V.
"Vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen kasvattaa".
Sananlasku.
Hiljallensa kuluivat vuodet yhä eteenpäin. Olli kasvoi ja varttui ijässä ja miehuudessa. Tosin teki hän vielä monta koiruutta ja kelvottomuutta; mutta kukapa kaikki pahankurisen pojan juonet kerkeäisi paperille panemaan. Me jätämme ne nyt, ja seuraamme häntä miehuullisemmissa toimissa.
Suutarin-työhön oli Olli jo niin varttunut, että hän kykeni omin-päinsä käymään neulomassa tavallisempia ammattiin kuuluvia tehtäviä. Mutta suutari-työ ei ollut hänelle enään mieliksi, varsinkin, kun se rupesi käymään vähän-puoliseksi. Oli, näet, useita uusia suutareita asettunut paikkakunnalle, jopa sellaisiakin, jotka olivat käyneet kaupungissa opissa. Ne siis veivät vanhoilta maan suutareilta leivän suusta.
Matti-suutari valitti asiaa kotonansa vaimollensa ja pojallensa ja saneli:
"Mikä meidät vihdoinkin perii? Naskali rupeaa ruostumaan, pikilanka lahomaan, ja lesti-pussi jääpi homehtumaan. Siin' on ammattimme! Ja siitä seuraa, että saamme panna 'hampaat naulaan', ja kuolla nälkään, kuin kirkon hiiret".
"Älä, taatta, sellaista puhu! Koetetaan nyt jotain toista ammattia. Ruvetaan nikkaroimaan, pannaan suutari-puukot puuta vuolemaan, ja vasarat ja hohtimet hoitamaan nikkarin ammattia", puheli Olli.
"Vanha minä siihen olen: ei vanhasta tule konkaria". vastasi isä.
"Mutta minä olen nuori, vasta viidentoista vuotias. Minä jaksan. Olenhan kohta tavallisen miehen mittanen, ja voimat ovat myöskin jo paisuneet".
"Niin, niin", sanoi isä.
"Niin, niin, sanon minäkin, ja kohta tänä päivänä alotan ammattini. He perkule! Kyllähän minä toki ennen koetan 'puutoukan' työtakin, kuin kuolen nälkään naskali kouraan. Vanhat suutari-lautamme otan ensin haltuuni aineeksi".
Isä ei voinut mitään vastata, pudisteli hän vain vähän päätänsä. Ukko oli todellakin neuvoton. Ei hän ollut juuri koskonkaan ollut mikään rohkea ja miehukas mies ja vanhuus oli sen vähänkin vienyt, mitä oli ollut.
Olli jatkoi vielä esitystään isälleen, kokien häntä viehättää tuumansa todenperäisyydellä ja mahdollisuudella.
"Emmekös ole oppineet nahkaa liimaamaan, samoinhan puutakin liimataan?
Tai emmekö osaa puleerata nahkaa? Sama lienee keino puunkin kanssa.
Häh?" puheli hän innolla.
Ja Olli rupesi toimesta tekoon, haki kokoon tarvittavat kapineet ja vanhat suutari-laudat.
Äiti-muori, joka jo myöskin oli kruunattu harmailla haivenilla, ei ollut koko keskustelun aikana mitään virkannut; mutta nyt hänkin avasi suunsa ja sanoi:
"'Mitä mies tahtoo, sitä Jumalakin tahtoo'. Pojalla on oikein. Tee,
Olli, ensinkin nätti sokeri-arkku!"
"Sepä hyvin sopii", vastasi Olli. "Sinä tiedät, minkä näköinen sellainen kapine on, ja voit minua opettaa".
"Voin kylläkin; mutta sinulta puuttuu kaksi tarpeellista työ-asetta.
Sinulla ei ole hukuporaa eikä höylää", puhui äiti-vanha.
"Pekka saapi mennä Löyhkäriltä lainaamaan".
Pekka oli Ollin nuorempi veli, noin kolmentoista vuotias nulikka; ja hän oli kohta valmis, kuin "Lukkari sotaan" lähtemään Löyhkärille; saihan siten päästä kylään taas hiukkasen.
Mutta Pekka ei ollut ennen kuullut nimeä "hukupora", ja sentähden piti hänen mennessään ehtimiseen hokea "hukupora, hukupora", ett'ei se vain häneltä unehtuisi.
Pekka juoksi pitkin polkua, ja hoki "hukupora, hukupora", minkä vain kerkesi. Hän oli niin ahkera ja tarkka toimessaan, ett'ei joutunut edes katsomaan eteensä, vaan juoksi suoraan päätä tulvillaan olevaan vesi-ojaan. Ja siinäpä tuli tapaturma Pekalle. Hän kun juoksi kiireessään ja hoki "hukupora, hukupora", ja tunsi syvän veden käyvän ruumiiseensa, niin pääsi häneltä väkiselläkin parahdus "huh!" ja samassa myöskin "hupsis", jonka hän piti nyt lainattavan kapineen nimenä. Ja niin juoksi hän yhä edellensä ja hoki nyt "hupsis, hupsis", ja kun tuli perille, niin ei sellaista kapinetta tietty löytyvänkään, ja niin muodoin ei voitu lainatakkaan. Höylän hän sai ja tuli se mukanansa kotihin.
Kotona naurettiin Pekalle makiat naurut, ja toimitettiin uudestansa asialle; jossa hän nyt onnistui hyvin.
Ja kun saatiin viimein tarvittavat kapineet, niin rupesi Olli nikkaroimaan ja äiti mestariksi. Äiti neuvoi Ollille, miten laidat salvetaan sisään samoin, kuin hänen pienessä neulomus-rasiassansa, jonka hän otti esille "mönsteriksi".
Ja tiedättekö mitä? Kun Olli naperteli pari päivää, niin oli hänellä pieni arkkunen tehtynä. Sitä isäkin katseli, ja tuumaili:
"Jos tuosta saat jonkunkaan hinnan, niin rupean mar minäkin vielä ammatti-toveriksesi".
"Hinnan, sanot?" kysyi äiti: "Minä sanon sinulle vanha puupää, että Olli saapi siitä ainakin kolme markkaa. Minä tiedän, mitä tuommonen kapine maksaa. Ennen kun olin vallesmannilla piikana, osti vallesmanni sokeri-arkun josta hän maksoi kuusi markkaa, eikä se ollut edes niinkään hyvin tehty, kuin tuo Ollin on".
Ja mammalla oli oikein. Hän lähti itse arkkuista myömään ja tuli ensin isoon pappilaan. Siellä sitä Ollin tekoa ihmeteltiin, "jos kuinkin". Sisä-piika tahtoi sen kohta ostaa itsellensä "salettiansa" varten, ja vanhin mamselleista ilmestyi myöskin kyökkiin, ja tahtoi sen ostaa "vauvoillensa, joilla ei ollut kattoa päänsä päällä vaan saivat olla aina jaloissa; ja joita viskeltiin ja rääkättiin joka paikassa, ja sisä-piika rääkkääjistä oli aina pahin hän kun niitä aina viskeli luutansa ja harjansa edestä". Niin hän tuumaili ja sanoi vielä lisäksi sisä-piialle, että hän sai mennä ja pyyhkiä tomuja huonekaluista mokomilla "salettirepaleillansa" ja niin juoksi hän kohta "papan" tykö puhumaan asiansa puolesta, miten parhaiten taisi.
Ja kohta tulikin kirkkoherra itse omassa personassaan katsomaan tyttärensä toivomaa kapinetta. Ja hetken katseltuaan suostui hän sen ostamiseen, ja mikä vielä kummempaa oli, määräsi hän itse siitä neljä markkaa.
Nyt rupesi suutarin muorin kieli laulamaan, miten hänellä oli oiken se, että arkkuisesta maksettaisiin vähintäänkin kolme markkaa, ja nyt hän sai siitä neljä. Niin vähän ne miehet osaa, "talonpoikaismiehet", ojensi hän, arvostella jonkun kapineen arvoa y.m.
Ja kun hän viimein tuli kotihin, niin sielläkös ilo syntyi. Isä antoi pojalle viimeiset kymmenen markkaansa lautojen ja parempain nikkari-kapinetten ostoa varten ja sanoi:
"Minä rupean nyt vuorostani sinun oppi-pojaksesi. Tehdäänpäs suutarin verstaasta nikkarin verstas!"
Ja niin tehtiinkin. Matti-suutarin pirtissä nikkaroittiin, liimattiin, naulattiin ja nakutettiin nyt niin, että kankaat kajahtelivat.
"Nyt on maailma kääntynyt juoksussaan", arvelivat ihmiset. "Suutari on ruvennut nikkariksi. Mitä uusia vielä tapahtuneekaan tässä matoisessa maailmassa?"
Mutta eipä uudet nikkarit siitä huolineet. He nikkaroivat yhä vain. Ja voi ihmettä! He tekivät työtä, joka kelpasi "vaikka kenelle". Ja Olli oli niin innostunut ammattiinsa, ett'ei joutunut rippikouluunkaan lähtemään sinä kesänä, vaikka oli jo talvella itsensä sitä vasten hankkinut.
