Hetken perästä seisoi herra Bastianin edessä pienellä yksijalkaisella pöydällä kaksi hiottua kristallilasia ja leveä, aivan musta pullo. Toisella kädellä tarttui hän pulloon ja toisella veti hiljaa ulos korkin, joka sitä mukaa kuin se irtaantui suulta, paisui, kosteana kuin heisipuu kevätmahlajasta. Samalla levisi tuleentuneitten hedelmäin tuoksua huoneeseen.
— Se on viidenkymmenen vuoden vanhaa, sanoi herra Bastian, kaataen tipan kumpaankin lasiin.
Vakavana hän lisäsi:
— Juon maljasi, Jean Oberlé, kotiintulosi maljan!
Mutta vastaamatta suorastaan hänelle, yleisen äänettömyyden vallitessa ja katse kiinnitettynä Odileen, joka oli peräytynyt arkun luo ja pystyssä päin, noja-asennossa seisten, hänkin puolestaan tutkistellen katseli synnyinmaahan palannutta lapsuudentoveria, Jean ääneen lausui:
— Ja minä, minä juon Elsassin maljan!
Oli eräs, joka äänen soinnusta ja käden liikkeestä, sen kohottaessa pientä, helmeilevää lasia, ymmärsi, että täällä oli Jeanille Elsass olennoituna ja läsnä. Odile Bastian, tuo kaunis, pitkä tyttö, seisoi liikkumatonna ja nojasi arkkuun, joka hänen ympärilleen loi vaalean varjonsa. Mutta hänen silmissään välähti nopeasti, niinkuin silloin välähtää, kun tuulenhenki päivänpaisteella tuudittaa viljaa. Hän ei kääntänyt päätään, katseli vain yhä suoraan eteensä, ja ainoastaan silmäluomet hitaasti painuivat alas ja sulkeutuivat kiittäen.
Ja siinä olikin kaikki.
Rouva Bastian ei ollut edes kohottautunut. Odile ei ollut sanonut sanaakaan. Jean kumarsi ja lähti.
Kylänvanhin saavutti hänet ulkona.
— Saatan sinut puutarhan toiseen päähän, hän sanoi; sillä on parempi meille, sinulle itsellesi ja isällesi, ettei sinun nähdä tulevan lehtikujasta. On kuin tulisit vain pelloilta.
— Mikä kumma maa on tästä sitten tullut! sanoi nuorukainen vihastuneella äänellä. Koska ette ole samaa mieltä kuin isäni, ette muka voi minua vastaan ottaa, ja jos lähden luotanne, tapahtuu se salaa — ja tämä kaikki siedettyäni loukkaavaa vaiti-oloa, joka oli minulle kyllä raskasta, sen takaan!
Hän puhui siksi ääneen, että hänen sanansa kyllä kuuluivat taloon, josta hän oli vain muutaman askelen päässä. Hän oli tavallista kalpeampi ja kasvoille oli levinnyt surullinen ilme, liikutuksen kuristaessa hänen kurkkuaan.
Herra Bastian veti häntä mukanaan.
— Minulla on toinenkin syy, miksi vien sinut sitä kautta, sanoi hän. Matka tulee siten pidemmäksi, kuin jos saattaisin sinua samaa tietä, jota tulit, ja minulla on sinulle puhuttavaa…
He läksivät hiekottamatonta käytävää, joka plataanien toisella puolen ensin seurasi kasvitarhan reunaa ja sitten kulki pienen metsikön läpi.
— Lapseni, sanoi herra Bastian äänellä, joka oli luja, mutta ilman ankaruutta, sinä et ymmärrä, koska et ole oikeastaan koskaan elänyt keskellämme. Ei tässä ole mitään muutosta tapahtunut. Jo kolmekymmentä vuotta on ollut sellaista, kuin näet…
Aukosta puiden välillä vilahti esiin palanen tasankoa; etäältä siinti
Barrin kellotapuli ja sen takaa sinertävät Vogeesit.
— Ennen muinoin, jatkoi herra Bastian, joka ohimennen osotti maisemaa, oli Elsassimme kuin yksi perhe. Ylhäiset ja alhaiset tunsivat toisensa ja elivät ystävyydessä. Minä olen kuulunut ja kuulun siihen aikakauteen. Ei missään maailmassa ollut toista maata, jossa ylimielisyydellä olisi ollut vähemmän ja hyväntahtoisuudella enemmän sijaa kuin täällä; tiedäthän kyllä, ett'en yhä vieläkään tee erotusta rikkaan ja köyhän, strassburgilaisen porvarin ja vuoristo-huijarin välillä… Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi: meidät on revitty vastoin tahtoamme irti Ranskasta ja meitä on kohdeltu raa'asti, koska emme ole alistuneet… Emme voi nousta kapinaan… Emme voi karkottaa vallanpitäjiä, jotka eivät käsitä elämäämme eivätkä sydäntämme… No niin, siis me emme huoli heitä ystäviksemme, ei heitä eikä niitä meikäläisistä, jotka ovat asettuneet voimakkaamman puolelle…
Hän pysähtyi hetkeksi, tahtomatta lausua ilmi koko ajatustaan, ja jatkoi, tarttuen Jeanin käteen:
— Olet varmaan suutuksissasi vaimolleni tavasta, jolla hän otti sinut vastaan… Mutta ette ole kumpikaan siihen syypäitä, et sinä eikä hän… Siihen asti kuin epäluulo, joka sinua painaa, on poistunut, siihen asti olet mies, joka on Saksassa kasvanut, ja nainen, jonka äsken näit, on isänmaasi… Ajattele sitä… Ei pidä sitä hänelle pahaksi panna… Me miehet emme ole kaikki olleet uskollisia Elsassille; parhaimmatkin meistä hierovat lopuksi sovintoa ja suuremmassa tai vähemmässä määrässä tunnustavat uuden hallituksen. Niin eivät naisemme… Voi Jean Oberlé, minulla ei ole rohkeutta soimata heitä, ei silloinkaan, kun sinä olet kysymyksessä, sinä, josta pidän niin paljon: meidän elsassilais-naistemme menettely, kun he eivät teitä ota vastaan, ei ole mikään tavallinen solvaus, he puolustavat isänmaata, he jatkavat sotaa…
Vanhuksen ryppyiset, punaisiksi käyneet silmät kyyneltyivät…
— Myöhemmin opitte minut tuntemaan, sanoi Jean.
He olivat saapuneet pienen puistikon rajalle, portille, joka oli yhtä lahonnut kuin toinenkin. Herra Bastian aukaisi sen, puristi nuoren miehen kättä ja jäi pitkäksi aikaa metsän laitaan katsomaan, kuinka Jean poistui ja hälveni tasangolle, astuen etukumarassa tuulen vuoksi, joka entistä rajumpana yhä puhalsi. Jean oli alakuloinen syvimpään sydämeensä saakka. Hän tunsi, että isä tulisi olemaan hänen ja jokaisen perheen välillä tässä vanhassa maassa. Hänelle tuotti tuskaa, että tuo talo, jota kohti hän kulki, oli hänen synnyinpaikkansa. Ainoana suloisena muistona tästä ensi päivästä väikkyi hänen mielessään kuva Odilesta, jonka silmät hitaasti, hitaasti sulkeutuivat.
V.
MATKATOVERIT.
Talvi esti tarkoilleen noudattamasta herra Oberlén alkuajatusta Jeanin ammattiinsa kehittämisen suhteen. Lumi, joka yhä peitti Vogeesien huiput, joskaan sitä ei ollut paksulta, teki matkat vaivalloisiksi. Jean kävikin siksi vain pari, kolme kertaa päällysmies Guillaumen keralla metsänhakkuupaikoilla Alsheimin lähiseuduissa sekä Vogeesien äärimmäisissä notkelmissa. Retket kaukaisempiin seutuihin siirrettiin siksi, kunnes ilma lauhtuisi. Mutta Jean oppi kuutioimaan erehtymättä kuusia ja tammia, arvostelemaan niitä kasvupaikan, oksain alaisen rungon korkeuden ja kuoren laadun mukaan, josta voi päättää, onko puu terve, sekä muittenkin seikkojen mukaan, joihin liittyy suuremmassa tai vähemmässä määrässä jonkunlainen arvaamistaito, jota ei voi missään oppia, mutta joka tekee mestarin. Hänen isänsä tutustutti hänet tehdastoimintaan, koneitten johtoon, perheen laillista omistusoikeutta koskeviin asiakirjoihin sekä niihin traditsiooneihin, joita Oberlét viidenkymmenen vuoden ajalla olivat ylläpitäneet kauppa- ja kuljetussopimuksissaan. Sitä paitsi saattoi hän Jeanin kahden strassburgilaisen metsähallitus-virkamiehen yhteyteen. Nämä osottautuivat avuliaiksi ja tarjoutuivat suullisesti selittämään Jeanille uutta metsälakia, josta hän tiesi vielä jotenkin vähän. »Tulkaa minun luokseni toimistoon», sanoi nuorempi heistä, »niin juttelemme; minulta saatte paljon hyödyllisiä tietoja, joita ette opi kirjoista. Sillä laki on laki, mutta hallitus, kas, se on jotain toista!»
Jean lupasi käyttää hyväkseen tarjottua tilaisuutta. Mutta useita viikkoja vieri, ennenkuin hän sai aikaa lähteä kaupunkiin. Sitten maaliskuussa muuttui ilma äkkiä lauhkeaksi, ja lumi suli. Yhdessä viikossa, tavallista paljoa nopeammin, paisuivat joet suunnattomasti, ja Pyhän Odilian takaa kohoavain Vogeesien korkeat huiput, jotka näkyivät Alsheimiin, pukeutuivat tumman- ja vaaleanvihreisiin kesäpukuihinsa, jos kohta rinteiden aukioilla ja teillä oli lunta valkoisenaan. Kävelyretket Alsheimin ympäristössä alkoivat siten tuntua hauskoilta ja rupesivat vastaamaan nuorukaisen lapsuudenmuistoja niistä. Kodissa, vaikka se ei tarjonnutkaan mitään ihannekuvaa perhe-elämästä, ei Jeanin kotiintulon jälkeisen päivän perästä sattunut uudelleen tuskallisia kohtauksia. Jokainen puolue kyllä otti huomioon ja pani merkille sanoja ja tekoja, joita jonakin päivänä saattoi käyttää todistuksina ja kiistan sekä moitteen aiheina; mutta nyt pitivät kaikki jonkunlaista aselepoa, johon eri syyt kutakin pakottivat: herra Oberlé, koska hän ei tahtonut olla väärässä poikansa silmissä, joka pian alkoi olla hänelle hyödyllinen, eikä halunnut tulla syytetyksi ärsyttämisestä; Lucienne taas vaihtelun vuoksi, jonka veljen läsnäolo oli tuonut hänen elämäänsä, sekä vielä laimentumattomassa innossaan kuulla matkajuttuja ja ylioppilasmuistoja; ja rouva Oberlé pelosta tuottaa kärsimystä lapselleen sekä karkottaa hänet, jos antaisi hänen nähdä kotoisen epäsovun. Pohjalta oli kaikki ennallaan. Iloisuutta oli vain pinnalla, rauha näennäistä, aselepoa. Mutta niin kestämättömän kuin Jean tunsikin tuon mielten ja sydänten yhteissoinnun olevan, nautti hän siitä, sillä hän oli vasta viettänyt pitkiä vuosia henkisessä yksinäisyydessä.
