herran täytyi kääntää pois katseensa, jott' ei kaikki se kärsimys, joka siinä kuvastui, tulisi ilmi. Sattumalta pysähtyi se seinällä riippuvaan dekoratsioonitaiteilija Spindlerin vesivärimaalauksen, joka esitti kolmea kaunista elsassilaistyttöä kiikkumassa. Nopeasti loi hän uudelleen silmänsä sisarenpoikaan, katsoi häneen suoraan ja sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä:

— Entä sinä… Sinäkin olisit voinut mennä päivällisille neuvosherra von Boscherin luo… läheisen suhteen nojalla, jossa olette näihin saksalaisiin… Sinulla ei siis ollut halua seurata vanhempiasi?

— Ei.

Sana lausuttiin suoraan, koristelematta. Mutta Ulrich herra ei saanut siitä selville, mitä hän halusi tietää. Niin, Jean Oberlésta oli tullut mies. Hän ei soimannut omaisiaan, ei lausunut omaa ajatustaan ilmi muita syyttäen. Eno jatkoi yhä ivallisesti:

— Ja kuitenkin, poikaseni, koko viime talvi huudettiin korviini kertomuksia berliiniläisistä voitoistasi; ei minua säästetty; tiesin, että tanssitit siellä vaaleaverisiä vihollisiamme; tunsinpa heidät nimeltä…

— Oi eno hyvä, sanoi Jean vakavasti, älkäämme laskeko leikkiä noista asioista, niinkuin ihmiset, jotka eivät uskalla katsoa toisiaan silmiin eikä lausua ajatustaan. Olen tosin saanut toisen kasvatuksen kuin te, eno, saksalaisen kasvatuksen. Mutta se ei estä minua sydämestäni rakastamasta tätä maata… päinvastoin.

Ulrich herra ojensi kätensä pöydän yli ja puristi Jeanin kättä.

— Sitä parempi! hän sanoi.

— Epäilittekö sitä?

— En epäillyt, lapseni; en vaan tiennyt siitä; näen niin paljon, joka tuottaa minulle tuskaa, niin monta, jotka luopuvat vakaumuksestaan!

— Aikomukseni asettua Alsheimiin olkoon osotteena rakkaudestani
Elsassiamme kohtaan!

— Mitä! sanoi Ulrich herra hämmästyneenä. Sinä kieltäydyt astumasta saksalaisen hallituksen palvelukseen, kuten isäsi tahtoo. Ei ole leikin asia tehdä tyhjäksi hänen kunnianhimoisia ajatuksiaan sinun suhteesi. Sinä olit hänen tulevaisuussuuunittelujensa esine… Tietääkö hän tästä?

— Hän lienee sen arvannut, mutta emme ole asiasta vielä puhuneet.
Minulla ei ole ollut siihen aikaa kotiintuloni jälkeen.

— Ja mihin aijot ruveta?

Iloinen hymy palasi Jean Oberlén huulille.

— Metsää luikkaamaan, kuten isä ja iso-isäni Philippe, ja aijon asettua, keskuuteenne. Kun tutkintoni jälkeen matkustin Saksassa ja Itävallassa, tein sen suureksi osaksi tutkiakseni metsänhoitoa, sahoja ja sellaisia tehtaita kuin meidän… Tehän itkette?

— Enpä juuri.

Ulrich herra ei itkenyt, mutta hänen täytyi sormiensa päällä. pyyhkiellä kosteita silmiään.

— Sepä olisi ilo, kaikin puolin, lapseni; voi, suuri todellinen ilo! Nähdä sinut uskollisena sille, mitä rakastan enimmän maailmassa… saada pitää sinut luonamme… kuulla päätöksesi, ett' et halua virkaa etkä kunniaa niiltä, jotka ovat isänmaatasi sortaneet… niin, sitä en enää uskaltanut uneksiakaan… Mutta suoraan sanoen, minä en voi tätä ymmärtää… Olen aivan hämmästyksissäni… Miksi et ole kuin isäsi, kuin Lucienne, jotka ovat julkisia… luopioita? Sinä olet harjoittanut oikeusopintoja Munchenissä, Bonnissa, Heidelbergissä, Berliinissä; palaat kotiin vietettyäsi neljä vuotta Saksassa, puhumattakaan kouluvuosista. Kuinka et ole saksalaistunut?

— Olen vähemmän saksalainen kuin te.

— Tuskinpa.

Vähemmän kuin te, sillä tunnen heidät paremmin. Olen heitä vertailemalla arvostellut.

— No niin?

— He ovat meitä alempana.

— Totta vie, sinä huvitat minua! Ei koskaan kuule muuta kuin päinvastaista. Ranskassa varsinkaan eivät lakkaa ylistämästä voittajiaan vuodelta 1870!

Nuori mies, jonka Ulrich herran innostus oli temmannut mukaansa, lakkasi nojaamasta sohvan selkämystään, ja istuen etukumarassa, kasvot lampun valaisemina, joka loi vilkkautta hänen viheriäisiin silmiinsä, hän virkkoi:

— Älkää ymmärtäkö minua väärin, Ulrich eno: en inhoa saksalaisia, ja siinä eroan teistä. Minä milt' ei ihailen heitä, sillä heissä on ihailtavia puolia. Minulla on ollut heidän joukossaan tovereita, joita olen suuresti kunnioittanut. Olen löytävä vielä useampia. Olen toista sukupolvea, joka ei ole nähnyt, mitä te olette nähnyt, ja jonka elämä on toinen. Minä en ole tullut voitetuksi, näettekös!

— Sinä miekkoinen!

— Mutta kuta enemmän olen oppinut heitä tuntemaan, sitä enemmän olen tuntenut olevani toista kuin he, toista rotua, ihanneluokkaa, johon heillä ei ole pääsyä ja joka minusta on heitä ylempänä; ja sitä, itsekään tarkoin tietämättä mistä syystä, nimitän Ranskaksi.

— Hyvä, Jean! Hyvä!

Vanha rakuuna-upseerikin oli kumartunut eteenpäin aivan kalpeana, ja vain pöydän leveys erotti miehet toisistaan.

— Sitä, jota Ranskaksi nimitän, eno, sitä kannan sydämessäni kuin unelmaa; se on maa, jossa on helpoin ajatella…

— Niin!

— Puhua…

— Aivan niin!

— Nauraa…

— Kuinka hyvin osaat!

— Missä sielunelämä on loppumattoman monivivahteinen; maa, joka hurmaa kuin rakastettu nainen; maa kuin Elsass, mutta vielä ihanampi!

He olivat nousseet molemmat. Ulrich herra veti sisarenpojan luokseen ja puristi intomielistä nuorukaista rintaansa vasten.

— Ranskalainen! sanoi hän. Ranskalainen olet luihin ja ytimiin saakka!
Poika-raukka!

Nuori mies jatkoi, nojaten päätään vanhuksen olkaa vasten:

— Siksi en voi elää tuolla alhaalla, Reinin toisella puolen, siksi tahdon elää täällä!

