Katkerasti itkien painoi lapsiraukka palavat kasvonsa patjaa vastaan — — —
Yösydännä istui Anna vielä vuoteen ääressä, tulevia tukaloita päiviä miettien. Mutta kaiken tuskan ja surun keskeltä nousi kuni aamurusko myrskyisen yön jälkeen lapsellinen usko ja toivo hänen sydämeensä, luottamus taivaallisen Isän armoon ja laupeuteen, isän jonka tietämättä ei varpunenkaan lennä katolta eikä putoa hiuksen karva ihmisen päästä. Kätensä ristiin liittäen lankesi Anna polvilleen ja heitti kaikki huolensa lapsellisessa rukouksessa Herran sydämelle. Ja niinkuin huokaus Jumalan puoleen ei koskaan jää kuulematta, tuli niinikään Annankin sydämeen rauha ja toivo takaisin. Rauhoitetuin sydämin nousi hän ylös, ja luukun ääreen astuen, katseli hän levollisesti pientä hautausmaata, jonka muurit näkyivät luukusta; sieltä näki hän muiden hautamerkkien joukosta isä- ja äiti-vainajansa ristit kuun valossa loistavan. Nuot armaat virren-sanat johtuivat hänelle mieleen:
"Jumalass' on turvan' aina,
Joka laupeudessaan
Holhoo mua ainiaan,
Kaikki hyvät mulle lainaa,
Niinkuin isä lapselleen,
Rakkahalle omalleen.
Hän se tietää tarpeheni,
Kaikki toivotukseni,
Iloni ja murheeni,
Lohduttaa mun sydäntäni,
Muistaa aina armossa
Mua köyhää lastansa!"
Ylhäältä korkeudesta taivaan avaruuden tuhansien tähtien keskeltä loisti Herran ikuisesti valvovat silmät maailman onnen ja onnettomuuden yli! Annan mieleen johtui se onnellinen aika, jolloin vielä eli vanhempainsa luona iloisena ja huoletonna lapsena, jolloin hellät kädet häntä kantoivat ja lempeät silmät valvoivat. Isä ja äiti — ne makasivat jo aikoja sitte maan povessa — elämässä ja kuolemassa uskolliset. Heidän haudaltaan nousi ikäänkuin väikkyvä, läpikuultava linna ylös kosteaan utuun!
Mutta itäisellä taivaalla loisti kirkkaana ja suloisena kointähti,
niinkuin tahtoisi se ennustaa lapsiraukalle tulevia riemuisia päiviä.
Ja Annan sydämessä vakautui yhä lujemmaksi päätös olla uskollinen
Jaakolle ajassa ja ijankaikkisuudessa.
Jo rupesi päivä sarastamaan ja yksi kylän kukko toisensa perään alkoi laulaa, kun Anna, väsymyksestä ihan rintuneena, sulki luukun ja paneusi puoleksi pyörtyneenä vielä tuokioksi aikaa levolle.
Toisena aamuna ei lausunut Rietu eilis-iltaisesta puheesta sanaakaan, mutta oli Annalle niin erinomaisen imarteleva ja maire, jotta Anna vasten tahtoansa huomasi, ettei se asia vielä hetikään ollut silliseksi puhuttu. Myöskään kaunista sulhoa ei ollut viikon päiviin näkynyt Sutlepalla, mutta hän juoksi sitä useammin kaupunkiin, josta toi takaisin kaikenlaisia tietoja.
VI.
Kuinka Bonaparte liikkuu Venäjällä ja Kirja-Tiitsu kosioimassa.
Ahneus tekee aukkoja! Kultainen sana, joka ei ainoastaan ole Ojamyllärin — vaan myös monen suuremman miehen, mutta erittäinkin Bonaparten suhteen totta. Ranskan kunnianhimoinen keisari oli viimein väkijoukkoineen ennättänyt Moskovan kaupunkiin ja luuli nyt onnenkin sinne hänen kanssaan majautuneen. Kummalliselta tosin näytti, ettei kukaan tullut uhkeaa vierasta vastaanottamaan. Kuka tiesi he ehkä eivät nyt juuri ehtineet? Hän odotti ja odotti — mutta kun ei nytkään vielä näkynyt yhtäkään ihmistä, rupesivat Ranskalaiset päitään pudistamaan. Viimein päättivät kutsumatta astua sisään. Mutta kun nyt rykmentti rykmentiltä uhkeasti tunkeutui Venäjän pääkaupunkiin, joka kymmenennen askeleen perästä katsoen sivulleen, eikö Venäläiset kumartaisi ja nähtyänsä Ranskalaiset pötkisi pakoon — niin ihmeeksensä huomasivat, että Moskovan kaupunki oli tyhjä, niin tyhjä että Ranskalaiset yksinään olivat kaupungin väestönä. Vaan heillä ei ollut paljon aikaa miettiä tuota ihmeellistä asiaa. Sillä tuskin olivat sotamiehet sijoittuneet kaupungin tyhjiin linnoihin ja huoneisin, ennenkuin siellä kuului, ensin hiljaa, sitte yhä kovemmin ja kovemmin tuo hirmuinen sana: "Moskova palaa!" — Ensimältä piti jokainen tuota tyhjänä juttuna; suurissa kaupungeissa syntyy valkianvaara melkein joka päivä ja on yhtä pian jälleen sammutettu. Mutta kun täällä, sytyttäjiä näkymättä, ensin yksi komea rakennus ihan kuin itsestään remahti ilmituleen, siellä toinen ja täällä taas kolmas ja neljäs, kunnes koko kaupunki oli yhtenä tulimerenä, silloin huomasivat Ranskalaiset, että tulen sytyttäjät — olivat Venäläiset, jotka tahtoivat vieraillensa valmistaa lämpöisen saunan! Kalliin ja arvossa pidetyn pääkaupunkinsa olivat Venäläiset sytyttäneet, jotta vihollinen siellä saisi surmansa. Mitä muuta voi Bonaparte tehdä kuin, tahtoi taikka ei, kääntyä kotiapäin, jos ei kaiken väkensä kanssa tahtonut joutua tuon suuren kokkovalkean uhriksi! Mutta nyt karkasi pakolaisten kimppuun vihollinen, jota vastaan ei auttanut miekka eikä pyssy: Venäjän pakkanen. Vuosi 1812 toi tullessaan itsepintaisen kylmän ja tuiskun, johonka hennot ulkomaalaiset olivat kokonaan tottumattomia. Sen ohessa oli vielä sekin surkeus, että onnettomat olivat ruokansa ja muonansa menettäneet tulipalossa. Moskovassa arvelivat he, lienee kaiketi kyllin kaikkea, ja nyt oli pikkuisen toivossa! Vilusta ja näljästä voimattomina kaatuivat Ranskalaiset kymmenittäin tien viereen, jossa lumituisku pian hautasi heidät valkean vaippansa alle. Siellä ei huolinut sukulainen sukulaisesta, välin-pitämättömänä näki tuttava tuttavansa kaatuvan tien viereen, — leivänpalasen taikka hevosen luun tähden löi veli veljensä ja ystävä ystävänsä, armotta kuolijaaksi! Nälkä, kylmä ja kasakat tekivät uhkeasta Ranskan armeijasta viheliäisen ihmisjoukon, josta joku satamäärä vaivoin saavutti Venäjän rajan.