Ikävyydet, loukkaukset tulivat toiselta taholta.
Melkein joka päivä oli Jeanilla kävellessään tilaisuus kulkea Alsheimin kylän läpi, joka oli rakennettu molemmin puolin kolmea tietä. Nämä muodostivat kuin hangon, jonka varsi oli vuoristoon ja molemmat piikit tasangolle päin. Teiden risteyksissä oli »Haikaran» majatalo, joka oli kirkon läheisyydessä. Hiukan kauempana, vasemmanpuolisen tien varrella, joka johti Bernhardsweileriin, asuivat Joseph Oberlén saksalaiset työmiehet pienissä taloissa, aivan samantyylisissä, kunkin edustalla pienoinen kasvitarha. No niin, missä osassa Alsheimia Jean näyttäytyikin, täytyi hänen tapaamainsa ihmisten kasvoista ja heidän liikkeistään lukea erilaisia ja aina milt' ei yhtä tuskallisia arvosteluja. Saksalaiset ja heidän vaimonsa, nuo kuriin tottuneemmat ja elsassilaisia taipuvammat työmiehet, jotka pelkäsivät kaikkia ylempiään heitä silti kunnioittamatta, ihmiset, jotka väestön viha oli sulkenut yhteen Alsheimin kolkkaan, ja jotka toivoivat voivansa kerran kostaa, kun heitä olisi enemmistö, — sillä eihän heitä yhdistänyt muihin asukkaihin yhteinen alkuperä, ei sukulaisuussiteet, ei yhteiset tavat eikä yhteinen uskonto — tietysti he eivät tunteneet eivätkä voineet tuntea isäntäänsä kohtaan muuta kuin väliäpitämättömyyttä tai vihamielisyyttä, joka huonosti kätkeysi miesten tervehdykseen ja vaimojen salavihkaiseen hymyilyyn. Mutta useat elsassilaiset olivat vielä suorempia. Ei muuta tarvittu, kuin että Jean oli ryhtynyt sahan asioihin ja että hänet yhtämittaa nähtiin isänsä seurassa, kun jo sama halveksuminen seurasi häntäkin. Hän huomasi ympärillään tuota varovaa ylenkatsetta, jota alhaiso osaa osottaa mahtaville naapureilleen. Eivät metsätyöntekijät, maamiehet, naiset eivätkä lapsetkaan olleet häntä näkevinään, kun hän kulki ohi; toiset menivät sisään taloihinsa; toiset, varsinkin vanhemmat ihmiset, antoivat rikkaan miehen mennä, tulla ja poistua, aivan kuin hän olisi ollut muukalainen. Enimmän kunnioitusta osottivat tavaranhankkijat tai talon palveluksessa olevat ja näiden sukulaiset. Jean tuskin jaksoi sietää haavaa, joka aina uudelleen aukeni joka kerta, kun hän meni puistoa ulommaksi.
Sunnuntaina odotti hän valkoiseksi kalkitussa kirkossa Odile Bastianin tuloa. Saapuakseen penkkiin, joka jo vuosia seisoi varattuna hänen omaisiaan varten ja oli ensimmäinen n.s. »epistolan» puolella, täytyi Odilen kulkea aivan Jeanin sivuitse. Hän kulkikin siitä äitinsä ja isänsä seurassa, mutta ei yksikään heistä kolmesta näyttänyt ajattelevan, että Jean, rouva Oberlé ja Lucienne olivat läsnä. Odile hymyili vasta messun päätyttyä, kun hän astui alas käytävää; mutta hän hymyili ystäväinsä täysille riveille, naisille ja vanhuksille sekä nuorukaisille, jotka olisivat vaikka kuolleet hänen puolestaan, ja »Concordian» laulukuoron lapsille, joita kiirehti tunkeumaan sakariston ovesta, kirkon ovella tervehtiäkseen, ympäröidäkseen ja kunnioittaakseen Bastianin tytärtä, elsassitarta, kylän köyhien ystävää ja lempilasta. Eivät hänen antimensa suinkaan olleet suuremmat kuin rouva Oberlén; mutta hänen kodistaan tiedettiin, ett'ei siinä ollut epäsopua, ei petosta, ja ett'ei se eronnut muista laakson ja vuoriston kodeista, kuin vaan suuremman varallisuuden kautta.
Mitä ajatteli hän Jeanista? Hän, jonka silmät eivät milloinkaan turhaan olleet puhuneet, ei Jeania katsellut. Hän, joka ennen aina tiellä tavattaessa jutteli, ei sanonut enää sanaakaan.
Täten kului ensimmäinen kuukausi Jeanin uudesta elämästä Alsheimissa. Silloin heräsi kevät. Herra Oberlé odotti vielä pari päivää; sitten kolmantena, kun hän näki koivun silmukoiden kiiltelevän auringonpaisteessa, hän sanoi pojalleen:
— Olet jo kyllin taitava tarkastaaksesi omin neuvoin lauta varastojamme Vogeeseilla. Saat lähteä matkaan. Olen tehnyt tänä vuonna erikoisostoja; minulla on hakkuupaikkoja Schluchtissa asti, ja täten saat tarkastusmatkallasi nähdä tai oikeammin jälleen nähdä melkein koko Vogeesien seudun. En anna sinulle muita ohjeita, kuin että pidät silmäsi auki ja laadit minua varten kertomuksen, jossa on muistiin pantuna huomiosi kultakin metsänhakkuupaikalta.
— Milloin voin lähteä?
— Huomenna, jos haluat: talvi on mennyt.
Näin lausui herra Oberlé varmuudella, kuin mies, jonka täytyy, kuten talonpojan, tietää ottaa ajasta vaari ja joka sen myös osaa. Ennenkuin ryhtyi puheisiin, hän oli laadittanut kaikista talon metsistä, joita oli ostettu joko Saksan valtiolta, kunnilta tai yksityisiltä, luettelon erikoistietoineen metsäin asemasta vuoristossa, ja tämän luettelon antoi hän Jeanille. Hakkuupaikkoja oli tusinan verran hajallaan pitkin Vogeeseja aina Bruchen laaksosta pohjoisessa Schluchtiin saakka.
Seuraavana aamuna pani Jean laukkuunsa hiukan liinavaatteita ja varakengät. Kenellekään aikomustaan ilmottamatta kiiruhti hän vuoristoon ja kulki Heidenbruchiin.
Neliskulmainen talo vihreine ikkunaluukkuineen, niitty ja metsä, joka ympäröi aukiota joka puolelta, savusivat, kuin jos olisi tulipalo vasta raivonnut yli kanervikkojen ja ruohon, jättäen vain kuuset ja tammet koskematta. Maasta näytti kohoavan pitkiä sumuvöitä; ne venyivät ja itse haihtuen yhtyivät matalaan pilveen, joka laaksosta päin leijaili rinnettä ylös kohti Pyhän Odilian näkymätöntä luostaria. Kosteus tunkeusi aina metsän sydämeen saakka. Sitä oli kaikkialla. Vesipisaroita helmeili kuusenneulasten kärjissä; ne vierivät kierteissä tammien paljasta runkoa myöten, kiillottivat piikiviä, turvuttivat sammalta ja maan läpi kulkien tai pitkin kuivuneita lehtiä valuen riensivät paisuttamaan puroja, joiden heleä lorina lauleli kaikkialla, kuin talven vaikenematon sirkka.
Jean kulki vihreäksi maalatun lankkuaidan puoliväliin, joka ympäröi Heidenbruchia, meni sisään ristikkoportista ja huusi iloisesti päin rakennusta ja sumun vuoksi suljettuja ikkunoita:
Ulrich eno!
Ikkunaruutujen taa ilmestyi leuan alle kiinnitetty myssy, jollaisia elsassilais-naiset pitävät säästääkseen suuria mustia nauhojaan, ja myssyn alta hymyilivät vanhan ystävän kasvot.
— Lise, menkää ilmottamaan enolle!
Tällä kertaa aukeni viimeinen ikkuna vasemmalla, ja luukkujen väliltä, jotka oli heitetty valkoista seinää vasten, näkyi Ulrich Biehlerin hienot kasvot tähystäjäsilmineen ja suippopartoineen.
— Eno, minun tulee käydä kahtatoista hakkuupaikkaa tarkastamassa. Tänä aamuna alkaa retkeni, ja tulen pyytämään teitä toverikseni täksi päiväksi, huomiseksi, koko ajaksi.
— Kaksitoista matkaa metsissä, vastasi eno, joka ristissä käsivarsin nojasi ikkunalautaan, sepä sopiva loppu paastonajalle! Toivotan sinulle onnea toimeesi!
Hän tarkasteli matkapukuista sisarenpoikaa, jonka voimakaspiirteiset, miehekkäät kasvot näkyivät sumun keskeltä; ja hän muisteli ranskalaisia upseereja: olisipa voinut väittää, että Jean oli yksi heistä! Ja mielikuvitus hänet heti niin anasti, että hän unohti vastata, seuraisiko hän vai eikö aamuista vierastaan.
— No, eno, sanoi Jean, tulkaa mukaan! Älkää kieltäykö! Yöt nukumme majataloissa, ja te näytätte minulle Elsassin!
— Kuljin eilen seitsemän penikulmaa, ystävä kulta! [Ranskalainen penikulma on vähää enemmän kuin 3 kilometriä.]
— Emme me kulkisi tänään kuin kuusi.
— Oikeinko todella tahdot minua mukaasi?
— Kolme vuotta olen ollut poissa, eno, ajatelkaa toki! Ja minun täytyy niin paljon oppia!