Niin, oikein sanoin: poika-raukka! vastasi Ulrich herra. Kalkki on muuttunut!… Täälläkin, kodissasi… Sinunlaisesi luonne, Jean, tulee kärsimään… Minä ymmärrän kaikki nyt, kaikki…

Sitten päästi hän irti sisarenpoikansa:

Kuinka olen iloinen, että tulin tänä iltana!… Istuudu tuohon viereeni… Meillä on paljon toisillemme sanottavaa!… Jean! Rakas Jean!

Onnellisina he istuutuivat sohvalle vieretysten. Ulrich herra korjaili epäjärjestykseen joutunutta suippopartaansa, jota hän huolellisesti hoiti. Hän tyyntyi liikutuksestaan ja sanoi:

— Tiedätkö, että puhuessamme Ranskasta, olemme tehneet rikoksen, johon ihmeen halusta hairahdun? Se ei ole, näet, sallittua… Jos olisimme olleet ulkona ja Hamm olisi kuullut, niin lorun loppu olisi ollut — oikeusjuttu!

— Tapasin hänet tänään iltapuolella.

— Ja minä näin hänen poikansa kaukana metsässä juuri äskettäin. Hän on aliupseeri reiniläisessä husaarijoukossa… tulevassa rykmentissäsi… Eikö kuulu vaunujen jyrinää?

— Ei.

— Kuuntelehan sentään!

He kuuntelivat katsellen ikkunan läpi puistoa, jota korkealle kohonnut täysikuu valaisi, lyyranmuotoista nurmikenttää molempine valkohietaisine käytävineen, tiheitä pensaita ja kaukana näkyviä sahan tiilikattoja. Kaikki oli hiljaista; vain vesiputous tehtaan sulun luona piti yksitoikkoista kohinaa; se tuntui milloin etenevän, milloin lähenevän, aina sen mukaan, kuinka voimakas tai minkä suuntainen oli kiihtyvä tuuli, joka tällä hetkellä puhalsi koillisesta, »katedraalin katolta», kuten Ulrich eno sanoi, Strassburgia muistellen.

— Ei, kuten huomaatte, sanoi Jean Oberlé kuunneltuansa, sulku se vain pitää melua. Isäni antoi kuskillemme käskyn mennä Molsheimiin odottamaan kello 11.30 saapuvaa junaa. Meillä on aikaa jutella!

Heillä oli aikaa ja he käyttivät sitä. He alkoivat puhella hiljaisesti, vapaasti ja kiirehtimättä, kuten ne, jotka ovat huomanneet olevansa tärkeimmästä yhtä mieltä ja siksi voivat huoletta siirtyä vähäpätöisempiin asioihin. Puhelu koski yhden vuoden vapaaehtoista sotapalvelusta, jonka Jean oli saanut oikeuden suorittaa vasta kahdenkymmenenneljän ikäisenä, uutta elämää, joka oli hänelle alkava lokakuusta, hänen tulevaa asuntoaan Strassburgissa sekä sitä, miten helppoa hänen olisi pistäytyä Alsheimissa milt' ei joka sunnuntai. Kun tuo rakas nimi kerran oli tullut lausutuksi, innostuivat eno ja sisarenpoika muistelemaan kotiseutua, ensin Alsheimia, sitten Pyhän-Odilian vuoristoa, Heidenbruchin metsätaloa, Obernaita, Savernea, missä eno omisti metsiä, ja Guebweileriä, missä hänen sukulaisiaan asui. Koko Elsassin he täten loihtivat silmäinsä eteen. He ymmärsivät niin hyvin toisiaan. Jalat ristissä, kumpikin omassa sohvannurkassaan istuen he tupakoivat ja sinkahuttelivat vapaasti sanojaan, äänen usein naurua helähdellessä. Juttua riitti niin pitkältä, että schwarzwaldilaisen seinäkellon käki oven yläpuolella kukkui kaksitoista.

— Ettemme vain liene herättäneet iso-isääsi! arveli Ulrich herra nousten ja osottaen kädellään seinää, joka erotti Jeanin ja sairaan huoneen toisistaan.

— Emme suinkaan, sanoi Jean. Ei hän juuri enää saa unta nykyjään. Häntä on varmaan ilahuttanut kuulla minun nauravan. Omaisten lähdettyä kello viisi, vietin suuren osan ajastani hänen luonaan, ja minä pidin häntä silmällä. Hän näkyy kuulevan ja ymmärtävän kaikki. Varmaan on hän tuntenut teidän äänenne, ehkäpä erottanut sanojakin…

— Sepä olisi ollut hänelle hauskaa, lapseni! Hän kuuluu tuohon ikivanhaan Elsassiin, joka teille kajastaa milt' ei satumaisena, ja siihen liityn minäkin, joskin olen herra Oberléta nuorempi. Se oli aivan ranskalainen se, eikä yksikään senaikuisista ihmisistä ole muuttunut. Katsohan vain iso-isääsi tai vanhaa Bastiania! Me olemme kärsinyt sukupolvi. Me edustamme surua, isäsi — alistumista.

— Entä minä?

Ulrich eno kiinnitti nuoreen mieheen terävän katseensa ja sanoi:

— Sinä! Sinä olet taru!

He olisivat tahtoneet hymyillä molemmat, vaan eivät voineet, ikäänkuin tuo sana olisi ollut liian totta — eiväthän ihmisten arvelut tavallisesti satu niin oikeaan — ja ikäänkuin he olisivat tunteneet, että kohtalo piili näkymättömänä tässä huoneessa ja toisti sydämen syvyydessä heidän kerallaan: »Niin, se on totta, hän on taru!»

Miksi olisi tuska puristanut heidän kurkkuaan, ell'eivät he olisi tunteneet elämän salaperäisten voimain läheisyyttä? Ahdistus katosi. Ulrich herra ojensi kätensä sisarenpojalleen vakavampana, kuin jos ei olisi tullut lausuneeksi tuota sanaa, joka melkein vahingossa oli pujahtanut hänen huuliltaan; hän ei sitä katunut, mutta se yhä soi hänen korvissaan.

— Hyvästi, rakas Jean. Olen mieluummin odottamatta lankoni palaamista; en tiedä, miten käyttäytyisin häntä kohtaan. Kaikki, mitä olet sanonut minulle, vaivaisi minua… Toivota hänelle hyvää yötä puolestani. Minäpä lähden kuutamossa takaisin metsiin!… Vahinko, ett' ei ole pyssyä muassa ja onnea tavata pari metsoa kuusen latvassa!

He astuivat varovasti muutaman askeleen pitkin käytävän mattoa, päästäkseen portaille.

— Eno, sanoi Jean hiljaa, tulkaapa iso-isäni luo! Se varmaan ilahuttaisi häntä. Ei hän suinkaan nuku.

Ulrich eno, joka kulki edellä, pysähtyi ja palasi varpaillaan hiipien. Jean, joka seisoi oven luona, väänsi sen lukkoa, astui edellä huoneeseen ja sanoi hiljentäen ääntään:

— Iso-isä, tuon teille vieraan: Ulrich eno on halunnut nähdä teitä!

