"Nyt minulla on halu lähteä kylään", sanoi hän isälle. "Kepolan Kreeta ei lakkaa minua hännittelemästä ennen, kuin se tulee hänelle mahdottomaksi. Minä käsken poikani panna hevoisen eteen ja me lähdemme Liikalaan".
"Kyllä minä lähden".
"Jumala kanssanne matkalle!" ehätti äiti-muori sanomaan, tullessa juuri parahiksi kuulemaan Ollin viimeistä sanaa. "Minä olenkin peljännyt jo jonkun aikaa tuota Kepolon Kreetaa, että jos vain sinä sen nait — — —".
"Lempo leskelle menköön, tyttö saada pitää", vastasi Olli, ja alkoi hankkia itseään matkaan.
Kreeta oli lähtenyt suutarilta, ja haukkunut pajapojille koko lailla Ollia, jos jollakin tavalla. Mutta ei Olli siitä huolinut, istui vain isänsä kanssa rattaille, ja lähti ajamaan.
Tultiin siitä Liikalaan. Liisa istui perunoita kuorimassa, ja äiti pyörähteli pöydän ympärillä, katsellen, olivatko lusikat puhtaat, kun väki tulee syömään.
Ollin sydän hetkahti kohta tyytyväisyydestä ja jostakin käsittämättömästä tunteesta; tunteesta, jota hän ei ennen ollut tuntenut,
Tervehdittiin siinä sitten ja istuttiin penkille pakinoimaan. Ja Ollin silmät lepäsivät Liisan puoleen.
Liisa ei kestänyt Ollin katsetta, vaan käänsi kasvonsa pois, ja rupesi itkemään. Äiti huomasi sen ja kiirehti kysymään, mikä lasta vaivaa; mutta Liisa ei vastannut.
Kun Olli näki sen, että Liisa itki, niin nousivat kyyneleet hänenkin silmiinsä.
Vanha suutari huomasi sen, ja tuli vallan hämillensä.
"Itkemäänkös me tänne tulimmekin? Ei heikkarissa! Kuulkaapas emäntä! Me olemme tulleet kysymään teiltä Liisaa".
"Herra Jesta sentään!" huudahti emäntä ja löi kätensä yhteen, ja Liisa itki vieläkin enemmän.
Mutta sitä ei Olli kärsinyt, vaan meni itse lohduttamaan Liisaa, siveli hänen vaaleata tukkaansa, ja punaisia poskiansa, ja puheli:
"Suru ilon edell' käypi. Jos niin on, että huolit minusta, niin tulee meistä pari. Ja koska olemme itkulla alkaneet, niin loppuu se varmaankin ilolla. Sanoppas nyt Liisa-kulta, huolitko minusta?"
Liisa kätki kasvonsa esiliinaansa ja sanoi:
"Jos saisimme puhua kahdenkesken".
"Saatte kyllä", vastasi emäntä, ja viittasi suutarin tulemaan kamariin.
Kun sitten Olli ja Liisa olivat jääneet kahden-kesken, niin sanoi
Liisa, nostaen silmänsä ylös:
"Tahdotkos sinä minua todella?"
"Tahdon täydellä todella".
Liisa pyhkäsi kyyneleet silmistään ja puhui iloisena:
"Unelmani ovat siis toteentuneet. Sinua olen minä ajatellut aina rippikoulusta saakka".
"Voi, sinua veitikasta!"
"Niin, toru minua siitä! Mutta enhän ole ajatuksiani ennen ilmoittanut, kuin nyt".
"En toru, en. Sinä olet siis syntynyt ja koettanut minua varten, ja minä olen muita etsinyt". Ja silloin otti Olli Liisalta suudelman. Mutta Liisa sanoi vakaasti:
"Sen varastit".
"Miten niin?"
"Emmehän vielä ole avioparit".
"Sinulla on puhtaus ja kauneus; ja siveys ja kainous, ja lempi ja rakkaus; mutta onkos sinulla miten pitkä kärsimys-pussi?"