— No hyvä! minä suostun, rakas Jean. Olen hyvin iloinen, että muistit minua. — Minulla on tosiaankin syy ottaa vastaan matkatarjouksesi ja kiittää sinua siitä. Sanon sen sinulle kohta.
Hän sulki ikkunan. Metsien hiljaisuudessa saattoi Jean kuulla hänen huutelevan vanhaa kamaripalvelijaa, joka oli kuin Heidenbruchin toinen isäntä:
— Pierre? Pierre?… Vai niin, siinäkö olet! Me lähdemme pariksi viikoksi vuoristoon. Otan sinut mukaan. Laita matkasäkkini kuntoon, sälytä se ja sisarenpoikani laukku selkääsi, ota rauta-anturaiset kenkäsi ja keppisi, ja sitten kulje edeltä majataloon, sillä välin kuin Jean ja minä menemme metsiä tarkastamaan… Älä unhota gummitakkiani… äläkä apteekkilaatikkoani…
Mennessään taloon sisään näki Jean Ulrich enon kulkevan ohitse toimessaan ja säteilevänä. Eno aukaisi salin oven, lähestyi ulkoseinää, nosti ilmaan pitkähkön vaski-esineen, joka oli asetettu kahdelle naulalle, ja nousi jälleen nopeasti ylös portaita.
— Mitä teillä siinä on, eno?
— Silmälasini.
— Noin vanhat!
— Minä pidän niistä, ystäväni: ne olivat isäni sedän, kenraali
Biehlerin, omat ja ovat nähneet preussiläisten selän Jenan luona!
Puolta tuntia myöhemmin jutteli kolme ihmistä rinneniityllä talon edustalla: Ulrich herra, jolla oli säärystimet jalassa, kuten Jeanilla, päässä pehmoinen hattu, silmälasit kokoonpantuina ja koira hyppimässä ympärillään; vanha Pierre, vakavan ja arvokkaan näköisenä, vuoristolais-olkapäillään suuri kankaalla päällystetty, hihnoilla kiinnitetty käärö; ja lopuksi Jean Oberlé esikuntakartan yli kumartuneena, jonka toiset osasivat ulkoa; ja he keskustelivat, mitä tietä tuli tavaroiden, mitä taas matkailijoiden kulkea. Neuvottelu päättyi lyhyeen. Palvelija lähti heti, painuen vasemmalle ennättääkseen kylään, jossa yö oli vietettävä, sillä välin kuin eno ja sisarenpoika suuntasivat kulkunsa luoteista kohden pitkin polkua keskivuoristossa.
— Sen hauskempi, että tie on pitkä, sanoi Ulrich herra, kun hän pääsi metsän varjoon, sen hauskempi… tahtoisin, että sitä kestäisi koko elämän ajan… Kaksi ihmisolentoa, jotka ymmärtävät toisiaan, kulkemassa metsiä; mikä ihana unelma!…
Hän sulki silmänsä puoliksi, kuten maalaajat, ja hengitti nautinnolla sumua keuhkoihinsa.
Tiedätkö sinä, lisäsi hän ja oli sen näköinen kuin olisi uskonut hauskan salaisuuden, tiedätkö sinä, Jean, että kolmen päivän päästä on kevät? Siinä toinen syyni!
Metsäherra toisti innostuksella samat sanat, jotka tehtailija kylmästi oli lausunut. Samoista seikoista oli hänkin huomannut, että uusi vuodenaika oli tullut. Keppinsä päällä hän osotti Jeanille kuusten silmikkoja, punaisia kuin kypsät vesimeluunit, tammenrunkojen halkeillutta kuorta, metsämansikkain vesoja ja irtaantuneita kiviä. Lumisilla poluilla puhalteli vielä pohjatuuli, mutta syvänteissä, rotkoissa ja suojatummilla paikoilla saattoi sumusta huolimatta tuntea auringon ensi lämpöä, tuota lämpöä, joka tunkee sydämeen saakka, värähdyttää ihmisiä, koskettaa kasvien oraita.
Sen päivän ja seuraavankin viettivät matkatoverit, eno ja sisarenpoika, metsässä. He sopivat mainiosti yhteen, puhelivat he sitten paljon ja kaiken maailman asioista tai kulkivat vaiti. Ulrich herralla oli syvät tiedot metsistä ja vuoristosta. Hän nautti tarjoutuneesta tilaisuudesta selittää Vogeeseja ja oppia tuntemaan sisarenpoikaansa. Jeanin nuoruudeninto häntä usein huvitti ja johti hänelle mieleen menneitä aikoja. Metsänhoitajan ja metsästäjän vaistot, jotka uinuivat nuorukaisen sydämessä, heräsivät ja vahvistuivat. Mutta syntyipä hänessä myös vihaa ja kapinallisia mietteitä, hänen huulilleen nuoruuden uhkaavia sanoja, joita eno vain heikosti vastusti, koska hän itse asiassa yhtyi niihin.
Elsassin valitus ennätti ensi kerran Jeanin korviin, tuo valitus, jota vieras ei kuule ja voittajakin vain osaksi sitä kuitenkaan ymmärtämättä.
Sillä Jean ei huomannut yksinomaan metsää, hän näki myös metsien kansan kauppiaista ja virkamiehistä, noista »läänitysherroista» alkain, joista riippuu miltei lukemattomain kohtalo, aina puunhakkaajiin, yrittelijöihin ja huijareihin, kuormankuljettajiin ja sysimiehiin, vieläpä kulkureihin, lammaspaimeniin ja sikojen kaitsijoihin, risujen keräilijöihin ja salametsästäjiin sekä mustikkain noukkijoihin asti, jotka myös kokoilevat keltasieniä, metsämansikoita ja metsävattuja.
Ulrich Biehlerin esittämänä tai hänen suojissaan kulkien ei Jean herättänyt epäluuloa. Hän puheli vapaasti alhaisemman kansan kanssa; hän hengitti heimonsa henkeä heidän sanoistaan ja heidän äänettömyydestään, koko siitä ilmasta, joka häntä öin, päivin ympäröi. Monet nuorista eivät Ranskaa tunteneet eivätkä olisi voineet sanoa, rakastivatko sitä. Mutta heilläkin oli Ranska veressään. Eivät he sopineet saksalaisten kanssa. Liikkeissä, viittauksissa, katseissa ilmeni elsassilaisen talonpojan ylenkatse voittajaansa kohtaan. Ikeen painoa tunnettiin kaikkialla, kaikkialla vastenmielisyyttä valtiasta kohtaan, joka ei tietänyt muuta hallintokeinoa kuin pelon. Oli toisia nuoria, piintyneempien perheitten lapsia, jotka vanhemmiltaan olivat kuulleet menneisyydestä ja varmaa toivoakin vailla olivat uskollisia Ranskalle; nämä valittivat vääryyttä ja kiusaa, jota vuoriston ja tasangon köyhälistö sai kärsiä kaipaamisen rikoksesta epäiltynä. He kertoivat, onnistuneista kepposista kiusaksi tullimiehille, santarmeille ja metsänvartijoille, jotka ylpeilivät vihreästä puvustaan ja tyroolilaishatustaan; he tarinoivat salakuljetus- ja karkaamisjuttuja sekä marseljeesin laulamisesta kapakoissa suljettujen ovien takana, juhlista Ranskan puolella, tiedusteluista ja takaa-ajoista, ja lopuksi tuosta hyödyttömästä ja kiihkeästä, vuoroin naurettavasta, vuoroin traagillisesta taistelusta, jota suuri kansa voimallaan kävi pienen kansan älykkäisyyttä vastaan. He olivat niitä, joiden ajatus, kärsimyksen tullessa, tottumuksesta ja isiltä peritystä rakkaudesta enti vuorten tuolle puolen. Oli myös vanhuksia, ja Ulrich herran ilo oli saada heidät puhumaan. Kun hän teillä tai kylissä tapasi jonkun viisikymmenvuotiaan tai sitä vanhemman, jonka hän tunsi elsassilaiseksi, sattui harvoin, ett'ei häntä itseään olisi tunnettu ja ettei salaperäinen hymyily valmistellut Heidenbruchin herran kysymystä: »Kas vaan, eikö tämä ole vielä yksi ystävä, yksi meikäläisistä?» Jos Ulrich herra kasvojen ilmeestä, räpyttävistä silmäluomista ja joskus toisen pikkuisesta pelästyksestä huomasi oikein arvanneensa, lisäsi hän puoliääneen: »Kuules sinä, sinäpä olet kuin ranskalainen sotilas!» Silloin saattoi tapahtua, että syntyi hymyilyä tai kyyneliä, muuttuneita kasvojen ilmeitä, kun näin sydäntä vastaan äkkiä rynnättiin, punastumisia ja kalpenemisia, ja että piippu lensi suupielestä, ja usein, hyvin usein käsi kohosi, kämmenpuoli ulospäin koskettaen huopahatun reunaa, ja teki kunniaa niin kauan kuin molemmat matkailijat olivat näkyvissä.
— Näetkö tuota? sanoi Ulrich eno hiljaa. Jos hänellä olisi torvi, soittaisi hän »la Casquette»-laulua.
Ranska! Lakkaamatta puhui Jean Oberlé siitä. Kiivettyään vuorenhuipulle hän kysyi: »Olemmeko kaukanakin rajalta?» Hän antoi enon kertoa itselleen, millainen Elsass oli »lempeän hallituksen aikana», kuten hän sanoi. Millainen oli yksilön vapaus? Miten hallittiin kaupunkeja? Mikä ero oli ranskalaisten santarmien, joita Ulrich eno ystävällisesti hymyillen mainitsi kunnon ihmisiksi ja lempeänlaisiksi köyhiä kohtaan, ja saksalaisten raakojen ilmiantaja-santarmien välillä, joita ei koskaan tunnustettu, vaan joita koko Elsass sadatteli? Minkä niminen oli se ensimmäisen keisarikunnan aikuinen prefekti, joka antoi asettaa Ala-Elsassin teiden varsille kaksikerroksisia kivipenkkejä, jotta vaimot kaupalla kulkiessaan voisivat levähtää ja asettaa samalla taakkansa yläpuolelleen? — Markiisi Lezay-Marnésia, lapseni. — Kertokaahan minulle jotain maalaajiemme, entisten edusmiestemme ja piispojemme elämästä? Sanokaa, millainen oli Strassburg teidän nuoruudessanne, ja millaista oli, kun sotilassoittokunta soitti Contades'in muistoksi.