He olivat tulleet suureen, puolihämärään suojaan, jonka uutimet olivat alas lasketut. Valoa antoi läpihohtoinen, porsliininen yölamppu, joka oli asetettu huoneen perälle, vasemmalle, umpeenmuuratun ikkunan ja nurkassa seisovan sängyn välille. Huoneen ainoat arvoesineet, vaskinen krusifiksi ja kultakello, sijaitsivat pöydällä lampun pienessä, kirkkaasti valaistussa piirissä. Vuoteessa makasi tai pikemmin istui vanha mies puettuna ristikkäiseen takkiin harmaasta villakankaasta, selkä ja pää tyynyjen nojassa, kädet peitossa raition alla, joissa vielä näkyi kokoontaitoksen jäljet. Ompeluksilla kirjailtu, tupsupäinen nauha, joka oli soittokellon nyörinä, ulottui aina vuoteen keskikohdalle asti. Sillä mies, joka tuossa nukkui tai ehkäpä valvoi, oli halvattu. Elämä muuttui hänessä yhä enemmän sisäiseksi. Hänen oli vaikea kulkea ja liikuttaa itseään. Hän ei enää puhunut. Posket olivat kalpeat ja turvonneet; suu liikkui enää vain syödessä ja lausuakseen kolme sanaa, kolme aina uudistuvaa huutoa: »Nälkä! Jano! Mene!» Jonkunlainen vanhuuden herpoutuminen teki, että leuka, jonka voimakkaat piirteet olivat hallinneet suuria ihmisjoukkoja, nyt oli riipuksiksissa. Ulrich herra ja Jean astuivat milt' ei keskelle huonetta, ilman että vanhus pienimmälläkään merkillä olisi ilmaissut tietävänsä heidän läsnäolostaan. Tämä murtunut ihmis-raukka oli kuitenkin sama mies, joka oli perustanut Alsheimin tehtaan, omin neuvoin kohonnut maaseudun pikkutilallisen asemasta sekä valittu vastustaja-edustajaksi, sama mies, jonka oli nähty ja kuultu Saksan valtiopäivillä vaativan takaisin Elsassin poljettuja etuuksia ja pyytävän sille oikeutta ruhtinas Bismarckilta. Vangittuna lekotti äly hänessä vielä, kuin öinen liekki, joka valaisi huonetta, mutta sillä ei ollut enää ilmaisumuotoa. Kuka taitaisi luetellakaan ihmiset ja tapahtumat, jotka tässä keskeytymättömässä unitilassa kulkivat hänen sielunsa silmäin ohi, hänen, joka tunsi koko Elsassin, oli vaeltanut sen pitkin ja poikki ja juonut valkoista viiniä niin rikkaitten kuin köyhäin pöydältä, hänen, paljon matkustaneen miehen, kauppiaan, metsäherran, isänmaan-ystävän! Ja tässä hän makasi kaljupäisenä ja ryppyisenä, kuihtunein kasvoin, raskain silmäluomin, joiden välillä, kuin kulkusen läppä järkkymättömässä kammiossaan, liikkui jäykkä, surullinen silmä.

Ja kuitenkin tuntui vieraista, kuin olisi katse tavattoman iloisena pysähtynyt heihin. He olivat vaiti, antaakseen vanhuksen nauttia ajatuksestaan, jonka sisältöä he eivät koskaan saaneet tietää. Sitten lähestyi Ulrich eno vuodetta, laski kätensä Philippe Oberlén käsivarrelle, kumartui hiukan, ollakseen lähempänä hänen korvaansa ja helpommin kohdatakseen katseen, joka vaivoin kohosi häneen, ja sanoi:

— Olemme jutelleet kauan keskenämme, tyttärenpoikanne ja minä, herra
Oberlé… Jeaninne on kelpo poika!

Vanhus koetti nähdä tyttärenpoikaansa, kääntäen hitaasti ruumistaan ja saaden siten päänsä toiseen asemaan.

— Kelpo poika, metsäherra jatkoi, jota Berliinin matka ei ole turmellut. Hän on teidän arvoisenne, on elsassilainen, isänmaan-ystävä… Hän tuottaa teille kunniaa.

Huolimatta niukasta valosta, joka levisi huoneeseen, luulivat Ulrich eno ja Jean nähneensä hymyilyn vanhuksen kasvoilla: se oli kuin hänen vieläkin virkeän sielunsa vastaus.

Hiljaa he poistuivat sanoen:

— Hyvästi, herra Oberlé; hyvästi iso-isä!

Yölampun liekki häilähti, siirtäen valot ja varjot; ovi sulkeutui, ja keskeytettyä unta jatkui taas huoneessa, johon auringonlaskun jälkeen tuskin muuta saapui, kuin iltakellojen ääni Alsheimin kirkon tapulista.

Ulrich herra ja hänen sisarenpoikansa erosivat toisistaan ulkoportaitten alapäässä. Yö oli jääkylmä, nurmikentät valkoisina kuurasta.

— Paras aika kulkea, sanoi Ulrich herra. Odotan sinua Heidenbruchiin.

Hän vihelsi koiraansa ja sen keltatäpläistä kuonoa silitellen virkkoi:

— Vie sinä minua kotiin, sillä minä tulen kulkemaan koko matkan uneksien tuon lapsen haasteluista.

Tuskin oli hän poistunut muutaman sadan metrin päähän, — hänen, askelensa kaikuivat vielä tiellä, joka vei ylöspäin Urlosenin metsää kohden, — kun Jean tyynen yön läpi kuuli hevosten ravia: ne olivat Obernaista päin tulossa. Kavioiden kapse vasten kivitettyä tietä muistutti varstojen kolketta luvassa; siinä oli jotain maalaista, se ei häirinnyt, ei ketään unesta herättänyt. Fidèlellä, joka vimmatusti haukkui metsän laidalla päin, oli varmaan muita syitä näyttää hampaitaan ja korottaa ääntään… Jean kuuli ajoneuvojen lähestyvän. Pian ilmaisi hiljentynyt, hillitympi jyrinä, että vaunut olivat saapuneet kauppalaan, talojen välille tai ainakin hedelmätarhojen piiriin, jotka kesäisin muodostivat Alsheimista kuin linnunpesän pähkinä-, kirsikka- ja omenapuiden keskelle. Sitten jyrinä äkkiä jälleen koveni ja kuului selvänä, aivan kuin olisi juna tullut ulos tunnelista. Hiekka ratisi käytävän päässä; valo kahdesta lyhdystä vilahteli puiston käänteissä; nurmikot, pensaikot ja puiden rungot sukelsivat äkkiä esiin puolipimennostaan, yhtä nopeasti jälleen kadotukseen, ja vaunut pysähtyivät talon edustalle. Jean, joka oli jäänyt portaitten yläpäähän, juoksi alas ja aukasi vaununoven. Nuori, punaposkinen tyttö astui ulos kokonaan valkoisiin puettuna, valkea huntu päässä, valkea villaviitta hartioilla, valkeat kengät jalassa. Ohimennessään, melkein juuri alasastuissaan, hän kumartui oikealle, suuteli Jeania keveästi otsalle, ja uniset huulet kuiskasivat:

— Hyvää iltaa, veikko!

Ja kohottaen hamettaan, hän nousi portaita ylös pehmeästi, hiukan horjuen, pää riipuksissa, ja katosi eteiseen.