"Kysy niiltä, jotka minun tuntevat".
"Sinä et siis kiitä itseäs. Sinä olet minun. Eikö niin?"
"Olen", ja hän kallisti päänsä alas.
Ja muuta ei Ollikaan pyytänyt. Hän kutsui emännän ja isänsä ulos, ja osoitti heille Liisaa:
"Noin nöyrän vaimon minä teiltä vien".
Emäntä rupesi itkemään, ja sanoi:
"Vaimoa jalompaa ette saa, vaikka tikulla etsitte. Mutta minä raukka jään häntä kaipaamaan".
"Ihmisen pitääkin luopumaan isästään ja äidistään ja aviopuoliskoonsa sidottaman", arveli vanha suutari tyytyväisenä. "Olli kelpaapi myös kaikkiin, eikä hänessä ole juuri mitään moitittavaa".
Liikalakin tuli kohta väkensä kanssa kotiin ja suostui asiaan.
"Mitäs minulla siihen on enään sanomista, kun asianomaiset ovat siitä kerran keskensä suostuneet?" tuumaili hän, raapei korvansa ta'ustaa ja istui syömään.
Ja sanoma tästä tapauksesta kerkisi jo ennen sunnuntaita läpi koko seurakunnan. Asiasta arveltiin jos jotakin ja "konttia kannettiin" suutarille ja Liikalaan kilvassa kumpaiseenkin paikkaan. Mutta ei se siitä parantunut: Olli oli korvia myöten rakastunut Liisaan ja Liisa rakasti Ollia sydämmen pohjasta. Ja rakkaus on sokea.
Olli ja Liisa kuulutettiin laillisesti avioon ja vihittiin kohta. Olin minäkin häissä, ja hauskaa siellä olikin. Kepolan Kreetakin oli tullut "kuokkimaan", mutta ei kehdannut oikein edes silmiäänkään näyttää, syystä, että armottomat poika-nulikat ja jopa joku isompikin osoittivat häntä sormella ja sanoivat: "saat, Kreeta, rieskoja nyt paistaa", ja "tuhka pussia kantaa", j.n.e. Kanalan Kaijasta ja Tuorilan Tiltasta ei tehty liiaksi pilkkaa, — he olivatkin kutsutuita —, mutta kyllä hekin osansa saivat.
Viulut soivat ja nuoret hyppelivät. Vanha suutari istui pöydän päässä soittajain rinnalla ja polki tahtia hymyssä-suin ja pää vähän kallellansa. Ja kun sitten joku poika-hutikka väliaikana pyysi pelimannein "natkua" pelaamaan, niin eipä vanha suutari enään voinut itseään hillitä vaan nousi hän paikaltaan ja meni hakemaan vanhaa "muijaansa". Ja kun hän löysi hänet, niin "natkutti" hän vielä nuoren pojan norjuudella "muijansa" edessä "natkua", ja lauloi siihen kuuluvat sanatkin:
"Minä naisin sun, minä naisin sun,
Kyllä kai, kyllä kai minä saisin sun",
josta nuorille tuli lisää ilon ainetta.
Mutta vanha "muija" muhoili tyytyväisenä ja sanoi vain:
"Jätä leikki lapsille!"
Kun vielä yhden häävieraan mainitsen, niin muut saavat jäädä sitten.
Tallukka-Repekka, vanha noita, tuli ruoti-vuorolleen Liikalaan. Hän oli jo niin kykenemätön, että häntä kuljetettiin hevoisella, talosta taloon.
Kun hän pääsi sisälle pirttiin, niin kompuroitsi hän suoraa päätä Ollin ja Liisan tykö, ja toivotti heille onnea:
"Terve teille, terve meille,
Tervehet, hyvät tepposet,
Nyt näillä tulilla!
