Kun saaren merimiehet saapuivat jouluksi kotiinsa kaukaisilta meriltä, kertoivat he ihmeellisiä asioita maailmalta. Matsaan oli käynyt hyvin, hän oli kultakaivoksista kaivanut paljon kultaa, kerran oli hän löytänyt kultakimpaleen pääkallon suuruisen. Toiset kuiskuttelivat salaa, että joku toinen oli siitä saanut maksaa puhkaistulla pääkallollaan. Vai olivatko ne kultakaivostarinoita ja satuseikkailuja, joita merimiehet kertovat toisilleen kajuutoissa, kun tähdet syttyvät taivaalle ja illat käyvät pitkiksi? Kullalla oli Matsas ostanut ison maatilan Keski-Amerikassa, hänellä oli satoja mustia orjia, laajoja sokeri-istutuksia, tupakintaimitarhoja, isoja härkiä ja hurjia hevosia ja hän oli nainut kauniin, rikkaan, tummaihoisen, sekarotuisen plantaashin omistajan tyttären. Merimiehet sanoivat, että Matsas oli kyllästynyt kuumaan maahan, hän alkoi palata kotimaahan, mutta saarikylään ei hän koskaan palaisi eikä hän antaisi saaren vaivaisille penniäkään, vaikka hän nyt voisi ostaa koko saarikylän. Hän oli jo ostanut valkoisen, komean huvilan Suomenlahden rannalla, siellä tahtoi hän parantaa terveyttänsä, jonka hän oli turmellut kaivoksissa, hän oli kerran halpaantunut mutta eräs lääkäri oli tehnyt hänet taas terveeksi.
Ja vanhat meripekat kertoivat Jyrkistä, että hän oli karannut useat kerrat laivoista, hän oli harhaillut maailman kaikilla merillä, oli käynyt ruskeaksi ja rotevaksi, ystävälliseksi ja ymmärtäväiseksi, hän oli pelastanut monen ihmishengen ja hänen sinisessä merimieskirstussaan oli paljon "hiirennahkoja", seteleitä. Niin kertoivat myhäillen vanhat meripekat ja iskivät karkeiden kulmakarvojensa alta nauraen silmää Madlille, joka punastui ja hiipi pois. Madli ei uskaltanut katsoa heitä silmiin, hän oli mielestänsä tanssinut pois nuoruutensa kauneimman ajan odotellessaan turhaan Jyrkiä, joka ei koskaan palannut. Samalla tunsi Madli petollisessa sydämessään pienen vihaisen pistoksen, sitte muisti hän lapsuutensa nukkeprinsessat ja katinkultasalit. Hän hymähti hassunkurisille ajatuksilleen, seisahtui kalliolle ja kuuli etäältä rantatuvasta vanhan viulun soiton ja jalkojen töminän avonaisesta, höyryävästä akkunasta. Hän keikautti päätään ylpeästi ja kulki hämärää kalliopolkua, joka oli kuin harmaa mutkitteleva viiva. Hämärässä näki hän jotain, mikä kimmelsi ja liikkui häntä vastaan, ne olivat kuin pyöreitä kultamarkkoja, jotka laskivat ja nousivat kuin tulikärpäset. Ne merimiehet ne nyt valehtelevat jos jotakin niin, että aivoissa alkaa kummitella!, ajatteli Madli ja naurahti. Nyt eroitti hän kullatut napit, sitte valkean luotsinakin ja sen kulta-ankkurin. Pian seisoi nuori, kookas luotsi hänen rinnallaan ja he kulkivat käsi kädessä tanssitupaa kohden.
* * * * *
Kalastajan mökki oli kuin kuollut, ei kukaan siellä asunut. Ikkunoiden eteen oli naulattu lautoja ja ovi oli lukossa. Ryytimaassa rehoittivat kilvan nokkoset ja koiruohot, vattupensaat levittivät laihoja oksiaan ja turvekatolla kasvoi tervakukkia ja sinikelloja. Ja myrsky ravisteli syksyöin autiota mökkiä, jossa vain nälkäiset hiiret vikisivät. Siellä kummitteli, kerrottiin, öisin oli siellä nähty valkeata, joka heti oli sammunut. Joku oli nähnyt irvistävät kasvot akkunalautojen takana vai oliko hän nähnyt omat kasvonsa lasissa. Vanhemmat karttoivat sitä paikkaa, sillä he muistivat vielä tiirojen pahanenteisen kirkumisen sinä hirmuisena myrsky-yönä. Mutta lapset tekivät sinne syksyllä marjaretkiä ja joku nuori ihmispari eksyi sinne joskus elokuun kuutamo-iltoina, sillä he saivat siellä kulkea rauhassa pahansuovilta silmiltä.
Eräänä syyskuun iltana kulki mökille outo mies, hän seisahtui ja katseli ympärilleen ikäänkuin hän olisi etsinyt jotakin, mökki häämöitti hänen silmissään kuin iso ruumiskirstu, joka jo on naulattu kiinni. Niin, sen mökin entinen elämä oli kuin kuollut ruumis, ei siinä ollut enään sielua, se oli nyt niin autio kuin hänen oma surullinen sydämensä. Eihän hänellä enään täällä ollut mitään tekemistä, iäksi täytyi hänen riistää sydämestänsä tämä kolkko kuva, joka vain katkeroitti muistoillaan. Tänne ei hän enään koskaan palaisi, ottakoon veli mökin, ajatteli Jyrki, joka nyt oli palannut tyhjään kotiinsa.. Naapurimökissä oli se ainoa, joka voisi häntä ilahuttaa hänen yksinäisyydessään. Nukkuiko jo Madli, menisikö hän herättämään? Ei vielä, hän tahtoi säästää tätä jälleennäkemisen kaivattua hetkeä, sillä onni on onnen odotuksessa, ajatteli Jyrki. Hän meni istumaan aitan portaalle, sillon kuuli hän askelia, jotka kolahtivat kiviin. Nurkan takaa tuli nuori nainen ja mies käsi kädessä, ja paperossi riippui miehen huulilla, mies raapaisi tulta laatikon syrjästä, ja nyt näki Jyrki Madlin ja nuoren luotsin, joka veti tytön luokseen ja kyykistyi istumaan vattupensaitten taakse. — Jyrki ei muistanut jälkeenpäin oikein, kuinka se oli käynyt. Jyrki ei ollut vavissut myrskyssäkään, kun hän oli keikkunut mustien vesikuilujen päällä korkealla mastoväylingeissä korjaillen purjeita. Mutta silloin oli ase niin vavissut oikeassa kädessä, että hänen oli täytynyt sitä tukea vasemmalla. Se ajatus oli tullut kuin äkkisalama, joka lyö jostain näkymättömästä, pimeydestä alas laivan viereen. Hän oli hypännyt kuin peto vattupensaan luo ja hän oli laukaissut aseensa luotsia kohden. Mitä sitte tapahtui? Korahdus, Madli oli huutanut, juossut kylään — hälinää — — — ihmisiä — — kahlerautoja, pitkiä kuulusteluja, sieluntuskia, koston iloa, katumusta — — häpeää — uhmaa ja — vankila.
* * * * *
Keväinen, antelias aurinko paistoi yli Viaporin kirkkojen sipulitornien ja harmaiden luotojen Jyrin vankikoppiin Katajanokalla. Hän tunsi vanhoissa merimiessieramissaan tuoreen, suolasen, viileän meren hengen. Hän nosti pöydän muuria vasten ja veti itsensä ylös riippuen käsistään ristikon raudoista.
Hän veti täysin siemauksin rintaansa keväistä, väkevää tuoksua, joka ihan huumasi. Hän tunsi rakkaan merensä, joka loisti kuin lasilattia, tuhansia kipenöiviä tulipisteitä tanssi heikon vihurin kaikissa väreissä. Mereltä tuli iso valkoinen höyrylaiva, ja sakea savu vyöryi pitkin näköpiiriä, ja iso punainen savutorvi töräytti iloisen tervehdyksensä yli keväisen, iloisen ja keveän kaupungin. Jyrin väsyneihin silmiin tuli hiukan eloa, hän ajatteli, että ehkä hän vielä kerran saisi käydä tuollaisen komean laivan kannella kaukaisella merellä. Hän matkustaisi kauas eikä hän koskaan palaisi, ehkä hän voisi unohtaa elämänsä suuren erehdyksen ja alkaisi aivan alusta, sillä olihan hän nuori. — Silloin lensi yksinäinen tiira, näytti siltä ikäänkuin se olisi lentänyt suoraan ristikkoa vasten, mutta se lensi yli vankilan, palasi taas ja kirkui ihan Jyrin pään päällä. Mitä tämä oli, ihanhan se puhui kuin ihminen se tiira ja se puhui juuri hänelle. Se kirkui samalla lailla kuin se tiira, jota Jyrki veljensä kanssa oli nuorena kiduttanut ongenkoukulla, joka oli tarttunut linturaukan kurkkuun. Hän muisti sen niin hyvin. Ihmeellistä se oli, Jyristä tuntui ikäänkuin sen tiiran kidutus olisi ollut suurempi rikos kuin luotsin murha, sillä luotsi oli kuollut ilman kärsimyksiä. "Lyö sitä kivellä päähän, lyö sitä kivellä päähän"!, kuuli hän korvissaan veljensä äänen ja hän raivostui omille muistoilleen. Jos hänellä nyt olisi ollut kivi kädessä, niin hän olisi heittänyt sillä tiiraa. Mutta tiira kirkui yhä kimakammin ja toiset tiirat lahdella yhtyivät samaan vihaiseen vihellykseen. Oh, oliko hän jo niin paatunut! Jyrki ei voinut katsella kauemmin, hän luisui alas ristikolta ja heittäytyi vuoteelleen, asetti kädet korvilleen ja keinutti ruumistaan. Sitte purskahti hän itkuun. Muut vangit saattoivat iloita keväästä, auringosta ja merestä. Hän ei voinut koskaan iloita edes nuoren tiiran iloisesta tanssista yli kimmeltävän meren, loistavan kuin kristallilattia, jolla hyppelee tuhansia tuliläikkiä.