— Hyvää iltaa, ystäväni! sanoi mahtava miehen ääni; olet odottanut meitä; sinä erehdyit, kun… Tule toki nopeasti, Monique! Hevoset ovat aivan kuumissaan… Auguste, anna niille huomenna kaksitoista litraa kauroja ja vie ne kengitettäväksi… Olisit tehnyt viisaammin, Jean, jos olisit tullut kanssamme. Siellä oli hyvin hauskaa. Herra von Boscher kyseli kaksi kertaa sinua.

Henkilöllä, joka näin puhui milloin toiselle, milloin toiselle, oli ollut aikaa astua vaunuista, puristaa Jeanin kättä, kääntyä rouva Oberlén puoleen, joka vielä istui vaunujen perällä, nousta portaitten puolitiehen ja tarkastaa tuntijan katseella kahta mustaa hevostaan, joiden märkä iho näytti kuin saippuoitetulta. Vain hetkiseksi vilahti näkyviin täyteläiset, lujapiirteiset kasvot harmaan poskiparran reunustamina, kaunopuheinen käsi ja kesäpalttoo, joka oli napittamaton, niin että avoliivit ja rintaliina, missä kolme Reinin piikiveä kimalsi, pistivät esiin. Ohjeensa ja käskynsä annettuaan kohotti Joseph Oberlé, valpas isäntä, joka ei koskaan mitään unohtanut, reippaasti kaksileukaisen päänsä ja kiinnitti koko tarkkaavaisuutensa lautatarhan perälle, missä kaadettujen puiden röykkiöt lepäsivät, nähdäkseen, tokko tulenvaaraa oli tarjona ja liikuskeliko sahan ympärillä varjoja. Sitten kiipesi hän keveästi toisenkin puolen portaista, kaksi astuinta kerrallaan, ja meni sisään. Poika ei ollut vastannut hänelle. Hän auttoi rouva Oberléta vaunuista, otti häneltä viuhkan ja hansikkaat ja kysäsi: »Ettehän vaan liene kovin väsynyt, äiti kulta?» Rakkaat silmät hymyilivät, kapeahuulinen, kaunis suu vastasi: »En liiaksi, mutta ei tällainen enää sovi minun ikäiselleni, rakkahani. Äitisi on vanha». Hän nojautui poikansa käsivarteen, enemmän äidinylpeydestä kuin tuen tarpeesta; ääretöntä surumielisyyttä oli hänen hymyilynsä pohjalla, ja hän näytti kuin kysyvän Jeanilta, johon hän katsahti, astuen ylösmennessään joka astuimelle: »Annathan minulle anteeksi, että olin siellä? En voinut toisin. Olen kärsinyt kovin». Hänellä oli yllään musta satiinipuku; vielä sangen mustissa hiuksissa oli timantteja, ja olkapäillä sininen ketunnahkakaulus. Jeanin mielestä hän oli kuin onneton kuningatar, ja hän ihaili tämän entisajan elsassilaisnaisen kaunista käyntiä, hänen päänsä uljasta ryhtiä, ja ylpeydellä, jota ei tahtonut näyttää kuin yksin äidille, hän tunsi olevansa tämän naisen poika. Jean talutti häntä koko ajan, saadakseen siten iloita äidin läheisyydestä ja pysähdyttää hänet portaitten milt'ei joka astuimella.

— Äiti, olen viettänyt verrattoman illan; se olisi ollut ihana, jos te olisitte ollut mukana… Ajatelkaapa, Ulrich eno tuli puoli yhdeksän ja lähti vasta kahdeltatoista, juuri äsken.

Rouva Oberlé hymyili alakuloisesti ja sanoi:

— Ei hän meidän tähtemme koskaan niin kauan viivy. Hän poistuu…

— Tahdoitte kai sanoa: hän poistui. Minä tuon hänet teille takaisin.

— Voi te nuoret, te nuoret, jospa tietäisitte, minkä kaiken näen poistuvan…

Hän vuorostaan pysähtyi, katsahti poikaan, jota ei ollut kyllikseen nähnyt sitte iltapäivän, ja hymyili taas iloisemmin.

— Pidätkö veljestäni?

— Vielä enemmän kuin ennen: pääsin milt' ei hänen perilleen.

— Ennen vanhaan olit liian nuori…

— Me vasta juttelimme, arvaattehan sen! Kaikessa olimme yhtä mieltä.

Äidin lempeät silmät etsivät lapsensa katsetta portaitten puolihämärässä.

— Kaikessa? hän kysyi.

— Niin, äiti, kaikessa.

He saapuivat viimeisille astuimille.

Äiti laski hansikoidun sormensa suulleen ja veti pois kätensä, joka oli levännyt pojan käsivarrella. Hän seisoi oman huoneensa ovella vastapäätä Philippe Oberlén kamaria. Jean syleili häntä, astui askeleen taaksepäin, palasi taas hänen luokseen ja puristi häntä uudelleen ääneti rintaansa vasten.

Sitten kulki hän jonkun matkaa käytävän perälle päin ja katsahti vielä kerran tuohon mustiin vaatetettuun naiseen, jolle surupuku sopi niin luontevasti, siinä kun hän seisoi kaikessa koruttomuudessaan, valkoiset kädet riipuksissa, pää pystyssä, piirteet lujina, silmissä lempeä ilme.

Iloisesti kuiskasi Jean:

— Pyhä Monique Oberlé, rukoile puolestamme!

Äiti ei näyttänyt kuulevan, mutta hän seisoi yhä paikallaan, käsi oven rivassa, sisään astumatta, niin että Jean taisi hänet yhä nähdä, peräytymällä poistuessaan käytävän pimeyteen.

Hän astui omaan huoneeseensa, mieli iloisena, pää täynnä tämäniltaisia ajatuksia, jotka nopeasti palasivat nyt vallitsevassa hiljaisuudessa. Tuntien, ettei unta aivan pian tulisi, hän aukasi ikkunan. Tasainen, kylmä, koillisena pysyvä tuuli puhalsi. Usva oli haihtunut. Yläpuolella viettävien viljelysmaiden pitkää riviä taisi Jean huoneestaan nähdä metsät, missä varjot liikkuivat edestakaisin kaiken yötä; hän näki aina kukkuloille asti, joita siellä täällä tähtien valaisema metsikköryhmä peitti, vuorien jonon katkaisten. Hän koetti arvata, millä kohtaa Ulrich enon talo mahtoi piillä. Ja ajatuksissaan Jean näki hänet jälleen: varmaan oli hän jo lähellä kotiaan. Silloin alkoi kuulua laulua metsän laidasta. Mielihyvä värähdytti nuorukaisen, intohimoisen soitonharrastajan, hermoja. Äänet olivat nuoret, kauniit, puhtaat. Niitä oli varmaan enemmän kuin kaksikymmentä, ehkäpä kolme-, jopa viisikymmentä. Sanoja hän ei erottanut etäisyyden vuoksi. Se oli kuin öistä urkujen hyminää. Elsassin tuulelle he uskoivat ylpeäpoljentoiset laulunsävelet. Sitten saapui Jeanin korviin selvästi kolme sanaa. Hän kohautti olkapäitään, harmistuneena itselleen, ett'ei heti ollut käsittänyt: sehän oli saksalainen sotilaskuoro; reiniläiset husaarit, jotka olivat sattuneet Ulrich Biehlerin tielle hänen tullessaan vuoristosta, palasivat harjoituksista. Tapansa mukaan he lauleskelivat, paremmin valveilla pysyäkseen, sekä koska heidän lauluissaan oli isänmaa-sanan tenhovoima. Hevosten astunta säesti heitä kuin näkymättömäin symbaalien soitto. Sanat puhkesivat ilmoille väräjävinä:

    »Stimmt mit hohem, hellem Klang,
    Stimmt an das Lied der Lieder,
    Des Vaterlandes Hochgesang,
    Das Waldthal hall es wieder!»