Eläkäätte, varttukaatte,
Kuin on kukat kankahalla,
Sopu, rauha, suosio,
Ilo, riemu, rakkaus
Olkoon aina osananne,
Taivas viimein voittonanne!"
"Sinäkö, Repekka, niin kauniisti toivotat onnea? — Tule tänne tupakille, tääll' on valmis valkea!"
Ja niin vei Olli vanhan Repekan perä-penkille piippuaan vetelemään.
Onnen-toivotus oli niin kaikkein mieleen, ett'ei kukaan pitänyt sitä pahana, että ruoti-vaivanen vietiin kunnian-paikkaan. Enkä minäkään sitä pahastunut, otin vain piippuni ja istuin Repekan viereen ihailemaan niitä hauskoja Liikalan häitä, siksi kuin ne loppuivat.
IX.
"Hyv' on akka aikanaan, vaikka toruu toisinaan".
Sananlasku.
Hyvin Olli onnistui naimisessaan. Hän sai, kun saikin hyvän eukon; vaikka toisinansa kireän talon vartijan ja miehensä holhojan, kuten saamme nähdä, edespäin. Mutta Olli sai Liisan kautta myös rahojakin. Liisan perintö osa Liikalasta teki nätin summan kolmetuhatta ja viisisataa markkaa.
"Oh, saamatti!" sanoi Olli, kun sai apeltansa mokoman summan yhteen käteen. "Mitäs minä nyt teen, kun niin rikastuin yht'äkkiä?"
"Kartuta niitä suuremmiksi", vastasi appi tyytyväisenä.
"Niin kai", vastasi Olli ja pisti rahat plakkariinsa.
Mutta miten Olli rupesi rahoja käyttämään? Ensin maksoi hän velkansa
Kierilän herralle, ja loput vei hän kaupunkiin pankkiin.
Ja taas alkoi ahkera työ suutarilla. Pajassa tehtiin kaikkia, mitä sepän-työhön kuuluu, ja jopa opeteltiin pelti-sepän ja läkki-sepänkin töitä; ja nikkarin-verstaassa tehtiin kaikkia nikkarin ammattiin kuuluvia töitä, ja sen lisäksi satulamaakarin askareita. Ja kaikki onnistuivat.
"Olli Oivallinen on noita ja velho, kaikki hänelle onnistuu", arvelivat ihmiset; ja siltä se näyttikin. Jos hän jotain hetken aprikoitsi, niin seuraavana hetkenä hän sitä jo yritti, ja sanoi:
"Vuovata pitää, vuovaapa variskin".
Elettiin siinä vuosi hyvässä rauhassa ja menestyksessä, niin jopa Ollille syntyi pieni Olli. Sekös vasta iloa oli. Liisa hymyili vuoteessaan, ja oli niin tarkka lapsestaan, ett'ei sitä saanut kukaan muut hoitaa paitsi hänen äitinsä ja Ollin äiti ja Olli itse. Eikä Ollikaan ollut juuri paljoa aulimpi. Hänkin jumaloitsi pienokaistaan, ja tahtoi melkein yksin sen pitää.
Mutta kun sen ilon ensimmäinen höyry oli päästä lähtenyt, niin oli Ollilla aikaa käydä kylässäkin. Hän muisti entisiä hulivili-aikojansa, ja sai halun kylään. Liisa ei puhunut juuri mitään, vaan osoitti kalpeutta ja kaipausta kasvoillaan.
Mutta kun Olli tuli eräänä ehtoona jotenkin myöhään ja hyvässä pöhnässä kotiinsa, ilakoiten ja lauleskellen että hän oli valittu laina-makasiinin esimieheksi, niin eipä Liisakaan enään voinut malttaa mieltänsä, vaan rupesi torumaan, ja torui niin terävästi, että Olli seisahtui oven-suuhun suu seljällään töllöttämään, eikä tiennyt, menikö ulos vai astuiko peremmälle.