* * * * *
Valkoinen höyrylaiva kääntyi salmesta ja parvi tiiroja lenteli sen vanavedessä. Takakannella istui nuori kreolitar, jonka silmät loistivat kuin kaksi mustaa timanttia. Hän heitteli nisuleivän palasia tiiroille, jotka vapaina ja vallattomina laskeutuivat veteen.
"Mateo, katsos kuinka ne ovat kauniita! Onnellinen sinä, olet jo lapsuudestasi saakka saanut ihailla näitä lintuja."
"Isabella!", vastasi synkkä ja ahavoitunut mies hänen vieressään, "älä heitä niille enään mitään."
"Rakkaani, miksen heittäisi, ne tuottavat minulle onnea astuessani ensi kerran sinun kotimaasi rantamalle."
"Isabella, eivät ne tuo onnea, kirouksen ne tuovat, pitäisi heittää niille ongenkoukku kurkkuun, minä en kärsi noita lintuja, minä vihaan niitä!"
"Mateo rakas, voisitko sinä rääkätä noita valkoisia lintuja, sittenhän sinä voisit rääkätä minuakin?"
"Isabella… sinä et tiedä… niin, minä voisin rääkätä sinua, jos sinä kerran tahtoisit tietää — — – jos sinä tietäisit, mitä minä kerran olen tehnyt!"
Ah, nyt oli sanottu se paha sana, joka vieroittaisi heidät, Matsas aavisti sen, että jotain hirveätä oli tulossa, että heidän elämänsä tulisi yhtä onnettomaksi kuin isän ja äitipuolen. Matsas nousi, otti seltteripullon pöydältä ja heitti sen tiiroja kohden. Sitte jäi hän tuijottamaan kuin jotain näkymätöntä, kamalaa näkyä, tapaili kädellänsä kurkkuaan ikäänkuin siellä olisi ollut terävä koukku, hän horjahti ja kaatui laivankannelle, hän oli saanut halvauksen.
Mutta tiirat kirkuivat kuin vahingonilosta, ne katselivat pienillä, terävillä silmillään voimakasta miestä, joka huohotti kannella kuin voimaton lapsi. Sitte kimmahtivat ne nopeasti korkeammalle ja leijailivat laivan ja vankilan väliä ikäänkuin ne olisivat vieneet veljeltä veljelle onnetonta viestiä, ikäänkuin ne olisivat salaperäisellä tavalla heimolaisiltansa kuulleet tarinan kahdesta sydämettömästä pojasta, jotka kerran kiduttivat kuoliaaksi pienen, nälkäisen tiiranpoikasen.
MATTI KIEROSILMÄ.
Matti Suorasilmä oli markkinoilla hukannut hevosensa Laukin sekä kaikki rahansa. Oli joulu-aaton ilta ja Matti kulki surumielisenä kaupungin katuja tyhjä haarapussi olalla ja ajatteli kotia, joka oli kaukana. Kulkiessaan kaupungin tullinsuusta valtamaantielle tuli häntä vastaan mies vanha, kerjäläisukko.
"Mihin sinä niin pahoilla mielin kuljet?, kysyi ukko.
"Kotiin päin kuljen, vaan sinne en illaksi ehdi, sillä hevoseni minä hukkasin, sanoi Matti.
"Voi miestä, pyytäisin pennin puolta tai syötävän tapaista, pyysi ukko.
"Hukkasin rahanikin, sanoi Matti.
"Anna minulle tuo haarapussi, voisinhan sillä jotain tehdä?
"Kyllä sen saat, sanoi Matti ja katseli ukkoa suoraan silmiin kuten hänen tapansa oli.
"Hyvä kiitos sinulle ja onnea matkallesi", toivotti ukko ja jatkoi matkaansa haarapussi olalla.
Kulki Matti jonkun aikaa ja alkoi väsyä. Nälkäisenä ja uupuneena istahti hän tiehaaran kivelle ja katseli tylsästi eteensä. Silloin ilmestyi hänen eteensä mies pieni, kahden etusormen pituinen. Hänellä oli polviin ulottuva parta ja viheriäinen pipolakki päässä, ja naurellen heilutti hän haarapussia, sillä se oli sama mies, joka kerjäläisenä oli tullut Mattia vastaan tullinsuussa.
"Terve miestä, sinä Matti Suorasilmä!" sanoi piipattimies naurellen, "miksi sinä olet niin surullinen?"
"Kadotin kaikki, rahani, hevoseni enkä pääse jouluksi kotiin, sanoi
Matti.
"Ei hätää mitään, Matti Suorasilmä", sanoi kääpiömies, "sinä olet kunnon mies, ahkera kyntömies sinä olet ja reima halonhakkaaja, sen tiedän; sentähden minä pidän sinusta.
"Kunhan vain pääsisin kotiini, sanoi Matti.
"Katsos tätä!, sanoi se kahden etusormen pituinen mies ja näytti haarapussia.
"Minun haarapussini!", huudahti Matti.
"Ota ristitieltä kolme kiveä suuhusi ja sano:
"Piu, pau, paukkaa, haarapussi laukkaa alitse kuun, ylitse maan, vie mua, vie mua kotihin vaan!"
Niin neuvoi kääpiö ja katosi samassa.
Matti ihmetteli suuresti ja teki työtä käskettyä.
Haarapussi alkoi hypellä maantiellä kuin jänis, ja Matti juoksi jälessä. Juoksi virstan ja juoksi kaksi ja kolmannen virstantolpan kohdalla sai hän sen kiinni. Nyt se vikuroi kuin hevonen ikään ja hyppeli Matin käsissä. Matti istui sen selkään ja toisteli pienen miehen sanoja:
Piu, pau, palikkaa, haarapussi laukkaa!
Ja Matti alkoi nousta, nousi yli puiden ja vuorien, metsät ja järvet alhaalla näyttivät pieniltä pilkuilta. Matti vapisi ja pelkäsi tätä hurjaa menoa. Jo kohosi hän pilvien yli, kun kuuli äänen selkänsä takaa:
"Älä ollenkaan pelkää!", sanoi pieni mies, joka istui haarapussin selässä Matin takana.
"Sielläkös sinä hyvä mies oletkin!" sanoi Matti, "mihinkäs sitä nyt mennään?"
"Kultapilven kievariin", sanoi kääpiö.
"Minun on nälkä", sanoi Matti.
"Siellä syödään", sanoi kääpiö.
Lensivät, lensivät. Pian kuulivat, miten silkkikarvainen halli haukkui Kultapilven kievarissa. He lensivät veräjästä sisään, joka oli kullasta tehty. Piha kimmelsi täynnä kummallisia kukkia ja he kulkivat kievarin kultaiseen kartanoon. Katot ja seinät hohtivat helmissä ja jalokivissä, pöydällä odotti valmis ateria eikä ketään näkynyt koko talossa.
Pöytä notkui herkkujen ja paistien alla. Matti söi ja ihmetteli suuresti. Ravittuina nousivat he taas haarapussin selkään ja sanoivat hallille hyvästit.
Ja he lensivät, lensivät ja heleä haukunta hiljeni pilvien taakse.
Matin mieli oli iloinen, nyt alkoivat he laskeutua alaspäin maata kohden, näkyi kyliä ja lumipeitteisiä metsiä.
Matti katseli alaspäin ja sanoi:
"Mitä tulia sieltä alhaalta näkyy?"
"Joulukynttilät kirkoissa palavat, siellä soitellaan uruilla, rauha on maassa, Jumalan rauha, ja kulkuset helähtävät kirkkoteillä", sanoi kääpiömies.
"Koto näkyy, koto näkyy!", huusi Matti täyttä rintaa.
"Siellä kohta ollaan", sanoi se kahden etusormen pituinen pieni mies, "mutta muista Matti Suorasilmä, ettes taaksesi katso, sillä silloin käy hullusti! Sinä et saa tietää, kuka minä olen."
Ja he laskeutuivat yhä alemmaksi. He lensivät yli Velhovuoren, joka haamoitti kirkon takaa kuin mustahameinen, suuri noita-akka. Matti näki kotipirttinsä, näki pikkusiskojen ja veljien leikkivän joulupahnoilla, ja isä, äiti, sukulaiset istuivat joulupöydän ääressä. Matti katseli suoraan eteensä kuten hänen tapansa oli. Haarapussi läheni yhä maata ja siinä samassa seisoi Matti tiellä, joka vei mäelle hänen kotitaloonsa. Pieni mies oli kadonnut. Maantiellä näki hän Laukin, joka pää nuokkuen seisoi rattaittensa edessä, ja rahapussinsa löysi hän rattaiden pohjalta. Matti ihastui ikihyväksi, nousi rattaille ja ajoi kotiin päin. Samassa kuului hänen takanansa hirveä pauke ikäänkuin kanuunalla olisi ammuttu, ja Matti katsoi taaksensa. — Velhovuori aukeni räiskyen tulisissa auringoissa, kultakruunu päässä ajoi se kahden etusormen pituinen mies nyt pitkänä jättiläisenä hopeavaunuissa vuoresta sisään. Matti tuijotti vuoreen niin, että valo häikäisi hänen silmänsä. Vuoren tulet tanssivat hänen silmissään niin, että hän pelkäsi tulevansa sokeaksi. Hän jäi katsomaan vuoren aukkoa kunnes se taas oli kuin musta seinä. Ihmeissänsä ja silmiään hieroen ajoi Matti kotiin. Mutta siitä ajasta asti katsoi hän kierosti ja häntä kutsutuinkin nyt "Matti Kierosilmäksi".