    [»Nyt heleästi laulellaan!
    Tää paras lauluistamme!
    Ylistysvirsi isänmaan,
    Kajahda laaksoissamme!»]

Jean olisi mielinyt pidättää tuon laulun. Olihan hän kuitenkin monta kertaa joka paikassa Saksassa kuullut sotilaitten laulavan. Miksi teki se hänet nyt niin alakuloiseksi? Miksi tunkeutuivat sanat tuskaa tuottaen hänen mieleensä, vaikka hän ne tunsi jo vanhastaan ja olisi ne voinut vaikkapa ulkoa lausua? Kahdensadan metrin päässä kauppalasta he vaikenivat. Vain hevosten töminä yhä läheni Alsheimia.

Jean kumartui katsellakseen ratsumiesten tuloa kauppalaan. Hän taisi nähdä heidät suuresta aukosta, joka oli tehty puiston aituukseen pienen matkan päähän talon etusivusta ja suljettu ristikkoportilla. He muodostivat liikkuvan ryhmän keskellä ruskeaa tomupilveä, jota tuuli jälleen lennätti heidän perässään, notkistellen sitä kuin tähkäpäitten vihneitä. Miehet tuskin erottuivat toinen toisestaan ja hevosista. Jean tunsi salaista, yhä kasvavaa tuskaa ajatellessaan: »Kuinka heitä on paljon!» Berliinissä, Münchenissä, Heidelbergissä he herättivät vain tunteen voimasta ilman päämäärää. Heidän vihollisenaan ei ollut mitään määrättyä. Vihollinen oli kaikki, mikä asettuisi Saksan suuruutta vastustamaan. Jean oli useasti jopa ihaillutkin marssivia rykmenttejä ja ihmisen hirvittävää valtaa niin lukuisain muiden ihmisten yli. Mutta täällä rajalla, viime sodan jäljiltä vielä verta vuotavassa maassa, nousi muistoja, jotka liiankin selvään osottivat, ketä uhattiin, ketä tarkotettiin. Sotilaitten melu tai heidän näkemisensä saattoi ajattelemaan verilöylyjä, surmaa ja hirveää surua, joka jää jäljelle. Sotamiehet kulkivat talojen välillä. Ikkunat tärisivät ratsujoukkueen, miesten ja hevosten, töminästä. Kauppala näytti nukkuvan. Eivät sotamiehet eivätkä päälliköt huomanneet mitään erikoista; mutta monessa talossa äidit heräsivät ja kohottautuivat väristen vuoteiltaan, miehet puivat nyrkkiään ja kirosivat entisiä voittajiaan. Jumala yksin sen näki. Sotilaat poistuivat. Kun viimeisen osaston varjo oli kadonnut tieltä, oli Jean näkevinään ristikkoportin pylväitten välillä, keskellä laskeutuvaa tomupilveä, ratsumiehen, joka katseli taloon päin. Kieltäysikö hevonen menemästä eteenpäin? Ei, eläinhän oli rauhallinen. Ratsumies näytti olevan upseeri. Jotain kultaista loisti useissa riveissä hänen rinnassaan. Hän istui sorjasti satulassa, liikkumatta; kookas hän oli, luultavasti nuori, ja katseli suoraan eteensä. Sitä kesti tuskin minuuttiakaan. Sitten laski hän alas miekan, jota piti kädessään, ja tervehdittyään hän kannusti hevostaan, joka riuhtausi menemään. Tämä kävi niin nopeasti, että Jean olisi luullut harhakuvan nähneensä, joll'ei kylätieltä olisi kuulunut hevosen nelistämistä, kun se pyrki saavuttamaan pääjoukkoa.

»Saksalaisten kujeita», tuumi Jean, »tuon upseerin keksimä keino osottaa, että talo häntä miellytti! Suuri kiitos! »

Rykmentti oli jo lähtenyt kylästä ja eteni aukealla tasangolla. Talot olivat jälleen vaipuneet uneensa. Tuuli puhalsi vihreille Vogeeseille päin. Vastakkaisella puolella, jo etäällä, kohosi uudelleen, kuin pyhä hymni, saksalaisten sotilaitten laulu, jolla he ylistivät saksalaista isänmaataan Strassburgia kohti kulkiessaan.

II.

TUTKINNON ALAISENA.

Seuraavana päivänä oli aamua jo pitkältä kulunut, kun Jean läksi huoneestaan ja ilmestyi ulkoportaille. Ne olivat punaista Savernen kiveä, kuten koko talo, jonka kaksiosaiset, leveät rappuset johtivat puistoon. Jean oli puettu metsästys- ja kävelypukuun, jollaista hän harrasti: mustanahkaisiin säärystimiin, polvihousuihin, merimiesmekkoon ja pehmoiseen huopahattuun, jonka nauhaan oli metsonsulka kiinnitetty. Ylhäältä portailta hän kysyi:

— Missä on isä?

Käytävää puhdistava puutarhuri, jota hän puhutteli, vastasi:

— Herra on sahan toimistohuoneessa.

Ensimmäiseksi, kun Jean Oberlé nosti silmänsä, kohtasi hänen katseensa kuusimetsää kasvavat Vogeesit onkaloineen, joista lumijuovat paistoivat, ja mataloiden, nopeakulkuisten pilvien peittämine kukkuloineen. Ihastus värähdytti hänen mieltään. Hän antoi katseensa solua pitkin vuorten alarinteitä ja viinimäkiä ja viimein pitkin niittyjä, ikäänkuin uudelleen painaakseen mieleensä tämän seudun kaikkine erikoispiirteineen, seudun, jonne hän oli palannut niin pitkän eron jälkeen, vieläpä aikeissa tänne asettua elämään. Sitten silmäili hän sahaa punaisine kattoineen ja savupiippuineen, joka täytti Oberlén tilan taustan, korkeaa turbiinirakennusta tuolla oikealla, Alsheimin joen reunalla, läheistä lautatarhaa, josta tehdas sai tarpeensa, ja noita kaikenlaatuisia puukasoja: lankku-, parru- ja hylkylautapinoja, jotka suunnattomina pyramiideina ja kuutioina kohosivat mutkaisten käytäväin ja pensaikkojen toisella puolen, parin sadan metrin päässä talosta. Useissa kohdin tuprueli sahan katolta valkoista savua, pilvien lailla haihtuen pohjatuuleen.

Nuori mies ohjasi askelensa vasemmalle ja kulki puiston läpi, jonka Philippe Oberlé aikoinaan oli istuttanut ja suunnitellut; nyt siitä alkoi muodostua kuin palanen vapaata, sopusointuista luontoa. Viimein kiersi Jean tammi-, jalava- ja kuusitukkien röykkiöt ja koputti pitkän rakennuksen viimeistä ovea.

