Produced by Tapio Riikonen

OLLI OIVALLINEN ELI "HYVÄ KAIKKIIN KELPAA"

Kertonut

E. T. [Emanuel Törmälä]

Tampereella,
Emil Wesander'in kirjakaupan kustannuksella.
Talousyhtiön kirjapainossa, 1886.

I.

"Oraass' on tou'on alku".

Sananlasku.

"Mikähän ei tuostakaan tulisi, kun tekisi?" puheli "Matti-suutarin" kymmenvuotias pojan-tolkki itsekseen, ja poltteli laudan-kappaletta tien ohessa.

"Mitä sinä jupiset, Olli?" kysyi samassa vanha ämmän-ääni poika-klopin takana.

Olli kääntyi puhujan puoleen, ja purskahti nauramaan.

"Sinäkö, Repekka, Resupekka siinä taaskin tiedustelet, mitä minä jupisen? Etkö sinä tiedä, että viisaalla on monta mietittävää?"

"Kuuleppas poikaa, miten vastaa!"

"Niin, kuin huudat, niin kaikukin on. Tuon laudan kappaleen suurta arvoa tuossa mietiskelin".

"Ahaa! 'Vähässä paljon seisoo'. Oletko kuullut sitä sananlaskua?"

"Olen! ja nyt juuri viimeiseksi".

"Älä ole, poika, niin kovin pisteliäs, niin neuvon, mikä siitä tulee".

"No, saamarissa, Repekka! Hyvä neuvo aikanansa on kultaa kalliimpi. Älä suutu, niin saat ajaa kukkarostani tupakkia piippus täyteen".

"No, en suutukkaan; mutta 'nuoria pitää opetettamaan ja vanhoja kunnioitettamaan.' Annas tänne kukkaros!"

"Tuoss' on, ja ollaan taaskin, kuten laulussa sanotaan:"

    Sana sanan synnyttää
    Ystävätkin yllyttää
    Toisiansa torumaan,
    Tappeleen ja tuuppimaan.

    Mutta piippu tupakkaa
    Rauhan taaskin rakentaa,
    Ystävinä istumaan.
    Tuttavina tuumimaan.

"Eikös niin, Repekka?"

"Aivan niin, poikaseni! Mistäs sinä olet saanut näitä tupakeita?"

"Isäni hakkurista puhalsin. Mutta koitappas sanoa vain, niin etpä tottakiesauta saa minulta tupakkia sinä ilmoisna ikänä".

"Enhän toki sano. Mutta koska nyt tahdot tietää tuon laudan-kappaleen suurta arvoa, niin sanon sen sinulle. Minä olen, kuten tiedät, jo vanha ihminen, ja paljon maailmassa nähnyt".

"Niin olet, Repekka raiska! Olethan sinä noitakin?"

"Niin ihmiset sanovat, ja taidanpa se ollakkin. Kyllä kai. Mutta olenkos kenellekkään koskaan pahaa tehnyt? — Tuosta laudan-kappaleesta tulee pokka-pöytä. Sillä, etkös näe, se on ruumiin arkusta?"

"Herra Jesta, mitä sanot, Repekka? — Ruumiin arkusta … ja pokka-pöytä! Mikä on pokka-pöytä?"

"Se on noita-kapine".

"Noitakapine!"

"Niin, ja kelpo kapine se onkin. Se sanoo sinulle ikäs, nimes, ajatukses, ja kaikki, mitä vain kysyt".

"No, perhana! Sen minä siitä teenkin. Mutta miten minä sen te'en?"

"Sen saat oppia Mutkalalta".

"Mikäs mies Mutkala on?"

"Paras noita tämän herran läänissä".

"Mistäs sen tiedät, jos hän on se?"

"Enkö minä sitä tiedä? — Tulikuono, joka myös on noita, on opettanut
Multalan; mutta Tulikuono asuu niin kaukana, ett'et sinä häntä löydä".

"Mistäs Tulikuono oppi noitumaan?"

"Mistä … mistä? Pitääkö minun sekin sinulle sanomaan? Mutta sama se.
Annas kukkaros tänne, että saan vieläkin panna piippuuni!"

"Puhutkos sitten kaikki tietos kohta?"

"Puhun mar!"

"No, aja nyt niin kauvan, kun kestää; mutta muista myös, että sitten, kun hullun eväät on ensin syöty, annat kukkaros minulle vuorostas".

"No, mitenkäs! 'Vuoroin vieraisilla käydään'. Nyt puhun sinulle
Tulikuonosta".

"Tulikuono ja Liinaharja — Liinaharja on myöskin noita. — Niin, Tulikuono ja Liinaharja olivat töllin-poikia Kuusamosta. He kuljeksivat työn ha'ussa Kalajoella. Kerran menivät he siellä juovus-päissä kirkkomaahan mellastamaan. Tulikuono potkasi silloin hautausmaata jalallaan ja sanoi kopeudessaan:

    "Nosta nurmi nuttus,
    Ja maa mantereesi!"

"Ja mitenkäs kävi? Molemmat miehet viskasi paha-henki samassa yli kirkko-aidan, kauvas Junnikkalan pellolle suin päin multaan. Kun siitä tointuivat, niin olivat he vallan selviä miehiä kumpanenkin".

"Mutta Tulikuono ei ottanut peljätäksensä. Hän meni takaisin kirkko-aidan tykö, ja sanoi:

"Kiitoksia kyydistä, hyvät herrat ja rouvat! Huomen-aamusta tulen takaisin, tekemään enemmän tuttavuuttanne".

"Ja menikö hän?"

"Meni aivan; mutta se olikin maksaa hänelle henkensä".

"Henkensä? Minä pelkään".

"Älä pelkää! — Tulikuonon piti mennä seuraavana aamuna Junnikkalaan riihelle; ja silloin meni hän ennen kaikkia muita riiheen, otti sieltä varstan, meni hautausmaan aidan tykö, löi varstalla aitaan niin, että jymähti, ja sanoi:

"Nouskaat laiskat riihelle jo!"

"Ja kun hän pääsi riiheen, niin oli siellä riihi-väkeä. Tulikuonoa lennätettiin seinästä seinään, ja kaikenmoisilla äänillä kuuli hän lausuttavan! 'Opi konsti ensin, käske sitten!'"

"Ja ell'ei elävät riihimiehet olisi tulleet väliin, niin olisi
Tulikuonon loppu ollut käsissä".

"Tulikuono rupesi siitä hetkestä sairastelemaan, eikä kukaan voinut häntä parantaa. Mutta silloin lähti hän Lappiin, Lapin noitain luokse, ja ne paransivat hänet; opettivat myöskin Tulikuonon itsensäkkin noitumaan".

"Ovatko Lapin noidat sitten kaikista parhaimmat?"

"Ovat, poikaseni, ovat. Ontaro oli sen noidan nimi, joka Tulikuonon paransi ja opetti. Kun Tulikuono lähestyi Lapin asuntoja, niin näki hän miehen seisovan ulkona nuotion ääressä ja paistavan poron-reittä seipään nokassa. Ja kun hän näki Tulikuonon, niin huusi hän jo pitkälle matkalle:

    "Terve-tuloas, Tulikuono,
    Tule, tule, miehyt huono!"

"Kun Tulikuono tuli häntä lähemmäksi, niin kysyi hän noidalta:

"Tunnetkos minun?"

"Enkö minä sinua tuntisi, kun olen jo tässä kolme päivää sua odottanut, vaikka olisi ollut monta muutakin kiirutta, ja nyt…" Ja samassa sylkäsi hän Tulikuonoa silmiin ja sanoi:

"Hokus, pokus, siliakus!

"Katso silmillä, äläkä kroopeilla!"

Ja samassa näki Tulikuono koko lauman kaikenmoista keijukaisia tanssivan ympärillään. Hän aikoi huutaa; mutta Ontaro rauhoitti häntä, nosti kätensä keijukaisten puoleen ja sanoi:

"Palatkaa takaisin Kalajoen vaivaset!"

Ja silloin kuuli Tulikuono suuren humauksen, eikä mitään enään nähnyt. Hän vaipui maahan ja nukkui; ja kun hän heräsi, oli päivä jo laskenut. Ontaro seisoi nuotion ääressä ja keitteli 'voitehia vakavia'. Mutta mitä minä kaikkia sinulle tässä juttelen? Piippunikin sammuu vain ehtimiseen".

"Puhu, Repekka-kulta! Kun olet kaikki tietos tarinoinut, niin saat sitten rauhassa löyhytellä, vaikka koko massini tyhjäksi".

"Niin, josmahan sanon sinulle vielä, miten hän Lapista palasi".

"Tulikuonoko?"