Ulrich herra muisteli ja puheli, tuntien sitä elpymisen iloa, joka aina liittyy muisteloihin. Vogeesien mutkikkaita polkuja ylös tai alas kulkiessa hän kertoi ranskalaisen Elsassin tarinan. Hänen tarvitsi vain antaa oman hehkuvan sydämensä puhua. Saattoi tapahtua, että hän itki. Joskus hän myös lauloi iloisena kuin lapsi Nadaudin ja Bérangerin lauluja, marseljeesia tai vanhoja jouluhyräilyjä, joita hän lähetti metsän oksaholvia kohden.
Jean oli niin rajattoman innostunut näihin vanhan Elsassin kuvauksiin, hän omaksui niin luontevasti nykyhetken kaiken vastenmielisyyden ja kapinallisuuden, että eno, jota se ensin oli ilahuttanut hyvän rodun osotteena, kävi lopulta levottomaksi. Eräänä iltana he olivat antaneet almun eräälle opettajattarelle, joka, kun häneltä oli riistetty oikeus opettaa ranskaa, oli joutunut kurjuuteen, koska hän oli liian vanha saadakseen saksalaista valtakirjaa, ja kun Jean siitä oli kiivastunut, sanoi eno:
— Rakas Jean, tulee varoa menemästä liian pitkälle: sinun täytyy elää saksalaisten keskuudessa.
Siitä lähtein vältti Ulrich herra palaamasta yhtä usein yhteensulattamiskysymykseen. Turhaa! koko Elsass, maisemat, jyrkät polut, puotien kyltit, naisten puku, ihmistyypit, sotilaitten näkeminen, linnoitukset mäkien kukkuloilla, kilometritolpat, monet jutut lehdessä, joka ostettiin elsassilaisessa majatalossa, missä he söivät illallista, jokainen hetki päivästä johti ajatukset Elsassin voitetun, mutta yhteensulamattoman kansan tilaan. Turhaan vastaili Ulrich herra huolimattomammin ja hätäisemmin, ei hän silti voinut estää Jeanin ajatusta kulkemasta kohti tuntematonta. Ja kun he yhdessä kapusivat rotkotietä Vogeeseilla, näki vanhus sekä ilolla että pelolla hänen silmäinsä etsivän läntistä taivaanrantaa ja siihen kiinnittävän katseensa kuin rakastetun kasvoihin. Ei Jean niin pitkään katsellut itään eikä etelään.
Kaksi viikkoa käytettiin näin Vogeesien metsän tarkastukseen, ja tämän ajan kuluessa palasi Ulrich herra vain pari kertaa Heidenbruchiin ja silloinkin ainoastaan muutamiksi tunneiksi. Eroaminen tapahtui vasta palmusunnuntaina eräässä kylässä Münsterin laaksossa.
Oli ilta, ja hetki, jolloin Saksan-puoleisten rinteiden laaksot ovat aivan sinervät ja vain yksi ainoa valojuova viivähtää viimeisillä kuusilla varjoon vajonneen metsän laidassa. Ulrich Biehler oli jo jättänyt jäähyväiset sisarenpojalleen, josta parissa viikossa oli tullut hänen parhain ystävänsä. Kamaripalvelija oli samana aamuna mennyt junalla Obernaihin. Ulrich herra, jonka päällysvaatteen kaulus oli pystyssä purevan kylmän takia, oli juuri viheltänyt luokseen Fidèlen ja poistui majatalosta, kun Jean sinisessä metsästyspuvussaan, ilman lakkia, harppasi alas ulkoportaitten neljä astuinta.
— Hyvästi vielä kerran! hän huusi.
Ja kun eno surullisena, vaikk'ei tahtonut siltä näyttää, ainoastaan kädellään viittasi välttääkseen sanoja, jotka olisivat värähdelleet, lisäsi Jean:
— Saatan teitä kauppalan viimeiselle talolle asti.
— Miksi niin, lapsi? Onhan hyödytöntä pidentää…
Kasvot enoon kohotettuina, joka tuijotti tietä edessään, lähti Jean astumaan. Hän jatkoi puhettansa, ja ääni oli nuori ja hellä:
— Tulen kaipaamaan teitä äärettömästi, eno, ja kerronpa mistä syystä. Siksi, että te ymmärrätte jo muutamasta sanasta. Te ette väitä jyrkästi vastaan: jos ette ole samaa mieltä, huomaa sen huultenne värähdyksestä, jolloin valkoisen partanne kärki nousee, ja siinä kaikki. Te olette lempeä, ette kiivastu, ja tunnen, että teillä on sangen luja luonne. Muiden ajatukset näyttävät olevan kuin vanhoja tuttuja teille, niin helppo teidän on vastata. Te panette arvoa vähäväkisiinkin… Sellaiseen en ollut tottunut Reinin tuolla puolen.
— Mitä turhia!
— Kunnioitan yksin teidän pelkoannekin minun tähteni!
— Minun pelkoani?
— Niin, ettekö luule minun huomanneen, että on eräs kysymys, joka minua innostaa, mutta josta te ette ole minulle enää puhunut kuuteen päivään!
— Sen olen tehnyt tahallani, lapsi, sanoi Ulrich herra. Sinä kyselit, ja minä kerroin siitä, mitä olimme ja mitä nyt olemme. Mutta sitten huomasin, ett'ei sopinut jatkaa, sillä suru sinut valtasi. Katsos, minulle on suru hyvä. Mutta sinun, joka olet nuori, on parempi lähteä ulos elämään, kuin kevytkuormainen hevonen, joka ei ole ennen juoksua koettanut.
Oli tultu viimeisen talon ohi. He seisoivat vainiolla, toisella puolellaan kivinen virta, toisella lohkeillut kallioseinä, jonka huipun takana oli metsä.
— Myöhäistä! sanoi Jean Oberlé ojentaen kätensä ja pysähtyen. Myöhäistä, olette liian paljon puhunut, Ulrich eno! Tunnen yhtä hyvin kuin te kuuluvani menneeseen aikaan. Ja paha kyllä, sillä koska minun huomenna on mentävä Schluchtiin, lähden Ranskaa katsomaan: lähden lausumaan Ranskalle tervehdykseni!
Hän nauroi lennähyttäessään nuo sanat. Ulrich herra pudisti pari, kolme kertaa nuhtelevasti päätään, mutta ei vastannut mitään, ja katosi sumuun.
VI.
RAJALLA.
Seuraavan päivän aamuna lähti Jean jalkaisin Oberlén perheen ostamalle metsänhakkuupaikalle, joka sijaitsi Stosswihrin metsässä, vasemmalla Schluchtin vuorensolasta, laaksoa ympäröivällä vuoriharjanteella. Matkaa kesti kauan, sillä äskeinen rankkasade oli tehnyt tien liukkaaksi; sitä paitsi menetti Jean useita tunteja kiertäessään kallioista, tiheää metsikköä, jonka toiselle puolen hänen oli määrä päästä. Iltapäivää oli jo pitkältä kulunut, kun hän saapui lautamajalle, joka seisoi tien päässä metsän äärimmäisessä laidassa. Jean puheli vähän aikaa saksalaisen päällysmiehen kanssa, joka metsähallituksen valvonnan alla johti hakkuutöitä ja kuusien kuljetusta; sitten jatkoi nuori mies kiipeämistään ja sivuutti työmiehet, jotka ennen päivän päättymistä laskeutuivat jälleen alas laaksoon. Aurinko paistoi yhä säteillen, mutta alkoi jo jättää varjoon Vogeesien toisen rinteen. Sydän sykkien ajatteli Jean rajaa, joka oli niin lähellä. Mutta ei hän kuitenkaan tahtonut kysyä tietä tervehtiviltä ohimenijöiltä; sillä hänen ylpeytensä oli kätkeä tunteensa tuolta työstä väsyneeltä puunhakkaajajoukolta, jonka uteliaisuutta vastaantulija herätti, ja sanat olisivat ne voineet paljastaa.
Hän tuli hakkuupaikalle, jonka nuo toiset juuri olivat jättäneet. Karsittuja kuusia, joilta kuori oli riistetty, oli hänen ympärillään pitkin rinteitä ja ne hohtivat puitten valkoisista rungoista. Tukit olivat vierineet; sitten olivat ne jostain tuntemattomasta syystä pysähtyneet; toisin kerroin muodostivat ne salpauksen ja makasivat siinä sikin sokin päällekkäin, kuin leikkikentälle heitetyt mailat. Rinnemetsikössä oli enää vain vanha, tummapukuinen työmies, joka oli polvillaan ja solmi nenäliinansa nurkkia noukkimansa keltasieniko'on ympärille. Kun hän kömpelöillä sormillaan oli saanut punaisen vaatteen päät lujasti sidotuiksi, hän nousi, painoi syvemmälle päähänsä villaisen myssyn, ja pitkin askelin sammalikkoa harpaten alkoi kulkea alaspäin, suu auki hengittäen metsien tuoksua.
— Mies hoi! sanoi Jean.
Mies, joka oli kahden suunnattoman suuren kuusenrungon välillä ja itse näytti ruskealta varjolta, käänsi päätään.
— Mikä on lyhyin tie Schluchtin vuorensolalle?
— Laskeutukaa, kuten minä, vesiputoukselle asti ja sitten lähtekää jälleen ylöspäin, joll'ette halunne nousta tästä vielä noin pari sataa metriä ylemmäksi, jonka jälkeen laskeudutte alas Ranskan puolelle, ja sitten kyllä löydätte vuorensolalle johtavia polkuja. Hyvää yötä!
— Hyvää yötä!
Suuressa hiljaisuudessa kaikuivat nuo sanat heikkoina ja nopeaan haihtuvina. Mutta Jeanin sydämessä kertasi yhä joku ääni: »Laskeudutte alas Ranskan puolelle». Hän paloi halusta nähdä tuota salaperäistä Ranskaa, jolla oli niin suuri sija hänen unelmissaan ja elämässään, tuota maata, joka särki hänen kotinsa, koska vanhat, ainakin muutamat heistä, yhä uskollisesti ihailivat Ranskaa. Senhän puolesta niin moni elsassilainen oli kuollut, ja niin monet toiset sitä ikävöivät ja rakastivat tuolla hiljaisella rakkaudella, joka kasvattaa alakuloisuutta sydämeen. Nyt oli niin lähellä häntä tuo maa, josta ihmiset olivat hänet luulevaisina vierottaneet, sama, jonka puolesta Ulrich eno, herra Bastian, äiti, iso-isä ja miljoonat, miljoonat muut joka ilta rukoilivat!