Hän astui lasiseinäiseen kylkirakennukseen, jota tehtaan isäntä käytti työkammionaan. Tämä luki par'aikaa postin tuomia kirjeitä. Nähdessään poikansa laski hän heti paperit pöydälle, viittasi kädellään ikäänkuin sanoakseen: »Odotin sinun tulevan, istu!» ja, jonkun verran nojatuolia siirrettyään, lausui:

— No poikani, mitä sinulla on sanottavaa?

Joseph Oberlé oli hilpeän, toimeliaan ja mahtavan näköinen mies. Usein oli häntä luultu joksikin »entiseksi» ranskalaiseksi virkamieheksi, päätellen hänen viiksettömistä huulistaan ja lyhyestä poskiparrastaan, puvun aina hiukan liiallisesta huolellisuudesta, puheen ja liikkeitten sulavuudesta. Erehdys ei ollut niiden syy, jotka näin arvelivat. Se johtui siitä, että olosuhteet olivat erottaneet Joseph Oberlén vastoin tahtoaan uralta, jolle hän oli antautunut ja joka olisi vienyt hänet julkiseen toimintaan virkamies- tai hallitusalalla. Kanta-isä, Philippe Oberlé, syntyjään maataomistavasta talonpoikaissuvusta, oli v. 1850 perustanut Alsheimiin tämän koneilla käyvän sahalaitoksen, joka nopeasti oli edistynyt. Philippe Oberlésta oli muutamissa vuosissa tullut rikas ja mahtava mies, josta paljon pidettiin, koska hän aina osasi esiintyä rakastettavana, ollen sen lisäksi vaikuttava henkilö, vaikka ei hän aavistanut tapahtumia, jotka sittemmin saattoivat hänet käyttämään tätä vaikutusvaltaansa Elsassin palveluksessa.

Toisen keisarikunnan loppuajalla oli tuskin ajateltavissa, ett'ei tehtailijamme pojassa olisi syttynyt halua virkamieheksi. Niin kävikin. Hänen kasvatuksensakin oli siihen vienyt. Jo varhain oli hänet lähetetty pois Elsassista; kahdeksan vuotta oli hän ollut oppilaana »Ludvig Suuren lyseossa»; sitten oli hän opiskellut lakitiedettä, ja kahdenkymmenenkahden ikäisenä oli hänellä paikka Charenten prefektin luona. Silloin syttyi sota. Hänen esimiehensä, joka luuli tekevänsä ystävänsä elsassilaisen suurtehtailijan mieliksi, kun suojasi nuorukaista Angoulêmen prefektiviraston seinäin sisällä, pidätti häntä monta kuukautta; sitten hän lopullisesti pyynnöstään sijoitettiin Loiren armeijaan, ja sitten Joseph Oberlé marssi paljon, peräytyi paljon, kärsi paljon vilua ja tappeli hyvin — jonkun harvan kerran. Kun sota päättyi, oli hänen valittava. Jos hän olisi noutanut omaa mieltään, olisi hän pysynyt ranskalaisena ja myös jatkanut hallinnollista uraansa, ollen auktoriteetin mies ja vailla omia mielipiteitä annettavain käskyjen suhteen. Mutta isä kutsui hänet Elsassiin. Hän pyysi, ett'ei poika jättäisi oman onnensa nojaan alotettua, edullista liikettä. Hän lausui: »Liikkeeni on muuttunut saksalaiseksi vallotuksen kautta. En saata antaa sen joutua häviöön, sillä siitä riippuu oma varallisuuteni ja sinun tulevaisuutesi. Inhoan preussiläisiä, mutta tartun ainoaan keinoon, joka minulla on tarjona, jotta elämäni jatkuisi hyödyllisesti: olin ranskalainen, rupean elsassilaiseksi. Tee sinä samoin. Toivon, ett'ei sitä tule kauan kestämään!»

Joseph Oberlé oli totellut, tuntien todellista vastenmielisyyttä, vastenmielisyyttä alistua voittajan lain alaiseksi, vastenmielisyyttä elää Alsheimin kylässä, joka milt' ei hävisi Vogeesien juurelle. Vieläpä oli hän näihin aikoihin osottanut puheissaan ja käytöksessään varomattomuutta, jota hän nyt katui. Sillä vallotus oli jäänyt pysyväksi, Saksan menestys oli taattu, ja nuori mies, josta oli tullut isänsä yhtiökumppani ja tehtaanhoitaja, tunsi, miten saksalaisen hallituksen verkko tiheni ja yhä lujemmin puristui hänen ympärilleen, tuon hallituksen, joka muistutti ranskalaista, mutta oli kiusanhaluisempi, ankarampi ja paremmin toteltu. Oma kokemus oli hänelle opettanut, että saksalaiset viranomaiset tulisivat aina, poikkeuksetta, tekemään hänelle vääryyttä: santarmit, kaupunginhallitukset, yleisten tointen virkamiehet, joita hän käytti joka päivä, teidentarkastusvirasto, rautatien palveluskunta, kalastus- ja metsänhoitohallitus, tullihuoneet, Pahansuopaisuus, joka häntä kohtasi kaikkialla, kaikilla saksalaisen hallituksen aloilla, vaikka hänestä oli tullut Saksan alamainen, eneni yhä ja jopa aivan uhkasi Alsheimin kotionnea v. 1874, jolloin Philippe Oberlé jätti sahan johdon pojalleen ja myöntyi turvattomain kansalais-raukkojensa pyyntöihin, kun nämä halusivat hänet ja pian sen jälkeen myös hänet valitsivatkin Saksan valtiopäiville etujensa valvojaksi ja yhdeksi Elsassin vastustaja-edustajista.

Tämä kokemus, väsymys odotukseen, Philippe Oberlén poissaolo — tämä vietti näet osan vuotta Berliinissä — vaikuttivat tuntuvasti nuoren tehtaanisännän käytökseen. Ensi innostus hälveni niin häneltä kuin muiltakin. Hän näki elsassilaisten talonpoikain saksalaisvastaisten mielenosotusten tulevan yhä harvinaisemmiksi ja varovammiksi. Hän ei ollut juuri enää ollenkaan asioissa ranskalaisten kanssa, eikä hänen luonaan enää käynyt ranskalaisia vieraita, ei edes liike- eikä kauppatuttavia. Ranskasta, niin lähellä kuin se olikin välimatkaan nähden, oli tullut kuin vallitettu, suljettu maa, josta ei mitään enää saapunut Elsassiin, ei matkailijoita, ei kauppiaita. Sanomalehdet, joita hänelle tuli, tuskin jättivät epäilyksen sijaa siitä, että Elsass aijottiin vähitellen heittää oman onnensa nojaan, johon eräät ranskalaiset politikoitsijat kehottivat valtioviisauden ja varovaisuuden nimessä.