"No, kukas sitten? Tulikuono juuri; häntä minä tarkoitan. Hän, näetkös, ei tullutkaan aivan tavallista tuloa".

"No, Repekka-äitini! Mitenkä hän sitten tuli?"

"Annas mun puhua! — Eräänä päivänä oli Tulikuono sangen suruissaan. Hän oli silloin jo vallan terve. Ontaro näki Tulikuonon surun, ja kysyi, mitä hän suri".

"Mitä suren", vastasi Tulikuono, "kun en tiedä, miten muijani ja muut omaiseni nyt jaksavat. Olis jo halu heitäkin nähdä; mutta en tiedä, miten minä näin kylmällä voin lähteä matkaan. Matka minua peljättää".

"Mitäs joutavia? Pian täältä pääset, jos suostut yhteen ehtoon".

"Mihin ehtoon?" kysyi Tulikuono.

"Että annat minulle perimmäisessä kytkyessä olevan lehmän navetastasi".

"Annan kyllä, jos eheänä pääsen kotiini", vastasi Tulikuono.

"Tiedätkös, minkä tähden sitä pyydän?" kysyi Ontaro.

"En, ystäväni".

"Sentähden, että sinä kerran poikahutikkana viskasit minua puukolla reiteen".

"Missä ja milloin?"

"Olithan sinä usein ongella Katinlammessa; ja siellä sinä sen teit eräänä sunnuntaina, kirkon-aikaan".

"En minä ymmärrä".

"No, niin! Minä olin tuulispäässä, ja sinä ja sinun kumppalis sanoitte, että vanhat ihmiset sanovat lappalaisten kulkevan tuulispäässä. Ja leikkiä parantaakses sivalsit puukon tupestas, viskasit sen ilmaan, ja sanoit: jos lappalainen niin herroiksi kulkee, niin saakoon tuosta vähän viivytystä".

"Sen minä muistan".

"Puukko sattui reiteeni, ja siinä on nytkin vielä iso arpi".

"Voi kuitenkin! Teinkö minä niin pahoin sinulle?"

"Teit kyllä; mutta en minä sitä enään muistele, koska lupasit lehmän minulle. Pane nyt maata vain, niin huomenna pääset kotihisi".

"Ja tiedätkös, Olli-parka? Tulikuono pani makuulle, ja kun hän seuraavana aamuna heräsi, niin tapasi itsensä vaimonsa vierestä, kotonaan Kuusamossa".

"Ja entäs lehmä?" kysäsi Olli.

"Lehmä oli myös pois".

"Jopa merkillistä!"

"On aina! Sellaista noidat tekevät".

"Etkö sinäkin osaa samoin tehdä?"

"En, poikani, en! Mene sinä Mutkalan oppiin. Mutkala on parast'aikaa
Louhussa voutina".

"Vai niin? Pitää mar lähteä, pane vielä piippuus Repekka-raukka!"

Repekka pani piippuunsa, ja lähti käymään tietänsä eteenpäin. Olli seisoi ja ajatteli itseksensä kaikkea sitä, mitä oli kuullut. Viimein hänkin nosti laudan-kappaleen olallensa, ja lähti kotihinpäin käymään.

Koti-veräjällä seisoi äiti-paha punasena kiukusta, ja huusi Ollille jo pitkälle matkalle:

"Missä sinä, senkin tulen kakara, siekoilet? Puuro jo jähtyy. Toiset mukulat ovat Alkulassa, eivätkä nekään osaa sieltä jo tulla syömään. Mene kohta kiiruusti hakemaan heitä".

Olli viskasi laudan-kappaleen sivuun, ja lähti aika kyytiä Alkulaan. Mutta toisten lasten leikki oli siellä niin huvittavaista, ettei Olli muistanutkaan asiaansa. Hän jäi toisten kera kisaamaan.

Mutta leikin parhaillaan ollessa nähtiin emokin, kuin kotka, joukossa liikkuvan, ja aika vitsa kourassa.

Silloin lapset hajosivat, kuin kyyhkyset, ja juosta piipertivät kotihin. Kotiin päästyä otti emo, ja piiskasi lapset kaikki järjestään, ja asetti sitten syömään. Mutta Olli oli piilossa.

Olli oli kiivennyt uunille, ja piileksi siellä muurin suojassa.

Äiti käski häntä tulemaan alas; mutta ei Olli vain tullutkaan. Sitten koetti äiti houkutella häntä tulemaan ruu'alle; mutta ei Olli ollut kuulevinaankaan.

Silloin nousi emo itse uunille ja aikoi ottaa Ollin väkisellä käsiinsä. Mutta kun emo pääsi uunille, niin oli Ollikin jo silloin alhaalla. Äiti perässä lattiaan. Mutta kun hän pääsi parhaiksi alas, niin oli Olli jo taas uunilla. Mentiin sitä menoa, ja kierrettiin sitä kierrosta sitten joku kerta, niin emo uupui: hän ei enään jaksanut olla oravana Ollin kanssa, vaan istui jakkaralle ja itki.

Kun emo oli kerjinnyt itkunsa itkeä, ja mielensä rauhoittaa, niin kurkisti Ollikin uunin takaa alas rakkaan imettäjänsä puoleen. Ja kun hän siten salaa tarkasteli emonsa kasvoja, niin ymmärsi hän tarkalla tajullaan, että myrsky oli ohitse, ja astui siis rauhallisesti alas, ja kävi kohta puuro-kuppiin käsiksi; eikä äitikään häntä enään häirinnyt, vaan antoi syödä vain rauhassa.

Mutta murkinan kuluttua rupesi äiti kuitenkin kyselemään Ollilta, missä hän oli viipynyt. Ja Olli-parka oli niin tyhmä, että puhui kaikki tietonsa emollensa.

Otettiin siitä sitten ja mentiin katsomaan Ollin laudan-kappaletta. Äiti sanoi siitä kohta "pyhässä yksinkertaisuudessaan" tuomionsa, että se piti poltettamaan.

"Ei mar, äitiseni!" sanoi Olli.

"Vai ei", sanoi äiti ja kävi laudan-palaseen käsiksi.

"Ei," sanot Olli.

Ja siitä syntyi taas kapina: äiti veti lautaa puolellensa, eikä Ollikaan antanut perään. Mutta viimein näki äiti kuitenkin parhaaksi leikin lisäksi sen, että kraappasi Ollia peruukkiin kiini.

"Äläs!" sanoi Olli, ja "eks' perkule hellitä!" ja niin purasi hän äitiään käsivarteen kiini.

Mutta pian huomasi Olli kuitenkin, että hän ainakin viimein tappiolle joutui, ja lähti sentähden käpälämäkeen. Mutta ei ollut äitikään hidas puoltansa pitämässä. Hän lähti Ollin perässä ja sanoi:

"Kyllä minä sun koiran-hampaas murran, sinä paha rakki!"

Ja niin mentiin jo hyvä matka peräkanaa, kun Olli huomasi että pako kovalla maalla oli mahdotonta, ja piilotteleminen aukealla kedolla vieläkin mahdottomampi. Hän ohjasi siis askeleensa pehmeälle, vasta kynnetylle pellolle, luullen, ett'ei emo sinne viitsisi tulla perässä. Mutta emo tuli vain.

Olli koki lyhvillä säärillään kahlata, min pääsi. Mutta onnensa oli kova: hän kompastui. Ja voi kauheata! Emo oli jo taas tukassa kiini, ja nosti Ollin jalkeille; mutta ei auttaakseen Olli-raukkaa, vaan kurittaaksensa oikein äidin tavalla.

"Äiti-kulta!" rukoili Olli; mutta armon-aika oli jo Olli-paralta ohitse. Äiti oli kuuro rukouksille, painoi vain Ollin pään polviensa väliin, laski housut kinttuihin, veti pyllyn paljaaksi, ja rupesi suomimaan.

Ja kun luuli Ollin jo tarpeeksi saaneen, niin päästi hän hänen, ja se sauna ei Ollin mielestä ole vieläkään mennyt.

Kun Olli sitten veti housuja jalkaansa, niin mietti hän itsekseen tarkasti sen päivän tapauksia, ja tuli lopulta siihen päätökseen, että "hullu kaiken tietonsa puhuu". Eihän hänen olisi tarvinnut äidillensä kaikkia puhua, mitä tiesi, niin ei olisi tarvinnut selkäänsäkkään saada.

Äiti mietti myöskin itseksensä sitä, mitä pojasta viimeinkin tulisi. Ja kun isä viimeinkin ehtoolla tuli kotihin, niin kertoi äiti hänelle kaikki päivän tapaukset. Lapset olivat silloin jo levolla.