Entäs Bonaparte itse, jonka kunnianhimo noita tuhansia oli kuolemaan ajanut? Kärsikö hänkin väkensä kanssa hätää ja viheliäisyyttä?
Mitä vielä! Keveässä venäjänreessä pakeni Bonaparte rajan yli omaan maahansa! Eläköön sitte tahi kuolkoot sotamiehet, mitä hän siitä huoli, jolla oli niitä kotona vielä kyllin! —
— Mutta kääntykäämme nyt jälleen Männikön kylään, jossa nämät sanomat antoivat paljon puheen ja mietinnön aihetta, ja jossa jokainen todellinen Virolainen riemuitsi vihollisen pakenemisesta.
Eräänä aamuna istui Anna yksin tuvassa, rukkiaan pyörittäen, ja hienoon lankaan kehräsi tyttö monta huokausta Jaakon tähden, joka kaukana Venäjänmaalla voi olla haavoitettuna, ehkä kuolleenakin — silloin avautui tuvan ovi hiljaa, eräs punainen pää, täynnä rokonarpia pistäysi tupaan, pään jälkeen tuli ruumis ja Kirja-Tiitsu kaikessa kunniassaan ja loistossaan seisoi Annan silmäin edessä.
Miehyen ensimäinen kysymys oli Rietua, vaikka hän itse oli huolta pitänyt eukon poissa olosta, jotta hän kerran voisi kahdenkesken puhua Annan kanssa. Ojamyllärin kirkkaat ruplat eivät menneet yöllä eikä päivällä hänen mielestään.
Häpeemätön niinkuin hän aina oli, Kirja-Tiitsu otti tuolin ja istuutui rukin eteen Annan viereen. Anna nousi vakaasti ylös, otti rukin ja istuutui vierasta katsomatta edemmäksi uuninpenkille.
"No eikö muuta?" kysyi Kirja-Tiitsu, "sen voin minäkin", lykkäsi istuimen pois ja oli silmänräpäyksessä jälleen Annan vieressä. Nyt oli pääasia miellyttää kaunista ja korskeata neitoa ja sitä näytti veijari myöskin ymmärtävän, sillä "lintuseni", "kukkaseni", "armain ruusuni" — valui Kirja-Tiitsun huulilta, niinkuin vesi myllynrattaalta. Kun aivastus viimein otti kiini lavertelijan hengen, lausui Anna tyynesti, kehräten lankaansa: "Jatkakaa, jos se huvittaa teitä. Minä en suuresti välitä, sillä — yhdestä korvasta sisälle, toisesta ulos!"
Se oli Kirja-Tiitsulle kuin sangollinen kylmää vettä olisi valettu hänen ylitsensä lämpimän kylvyn jälkeen, hän luuli jo saaneensa langanpään käteen ja nyt ei ollut hän vielä kuinkaan kaukana. Kun hän jo mietti toista neuvon, tapahtui onnettomuudeksi, että Annan lanka katkesi.
Tätä näkemään ja kokonaan nostamaan rukkia kehrääjän edestä, oli Kirja-Tiitsulle yks työ. — Ihmetellen katseli Anna häpeemätöntä kasvoihin.
"Mitä tuo taas on tietävinään?" kysyi hän mielipahalla. — "Joka työllä palkkansa!" huusi Kirja-Tiitsu nostaen rukkia korkealle. "Luuletko että annan rukkia maksotta takaisin? Ei kultaseni! Mutta kun tämä on ensimäinen kerta, tyydyn kuitenkin vaan muiskuun —" näin sanoen astui hän pari askelta lähemmäksi Annaa.
Vaan nyt loppui Annan kärsivällisyys. Kerrassaan oli rukki jälleen kehrääjän käsissä, ja kun Kirja-Tiitsu itse tahtoi ottaa palkkaansa, lensi vähävoimainen kosija Annan väkevän käden kautta vasten ovea, että ovi paukkui. Samassa silmänräpäyksessä astui Rietu tupaan…
Mutta Jumala auttakoon! Jos Anna ensin oli ojaan langennut, niin nyt hän joutui allikkoon! Kaiken maailman soima- ja sadatusnimet sai kuulla "ryysyläinen", jonka hän, Rietu, sulasta armosta majaansa oli ottanut; sillä että Kirja-Tiitsun kosioiminen ei suinkaan ollut hyvin menestynyt, sen voi selkeästi nähdä. Paljon ei puuttunut, niin olisi hyväsydäminen kasvatusäiti tallannut Annan käsin jaloin. Säikähtynyt tyttö oli paennut vaatearkun ja vuoteen jalkopään väliin ja uhkasi ahdistuksessaan nostattaa kylän huudollansa, jollei häntä jätetä rauhaan.