"Eihän vuosi vaaraa tee", arveli hän ja höyläsi sitä innokkaammin.
"Kerkeänhän ensi kesänäkin vielä".
Mutta kun "mestarit" olivat eräänä päivänä juuri ahkerassa toimessa, kokeessa panna piironkia kokoon, jossa emokin oli mestarina, niin lähettipä paholainen Löttösen lörppö Leenan pirttiin pujahtamaan.
"Ähä ludeet!" sanoi hän kohta, kun sai nenänsä näkyviin, ja sai nähdä entiset suutarit piironkia puristelemassa kokoon. "Nyt on porpannattu! Ei nyt enään näytä kenkärajoja rypistettävän. Tuoss' ois' yhdet, jotka tarvitseisivat naskalia ja pikilankaa", ja samassa nosti hän vanhat rajansa ylös mestarien nenän alla.
"Mene sen tuuttiin!" sanoi vanha isä. "Ja tuoss' on suutari!" sanoi Olli ja pisti liima-pannunsa Leenan jalan alle, niin, että Leena astui juuri pannuun, ja sai koko tossunsa täyteen kuumaa liimaa.
"Voi, tulen vietävä, mitä teit!" huusi Leena ja hyppeli, kuin harakka rikka-tunkiolla. "Pirun kakara kuin poltti jalkani ja liimasi sukkani kiini niin, ett'en taida enään koskaan saada pois. Voi, voi, voi!"
"Kuinkas niin teit?" nuhteli äiti.
"No, kun ei kärpänen osaa tulta kavahtaa, niin polttakoon siipensä!" arveli Olli ja nauroi niin, että oli tukehtua. Ja hyvin nauru isälllekkin maistui; ja minulle pikku-mestarille pirtissä samoin.
"Kyllä minäkin sinun siipes vielä poltan", kerskui Leena. "Etpä ole, junkkari, vielä 'kuiva korvien takaa'; etpä ole junkkari vielä 'lusikkaas velli-vadista onkinut', se on: etpä ole, lurjus, vielä rippikouluas käynyt. Kyllä minä panen semmoiset kontit liikkeelle, ett'et pääse ripilles ennen, kuin parta napaas kasvaa. Tiedätkös nyt, moskula? Piki-koura, piki-pässi, nahan-varas, raja-suutari, ja senkin tulen saatana!" sätti Leena niin ettei kukaan saanut häneltä suun vuoroa.
"Vai niin!" sanoi Olli viimein, kun ei jaksanut enään kuulla, ja tarttui Leenaa niskasta kiinni, ja vei ovelle.
"Tuost' on timmermanni jättänyt viisi hirttä poikki! Mene ulos!"
"Ohoh, sinä naali!" sanoi Leena ja rupesi pitelemään vastaan.
"Mikäs pitää, kun väkevä vetää, sanoi tiainen, ja veti kurkea nokasta", sanoi Olli ja veti Leenan koppinansa pihalle, ja tuuppasi vielä niin että Leena lensi istualleen rapakkoon.
Siinä rupesi Leena sitten poraamaan, kirkumaan ja mässäämään, minkä jaksoi. Ja Ollin vanhemmat nuhtelemaan Ollia, oikein vakavasti.
Olli oli pahalla päällä, ja erittäinkin suututti häntä se, että Leenan huudosta kerääntyi koko kylän väki pihalle; ja siinäkös sitä sitten käräjöitiin ja "tiskuteerattiin" jos jonnekki-päin. Toiset pitivät Leenan, toiset Ollin puolta.
Viimein sanoi yksi irvihammas joukosta:
"Ompas Löttös-Leenalla pehmyt istuin".
"Va seier tu saivar-korva?" tiuskasi Leena. "Vai haukut sinä lurjus!"
"Ingen tingen, tappi-silmä", vastasi sama veitikas.
"Nyt tekisi mieleni nousta ja ravistaa sinua niin, että näkisit 'joka ikkunan samalla kerralla'", haukkui Leena; "mutta empäs vain nouse; en vaikk'is noo nokassani".
Leenan puolta pitäväiset rupesivat puhumaan, että tarvitsisi istuttaa Olli itse Leenan viereen samaan rapakkoon, johon hän oli Leenan viskannut; ja kuka tietää, mitä siitä olisi tullut, ell'ei apu tullut ajallansa.
Oltiin jo niin kiihtyneet kiistassa, ett'ei huomattukaan lautamiehen ja parin muun naapurin tuloa paikalle. Kiivaimmat uhkailivat jo antaa toisillensa "tillikoita", kun lautamies astui esiin, ja osoitti kohta Leenaa ja sanoi:
"Tuota me juuri etsimme".
Leenan suu tukkeusi paikalla, ja muut hölmistyivät niin, etteivät uskaltaneet enään "henkeänsä vetää".
"Sinä olet tänä päivänä tehnyt pahoja", alkoi lautamies.
"Mitä puhut pussissas olevan?" sanoi Leena, ja tekeysi rohkeaksi.
"'Kaksi kantoa ja tah'on palanen', koska konstailemaan rupeat", vastasi lautamies ärtyisesti. "Sinä olet ollut sellaisilla teillä, että minun täytyy syynätä sinut".
"Syynää päälle vain", vastasi Leena, yhä ynseästi.
"Nouse ylös rapakosta", sanoi lautamies käskeväisesti.
"Tule kanss' jos tahdot", vastasi Leena vain.
"Vai niin! Vetäkää, miehet se lehmä ylös suosta!"
"Raskas on lehmää nostaa", intti Leena, ja viskasi pitkällensä lätäkköön. Ja samassa huomattiin myös, miten hän pisti sukkelasti kätensä hameensa plakkariin, ja sitten kätki koko kouransa mutaan.
Lautamies ei puhunut mitään, vaan astui suoraan rapakkoon, ja nykäsi Leenan käteen kiini. Nykäys tuli niin äkki-arvaamatta, ett'ei Leena kerjennyt edes avata kouraansa ja laskea sen sisältöä mutaan, vaan täytyi näyttää, mitä hänellä oli kourassa.
"Katsokaas!" sanoi lautamies. "Tuossa on se, jota me kaipaamme", ja osoitti Leenan kouraa, jossa näkyi jotain likaista ja rapakoista olevan. "Siinä on Löppösen Laurin kukkaro. Tules auttamaan, Lauri, niin otetaan se pois!"
Ja Lauri kävi kohta myöskin käsiksi Leenaan.
Ympärillä oleva joukko nauroi ja pilkkaili, että Löttös-Leenan ja
Löppös-Laurin rakkaus meni nyt rapakkoon.
"Ahas, pakana!" sanoi Lauri iloissaan ja katseli kadonnutta ja jälleen löydettyä kukkaroansa. "Rahat ovat tallessa ja sormus kans!"
"Olisikko tuo paljon ollut vaivoistani, roikale?" manasi Leena. "En ole enään morsiames tästä lähtein, koska tuollaisen häpiän teit".
"Enkä minäkään enään sinun sulhases, votakka, koska varastit mun kukkaroni", vastasi Löppösen Lauri, ja vetäysi piiloon väkijoukkoon.
"Loppuuko asia tähän?" kysyi lautamies, ja kääntyi Laurin puoleen.
"Loppuu, minun puolestani", vastasi Lauri, ja lähti menemään pois.
"Mutta ei minun puolestani, sinä rakas Laurini", ennätti Leena, ja hyppäsi ylös rapakosta, ja suoraa päätä Laurin kimppuun.
Joukko hajaantui, ja katseli nauraen, miten Lauri ja Leena juoksivat perätysten aivan, kuin "leksisillä" juostaan. Ja vähitellen rupesi koko lauma juoksemaan samaan suuntaan, nähdäksensä leikin loppua.
"Juoskaa vain, ja menkää sitä tietänne!" sanoi Olli joka rupesi hengittämään helpommin.
Mutta samassa huomasi hän lautamiehen ketsovan sivulla ja nauravan, minkä jaksoi. Hän kääntyi oitis lautamiehen puoleen ja sanoi:
"Antakaa anteeksi, en minä teille sanonut viimeisiä sanojani, mutta tuolle hullulle joukolle".
"Hulluja perätikkin he ovat", vastasi lautamies. "Minua vaivaavat varasta hakemaan, ja sitten ovat samaa joukkiota. En mar minä enään vasta lähde Löppös-Laurin asioille Löttös-Leenaa takaa ajamaan. Saavat vast'edes sopia itse asiansa".
Ja niin sanottuaan meni hän suutarin nikkari-verstaaseen. Ja Olli meni perässä iloisena siitä, että asia sai niin hyvän lopun.
Suutarin muori siivosi istuimen, ja tarjosi lautamiehelle. Lautamies tarkasteli suutarien työtä, ja kysyi:
"Onko tuo kapine tingattu, vai teettekö sitä myytäväksi?"
"Myytäväksi", vastasi Olli.
"Mitäs siitä pyydetään?"
"Mitä hänestä jokukaan tarjoaisi", vastasi Olli.
"Onko se ostajan matkassa?"
"On".