Hetken perästä saavutti hän kukkulan ja alkoi laskeutua toista rinnettä. Mutta puut muodostivat kuin tiheän verhon hänen ympärilleen. Ja hän alkoi juosta löytääkseen tien ja avonaisen paikan, josta voisi nähdä Ranskan. Hän tunsi nautintoa antaessaan itsensä liukua ja ikäänkuin suinpäin pudota alaspäin, ulospääsyä etsien. Tällä puolen vuorta sattuivat auringonsäteet maahan, siellä täällä tuntui ilma vielä lauhkealta, mutta kuuset seisoivat yhä muurina edessä.
— Seis! huusi eräs mies, joka äkkiä tuli esiin puunrungon takaa.
Jean juoksi vielä muutaman askelen, vauhdin viemänä. Sitten palasi hän tullimiehen luo, joka oli häntä kutsunut. Nuori, jänterä päällysmies, jolla oli pienet, arkakatseiset silmät ja tanakkapiirteiset, kellertävän, kaksiosaisen parran ympäröimät kasvot, oikea vogeesilaistyyppi, katseli nuorta miestä ja sanoi:
— Mitä hullua te juoksitte? Luulin teitä salakuljettajaksi.
— Minä etsin paikkaa, josta voisin nähdä ranskalaisen maiseman…
— Huvittaisiko se teitä? Oletteko tuolta vuoren toiselta puolen?
— Olen.
— Ette liene ainakaan preussiläinen?
— En, olen elsassilainen.
Mies naurahti lyhyeen ja sanoi:
— Se on jo parempaa, se!
Mutta jatkamatta keskustelua ja aivan kuin olisi unohtanut kysymyksensä, tarkasteli Jean lakkaamatta köyhää ranskalaista tullintiestä, hänen kasvojaan, hänen pukuaan, painaakseen ne syvälle mieleensä. Tullimiestä näytti tämä uteliaisuus huvittavan, ja hän sanoi nauraen:
— Jos haluatte näköalaa, niin seuratkaa vaan minua. Minä tiedän yhden, jonka hallitus tarjoo minulle näytettäväksi palkkaani lisätäkseen!
Katsahtaen nopeasti toistensa silmiin alkoivat molemmat nauraa, mutta paljoa vähemmän tullimiehen sanoille kuin jonkunlaisesta myötätuntoisuudesta toisiaan kohtaan.
— Meillä ei ole aikaa hukattavana, sanoi päällysmies, aurinko menee mailleen.
He laskeusivat alaspäin kuusiholvin alla, kiersivät paljaan kalliojyrkänteen, jolle oli pystytetty kaksi tolppaa pienen matkan päähän toisistaan osottamaan Saksan ja Ranskan rajaa, ja äärimmäisessä päässä tätä kallionkärkeä, joka perustuksensa syvälle metsään ulottaen työnsihe vihreyden keskeen, he kapealla, tasaisella paikalla tapasivat paksuista kuusilaudoista kyhätyn vartijamajan hirsijalustoineen. Täältä näki yli äärettömän laajan maiseman, joka yhäti aleten levisi niin pitkälle kuin silmä kantoi. Nyt auringon laskiessa kylpivät pengermäinen maa, metsät, kylät, joet, Retournemerin ja Longemerin järvi vaaleassa valovirrassa, joka lievensi kaiken epätasaisuuden ja väritti kanervapeittoiset, viljelemättömät seudut viljankellerviksi. Jean seisoi kuvan kauneudesta hurmautuneena, äänetönnä. Liikutus valtasi hänet yhä enemmän. Hän tunsi nauttivansa koko sielullaan.
— Kuinka täällä on kaunista! sanoi hän.
Tullipäällysmies, joka katseli häntä syrjäsilmällä, tuli hyvilleen ympäristönsä puolesta ja vastasi:
— Se on yksitoikkoista; mutta kesäisin on terveellistä tehdä
kävelymatkoja, niiden, joilla siihen on aikaa. Aina Gérardmerista ja
Saint-Diéstä ja Remiremontista ja vielä kauempaakin tulee ihmisiä.
Tuleehan niitä paljon myös tuolta…
Hän osotti taaksepäin käännetyllä peukalollaan olkansa yli rajan vastaista seutua.
Jean antoi näyttää itselleen nuo kolme kylää, jotka tullimies oli maininnut. Mutta oikeastaan oli hänen huomionsa kääntynyt vain omiin ajatuksiinsa. Häntä hurmasi ilman kirkkaus, tunne elämän suloisuudesta ja äärettömyyden, hedelmällisyyden ajatus, joka valtasi hänen mielensä, kun hän näki nämä ranskalaiset maat; tai ehkäpä pikemmin kaikki se, mitä hän tiesi Ranskasta, mitä oli siitä lukenut, mitä oli kuullut äitinsä, iso-isänsä ja Ulrich enon kertovan, ja mitä hän siitä oli aavistanut, nuo monet, monet sieluun kätketyt muistot, jotka äkkiä heräsivät, kuin miljoonat viljanjyvät auringon kutsuessa.
Tullimies oli istuutunut penkille majan seinämällä ja vetänyt taskustaan piipun, jota poltteli.
Kun hän näki vieraan kääntyvän hänen puoleensa, silmät täynnä kyyneleitä, ja istuutuvan penkille, aavisti hän jotain siitä, mitä Jeanissa liikkui; sillä kauneuden ihailu oli yläpuolella hänen käsitystään, mutta kaipauksen kyyneleet tekivät hänet kohta yksitotiseksi. Nehän puhuivat sydämen kieltä, ja ylevä yhteisyydentunto liitti miehet toisiinsa. Mutta aivan kuin hän ei olisi uskaltanut mitään kysyä, alkoi tullimies, oikaistuaan kaulaansa, jonka lihakset pullistuivat, hiljaisena tarkastella taivaanrantaa edessään.
— Mistä osasta Ranskaa olette? Jean kysyi.
— Tuolta vuoristosta, viiden penikulman päästä.
— Oletteko jo päättänyt sotapalveluksenne?
Päällysmies otti piipun suustaan ja siirsi nopeasti kätensä rinnalleen, jolla riippui mitali.
— Kuusi vuotta, hän sanoi; loma-aikoja oli kaksi; lopetin kersantin arvolla ja sain tämän, jonka toin Tonkinista. Hauska aika, kun se on lopussa!
Hän lausui tämän kuin matkustaja, joka enemmän rakastaa muistoja, vaikk'ei itse matkakaan ole ollut vastenmielinen. Ja hän jatkoi:
— Teillä se lie paljon vaikeampi, niinkuin arvellaan?
— Kyllä.
— Olen aina kuullut sanottavan: Saksa on suuri maa, mutta upseeri ja sotamies eivät ole siellä tovereita, kuten Ranskassa.
Aurinko laski, ja laaja, vaaleavaloinen maisema sai paikoin kellertävän vivahduksen, ja mihin varjo sattui, siellä oli sinipunervaa. Ja tuo purppuraväri levisi nopeasti kuin kiitävät pilvet. Ah, te varjojen peittämät rinteet, te himmeät tasangot, kuinka mielellään olisi Jean Oberlé antanut teidän uudelleen loistaa valon kirkkaudessa! Hän kysyi:
— Näettekö joskus karkaavia sotamiehiä?
— Niitä, jotka kulkevat rajan yli ennen palvelukseen astumistaan, ei tietysti voi tuntea. Vain Elsassin tai Lothringin rykmenttien sotamiehet pakenevat sotilaspuvussa… Niin, olen nähnyt useampia noista poikaraukoista, joita on joko rangaistu liian kovasti tai joilla on ollut liian kiivas luonto… Kyllä niitä karkaa meidänkin rykmenteistä, sanotte te, ja tottahan se on: mutta ei niitä niin monta ole…
Pudistaen päätään ja heittäen hiljeneviin metsiin hellän katseen, hän sanoi:
— Katsokaas, kun on täältä päin kotoisin, niin voihan tosin tulla omaansakin moitittua, mutta emme me muuallakaan viihdy. Te olette vieras tässä maassa, herra, ja kuitenkin, nähdessään teidät, voisi väittää teidän tänne kuuluvan.
Jean tunsi punastuvansa. Hänen kurkkuaan kuristi. Hänen oli mahdoton vastata.
Mies, joka pelkäsi sanoneensa liikoja, virkkoi:
— Antakaa anteeksi, herra: eihän sitä tiedä, kenen kanssa on tekemisissä, ja parempi kai olisi vaieta noista asioista… Minun täytyy jatkaa kiertokulkuani ja mennä alas jälleen…
Hän aikoi tervehtiä sotilastapaan. Jean tarttui hänen käteensä ja puristi sitä.
— Ette ole erehtynyt, ystäväni, hän sanoi.
Sitten, kaivellen taskuaan, haluten, että tuo mies muistaisi häntä hiukan kauemmin kuin jotain toista matkailijaa, hän ojensi sikaarikotelonsa:
— Tehkää niin hyvin, ottakaa sikaari!
Ja sitten, lapsellisen ilon valtaamana, hän pudisti kotelon koko sisällyksen tullimiehen ojennettuun käteen.
— Ottakaa kaikki! Teette siten minulle suuren ilon! Älkää kieltäkö!
Hänestä tuntui, kuin olisi hän antanut jotain Ranskalle.
Päällysmies epäröi hetkisen, vaan sulki sitten kouransa sanoen:
— Poltan niitä sunnuntaisin. Kiitos, herra! Näkemiin asti!
Hän hyvästeli nopeasti ja katosi melkein heti kuusikkoon, joka kattoi vuorta.
Jean kuuli hänen askeltensa häipyvän äänen. Mutta yli sen kuuli hän rinnassansa kaikuvan: »Te kuulutte tänne…», nuo sanat, jotka tuo tuntematon oli lausunut, ja se täytti hänen mielensä sanomattomalla liikutuksella. »Niin, minä kuulun tänne, sen tunnen, sen näen, ja se selvittää minulle monta kohtaa elämästäni!…»
Pimeys laskeutui.
Jean katseli, miten maa vaipui varjojen helmaan. Hän muisteli niitä suvustansa, jotka olivat taistelleet tuolla, yöhön peittyväin kyläin ympärillä, taistelleet Elsassin puolesta, jotta se olisi pysynyt yhdistettynä tähän avaraan seutuun, joka levisi hänen silmäinsä edessä. »Suloinen isänmaa! Minun isänmaani! Kaikki, jotka siitä puhuvat, puhuvat rakkauden sanoja! Ja minä itse, miksi olen tänne tullut? Miksi valtaa minut liikutus, aivan kuin tuo maa eläisi edessäni?»