Läksyttämisensä perästä meni Liisa kuitenkin ja päästi Ollin pulmasta siten, että vei hänet vuoteelle ja sanoi:
"Nuku nyt hiiva päästäs pois, niin saat huomenna vieläkin paremmat läksyt, kelvoton!"
Ja Olli totteli, kuin lapsi, ja oikeimpa tunsi sydämmensä lyövän puolta keveämmin, kuin sai vetää silmänsä nahkasten alle, ja tunsi Liisan myöskin tulevan viereensä, vaikka vähän äreänä vieläkin.
Seuraavana aamuna antoi Liisa vielä äidillisiä neuvoja ja varoituksia rakkaalle miehellensä, joka kuunteli niitä hartaammin, kuin oli koskaan kuullut kunnia-arvoisan pastorin parhaimpiakaan saarnoja. Ja kun Liisa viimeinkin luuli rakkaan puolisonsa saaneen jo tarpeeksi siitä "sortista", niin otti hän Ollia kaulasta kiini ja sanoi:
"Mitä sinä tykkäät nyt minusta?"
Ollin sydän kiehahti ilosta ylös, ja lyöden käsivartensa Liisan ympärille sanoi hän hurmaantuneena:
"Hyv' on akka aikanansa, vaikka toruu toisinansa. Nyt, Liisa-kulta, minä parannan elämäni. Ole sinä mun opettajani!"
Ja niin oli Ollin perheessä rauha taas entisellään. Olli tosin oli joskus uuden virkansa toimissa viivähtänyt tavallistaan enemmän pois kotoansa; mutta pöhnäämään ei hän sittenkään uskaltanut ruveta, vaikka olisi usein ollut halukin. Liisan saarnat kaikuivat aina korvissaan, kuin pasuuna.
Mutta onhan ihminen heikko, ja kelvoton kapine. Sellainen syntis-parka oli Ollikin. Ei hänkään voinut ylenpalttista kiusausta voittaa.
Makasiinin hoitokunnan piti pitää kokousta joistakin erittäin tärkeöistä seikoista. Ja kun kokous oli päättynyt, esittivät hoitokunnan jäsenet saada esimiehensä kanssansa pienelle ehtoolliselle kestikievariin.
Olli muisti Liisan varoitukset, raapasi korvansa ta'ustaa ja huokasi. Mutta joku joukosta, kun huomasi Ollin eperöimisen, sanoi kohta vilkkaasti:
"Mitäs huono huokaat, kun on turva kelkassas?"
Ja toinen veitikoista jatkoi kohta:
"Ei itku markkinoilla auta, turkit juoda pitää".
Ja niin satoi pilkkaa pilkan päälle, ett'ei Ollilla ollut aikaa enemmän
Liisaa muistella, vaan sanoi:
"No, mennään nyt sitten!"
Ja niinpä mentiinkin.
Ilta kului kestikievarissa hauskasti: syötiin, juotiin ja puheltiin sitä ja tätä. Ja jopa lopulta päihdyttiinkin.
Nyt olivat Ollin hyvät aikeet menneet taas turhaan. Mutta ei hän sitä enään muistanut. Hän nauttei niin kauvan, että täytyi jo viimein lähteä häntä hevoisella kotihin viemään.
Ja kun Liisa näki, missä reilassa Olli kotihin tuli, niin purskahti ensin itkemään, mutta kun oli aikansa itkenyt, niin rupesi hän torumaan. Mutta ei Olli kuullut mitään. Hän oli nyt niin onnellinen, ett'ei hän pitänyt lukua lainkaan Liisan saarnasta. Hän naureskeli vain, ja pyysi Liisan säästämään saarnansa seuraavaan päivään, että hän kerkiäisi saada korvansa auki.
"Nyt", sanoi hän, "voit, eukko-kulta, avittaa minua vuoteelle vain".