LAULAJAN UNI.
Köyhä laulaja näki unta, että hän tuli taivaaseen. Pyhä Pietari aukaisi oven ja sanoi:
"Oletko sinä nyt tyytyväinen?
"En tiedä, vastasi laulaja.
"Etkö tiedä, sinähän aina haaveksit taivaasta maan päällä?"
"Minulla ei ole täällä mitään haaveksittavaa", vastasi laulaja.
"Sinähän kärsit aina maan päällä ja lauloit, että muka olit joutanut väärälle taivaankappaleelle, sillä kaikki tuntui sinusta siellä niin ihmeelliseltä."
"Täällä tuntuu kaikki myös niin ihmeelliseltä", sanoi laulaja.
"Niin, eikö tunnu täällä kaikki ihanalta ja ihmeelliseltä!", sanoi Pyhä
Pietari itsetietoisesti.
"Ihmeellinen on tämä taivas mutta…"
"Täällä on ikuinen ilo, ikuinen soitto ja ikuinen rauha", sanoi Pyhä
Pietari hymyillen ja hyväili harmaata partaansa.
"Täällä on liian rauhallista, täällä on kaikki täydellistä, minun olisi täällä ikävä", vastasi laulaja.
"Olihan sinun aina ikävä maankin päällä, sinä sait paljon kärsiä mutta myöskin paljon iloita, sait kunniaa ja mainetta."
"Niin, mutta minä en saanut rakkautta ja minä kadotin laulutaitoni suuressa surussani", valitti laulaja.
"Viritä kanteleesi tämän suuren taivaan enkelikuoron sävellajiin, äläkä nurise", sanoi Pyhä Pietari hiukan ärtyisenä.
"Minä tahdon soittaa omaan äänilajiini", sanoi laulaja.
"Sinä et ole koskaan tyytyväinen", sanoi Pyhä Pietari.
"Minä en tahdo olla tyytyväinen, sillä minä en tahdo olla täydellinen kuten kaikki täällä ovat. Ei ole ihme, että taivaat vähitellen tyhjentyvät", sanoi laulaja.
"Sinä olet mahdoton olemaan missään!", tiuskasi Pyhä Pietari.
"Minä tahdon pyrkiä siihen, mikä on mahdotonta, täydellisyys tappaisi tunteeni."
"Mitä sinä toivot?", kysyi Pyhä Pietari.
"Jos minulla ei ole mitään toivomista, niin minulla ei ole mitään taivasta", huokasi laulaja.
"Sinä kaipasit ikuisuutta, täällä se on ijankaikkisesta ijankaikkiseen", sanoi Pyhä Pietari vakavana.
"Minä kaipaan kaipaustani, minä kaipaan kärsimyksiäni", sanoi laulaja ja laski kätensä rinnalleen ikäänkuin hän olisi etsinyt sydäntään.
"Luoja antoi sinulle suuren sydämen ja suuren kyvyn", muistutti Pyhä
Pietari.
"Minun sydämeni on särkynyt. Minä pelkään ikuista tyhjyyttä!", huudahti onneton laulaja.
"Tahdotko sinä vielä kerran elää vaikka elämä oli sinulle kova?', kysyi
Pyhä Pietari.
"Tyhjyys on pahempi kuin kuolema, kuolema ei ole mitään."
"Tahdotko sinä vielä kerran käydä läpi kaikki kärsimyksesi, tahdotko sinä elää uudestaan?", ihmetteli Pyhä Pietari.
"Minä tahdon elää!", huudahti laulaja.
"Sinä saat elää mutta yhdellä ehdolla", sanoi Pyhä Pietari.
"Pyhä Pietari, mikä on se ehto?", kysyi laulaja.
"Minä lasken sinut taas maan päälle ja sinä saat haaveksia uudestaan taivaasta mutta…
"Mutta…?", keskeytti laulaja.
"Mutta sinun täytyy unohtaa, että sinä olet ollut taivaassa", sanoi
Pyhä Pietari.
"Saanko minä takaisin laulutaitoni?", sanoi
"Täyttyköön tahtosi!", sanoi Pyhä Pietari hymyillen, nousi porttikoineron istuimelta ja aukaisi oven.
Ja laulaja otti kanteleensa ja läksi.
Pyhä Pietari katsoi kauvan hänen jälkeensä, pudisti päätään ja sanoi ikäänkuin itsekseen:
"Hän on onneton vaikka hän sai takaisin laulutaitonsa."
Mutta laulaja kulki maata kohden, koko matkan soitteli hän kanneltansa ja lauloi.
HINDIALAINEN LEGENDA.
Kaukana itäisillä mailla, ihanassa Indiassa asui ruhtinas nimeltä Maharatha, joka rakasti taitoa, tietoa, soittoa ja tanssia. Mutta nyt istui hän jalat ristissä mykkämielisenä rakkauden palatsissaan ja hänen suloinen lempipuolisonsa Amavasja lepäsi surren hänen jalkojensa juurella.
Mutta ulkona soivat pagoodien temppelirummut, sillä musta surma oli kulkenut läpi valtakunnan surmaten ihmisiä niin nuoria kuin vanhoja, ja pyhistä virroista nousi katku myrkyttäen hehkuvan ilman. Ja koko valtakunta oli laaja kalmantarha, jossa jälelle jääneet hoippuivat kuin varjot itkien onnettomia omaisiansa.
Mutta palatsimuurin kaikki portit olivat suljetut, ettei musta surma niistä sisälle pääsisi.
Niin havahti Maharatha kuin pahasta unesta, katseli ympärilleen ja viittasi vanhan tietäjän Maranan luokseen.
"Marana! Sano, millä minä voin ilahuttaa ihmisiä, että he saisivat takaisin elämänhalunsa, nostaisivat raunioista rakennuksensa ja alkaisivat viljellä vainioitaan?"
Niin astui esiin Marana ja sanoi:
"Oi, valtias! Meidän soittoniekkamme eivät voi ilahuttaa ihmisiä, mutta Himavatin vuoristossa asuu halveksittu heimo, paimenpartiolaiskansa, hevosvaihtajasuku. Heidän joukossansa on nuori mies Samudra nimeltä, hänellä on taikasoitin, bansuli, jolla on ihmeellinen voima!°
"Nouda hänet tänne!", huudahti Maharatha ja katsoi ensi kerran pitkästä aikaa lempeästi Amavasjan silmiin.
Muutaman päivän päästä tuli Samudra. Hän kumarsi ruhtinaalle ja sanoi: "sinä kutsuit minua!⁰
"Kuka on sinun Jumalasi?⁰, kysyi Maharatha.
"Meidän Herramme on tanssija, niinkuin polttopuussa piilevä lämpö vuodattaa hän voimaansa sieluun.⁰
"Sinulla on pyhä bansuli, käy ja ilahuta kansaani, jonka musta surma on tehnyt surulliseksi", sanoi Maharatha, kallistui puolisonsa puoleen ja suuteli häntä korvalle.
Mutta heidän takanansa seisoi orjatar Ramja leyhytellen heidän päittensä yli isoa palmuviuhkaa.
Ja Ramja oli kaunis nähdä, kaunis kuin uudenkuun yö ja kermankelmeä lotuskukka.
"Miksi sinä vaikenet, mitä sinä tahdot? Minä annan sinulle norsuja ja kalliita kiviä, minä nostan sinut alhaisesta asemastasi tietoviisaimpieni viereen", sanoi lempeästi Maharatha.
Niin nosti Samudra silmänsä ja katseli vavisten Ramjaa, joka silmät raukeina värisi kuin vilusta, joka hiipii pitkin Himavatin huippuja.
Ja viuhka alkoi vavista Ramjan kädessä kuin töyhtöpalmu, kun lämpöinen sade tohisee sen latvassa.
Samudra nosti kätensä, toisen sydämelleen ja toisen ohimolleen. Silloin ymmärsivät Maharatha ja Amavasja, että Samudra oli valinnut Ramjan rakkaimmaksensa.
Silloin tapahtui jotain ihmeellistä. Äkkiä pimeni palatsi, musta pilvi nousi auringon eteen ja palatsin puutarhaan putosi raskas, kylläinen, hedelmöittävä sade, ja viileä ilma leyhähti läpi palatsipilariston ikäänkuin ihana kohina olisi suhissut mangopuissa ja palmujen töyhtölatvoissa.
Maharatha nousi, otti viuhkan Ramjan kädestä, talutti hänet Samudran tykö ja sanoi:
"Menkää ja ilahuttakaa soitollanne minun kansaani!"
Ja Samudra otti Ramjan pienen, keltaisen käden käteensä ja kulki läpi pilariston, kuin tanssien astuivat he ulos muurin portista. Mutta Ramjan jälessä hyppi iso musta sammakko. Sen näki vain tietäjä Marana mutta hän ei puhunut mitään. Sinä yönä tanssittiin ja iloittiin palatsissa, ja Maharathan istuimen kultaisella selkänojalla istui musta sammakko mutta Marana ei uskaltanut puhua siitä mitään.