Hetkisen perästä syttyi ensi tähti taivaan rannalle, sinne, missä alkoi sinertää. Se loisti siellä heikkovaloisena ja itsevaltiaana kuin yksinäinen ajatus.
Jean nousi, sillä yö kävi pimeäksi, ja läksi polulle, joka kulki pitkin harjannetta. Mutta hän ei voinut irrottaa katsettaan tähdestä. Ja astellessaan siinä ypö-yksin, suuren äänettömyyden keskellä, tuolla Vogeesien huipulla, hän puhutteli tähteä ja pimeyttä sen alla, sanoen:
»Minä kuulun teihin. Olen niin onnellinen, teidät nähtyäni. Minua aivan pelottaa suuri rakkauteni teitä kohtaan.»
Hän saapui pian rajalle ja palasi oivallista tietä Schluchtin vuorensolan läpi Saksan alueelle.
Seuraavana päivänä, pääsiäisviikon tiistaina, tuli hän Alsheimiin ja toi isälleen tiedonannot, jotka oli laatinut. Koko talo otti hänet vastaan silminnähtävällä ilolla, joka liikutti nuorta miestä. Illalla, vanhan iso-isän ja tehtailijan »neuvottelun» jälkeen, johon Jeankin otti osaa, koska hän palasi tarkastamasta metsänhakkuuta, kutsui Lucienne veljeään takkavalkealle, jonka ääressä hän lämmitteli suuressa keltaisessa salissa. Rouva Oberlé luki ikkunan luona. Hänen miehensä oli mennyt ulos, sillä kuski oli ilmottanut, että yksi hevosista ontui.
— No, sanoi Lucienne, mikä on kauneinta, mitä olet nähnyt?
— Sinä!
— Ei, älä nyt laske leikkiä: tarkotan tietysti matkaasi?
— Ranska.
— Millä paikoin?
— Schluchtissa. Et voi kuvailla mielessäsi, mikä liikutus minut valtasi. Se oli aivan kuin ilmestys… Sinä et näy minua ymmärtävän?
Lucienne vastasi väliäpitämättömällä äänellä:
— Ymmärrän toki. Olen iloinen, että se on sinulle tuottanut huvia. Matkat mahtavat todella ollakin suloisia tähän vuodenaikaan. Kevään ensi kukat, eikö totta? Ja metsän humina? Voi, rakkahani, tuossa kaikessa on niin paljon yhteistä ihmisille!
Jean ei jatkanut. Lucienne, hän se veljen puoleen kumartuneena puheli luottavaisella äänellä, johon mielensä mukaan sai vaihtelevaa sävyä ja sointua:
— Meilläpä oli hienoja vieraita… Oh, ne vieraat olivat aikaansaamaisillaan kohtauksen. Ajatteleppas, että kaksi saksalaista upseeria saapui viime keskiviikkona automobiililla portinvartijan majan luo ja pyysi saada lupaa käydä sahaa katsomassa. Onneksi olivat he siviilipuvussa. Alsheimilaiset eivät siten nähneet heissä muuta kuin kaksi tavallista herraa. Hyvin hienoja molemmat, tiedätkö: toinen vanha päällikkö, ja toinen nuori, komea ja uljaskäytöksinen maailmanmies. Jospa olisit nähnyt hänen tervehtivän isää! Minä satuin olemaan puistossa. He tervehtivät myös minua ja tarkastivat koko tehdasta isän johtamina ja opastamina. Mutta sillä välin, niin eikös vaan tuo tyhmä Victor mene ilmottamaan asiasta iso-isälle, joka meille mutisti suutaan niin että… kun tulimme sisään! Minun olisi nähtävästi pitänyt paeta… Koska nuo herrat eivät astuneet sisään »minun talooni», kuten iso-isä sanoi, ei kiihtymystä kestänyt kauan. Mutta siitä oli omat seurauksensa…
Lucienne naurahti hillitysti.
— Rakkahani, rouva Bastian ei minun käytöstäni hyväksynyt.
— Olitko sinä läsnä tehtaassa, kun nuo herrat…
— Olin.
— Kaikenko aikaa?
— Isä pidätti minua… Joka tapauksessa en voi ymmärtää, mistä kylänvanhimman rouva sen näki… Viime sunnuntaina, ystäväni, sain häneltä kylmän tervehdyksen kirkon ovella!… Välitätkö sinä Bastianin tervehdyksestä, mitä?
— Välitän, niinkuin kunnon ihmisten tervehdyksestä ainakin.
— Epäilemättä ovat he kunnon ihmisiä, mutta he eivät kuulu tähän maailmaan. Jos he minua paheksivat, on se minulle juuri yhtä yhdentekevää, kuin jos joku hetkeksi haudastaan noussut muumia sen tekisi. Minä vastaisin hänelle: »Te ette sitä ymmärrä. Kääriytykää vain uudelleen siteihinne.» Onpa se sukkelaa, ett'et sinä, joka olet veljeni, ajattele samoin kuin minä!
Jean hyväili kättä, joka liikkui hänen edessään ja suojasi häntä tulen loisteelta.
— Muumioillakin olisi kykyä arvostella muutamia nykyaikaisia asioita, rakkahani: niitä, jotka ovat ominaisia kaikille ajoille.
— Oh, kuinka sinä olet juhlallinen! Ajatellaanpa nyt, Jean: mikä on rikokseni? Sekö, että olin kävelemässä? Sekö, ett'en kääntänyt pois katsettani? Että vastasin minuun kohdistettuun tervehdykseen? Että tottelin isääni, joka käski minun tulla ja sitten viipyä?
— Ei suinkaan.
— Mitä pahaa olen sitten tehnyt?
— Et mitään. Minäkin olen tanssinut monen nuoren saksalaisen tytön kanssa: sinun sopii siis kyllä vastata upseerin tervehdykseen.
— Olen siis tehnyt oikein?
— Itse asiassa: olet. Mutta ympärillämme vallitsee oikeutettu, ylevä suru! Tulee ymmärtää, että se herää eloon sanasta tai käden liikkeestäkin.
— Siitä en aio koskaan välittää. Jos menettelyni ei ole väärä, ei kukaan voi asettua tielleni, ei ikinä, ymmärrätkö?
— Siinäpä me eroamme, Lucienne kulta, emme niinkään paljon mielipiteittemme suhteen… Mutta löytyy kokonainen sarja tunteita, joita saamasi kasvatus estää sinua omaamasta…
Hän syleili Luciennea, ja keskustelu kääntyi vähäpätöisiin asioihin.
VII.
PÄÄSIÄIS-AATTO.
Ilma oli muuttunut kauniiksi. Jean tapasi jälleen Elsassin tasangon täydessä kevät-tohinassa. Mutta tämä näytelmä, jota hän niin oli toivonut taas nähdä, tuotti hänelle ainoastaan sekotettua, heikkoa iloa. Hän oli palannut retkeltään alakuloisempana kuin uskalsi itselleen tunnustaa. Se oli hänelle paljastanut kahden kansan, tai oikeammin, kahden hengen vastakkaisuuden, muistojen kestävyyden monen alhaison lapsen povessa ja elämisen vaikeuden, jonka kansan varovatkin, peitellytkin mielipiteet synnyttivät. Selvemmin tunsi hän nyt, kuinka vaivalloinen tulisi olemaan hänen oma osansa perheessä, tehtaassa, kylässä, koko Elsassissa.
Mielihyvä, joka hänet täytti, kun isä kotiintulon jälkeisenä aamuna onnitteli häntä hänen kertomuksestaan Oberlén perheen metsäliikkeestä, karkotti vain hetkeksi ikävystymistunteen. Turhaan koetti Jean näyttää onnelliselta; hän petti siten vain niitä, jotka halusivat pettyä.
— Jean, sanoi äiti syleillen häntä ohimennen, kun Jean oli asettumaisillaan aamiaispöytään, minusta on sinulla niin säteilevä ilme! Elsassin raikas ilma tehnee sinulle hyvää? Ja myös vanhan äidin läheisyys?
— Kas vaan! vastasi Lucienne leikillisesti, ja minä pidin häntä niin synkännäköisenä!
— Toimet, selitti Joseph Oberlé, kumartaen sille puolen ikkunaa, missä Jean istui, liikehuolet! Hän on jättänyt minulle kertomuksen, josta tahdon häntä julkisesti onnitella, hyvin laaditun ja erittäin selvän! Ja siitä on seurauksena, että minun ainakin neljässä paikassa on ryhdyttävä vakaviin toimenpiteisiin puitteni kuljetukseen nähden. Kuuletteko, isä?
Vanhus nyykäytti myöntävästi päätään. Mutta hän lopetti kirjotuksensa kivitaululla ja näytti sitä miniälleen:
— Lieneekö hän jo kuullut isänmaan itkun?
Monique-rouva pyyhkäisi lauseen nopeasti sormiensa päillä. Muut pöydässä istujat katselivat häneen. Kaikki tulivat hämilleen, aivan kuin olisi heidän välillään jotain tuskallista tullut ilmi.
Jeania kohtasi siinä jälleen tuo syvä suru, jota vastaan ei ollut mitään parannuskeinoa. Koko iltapäivän hän työskenteli sahan toimistohuoneessa, mutta hajamielisenä ja miettivänä. Hän ajatteli, että jonakin päivänä lähtee Lucienne kodista, eikä mikään sen kautta muutu, että iso-isä voi poistua hänkin, ja särö on sittenkin olemassa. Kaikki suunnitelmat, jotka hänellä siellä kaukana oli ollut, toivo olla hupana, lohduttaa, saada aikaan sovintoa tai jotain sovinnon kaltaista, kaikki tuo tuntui hänestä lapselliselta. Hän huomasi, että Lucienne oli oikeassa, tehdessään pilkkaa hänen kuvitteluistaan. Ei, pahan juuri ei ollut etsittävä kodista, vaan koko Elsassista. Vaikkapa ei ketään muuta samaa nimeä kantavaa enää eläisi Alsheimissa, kohtaisi Jean Oberléta hänen oman ovensa kynnyksellä, omassa kylässään, työmiestensä, liiketuttavainsa ja ystäväinsä parissa tuo sama hämillä-olo joskus, tuo sama kysymys aina. Ei hänen oma tahtonsa eikä kenenkään muunkaan voinut vapauttaa hänen sukuaan, ei nyt eikä myöhemmin.