Liisa teki sen, mitä Olli pyysi. Liisa oli kuitenkin hyvä akka, vaikka hän torui toisinansa. Sen myönsi Olli sydämmestään, eikä hän koskaan pitänyt Liisaa liikana perheessänsä. Nytkin kun hän oli saanut pöhnänsä nukuttua pois päästään, meni hän taputtamaan Liisaansa poskelle ja sanoi rukoilevasti:
"Anna anteeksi Liisa-kulta! Älä toru! Minä kadun itsekkin mokomaa työtäni".
Eikä Liisa hennonnutkaan torua, vaan sanoi kuitenkin:
"Olisi ollut parempi, ett'et olisi valittu nykyiseen virkaas".
"Kyllä kai", vastasi Olli, "mutta kun ihmiset puhuvat, että tuomari aikoo nimittää minut lautamieheksi Jukolan lautamiehen jälkeen, joka kuuluu tulevan virastaan eroitettavaksi sen tähden, että hän juopi kovin paljon".
"No, ei sinustakaan parempaa tule", arveli Liisa.
"Älä, kultani, ole niin paha!"
"Omaksi hyväkses se on".
"Niin kai!"
Ja ihmisten puhe kävi toteen: Olli Oivallinen määrättiin lautamieheksi, ja sai matkata käräjä-taloon kohta jo toisena päivänä, tehdä lautamiehen valan ja istua oikeutta kaksi viikkoa "alkaa-päälle".
Mutta ei Liisankaan sana aivan mitättömiin mennyt, sillä Olli rupesi todellakin näyttäytymään yhä useammin juopuneena. Kestikievari ja Tuorila olivat ne paikat, joista hän tavattiin hyvin usein juomasta.
Mutta Liisa ei väsynyt häntä hoitelemasta. Kun Olli viipyi ehtoisin liian myöhään, niin jätti Liisa lapsen mummolle hoidettavaksi, ja läksi hakemaan Ollia. Ja Olli tuli nöyrästi kotiin hänen kanssansa.
Mutta Olli kyllästyi sellaiseen alituiseen paimentamiseen, eikä tahtonut enään totella Liisaansa.
Niin oli hän taas yhtenä päivänä mennyt lautamiehen toimissa pitäjälle, eikä tullut ehtooksi takaisin vaikka oli luvannut. Silloin lähti Liisa taas Tuorilaan katsomaan, eikö Olli olisi siellä. Ja siellä hän olikin.
"Täälläkö sinä taas viivyt, etkä tule kotihin?"
"Täällä vain".
"Joko kohta lähdet?"
"En vielä. — Antakaa, Tuorila, Liisallekkin yksi ryyppy!"
"Kiitos kunnia tarjouksestas. Älkää tuoko, Tuorila!"
"Kas, sitä, kun on kopea!" sanoi Tuorila.
"On se!"
"Tillunlillun lihava
Ja tallullallun laiha,
Enkä minä Liisuani
Tei'än Tiltaan vaih'a",
lauleskeli Olli, ja tapaili vieläkin ryyppyä.
Mutta silloin Liisa tulistui:
"Etkö ole jo tarpeekses saanut, senkin juoppo-tratti?" peuhasi hän.
"En, kultaseni!"
"Kyllä minä sinulle ryypyt annan, jos et nyt vain lähde!"
Mutta se oli öljyä valkeaan: Tuorila rupesi haukkumaan Liisaa ja emäntä ja Tiltakin tulivat hänelle avuksi.
Liisa hämmästyi ensin aluksi; mutta rohkaisi kuitenkin itsensä, ja sanoi:
"Jos te juotte, niin juokaa; ja jos te, hyvä emäntä sallitte miehenne turmelevan itsensä ja hävittävän tavaransa, niin en minä salli meillä kuitenkaan niin tapahtuvan. Ja sinulle, Tilta-säpäkkö, ei minulla ole mitään velkaa. Holho sinä miestäs sitten, kun sen saat!"
"Paholainen, miten haukkuu", sanoi Tilta, ja oli milt'ei päälle käydä.