Ja niin kokosi Samudra hevosensa, telttansa, vaskiset keittoastiansa ja läksi koko heimonsa kanssa vaeltamaan. He kulkivat yhä etelään päin, he vaelsivat läpi ihanien tamarindimetsien, missä bulbul-linnut lauloivat kirjavia perhosia pyydystäen ja missä jambupuut, ruusu-omenapuut levittivät suloista tuoksua yli seutujen. He kulkivat läpi viidakkojen, missä leopardit ja tiikerit karjuivat yöllä kiimaisessa kuutamossa vanhojen palatsien raunioilla ja he näkivät sinivihreän suuren meren etelässä ja he iloitsivat suuresti. Missä he kulkivatkin, lauloivat ja tanssivat he soittaen huiluillaan ja bansuleillaan. Jokaisessa majassa, minne Samudra ja Ramja astuivat, täytti sanomaton ilo surulliset sydämet, sillä Samudra toi tullessaan elämän hehkuvan halun, ja Ramja oli kuin sydämen kaikkivuotava lempeä lohdutus. Ramjan tanssi oli suloinen ja sytyttävä, hän tanssi niinkuin jumalallinen Apsara, joka laskeutui taivaasta maahan karkeloimaan.
Niin kääntyivät he taas itään päin, sillä Samudra kaipasi kolkkoja kallioita. He vaelsivat yli tasankojen ja vuorien ja kaikkialla alkoi uusi elämä, ihmiset voittivat omat valituksensa, he nostivat rakennuksensa raunioista ja alkoivat viljellä paahtuneita vainioitaan.
Mutta yöllä kun tähdet alkoivat loistaa yli kaukaisten, hämärien vuorien, istui Samudra teltassaan mykkänä hyväillen toisella kädellä bansulia ja toisella Ramjan kättä. Alakuloinen aavistus ahdisti häntä hänen sydämessään eikä hän tiennyt, mitä se oli. Eikä hän enään voinut bansulilla ilahuttaa itseään eikä heimoaan. Ja jo ennen aamunkoittoa riistäytyi hän Ramjan hellästä syleilystä, sälytti telttansa ja lähti hevosinensa erämaahan, yhä jylhempiin seutuihin.
Niin tulivat he valtakunnan päähän ja sytyttivät nuotionsa pienen, pyhän virran rannalle. Koko taivas oli sinä yönä veripunainen, ja veripunainen oli virta. Oli niin hiljaista, että virran liejuinen vesi näkyi tahmettuneen siitä hiljaisuudesta, virran pohjasta nousi toisinaan mustia, äänettömiä poreita ja lotuskukkien alta kiiluivat vihaiset, vihreät silmät. Kaikki nukkuivat paitsi Samudra, hän katseli Ramjaa ja huokasi. Silloin loikkasi teltan aukosta iso musta sammakko Ramjan kasvoille. Kirkaisten heräsi Ramja ja samassa hetkessä kuului samanlainen kirkaisu joka toisessa teltassa. Mutta sammakko oli kadonnut. Musta surma oli käynyt leirissä.
Seuraavana päivänä heittivät heimolaiset kuolleensa pyhään virtaan, mutta Samudra itki Ramjan ruumiin ääressä: "Oi, minun kalleimpani, elämäni elämä, ystäväni, armaani, valittuni maailman kaikkien vaimojen seassa!"
Samudra nousi, nosti Ramjan käsivarsilleen ja antoi ruumiin hiljaa solua alas virtaan.
Ja niin lähti Samudra taas länteen päin, ei hänellä ollut kiirettä eikä hän puhunut koko matkalla. Miehet ja vaimot huokasivat, hevosetkin huokasivat, ja kaikki vuoret päästivät raskaan huokauksen syvimmistä kuiluistaan.
Kun Samudra pienen joukkonsa kanssa kulki Maharathan palatsimuurin portista, näki hän isolla roviolla ruhtinaan ruumiin. Kuin katkennut lotuskukka seisoi Amavasja rovion alla. Pagoodien temppelirummut pärisivät ja pyhien uhriruohojen ja mogrukukkien haju täytti ilman. Mutta Amavasjan takana seisoi vanha tietäjä Marana tukien häntä kädellään, sitte kohotti hän kätensä aurinkoa kohden ja talutti nuoren ruhtinattaren roviolle.
Valkoiseen karkeaan lesken surupukuun puettuna nousi Amavasja hiljaa roviolle eikä hänen huulillansa liikkunut huokaustakaan, sillä hän oli jo itkenyt sydämensä surut tyhjiin. Rovio leimahti äkkiä ilmituleen.
Niin kuoli Amavasja puolisonsa viereen niinkuin pyhät lesket kuolevat ihanassa Indiassa.
Mutta Marana vei Samudran palatsin puutarhaan ja sanoi:
"Samudra, sinä palaat yksin!"
"Minä palaan yksin. Marana, Marana! Miksi ei surma suistanut minua! Miksi kuoleman miekka on eroittanut minut ja Ramjan kuin murtuneen sanan!"
"Kuule", vastasi Marana, "jotain salaperäistä on tapahtunut, musta sammakko tuli palatsiin silloin kun sinä läksit."
"Minä tiedän sen, se oli musta surma", vastasi Samudra.
"Siksi kannetaan Maharathan ja Amavasjan tuhka pyhissä uurnissa pagoodiin ja temppelirummut ilmoittavat sen yli valtakunnan."
Mutta Samudra käänsi pois kasvonsa länttä kohden, jonne aurinko juuri laski ja sanoi:
"Maharatha, Maharatha, voitko sinä antaa minulle takaisin Ramjan, joka oli kuin uudenkuun yö ja keltainen lotuskukka! Sinun uurnasi ääressä papit polttavat pyhää mogruruohoa ja sinun armaasi tuhka on sekoittunut sinun tuhkaasi. Mutta Ramjan, minun armaani ruumis viruu nyt kaukana vierailla mailla. Mistä minä enään löydän lohdun minun elämässäni!"
"Sinulla on bansulisi", sanoi Marana.
"Pyhä voima on vuotanut minun sielustani. Minä olen unohtanut minun soittoni, minä olen unohtanut uskoni mutta minä en voi koskaan unohtaa minun rakkaintani. Minä ilahutin ihmisiä bansulillani mutta en voi nyt ilahuttaa sillä itseäni. Vereni on nyt kohtalon kirooma, kuuma, levoton, leppymätön. Minun täytyy mennä, minun täytyy kiertää maailman ääriin, sillä jalkojeni alla palaa tämä maa, jota Ramjan kepeä askel on hyväillyt. Minulla ei ole maata, ei kotia, ei kotimaata, hyljätty on minun heimoni ja sen siemen ijankaikkisesta ijankaikkiseen, tuomittu kulkemaan paikasta paikkaan, ajasta aikaan!"
Niin sanoi Samudra, kätki kasvonsa ja itki käsiinsä.
Silloin tuli Maranan häntä sääli ja hän sanoi:
"Samudra, Samudra! Soimaa minua, minä neuvoin noutamaan sinua palatsiin."
"Miksi sen teit?", kysyi Samudra ja katsoi poispäin.
"Ihmisten onnen tähden, ethän sentähden vihaa vanhaa tietäjää?"
"Marana, en sinua vihaa, sinä olet pyhä mies ja pyhä oli sinun neuvosi.
Mutta täällä minä en kauemmin voi olla."
Niin sanoi Samudra, jätti hyvästi ja lähti.
Ja niin kokosi Samudra taas hevosensa, telttansa ja läksi harvenneen heimonsa kanssa. He vaelsivat, vaelsivat vuorikylästä vuorikylään, kaupungista kaupunkiin ja valtakunnasta valtakuntaan. Ja heidän jälkeläisensä vaeltavat vielä tänä päivänä pysähtymättä pitemmältä mihinkään, muuttavat onnettomina, osattomina mustalaisina paikasta paikkaan, ajasta aikaan.
VUOHI JA PIHAKOIRA.
Köyhä virkamiesperhe asui kesää maalaistalossa. Jo silloin kun perhe oli ajanut taloon, oli pihakoira, vanha Musti haukkuen juossut kärryjen ympärillä. Mutta sitte oli se vähitellen tottunut tulokkaihin, se oli tyytynyt sietämään heitä, sillä heitettiinhän sille joskus joku luu kyökin ikkunasta.
Virkamiehen rouva oli sairas ja kalvakka, lääkäri oli määrännyt hengittämään havumetsän ilmaa. Hänen nuoret poikansa taluttivat häntä usein männikköön pienelle penkille, josta saattoi katsella kauas järvelle. Pojat hyväilivät Mustia ja se oli siihen tyytyväinen, se ei enään oudoksunut uutta väkeä, se oli tottunut siihen, että kaikki talossa sitä hyväilivät.
Mutta eräänä päivänä toivat pojat taloon vuohen, lääkäri näet oli määrännyt sairaalle rouvalle vuohenmaitoa.
Mikähän olento tuo on?, mietti Musti, kun vuohi tuotiin taloon. Hurjasti alkoi se haukkua vuohta. Sillähän on sarvet niinkuin meidän lehmillä, mietti se. Niin, ne lehmät eivät koskaan antaneet rauhaa Mustille, jos se karjakujassa sattui tulemaan niitä vastaan. Ne kuuluivat taloon, siksi piti se niitä silmällä, jos ne tuppasivat karkaamaan karjapihasta iltalypsyn aikaan. Musti tiesi arvonsa, eivät karjapiiat suotta sen puurokuppia täyttäneet. Kuka syksyöinä karkoittaisi omenavarkaat ja kuka ylipäänsä valvoisi talon rauhaa? Musti tunsi kyllä arvonsa.