Tässä alakuloisuudessa tunkihe hänen mieleensä kahta, valtavampana ajatus tavata Odilea, voittaa hänen rakkautensa. Ken toinen kuin Odile Bastian saattoi tehdä elämän Alsheimissa siedettäväksi, ken toinen koota jälleen poiskarkottuneet tai epäluuloiset ystävät ja antaa Oberlén nimelle takaisin vanhan Elsassin kunnioituksen? Jean näki hänessä nyt jotain paljon enemmän kuin vain kauniin tytön, jolle hänen nuoren sydämensä sävelet soivat: Odile toi rauhaa, elämälle arvoa ja kaiken mahdollisen voiman siihen raskaaseen tulevaisuuteen, joka Jeania odotti. Hän oli se urhea, uskollinen olento, jota tämä koti tarvitsi.
Kuinka voisi Jean tämän sanoa hänelle? Missä saisi hän tilaisuutta puhella vapaasti Odilelle, ilman että heidät yllätettäisiin, ja saattamatta levottomaksi tytön ankaria, arkoja omaisia? Ei ainakaan Alsheimissa. Mutta missä sitten tavata häntä? Ja miten edes saada hänelle tietoa kohtaamisesta?
Jean mietti sitä koko illan.
Seuraava päivä oli kiristorstai, jolloin kaikissa katoolisissa kirkoissa Kristuksen hauta koristetaan kukilla, oksilla, kankailla ja kynttilöillä, jotka on asetettu toinen toistaan ylemmäksi, päivä, jolloin uskovaisten joukko tunkeilee hostiaa palvellen. Oli selkeä ilma, liiankin kirkas vuodenaikaan nähden, sumua tai sadetta ennustava. Puheltuaan iloisesti äitinsä ja Luciennen kanssa Philippe Oberlén huoneessa — ensi kerta, jolloin hän todella tunsi kodikkuutta omaistensa keskuudessa — suuntasi hän kulkunsa hedelmätarhoille Alsheimin kylän takana ja seurasi samaa tietä, jota hän muutamia viikkoja sitten oli vaeltanut Bastianin luo. Mutta vähän matkan päässä Ramspacherin arentitalosta hän kääntyi polun mukana, joka tähän asti oli kulkenut kohtisuoraan lehtikujaan päin, mutta nyt muuttui yhdensuuntaiseksi ja yhtyi, kuten lehtikujakin, kauppalan tiehen. Jean oli tullut epämääräiselle alueelle, jonka kautta useat kauppalan arentimiehistä kuljettivat kuormiaan. Läheisillä pelloilla oli autiota. Tie melkein peittyi pähkinäpuita kasvavan multavallin suojaan. Jean alkoi kulkea pitkin pensasaitaa, joka ympäröi Bastianin tilaa, lähestyi kylätietä ja palasi sitten taas takaisin. Hän odotti. Hän toivoi, että Odile pian astelisi lehtikujassa toisella puolen pensasaitaa, menossa Alsheimin kirkkoon rukoilemaan Kristuksen haudan äärellä.
Entiset tapaamiset tässä samassa paikassa, tänä samana päivänä, olivat muistuneet hänelle mieleen ja vaikuttaneet hänen päätöksensä. Kun hän kolmannen kerran alotti edestakaisin-kulkuaan, huomasi hän jotain, joka ei ensin ollut pistänyt hänelle silmään.
— Kuinka kaunista! sanoi hän puoli-ääneen. Tie on kuin pukeutunut häntä varten!
Lehtikujan toisessa päässä, enemmän kuin pari sataa metriä etäämpänä, esiintyivät ristikkoportti, lähimmät pensastot ja palanen Bastianin pitkää kattoa mitä ihmeellisimmissä kehyksissä. Vanhojen kirsikkapuiden kukat olivat kaikki auenneet samalla viikolla kuin manteli- ja päärynäpuiden. Siellä kukostivat päärynäpuiden huiskilot ja mantelikukkain tähtimäiset kimput, siellä tasangolle siirrettyjen metsäkirsikkapuiden sarjamaiset valkeat kukinnot. Paksujen, paisuneiden, punatäpläisten oksain ympärille oli ryhmistynyt miljoonittain lumivalkeita kukanteriä, jotka värähtelivät hentojen lapakkojensa päässä, kaikki niin lähetysten, ett'ei oksaa monelta puolelta enää näkynytkään. Joka puu ojenteli kaikkiin suuntiin kukkivia varpujaan. Kirsikkapuut olivat niin vanhat, että kukkaiset oksat käytävän molemmin puolin koskettivat ja sekaantuivat toisiinsa. Mehiläisparvi ympäröi niitä siipiä räpytellen. Hieno meden lemu liiteli pitkin lehtikujaa ja seurasi tasangon tuulta kesantopelloille ja miltei paljaille viljelysmaille, joita se kevätsanomallaan hämmästytti. Koko suuressa, avarassa laaksossa ei ollut sitä puuta, joka olisi tainnut kilpailla ihanuudessa tämän Eedenin käytävän kanssa. Ainoastaan tuossa aivan lähellä, oikealla puolen, alkoivat Ramspacherin neljä pähkinäpuuta kehittää lehtiä ja näyttivät raskaine muotoineen kuin arentitalon seinään kiinnitetyiltä emaljikuvilta.
Hetket kuluivat. Tuomien latvoista varisi kukanlehtiä sateena alas.
Nyt on tuolla nainen, joka kumartuu aukaisemaan ristikkoporttia! Hän se on! Hän oikasee itsensä suoraksi. Hän kulkee keskellä lehtikujaa, ruohoisten tienvarsien välillä, aivan hitaasti, sillä hän katselee ylöspäin. Hän katselee valkoisia kukkaryhmiä auenneine terineen. Hänen mielessään väikkyy nuorissa tytöissä tavallinen ajatus morsiuskruunusta. Odile ei hymyile, hänen kasvonsa vain elostuvat, kädet ojentuvat vaistomaisesti: siinä hänen kiitollinen vastauksensa riemuavan luonnon tervehdykseen! Hänen karvalakilleen, kohotetuille kasvoilleen, hänen siniselle puvulleen heittävät tuomet kukkiaan. Hän on totinen. Vasemmassa kädessä on hänellä rukouskirja, puoliksi hameen poimujen peitossa. Hän luulee olevansa yksin. Kulkee päivän kirkkaudessa, joka puhuu hänen sydämelleen. Mutta kaikki hempeämielisyys on hänelle vieras. Hän on uljas; hän on luotu elämän sankaruutta varten. Ilme noissa silmissä, jotka etsivät puitten latvoja, pysyy valppaana, ajatusten herrana eikä antaudu houkuttelevan unelman valtaan.
Hän tuli lähemmäksi; hän ei aavistanut Jeanin häntä odottavan. Kauppala kohisi, kuten tavallisesti Alsheimin ateria-ajan päätyttyä: rattaat vierivät, koirat haukkuivat, miehet ja lapset huutelivat; mutta kaiken tuon heikensi etäisyys, avaruus hajotti ja edestakaisin kulkeva tuuli haihdutti, niinkuin se haihduttaa irtautuvan, mereen vierivän maalohkareen jyminän.
Jean astui esiin Odilen ohikulkiessa ja kurottausi hiukan aidan toiselta puolen. Ja tyttö, joka asteli siellä kukkaseinien välillä, vaikka hän katselikin ylöspäin, käänsi päätänsä, katse vielä täynnä tuota kevättä, joka oli hänen mieltään värähyttänyt.
— Mitä, sanoi hän, tekö!
Ja heti tuli hän nurmikaistaleen poikki, jolla kirsikkapuut kasvoivat, aina sinne pensasaidan kohdalle, missä Jean seisoi.
— En enää voi tulla vapaasti luoksenne, kuten ennen, sanoi Jean. Siksi tulin teitä odottamaan… Pyytäisin teiltä suosionosotusta…
— Suosionosotusta? Miten totisesti te sen sanotte!…
Hän yritti hymyillä. Mutta huulet eivät totelleet. He kalpenivat molemmat.
— Minulla on aikomus, alkoi Jean, aivan kuin hän olisi puhunut
jostain vakavasta päätöksestä, minulla on aikomus ylihuomenna lähteä
Pyhän-Odilian vuorelle… Menen kuulemaan pääsiäiskellojen soittoa…
Ehkä tekin puolestanne pyytäisitte lupaa tulla sinne…
— Olette siis tehnyt jonkun pyhän lupauksen?
Jean vastasi:
— Melkeinpä niin, Odile: minun täytyy puhua teidän kanssanne, vain teidän…
Odile peräytyi askelen. Kauhunsekainen ilme katseessa hän koetti lukea Jeanin kasvoilta, puhuiko tämä totta, oliko hän oikein arvannut. Jeankin tarkasteli levottomuudella tyttöä. He seisoivat liikkumattomina, väristen, niin likekkäin ja samalla niin kaukana, että olisi luullut heidän uhkailevan toisiansa. Ja todella tunsivat molemmat, että heidän elämänrauhansa oli kysymyksessä. He eivät enää olleet lapsia; he olivat mies ja nainen, voimakkaita ja intohimoisia molemmat. Heidän koko olemuksensa paljastui, särkien tapojen arkipäiväisyyden; sillä noissa ainoissa sanoissa: »Minun täytyy puhua kanssanne» oli Odile kuullut huminaa siitä hengestä, joka antaa itsensä ja vaatii vastalahjaa.
Autiossa lehtikujassa nostivat vanhat kirsikkapuut valkoisia kukkasarjojaan, ja joka kupu tuuditti sylin täydeltä kevätaurinkoa.
— Ylihuomenna? sanoi Odile. Pyhällä-Odilialla? Kuulemaan kellojen soittoa?
Hän kertasi Jeanin sanat. Mutta sillä hän vain tahtoi voittaa aikaa katsoakseen vielä syvemmälle noihin silmiin, jotka olivat häneen kiinnitetyt ja olivat kuin metsän vihreä helma.
Tasangolla ja läheisessä kylässä kävi aivan hiljaiseksi. Tuuli herkesi hetkeksi. Odile kääntyi pois.
— Minä tulen, hän sanoi.
Ei kumpikaan antanut enempiä selityksiä. Rattaat vierivät tiellä lähellä heitä. Joku sulki Bastianin arentitalon ajoportin. Mutta sehän oli sanottu, mikä sanottava oli.