"Nyt minäkin sekotan asiaan", sanoi Olli. "Minä en salli Liisaani sillä tavalla soimattavan. Pidä, Tilta-lutku, suus kiini kunniallisen avio-vaimon edessä. Hyvästi nyt, Tuorila! Minä tulen koreasti kanssasi kotiin, Liisa!"
Ja niin he lähtivät.
Olli oli hyvällä halulla, ja antoi Liisan taluttaa itseään. Mennessään lauleskeli hän:
"Voi, minä hullu, ja voi minä hullu,
Ja voi, kun mä akan otin;
Kun ma tulin humalaan,
Niin tukasta talas kotiin!"
"Niinhän tuo teki", sanoi Liisa.
"Ei; et sinä tukasta talaa; mutta laulu on, näetkös, sillä tavalla. Sinä talutat käsikynkästä kauniisti. Ja sinun kärsimises ja hyvyytes ei pidä palkitsemata jäämän. Minä lupaan, ja minä pidän lupaukseni, — minä lupaan lakata juomasta".
"Auttakoon Jumala, että voisit sen tehdä! Sitä minä rukoilen joka päivä".
"Ja-ah, akka kulta! Sananlasku sanoo näin: varkaan vala, huoran huokaus ja juopuneen Jumalan-palvelus ovat yhtä; mutta sen minä sanon sinulle Liisa Oivallinen; minä Olli Oivallinen sanon sinulle, ett'ei sinun tarvitse enään etsiä minua juoma-paikoista, vaan pajasta tahi nikkari-verstaasta, jos joskus en ole ajallani kamarissas sinun tykönäs, — juuri sinun tykönäs — — — ja pikku Ollin. Usko minua!"
"Käyhän pois main!"
"Käyn kylläkin, etkös sitä näe?"
Ja niin sitä mennä nuhjattiin kotia kohden. Olli viskautui vuoteelle ja Liisa, hoidettuaan pikku Ollin, kiirehti myöskin ison Ollin viereen, kun viimeinkin oltiin kotihin keritty.
Seuraavana aamuna uudisti Olli lupauksensa Liisalle, ja päätti sen näin:
"Jos minut vielä toiste juoma-seurasta tapaat, niin en ole enään koskaan Olli Oivallinen, vaan kantapäästä kiireeseen saakka Olli Kelvoton".
"Muista lupaukses!" sanoi se hyvä ja rakas Liisa ja painoi päänsä Ollin rinnoille.
Olli häpesi sitä ystävyyttä, jota Liisa osotti hänelle, kiirehti ulos ja itki nurkan takana hävyn kyyneleitä.
"Minä olen suutari, nikkari, seppä, satulamaakari, läkkiseppä ja kaikkia ammattia taitava, senkin tuhannen seppä, makasiinin hoitaja, lautamies j.n.e. ja kuitenkin olen minä sika! Voi, minua mies-raukkaa!" tuumaili hän itsekseen, ja pyyhkei silmiään takkinsa hi'aan. "Mutta nyt minä jätän huikentelevaisen elämäni, ja elän ihmisiksi. — Ei sinun Liisa-raukka tarvitse täst'edes enään murehtia minun tähteni! Minä olen sinua jo liiaksikin kiusannut".
Se oli hyvä päätös, jonka Olli-raiska teki yksinään nurkan takana; ja sen lupauksensa täytti hän, kuin mies. Ette enään tarvitse Ollia koskaan hakea juoma-seuroista.
Virkansa tekee hän uskollisesti, eikä ketään sillä pahenna, vaikka siirtääkin tarjotun ryypyn edestä ja jättää sen kajoomata pöydälle.
Vanhaa isäänsä ja äitiänsäkkin muisti hän tässä parannusta tehdessään, ja arveli, miten monta raskasta hetkeä hän oli heillekkin hankkinut, ja miten ne jo kohta jättävät tämän murheen-laakson, tullaksensa parempaan elämään.