Mutta tämä vuohi, sepä vasta kummallinen eläin oli, sellaista ei Musti koskaan ennen ollut nähnyt. Sillähän oli parta kuin milläkin talon vaarilla. Eikä se ollut huoliakseen koko Mustista, talon toimeliaasta vartijasta, katseli suoraan silmiin, kumartui eteenpäin ja käänsi sirot sarvensa päin Mustin mustaa, märkää kuonoa. Tämä kävi Mustin sisulle, se aikoi jo hyökätä vuohen kimppuun, mutta silloin iskivät pojat Mustia piiskalla:
"Vai sinä, Musti, tässä ärhentelemään, etkö sinä tiedä, että vuohi antaa maitoa äidille, joka on sairas!" Musti meni muristen vanhalle paikalleen katveeseen porstuan nurkanalle.
Vuohi jäi taloon. Olipas se ihmeellinen, ei se ollut kömpelö kuin lehmä, se hyppeli iloisesti kesävieraiden ympärillä, seurasi heitä kävelyretkillä kuin mikäkin uskollinen koira, mutta ei mikään koira loikannut kalliolta kuin tuo vuohi, ihme kun ei se taittanut koipiaan ja sarviaan. Ja ihmeellisintä oli, että sitä lypsettiin kuin mitäkin lehmää, sille kannettiin heiniä ja se sai pureskella ojanvieriä ja pihanurmikkoa. Se oli ehkä tarpeellinen vaikkei se haukkunutkaan. Musti alkoi himmeästi aavistaa, että vuohella oli suoja takanaan kuten Mustillakin. — Mutta vuohi kuleskeli pitkin pihanurmikkoa, enimmäkseen se pysytteli kesävieraiden puolella, vaikka oli se joskus tuppautunut talon porstuaan, josta Musti oli sen karkoittanut. Ja niin elelivät vuohi ja Musti samalla pihalla, he alkoivat tottua toisiinsa, mutta syvempää ystävyyttä ei heidän välillänsä syntynyt, muodon vuoksi ja kotirauhan tähden suvaitsivat he toinen toisiansa. Mutta Musti päätti pitää varansa, jos vuohi poikkeisi piha-aituuksien puolueettomalta alueelta.
Vuohi oli kyllästynyt kuiviin heiniin, joita sille tarjottiin. Usein oli vuohella hyvä silmä pihamaan aidan takana olevaan kaurapeltoon, mikä ei kuulunut vuokralaisille vaan talonväelle.
Oli lämmin päivä, Musti oli pakahtua lämmöstä maatessaan kuono käpälillä tavallisella paikallaan porstuan nurkan alla. Se oli niin laiskalla tuulella, ettei se jaksanut lähteä järvenrantaan uimaan. Se huokaili ja ummisti silmiään, ravisti joskus veltosti ruumistaan, sillä kärpäset hääräsivät vihaisina sen ympärillä. Kun se oli hetkeksi saanut ne karkoitetuiksi, huokasi se helpoituksesta ja kääntyi kyljelleen pitkin pituuttaan, se unohti lehmät, omenavarkaat, ruskean, ruman kuun, jota se aina syksyöinä haukkui. Se unohti myös vuohen ja vaipui puoliuneen.
Vuohi katseli Mustin taistelua unta vastaan. Se lähti hiljaa kulkemaan selvällä aikomuksella sopivassa tilaisuudessa pistäytyä rehevämmälle laidunmaalle, koska pihamaa oli jo melkein tyysten syöty. Koira aukaisi veltosti silmäluomiansa, huomasiko se vuohen tarkoitukset, koska se seurasi sitä uneliailla silmillään, mene, tiedä, ehkä koira ajatteli, ettei sillä talon järjestyksen valvojana vielä ollut aihetta ruveta hätyyttämään vuohta. Vuohi näki Mustin uneliaan, viekkaan valppauden ja se läheni ainoastaan aitaa. Aurinko paahtoi palavana Mustin turkkiin. Aivan muuna miehenä nousi vuohi pystyyn aidalle. Musti aukaisi ruskeat silmänsä ja se näki, miten vuohi alkoi käydä miettivin askelin pitkin aidanselkää.
Musti ihmetteli tätä taitoa. Vuohi viippui aidalla menettämättä tasapainoa. Väsyikö Musti katselemaan vuohen kummallista kulkua, mene, tiedä? Ehkä se luuli näkevänsä unta, sillä ei Musti ollut koskaan nähnyt vuohen tekevän näin ihmeellisiä temppuja. Varmaankin oli tämä unta. Ja nyt alkoi aurinko ihan tanssia Mustin silmien edessä, se paahtoi ja poltti täydellä terällä Mustin vetistäviin silmiin, sen päähän, sen niskakarvoihin ja paksuun, rumaan häntään. Musti oli ihan kuin naulittuna siihen porstuan nurkan aliseen kuoppaansa. Musti ummisti silmänsä ja pian nukkui se, inisi ja nytkähteli unissaan ja näki koiran uniaan.
Tätä oli vuohi odottanut, se teki notkean, siron hyppäyksen suoraan kaurapeltoon ja koetti tehdä itsensä niin matalaksi kuin mahdollista, ettei sitä kauran seasta näkyisi.
Koira veteli yhä uniaan, sillä aikaa napsi vuohi poikki maukkaita kauran tähkäpäitä, se söi ihan kiireikseen, sellaista suloista makua ei se koskaan ollut tuntenut kielellään, se kulki ristiin rastiin pitkin kaurapeltoa ja iloisesti heilui sen parta, ja sarvet kiilsivät kimmeltävien korsien seasta.
Kärpäset häiritsivät taas koiraa, se raotti silmiään ja karkoitti ne unisesti luotaan. Mutta nyt tuli ilkeä paarma, mistä lie tullut karjapihasta, ja pisti kipeän haavan mustin kuonoon. Musti havahti ja tuli äkkivalveille, sen vanha sisu kuohahti, silmänräpäyksessä Muisti se kateutensa ja vihansa vuohta kohtaan. Missä vuohi?, murisi Musti itsekseen. Tietysti kaurapellossa ja kenen kaurapellossa? Tietysti talon, mikä ei ollut kaupungin väen vuohella vuokralla. Mutta kyllä Musti näyttäisi vuohelle, odottakoon vaan, vau, vau! Musti juoksi vuohen jälkiä pitkin ja hyppäsi kaurapeltoon. Musti ajoi vuohta takaa pitkin kaurapeltoa, vuohi teki äkkikäänteitä, mutta aina oli Musti kintereillä. Haukkuen ikäänkuin kymmenen kuuta olisi sille nauranut ajoi Musti vuohta, päistikkaa hyppäsi vuohi yli aidan, Musti peräksyttäin jälessä kartanolle. Sielläkin koetti Musti näyttää mahtiaan, mutta vuohi tunsi nyt olevansa oikealla pohjalla, se peräytyi isäntäväkensä rappusille. Musti seisoi ikenet irvissä sen edessä, jo teki sen mieli iskeä hampaansa vuohen niskaan, vuohi käänsi päänsä, teki siron liikkeen ikäänkuin se tuossa tuokiossa olisi seivästänyt sarvillaan Mustin. Mutta silloin juoksivat pojat pihalle ja pamauttivat ihan Mustin kuonon edessä koirapaukullaan. Sellaista paukausta se ei koskaan ollut kuullut, se juoksi hädissään vajaan ja piiloutui vanhan reen alle, sieltä se katseli hetken ihmeissään ja häpeissään, miten vuohi käyskenteli kartanolla ikäänkuin se ei olisi millänsäkään koko Mustin äskeisestä terhentelystä. Musti oli kovin pahoillaan, mutta kun vuohi kulki rauhallisena kuten ennenkin, tyyntyi se ja tyytyi huonoon voittoonsa. Se koetti nukkua pois kaiken harminsa, se ummisti silmänsä, päivä paahtoi sinne vajaankin ja niin jatkoi se taas epätasaista taisteluaan hiestävää hellettä ja kärpäsiä vastaan.
TIIKERIKOIRA JA FOX-TERRIER.
Pormestarin iso tiikerikoira istui tavallisesti torin yläkulmassa vanhan raastuvan kiviportaalla. Se oli iso kuin pieni vasikka, leveärintainen, ristikuonoinen ja paksuhäntäinen. Kaikki kaupungin koirat pelkäsivät ja kunnioittivat sitä. Kun Caro päästi ilmoille kumean vonguntansa, kajahtivat kaikki kivimuurit torin ympärillä ja haukkuivat kaikki kaupungin pystykorvat, villakoirat, kiinalaiset koirat, vinttikoirat, jäniskoirat, sylikoirat ja sekasikiöt. Ja kun Caro heilutti häntäänsä, heiluttivat kaikki kaupungin koirat häntäänsä. Kaikki sitä pelkäsivät tai liehakoivat sitä, lapset sitä kiersivät, vanhukset vapisivat ja torimuijatkin piiloittivat koiranpiiskansa, kun se mahtavana tassutteli lihapöytien välissä komeana mutta kömpelönä.