Isä mietti ja kuunteli hetken. Sitten sanoi hän lopuksi: "Pojasta tulee mies, ja kelpo mies tuleekin. Kurita häntä rakkaudella toisten, äläkä kiivaudella. 'Oraass' on touvon alku'. Hyvä ja rehevä laiho tekee vankan viljan. Usko se!"

II.

"Lapsi kasvaa, hammas karkenee".

Sananlasku.

Vaikka Ollin äiti täytti tuomionsa tarkallensa puustavin mukaan, ja poltti Ollin pokka-pöytä aineen, niin ei itse ajatus Ollin aivoista sillä kuitenkaan palanut. Olli mietti ja mietti aijettansa yöt ja päivät, ja tulipa viimein vakavaksi päätöksessään, joka ei ollut aivan mitätön hänen ikäiselleen miehelle: hän, näettekö, päätti karata kotoansa, ja mennä ennen kerjuulle, kuin jättää niin viisasta neuvoa, kuin se, jonka Tallukka-Repekka oli hänelle antanut.

Ja eipä aikaakaan, niin jopa Ollia kaivattiin "Matti-suutarin" mökissä. Äiti itki ja voihki, ja puheli hyvää Ollista: Olli oli ollut kaikista paras lapsi, viisain, nöyrin ja hyvän-tapasin. Mutta nyt hän oli pois, eikä kukaan tiennyt, missä hän oli. Ja päälle päätteeksi oli Ollin katoamisesta jo kolmas viikko kulumassa.

Mutta antaapa nyt äidin murehtia Olli-poikaansa; emme me viihdy itkevän äidin kanssa, vaan lähdemme etsimään Ollia.

Louhun kartanossa oli paljon ihmisiä koolla eräänä sunnuntaina. Renki pirtissä leikittiin pokka-pöydän ympärillä, ja Mutkala oli mestarina joukossa. Matti-suutarin Olli oli myöskin joukossa, ja hän oli vallan hurmaantunut ilosta; sillä niin "lystiä" oli pirtissä.

Olli näki miten pokka-pöytä tanssi "sitä tuhannen tulista polskaa" niin, että ne, joiden kädet olivat pöydällä, saivat hengästyneenä ja hiki hatussa koettaa kaikin voiminsa seurata mukana.

Ja kun tanssi oli loppunut, niin käski Mutkala pöytänsä näyttämään, miten juopunut kävelee; ja voi ihmettä? Pöytä rupesi horjumaan, hoipertelemaan ja kallistelemaan kaikin puolin. Se käveli aivan niin, kuin olisi sillä ollut "nenä viidentenä jalkana".

"Perkule vieköön!" sanoi Olli, ja astui esille. "Sinulla on 'sika viitenä silmissäs;' mutta nuo kädet taitavat sen vain tehdä".

Mutkala katsahti Ollia, ja sanoi:

"Mistä sinä epäuskonen kakara olet? Pane yksin kädes pöydälle!"

Kaikki muut kädet otettiin pois pöydältä, ja Olli laski tassunsa yksinänsä siihen.

Nyt käski Mutkala pöydän sanomaan — epäuskoselle pojalle hänen ikänsä.
Ja taaskin ihme! Pöytä kumarsi Ollille kymmenen kertaa.

"Tiesihän kamala mun ikäni", puheli Olli häveten epäuskoansa.

"Tietää mar se kaikki, mitä vain kysyt", vastasi Mutkala.

"Minäpä koitan", sanoi Olli. "No, hyvä piru!" sanoi hän pöydälle, "koska sinulla näyttää olevan ajatuksen voimaa, niin koetan, onko sinulla silmätkin. Sanoppas nyt, paljoko kello on?"

Pöytä lähti taas liikkeelle, ja kääntyi sille seinälle, jossa kello oli. Ja kun se tuli kelloa likelle, niin seisahtui se, ja alkoi kumarrella, ja kumarsi kaksitoista kertaa.

"Sen riivatulla silmätkin!" puheli Olli. "Mutta vieläkin koetan sinun taitoas. Sanoppas nimeni, jos tiedät".

Ja niin hän kysyi ensiksi:

"Olenko kastettu Kalleksi?"

Pöytä ei liikahtunut paikaltaan.

"Paniko pappi mun Paavoksi?"

Pöytä ei liikahda vain.

"Niin, mutta Matiksi mamma mua sanoo. Eikös niin?" liverteli Olli.

Mutta pöytä oli viisas, eikä antanut pettää itseään.

"Mutta Kustaa mä kuitenkin olen", puheli Olli vielä, mutta pöytä oli vaan liikkumata.

"No, olenko Olli sitten?" kysyi Olli viimein, ja pöytä ei pysynyt enään rauhassa, vaan kumarsi kohta sangen syvään Ollille.

Ja nyt oli Olli varma siitä, että pöydässä oli henki ja ymmärrys. Ja hän rupesi puhelemaan Mutkalalle miten hän sen keinon ja konstin voisi saada.

"Niin, poikani!" sanoi Mutkala. "Konsti maksaa rahaa; eikä se olekkaan enään konsti, kun sen kerran taitaa. Tuon suuren ruoka-pöydänkin panen minä tanssimaan".

"Oh, heikkarissa!" kuului silloin useampain suusta.

Mutta Mutkala oli luja puolestaan, ja sanoi, että he saisivat hypätä pöydälle istumaan, ja hän sen panee sittenkin tanssimaan.

"Mitä pannaan vetoon?" sanoi joku joukosta.

"Halstooppi rommia", sanoi Mutkala, varmana voitostaan.

Ja nyt rupesi Mutkala toimeen. Hän meni kamariinsa ja palasi sieltä hetken perästä kraapien tukkaansa ja höpisten jotakin suupielestänsä. Samassa tuntui myös väkevä tulikiven haju kaikkein läsnä olevain haju-reikiin tunkevan.

Mutkala siveli pöytää, hieroi ja lämmitteli sitä kämmenillänsä, ja kraapasi aina ajan takaa korvansa ta'ustaa. Apulaiset hieroivat myöskin pöytää. Ja katsokaas ihmettä! Suuri väen-pöytä rupesi liikkumaan.

"Hypätkää nyt päälle, jos tahdotte mukana tanssia", sanoi Mutkala.

Ja silloin hyppäsi aika joukko miehiä pöydälle.

"Nouse pyörimään!" komensi Mutkala henkiinsä herännyttä pöytää.

Pöytä totteli, ja rupesi natisten ja präiskien kohoumaan yhdelle jalalle, kuin karhu.

Mutta pöydällä oli kuitenkin liiaksi painoa. Kun se pääsi juuri paikoilleen pystöön, niin katkesi siltä jalka, ja kaikki meni nurin. Mukkelis-makkelia makasi siinä miehet nyt, kuin sikain raasima kumina-maa. Siinäkös sitä sitten naurettiin ja rähistiin, kuin harakat rikka-kasassa.

Mutta Mutkala kaikista iloisin sittenkin oli, sillä hän oli voittanut pullon rommia. Iloissaan otti hän Ollin kanssansa kamariin ja aikoi siellä neuvoa Ollille koko konstinsa. Muut saivat mennä mikä minnekkin siksi, kunnes rommi pullo kerittiin saada haetuksi "handelsmannista", joka salakähmää kävi kauppaa pyhänä ja arkina juoma-tavaroillakin.

Kun Mutkala ja Olli olivat tulleet kahden-kesken, niin kysyi Mutkala:

"Voitko sinä mitään maksaa minulle, jos opetan sinulle konstin?"

"En; mutta luvata kuitenkin voin", vastasi Olli rohkeasti.

"Niin, niin! Eikä lupa taloa hävitä. Mitäs lupaat?" kysyi Mutkala.

"Mitäs vaadit?" kysyi Olli. "Tyydytkö, jos lupaan sulle halsikan viinaa?"

"En. — Mutta jos rommia lupaat, niin 'se on eri asia, eri papin asia', vastasi Mutkala.

"Olkoon menneeksi!" vastasi Olli.

"Ja 'niinpä niinkin, perhana vieköön!' Minä teen sinut mestariksi".

Ja niin sanottuaan otti Mutkala vanhoja rikki-tikkuja arkkunsa pohjalta, ja näytti niitä Ollille.

"Näillä kierotaan kädet ensin, ja näissä on se voima, joka panee pöytään hengen. Mutta että se tottelee sinua, niin pitää sinun kraapimaan tukkaas, ja eritenkin niskatukkaa: siellä on herruus ja valta. Ja lopuksi, että sinä saat sitte ymmärryksen, pitää sinun osata seuraavat läksyt:"

    Ensimmäinen läksy:
      Paha silmäsiä vastaan:
      Yks', kaks', viis-kaks',
      Paha silmä pliiskaks'!