"Minä tarjoan neljäkymmentä markkaa".
"Älkää pilkatko köyhää, se on sangen löyhää: kun se rupeaa, niin se repeää, kuin taula", sanoi Olli häveliäästi.
"Pidä leipä-läättis kiini", ennätti emo sanomaan. "Ei lautamies sinua pilkkaa, tolvana".
"En, poikani, minä sinua pilkkaa", vastasi lautamies. "Minä annan kohta puolen hintaa käsirahaksi. Kyllä minä tiedän, mitä tuollainen kapine maksaa. Valkoisena maksoin piirongista Luuvermannille viisikymmentä markkaa; eikä sen teko ole yhtään parempi, kuin tuokaan".
Olli oli ääneti, ja ihmetteli, että hänen työtään voitiin verrata mestari Luuvermannin työhön.
"Niin", ehätti äiti taas sanomaan, "Ollilla on 'snajua'; se poika tekee suutarin-työn puhtaan, ja nikkarin-työn vieläkin paremmin".
"Niin se näyttää", vastasi lautamies. "Eikä sitä ole, kuin jokunen vuosi, kun minä näjin hänet poika-kloppina juoksentelevan. Mutta lapsista tulee ihmisiä, ja ihmisistä vanhoja äijiä ja ämmiä, kuten mekin olemme jo sen totuuden saaneet kokea".
"Niin, niin; suku tulee, toinen menee. Me riennämme pois nuorempain edeltä, ja he astuvat meidän sijaamme", huokasi vanha suutari ja rupesi näpertämään työtänsä.
VI.
"Kaikissa näissä ollaan, sanoi pässi, kun päätä leikattiin".
Sananlasku.
Ei auttanut Ollinkaan kauvempaa jäädä rippikoulusta pois, vaan seuraavana kevännä piti sinne lähteä. Hän saikin jo talven ajalla kuulla pientä pilkkaa siitä, että ei hän ollut vielä käynyt "lukemassa mieheksi". Hän oli kasvanut jo kokomoiseksi pojan-tolkiksi, ja naapurin Kalle, joka oli häntä pienempi, vaan jo käynyt rippikoulunsa, sanoikin kerran pilkalla Ollia "ruunan kummiksi". Hän, näette oli jo ollut lapsen kumminakin.
"Älä ylpeile hongan pinta, ei ole kaukana veneen seppä", sanoi Olli, rupesi ahkerasti lukemaan ja jätti nikkaroimisen isälleen ja pienille veikoilleen.
Ja hyvin hänen lukunsa edistyikin. Kun tuli kouluun lähtemisen aika, niin luki Olli katkismuksensa "kannesta kanteen niin, kuin vettä valaen".
Ja jopa valkeni kouluun lähtemisen aamu. Emo laitteli evästä, ja Olli pesi ja pynttäsi kasvojaan ja vaatteitaan niin, että jopa sillä olisi saanut koko vuoden li'an lähtemään.
Kun hän oli sitten saanut itsensä siivotuksi, niin kokosi hän kapineensa yhteen läjään. Siihen pantiin pieni pyöreä peili, mamman messinki-kampa, linkku-veitsi, ja Herra tiesi, mitä kaikkia siihen mätettiin; mutta luultavasti oli siinä jo piippu ja tupakka-massikin; sillä niitä neuvoja oli Olli jo saanut käyttää oikein "papan" antamalla luvalla, ett'ei tarvinnut enään sala-kähmään sitä iloa nauttia. Sitten pantiin se mokoma varasto yhteen evästen kanssa, ja niiden ympäri nykäistiin mamman päästä, mamman paras, puna-raitanen liina. Ja niin oli mies valmis matkaan.
Olli vilkasi vähän ympäriilensä jää-hyväisiksi, sieppasi seipään pään loukosta, pisti sen nyyttinsä solmujen alta, ja viskasi nyytin niin olallensa; ja sitten aika kyytiä ulos. Olli paralla kiehui vedet silmissä, ja sitä ei hän tahtonut muille näyttää. Sen tähden riensi hän kiireesti ulos.
Pihalle päästyään ei hän enään hillinnyt itkuaan, vaan antoi sille vallan, jo kun hän tuli vähän etemmäksi kotoansa, niin lauloi hän murheesta vapisevalla äänellä:
"Koska koulun' aika kointui,
Ja ikän' enini,
Järkeni toimeksi tointui,
Niin vaivanne väheni.
Nyt tulee se tie mun eteen',
Jota vanhat on ennen käynn',
Ja murheen-sauva käteen',
Joka ompi ristiä täynn'.
Sen Taavetti todeks' tietää,
Kun näitä kirjoittaa,
Ja Herran armon näyttää,
Jonka meille ilmoittaa".
Poika-parka ei tuskin tiennyt, mitä lauloi; ainakin Taavetista ja muista murheen-sauvoista oli hän kokematon kakara, joka näkyi siitä, ett'ei murheensa suinkaan ollut aivan raskasta laatua, koska hän ehtoolla koulusta palatessaan lauleskeli vallan toisia lauluja. Hän lauloi, näetten näin:
"Minä se olen mamman poika,
Mamman oma Olli;
Hei, kun pääsis piankin
Jo mamman velliä kolliin!"
Niin hän lauleskeli virstan päässä kotoansa; mutta kotimökin näkyvissä lauloi hän näin:
"Istuipa kerran ruoka-pöydässä
Suutari syöden poikinensa,
Puuroa heillä kuppi edessä,
Vaan mamma viipyi maitoinensa
Hei, tralla, laa, lalla, laa!" j.n.e.
"Empä laula enään", sanoi Olli sitten itseksensä, "saattaispa suutari kuulla! Niin, nikkari oli 'meininkini' sanoakkin. Saman tekevä, kun on yhden päivän työ jo tehty".
Ja niin tuli Olli pirttiin sisälle, eikä laulunsakkaan olleet aivan tuulen tuomia: Emo oli keittänyt hyvää maito-velliä ehtooksi, ja taatalla oli puuroa vielä päivällisestään; joista molemmista Ollille annettiin valta valita. Ja Olli söi, kuin mies molempiakin. Ollaksensa oikein "lysti" otti hän ensin puuroa isänsä vadista ja kastoi sen sitten äitinsä velliin.
Pienemmät veljet ja sisaret saivat siitä sellaista "lystiä", että naurekselivat vielä vuoteellaankin salaa pää peitettynä nahkaisiin; mutta emo ei oikein siitä "lystistä" "tykännyt". Hän antoi Ollille makoisia varoituksia, ja nuhtelipa niin, että Olli sanoa tokasi jo lopuksi:
"Jos pappi toruu vaan tuolla lailla, niin jätän kouluni kohta kesken".
Mutta nyt otti isäkin asiaan kiini, ja antoi vieläkin vakavammat varoitukset Ollille; eikä Olli-pahalla ollut enään muuta neuvoa, kuin pistää hänkin päänsä pehkuun, ja mutista hammasten lovesta nahkaisiin:
"Kaksi on jo torunut; kolmas taitaa torua vieläkin paremmin".
Ja sitten nukuttiin pirtissä hiljaa siihen saakka, että päivä paistoi jo seinästä seinään. Noustiin sitten ylös, ja laitettiin Olli taas evästettynä kouluun menemään.
Nyt meni Olli iloisena kouluun. Yhden päivän koulussa-olo oli hänet niin kiihoittanut, että hän halasi sinne. Olihan siellä hauskaa toisten joukossa tehdä koiruutta, jos jonkinmoista; ja Olli oli aina joukossa paras. Ja mitä useampi päivä koulussa käytiin, sitä enemmän koiruuksia Ollikin osasi. Toisinaan ompeli hän kaksi vierettäin istuvaa poikaa toisiinsa kiini, toisinaan tuikki hän edessään olevia äimällä j.n.e., toisinaan teki hän nenäliinastaan oravan ja viskasi sen tyttöjen puolelle y.m. Ja kaikki tämä kävi hyvin laatuun syystä, että pastori oli vanha ja vähä-näköinen.
Mutta kyllä Olli usein kiinikkin tuli vehkeistään. Niinpä kävi kerran, että poika, jota hän tuikkasi äimällään, kiljahti ja ilmoitti pastorille syyn, minkä tähden hän kiljasi, ja kuka siihen oli syynä.
Silloin kutsuttiin Olli esille. Ja vanha arvoisa pastori koetti isällistä hyvyyttä pahan-ilkisen pojan kanssa. Hän ei ruvennut kohta torumaan ja lyömään, vaan kysyi rauhallisesti:
"Mihinkä siis laki on tarpeellinen?"
Olli vastaa:
"Ensiksi opettaa se, mitä meidän pitää tekemän, ja karttaman; toiseksi — — —"
"Annappas sen jäädä siihen", sanoo pastori. "Oliko sinun työs lakia vastaan, tahi oliko se la'in mukainen?"
"En minä tiedä; sillä ei yhdessäkään käskyssä puhuta äimästä mitään", vastasi Olit veitikkamaisesti.
"Vai niin, sinä veitikas! Lueppas viides käsky!"