Tiikerikoira kasvoi päivä päivältä omissa silmissään, se vallitsi toria ja kaikkia katuja, sillä oli ruokaa yllinkyllin omassa kyökissä, mutta kuitenkin pakoitti se muut koirat pudottamaan kadulle löytöluunsa. Se himoitsi enemmän kuin mitä se jaksoi syödä, se söi vain syödäkseen eikä kukaan uskaltanut sitä vastustaa, mutta kaikki vihasivat sitä salassa.
Mutta eräänä päivänä ilmestyi kaupunkiin pieni fox-terrierkoira. Sillä oli terävä katse, mutta vielä terävämmät hampaat.
Pystykorva sanoi siitä: "se on notkea ja sitkeä."
Villakoira sanoi: "se on viisas ja varovainen."
Korvaton kiinalainen koira sanoi: "se vapisee kai vilusta."
Vinttikoira sanoi: "sillä ei ole niin hieno kuono kuin minulla."
Jäniskoira sanoi: "se vapisee pelosta."
Sylikoira sanoi: "syököhän se sokeria vai luita?"
Mutta sekasikiö, joka oli tiikerikoiran suosikki, sanoi: "se ei ole lainkaan notkea eikä sitkeä, se on tyhmä ja vapisee pelosta, sen kuono ei ole hieno, sillä se ei ole halaistu, se on jänishousu, joka luovuttaa luunsa, eikä sillä ole häntää, tynkä vain, mutta kyllä se silläkin voi heiluttaa", lisäsi sekasikiö tiikerikoiraa mairitellen.
"Sillä ei ole häntää!", ilkkuivat kaikki koirat.
"Se on oikein, että se luovuttaa luunsa, se on oikein, että se heiluttaa hännäntynkäänsä", sanoi tiikerikoira, ja kaikki muut koirat heiluttivat häntäänsä.
Eräänä päivänä tuli köyhä kirkonmaalaaja fox-terrierinsä kanssa, meni raastupaan nostamaan pientä palkkaansa ja koira jäi kadulle kaluamaan pientä luutansa.
Caro päästi ilmoille karean haukunnan ja kaikki torin koirat kokoontuivat tarkastamaan pientä fox-terrieriä.
"Voks, voks, voks!", huusivat ne täyttä kurkkua Caron mieliksi.
"Voks, voks, voks!", toisti Caro kumealla äänellä. "Voks, mikä nimi se on, eihän sitä voi ääntääkään. Voks, tule tänne, että saan sinua tunnustella!"
"Kuulenpahan täältäkin, sanoi pieni Fox ja kalui luutaan.
"Ihme kun ei Voks jo nosta korviaan pystyyn", sanoi itsekseen pystykoira, jonka isäntä oli metsänhoitaja.
"Vox merkitsee samaa kuin ääni", sanoi villakoira, jonka isäntä oli latinankielen opettaja.
"Kas kun ei se jo iske kurkkuun", sanoi kiinalainen koira, jonka isäntä oli entinen merimies.
"Sillä on hienompi kuono kuin näillä muilla koirilla", tuumi vinttikoira, jonka isäntä oli kaupungin ainoa aatelismies.
"Eiköhän se jo kohta luiki kirkkopuistikkoon ja pistä päätään pensaaseen", sanoi jäniskoira, jonka isäntä oli sunnuntaimetsästäjä.
"Se syö kai vain luita", inisi postimamselin pieni, viekas sylirakki ja haukahteli halveksivasti.
Kuultuaan kaikkien koirien mielipiteet nousi Caro ja tassutteli Foxin luokse.
"Mitä sinä täällä teet?", sanoi Caro.
"Odotan isäntääni", sanoi Fox ja alkoi taas kaluta luutaan.
"Sinun isäntäsi! Isännälläsi on kulkurin viistot kengänkorot, minä haistoin jäljet… minun isännälläni on hienot kiiltonahkaiset kengät etkö sinä tiedä, ettei herrasväen ovesta saa kulkea muut kuin sellaiset, joilla on hyvät kengät!"
"Vai niin", sanoi Fox.
"Se sanoo: vai niin, kas kun uskaltaa", miettivät kaikki koirat.
"Sinä uskallat minua vastustaa. Mistä sinä olet saanut tuon luun, anna se pois!", sanoi Caro.
"Onko sinun nälkä vai ovatko keittiön palvelijattaret unohtaneet sinut?"
"Sillä on sisua", ajattelivat koirat. Caro seisahtui Foxin eteen, mutta Fox teki nopean äkkiliikkeen ja oli Caron takana. Caro irvisteli ja sen kuonossa kävi vihainen väristys. "Enkö saa tuota härnääjää hampaisiini", vongahti Caro ja kääntyi taas kömpelöllä liikkeellä, mutta Fox pyöri sen ympärillä niin, että Caro lopulta vilkuili vihaisen tyhmänä ympärilleen. Caro nosti etukäpälänsä ikäänkuin se olisi tahtonut ravistaa pientä koiraa niskasta, se tavoitteli sitä jo hampaillaan.
Kaikki koirat seisoivat jonkun matkan päässä eikä kukaan heiluttanut häntäänsä.
Silloin nousi Caro pystyyn, se karjahti. Sellaista karjahdusta eivät kokat koskaan olleet kuulleet. Se ääni tuli ikäänkuin maan alta.
Koirien hännät alkoivat vaistomaisesti taas heilahdella kunnes ne lakkasivat liikkumasta. Silmät suurina ja ihmettelevinä, hännät oikoisina odottivat ne taistelun loppuratkaisua. Caron silmät kiilsivät verisinä, sen mustatäpläinen kuono oli ilkeässä irvistyksessä ja sen vahvat, suuret hampaat narskuivat repimishaluisina ja raivokkaina. Se karjahti vielä kerran ja syöksyi vihan vimmoissaan verenhimoisena pienen, valkean koiran kimppuun. Mutta silloin tapahtui jotain odottamatonta, Fox syöksyi eteenpäin, verikoira peräytyi hiukan ikäänkuin se olisi valmistautunut voimaiskuun. Fox livahti nopeasti Caron käpälien välistä ja seisoi Caron alla. Caro ei ymmärtänyt tätä arveluttavaa asemaansa, se kääntyi kömpelösti.
Kuinkahan tässä lopulta käy, miettivät muut koirat ja alkoivat lähestyä.
Silloin kuului äkkiä kumea valitushuuto, se huuto kiiriskeli vastapäiseen torinkivimuuriin, sieltä se kimmahti kirkon seinää vastaan, meni yli puun-latvojen, yli vanhojen talojen, tullinsuusta etukaupunkiin saakka. Mutta Caron vatsan alla pyöri pieni Fox, tämä oli sen mielestä jo liikaa,, se näki Caron paksun hännän heiluvan kuin paksun ruoskan yläpuolellaan, se haukahti kerran tiukasti ja kiukkuisesti, sitte hypähti se ilmaan, tarrautui pienillä terävillä hampaillaan kiinni Caron häntään ja puri sen pään poikki.
Sellaista ihmettä ei koskaan siinä kaupungissa ollut tapahtunut, että joku olisi sillä tavalla uskaltanut loukata pormestarin mahtavaa koiraa. Niin onnettomasti oli nyt käynyt, että Caron hännän pää virui verisenä katukivillä. Ja Caro karkasi tiehensä ja jäi ulvoen seisomaan pormestarin pääoven eteen, se ulisi niin surkeasti ja sydäntä vihlovasti, että lopulta tuli kaupunginpalvelija ja päästi sen sisään.
Mutta Fox jäi rauhallisena kadulle kaluamaan luutaan.
Seuraavana päivänä ilmestyi Caro torin ylikulmaan, sen hännänpää oli verhottu valkoiseen tukkoon, se koetti heilutella sitä arasti, mutta kun heiluttaminen koski kipeästi, lakkasi se heiluttamasta. Se katseli tylsästi ympärilleen ja silmät kävivät unisiksi. Kaikki koirat katselivat sitä salaisella vahingonilolla.
Eläinlääkärin vanha, syyhyinen, puolisokea siperialainen koira tunsi sieramissaan isäntänsä karboolinhajun, se onnahteli Caron luokse ja sanoi:
"Minä surkuttelen sinua, onko sinun näin hullusti käynyt!"
Ja torilla oli sinä päivänä hyvin hiljaista.
SATU SORSANPOJASTA.
Vanha varis istui kerran yksinäisessä männyn latvassa järven rannalla.
Lahdelmassa souteli sorsa-emo poikinensa.
Hiljainen oli luonto, lahti tyyni, vaiti istui, vanha varis oksalla, joka ei liikahtanut.
"Kuka tuolla istuu?" kysyi sorsanpoika.
"Varis", sanoi sorsa-emo.
"Kuinka se on ruma."
"Älä sano niin."
"Kyllä minä olen kauniimpi!"
"Tule selemmälle", sanoi sorsa-emo.
"Kuules, nyt se rääkkyy", sanoi sorsanpoika.
"Rääkkyikö se?" sanoi sorsa-emo pelästyneenä ja suuntasi nokkansa kohti laajaa ulappaa.
"Minä menen katsomaan", sanoi poikanen. Ja niin meni sorsanpoikanen ja alkoi haastella aivan syyttä riitaa variksen kanssa.
"Sinulla on ruma ääni", sanoi sorsanpoika ärsytellen.
"Sinä, paaperoinen, et ymmärrä vielä, mikä on rumaa ja mikä on kaunista."
"Minunpa höyheneni kiiltävät kuin päivänsäteet."
"Varo niitä höyheniäsi!" vaakkui varis.