Mokoman naisen suhteen kuin Sutlepan Rietu ei auttanut sellainen uhkaus mitään; se ärsytti häntä vaan enemmän. Mutta kavala sulhonen muutti nyt kokonaan menetystapaa. Hän ei tahtonut nostaa kosioimisellaan melua, sillä hän tiesi varsin hyvin että koko Männikön kylä oli Annan puolella. "Hiljaa, hiljaa, kummiseni" — näin tyynnytti hän meluavaa Rietua — "kyllä aikaa myöten aikeet menestyvät! Yksi noudattaa yhtä tapaa, toinen toista — jos minä en maailmaa tunne, niin ei sitä tunne kukaan! Eihän meillä ole sen kanssa kiirettä. Huomenna on myöskin päivä ja neitonen tulee ehkä koht'-sillään toiselle tuumalle. Tuhman myllärinpojan ottaminen on hänelle tullut niin hengen asiaksi, että se on ikäänkuin kasvanut yhteen hänen lihaansa ja luihinsa, ja tuo kevytmielinen pitää itseään jo myllyn emäntänä. Vaan" — sanoi hän, kääntyen Annan puoleen — "vaan jätä semmoiset mietteet Jumalan nimeen pois! Minä tiedän, kuinka korkealla ne valjaat riippuvat, ja sinun tulevan appesi tunnen minä sisältä ja ulkoa — vielä tänään katuu hän silmät päästään, ettei hän sinua mennyt vuonna ajanut ruoskan varrella ulos. Sentähden pane tuumasi tukkuun, kaunoseni, äläkä puhu tuulta taivasta kohden. Niinkuin sanottu, tuli ei meillä ole kintuissa vielä, ja Martinpäivään asti voin minä kyllä odottaa, vaan ei silmänräpäystäkään kauemmin. Minun puolestani pidä vaan kiusaasi edelleen, saata Jaakko, hänen vanhempansa, sinut itsesi ja Rietu hätään ja onnettomuuteen; vaan minä tahdon siitä huolta pitää ettei yksikään koira siitä ruveten ota leivänpalasta sinun kädestäsi! Kuuletko?"
"Aivan niin, aivan niin", mielisteli eukko. "Martinpäivään vielä, vaan sitte ei enää armotkaan auta!"
Anna-parka oli vajota häpeästä maahan, mutta, —, aika tuopi hyvän neuvon, ja Martinpäivään voipi paljon muuttua.
Ja niin olikin. Taivaallisen Isän sana: kyllä! oli vienyt Bonaparten ankarammalle tilinteolle kuin hän ensin luulikaan. Kun Europan ruhtinaat ja kansat huomasivat, että tuostakin hylkiöstä voisi saada voiton, miettivät he: mitä me enää odotamme ja kohottivat päätään niinkuin oras sateen jälkeen. Preusin kuningas ja meidän armas keisariherramme setä-vainaja — keveät mullat hänen haudallensa! — yhtyivät kaikkein ensiksi; heidän ympärillensä kokoontuivat kaikki Europan muut ruhtinaat ja kuninkaat. Rykmentit, sotajoukot kokoontuivat joka paikasta ja nurkasta Saksan sisämaahan, Ranskalaisten ilkeyttä ja ylpeyttä rankaisemaan. Liisalta sai Ojamylläri kuulla, että Jaakkokin oli Venäjän sotaväessä lähtenyt Saksanmaalle.
Kaunista on kyllä kuulla tästä miehestä, vaan maailman pelko ja toivo ei antanut Ojamyllärille senkään verran aikaa, että hän olisi omaa onnettomuuttansa ja mielimurteitansa ajatellut. Kirja-Tiitsukin antoi Martinpäivän kulua hiljaisesti ohitse — hän suitti varmaan olla kahden vaiheella, rakentaisiko tänä kirjavana aikana omaa taloutta, vai ei.
Kun Sutlepan Rietu kerta haasteli tästä pääkappaleesta, sanoi punapää:
"Anna ei pakene käsistä pois, ja — aika tuopi hyvän neuvon".
Näin oli siis lapsiraukka rauhassa kauniilta kosijalta ja sitä rohkeammin saattoi hän heittää toivonsa Jumalaan.
VII.
Jumalan vitsaus.
Viikot ja kuukaudet vierivät taas ohitse, ja hetki läheni lähenemistään, jona Europan sotajoukkojen oli määrä opettaa Bonapartea nöyrtymään. Mutta keskellä voitontoivoa ja voitonriemua tuli väen kimppuun uusi vihollinen, vihollinen, jota vastaan ei lukko eikä muuri, salpa taikka miekka auttanut! Sotakentät ja sairashuoneet olivat sen koto, ja nimensä oli — kolera eli rutto.
Tuo hirmuinen sodan seuraaja, jonka hengähdys jo toi surmaa ja ahdistusta, nosti nyt kalmankarvaista, inhoittavaa päätänsä ja otti osansa tässä maailman riidassa. Paaston aikana 1813 tuli hirmuinen vieras myös Männikön kylään ja majautui ensinnä — Ojamyllylle.
Renki Hannu rupesi valittamaan viluansa ja päänkipua. Vaikka Liisalla kyllä oli ihan kuumaa olutta saapuvilla, yltyi tauti kuitenkin hetki hetkeltä kovemmaksi, ja kun toisena päivänä tuotiin tohtori kaupungista, sanoi hän taudin — ruttoa olevan.
Ojamylläri oli joutua suunniltaan! Sekö onnettomuus nyt vielä tarvittiin! Hannu oli hänen oikea kätensä, ja peltotyö oli viime aikoina jäänyt rappiolle ja nyt näytti myllyn samate käyvän! Entäs pääasia: kuinka pian voisi tauti kohdata häntä itseä! Mitä sitte eräksi?
Tuskin oli sentähden tohtori lähtenyt ennenkuin Antti sanoi emännälleen: "Äiti, onnettomuus on nyt kerran tapahtunut, mutta älä Jumalan tähden hellyydelläsi tee sitä hullummaksi! Hannun pitää pois talosta ja se paikalla! Hyvillä sanoilla ottaa Karja-Mari hänet luokseen ja luullakseni on hän ymmärtäväinen nainen".