Kymmenessä vuodessa oli Joseph Oberlé kuluttanut loppuun kaiken sen, mikä hänen luonteessaan saattoi asettua vastarintaan maahan sijoittuneen mahdin suhteen, niin ett' ei jälkeäkään siitä enää ollut huomattavissa. Hänestä oli tullut luopio. Avioliitto Monique Biehlerin kanssa, jota vanha, innokas isänmaan-ystävä, hän, joka Saksan valtiopäivillä äänesti ruhtinas Bismarckia vastaan, oli halunnut ja valmistellut, ei vaikuttanut mitään Joseph Oberlén uusiin, aluksi salaisiin, sitten aavistettuihin, tunnettuihin, varmasti tiedettyihin ja lopuksi loukkaavasti julki huudettuihin mielipiteisiin. Hän antoi saksalaisille vakuutuksia, sitten pantteja uskollisuudestaan. Hän meni yli rajojen. Hän osotti enemmän kuin kuuliaisuutta. Tehtaan päällysmiesten, jotka olivat entisiä ranskalaisia sotilaita, Philippe Oberlén ihailijoita ja hänen puoluelaisiaan taistelussa Elsassin saksalaistuttamista vastaan, oli vaikea sietää uuden isännän ajatussuuntaa, ja he paheksivat sitä. Eräänä päivänä oli eräs heistä kärsimättömyyden puuskassa sanonut isännälle: »Luuletteko te, että on mikään kunnia tehdä työtä mokomalla luopiolla kuin te!» Mies oli pantu pois. Heti olivat toverit asettuneet hänen puolelleen, koettaneet sovittaa, neuvotelleet, uhanneet lakolla. »No hyvä! Tehkää se!» oli isäntä huutanut. »Olen siitä mielissäni. Te olette hurjapäitä; panen teidän sijaanne saksalaisia!» He eivät olleet uskoneet uhkausta, mutta hiukkasta myöhemmin uuden selkkauksen sattuessa oli Joseph Oberlé täyttänyt sen, ett'ei häntä syytettäisi arkuudesta, jota hän pelkäsi enemmän kuin vääryydentekoa. Myös luuli hän edulliseksi asettaa elsassilaisten sijaan, jotka kernaasti nurisivat, taipuvaisempia sekä kuriin tottuneempia Badenilaisia ja Würtembergiläisiä. Kolmas osa sahan väestöstä uudistettiin täten. Pieni saksalainen siirtokunta asettui pohjoispuolelle kylää isännän rakennuttamiin taloihin, ja työhön jääneiden elsassilaisten täytyi antaa myöten jokapäiväisen leipänsä takia. Tämä tapahtui 1882. Muutamia vuosia myöhemmin saatiin tietää, että herra Oberlé lähetti poikansa Jeanin pois Elsassista, kasvattaakseen häntä Baijerissa, Münchenin kymnaasissa. Samoin vierotti hän kodista tyttärensä Luciennen ja uskoi hänet Baden-Badenin saksalaismielisimmän oppilaitoksen, Mündnerin pensioonin johtajattarelle. Tämä viimeinen toimenpide sai yleisen mielipiteen enemmän kuohuksiin kuin yksikään edellisistä. Ilmaistiin suuttumusta siitä, että elsassilaista kasvatusta ja vaikutusta täten halveksittiin. Lausuttiin ilmi sääliä rouva Oberléta kohtaan, joka erotettiin pojastaan ja jolta riistettiin, aivan kuin olisi hän ollut siihen arvoton, oikeus kasvattaa tytärtään. Kaikille, jotka häntä soimasivat, vastasi isä: »Teen sen heidän hyväkseen. Oma elämäni on mennyt hukkaan; en tahdo, että heidän käy samoin. He valitsevat tiensä myöhemmin, kun ovat verranneet oloja. Mutta en halua, että he olisivat vastoin tahtoaan nuoruudestaan saakka luetut, määrätyt, ikäänkuin julkisesti kirjotetut elsassilaisen paaria-joukon listaan». Joskus lisäsi hän: »Ettekö siis ymmärrä, että uhraukset, jotka teen, ne minä säästän lapsiltani? Minä uhraan itseni. Mutta sillä ei ole sanottu, etten kärsi!».

Hän kärsikin todella, ja sitä enemmän, koska saksalaisen hallituksen luottamusta oli vaikea saavuttaa. Tulos hänen suurista ponnistuksistaan ei tuntunut kadehdittavalta. Tosin alkoivat virkamiehet imarrella herra Oberléta, tuota kallisarvoista vallotusta, josta useat piiripäälliköt olivat kerskailleet ylemmissä paikoissa, sekä vetää häntä puoleensa ja etsiä hänen seuraansa. Mutta häntä pidettiin silmällä, samalla kuin hänelle tuhlailtiin kohteliaisuuden osotuksia ja kutsuja. Hän tunsi, että uudet vallanpitäjät, joille hän tahtoi olla mieliksi, epäröivät; hän tunsi heidän tuskin peitettyä, vieläpä usein painavasti ilmituotua epäluottamustaan. Voiko hänestä olla varma? Oliko hän ilman muuta asettunut yhteensulattamisen puolelle? Ihailiko hän tarpeeksi saksalaista henkeä, saksalaista sivistystä, saksalaista kauppaa, saksalaista tulevaisuutta? Oli niin paljo, jota tuli ihailla, niin paljon!

Vastaus muodostui kuitenkin yhä enemmän suotuisaksi Siihen vaikutti Joseph Oberlén lausuma halu antaa, poikansa ruveta saksalaiseksi virkamieheksi ja se, että hän suunnitelman mukaisesti, yhä jatkuvasti pakotti nuorukaisen seuraavanlaiseen maanpakolaisuuteen. Päätettyään klassilliset opintonsa ja menestyksellä suoritettuaan päästötutkintonsa, opiskeli Jean ensimmäisen vuoden lakitiedettä Münchenin yliopistossa, seuraavan jakoi hän Bonnin ja Heidelbergin välillä, sitten päätti hän opintonsa Berliinissä, missä hän suoritti referendaaritutkinnon. Viimein, neljänneksen vuotta harjoteltuaan asianajajan luona Berliinissä, palasi nuori mies isänsä kotiin levätäkseen siellä ennen sotaväkeen astumistaan. Suunnitelmasta oli tosiaan pidetty kiinni viimeiseen asti. Hänen ensimmäisinä opintovuosinaan vieläpä lupa-ajatkin käytettiin matkustuksiin, lukuunottamatta muutamia kodille uhrattuja päiviä. Viime aikoina ei häntä edes oltu nähty Alsheimissa.

Hallitus ei enää epäillyt. Muutoin oli yksi suuri este kadonnut Elsassin virkamiesten ja Joseph Oberlén julkisen lähestymisen tieltä. Vanha vastustaja-edustaja, jo silloin taudin tapaamana, joka ei sitten enää häntä heittänyt, oli vetäytynyt syrjään valtiollisesta elämästä v. 1890. Siitä hetkestä alkoivat hänen pojalleen kauan hartaasti halutut hymyilyt, lupaukset, suosionosotukset. Joseph Oberlén kauppa-asiat alkoivat edistyä Reinin seuduissa, jopa edempänäkin; häntä itseään tai hänen asiamiehiään vastaan lainrikkomuksen sattuessa nostetut oikeusjutut vähenivät; pikkuvirkamiehet, nuo ennen kaikkein kopeimmat, tuhlasivat hänelle suosiotaan; helppoudella taisi hän järjestää riidanalaisia kysymyksiä, saada suostumuksia ja kiertää asetuksia erikoiskohdissa. Näistä merkeistä ja paljosta muusta hän ymmärsi, että hallituksen mieliala, joka tuntui kaikkialla, ilmeten lukuisain, kaikenarvoisten ihmisten muodossa, ei ollut enää häntä kohtaan vihamielinen. Häntä oli lähestytty mitä luottavimmin. Edellisenä talvena, sillä välin kuin Lucienne, joka oli palannut Mündnerin pensionaatista, sorja, älykäs, miellyttävä tyttö, tanssi Strassburgin saksalaisten salongeissa, puheli isä valtakunnan edustajain kanssa. Eräs heistä, Strassburgin prefekti, kreivi von Kassewitz, joka arvattavasti toimi korkeampain määräysten mukaan, oli hienosti huomauttanut, että hallitus ilman vastenmielisyyttä näki Joseph Oberlén pyrkivän jonkun Elsassilaisen piirikunnan edustaja-ehdokkaaksi, ja että hallituksen tukea ei tulisi puuttumaan entisen vastustaja-edustajan pojalta.