"Mitä varoisin, luuletko sinä olevasi viisaampi kuin minä?" sanoi poikanen.
"Tiedänpä mitä tiedän, olen vanha ja kokenut", vakuutti varis.
"Usko varista, se on ystävämme, se on ennenkin varoittanut meitä sorsia vaarasta ja vahingosta", sanoi sorsa-emo. "Kun eloa korjataan, silloin sen käsität. Variksella on isot aivot, se on linnuista viisaimpia. Syksyllä sovussa syömme kartanon kauramailla. Variksella on tarkka silmä, se huomaa jo kaukaa vaaran, viisas lintu, varoittajalintu, tietäjä lintujen seassa", sanoi emo ja lisäsi, "tule pois, pienoiseni, aukealle, siellä rauhassa soutelemme!"
Mutta poikanen sanoi: "miksi ei varista vaara uhkaa. Pelkääkö varista kukaan, en pelkää minä!"
Vanha varis kertoi: "tuolla mäellä valkeassa kartanossa asuu nuori metsästäjäpoika, hänellä on sellainen raskas esine kuin ruokopilli, hän hiipii ojia, rannan raitojen taakse, takki on hänellä vihreä, ettei sorsan silmä erota pensaikon väristä, ruo'on silmälle nostaa, pillin päästä käy kuin salama, putkesta sataa mustia rakeita, yksi pieni rae surmaa pienen sorsanpojan.
"Miksi se surmaisi minut?" sanoi sorsanpoika.
"Siksi, että sinulla on makea liha", sanoi varis.
"Sinun lihasi taitaakin olla kitkerä ja pahalle maistuva!" ilkkui poikanen.
"Siksipä ei minua syö!" sanoi varis.
"Mutta minun söisi? Siksipä minussa liekin jotain eriskummallista."
"Sinä, paaperoinen, olet nyt eriskummallisen tyhmä, etkö ymmärrä, että minä varoitan. Nyt se metsäpoika jo lähestyy pellonpiennarta. Tottele emoasi, väisty vesille!", varoitti varis.
"Mitäpä se minulle", uhitteli sorsanpoikanen.
Varis kertoi: "kerran näin, miten se surmasi sinunlaisesi pienen sorsanpojan, pisti reppuunsa ja vei kotiinsa. Lensin kartanon vanhaan pihakuuseen. Läpi kyökinikkunan näin, miten sen pienen poikasen kynivät, vedessä huuhtoivat, pataan heittivät ja söivät suuhunsa. Se oli surma sellaisen pienen sorsanpoikasen kuin sinäkin olet. Olisipa totellut minua ja emoaan, vieläkin eläisi, aamuisin yhdessä pellolla kauranjyviä nokkisi ja iloitsisi auringonpaisteesta. Ei totellut, tahtoi nähdä sen metsäpojan, ei ymmärtänyt sukeltaa ruohoston pohjaan kiinni, jotta edes kuoltuaan olisi säilynyt. Meni pieni hupakko, nyt ei ole höyhentäkään jälellä."
"Sinä puhut vain kateudesta", sanoi sorsanpoikanen, "siksi, että minun lihani on makeampaa kuin sinun. Näinpä kellun kellittelen."
Samassa kuului rapsaus pensaikossa, emo levitti siipensä ja lehahti lentämään kauas järvelle. Samassa kuului paukaus ja haulit vinkuivat pienen sorsanpoikasen ympärillä, se tunsi omituisen piston nuoressa ruumiissaan, silmä sumeni, se kellistyi verissään kyljelleen.
Mutta varis lensi vaakkuen kohti kartanoa.
"Ilettävä varis! Jollei se olisi tässä rääkynyt, olisin saanut emonkin", ajatteli metsästäjä, kahlasi veteen ja nosti sorsanpoikasen reppuunsa.
Illemmällä etsi emo suruissaan lahdenpohjasta polkastansa mutta ei löytänyt pienen pientä untuvaistakaan.
Varis istui taas männynlatvassa ja sanoi: "Mikset paremmin opettanut omaasi?"
"Missä on minun pienoiseni?", kysyi valittaen sorsa-emo.
"Kartanon pienessä padassa", sanoi varis.
"Voi, minua, miksi en paremmin opastanut omaani, se oli surma sorean poikaseni", sanoi sorsa-emo ja souteli suruissaan selemmälle.
OMENAPUU JA KOIVUT.
Vanha laho omenapuu seisoi keskellä puutarhaa, mutta nuoret koivut seisoivat etäämmällä aitovierellä. Niin sanoi omenapuu eräänä päivänä nuorille koivuille: "te olette kasvaneet liian nopeasti, te pimennätte minulta auringonvalon niin, etten minä voi enään kasvaa".
Koivut vastasivat: "sinä et ole kasvanut moneen vuoteen, sinä olet jo elänyt aikasi, sinusta ei ole mitään hyötyä."
"Hyötyäkö, minähän annan vuosittain hedelmäsadon, josta puutarhan omistajan lapset saavat syksyisin iloita. Minä olen hyötypuu, minä!"
Koivut vastasivat: "vuosi vuodelta on satosi käynyt yhä pienemmäksi, viime syksynä sinä pudotit vain viisi omenaa yhden kullekin lapselle."
"Minunko syyni", vastasi omenapuu, "teidän syynne on, että minä lahoan ja lakastun, te imette maan mehun minun juurieni ympäriltä, siksi minä lahoan ja lakastun. Mutta teistä ei ole kenellekään hyötyä."
Koivut sanoivat: "kyllä maan mehua riittää niin sinulle kuin meillekin. — Me olemme linnun laulupuita, mutta se vanha varis, joka istuu niin usein sinun latvassasi, on karkoittanut kaikki laululinnut, jotka ilahuttivat luontoa. Oli täällä ennen kaunis satakielikin, mutta isänhän lapset karkoittivat sen kivillään."
"Älkää syyttäkö lapsia, ne rakastavat minua", huokasi vanha omenapuu.
"Isännän lapset ovat ilkeitä, ne leikkaavat läpiä meidän runkoomme ja juovat meidän mahlamme, ne kuorivat meidän valkean verhomme ja tekevät siitä tanotorvia, joilla eivät kuitenkaan osaa soitella. — Jos isäntä tahtoisi kurittaa lapsiaan, niin me antaisimme hänelle notkeimmat vitsamme."
Samassa tuli puutarhaan talon isäntä. Kuuliko hän omenapuun ja koivujen keskustelun, sitä ei kukaan voi tietää, hän vilkaisi vihaisesti koivuja ja mutisi jotain itseksensä. Hän oli entinen rautatieninsinööri, joka rautatien varsilla oli tottunut näkemään vain tasaisiksi poikkileikattuja orapihlaja-aitoja.
"Nuo koivujen latvat täytyy tasoittaa, jollei omenapuu ala kantaa enemmän hedelmiä, se ei saa tarpeeksi auringonpaistetta."
Niin sanoi insinööri itseksensä hyväillen kädellään omenapuuta ja vilkaisi koivuja vihaisesti mennessään.
Koivut vapisivat ikäänkuin vilusta, mutta omenapuu huokasi tyytyväisyydestä.
Koko kesän koettivat koivut imeä mehua ojanvieriltä ja ne koettivat niin vähän kuin mahdollista olla auringonsäteiden tiellä. Kuitenkin kasvoivat ja kohosivat ne yhä korkeammalle, mutta omenapuu lakastui lakastumistaan ja pudotti puutarhan käytävälle kärsäkkään toukkien pilaamat kukkasilmunsa.
Tuli syksy. Insinööri kulki taas puutarhassaan ja kun hän huomasi, että omenapuussa oli vain neljä raakeletta, käski hän renkien typistää koivujen latvat tasaisiksi niinkuin hän oli nähnyt rautatien varsilla orapihlaja-aitoja typistettävän.
Valittaen putosivat koivujen vihreät latvat maahan, ne koottiin ja vietiin polttopuiksi. Koivut seisoivat nyt alakuloisina ikäänkuin ne olisivat hävenneet alastomuuttaan, mutta vanha, laho omenapuu ravisteli tyytyväisenä maahanriippuvia, kyhmyisiä oksiaan ja sanoi: "siitä nyt näette, mitä hyötyä teistä on, miksi pimensitte minulta päivän!"
Seuraavana yönä kulki myrsky yli puutarhan, ja kun insinööri aamulla tuli puutarhaan, huomasi hän, että vanhan omenapuun runko oli taittunut. Hän sahautti rungon poikki, koko omenapuu hakattiin polttopuiksi.
Mutta insinöörin lapset itkivät kiukusta ja sanoivat: "jos isä olisi sahannut koivujen rungot poikki, niin vanha omenapuu vielä eläisi."
Koivut vapisivat taas ikäänkuin niiden sydämistä olisi vuotanut verta, mutta ne eivät sanoneet mitään.
Tuli talvi, tuli kevät. Insinööri oli ikävystynyt taloonsa ja puutarhaansa. Hän päätti lapsineen muuttaa pois.
Eräänä keväisenä iltayönä kulki outo mies ohi puutarhan, hän seisahtui äkkiä, sillä satakieli lauloi erään koivun oksalla niin kauniisti, että hänen sydämensä tuli heti iloiseksi ja hän mietti: "tästä lapseni ihastuvat ikihyviksi."
Hän meni insinöörin puheille, teki talonkaupat ja pian muutti hän sinne vaimoineen ja lapsineen.