Noissa syvätunteisissa sieluissa saivat puhutut sanat loppumattoman kaiun. Niissä ei enää ollut autiota. Kumpikin sulki itseensä tapaamisen pyhän hetken ja kätki sen, niinkuin maa kätkee vaot, kun kylvö on tehty ja elämä alkaa versoa.
Odile poistui. Jean katseli ihaillen tuota raikkaan- ja voimakkaankaunista olentoa, joka vähitellen hälveni tielle. Sirosti hän kulki. Valkean niskan yläpuolelle Jeanin mielikuvitus kiinnitti suuren, mustan nauharuusun, jota elsassilais-naiset Strassburgin tuolla puolen käyttävät. Odile ei enää kohottanut katsettaan kirsikkapuihin. Kädet sallivat hameen laahata maata. Sen helma notkisti ruohonkorret, lennätti hiukan tomua ja kukanlehtiä, jotka kiisivät hetken ilmassa, ennenkuin vaipuivat.
* * * * *
Ylihuomista päivää kävi pitkäksi odottaa. Jean oli sanonut isälleen:
— Muutamia pyhiinvaeltajia nousee vuoristoon pääsiäislauantaina kuulemaan kellojen soittoa… En ole ennen ollut siellä tähän vuodenaikaan… Jos te ette näe mitään estettä olevan, niin huvittaisi minua sellainen matka.
Ei ollut mitään esteitä.
Lauantaina Jean herättyään avasi akkunan. Oli paksulta sumua. Pelloille näki vain sadan metrin päähän talosta.
— Et suinkaan sinä tällaisella ilmalla lähde? Lucienne kysyi, kun hän näki veljen astuvan ruokasaliin, missä hän itse joi suklaata.
— Lähden kyllä.
— Et näe mitään.
— Kuulen sen sijaan.
— Onko siellä sitten jotain niin erinomaista?
— On.
— No, ota minut mukaasi!
Ei hänellä ollut mitään halua kiivetä Pyhälle-Odilialle. Siinä kun hän istui vaaleassa, pitsikoristeisessa aamupuvussaan, hitaasti juoden suklaataan, ei hän muuta halunnut kuin ohimennen pysäyttää veljensä ja syleillä häntä.
— Vakavasti puhuen, sinä teet eräänlaisen pyhiinvaelluksen tuonne ylös?
— Niin, eräänlaisen…
Istuen juuri kumartuneena kuppinsa yli, ei Lucienne nähnyt nopeaa hymyä, joka seurasi sanoja. Hän vastasi hiukan katkerasti:
— Sinä tiedät, ett'en ole mikään innokas katoolilainen; töin tuskin täytän sen, mitä täytyy, eivätkä hartaudenharjotukset minua houkuttele… Mutta sinulla on enemmän uskoa; minä sanon, mitä sinun tulee rukoilla… Usko minua, sen vuoksi maksaa kyllä vaivaa lähteä pyhiinvaellusretkelle…
Hänen äänensä muuttui; se kävi äkkiä intohimoiseksi; kulmakarvat kohosivat, ja silmissä oli jotain samalla itsepintaista ja hellää. Hän jatkoi:
— Sinun tulee rukoilla sitä löytämätöntä naista, jota tarvitset voidaksesi elää täällä… Kun minä menen naimisiin, muuttuu elämä julmaksi kodissa… Sinä kannat yksin surua perheen säröisyydestä ja kansalaistesi epäluulosta. Sinulla ei ole ketään, kelle valittaa huoliasi… Siinä olisi elämäntehtävä jollekulle. Rukoile siksi itsellesi häntä, joka olisi kyllin voimakas, kyllin iloinen, kyllin puhdastuntoinen täyttääkseen tuon tehtävän, koska nyt kerran tahdot asua Alsheimissa. Kuten näet, on tämä ystävän ajatus…
— Lämminsydämisen ystävän!
He syleilivät.
— Hyvästi, pyhiinvaeltaja! Onnea matkalle!
— Hyvästi!
— Jean riistäytyi irti. Pian oli hän puistossa, kääntyi tultuaan ristikkoportin läpi, meni ylöspäin pitkin humalistoja ja viinimäkiä ja tuli metsään.
Sekin oli täynnä sumua. Tiheät kuusiryhmät, jotka kohosivat viettävillä rinteillä, paistoivat harmailta virtojen vastakkaiselle rannalle, ja välimatkan suuretessa, katosivat kuin auringottomaan ja varjottomaan pilveen. Jean ei seurannut viitotettua tietä. Hän kapusi reippaasti metsikössä, koska maa ei ollut kovin äkkijyrkkää, ja pysähtyi aina hetkiseksi hengähtääkseen ja kuunnellakseen, tokko hänen korviinsa ennättäisi joltakin suunnalta tässä vuoriston silmän-läpitunkemattomassa salaperäisyydessä, ylhäältä tai alhaalta, Odilen tai jonkun pyhiinvaeltajaparven ääntä. Turhaa! Hän kuuli vain vesivirtojen lorinaa tai joskus huutoa: joku tuntematon kutsui koiraansa tai huhuili siellä arasti joku Obernain köyhistä asukkaista, joka lapsineen oli tullut noukkimaan risuja vastoin säädöstä, joka ei salli kerätä puita muuta kuin torstaisin. Eikö kattilan pitänyt saada kiehua pääsiäispäivänä? Ja eikö itse taivas ollut lähettänyt tätä kaikkipeittävää sumua suojaksi vartijoita vastaan? Jean nautti rajusta kiipeämisestä ja yksinäisyydestä. Kuta korkeammalle hän kohosi, sitä enemmän laajeni hänessä Odile-ajatus, sitä suuremmaksi tuli ilontunne siitä, että hän, viimeinkin tyttöä tavatakseen, oli valinnut juuri tämän elsassilaisten pyhän paikan ja tämän kaksinkertaisesti valtavan päivän. Kaikkialla hänen ympärillään aukeni hiirenporras, tuo kaunis saniaiskasvi, joka verhoaa kivikkorinteitä, samettimaisesta koukerostaan; kuusamien vuoden vanhoissa oksissa oli lehtiä joka puolenjalan päässä; ensimmäiset mansikat ja ensimmäiset kielot kukkivat; kurjenpolvet, jotka ovat niin kauniit Pyhän-Odilian seudussa, kohottivat karvaisia varsiaan; mustikat ja vadelmat, koko metsäkasvisto, nuo laajat kentät, alkoivat sekottaa tuuleen nesteittensä lemua. Sumu pidätti, säilytti nuo tuoksut, kuin yli Vogeesien rinteiden levitetty verkko.
Jean kulki Heidenbruchin kohdalta, katsahti sen vihreisiin ikkunaluukkuihin ja jatkoi matkaansa. »Ulrich eno», hän kuiskasi, »tepä vasta olisitte iloinen nähdessänne ja kuullessanne, minne olen menossa ja kenen ehkä kohta saan tavata!» Fidèle haukahti puoliunissaan, mutta ei tullut esiin. Vuoristossa oli yhä autiota. Hiirihaukka kirkui sumuverhojen yläpuolella. Jean, joka ei ollut tätä matkaa kulkenut kuin pikkupoikana, nautti yksinäisyydestä ja rauhallisuudesta ympärillään. Hän saapui harjulle, jonka Strassburgin piispanistuin omistaa, ja seurasi kauan, kouluaikaisia muistojaan elvyttääkseen, n.s. »pakana-aikuista muuria», joka kymmenen kilometrin pituisena ympäröi kukkulaa.
Puolenpäivän aikaan, kuljettuaan ensin Männelsteinin kallioitten yli, Jean saapui aivan vuoren huipulle rakennetun luostarin pihalle, vuoren, joka kuin vanha kivikruunu lepää korkeitten kuusimetsäin harjalla; ja siellä hän tapasi, joskaan ei kaikkia niin kuitenkin useita pyhiinvaeltajajoukkoja sekä riisuttuja ajoneuvoja ja ijänikuisten lehmusten runkoon sidottuja hevosia. Miten nuo vanhat puut, jotka oksillaan peittävät miltei koko muurien välisen alan, ovat tänne ylös joutuneet, ei kenkään tiedä. Jean muisti tien vanhastaan. Hän suuntasi kulkunsa oikealla sijaitsevia kappeleita kohti. Ensimmäisessä, joka on maalattu, kävi hän vain pikimältään, mutta toisessa, litteäholvisessa, hän pysähtyi arkun eteen, jossa näkyy lepäävässä asennossa Elsassin suojeluspyhän, abbedissa Odilian vahainen veistokuva, niin lempeänä rusottavine poskineen, huntuineen, kultaisine sauvoineen, kärpännahalla vuorattuine, orvokinvärisine viittoineen. Jean polvistui; uskonsa koko voimalla hän rukoili säröisen ja surullisen kotinsa puolesta, josta hän jonkunlaisella ilolla tunsi olevansa niin kaukana; hän rukoili, että Odile Bastian tulisi tähän rakkaudenyhtymään, jonka hetki läheni. Hurskasluonteisena hän lisäsi: »Osota meille polkumme! Salli meidän yhdessä sitä vaeltaa! Salli meidän nähdä esteitten poistuvan!» Tässä samassa paikassa oli vuosisatojen läpi kaikilla elsassilaisilla ollut tapana polvistua.
Sitten lähti Jean ulos ja meni luostarin yhteiseen ateriahuoneeseen, jossa nunnat olivat alottaneet tarjoilla ensimmäisille vieraille. Odilea ei ollut siellä. Pitkän aamiaisen jälkeen, jota yhäti uusien pyhiinvaeltajain tulo hidastutti, lähti Jean nopeasti pois, laskeusi luostaria kantavan kallion juurelle, ja löydettyään tien, joka tulee Saint-Naborista päin ja kulkee pyhän Odilian lähteen sivuitse, hän asettui tiheään metsikköön, josta näki osan tiestä. Hänen jalkainsa juuressa kulki kovaksi poljettu, ruohoton, kuusenneulasten peittämä nauhamainen polku, joka näytti kuin ilmassa riippuvalta. Sillä toisella puolen kohosi vuorenseinä niin jyrkkänä, ett'ei sen loppua enää näkynyt. Kirkkaalla ilmalla taisi erottaa kaksi metsäistä syrjäharjannetta, toisen oikealla, toisen vasemmalla. Nyt rajotti näköä valkoinen sumuverho, joka peitti kaikki, syvänteen, rinteet, puut. Mutta tuuli puhalsi ja liikutteli noita usvakerroksia, joiden tiheys tuntui lakkaamatta vaihtelevan.