    Toinen läksy:
      Panettelijoita vastaan:
      Yks', kaks', kuus'-kaks',
      Paha kieli nuuskaks'!

    Kolmas läksy:
      Epäilijöitä vastaan
      Yks', kaks', kaks'-kaks',
      Epä-usko rasvaks'!

"Ja että sitten osaat ja voit saada varmat vastaukset kaikkiin kysymyksiis, niin pitää sinun vieläkin osata seuraavat läksyt:"

Laskuopin läksy: Annas, tannas, hevonen, lammas, kirves, piilu, ja Yks', kaks', kahdeksaa, rau'an haava yhdeksää; minä toivon viittätoista, taitaa tulla kuukintoista.

    Kieliopin läksy:
    Finkuna poika ja poika takanikke;
    Ei saade kulta ja minä sanon ikke.
    Vas vintturikudei, hiipanaskana kokkaa.
    Toskate vara potensuu o soskavi altijöra; ja:
    Jaa, jaa jaksa laaka motoosaa, huru stilla ja vara
    Pöksöna, intte komias ja kom port, va tu taala helter.

    Maatieteen läksy:
    Maa suuri ja avara,
    Täynnä paljon tavaraa:
    Virtoja ja järviä,
    Tähtiä ja pilviä.

    Rakkauden läksy:
    Pääni on mun kipiä,
    Ja sydämmeni on siukka,
    Tules kultani likemmä,
    Ja halaa pikku hiukka!

"Ja enempää et sinä suinkaan käsitäkkään!"

"En, veli kulta saanut vielä puolta siitäkään päähäni, mitä neuvoit", saneli Olli alakuloisena. "Voi hemmetti, jos osaisin edes kirjoittaakkaan!"

"Opetan minä senkin sinulle, jos mieles tekee", vastasi Mutkala.

"Opeta, veli-kulta!"

Ja tiedättekö mitä? Mutkala kirjotti Ollille edellä olevat läksyt, ja vieläpä aakkosetkin, joista hän sai vähitellen itse oppia lukemaan kirjotusta, ja vieläpä kirjottamaankin.

Ja kun Olli lähti myöhemmin ehtoolla Louhun kartanosta, niin oli hänellä kokonainen käärö vanhoja retu-papereita ja pieni lyijykynän-pätkä plakkarissa. Mutkala oli ne antanut hänelle ja kaikki sillä toivolla, että Olli vielä kerran hänelle tuopi rommi-pullon.

Mutta minä kuiskasen vain sivumennen, ettei Olli ole vielä tänäkään päivänä vienyt Mutkalalle lupaamaansa rommi-pulloa; enkä luule, että viepi vastakaan. Mutta olkoon se Ollin oma asia; tahdommepa vain vaania hänen jälkiänsä, mihin hän nyt lähtee.

Olli meni menojaan paperineen ja pännineen aina etemmäksi kotoansa. Maailmalla tahtoi hän saada rauhassa oppia kirjoitustaan, eikä äiti-muorin terävän nokan alla.

Tapaamme hänet siellä taas jonkun ajan perästä yhdessä toisten poika-lorttien kanssa. Ja siinäpä rupesi tulemaan tora, ja tulikihan se siitä.

Eräs paha Paltamon poika teki Ollille kiusaa, repeli Ollin papereita ja tukisteli häntä. Ollia harmitti kyllä, mutta ei uskaltanut yrittää pahantekijää rankasemaan, vaikka se oli häntä pienempi. Ollilta pääsi sen sijaan haikia itku.

"Voi, sinua hupsun-kenkä; voi, sinua lehmän-kenkä! Onko sinulla jänis housuissas?" pilkkasivat toiset pojat. — "Ota vastaan; anna selkään sitä saakelia, äläkä itke".

Eikä Olli ollutkaan kuuro. Hän malttoi mielensä, kuunteli ja sydämmensä palpatti, kuin haavan-lehti.

"Niin anna selkään!" pilkkasi paltamolainen, ja nyhjäsi Ollia vieläkin paremmin tukasta.

"No, en tätäkään kärsiä voi", sanoi Olli, kävi käsiksi pilkkaajaansa, ensin kylläkin pehmeästi, ikään kuin katuen yritystään, ja toivoen päästä koko leikistä, jota hän ei ennestään tuntenut.

Mutta mikäs enään auttoi? Paltamolainen ei hellittänyt häntä, vaan veti Ollin kerrallaan kumoon lattiaan. Ja siinä he nyt kierivät päällekkäin, jauhaen toinen toistaan tukasta.

Ja mitä enemmin leikkiä kesti, niin sitä enemmin kasvoi Oliinkin rohkeus. Hänestä tuntui hauskalta, saada kerrankin vetää toista tukasta.

Ja "hei heikkarissa, sinä perhanan paltamolainen!" kiljasi hän ja vänttäsi vastustajansa allensa. "Tahdotko tästä lähtein antaa mun olla rauhassa?"

"En pelkää, vaikk'en piisaakkan", puhisi paltamolainen Ollin alla.

"Pidä puoles, paltamolainen, älä anna perään, Olli!" yllyttivät toiset.

"Voi, tervattu, kun pääsisin vielä kerran ylös täältä!" ähkyi paltamolainen.

"Pääset, jos rukoilet", vastasi Olli.

"En rukoile, vaikka meniskin henki ja kengät", kiukutteli paltamolainen.

"Paisuu palmu painon alla", pilkkasivat toiset. "Nouse ylös, mitäs siellä toisen alla viitsit maata?"

Mutta Olli puserteli paltamolaista siksi, että hänen täytyi rukoilla.

"Minä rukoilen", sanoi hän.

"Kuinkas rukoilet?" kysyi Olli.

"Päästä minut ylös!"

"Rukoile paremmin!"

"Päästä Olli-kulta minä ylös!"

"Vieläkin paremmin!"

"Olli-kulta, hyvä Olli, rakas Olli, sinä viisas ja väkevä Olli, päästä minä ylös!"

"No, niin. 'Ei nöyrän kaulaa katkaista'. Mutta lupaatkos, ett'et enään koskaan käy päälleni?"

"Minä lupaan".

"Vannotkos myöskin?"

"Minä lupaan ja minä vannon, ett'en 'sinä kuuna kullan valkeana', käsilläni kajoo sinuun, Olli!"

"Niinpä siis: 'nouse ylös ja valvo', muutoin on selkäsaunas aina valmis", sanoi Olli ja hellitti kyntensä "Paltamon pahan pojan niskasta".

Ja siitä leikistä sai Olli sellaisen opetuksen, ett'ei hän sitä koskaan unhoittanut. Jos tuli joskus tarve, niin oli hän valmis nyrkillä ratkaisemaan asiansa, vaikka kenenki kanssa. Kerskaten puheli hän silloin: Lapsi kasvaa, hammas karkenee; en minä pelkää ketään.

Monta asiaa olisi vielä tältä Ollin karku-reisulta puhuttavana, vaan koska ne eivät ole erittäin merkillisimpiä, kuin muittenkaan miero-poikain asiat; ja kosk'ei Ollin pokka-pöydästäkään tullut mitään, niin emme viitsi joutavilla asioilla venyttää aikaamme, vaan kiirehdimme pää-seikkoja tarkastamaan.

III.

"Kylä-hyvä jättäminen, koti-huono muistaminen".

Sananlasku.

Ollin äiti itki itkemistään sillä ajalla, kun Ollilla oli hauska maailmalla. Emo-paha kyseli ja tiedusteli kaikilta, joita tapasi, josko olivat nähneet hänen poikaansa. Kirkolla kyseli hän kirkkoväeltä; ja jopa onnistui hänen saada eräänä pyhänä jotenkin tarkat tiedot Ollin ölo-paikasta. Silloin ei äiti-raiskalla ollut enään aikaa viivytellä, vaan hän lähtee etsimään kadonnuttansa. Naapurein käskee hän sanoa "kiveen-kovaan", ukollensa, ett'ei hän saa lähteä kotoa lasten luota ennen, kuin hän tulee takaisin.

Ja "Matti-suutarin" täytyi totella "punttiin ja prikkuun" rakkaan "mamman ortelia", vaikka olikin luvannut Mäkelään sillä viikolla neulomaan. Hän istui pienoisten kanssa ja odotteli, kun "hepo kesää" rakastensa palajamista.

Mutta "mamma" etsei poikaansa, ja höpisi itseksensä: "'etsikäät, niin te löydätte'; niin pitää minunkin".