"Parempi aina, kuin sinä", huusi Liisa, "joko taas aiot uutta syntiä sälytellä päällesi! Voi Antti! Häpee silmät päästäsi, ettet köyhälle rengillesi, joka sinun palveluksessasi on tullut vanhaksi ja voimattomaksi, nyt tahdo antaa sairas-majaa!" — "Mutta se ei saa tapahtua, ja minä sanon sulle: Hannu jääpi luoksemme. Sinulla entuudesta kyllä vastattavaa puolestasi! — Leena, Leena!" … huusi hän ovesta, "juokse kuitenkin kiireesti Kantolan eukon luo ja sano, minä käskin pyytää, että hän ottaisi hyvää maksoa vastaan valvoakseen Hannun luona". Ja kääntyen Anttia päin lisäsi hän vielä: "Kantolan eukko ymmärtää tuon paremmin kuin minä ja sinä, ja hänen terveelliset sanansa, joita hän raamatusta ammentaa, lievittävät paljon enemmän, kuin kaikki tohtorin katkerat sekä makeat rohdot".
"Naisten lorua! Paljaita naisten loruja eikä mitään muuta", pahoitteli Ojamylläri. "Tiedän entuudesta kuinka asiat täällä käyvät: yksi tahtoo oikealle, toinen taas vasemmalle, että jokaisen 'kunnon miehen pää alkaa oikein käydä pyörälle'".
Liisa meni töihinsä ja antoi tuon "kunnon miehen" urista. — Tuokion perästä tuli Leena takaisin: "Kantolan eukko on itse kipeä kuumetaudissa".
Liisa jäi hiukan peljästyksiin ja näkyi miettivän, mikä nyt tulisi neuvoksi.
"Etkö kuitenkaan ota Karja-Maria", kysyi Antti jälleen, joka aina pelkäsi, että Liisa mietti ottaa jotakin vierasta. "Sen vähän, mitä Hannu tarvitsee, ymmärtää hän kyllä".
"Ei," vastasi Liisa, "ensinnäkin on Karja-Mari huolimaton, toiseksi ilkeä ja kolmanneksi ajaisi hän kaikki kylän juttuja täyteen. Kait löydän mietittyäni jonkun, ja siksi valvon itse Hannun luona".
Hämmästyksestä aukeni Ojamyllärin suu ihan seljälleen, mutta silloin kun hän juuri par'aikaa tavoitteli vastausta, oli Liisa jo mennyt yli pihan saunaan, jossa Hannu kovassa kivussa vaikeroi.
Yhdeksän yötä ja päivää istui Liisa ilman pelotta Hannun vuoteen ääressä, mutta aina ei sovellu Jumalan tahto meidän tahtoon. Tauti yltyi yltymistään, ja niin oli Hannu kuollunna kymmenentenä yönä.
Kun hän rauhallisena pyhänä iltapäivällä oli haudattu, pyysi Liisa mieheltään, että hän antaisi hänen ajaa kaupunkiin, yhtä ja toista asioimaan. Toisessa tilaisuudessa Antti melunnut ja sanonut vastaan, mutta tänään oli kuoleman ajatus hänenkin sydämelle kolkuttanut; sentähden vastasi hän: "Mene, äiti, mene; koska sinua kielsin?"
Niin istui siis Liisa ennen puolipäivää vankkureilla, palkkamies otti ruoskan käteensä, ja huusi "hevonen!" ja vankkurit kulki eteenpäin aika vauhtia.
Kaupungissa riensi Liisa toimittamaan asioitansa. Ihmeellinen kiire näkyi häntä jouduttavan ja hän riensi pian taas kotia kohden. Ilma kävi kerrassaan kolkommaksi ja sade juoksi virtanaan. Kylmä väristys toisensa perään karsi Liisan ruumista ja pian rupesi hän tuntemaan kovaa kipua.
Ojamylläri otti emäntää tavallista ystävällisemmin vastaan. Kun hän huomasi Liisan punottavat kasvot, arveli emäntä: "se varmaan on nopeasta ajamisesta".
"Sinä olet kipeä älä salaa —" lausui ukko maata mennessä, ja tuskin oli Liisa laskeunut vuoteelle, ennenkuin hampaansa rupesivat vilusta yhteen lyömään.
"Kas niin, siinä se on! Voi Herrani ja Jumalani!" huusi Ojamylläri, hypähti nopeasti vuoteelta ja puki jälleen päällensä. Ja koska hänen tapansa oli olla äkäinen ja jäykkä myös silloinkin, kun hän mielellään olisi ollut hellä ja hiljainen, lisäsi hän: "Hannu olisi kyllä taitanut kuolla Karja-Marin luona, ja sinä ainakin olisit jäänyt terveeksi".
"Mitä Jumala tekee on kaikki hyvin" — värisivät Liisan siniset huulet, ja menehtyen lankesi hän tuolille. Tauti tarttui kaikin voimin Liisaan, jonka ruumis valvomisesta ja murheesta jo oli kovin heikostunut. Usein täytyi monin hengin vuoteesta kiini pitää houraavaa sairasta.
Nyt tuli Ojamyllärille paha ja kurja aika, aika, jonka hätä ja kuorma rasitti ja pakotti häntä verihikeen. Ojaperheessä, jossa ennen myllyn pauhina ja ihmisten äänet kaikuivat, oli nyt kaikki hiljaa kuin kuolleitten asunnoissa. Kaukaa ja läheltä läksivät myllymiehet jyvinensä toiseen kylään, — myllyn-ratas seisoi ja rauhallisesti tekivät hämähäkit verkkojaan myllyssä.