"Ei sinuun pidä tappaman", vastasi Olli. — "No, en, hyvä pastori, minä tappaa aikonutkaan".
"Mutta lueppas sen käskyn selitys myöskin, niin saat nähdä".
Olli lukee taas:
"Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa niin, ett'emme meidän lähimmäistämme ruumiin, eikä hengen puolesta vahingoitse — — —"
"Niin, huomaatkos nyt?"
"Niin aina".
"Niin aina", sinä olet vikäpää nyt kuitenkin".
"Kyllä; mutta minä kadun. Eikös evankeliumi 'vakuuta Jumalan armosta ja syntein anteeksi saamisesta?' Minä turvaan evankeliumiin".
"Mene paikalles, hunsvotti!" vastasi pastori, ja Olli pääsi vielä.
"Mutta muista toisen kerran!" sai hän varoitukseksi mennessään.
Mutta kauankos Olli sitä muisti?
Seuraavana päivänä näki hän Sorvin huonotaitoisen ja typerän Miinan tulevan kirkolle iso leili kädessä.
Olli juoksi kohta Miinan tykö, ja sanoi teeskennellyllä ystävyydellä:
"Sinulla on varmaankin hyvää piimää leilissäs, kun olet ison talon tytär. Annas minä maistan!"
"Maista vain", sanoi Miina.
Ja Olli kallisti leilin suunsa eteen. "Hei, perkana! Heraahan se on".
"Niin; en minä tiedä mitä äiti siihen pani", vastasi Miina.
"Mihinkäs sitä viet?"
"Pappilaan".
"Aha, vai niin!" arveli Olli, ja meni naurussa suin sivulle.
Ja kun pastori tuli kirkkoon luettamista varten, niin havaitsi hän pojat kirkon seinuksella opettelemassa jotain laulua, jonka Olli oli sepittänyt, ja jota hän tavaili heille nuotin mukaan.
Pastori vilkasi vihaisesti poikain puoleen; mutta ei puhunut mitään. Hän meni vain kirkkoon, ja pojat perässä, supisten ja sihisten, arvellen, että nyt on paha edessä; sillä pastori oli kuullut laulun kylläkin.
Niin arveltiin, peljättiin, ja oltiin "sydän kourassa". Mutta mikäs auttoi? Pakoonkaan ei auttanut lähteä.
Pidettiin sitten rukoukset ja aljettiin läksyjen kuulustaminen. Mutta sen sijaan, että olisi luettuja läksyjä ruvettu kyselemään, kysyi pastori näin:
"Mikä se kaunis laulu on, jota te minun kirkkoon tullessani lauloitte?
Sanoppas sinä Putikon Paavo!"
Mutta Paavo ei puhunut mitään.
"Vai niin; sinä et sitä vielä osaa. Sano sinä Vilkkilän Ville!"
Vaan ei Villekään vastannut.
Pastori raivostui ja huusi äkäisenä, jalkaa polkien:
"Kuka sen laulun on tehnyt?"
"Minä", sanoi Olli ja nousi ylös. "Mutta minä rukoilen, ett'ei sitä enempää kysyttäisi".
"Mutta minä vaadin sen laulamista", ärjyi pastori.
"Niin, mutta jos se lauletaan, niin, minä tiedän, ett'en pääse ripille tänä vuonna; pääsen vielä ehkä jalkapuuhunkin", intti Olli.
"Sama se, mitä saat; mutta laula pois laatimasi laulu!"
"Pääsenkös ripille tänä vuonna?"
"Et pääse!"
"No, sitten on sama, jospa sen laulankin. Tahdotteko sitä välttämättömästi kuulla, hyvä pastori?"
"Tahdon!"
Ja Olli lauloi:
Se oli Sorvin Miina,
Jota haittasi syntymä-viina,
Ja se kova kohmelo. :,:
Lukea ei osaa,
Eikä pysy järki ko'ossa,
Että pappia vastata. :,:
Mutta Miina se keinon keksii,
Jonka laulan viimeiseksi,
Että paremmin naurattaa. :,:
Miina se hera-leiliä kantaa,
Ja pappilaan sen antaa,
Ja papin lahjoaa. :,:
Pappi se Miinaa säästää,
Ja ripille lupaa päästää,
Sen hyvän heran vuoks'. :,:
Ja sitten vaikeni Olli syvään huo'aten.
"Huokailla kyllä saat, koirikas", sanoi pastori. "Vieläkö nytkin turvaat evankeliumiin?"
"Vielä, jos suinkin mahdollista".
"Vaan nyt ei auta enään katumaan, vaan pitää tuomion alle vajooman", lausui pastori arvokkaasti, ja käski pari rotevaa poikaa astumaan esiin. Ja niille hän lausui:
"Sitokaa hänen jalkansa ja kätensä ja heittäkää hän pimeyteen kirkon kellariin, jossa on kuolleitten luita ja kirkon-rottia!"
Pojat ymmärsivät sanat tosiksi, ja alkoivat lähestyä Ollia.
"Tulkaa saatanat!" sanoi Olli vihaisesti hiljaisella äänellä. Sitten sanoi hän pastorille:
"Minä rukoilen teitä, hyvä herra pastori! Eikö pienempää rangaistusta ole? Istun minä ennen jalkapuussakin päivän syömätönnä, ja menen sitten kauniisti kotihin".
"Kyllä kai, sinä lurjus! Mutta koska nöyryytät itses, niin helpoitan minä rangaistukses. Viekää hän siis jalkapuuhun!"
Ja nyt nostettiin jalkapuu kirkon porstuassa seisoalleen, ja Olli pantiin kun pantiinkin kiikkiin.
Tukala oli Ollin olo jalkapuussa, mutta mihinkäs siitä meni. Kun toiset olivat olleet aikansa kirkossa, niin pääsivät päivälliselle, ja Olli jäi yksin pinteriinsä.
"Voi, voi, kuitenkin, mihin olen joutunut, polonen poika! Yksinäni kirkon porstuassa! On kuitenkin hyvä, ett'en pelkää männinkäisiä. Mutta, huh, jos pitäisi olla täällä vielä yökin! Eiköhän sentään armoa vielä voisi saada?" tuumaili Olli, ja puhkesi itkemään. "Minusta tuntuu aivan, kuin en tahtoisi enään eläkkään. Olenhan tässä kiusattu ja piinattu jo koko miehen ijän. Taitavat jo hiuksenikin käydä harmaiksi".
Ja sitten rupesi hän itkussa silmin laulamaan, mitä vain sai sopimaan nuotille; ja laulunsa kuului näin:
Voi äiti parka ja raukka,
Et tiedä mitä kärsin nyt!
En neuvos jälkeen kurja
Mä koulussa tääll' elänyt!
Nyt jalkapuussa istun,
Kuin pieni lintu häkissä:
Mun pahain tekoin tähden
Saan kovuutt' tätä kärsiä.
Mutt' vaikka kuinka pahoin
Äitiän' vastaan oisin rikkonut,
Niin, tiedän, ett'ei hän koskaan
Näin mua oisi rangaissut.
Ei vieras tuntea taida
Lempeä äidin sydämmen,
Eik' edes viisas muistaa
Hulluuttaan ajan mennehen.
Jumala yksinänsä,
Ja oma äiti-kultamme
Meill' rakkautensa tähden
Antavat anteeksi syntimme!
"Kukas sen laulun on laatinut?" kysyi pastori samassa astuen sisälle ja katsoi sivuun, ett'ei Ollin pitänyt nähdä kyyneltä hänen silmissään. Pastori oli kuullut oven takaa koko laulun.
"Suru, vaiva ja katumus", vastasi Olli nöyrällä äänellä.
"Olivatko suru, vaiva ja katumus jalkapuussa?" kysyi pastori.
"Olivat, hyvä pastori".
"Minä käytän nyt sitten äidin lempeyttä ja lyhennän rangaistukses.
Mutta ota nyt opikses, mitä olet kärsinyt. Muista se!".
Olli lupasi muistaa, ja pääsi jalkapuusta. Pastori miettei itseksensä, että "mikä mahtaa siitä pojasta tulla; sillä se poika ei ole tavallisia poikia; siltä lähtee, vaikka mitä: päiväämällä pilkka-runoilija, ja ehtoopäivällä katuvainen kuningas Taavetti".
Mutta olipa mitä oli, niin Olli kävi koulunsa loppuun asti, vaikka ei aina voinut välttää pieniä koiruuksiaan. Sen hän kuitenkin teki, että vältti joutua niistä kiini. Iloinen ja hilpeä luontonsa sen teki. Mutta yleisesti oli Ollilla "hyvä sydän ja terävä pää"; sen todisti pastorikin.
Ja kuinkas kävi? Olli sai koulun päätyttyä Raamatun, jota ei muut saaneetkaan; joku muu sai tosin Uuden Testamentin; mutta Olli sai Raamutun. Ja silloin sekottuivat Ollin ajatukset niin peräti, että kun hän meni kotiinsa yksinänsä, mietti hän itseksensä: "kaikissa täällä ollaan". Hän ei voinut ymmärtää sitä asiaa, että hän suuresti häväistynä, jopa rangaistunakin oli kuitenkin suurimmasti kunnioitettu. "Ehkä", arveli hän, "ensimmäinen lauluni teki sen, ett'ei Sorvin Miina päässyt ripille, ja toinen lauluni hankkei minulle Raamatun. Mutta sen minä kuitenkin tiedän, ett'ei se ole synti, vaikka Miina jäikin toiseksi vuotta; hän oli tyhmä".