Ja olisittepahan ollut näkemässä sitä pitkää naamaa, jolla Olli katseli äitiään, kun tapasivat toisensa, niin naurasittepa luulen vieläkin.

Olli oli juuri parhaillaan aikamoisessa tappelun-nujussa "kylän kakarain" kanssa, kun äiti ilmestyi paikalle juuri, kuin "pilvistä pudonnut", ja kraappasi Ollia tukasta kiini, ja sanoi:

"Kyllä minä sinut opetan! Vai olet sinä oppinut jo tappelemaankin.
Mutta nyt siitä tulikin loppu!"

"Niin mar! On se, näen, 'herra herrallakin, ja vaivasellakin Jumala'. Joll'et nyt olisi, äiti, tullut, niin olisin minä nuot penikat opettanut".

"Täss'ei haukuta enään. Nyt saat marssia paha sikiö! Me olemme murehtineet sinua jo kylläksi kauvan, ja etsineet turhaan. Mutta nyt sinut viimeinkin löysin".

"Mitäs te minua etsitte? Elänhän ininä täälläkin!"

"Elät. — Mutta nyt marssitaan!"

Ja niin sanoen ravisteli emo rakasta poikaansa kauluksesta vielä kerran, ja antoipa pienen potkasunkin kaupan päällisiksi.

Mentiin sitten sitä menoa hiljaisina ja "nurpolla nenin". Silloin alkoi Ollikin muistaa kotiansa, ja häntä värisytti, kun hän ajatteli, että hänen täytyi palata hauskasta elämästään maailmalla äidin "kurin alle" kotihin.

"Enköhän vieläkin pääsisi tuosta saakelin tontusta?" arveli hän ajatuksissaan itseksensä. "Yö-paikassa pitää minun koettaa pakoa taaskin".

Ja äiti ajatteli vuorostaan itseksensä, miten hän voisi varmasti saada pojan kotihin, ett'ei se vain pääsisi häneltä.

Ja niin ajatellen kumpikin omia ajatuksiaan kuljettiin yhä edelleen, kunnes äiti viimein poikkesi erääseen taloon, ja sanoi pojalleen, että he jäävät nyt yöksi taloon.

"Suokoon Jumala sinulle hyvän onnen, mammaseni!" ajatteli Olli. "Mutta pidä sinä, Olli, varas!"

Tultiin taloon, haukattiin vähän vieraanvaraisen emännän tarjoamaa ehtoollista, ja ruvettiin levolle. Äiti pani penkille pitkäksensä, kenkä-rajat pään-alaisenaan. Olli paneusi samoin penkille äidin jalka-puoleen, ja mykersi lakki-räysänsä päänsä-alaiseksi.

Maattiin siinä hetkinen, niin jopa Olli huomasi miten mamma valui hiljallensa yhä likemmä häntä, ja kierteli jalkansa hänen jalkainsa ympäri.

"Nyt se luuli minun nukkuvan, ja peljäten itsekkin nukkuvansa, tekee hän tuon tepposen minulle", ajatteli Olli. Mutta viisas kun olikin, niin oli hän unesta havahtavinaan, ja sanoi silmiään hieroen:

"Mitä te äiti potkitte? herätitte minun juuri kauniista unestani".

"Mitä sinä uneksuit?"

"Uneksuin juuri, miten te kampasitte päätäni, ja miten pienet sisareni söivät puuroa ja kirnu-piimää, ja minun piti myöskin juuri päästä puuroon käsiksi".

"Vai niin!" virkkoi äiti, ja oli muuttavinaan itseään ylemmä, vaikka sittenkin piti jalkansa Ollin jalvoissa kiini.

Maattiin taas hetkinen, niin jopa mamma nukkui.

"Nyt, jos milloinkaan", ajatteli Olli, ja rupesi pelaamaan jalkojaan irti äidin jaloista. Hän saikin jalkansa irti ja laskeusi hiljaa lattiaan.

Mutta voi hirmuista! Äiti heräsi, ja havahti ylös; ja paikalla taas
Ollin kaulukseen kiini.

"Sinä kelvoton kakara! Mitä sinä ajattelet? Tuumailetko karata?"

"Voi tuota äitiä, kun on hupsu! Unta minä nä'in. Olin taaskin rakkaassa kodissani, ja nä'in, miten me kisasimme kotikartanolla, ja sinä tuuppasit minua niskaan, ja siitä luultavasti se tuli, että minä putosin tästä lattiaan", puolusteli Olli itseänsä.

"Niin kai!" sanoi äiti. "Mutta minä nä'in myöskin unta; ja se oli sellaista, että sinä olit karkaavinas; mutta minä sain tukastas kiini juuri, kuin olit päästä ulos!"

Ja niin sanottuaan meni äiti, ja pani pitkälleen kynnykselle poikittaisin, ett'ei suinkaan enään tarvinnut peljätä pojan pakenevan.

"Niin", sanoi Olli, ja paneusi penkille jälleen. "Luuste koira unta näkee, niin tekin äiti-parka. Te luulette minun aikovan karata".

Mutta äiti ei vastannut enään mitään, vaan nukkui rauhassa aamuun asti.
Olli-raiska väänteli itseään, eikä saanut unta juuri sanottavasti.
Häntä vaivasi ajatus, miten päästä äidistään. Mutta hänen täytyi tyytyä
kohtaloonsa.

Tulipa sitten aamu, ja lähdettiin taaskin liikkeelle. Kuljetaan teitä, jos jonkinlaisia. Tuleepa siinä jo paikka yli pääsemätön. Vesi oli noussut viimeisten sadetten vuoksi, ja vienyt sillan mennessään.

"Kyllä me tästä pääsemme", sanoi Olli ja rupesi paikoilleen jäänyttä käsipuuta myöten ryömimään yli.

"Älä mene hukuttamaan itseäs!"

"Ole joutavia!" vastasi Olli, ja ryömi yhä edellensä.

"No, olet sinä se veitikka!" pauhasi äiti peloissansa. "Pitääkö minun taaskin tarttua takkis kaulukseen?"

"Tartu vain, jos yletyt", ilkkui Olli, luullen olevansa jo niin etäällä, ett'ei äiti muka ylettyisi häneen.

Mutta poika-paha pettyi taaskin. Äiti kaappasi häntä sormesta kiini, ja sanoi:

"Kyllä minä sinut opetan!"

"Älä hitolla!" pääsi Ollilta silloin.

"Tuletkos takaisin, ryökäle?" sanoi äiti, ja rupesi vetämään häntä takaisin.

"Empä, perkule, tulekkaan!" sanoi Olli, ja tempasi jalkansa sellaisella voimalla, että se heltyikin äidin käsistä, mutta millä seurauksella?

Poika-raukka muljahti suin-päin veteen, ja painui sinne.

Äiti rupesi huutamaan ja poraamaan. Ja kaikeksi onneksi tulikin samassa eräs mies hevoisella, aikeessa hänkin ylitse.

"Äiti-kulta!" sopersi Olli ja nosti päätänsä veden pinnalle.

Mutta samassa tarttui vahva miehen käsi hänen tukkaansa ja veti hänet ylös. Olli oli siis pelastettu vaarasta.

Äiti kiitteli, min' jaksoi pelastajaa; mutta Olli mutisi itseksensä:

"Kotiin nyt ainakin vain pitää!"

Ja niin hänen kävikin. Äiti sai apuun tulleen miehen avulla sen verran lautoja puron yli, että jalkamiehet pääsivät ylitse. Ja siitä piti Ollinkin vain käydä ylitse.

Kun olivat ylitse päässeet, niin kiitteli äiti vieläkin auttajaa, mutta Ollille oli se mahdotonta. Hän ei pitänyt sitä minään kiitosta ansaitsevana, että hän oli hukkumasta estetty; vaikka vaaran aikana olikin parkaissut "äiti-kulta!"

Mentiin taas sitä menoa, hyvää kyytiä eteen päin. Jopa tultiin tuttaviin seutuihin. Kirkon torni rupesi jo näkymään. Silloin sai Olli puhe-voimansa jälleen:

"Jopa tullaan tuttaviin tienoihin taaskin!" oli hän iloitsevinansa.

Äiti ei puhunut mitään, vaan ajatteli sen sijaan sitä enemmän. Hän ajatteli, että kun hän kerran saa Oliin oman katon alle, niin hän kyllä ottaa karku-halut häneltä. Ja "papan" pitää häntä auttaa siinä hyvässä aikeessa.

Mutta olipa Ollillakin ajatuksensa. Hän ei uskaltanut enään ajatella karkaamista; mutta ajatteli sen sijaan "ketun kenkiä", joilla hän osaisi vanhempiaan miellyttää, ett'eivät ne kostaisi hänelle töistänsä. Ja Olli rupesikin livertelemään äidillensä kaikellaisia sukkeluuksia.