Kevät tuli, mutta tahalla taikka tahatta jäi kuitenkin suurin osa peltoja tänävuonna sängeksi: Työväestä oli puute. Tohtori oli sanonut että Ojamyllyllä on rutto, ja rengit, pelkurit, pistäysivät pakoon. Pitikö heidän toisten tähden kärsiä? — Kuin haamu, riutuneena ja kalveana kulki hiljattain vielä niin voimakas Ojamylläri aivan tyhjässä talossaan ja autiossa myllyssä.
Toden totta, ne olivat kurjuuden ja ahdistuksen päivät! Ja kaiken ulkonaisen hädän rinnalla alkoi nyt, ensin hiljaa, sitte yhä kovemmin ja kovemmin, eräs ääni sydämen pohjasta huutaa — ääni, joka päivä päivältä lujeni, ja oli ukosta kuni tuomion pasuuna, joka huusi hänen korvaansa: se on sinun syntiesi ja ylitsekäymisiesi palkka!
Naurun ja pilkan rinnalla tuli niin ikään suloisemmat kuvat hänen silmiinsä: rauha, terveys, onni ja rakkaus vaimonsa, Jaakon ja — Annan suhteen! — "Kaikki on loppunut!" huusi hän sydämen tuskalla, "Liisa kuolee, Jaakon ampuvat he maahan ja Anna — vihaa taikka kiroo minua kokonaan".
Jos hän nyt olisi voinut peruuttaa monen tapahtuneen asian! Kuinka kokonaan toiseksi olisi elämä Ojamyllyllä käynyt! Tällaiset mietteet kalvasivat ja vaivasivat Anttia, ettei hän saanut lepoa yöllä, ei päivällä, ja kävi viikossa vanhemmaksi, kuin muuten vuodessa.
Muutenkaan ei ollut tuo sisällinen ahdistus Ojamyllärin vanhalle ruumiille ensinkään terveellinen, ja kun tohtori parin päivän perästä tuli jälleen, ei hän suuresti ihmetellyt, nähdessään Antinkin vuoteella!
Jumalan myllyt jauhavat vitkaan — mutta hienoksi!
VIII.
Uskollinen sydän.
Mitä moni aina vielä ei tahtonut uskoa — eihän se sopinut ollenkaan yhteen heidän tahtomuksensa kanssa — se julistettiin nyt virallisesti: Männikön kylässä raivosi rutto.
Oikeastaan piti sen merkitä: Ojamyllyllä, sillä kyläläisten terveys oli nykyjään varmempi kuin ennen milloinkaan. Männikön kylän tietäjä-akat, jotka kuulivat ruohon kasvavan ja hämähäkkien kolmen virstan päästä kohajavan, — ne arvelivat senvuoksi myös liian pelvon tällä kertaa turhaksi; taivaallinen Isä tahtoisi muka vain ylpeyttä rangaista ja koulumestarin Annan tähden ansaitsis Ojamylläri kyllä sitä.
Paratkoon Jumala vanhaa tunnettua maailman tapaa: toisia tuomitsemme ikäänkuin ei saisi taivaallinen Isä yksin enää toimitettaviansa toimeen ja meidän pitäisi häntä hyvästä sydämestä auttaa — toisten silmässä näemme kyllä raiskan, omassamme emme malkaakaan huomaa. Niin on vanhuudesta saakka ollut laita ja niin on vastakin oleva — se on kyllä surullista.
Olivatko Männikön kylän oikeat ihmiset oikeassa? Tällä kertaa ei eroittanut taivaallinen Isä heitä toisten seasta, sillä vielä samana iltana alkoi tauti juuri kylän toisesta päästä, hiipi tanhuaa pitkin sinne ja tänne sekä otti monta mukaansa, joka sitä eilen ei arvannut. Niiden joukossa, jotka sormellaan Ojamyllyä osoittivat, oli, tietäähän tuon ilmankin, Kirja-Tiitsu rivissä ensimäinen. Samana päivänä jutteli hän vielä Sutlepalla isosti ja laajallisesti kuinka surkea laita Ojamyllyllä oli.
"Katsoppas kuomaseni", sanoi ilkiö Rietulle, "nyt tulee vanhalle saiturille loppu vihdoinkin. Omiansa, omiansa! Mimmoinen on univuode, semmoinen on unikin. Yksikään ei häntä itke, enkä minä myöskään".
Kuinka syvältä nämät sanat tulivat sydämen pohjasta, jääköön sanomatta, sillä morsian ja myötäjäis-raha ei lähtenyt vielä nytkään hänen punaisesta päästään, ja Antin "loppu" olisi hajottanut kaikki tuuleen. —
Vaan yksi sydän oli Männikön kylässä, jolle Trimmon perheen onnettomuus saattoi suurta murhetta ja sydämen tuskaa, ja se oli — Anna. Missä hän kävi ja oli, aina kaikuivat rahvaan suusta kuulemansa sanomat hänen korvassaan, ja sydämen pohjasta sääli hän unohdettuja ja hyljättyjä sairaita. Hän mietti ja arveli, ikävöi ja murehti ja aina selkeämmäksi kävi hänen sydämessään päätös, kaikki: kiusan, häpiän, vihan ja vaivan unohtaa, myllylle rientää sekä neuvolla ja työllä auttaa maailman hylkäämää Ojaperhettä, Vapahtajan sanaa muistaen: rakastakaat vihollisianne ja tehkäät niille hyvin, jotka teitä vihaavat.
Kerta lujan päätöksen tehtyänsä, ei viipynyt Anna sitä toimeen pannessaan. Eräänä kauniina kevät-aamuna, kukon henkiessä, astui Anna Jumalan nimeen raskasta tietänsä. Rahvaan kysymyksiä välttääksensä hän läksi yli Sutlepan niityn.
Kylässä oli kaikki vielä ääneti ja hiljaa: tänään oli pyhäpäivä ja jokainen makasi kauemmin kuin muuten. Leivo vaan oli jo hereillä sekä lähetti riemuiten aamuvirtensä kohden taivasta, ja hernehalmeilla einehti muudan kyyhkyisperhe.