Ja niitä miettien tuli Olli kotihinsa, jossa nyt vasta ilmoitti vanhemmillensa koulussa tapahtuneet seikkansa. He kuuntelivat suu seljällänsä; ja kun Olli viimein lopetti kertomuksensa, ja luki viimeisen laulunsa, niin puhkesi vanha äiti itkemään, ja sanoi:
"Voi, poikani! Kaikissapa oletkin ollut! Ah, ett'en tiennyt tulla sinua silloin lohduttamaan!"
"Opiksi se oli pojalle!" tuumasi isä itse, "eikä itkusta parane. Siitä tuli Raamattu taloon".
"Niin teki", sanoi Olli arvelevaisesti. "Mutta laita, äiti, minulle vaatteeni valmiiksi ensi pyhäksi. Silloin me menemme ensi-kerran pyhälle Ehtoolliselle, kuten tiedät".
"Laitan, poikani! Jumala sua siunatkoon!"
VII.
"Eteenpäin elävän mieli, kuollut taakseen katsokoon".
Sananlasku.
Seuraavana sunnuntaina kävi Olli uudistamassa kasteensa liiton ja laskettiin pyhälle Ehtoolliselle. Tavallistaan vakavampana palasi hän nyt kirkosta, ja istui ehtoolla totisena taatan vieressä penkillä. Eikä vanhemmatkaan tahtoneet häiritä pojan vakavia ajatuksia. Viimein keskeytti Olli itse äänettömyyden, ja lausui totisena:
"Poika minä olenkin ollut tähän asti; mutta nyt minä rupean mieheksi. Eikö se sovellu, isä, siten, että me hankimme pajan myöskin? Siten saisimme itse tehdä nikarrus-kapineemme, ja saranat ja muut tarpeelliset osat, joita tarvitaan raudasta. Voisinhan minä takoa muillekkin, kun aika myöten antasi".
"No, en minä epäile sinun taidostas ja ky'ystäs kun vain muutoin haluat; niin, että kyllä minun puolestani, poikaseni!"
"Se on sitten sovittu. Alatalon Aapon paja on seisonut jouten jo kaksi vuotta, eikä suinkaan hän sitä enään kykene käyttämään. Ehkä hän sen myöpi mielelläänkin".
"Niin aina! Hän on mies-parka jo tainnut kohta kuluttaa kaikki vanhat säästönsä, kun on sairastellut niinkin kauvan".
"Ja entä vaimo ja lapset?" muistutti äiti-muori tarttuen myös aineesen.
"Niin on; hekin ovat osaltansa olleet kuluttamassa vanhoja säästöjä", tuumaili Olli, "Mutta miten paljon sinulla on rahoja nyt, isä, että saisi edes käsi-rahan antaa, jos kauppoihin sovitaan?"
"Taitaa niitä kolmenkymmenen markan paikoille olla", vastasi isä.
"Hyvä; ei niitä kaikkia käsirahoiksi tarvita, emmekä voi antaakkaan; sillä pajan muuttoon ja reiraukseen tarvitaan myöskin rahoja".
"Sinä olet viisas poika, isäs kunnia ja äitis ilo", ennätti äiti taas sanomaan. "Mutta kait sinä tarvitset kuitenkin ensin jonkun opettamaan itseäs".
"Eikö mitä! Kyllä työ tekijänsä neuvoo", arveli Olli vain vakaasti.
Ja seuraavana päivänä käytiin Alatalon Aapon kanssa tekemässä kaupat. Paja maksoi kaluinensa päivinensä viisikymmentä-kahdeksan markkaa, tarkimman jälkeen tingattuna.
Kaupan tehtyä Aapo arveli:
"Mitä te miehet oikein mietitte? Suutarin-työnne olette jättänyt hitoille, ja tehnyt jo useita vuosia nikkarin työtä. Aivotteko ruveta sepiksikin?"
"Niin on aikomus", vastasi Olli. "Me voimme tehdä kahtakin lajia työtä, tahi oikeimmin opetella".
Sitten annettiin Aapolle kaksikymmentä markkaa käsi-rahoiksi ja lopusta summasta kirjoitti Olli itse velkakirjan. Hän oli jo niin harjaantunut siinäkin taidossa, että häntä käytettiin velkakirjain ja testamenttien y.m. kirjoittamiseen. Vähästä oli hän sitäkin taitoa alkanut, kuten tiedämme.
Ruvettiinpa sitten pajaa muuttamaan, ja parin viikon perästä seisoi suutarin mäellä yksi huone lisää; huone, josta kuului kalkutusta, pauketta ja nakutusta ja jonka katosta savu ja säkeneet lensivät taivaalle. Asuinpirtistä kuului myöskin nikkarein höyläämistä ja naputtelemista. Kuu outo lähestyi mokomaa suutarin mökkiä, niin luuli hän tulleensa johonkin tehdas paikkaan, joka se tosiaan olikin.
Menemme nyt muutaman viikon perästä pajaan. Siinä seisoo Olli puukengät jalassa ja näpertää alaisimen ääressä, rauta kiehuu palavassa pötsissä, ja Ollin veli, Pekka, painoi palkeita niin että tukka tuulessa liehui.
Kun katselemme Ollin vehkeitä, niin pakkaapa vähän naurattamaan. Hän takoo kirvestä; ja kun ei se ollut onnistunut ensimmäisellä kerralla, niin pani hän sen uudellensa ahjoon, ja kirves oli jo viidettä kertaa ahjossa.
"Mahtoikohan se Aapo neuvoa minua oikein terästämään kirvestä?" arveli Olli ja laitteli siihen tarvittavia aineita. "Ikäväksi tämä käypi ell'ei vain nyt ota luonnistuakseen", tuumaili hän ja pyhkäsi hien otsaltansa. "Mutta koitetaanpas vieläkin vain".
Ja kun hän sen päivän oli äksierannut pajassaan, niin oli hänellä ehtoolla kirves valmiina. Ja kun isä katseli sitten pojan tekoa, niin arveli hän hyvillänsä:
"Neljän markan kapine. Ei sitä sepät sen helpommalla tee, — — tuollaista kirvestä. Sen Aapokin otti aikoinansa".
"Niin kyllä! Mutta alku aina hankala", tuumasi Olli. "Ja kyllä se kirves kannattaakin neljä markka; sillä siinä on neljä naulaa rautaa, kaksikymmentä luotia terästä, tynnyri piittä, Pekan ja minuun päiväni ja meidän molempain hiki ja vaiva".
"Ei sillä joka poika veistäkkään", puheli Pekka. "Meidän iso kirves ei paina täyteen neljää naulaa, enkä minä sillä kauvan suinkaan viitsi erällänsä hakata".
Siihen loppui puhe sillä erällä, ja takomista jatkettiin yhä vain. Ja Ollista tuli semmoinen seppä, että vuoden sisään ei kukaan nauranut enään hänen yritystään; vaan kaikki rupesivat kunnioittamaan Ollia. Ollille tuotiin likeltä ja kaukaa nikkarin työtä ja sepän työtä, ja sitä tuli niin paljon, että hänen täytyi ottaa opilaisia sekä nikkaroimaan että takomaan; ja moni köyhä poika tuli mielelläänkin ruokansa edestä vain, kuin saivat oppia hyödyllistä työtä. Laiskoja ei Olli sallinut luonansa; vaan ahkeroita ja kuuliaisia; ja niille hän maksoi kohtuuden jälkeen palkkaa.
Ja kun Olli oli toista vuotta pajassaan, niin oli hän pajan hinnan täydellisesti maksanut, ja jopa oli tölliäkin isonnettu. Vanhan pirtin päähän oli rakennettu uusi rakennus, jossa oli iso nikkarin verstaa ja kaksi kamaria, keittiö ja porstua. Kylläpä nyt suutarilla toimeen tuloa oli. Työtä oli, rahoja tuli, ja kaikki kävi erinomaisella onnella eteenpäin.
Ja mikä vielä hullumpaa oli, oli se että vanha isä rupesi vanhoilla päivillään vielä suutaroimaankin. Vanhassa pirtissä neuloi hän nuorimman poikansa Juhon ja parin oppipojan kanssa; uudessa rivissä johdatti Pekka-veli nikkarin töitä kolmen oppipojan kanssa, ja pajassa takoi Olli samoin kahden kumppanin kanssa. Vanha äiti oli saanut piian itselleen, jonka kanssa hän laittoi ruokaa ja hoiti heidän navettaansa, jossa oli kaksi lehmää, vasikka ja porsas.