Niin teki Olli Oivallinen hyvän alun hyvään, ja rukoili Jumalaa auttamaan itseään taistelussaan pahaa vastaan. Keveällä mielellä palasi hän jälleen huoneeseen, otti vaimonsa syliinsä, ja sanoi kätkien silmänsä takkinsa kaulukseen:
"Hyvä Liisa! Sinusta en luovu koskaan. Sinua en soimaa, vaikka joskus torutkin; sillä sen teet sinä suuresta rakkaudestas minuun".
Liisa ei voinut vastata mitään; sillä niin oli hänkin liikutettu; hän koetti ainoasti huivinsa nipukalla pyhkiä silmiään, ja peittää niitä, vaan kun ei se oikein onnistunut, niin kätki hän kasvonsa kokonansa Ollin takin kauluksen toiseen puoleen. Ja siinä oli pari, jota vihollinen kadehti, vaan josta enkelit taivaassa iloitsivat.
X.
"Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo".
Sananlasku.
"Tiltupa tiituntallaa, kaksi päätä makkaralla, jopa minäkin osaan puukon takoa", lauleli pikku Olli, ja tuli pajasta sisälle iloisena, että häneltäkin rupesi työ sujumaan.
"Mitäs niin lauleskelet?" kysyi itse isä Olli, ja nosti päänsä ylös papereista, joissa hänellä näytti olevan paljon tekemistä.
"Sitä laulan, että osaan puukon takoa; mutta mitäs sinä, isä, siinä sillä tavalla rätnäilet?"
"Rätnään Tuorilan talon tilaa, poikaseni!"
"Vai niin!"
Poika meni menojaan ja isä jäi yksinään "rätnäilemään".
"Ei tästä tule hullua hurskaammaksi, vaikka panis miten päin hyvänsäkkin. Talo arvattu kahdeksan-tuhatta markkaa, hypoteekin velka kuusi-tuhatta, Långille neljä-tuhatta, Pikulin'ille kolme-tuhatta, ja minulle kaksituhatta, ja muita pienempiä velkoja senkin seitsemän tuhatta. Konkurssi tässä paras on. Ja kaikellaisiin pesiin tässä sitten ihminen pannaankin holhoojaksi. Olisi mies-parka sekin paremmin elänyt, niin eivät olisi leski ja lapset jääneet mieron tielle", puheli Olli itsekseen, ja seuraus oli se, että se suuri Tuorila joutui kuolemansa jälkeen konkurssiin, vanha emäntä sai armosta eläkkeen, ylpeä Tilta joutui piiaksi, ja muut lapset joutuivat vaivas-hoitoon.
Kun Tuorila sitten myytiin, niin osti Olli sen itse seitsemästä-tuhannesta ja kahdesta-sadasta markasta. Siinä oli sen huoneen loppu, ja Olli yhdisti Tuorilan, kuten Tuorila-vainaja oli ennustanut silloin, kun hän möi kolmannen osan Tuorilaa Ollille.
"Oletkos, ukko-kulta, kirjoittanut jo kirkonkassan tilit?" kysyi Liisa, tullen samassa askareiltaan. "Pastori lähetti kysymään niitä, ja josko voit ne saada sunnuntaiksi kirjotetuksi?"
"Voin kyllä, muijaseni!"
"Kaikki virat sulle onkin pantu niskoilles niin, kuin ei muita enään löytyisi mihinkään toimeen. Nyt sinä olet päässyt makasiinista, niin piti panna uusia taas vuorostaan. Johan sinulla on kohta kaikki muut, paitsi papin ja lukkarin virat. Sinä olet lautamies, kirkkoväärti, kunnan esimies, siltavouti, kirkkoraadin jäsen, seppä, nikkari ja suutari — — — en viitsi enempää puhuakkaan".