Yhä korkeammalle nousi aurinko, armaasti tuoksuivat vainiot ja nurmet, kaikkialla heräsivät linnut, ravistelivat kastetilkat sulkiensa päältä ja tervehtivät nuorta aamua riemulaululla. Kukkain silmukoissa sumisi mehiläiset ja joka oksan ja lehden, ruohon ja pensaan kyljessä läikkyi epälukuisia kastepisaroita — niinkuin Luojan kunniaksi valettuita kauniita helmiä.
Anna näki, kuuli ja tunsi kaikki, tämä luonnon juhla-asu muistutti neidolle Häntä, joka kaikki niin armaaksi ja kauniiksi on tehnyt. Semmoisissa miettein oli hän kappaleen matkaa eteenpäin joutunut, ja kaikki muut unohtanut, niin aukesi edempää Ojamylly hänen silmiinsä, ja äkkiä pidätti Anna askeleitaan. — Vielä kerran, niin lähellä, oli hän kahdenvaiheella.
Yksi vuosi, yksi kokonainen vuosi oli umpeensa siitä silmänräpäyksestä kulunut, jolloin Annan itkupäivät olivat alkaneet. Joku askel eteenpäin, niin tienviereisessä talossa eli ja — kärsi se, joka hänen elämänsä onnen ja ilon pyysi sortaa. Mylly itse kyllä istui ja lepäsi nyt, lepäsikö vaino ja viha myös myllyn isännän sydämessä — kuka voi sitä tietää? Pääsiäis-aatto, kaikkine vaivoineen, onneton ja surullinen päivä, kyyneleitä rikkaiden sisariensa kanssa nousi Annan silmän eteen, ja kuka tietää, kuinka minä taikka sinä, armas lukija, Annan sijassa olisimme tehneet.
Mutta se, joka koulumestarin Annaa tuhmana tyttönä piti, hän oli kokonaan erehdyksissä. Jaakon ja hänen kärsivällisen äitinsä kuvat astuivat hänen silmänsä eteen. — Sydäntänsä rohkaisten, astui hän sukkelaan eteenpäin ja seisoi pian Ojamyllyn pihalla, josta kana- ja hanhi-parvi huutaen juoksi häntä vastaan.
Kuinka kokonaan toisin oli kaikki täällä tänään, kuin mennyt vuonna samaan aikaan! Pihalla ja tallissa, jossa tuonaan oli melua ja rähinää, oli nyt kaikki autiota ja tyhjää. Kaivon vintti tavoitteli kolkkona taivasta kohden, niinkuin tahtoisi hän sille valittaa, että ihmiset olivat hänen unohtaneet. Anna viskasi lintu-parvelle tallista kahmalollisen jyviä, sitte astui hän tupaan.
Keittiössä tapasi hän ainoan emännöitsijän, Altsaunan eukon, lieduksen edessä — makaavan. Kolme viikkoa oli vanhus niin yöt kuin päivät Liisan vuoteen ääressä valvonut, tänään sai väsymys voiton. Anna jätti hänet lepäämään ja meni sisälle.
Sykkivällä sydämellä ja henkeänsä pidättäen astui varpaisilla emännän vuoteen eteen se, jota hän houreissaan sekavin silmin jo kauan oli odottanut sieltä löytävänsä. Mutta — hän hieroi silmiänsä — oliko se silmänlumousta? Kovasti hioten, mutta rauhallisesti hengähtäen makasi Liisa suloisessa unessa!
Mitä Anna piti ihmetyönä, selveni hänelle sittemmin. Mennyt-yönä oli tuska taltunut ja emäntä oli jälleen parantumaan päin. Jumalan armoa ja hellyyttä kiittäen istui Anna vuoteen jalkapäähän ja katsoi tarkasti rakasta makaajaa. Kotvasen ajan kuluttua alkoivat kirkonkellot kylässä soida.
Silloin rupesi sairas liikkumaan, heräsi ja katseli ihmetellen ympärillensä, niinkuin ihminen, joka oli nähnyt pitkää ja hirmuista unta. Nyt lankesivat hänen silmänsä Annaan, — ja jos lukija arvelee, että hän, häntä siinä nähden, kummasteli, niin on hän harhatiellä. Ystävällisesti tarjosi hän Annalle laihtunutta kättänsä ja lausui heikolla äänellä.
"Jumala siunatkoon tuloasi: minä tiesin kyllä, että Jaakko oli oikeassa!"
Nyt pyysi Liisa vähän syödä, ja niinkuin nuoli oli Anna tuvasta ulkona. Keittiön ovessa tuli sauna-eukko häntä vastaan ja oli peljästyksestä langeta polvilleen — ennen olisi hän odottanut viimeisen päivän tuloa, kuin koulumestarin Annaa Ojamyllylle! Mutta niinkuin hänen kaltaisensa myös on kavala, näki hän jo Annassa tulevaa emäntää, jollenka hän oikein luuli mieliksi puhuvan, kun Ojamylläriä soimasi ja sadatteli. Se oli nyt kaikkein kehnoin tapa, saada Annaa ystäväksi, ja kun hän sen tuli huomaamaan, piti hän viisaasti suunsa kiini.
Liisa söi pari lusikallista lämmintä liemiruokaa, sitte jäi hän jälleen nukkumaan. Nyt sai Anna aikaa, alkaa samarialais-työtänsä myös Anttia kohtaan. Hänen oli, paratkoon Jumala, huonosti asiat. Tauti oli Ojamyllärille kovempi ja kiinteämpi, kuin kaikille muille; sen lisäksi tuli vielä sisällinen tuska, se mato, joka ei kuole, ja se tuli, joka ei sammu. Kuinka useasti olivat Annan ja Jaakon nimet horisevan valituksen suussa, kuinka katkerasti valitti hän itseänsä niinä pitkinä öinä, jolloin tuomitseva omatuntonsa ei sallinut unta hänen silmiinsä! Se kalvasi ja vaivasi häntä, niin kadotti hän vähät elinvoimansa, ja 64 vuotta seljässä ei ollut hänelle suinkaan tueksi. Tohtori, joka kerta viikossa 7 virstan päästä tuli tänne, pudisti joka kerta enemmin päätänsä, kynsi korvaansa ja — ei lausunut mitään. — Sitä kaikkia kuuli Anna puhelijaalta sauna-eukolta.