"Jopa koti-kultanen näkyy", sanoi hän hetken perästä.

"Onko se nyt kultanen, vaikka et vain tahtonut sinne enään tulla?"

"Äiti-kulta, minä olin 'pilattu'".

"Kuka sinut oli pilannut?"

"Tallukka-Repekka pani ensin alkuun, ja Mutkala sen sitten vasta oikein kunnialla kruunasi".

"No, miten sinä tunsit itses pilatuksi?" kysyi äiti hetken perästä.

"Siten, ett'en halunnut laisinkaan kotihin", vastasi Olli.
"Ja voi, voi, rakas äiti, kun sinutkin peräti unhoitin. Rukoileppas
'Matti-pappaa', ett'ei hän rankaise minua. — Ethän sinäkään minua
lyö?"

"Läpi-liipattu lurjus", ajatteli äiti. "Nyt vääntää hän vitsaa kädestäni; mutta en mar minä sitä hevillä anna", ja niin ei hän vastannut mitään Ollin kysymyksiin.

Mutta Olli ei antanut perään. Hän teki itsensä vieläkin nöyremmäksi.

"Äiti-kulta! Enkös minä ole sinun oma kohtus-poika? Etkös minua kantanut sydämmes alla? Raskitko minua rangaista? Soisitko minun kuolevan? — Et suinkaan, mamma-kulta! Näenhän sen jo sun kauniista silmistäskin, ett'et sinä ole minulle vihainen. Ja entäs sinun korea suus sitten? Eihän sekään osoita kovuutta katuvalle". Ja niin liverteli Olli aikansa, kunnes sai voiton. Olli-paha oli koskettanut äidin hellimpiä tunteita, ja se teki taikoja: äiti heltyi itkemään, ja sanoi nyyhkien:

"Minä annan sinulle anteeksi kaikki, enkä anna isänkään sua rangaista".

"Tiesinhän sen, äiti-kulta", sanoi Olli ja löi käsivartensa äidin kaulan ympäri. "Poika-nulikka voitti taaskin".

"Voitit kyllä; mutta rupea nyt tästä lähtein ihmiseksi, muutoin ei sinusta tule edes 'kolmen koiran ruokkijata', puheli äiti.

"Rupean niinkin", vakuutti Olli.

Mutta tultiinpa viimein kotihin. Siellä oli uusi tili vielä edessä. "Matti-pappa" istui ikkunan ääressä ja näki kaivattujen lähestyvän kotia. Hän varustausi arvokkaaseen asemaan perä-penkille, piippu-nysä suussa ja suutari-hihnansa oikeassa kädessään; ja muutoin hyvin totisen ja kireän näköisenä.

Emo astui edellä pirttiin ja Olli perässä. Kunnioituksesta, katumuksesta ja pelvosta jäi Olli seisomaan ovipieleen, silmät luotuina lattiaan.

"Moskula, nosta silmäs ylös!" sanoi taatta ynseästi.

Olli totteli käskyä; mutta ei voinut katsoa isää silmiin.

"Luulen sinun seisovan siinä, kuin 'hunsvotin Jumalan edessä'. Mitäs olet tehnyt?" nuhteli isä häntä.

Viimeinkin sai Olli taas suunsa auki. Hän vilkasi isää silmiin, ja sanoi rohkeasti:

"Isä, minä olen syntiä tehnyt sinun edessäs ja äitiä vastaan, enkä ole enään mahdollinen pojaksenne kutsuttaa".

"Veitikka!" sanoi isä, eikä tahtonut voida nauruansa pitää.

Hetken kuluttua jatkoi isä:

"Mikä sinun suuhus ne sanat toi?"

"Katumus ja usko sinun laupeutees", vastasi Olli rohkeasti.

"Mutta sinun uskos petti sinut", vastasi isä ja heilautti hihnaansa.

"Mutta Raamatussa sanotaan: sinun uskos vapahti sinut", intti Olli.

"Opetatko sinä, nassikka, minulle Raamattua?" sanoi isä, ja nousi kiivaasti istuimeltaan.

Ja nyt olisi Olli saanut tuntea isällistä kuritusta, ell'ei äiti olisi päässyt väliin. Äiti syöksyi, kuin penikkansa puolesta painiva karhu isään kiini ja sanoi jäykästi:

"Matti! Minä olen luvannut rukoilla Ollin edestä: ja minä sanon: sinä et saa kättäs kajota poikaan!"

"Hah?" sanoi suutari hämillään, ja vetäysi häpeillään takaisin paikoillensa penkille. Ja pitempää jupakkaa ei asiasta tullut. Äiti oli osoittanut arvollisen asemansa perheessä, ja rakentanut rauhan sillä vallalla, joka hänellä oli isän pehmeyden tähden ollut ainakin kotona ja kylässä. Kylässä joskus naurettiin sitä, ett'ei Matti-suutarilla ollut valtaa enemmän kuin "Kinnusen lehmällä, jonka hän joko piti tai tappoi".

Mutta ei sitä tarvinnut Matin koskaan katua; ei nytkään siis.

Matti ei sen tähden puhunut nytkään sen enempää, kuin sanoi hetken kuluttua, että hänen piti lähteä kylään neulomaan, johon ei mammallakaan ollut mitään estettä nyt enään, kun oli itse tullut kerran kotihin ja kaikki oli hyvin.

Ollaampas nyt sitten taas paikoillaan. Olli perehtyi taas olemaan entisellään, ja unhoitti vähitellen vapautensa kylässä ja maailmalla; enkä minäkään parempaa hänelle voi toivoa.

IV.

"Siinä Matti, missä muutkin miehet".

Sananlasku.

Elettiinpä Matti-suutarilla taas rauhassa aikoja joitakuita, niin pälkähti Ollin päähän ruveta näyttämään suurta oppiansa taatallensa. Hän kaivoi liivinsä plakkarista lyijykynänsä, ja piirsi sillä isänsä vasta-uudesta höylättyyn suutari-lautaan kaikenmoisia variksen-varpaita.

Isä katseli pojan peliä hetkisen, sitten pani hän prillit nenällensä, kuten oli tapansa aina kirjaa lukiessa, — sivu-mennen sanottuna, ukko oli huono lukija —, otti sitten suutari-laudan pojaltaan, ja sanoi:

"Taidathan, luulen, kirjottaakkin".

"Taidan niinkin", vastasi Olli.

"No, sittepä kelpaa", sanoi isä hyvillänsä. "Saat kirjottaa minulle rätinkejä, ett'ei tarvitse aina suu sanalla julistaa saataviansa".

"On mar se hauskaa", tuumaili Olli. "Paperi-lippu puhuu, ja mies on itse vaiti, kuin seinä".

"Vaikkapa ei juuri niinkään, niin on se vähän herramaista kuitenkin", vastasi taatta.

Siihen loppui taas pakina sillä kerralla. Isä istui ja neuloi, ja Olli oli myöskin oppinut jo kuromaan kenkärajoja. He olivat siis yhdessä työn toimessa. Ja se oli taas oikein.

Mutta sen mukaan, kuin Ollille tuli vuosia, tuli hänelle taitoakin. Isä ja poika seurasivat yhdessä pitäjällä neulomassa, ja siitä ilosta Olli paljon piti. Vanha vapautensa halu syttyi hänessä jälleen, ja sen tähden olisi hän neulonut, vaikka aina pitäjällä.

Pitäjällä sai hän tilaisuuden kaikenmoisiin juoniin ja vehkeisiin.
Kerronpa tässä muutamia hänen sankari-töistään.

Ehtoisin oli kylän poikasilla tapana tulla kokoon johonkin taloon, ja siinäkös sitä sitten myllättiin, ja peuhattiin, painia lyötiin, "kissan häntää" vedettiin, sokkosilla oltiin, ja "kiiskiä ongittiin"; ja Olli oli heistä aina paras, vaikka oli usein pienin ja vähä-väkisin kasvultansa.

Oltiinpa Ojalassa eräänä ehtoona koolla. Sokkos-leikki kävi hyvin laatuun; mutta "kissan-hännän" vedossa ei Ollia luonnistanut, hän kun oli heikko voimiltaan. Koko poika-laumassa ei ollut yhtään, jolle hän olisi piisannut.

"Mutta", sanoi Olli, "pannaanpas 'kissa kenkään', niin siinä minä ainakin olen vertaisenne, ell'en parempikin".