"Niin on; mutta olisin kuitenkin suonut, että äiti-parkani olisi vielä elänyt, ja saanut nähdä meidän onnemme. Pieni Liisa ja pieni Matti olisivat häntä oikein huvittaneet. Olli junkkari on jo koko mies. Hän on kohta kahdeksan-vuotias ja käypi isänsä jälkiä".
"Niin, sinä hulivili! Kyllä kai sinä vieläkin olisit poika, joll'ei ikäs rupeaisi jo vähän painamaan".
"Vielä mar minä nytkin juoksisin äitini kanssa kilpaa, jos hän vain eläisi. Isäni ei minua juuri koskaan kurittanutkaan, ja hän on jo niin huono, ett'ei hänestä ole enään mihinkään".
"Niin on, hän ei enään nouse lainkaan vuoteeltaan, eikä tänä aamuna tuntenut enään minua".
"Vai niin! Me jäämme kohta hänestäkin. Lepoa hänkin jo kaipaa".
"Minun vanhempani Liikalassa ovat sentään kuitenkin vielä jäljellä".
"Niin ovat, mutta he asuvat taloa".
"Ja me meillä. Tuorila tulee yhdistettäväksi. Minä ostan sen".
Ja niin se kävi, kuten jo edellä mainitsimme. Ja onnellisempaa isäntää ja emäntää ette löydä mistään kuin Olli Oivallinen ja Liisa hänen vaimonsa olivat. Olli ei ollut sen perästä enään ryypännyt, kun hän teki parannuksen nurkan takana. Häntä rakasti ja kunnioitti koko seurakunta, ja hänen talossaan tehtiin kaikkia töitä entiseen tapaan. Kun Olli nähtiin jossain liikkeellä, niin avopäin häntä kumarrettiin.
"Hän on mies, joka nimensä ansaitsee", kuultiin kaikkialla. Ja jos nytkin menemme siihen seurakuntaan, niin kuulemme aivan samaa. Olli on tosin vanhentunut, niin samoin Liisakin; mutta lapset ihmistyneet, ja Olli hoitaa kaikki kotona ja seurakunnassa.
"Kiitos olkoon Jumalalle!" huokaa Liisa, ja laittelee talon askareita.
"Me tahdomme ruokaa!" peuhaavat pojat ja tytöt tullen kukin työstänsä, toiset pellolta, toiset pajasta, ja toiset nikkarin-verstaasta.
Niin se siunaus rakentaa!
Jokunen persoona on vielä tässä kertomuksessa mainittava. Mainitsenhan sen, jonka muistan:
Mutkala, se suuri noita, muutti pois aikoja sitten, enkä tiedä, menikö hän Lappiin vai mihin; Tallukka-Leena on jo aikoja sitten mullassa lahonnut; Kepolan Kreeta sai viimeinkin Jaaran Jaskan, ja juovat ja tappelevat nyt yhdessä, kuin kissat ja koirat; Ollin vanha äiti on maksanut velkansa maalle, ja vanha isä ei myöskään ole moni-aikainen; Tuorilasta ei ole enään muuta sanomista, kuin se, mikä jo on sanottu; Leskelän Leena on vanhana piikana ja Kanalan Kaija sai vihdoin viimein renki-rontin miehekseen. Muut kertomuksessa mainitut henkilöt elävät kukin säädyssään, ja tavallansa. Suutarilla vaan on kaikki entistä paremmin. Työ, kunto ja kykeneväisyys on Herran lahja, joten Olli on kartuttanut kaikella tavalla, eikä kätkenyt leiviskäänsä maahan.
Ja sen tähden kun Ollista oli puhe, niin sanottiinkin aina: "hyvä kaikkiin kelpaa", ja niin onkin. Olli oli viime valtiopäivilläkin talonpojan säädyssä edusmiehenä. Vieläkö häneltä enempää voi vaatia? Minäkin saan siis lopettaa kertomukseni, ja lausua vielä lopuksi: "hyvä kaikkiin kelpaa" ja lisätä: "kelvoton ei mihinkään".