Koko kesän lauloi satakieli ja ihmeellinen oli se soitto ikäänkuin koivut olisivat virkistyneet ja voimistuneet suloisista sävelistä, niiden haavat menivät umpeen, ne nostivat uusia urpuja. Varvut varttuivat ja latvat nousivat. Joka kevät palasi satakieli ja joka kevät alkoivat koivut kohota yhä korkeammalle. Mutta omenapuun kanto mureni murenemistaan. Eräänä päivänä kaatua keikahti se kyljelleen ja huokasi helpoituksesta.
METTINEN JA KIHOKKI.
Puutarhassa surisivat mettiset iloisesti, ne liitelivät kukasta kukkaan ja kokosivat mettä kekoihinsa. Puutarhassa oli ruusuja, kieloja, lemmikkejä ja muita hyvänhajuisia kukkia, jotka levittivät suloista tuoksua yli suvisen seudun. Mutta mettisten joukossa oli laiska työmettinen, joka teki tovereilleen kiusaa ja ahdisti pienempiään myrkyllisillä pistimillään. Tämä kyllästyi kerran ruusuihin, kieloihin ja lemmikkeihin ja päätti lähteä etsimään sellaista kukkaa, jonka maljakossa kimmeltäisi mesinestepisara niin kirkas, kaunis ja huikaiseva kun itse päivänsäde.
Ja niin kohosi mettinen korkealle ilmaan, sieltä tahtoi se tähystellä unelmiensa makeinta mesikukkaa. Se lensi, lensi, liihätteli ja luuli voivansa lentää taivaaseen saakka. Mutta matkalla se pian väsyi ja niin laskeutui se alas yli ison vihreän metsän ja läheni suurta lettosuota. Silloin huomasi se allaan kummallisia kukkia, joita kasvoi karhunsammalien keskellä. Ne saivat mettisen silmissä aavemaisia muotoja, sillä vaikka sillä oli kaksi verkkosilmää ja kolme pikkusilmää, näki se hyvin huonosti, mutta se eroitti kuitenkin loistavia pisaroita, jotka sädehtivät kuin tuliläikät auringon hohtavassa valossa. Se laskeutui yhä maata kohden ja huomasi tuliläikkien alla paksut punertavat maalehdet, joiden keskeltä kohosivat hoikat, ruusuiset vanat pitkinä ja alastomina ylöspäin ja niiden latvoissa oli pieniä, haalean valkeita kukkakiemuroita.
Mutta lehdet ne vasta kummallisia olivat, karvaisia ja paksuja, ja niiden pinnalla loisti auringon säteilemänä nestepisara niin kimmelteinen ja kiehtova ikäänkuin sen olisi kirkastanut itse päivä. Pisara loisti kuin ihmeellinen helohelmi, satuprinsessan ihana kruununjalokivi, mutta se ei ollut kova vaan niin pehmeän ja herkullisen näköinen, että mettinen hämmästyi sen häikäisevää heleyttä, sellaista ei se mielestään koskaan ollut nähnyt. Ja mettinen putosi ihmeissään suohon ja mietti: mahtaa olla suloinen tämä seutu, koska täällä kasvaa näin ihmeellisiä kukkia, minun ei tarvitse edes lentääkään kukkiin, sillä joka kukka on kai pudottanut maalehdelleen mesihelmensä. Minun ei tarvitse muuta kuin ryömiä tuolle lehdelle. Entä sen nystyräkarvat sitten, mahtavat suloisesti, kutkutella matkasta väsynyttä ruumista, ja lehdellä saan minä kehitellä ja juoda mettä ihan juopuakseni. Hyvä etteivät puutarhan mettiset tiedä näistä kukkasista mitään.
"Suloiset, kummalliset kukat, sanokaa, mitä kukkia te olette sanoi mettinen mielistellen.
"Me olemme auringon lempikukkia. Me aukenemme vain pariksi hetkeksi keskipäivällä armaan auringonpaisteessa, kun kuningasmettinen meitä lähestyy suloisella soitollaan, sanoivat kihokit kavalasti.
"Te olette kauniimpia ja omituisempia kuin kaikki ruusut, kielot, lemmikit ja muut kukat. Minä olen kuningasmettinen", valehteli mettinen ja lisäsi: "mutta kuka teistä on minulle arvokkain?"
"Tule minun luokseni, tule minun luokseni!", kuiskasivat kukat kaikkialta ikäänkuin ne olisivat kilpailleet mettisen suosiosta.
Kun mettinen oli hiukan levännyt taivaallisen matkansa jälkeen, läheni se isointa kihokkia ja sanoi: "suloinen simakukka, olen suvainnut valita sinut."
"Mikä kunnia minulle. Sinua olen odottanut kuin onneani, katso, kuinka ihana minä olen, tule ja sammuta janosi ja ota vastaan vaatimaton lahjani!", sanoi viekas, ahne kihokki.
Mettinen kulki pöyhkeillen, pörröisenä ja itserakkaana kihokkia kohden istahti sen lehdelle ja pisti heti imutorvensa nestehelmeen, joka kimmelsi sen edessä niin, että oikein päätä huimasi.
Samassa tunsi mettinen happamen maun karvaisella kielellään, se. puristi leukojaan, peräytyi hiukan ja sanoi: "tämä on erehdys, eihän täällä olekaan mettä, minä olen joutunut väärään paikkaan."
"Sinä mettinen mettisten seassa!", sanoi kihokki, "sinä olet minulle niin mieluinen, etten päästä sinua koskaan täältä, asetu ja jää tänne ikipäiviksi. Täällä saat nukkua kanssamme auringonpaisteeseen."
Samassa tarttui mettinen jalastaan kiinni limaiseen nesteeseen, joka venyi venymistään.
"Mitä tämä on?", pörisi mettinen ja liikahti, silloin tarttui sen toinenkin jalka limaan.
"Tämä on salaloukku, kavala ansa, miksi sinä viekoittelit minut tänne?"
"Itsehän sinä raukka tänne tuppasit", sanoi kihokki ja purki pahaa limaansa. Mettinen keikahti kyljelleen ja sen toinen siipi tahraantui nahkeaan niljaan.
"Päästä minut pois, en minä koskaan maista tällaista mettä!", pörisi mettinen peloissaan.
"Maista, maista, koska kerran maistamaan tulit!", ilkkui ahne kihokki ja tyrkytti tahmaansa..
"En syö, en syö!", pörisi mettinen.
"Sinä et syö, mutta minä syön nyt sinut!" sanoi kihokki ja sen karvanystyrät alkoivat kietoutua mettisen ympäri niinkuin pienen pienet karvasormet, jotka pusertuvat nyrkiksi. Nystyrät liikkuivat ja levittivät yhä enemmän liukasta nestettä niin, että mettisen koko etupuoli oli kokonaan limassa, nystyrät koettivat pusertaa mettisen limaloukkuunsa. Kauhukseen huomasi mettinen loukussa taintuneen kärpäsen ja puoleksi sulaneen hyttysen. Ja kuinka monet lienevät jo limassa jäljettömiin sulaneet! Mettinen puski pistimellään, se pörisi nyt vihaisesti, se terhensi ja temmelsi pienellä kihokin lehdellä kuin henkensä edestä. Kihokki piti puoliaan, mutta mettinen ei mahtunut syvennykseen. Mettinen kokosi kaiken voimansa, se kimmahti pystyyn, ravisti ruumistaan, ponnahti, repäisi itsensä irti limasta ja kiiriskeli suin päin tahmealta lehdeltä karhunsammaliin.
Kauan makasi mettinen sammalissa, se pyyhkieli limaa jaloistaan ja siivistään. Kaikki kihokit sen ympärillä kävivät kummallisen hiljaisiksi. Ne sulkivat toinen toisensa jälkeen kukkakiemuransa, ne nukahtivat vähitellen kaikki ikäänkuin torkkuen auringonpaisteessa.
Silloin nousi mettinen, väsyneesti se lentää liipotti vain toisella siivellään, metsään päästyään jäi se lepäämään. Vaivaloinen ja pitkä oli tämä mettisen häpeällinen paluumatka, se lensi puusta puuhun ja monta kertaa luuli se ikipäiviksi hukkuvansa hämärään metsään. Mutta se tunsi kaukaa puutarhan ruusujen, kielojen ja lemmikkien kylläisen tuoksun. Se loi siipensä taas lentoon ja jatkoi vaivaloista matkaansa. Monen vastuksen ja seikkailun jälkeen lensi mettinen vihdoin häpeissään ja samalla hyvillään puutarhaan ja vaipui raskaasti nurmelle.
Muut mehiläiset lopettivat iloisen kukkakarkelonsa ja tulivat katsomaan karkulaista.
"Minkä näköinen sinä olet, missä sinä olet ryvennyt!?", ihmettelivät mehiläiset.
Kun mettinen oli hiukan toipunut, alkoi se kertoa ihmeellisestä retkestään lihansyöjäkasvien maahan. Se lopetti kertomuksensa ja sanoi: "älkää, miekkoset, koskaan lentäkö vihreän metsän taakse, siellä on iso limaletto, letossa kasvaa kummallisia kukkia, niiden lehdillä on valemesihelmiä, ne lehdet syövät hyttysiä, kärpäsiä ja muita pieniä hyönteisiä. Kiitän onneani kun pääsin sieltä ehjin nahoin."
"Olkoon tämä opiksi sinulle!", sanoivat muut mehiläiset, "oma maa mansikka, muu maa mustikka."
Sitte jatkoivat mehiläiset taas iloista auringontanssiaan ruusujen, kielojen ja lemmikkien ympärillä.