Tämä tulevaisuudenkuva oli saanut herra Oberlén ilonhurmauksiin. Se kiihotti kunnianhimoa tuossa miehessä, joka tähän saakka oli tuntenut saaneensa niukan palkkion siitä, että hänen oli täytynyt uhrata itserakkautensa, ystävänsä, muistonsa. Se lisäsi voimia, se kasvatti vaatimuksia, se antoi taas varman päämäärän tälle olosuhteiden masentamalle virkamiesluonteelle. Voimatta kellekään ajatustaan ilmaista, näki herra Oberlé siinä ikäänkuin puolustuksen menettelylleen. Hän vakuutti itselleen, että hän pontevuudellaan, turhia unelmia halveksumalla ja tarkkanäköisenä sen suhteen, mikä oli mahdollista, mikä ei, nyt saattoi toivoa itselleen tulevaisuutta, osallisuutta julkiseen elämään, osaa, jonka hän luuli säilyttävänsä pojalleen. Ja tästä lähin oli tämä oleva hänen vastauksensa itselleen, jos epäilys joskus nousisi hänen mieleensä, hänen korvauksensa sanattomasta solvauksesta, kun jotkut vanhoilliset talonpojat eivät olleet häntä tuntevinaan tiellä, kun muutamat Strassburgin tai Alsheimin porvareista häntä tuskin tervehtivät tai olivat kokonaan tervehtimättä.

Siksi oli hänen mielialansa poikaansa vastaanottaessaan ihan toisenlainen kuin ennen. Nyt kun hän tiesi olevansa Elsass-Lothringin hallituksen persoonallisessa suosiossa, välitti hän paljoa vähemmän siitä, noudattiko poika tarkalleen suunnitelmaa, jonka hän alkujaan oli laatinut. Jean oli jo ollut isälle hyödyksi, kuten Lucienne. Jean oli ollut kuin todistuskappaleena; hän oli myötävaikuttavana syynä saksalaisen hallituksen kauan odotettuun mielenmuutokseen. Hänen apunsa olisi olisi epäilemättä edelleen hyödyllinen, mutta se ei ollut enää välttämätön, eikä isä, ymmärtäen asian muutamista viittauksista ja katkonaisista lauseista pojan viimeisissä Berliinin-kirjeissä, tuntenut enää niin suurta suuttumusta ajatellessaan, että Jean ehkä ei seuraisikaan huolellisesti valmistettua saksalaista virkamiesuraa, vaan heittäisi sikseen viimeiset kolme harjoitusvuotta sekä hallitustutkintonsa.

Näin mietti tämä mies, jonka elämää mitä suurin itsekkäisyys oli ohjannut, nyt kun hän valmistausi vastaanottamaan poikaansa; sillä hän oli huomannut Jeanin tulevan ja katsellut häntä hänen kulkeissaan puiston läpi. Herra Oberlé oli rakennuttanut itselleen sahan toiseen päähän jonkunlaisen häkin- tai laivahytin tapaisen, josta hän voi valvoa kaikkea yhdellä kertaa. Yksi ikkunoista oli lautatarhalle päin ja tarjosi tilaisuuden seurata puukuormia laittavien tai niitä kuljettavien miesten liikuntoja; toinen, kaksinkertaisilla laseilla varustettu, salli isännän pitää silmällä kirjahyllyjä, joita oli asetettu riviin pitkin seinää samanlaisessa huoneessa kuin hänen omansa; ja kolmannen kautta, joka oikeastaan oli isännän kamaria ja tehdasta erottava lasinen väliseinä, hän näki pitkin suunnattoman suuren salin pituutta, missä kaikenlaiset koneet, hihnasahat sekä poraavat ja höyläävät hammasrattaat katkoivat, lävistivät ja silittivät tukkeja, joita kuljetettiin vuoristosta. Hänen ympäristönsä: merenvihreä, matala paneilinki, orvokinmuotoiset sähkölamput, sähkönappulat vaskilevyllä, joka oli työhuoneen ovikoristeena, puhelin, kirjotuskone, valkeaksi maalatut, sirot tuolit, kaikki todisti hänen mieltymystään kirkkaisiin väreihin, mukavuutta edistäviin uudistuksiin ja keveämuotoisiin esineihin.

Nähdessään Jeanin astuvan sisään, kääntyi hän puistonpuoleiseen ikkunaan. Jalkansa oli hän pannut ristiin ja nojasi oikeata kyynäspäätään työpöytään. Uteliaasti tarkasteli hän pitkää, sorjaa, solakkaa poikaansa, joka istuutui vastapäätä häntä, ja hän hymyili. Kun näki Joseph Oberlén näin loikovan nojatuolissaan ja hymyilevän omaan kokonaan aistilliseen, julkeaan tapaansa, ja kun kiinnitti huomionsa vain hänen täysinäisiin kasvoihinsa harmaine poskipartoineen ja kohotetun oikean käden liikkeeseen sen sormiellessa lonjetin päätä ja leikkiessä sen nyörillä, oli helppo ymmärtää, miten ihmiset olivat saattaneet erehtyä ja luulla häntä virkamieheksi. Mutta silmät, joita hän hiukan siristi kirkkaan valon vuoksi, olivat liian eloisat, liian ankarat ollakseen kenenkään muun kuin käytännön miehen. Ne panivat vastalauseensa huulten koneelliselle hymylle. Eikä niiden ilmeessä ollut tiedemiehen, ei isän eikä maailman ihmisten uteliaisuutta: ne ainoastaan etsivät tietä, mistä kulkea, kuten laivapäällikön silmät. Tuskin oli herra Oberlé kysynyt: »Mitä sinulla on sanottavaa?» kun jo lisäsi:

— Oletko tänä aamuna puhellut äitisi kanssa?

— En.

— Entä Luciennen?

— En hänenkään; tulen huoneestani.

— Se on hyvä. On parempi, että teemme suunnitelmamme kahden, kenenkään siihen sekaantumatta… Olen sallinut sinun tulla kotiin ja oleskella täällä juuri voidaksemme ajatella tulevaisuuttasi. Ensiksikin, mitä tulee sotapalvelukseesi lokakuussa, on vakaa halusi — eikö niin? — hän pani painoa sanoilleen — tulla reserviupseeriksi?