Kun Anna varovin askelein kamariin ja Antin vuoteen ääreen astui, makasi hän suorana, kädet ristissä, silmät kiini, ja kalman-karvaisien huuliensa väliltä tunkeusi muutamat sekavat sanat. Annasta oli kuin tahtoisi Ojamylläri nyt juuri viimeisillä voimillaan karata ja huutaa hänen ylitsensä vihansa sekä kirouksensa. Mutta hän oli ihan vaiti — vaiti niinkuin haudassa, — vuoteen patsaassa vaan tiksutti eräs yksinäinen jumi.
Lapsiraukka pyyhki kädellään silmäinsä yli, niinkuin tahtoisi hän unohtaa kaikki pahat mietteet, sitte tarttui hän työhön — täällä oli kyllä toimitettavaa.
Hän kohensi Ojamyllärin epäjärjestyksessä olevaa vuodetta, järjesti päänalaiset korkeammalle ja peitteli sairasta. Vanhuksen voimaton ruumis oli niinkuin heikko lapsi Annan kätten välillä, hän ei edes jaksanut avata silmiänsä. Kun kuume uudestaan meni hänen suoniensa läpi, etsi hänen kätensä hellää auttajaa, ja laskeusi kiittäen Annan pään päälle, joka vuoteen ääressä oli polvillaan.
Kerrassaan huudahti Ojamylläri hänen seljän takana: "Petti, liehui, ryökäle! Anna, varastettu lapseni, takaisin!" Peljästyen käännähtihe Anna ympäri, vuoteella istui Antti, kädet nyrkissä sekavin silmin ja vaahto suussa. Yhä raivokkaammin alkoi hän hourailla, korkeammalle nousi viha — viha Kirja-Tiitsua vastaan, niinkuin Anna nyt ymmärsi — hänen viimeinen voimansa oli loppua tuossa taistelussa. Silloin lähestyi Anna sairasvuodetta, pani kätensä hänen kuumalle päällensä ja koki sanoin saada häntä vaikenemaan. Ja kuinka hän puhui ja lohdutti, väistyivät mustat kuvat Ojamyllärin silmistä, hän tuli aikaa voittain hiljaisemmaksi. Silmät kiini, lankesi hän henkihieverinä asemallensa takaisin, ja kalveat huulet lausuivat hiljaa Jaakon ja Annan nimet! Mutta hänen sydämessään teki Jumalan Pyhä-henki työtänsä, pakottaen kovan kallion antamaan vettä ja kuivan kepin kukoistumaan.
Kahta sairasta valvoessa riensivät päivät Annalta ohitse — ja surullisesti. Jaakosta ei ollut tietoja tullunna siitä saakka, jolloin hän oli etämaille lähtenyt — elikö hän vai oliko kuollut, sen tiesi Jumala! Paljon puhuttiin eräästä suuresta taistelusta, jossa Venäjän väkikin oli mennyt Bonaparte'a vastaan — oliko myös Jaakko niiden joukossa ollut, sitä ei voinut kukaan sanoa. — Usein, kun Anna oli yksin, hän vuodatti palavia kyyneleitä, ja moni salainen huokaus nousi hänen sydämensä pohjasta. Mutta Anna oli kiinteä rukouksessa ja luja uskossa ja taivaallisen Isän lupaukset vahvistivat heitä aina uudestaan uskossa, rakkaudessa ja toivossa.
Kun sanon: heitä, niin älkää kummastelko, ystäväni, minä olen kuitenkin oikeassa. Yksi kirkas tähti loisti aina kuitenkin Annan pilvisellä ja synkällä elämäntaivaalla: Liisan terveys tuli päivä päivältä lujemmaksi ja kaksi rakastavaa sydäntä haasteli nyt siitä, mikä heille oli kalleinta koko mailmassa.
Ojamylläri riensi kyllä päivä päivältä yhä lähemmäksi hautaa — sen saattoi joka lapsikin huomata. Väliin houraillen, väliin taas valittaen ja itseänsä tuomiten, vietti vanhus viimeisiä elämänpäiviänsä. Pian oli hänen voimansa loppuun kulunut. Mutta mitä enemmin hänen ruumiinsa heikkoni, sitä elävämmäksi kävi hänen henkensä, ja taivaallinen Isä kylvi ja kynti hänen sydämensä peltoon, vaikka hänen työaseensa eivät juuri olleet silkin-pehmyiset. Yhtä-kaikki oli vielä tämäkin sydän rauhaa ja riemua löytävä ylitse kaiken, mitä hän pyysi ja toivoi.
Erään varsin rauhattoman yön perästä Antti vaipui aamupuoleen nukkumaan. Anna, hänen uskollinen ja kärsivällinen valvojansa, meni vähäksi aikaa pihalle, puutarhassa kuumaa, pyörtynyttä päätänsä virkistämään. — Silloin kaikui halki rauhaisen aamun hevoskavioin kolke hänen korvaansa ja etäältä kuului ihmisääniä. Hän kuunteli — kerrassaan leimahti hänen päähänsä eräs ajatus, joka pani sydämen kovasti tykkimään: "ehkä tuo kolke on yhteydessä sotasanoman kanssa?" Kuin salama Anna juoksi tupaan, sieltä portaita ylös ullakkoon, jossa luukusta voi kaukaa nähdä koko maantien.
Ja mitä näki Anna? Mitä se oli, joka pysähdytti Annan hengen ja ajoi punan hänen poskillensa? — Sotamiehet! Niin kauas kuin hänen terävä silmänsä kannatti, ei eroittanut hän muuta kuin sotamiehiä! Rykmentti rykmentin perään marssi kaupunkia kohden, osa Venäjän väkeä, joka vieraalta maalta palasi kotia. Kirkkaat sota-aseet välkkyivät päivänpaisteessa ja iloinen puhe ja melu tunkeutui hänen korvaansa.