Ja niin ruvettiin siihen leikkiin, pihalta tuotiin korento ja pantiin kahden tuolin päälle; sitten pantiin kummallekkin tuolille neljä tikkua, ja niin pojat korennolle kukin vuorostaan, jalat ristissä ja kepakka kourassa. Siinä piti sitten ilman putoamata kepakolla pudottaa kaikki neljä tikkua lattiaan. Siinä se konsti kaikkine kankeuksinensa.

Pojat koettivat kukin vuoroansa, ja putoilivat, kuin tallukat aina lattiaan, toisille isoksi iloksi.

Mutta kun Olli nousi korennolle, niin teki hän temppunsa hyvin; ja se harmttti toisia.

"Osaatkos 'kiiskiä onkia?'" kysyivät useat heistä.

"Kumpahan koitetaan", vastasi Olli.

Ja niin ruvettiin siihen leikkiin. Olli ei ollut sitä ennen nähnyt, ja sen tähden täytyi toisten tehdä se ensin.

Leikki oli seuraava: ensin vuoltiin kaksi terävää puikkoa, sitten otettiin vähäinen paperin pala ja asetettiin se seinästä niin etäälle, kuin kukin oli pitkä. Sitten meni kiisken onkija seinän viereen, kävi siinä kontillensa, puikot käsissä, joilla hän kannatti ruumistansa. Varpaillaan ja puikkojen nojalla piti hänen sitten ryömiä niin pitkälle, että ylettyi ottamaan suuhunsa edellä mainitun paperin palan. Onkijan ryömiessä kysytään: mihis mies menee? johon hän vastaa: kiiskiä onkimaan. Sama kysymys tehdään kolme kertaa, ja vastaus samoin. Kolmannella kerralla lisätään sitten: entäs jos hukut?

Nyt on vaikein temppu edessä. Onkijan pitää kannattaa koko ojennettu ruumiinsa varvasten ja ainoasti yhden puikon varalla, ja toisella puikolla raapimaan korvallistaan, ja sanoman: ei tiän piän aikana ainakaan.

Niin tehtiin nytkin, ja moni kokenutkin onkija "hukkui", kuten sanottiin, kun joku meni konstissa nenällensä.

Ottipa Olli sitten myöskin puikot, ja rupesi yrittämään; mutta ei tahtonut onnistua. Mutta kun hän koetti kolmannen kerran, ja kysyttiin: mihis mies menee, niin vastasi Olli:

"Ei se sinuun kuulu".

"Kuules poikaa", sanoivat toiset.

Mutta leikin tavan mukaan, piti hänen kuitenkin vastaaman viimeiseen kysymykseen: kiiskiä onkimaan.

"Entäs, jos hukut", sanottiin taas.

Silloin antoi Olli vastauksen:

    "Syö susi unen-näkijä,
    Tapa tauti lappalainen!"

ja teki temppuja puhtaasti. Ja nyt oli mies kuin muutkin.

Otettiin siinä sitten vielä monta muuta leikkiä, "lantti povelta", "lantti lattian-ra'osta" j.n.e., joita ei tarvitse selittää, koska ne luultavasti ovat tunnettuja.

Mutta viimein esitti joku veitikas joukosta "karhun kaatamista", ja sitä ei Olli myöskään ennen ollut nähnyt, ja tahtoi siis senkin oppia. Mutta oppia ei hänelle luvattu, ett'ei hän itse ruvennut kohta kaatajaksi.

Olli myöntyi siihenkin, suuressa opin halussaan.

Karhuksi pantiin, kuten asia vaatii, isoin poika joukosta. Karhu käy kontillensa, ja toiset sitovat sen jalat yhteen, samoin kädet. Sitten pitää kaatajan tunkea toisen jalkansa karhun sidottujen jalkojen väliin ja toisen jalkansa karhun sidottujen kätten välitse, ja sitten pistää päänsä karhun vatsan alle. Ja niin on esi-temppu valmis. Sitten seuraa kaataminen. Ja sitä ei tiedä, eikä usko muut, kuin ne, jotka ovat olleet mokomassa "karhun kaadossa", miten jälkimmäinen temppu on vaikea ja naurettava. Karhu keikautetaan, nimittäin, kumoon, ja kaataja-parka jääpi, kuin joku kerä kyttyrään karhun raajoihin sekoitettuna j.n.e. Ja siitä ei auta muu, kuin armo.

Niin kävi Olli-parankin nyt. Hänen täytyi rukoilla ennen, kuin pääsi valloillensa kiipelistään.

"Meni lempo enään 'karhua kaatamaan'", sanoi hän kuin pääsi ylös. "Ennen vaihetan, vaikka korvapuusteja kanssanne, kuin menen tuohon leikkiin enään".

"Tulee senkin leikin vuoro vielä, kunhan odotat", sanoivat toiset.

"No, sitä minä odotan", vastasi Olli.

Kisattiimpa siinä vielä joitakuita kisoja, niin jopa tuli "korvapuustin vaihtaminen" eteen.

"Tahdotkos vaihtaa minun kanssani aluksi?" kysyi rotevin poika joukosta.

"Pääs on liian pitkässä varressa", vastasi Olli.

"No, minun sitten?" sanoi joku toinen, vähän pienempi.

"Ei vielä juuri sinunkaan mittas täytä; mutta koska näytätte pitävän minua pilkkananne, niin tule sinä pisin poika tänne! Koippes ovat hoikat, ja luulen heikot pysymään pystyssä. Vaihetas vain suutarin Ollin kanssa, koska siihen ensin tarjousitkin!"

"No, kumpi meistä ensin lyö?" kysyi pitkä poika Ollilta.

"Lyö sinä ensin", vastasi Olli, "muutoin et saa laisinkaan lyödä; sillä kun minä lyön, et sinä enään ketään lyö".

"On ainakin sinulla suuta", sanoi pitkä poika ja löi Ollia niin, että
Olli horjahti muutaman askeleen.

"Hyvinpä sinä, honto-poika, löitkin, mutta seisoppas nyt itse kohdalla.
Mistä loukosta tahdot 'klunis' löytää?"

"Oh, sinä 'vähä-jauhonen', 'puoli-villanen' napukka! Lyö ensin, kysy sitten", ylvästeli pitkä poika; ja asetti poskensa Ollin lyötäväksi.

Ja silloin Olli löi.

Ja katsokaas kummaa! Honto-poika makasi pitkällänsä permannolla, kuin humala-säkki. Toiset katselivat ihmetellen.

"Millä sinä löit?' kysyi pitkä poika, ryömien ylös.

"Tällä näin", sanoi Olli ja näytti kämmentänsä.

"Helvetin piki-koura!" sanoi pitkä poika ja vetäysi penkille istumaan.

Ja siihen loppui se leikki, ja samoin muutkin leikit sille illalle.

Mutta mikä parasta ilossa oli, oli se, että Ollin isä sattui juuri silloin tulemaan sisälle, kuin Olli löi. Isä ei sanonut mitään, vaan tarttui Ollia kädestä kiini ja talutti honto-pojan luokse. Silloin hän vasta kysyi molemmilta:

"Olitteko kiukussa, vai leikkiäkö se vain oli?"

"En minä aluksi ainakaan ollut kiukussa", vastasi pitkä poika, "mutta nyt en enään takaa, vaikka vähän olisinkin nyreissäni".

"Mutta minä en ollut aluksi, enkä ole lopuksikaan vihanen", vakuutti
Olli.

"Pyytäkää anteeksi molemmin puolin", sanoi vanha Matti vakavasti.

"Mitä joutavia!" huusivat toiset.

"Mutta minä pyydän", sanoi Olli. — "Anna anteeksi, älä ole vihanen!" sanoi hän pitkälle pojalle. Ja samoin teki pitkä poikakin puolestansa. Ja niin oli rauha taaskin, mutta, kuten sanottu, leikit loppuivat myös siihen.

Tultiinpa näillä Matti-suutarin ja Ollin neuloma-matkoilla taas toiseen paikkaan. Talo, jossa oltiin, oli niin etäällä kotoa, että jäätiin sinne yli sunnuntain. Ollilla oli siis hyvä aika huvitella itseään.

Koko edellä-puolinen meni "pottasilla"-leikkiin ja Olli voitti vallan hassusti. Hänellä oli kaikki plakkarit täynnä nappia. Hän oli siis tarkka heittämään.

Poikaset, joilta hän oli voittanut napit, olivat suruillaan, kuin konkurssiin joutuneet, ja miettivät, miten saisivat nappinsa takaisin. Yksi joukosta, Lepistön Ville, joka oli "teikannut" jo kaikki takkinsa napit ja puolet pöksyn-napeistaan, sai viimein asian selville. Hän astui miehekkäänä esiin ja sanoi:

"Koska isommat miehet pelaavat korteilla rahaa ja viinaa, niin saatammehan me pelata nappia. Löppösen Laurilla on kortit, ja niin samoin Tijaisen Tanelilla. Kyllä kai me jommaltakummalta saamme toki lainata kortit muutamaksi tunniksi. Suostutteko tuumaan?"