No, oli siinä pesässä elämää. Ihmiset olivat oikein pyörällä päin, kun he tulivat "Suutarille" käymään. Yhteisesti nimitettiin taloutta vieläkin "Suutariksi"; mutta Ollia ja hänen isäänsä nimitettiin "mestareiksi"; he olivat "vanha mestari" ja "nuori mestari". Ja kylläpä se nimi olikin heille oikein omistettu. En minä sitä kiellä.
Mutta se Olli; se nyt oli se Olli! Kun hänen taloutensa oli nyt niin loistavalla kannalla, niin halusi hän yhä enempää. Nyt rupesi hän ajattelemaan maan-viljelystä.
"Eikös olisi hauskaa, jos meillä olisi edes vähänkään maata," puheli hän taas eräänä ehtoona, kun hän istui isänsä kanssa, ja katseli vasta valmiiksi tullutta kaunista piironkia. Me tarvitseisimme metsää nikkariaineita ja lämmintä varten, jopa hiiliäkin varten pajaan, ja peltoa taas, että saisimme syödä oman pellon viljaa. Olispa se hauskaa."
"Olisi aina", vastasi isä, "mutta ei minusta enään ole juuri mihinkään uusiin yrityksiin; mutta jos sinä tahdot, niin sinä voit yrittää kyllä."
"Voisin mar", sanoi Olli. "Eiköhän Tuorilan isäntä antaisi minulle osaa pelloistaan, niityistään ja metsästään jotakin kauppasummaa vastaan?"
"Koittaa sopii", arveli isä.
Ja Olli koitti. Seuraavana päivänä meni hän Tuorilaan, ja tapasi isännän istuvan jotenkin alakuloisena tokka-kivellä ja polttavan "presuja" — nurkantakaisia — pienellä savi-piipulla, jota sanotaan "Kälviän kirkon varkaaksi" kansan kesken.
Olli astui sisälle ja sanoi kohteliaasti:
"Terve tänne!"
"Olkoon menneeksi!" vastasi isäntä äreästi, eikä edes katsonut Olliin päin.
"Oh saamarissa", arveli Olli itseksensä. "Joko hän arvaa asiani, koska niin näsäkkäästi vastaa? Mutta 'akka väliltä palaa, eikä mies pahanenkaan;' minä en ole akka".
Ja hän astui suoraan isännän eteen ja tarjosi kättä, sanoen:
"Terveisiä meiltä!"
Tuorila katsoi Ollia silmiin tuikeasti, pisti kätensä housunsa taskuun ja ärjäsi:
"Häpeä tolvana!"
"Oletteko juovuksissa, vai hulluksiko olette tullut? Näytätte aivan siltä, kuin olisitte juuri miehen syönyt ja toista aikoisitte syödä?"
"En ole ketään syönyt, vaan muut aikovat syödä minut", puhui Tuorila.
"En minä ainakaan", vastasi Olli.
"No, niinpä niinkin. Mutta mitäs sitten asioitset?"
"Käynkö siis kohta asiaan käsiksi?"
"Käy, jos tahdot, tahi jätä, jos tahdot?"
"No, niin! Minä ajattelen eteenpäin, ja tulin siis kuulemaan, ettekö te anna minulle torpan maata?"
"Mitä minä siitä paranen? Jos olisit edes pyytänyt taloani ostaa, niin olisin ollut kiitollinen sinulle".
"Nyt en ymmärrä teitä. Tahtoisitteko te myödä Tuorilan, vai puhutteko vain pilkkaa, päästäksenne minusta?"
"Minä puhuu totta".
"Mutta en minä voi ajatella niin suuria kauppoja".
"Mitä suuria?"
"Tuorilan taloa kokonaan. — Eikö sitä voitaisi jakaa?"
"Sinä puhut viisaasti. Tuoss' on käteni. Minä tarvitsen kaksituhatta markkaa rahaa. Voitko sen hankkia, niin saat kolmanneksen Tuorilasta omakses; kolmanneksen pelloista, niituista, metsästä ja talon-ulosteoista".
"Ohhoh!" sanoi Olli ja raapasi tukkaansa. "Mistäs minä sen rahan otan?
Mutta…"
"Mutta ei kelpaa", sanoi Tuorila. "Kierilän herralla on kahden tuhannen tuomio minun 'päälleni' ja hän ei anna minulle armoa vähääkään".
"Antakaas olla! Minä tulen huomenna takaisin", sanoi Olli.
"Tule niin; ja laita asiat reilaan, niin saat aikaa voittain ehkä koko
Tuorilankin". Ja niin sanoen tarjosi hän Ollille kätensä hyvästiksi.
Olli meni monta asiaa miettien kotiinsa, ja puhui siellä kaikki täsmällensä, mitä oli kuullut.
"Kierilän herra ei ole juuri aivan paha mies", sanoi vanha isä. "Koitappas puhutella häntä. Ota kaikki, mitä saat rahoja kokoon, ja loppua velaksi".
"Mitä minä saan kokoon? Tuskin neljää sataa markkaa".
"Minulla on myös sata markkaa".
"No, heikkarissa! Saisinhan minä sillä tavalla neljänneksen kokoon".
Ja sitten ruvettiin rahoja kokoamaan, ja saatiin viisisataa markkaa.
Eikä Olli enään aristellut, vaan lähti suoraa päätä Kierilään.
Ja kun hän lähti Kierilästä, niin saattoi itse herra häntä ulos, ja sanoi vielä viimeiseksi Ollille:
"Sillä tavalla, nuori mestari, pitää meidän neuvotella. Minä tulen huomenna edellä puolisen Tuorilaan. Voikaa hyvin siksi!"
"Toivoll' on rintani täytetty taas!" huudahti Olli, kun tuli kotiinsa, ja istahti isänsä viereen jakkaralle.
"Sinä olet se siunattu lapsi!" sanoi vanha äiti ja taputti Ollia päähän. "Sinulle onnistuu kaikki, kun saisit vielä hyvän muijan minulle avuksi, taloutta hoitamaan".
"'Yksi ensin, toinen sitten', sanoi pelimanni, pääsi häistä ja vietiin ristiäisiin", arveli vanha isä.
"'Ja aikansa kutakin', sanoi koira, sai selkäänsä naapurin koiralta", arveli Olli, ja meni tyytyväisenä levolle, ajatellen huomista päivää, ja sen tapauksia.
Ja seuraavana päivänä tuli Olli taas Tuorilaan. Hetken perästä tuli
Kierilän herrakin. Ja sitten ruvettiin asioita selvittämään.
"Sillä ehdolla pääsette, Tuorila, nyt ryöstöstä, että tämä nuori mestari, Olli Oivallinen, ottaa päällensä teidän velkanne niillä ehdoilla, jotka te olette sopineet keskenänne, ja jotka samoin olemme sopineet meidän välillämme. Olli Oivallinen, kirjoittakaa minulle velkakirja tuhannelle ja viidelle sadalle markalle ja antakaa myös kiinityskirja kolmanteen osaan Tuorilan talosta", puhui Kierilän herra vakavasti ja arvokkaasti.
Tuorila kumarsi niin syvään, että tuskin kissa, joka samassa kulki ohitsensa, mahtui menemään lattian ja hänen nenänsä välitse. Olli kumarsi myöskin, vaan paljon sievemmästi, ja istui sitten kirjottamaan tarvittavia suostumuksia.
Ja kun Olli osoitti papereitaan Kierilän herralle, niin hyväksyi hän ne, ainoasti sillä muistutuksella, että todistajat vain puuttuvat; jotka myös kohta hankittiin.
Asiain niin hyvin päätyttyä toi Tuorila viina-potun pöydälle ja tarjosi "harja-kannut".
"Lempo soikoon!" sanoi hän. "Te olette kuitenkin hyvä herra, te Kierilän herra, ja sinä, Olli, olet kelpo poika. Sinä päästit minut häpeällisestä ryöstöstä; ja sen tähden sait sinä myöskin hyvän kaupan. Kauppa-kirjan meidän välillämme saat kirjoittaa sitten, kun olet ottanut ensin pienen naukun".
Ja naukut otettiin ja kauppakirjat myöskin kirjoitettiin, vaikka kauppakirjat, paremmat ollaksi, kirjotti Kierilän herra. Olli ja Tuorila panivat vain nimensä alle.
"Nyt olen saanut maata viljelläkseni; velka on nyt ensin maksettava; mutta sitten kun se on tehty, en taas tiedä, mitä sitten haluan; mutta se vain on pää-asia kuitenkin, 'että eteenpäin elävän mieli, kuollut taaksensa katsokohon'", tuumaili Olli mieli-hyvillään.
"Se on oikein, se", arveli Kierilän herra, ja siveli partaansa.
"Niin minäkin sanon", puheli Tuorila, ja kallisti hänkin pikarin vuorostaan huulillensa. "Eteenpäin minäkin yritän".
"Oikein, oikein", vakuutti Kierilän herra ja sitten erottiin tälle kerralle ystävinä ja tyytyväisinä.
VIII.
"Lempo leskelle menköön, tyttö saada pitää!"
Sananlasku.