Ensin tahtoi Anna juosta alas tätä sanomaa toisillenkin ilmoittamaan, mutta sydän ei sallinut! Niinkuin kiini-naulittu seisoi hän luukun ääressä ja katsoi alas. Ja rykmentti rykmentin perään tuli ja katosi maantiellä, — ääretön rivi vanhoja ja nuoria, ratsu- sekä jalka-miehiä, yhä vieläkään ei tahdo rivi loppua. Mutta vaikka Anna miten tarkasti katsookin, vaikka hänen silmänsä miten suurella huolella etsiikin joka ruodun läpi — Jaakkoa hän ei löydä!
Alhaalla Annaa tarvitaan, hän tietää, että häntä haetaan, — hänen silmänsä alkavat karvastella, mutt'ei liiku hän paikastakaan — huolellisemmin vaan lentää hänen silmänsä äärettömän sotajoukon yli.
Nyt metsän rinteessä harvenevat rivit, loppu joutuu käteen, viimeiset tulevat esiin — Jaakko ei ole heidän joukossaan! Kuni tikarinpisto viilsi ääretön tuska Annan sydämen läpi — — silloin nousee kaukaa uusi kohina. Jälleen välkkyvät sota-aseet, ja uusi toivo nousee Annan sydämessä — vankkurit vankkurien perään, monta sataa, läheneepi.
Nyt eroittivat hänen väsyneet silmänsä ajajat: voi nimetöntä tuskaa ja hätää! Mitä hän nyt näkee — kalvistuneet kasvot, päähän-vajonneet silmät, veriset haavat — on sodan hirmuisa palkka ja maksu. Ja kun hän vielä tuskissaan, palavin sydämin katsoo ja näkee pitkiä sairasjonoja ohitse kulkevan, joutuu viimeiset vankkurit käteen, pysähtyvät ja poikkeavat myllyllen päin ja Annan silmät näkevät vaalean, haavoitetun Jaakon!
Huudahdus, niin huikea että huone kajahti, kuului Annan suusta, — sitten lensi hän enemmin kuin juoksi ylhäältä alas, ja viiden minuutin perästä oli Jaakko hänen kättensä hoivattavana vuoteella, ja rakastavan äidin sekä morsiamen rukoukset nousivat hänen edestään taivaan puoleen.
Ja taivaallisen Isän korva oli altis kuulemaan näitä rukouksia. Jaakon haavat paranivat pian Annan ja Liisan huolellisen hoidon kautta ja viikkokauden kuluttua nousi hän, jos kohta huonosti ja vaivaloisesti, jälleen ylös vuoteelta. Morsiamen silmät loistivat sitä nähdessään.
IX.
Vanhat ovat kadonneet — katso, kaikki ovat uudeksi tulleet.
Ojamyllärin kuolinvuoteen ääressä löydämme kaikki ystävämme liikutetuin sydämin koossa olemasta, sillä hauta sovittaa kaikki rikokset ja kuolema antaa anteeksi.
Antin henki on eroamassa, mutta haudan partaalla on Jumala avannut hänen silmänsä, että hän saisi nähdä kaiken sen onnen, jonka hän niin kauan oli hyljännyt. Kädet ristiin laskettuna, hänen omaisensa seisoivat sairasvuoteen ympärillä ja joka silmänräpäys pelkäsivät he itkien saavansa kuulla sairaan viimeisen hengähdyksen.
Mutta vielä kerran avaa kuoleva suurella vaivalla silmänsä. Siunaten hän ne luopi Annaan ja Jaakkoon: "Jumala siunatkoon teitä ja sinua kallis Liisa, —"; ne sanat kuuluivat vielä hänen kelmeiltä huuliltaan, — silloin kantaa kuoleman-enkeli hänen sielunsa kohden ikuisia asunnoita! Yksi harras "Isä meidän" vaimon ja lasten suusta lähtee häntä saattelemaan autuaalle tielle.
* * * * *
Vuosi tämän tapauksen perästä oli Ojamyllyllä iloiset, mutta pienet häät. Kun nuori-pari tuli kirkosta, lausui Jaakko Annallensa, kättä tarjoten ja lempeästi katsoen häntä silmiin: "Eikö niin, kallis Anna, ne jotka kyyneleillä kylvävät ne ilolla niittävät?" — Mutta Anna pannen kätensä ristiin vastasi liikutetulla sydämellä:
"Jumalass' on turvan' aina,
Joka laupeudessaan
Holhoo mua ainiaan,
Kaikki hyvät mulle lainaa,
Niinkuin isä lapselleen,
Rakkahalle omalleen".
"Amen!" lausui Liisa ja laski siunaten kätensä lasten pään päälle.
Vielä kauan elivät Jaakko ja Anna Ojamyllyllä, äitiänsä kunnioittaen ja lapsiansa Jumalanpelvossa kasvattaen sekä raamatun sanaa: tehkäät hyvää niille, jotka teitä vihaavat — Sutlepan Rietua ja Kirja-Tiitsua kohtaan noudattaen. — "Niin tosiaankin, kuinkas heidän kävi?" — "Eikö työtä myöten palkka?" — Erään riihen luona, jossa punapää vanhan tapansa mukaan ärsytti kahta veljestä toistansa vastaan, olivat molemmat niin ymmärtäväiset, että leppyivät, mutta saivat sitten ilkiön käsiinsä ja kerrassaan löylyttivät hänet niin, että hänen luunsa ja jäsenensä eivät enää ikäpäivänä tulleet terveeksi. — Hän ja Rietu, jonka mökki myös pian huutokaupalla myytiin, elivät nyt armolahjoilla, jotka kyllä salaa annettiin, mutta joista koko kylä Annan kunniaksi ja kiitokseksi puhui. — Jos kaikki Annat ja heidän sisarensa niin tekisivät, niin olisivatpa asiat hyvät. Ja sillä loppuu kertomuksemme tällä kertaa.
End of Project Gutenberg's Ojamylläri ja hänen miniänsä, by Lydia Jannsen