"Suostumme", sanoivat yhteen suuhun kaikki napittomat raukat.

Ja siitä kohta hakemaan korttia.

Hetken perästä tuli "Töppös-Tanelin" Risto-raukka surkean näköisenä takaisin ja sanoi, ett'ei Töppösen Laurin kortit joutaneet tänä päivänä laisinkaan: heillä oli itsellään ahkera pelaaminen Suhosen saunassa.

Mutta eipä vielä kaikki toivo ollut hukassa. Lepistön Ville ei ollut vielä palannut Tijaisen Tanelin tyköä.

Ja voi iloa! Ville palasi hetken kuluttua, kortit kourassa. Eipä siis muuta, kuin hakea sovelias peli-paikka. Ja siksi valittiin Rönkön riihi, joka oli kappaleen matkan päässä kylästä.

Tultiinpa sinne perille, istuttiin pelaamaan "nakkia", kuin aika-miehet.

"Mutta minä en osaa laisinkaan pelata", sanoi Olli.

"Sinä 'löylyn-lyömä!'" sanoivat toiset, "pian siihen oppii, ja kyllä me opetamme".

Ja niin alettiin, kortit jaettiin kullekkin, neuvottiin ensin perinpohjasesti kaikki pelin säännöt Ollille, ja kysyttiin sitten, kuka "nakkaa" ja kuka "lakkaa"-passaa.

"Illilan-Annan" Antti, huusi ensiksi "lakkaan" ja rupesi Ollia ohjaamaan. Samoin lakkasivat kaikki niin ett'ei ollut muita jäljellä, kuin Olli ja Ville.

Tuli sitten Ollin vuoro joko nakata, tai lakata, ja silloin neuvoi
Antti häntä nakkaamaan, ja Olli nakkasi, ja nakkasi niin hyvin, että
Villestä tuli "pieti".

"Anna minulle viisi nappia lainaksi, niin annan piippuni pantiksi, enkä vedä yhtään savua siksi, kuin olen voittanut sen takaisin", sanoi Ville, ollen muka pahoillansa.

Pelattiin niin hetkinen, niin Olli oppi oikein täydellisesti konstin, ja tuli erittäin iloiseksi, että voitti aina aika-tavasta.

Mutta kun peliä jatkettiin, niin kääntyi onni Ollille vastaiseksi. Veijarit voittivat vähitellen niin paljon nappia takaisin, että pystyivät tekemään muutamia isompia pietiä, ja kasvattivat kassaa.

Ja kun kassa oli isoimmillaan, annettiin Ollille pieti.

Olli kaiveli viimeiseen nappiin asti aarteensa ja täytti kassan.

Mutta kun kortit jaettiin, niin eipä Ollille annettukaan hyviä korttia. Vaan ei Olli siitä huolinut. Viha ja pelin into kiihoittivat häntä, ja hän kirkasi ensimmäiseksi "nakki", ja "mikä valttia?"

"Pakat, sanoi asikkalainen", huusi Ville.

"Ristiä, sanoi kissa, kun jäälle kuoli", sanoi Jaakolan Jaska, ja käänsi risti "seikan" valtiksi.

"Käy kautta, kun kuljet, sanoi Rosengren rahalle", "minä etu ja minä nakkaan", puheli "piippu-Annin" Pekka, kopeana puolestaan.

Muut kaikki lakkasivat, paitsi Jaska ei. Hän pelasi mukana; ja mitenkäs kävikään. Ollista tuli taas pieti.

"Lainaa sinä Ville nyt minulle vuorostas, koska minä sinulle äsken lainasin", sanoi Olli suruisena.

"En mar, mutta jos annat housus pantiksi, niin sitten saat".

"Olkoon niin", sanoi Olli; "mutta en minä niitä jalastani anna. Saat tulla huomen-aamuna, tai ehtoosta ottamaan. Kylläs tiedät missä mä olen".

"Tiedän kyllä".

Ja niin pelattiin siksi, että Ollin housut ja liivi olivat napin panttina, ja piti ehtoolla annettaman omistajallensa.

Olli palasi pelistä sangen suruissaan, ja miettei itsekseen, ett'eipä olisi pitänyt sellaista miehuutta mennä tekemään. Hän ei puhunut isälleen mitään, kävi vain kohta ehtoollisen saatuansa makuulle, ja oli nukkuvinansa.

Tulipa ehtoo-hämyssä vielä ihmisten valveilla ollessa pari poikaa pirttiin, ja kysyivät, missä suutarin poika oli makuulla. Saatuaan tietää paikan ja vuoteen, menivät he kohta Ollin tykö, ja kuiskasivat jotain hänen korvaansa. Olli ei puhunut mitään, vaan osoitti penkille, jossa housunsa ja liivinsä olivat.

Pojat kuhertelivat aikansa pirtissä, ja kun näkivät, että kaikki oli jo levolle menneet, lähtivät hekin.

Mutta kun aamulla piti ylös nousta, niin nukutti Ollia erittäin raskaasti. Isä istui jo neulomassa, eikä Olli vain noussut.

"Oletko sinä kipeä, vai mikä sinua vaivaa, kun et jo nouse ylös?" kysyi isä viimein.

"En ole kipeä, enkä kuittikaan", vastasi Olli.

"Jaksatko nousta ylös sitten?"

"Jaksan kyllä. Antakaas mun housuni siitä penkiltä!"

Isä rupeaa hakemaan, eikä löydä, niitä kun ei ole olemassakaan.

"Mikähän pojan housut on vienyt?" kysyi suutari emännältä, joka tulee aamu-askareiltaan.

Mutta ei emäntä tiennyt. Housuja haettiin joka paikasta, eikä löydetty.
Ollin sydän palpatti pelvosta, ja hän veti peiton silmillensä.

Viimein meni isä pojan luokse, ja kysyi, mitä hän silmiään peitteli. Ja kun ei poika vastannut, niin veti hän peiton pois, ja näki Ollin itkevän.

"Oletko kipeä?" kysyi isä vieläkin.

"Olen", vastasi Olli.

"Mikä sinua vaivaa?"

"Omantunnon vaiva, paha omatunto".

"No, mitäs olet tehnyt?"

"Minä olen pelannut housuni, ja liivini Lepistön Villelle".

"Voi poika-raukkaa! Ell'emme olisi vieraassa paikassa, niin saisit mar aika 'tupermullikoita', ja 'vönttiis' niin, että 'kukko pienimmät luus nokkisi'. Sinä hunsvotti!"

"Isä-kulta! Anna anteeksi!"

"Anteeksi sinulle kanalja!"

"Anna tämä kerta kuitenkin", rukoili Olli ja itki.

Ja miten olikin, niin isä antoi anteeksi ja kävi lunastamassa poikansa vaatteet takaisin; toimittipa asiansa vielä niin hyvin, ett'ei Ville päässytkään kurita, vaan sai "kirvesvarresta" isältään oikein tarpeeksensa, eikä luvattu "kylään" kolmena viikkona.

Kun isä palasi Ollin vaatteet kainalossaan, oli Ollikin jo paremmalla päällä. Hän lausui isällensä, kun otti vaatteet vastaan:

    "Housuni olin pelannut,
    Ja liivini menivät kanssa;
    Vaan isä hyvä anteeks' antoi
    Suuresta armostansa.
    Kiitos olkoon isälle,
    Ett' armahti poikaistansa,
    Eikä ruvennut kurittamaan
    Omaa Olliansa".

"Suus kiini, maan kappalainen!" sanoi isä puoleksi leikillä ja puoleksi todessa. "Se oli hyvä, ett'et valehdellut".

"Kyllä kiusaus oli suuri. Ajattelin antaa mennä vain siten, ett'en muka tiennyt koko asiasta mitään; ja sentähden pyysin vaatteitani penkiltä. — Mutta, vaikka ensimmäisen askeleen astuin valheen tiellä, niin Jumala palautti toki toiselta, etten uskaltanut etemmäksi mennä sitä tietä".

"Oikein poikani! Yhden askeleen voi ihminen horjahtaa, vaan ei saa mennä pitemmälle vääryydessä, vaan palata. Olit, poikaseni, jo kovin pitkällä koirain lumussa ja heittijöiden kanssa. Älä vast'edes pyydä ketään voittaa pahuudessa!"

"En, isäni!" vastasi Olli vakaasti. "Mutta vaikea oli olla 'Pekkaa pahempi' ja sentähden se niin kävi".