Kyliäpä Ollin kelpasi nyt elää. Kun Tuorilan maat jaettiin kauppakirjan mukaan, niin sai Olli sellaisen talon, että siitä jo tarjottiin hänelle neljää tuhatta, siis puolta enemmän, kuin oli itse maksanut. Mutta ei Olli vain myönyt taloansa, vaan arveli, ett'ei hän ollut sitä ostanut myödäksensä, vaan pitääksensä.
Mutta olipa siinä kyllä ensin Ollilla liikaa murhetta koko mokoma. Piti ottaa vielä yksi piika lisäksi, ja mies pajasta, toinen nikkarin verstaasta maan työhön. Vaan eipä Olli sitäkään säikähtänyt, hän ohjasi asioita, kuin mies.
"Mikä erinomainen noita se suutarin Olli mahtaa ollakkaan?" arvelivat ihmiset. "Hänellä on onni kaikissa, mitä vain yrittää".
Ja niin se olikin. Kun Olli leikkasi ensimmäisen kerran peltojansa, niin sai hän melkein yhtä paljon viljaa, kuin Tuorila itsekkin. Olli sai, näetten kohta ensi kerralla kahdeksantoista tynnyriä rukiita, kahdeksan tynnyriä ohria, viisitoista tynnyriä kauroja ja alun kolmattakymmentä tynnyriä perunoita. Ja kun hän sen huomasi, niin istui hän laskemaan, mitä ne rahassa tekevät:
"Kahdeksantoista tynnyriä rukiita, nykyisen hinnan jälkeen, kaksikymmentäkolme markkaa tynnyri, tekee neljäsataa neljätoista markkaa; kahdeksan tynnyriä ohria, kahdeksantoista markan jälkeen, tekee sata ja neljäkymmentäneljä markkaa; viisitoista tynnyriä kauroja, yhdentoista markan jälkeen, tekee sata-kuusikymmentäviisi markkaa ja kaksikymmentä tynnyriä perunoita, neljän markan jälkeen, tekee kahdeksankymmentä markkaa, eli yhteensä kahdeksansataa ja kolme markkaa. Summasta maksetaan viisisataa Kierilän herralle ja loput syödään itse. Ja siis, ja sentähden, kyllä Olli jo voi ruveta ajattelemaan akkaa".
Siihen päättyi Ollin tilinteko, ja nyt hän rupesi todellakin ajattelemaan naimis-kauppoja. Olli-paha oli ollut erittäin järkevä kaikissa toimissaan, nyt saamme nähdä, miten järkevä hän oli naimisessaan; sillä järkeä ja ymmärrystä siinäkin tarvitaan, vaikk'ei sitä kaikki oivalla.
Olli teki siis seuraavan järjestelmän kosioimis-aikeeseensa; sillä sydämmensä oli vielä vapaa, eikä hänellä siis ollut haittaa sokeasta rakkaudesta. Hän päätti näin:
"Kepolan Kreeta on rikas ja nuori lesti, sitä koitan ensin; Kanalan Kaisa on nätti ja varakas tyttö, se olkoon toinen; Leskelän Leena on pulska ja myöskin jotakuinkin varakas; Tuorilan Tilda on ylpeä, mutta saattaapa häntäkin koittaa, ja viimeinen jota kosin, olkoon Liikalan Liisa, joka on heistä kaikista kaunein, mutta samalla myös kaikista köyhin. Jos sitten ei niistä yksikään sovellu, niin jäädään vanhaksi pojaksi, ja pidetään piikoja, — talon hoidossa".
Eikä Olli tätä ajatustaan ilmoittanut kenellekkään, vaan meni salakähmää seuraavana päivänä Kepolaan. Kreeta istui juuri nukuttamassa pienintä lastaan, ja lauleskeli kehto-lauluja.
Olli pysähtyi porstuaan kuulustelemaan, oliko pirtissä ketään muita. Ja kun hän siinä kuulusteli, niin kuuli hän Kreetan laulavan muun muassa näinkin:
Nuku, nuku nurmilintu,
Väsy, väsy västäräkki,
Väsyy, väsyy äitisikin
Lesken lailla laulamasta,
Kohta täytyy kaksi vuotta,
Eikä Jaska vielä tule,
Nuku, nuku nurmilintu,
Väsy, väsy västäräkki j.n.e.
"Aha", ajatteli Olli. "Jaaran Jaskaako sinä odotatkin? Mutta menen minä sisään kuitenkin".
Ja hän astui pirttiin sisälle ja sanoi hyvää päivää. Hetken oltuaan ääneti, rupesi hän puhumaan Kreetalle näin:
"Minulta pääsi viime yönä karitsa karkuun, eikö sitä ole täällä nähty?"
"Vai niin! Oliko isokin?"
"Tavallisen kokoinen".
"Minkä näköinen?"
"Tavallisen näköinen".
"Oliko hyvä villa päällä?"
"Jotakuinkin".
"Vai niin! Ei sitä meillä ole nähty. On tainnut mennä toiseen taloon".
"Annappas syynätä talos!"
"Tee se!"
"Sinustako alotan?"
"Alota vain!"
"No, niinpä siis, jos katruni on teillä, kuulukoon määkinä kohta".
Ja samassa parahti lapsi kehdossa aivan karitsan äänellä.
"Herra Jesta!" sanoi Kreeta, ja oli olevinaan hämillänsä.
"Aha sinä, varas, sinulla minun karitsani onkin", ilveili Olli.
Ja ennenkuin leikistä erittiin, niin keitti Kreeta Ollille kahvia, ja jopa erotessa kaulailtiinkin.
"Liiaksi naali miehelle", tuumaili Olli palatessaan. "Pitää saada selville, mitä muita vikoja hänellä on".
Ja kun hän oli viikon päivät käynyt Kreetaa kosimassa, niin tunsi hän Kreetan kaikki viat. Mutta saadakseen asiasta varmuuden, teki hän seuraavalla tavalla:
Ensin tullessaan sisälle pisti hän elävän sammakon Kreetan käteen, josta Kreeta suuttui niin, että oli milt'ei sylkäistä Ollia silmiin. Mutta Olli oli rauhallinen ja naureskeli, istui pesän eteen ja alkoi virittää valkeata.
"Mitä sinä, roikale, nyt tuumaat?"
"Keittää kahvia kullalleni".
Kreeta kiukutteli, mutta otti pannun kuitenkin ja keitti kahvia. Ja kun Kreeta keitti kahvia, niin tallusteli Olli pitkin permantoa ja lauleskeli:
"Keitäs kultani kahvia,
Ja keitä kattilalla;
Taitaa olla viimeisen kerran,
Kuin kävelen kamaris lattialla".
"Älä semmoista laula!" tiuski Kreeta.
"No, minä laulan paremmin", vastasi Olli ja lauloi taas:
"Keitäs kultani kahvia,
Ja keitä ero-pannu;
Hei, ei meiltä ennen rakkaus lopu,
Kuin kahvi-valkea sammuu!"
"Vai niin, roisto!" kiljasi Kreeta ja viskasi kerma-kannun Ollille päin silmiä.
"Kiitoksia!" lausui Olli ja naureskeli vain, kuten ennenkin. Sitten kääntyi hän ovelle, ja sanoi mennessään:
"Juo nyt yksin kahvis; nyt on vanhan kullan rakkaus sammunut, kuin taula".
"Pysy suutari lestilläs, retkale, roikale, narri j.n.e." haukkui ja metelöitsi Kreeta Ollin perään.
Mutta Olli ei ollut kuulevinaankaan, meni vain menojaan, ja miettei, miten Kanalan Kaisan kanssa kävisi, tokko siitäkin tulisi samallainen loppu, tai kävisikkö toisin.
Pari viikkoa piti Olli väli-aikaa, ja lähti niin eräänä lauvantai-ehtoona syötyänsä liikkeelle, ja lauleskeli mennessään:
"Kukko se lauloi aamulla varhain,
Ja lukkari sunnuntaina.
Lauvantai-ehtoona saunan jälkeen
Lähtevät pojat naimaan".
"Jopa minä tiedän, mihin isäntä menee", ilkasteli suutarin piika vanhalle emännälleen, tupaan tullessaan. "Minä kuulin hänen laulunsa vainiolla; Kanalaan päin hän menee".
"Vai niin!" vastasi vanha emäntä, eikä ollut sen enemmän tietävinään.
Mutta Olli meni menoaan, ja kun hän pääsi Kanalaan, niin seisahtui hän luhdin oven taakse ja alkoi taas laulaa:
"Avaa tyttö sun kamaris ovi,
Äläkä yksin makaa;
Taitaa olla viimeisen kerran,
Kun palaan sun oves takaa!"
"Niin taitaakin", kuului Kaisan ivanauru, ja samassa joku miehellisempi ääni, joka lausui jykeästi:
"Mene vaan, mene vaan,
Kotiasi nukkumaan".
"Aha", arveli Olli, "vai on sinne jo toinen ennen minua ehtinyt. Mutta odotas, perkule! — Minä murran oven auki, ell'ette nyt vain laske minuakin katsomaan, miten siellä makaatte".
Mutta vastausta ei kuulunut; vaan hetken perästä tuli Kaisa yksin ulos, ja sanoi:
"Mitä sinä tahdot?"
"Tahdon koetella, mimmoinen ihminen sinä olet; tokko sinusta olisi minulle vaimoksi".
"On vaikka kahdellekkin sinun kaltaiselles miehelle", vastasi Kaisa kopeasti.
"Vai niin! Sitten en puhu enään mitään. Minä etsin vaimoa, jonka saan yksinäni hallita".
Ja niin kääntyi Olli takaisin taas ja lauleskeli mennessään:
"Hoi on, hoi on huolettaa,
Ja harmiksi alkaa pistää;
Ei nyt enään akkaa löydä
Kelvollista mistään!"
Mutta ei Olli vieläkään väsynyt etsimiseen. Seuraava jota hän nyt kosi, oli Leskelän Leena. Leena oli hyvin taipuvainen kauppoihin; mutta osoitti niin suurta saamattomuutta ja typeryyttä, ett'ei hänkään Ollia miellyttänyt.
"Mitä minä kunnottomalla ja typerällä vaimolla teen?" ajatteli Olli itseksensä. "Sen, jonka minä otan vaimokseni, pitää oleman siivon, taitavan, puhtaan, kelvollisen, kauniin ja rakkaan".
Ja ett'ei Leena ollut sellainen, niin hylkäsi hän Leenankin.
"Voi, poika-parka sinuas!" valitti äiti kerran Ollille. "Olet jo monen kanssa kauppoja tehnyt, etkä vielä yhtäkään miniätä minulle tuonut".
"En olekkaan", vastasi Olli vähän nenillänsä, eikä sen enempää sitten virkkanut.
Mutta kohta saman päivän ehtoolla meni hän jo Tuorilaan, Tiltaa kosimaan; ja pistäysi Tildan kamariin.
Kun Tuorila ymmärsi asian, niin komensi hän akkansa kahvia keittämään, ja toi taas viina-potun pöytään. "Kas niin, akkaseni! Sanoinhan minä sitä, että vielä Tuorila taaskin yhtenä talona on. Olli Oivallinen, joksi Kierilän herra hänet risti, on tullut kosimaan meidän Tiltaa".
"Ei niistä, Matti, mitään", sanoi emäntä, ja pyöritti päätänsä. "Etkö
jo ole kuullut, kummoinenka valikoitsija hän on. Hän on käynyt jo
Kepolan Kreetan luona, kosinut Kanalan Kaisaa, ja viimeksi yrittänyt
Leskelän Leenaa; mutta ei vain yksikään heistä ole hänelle kelvannut.
Mitä sitten meidän tuittupäisestä Tiltasta on puhettakaan?"
"Ole vaiti, akka, vain, ja anna heidän yrittää!"
"Yrittäköötpä vain!"
Samassa tuli Ollikin jo pirttiin, ja oli kotoansa tulevinaan, eikä luullut vanhusten tietävän, että hän oli jo käynyt Tildan tykönä.
"Parahiksipa tulit, naapuri", sanoi Tuorila. "Olin juuri aikeessa ottaa tässä pienet punssit, kun tunnen vähän vilustuneeni. Ota tuosta tuoli ja istu juomaan kanssani!"
"En ole sitä juuri oppinut; mutta koitetaan häntä kerran".
Ja he ryypiskelivät niin, että alkoivat käydä hyvin puheliaiksi. Muun muassa alkoi Tuorila suoraan kaupitella Ollille "Tiltaansa".
"Ei se minulle passaa", vastasi Olli.
"Mikä ett'ei?"
"Hän on ylpeä ja kiukkuinen".
"Mistäs sen tiedät?"
"Olen kuullut ja olen nähnyt".
"Kyllähän akkana taltuu".
"Minä tahdon, että sen, jonka minä otan vaimokseni, pitää olla jo kotona taltutetun. En minä rupea taltuttamaan akkaa ja lapsia yhdessä".
"Oh, hemmetti!" sanoi Tuorila, ja huusi isällisellä vallan mahdilla
Tildan tulemaan sisälle.
Tilta tuli kopeana ja kysyi:
"Mitä tahdotte?"
"Tahdon, että Ollin pitää ottaa sinut ja sinun pitää ottaa Ollin".
"En minä kaikkein suutarien piikaksi rupea", vastasi Tilta ja viskasi päänsä taakse-päin.
"Tyttö, mitä sinä sanot? Minä olen isäs, ja käsken".
"Käskekää vain; minä en tottele!"
"Nyt kuulette, hyvä Tuorila, minkämoinen tyttärenne on. Minä en tahdo häntä vaimokseni".
"Saatanan lutukka!" ärjäsi Tuorila, ja tapaili Tiltaa tukkaan; vaan
Tilta vältti ja juoksi pihalle.
Ja Tuorila tuli niin pahalle päälle, että Olli piti parhaimpana lähteä pois koko talosta. Ja niin jäi se kosioiminen.
Mutta Olli oli saanut hyvän opin sinä ehtoona. Hän rupesi aina useammin tulemaan juovuksissa kotiin, jopa räysäämään viina-päässä kylässä ja kotonaan. Naimis-puuhat jäivät sikseen, ja Olli piti hauskana juosta kylässä yö-kaudet.
Vanhemmat varoittivat häntä, ja nuhtelivat siitä, erittäinkin juomisesta; mutta Olli vastasi kopeasti:
"Omallansa Olli ajaa, rahallansa rillittääpi", eikä pitänyt sen enempää lukua heidän nuhteistaan.
Vieläpä oppei Olli muun hyvän lisäksi korttipelin taas uudestaan, ja siinä meni häneltä monta yötä ja monta markkaa turhaan.
Eräänä ehtoona otti hän kaksikymmentä markkaa rahaa plakkariinsa, kellonsa pisti hän myös plakkariin, ja merivaha-piipun hampaisiinsa, ja lähti huijaamaan.
Aamulla tulee hän takaisin murheellisen näköisenä, lähestyy vanhaa äitiänsä ja alkaa laulaa vedet silmissä, suu väärässä ja pää täynnä viinaa:
"Piippuni olen pelannut,
Ja kelloni olen juonut,
Enkä ole nättiä tyttöä
Mammalleni tuonut".
"Voi, poika-parka!" sanoi äiti.
"Niin, niin, mamma-kulta!"
"Taitais olla paras, että ottaisit itselles akan, joka sinua kykenisi hoitelemaan".
"Kyllä kai; mutta kun en ole vielä sellaista tavannut, johon olisin mielistynyt".
"Jokos olet Liikalan pikku-Liisaa koittanut?" kysyi äiti.
"En vielä".
"Hän on kaikkein kiitoksen ja ylistyksen esineenä; koita häntä".
"Kyllä kai; mutta nyt minun pitää mennä vähän nukkumaan".
Ja niin meni Olli ja nukkui humalansa puhtaaksi. Kun hän sitten heräsi viimein ehtoo-päivällä, niin tulipa sitten katumuksen vuoro: rahat olivat menneet, piippu pelattu ja kello juotu, kuten hän äitilleen oli jo laulanut.
"Menenkö nyt veteen tahi valkeaan, vai koitanko nuoranpätkää?" kysyi hän vanhemmiltaan.
"Ei mitään niistä", vastasivat vanhemmat yhteen suuhun.
"Mutta elää en enään jaksa".
"Voi, sitä vanha-parkaa, kun on jo kyllästynyt elämäänsä", koki äiti suositella häntä.
"Pidä nyt vähän väliä, äläkä mene kylään laisinkaan", puhui isä. "Ja kun sitten tulee halus kylään, niin ota minä kanssas!"
Olli tyytyi siihen, rupesi taas ahkerasti takomaan ja ohjasi myös nikkari-verstaan entiseen kuntoon, joka myöskin oli kärsinyt isännän huikentelevasta elämästä. Kaikki meni taaskin entistä menoansa.
Mutta silloin lähätti itse "vanha Erkki" — paholainen, — taas Ollille kiusan eteen: Kepolan Kreeta ei ollut vielä saanutkaan Jaaran Jaskaa, ja rupesi hännittelemään Ollia.
Kreeta rupesi itse käymään Suutarilla, ja teki aina "tikusta asian", että sai vain tulla Ollia tapaamaan. Olli ei ollut hänestä tietävinäänkään. Mutta Kreeta kävi yhä rohkeammaksi. Hän tuli taas eräänä päivänä, ja teki itsensä aika lailla suloiseksi:
"Ethän sinä, Olli, enään muistele sitä pientä pahaa, jonka silloin tein, kun meillä lakkasit kulkemasta?"
"Muistan kyllä!"
"Joka vanhoja muistelee, sille tikku silmään".
"Jopa!" vastasi Olli, ja meni ulos. Mutta Kreeta meni perässä.
Olli vihastui ja sanoi: "niinhän sinä hännittelet minua, kuin paha
Pertun-aikainen pukki".
"Niin aina", vastasi Kreeta ja löi kätensä Ollin kaulaan.
"Mene Jaaran Jaskan kaulaan, äläkä minun", sanoi Olli, ja nykäsi itsensä irti Kreetan kaulailusta ja meni isänsä tykö pirttiin.