Kuusi kappaa oli Mikolla siemeniä, saman verran kuin viime vuonnakin.
Mikko antoi ohjeita Apunlaakson emännälle näin:
"Saman verran kun kylvät kuin viime kevännäkin, niin tulee parahiksi taajuutta… Tähän rantapeltoon… tuohon alimmaiseen kulmaan saat panna vähän runsaammasti… siinä on laihempi paikka… Vaan tässä on tämä mäkisyrjä… siihen elä taajaa kylvä… se on lihavaa paikkaa, vasta tallilannalla höystetty…"
Apunlaakson emäntä alkoi siementä pienoisesta vakkasesta heitellä, tarkoin muistaen Mikon ohjeet.
Mutta pirttiin meni Mikko ja alkoi kylväjälleen kahvia hommata.
Mustassa vaatepussissa, isossa arkussaan, porstuan loukossa, säilytti hän kahvivaransa silloin kun oli varaa kahvia ostaa.
Niitä lähti nyt noutamaan. Mutta heti huomasi hänen tarkka silmänsä, että kapineita oli liikuteltu…
— Voi taitamaton… ja leipä poissa… ja mitä helvettiä… koko silavakimpale… Pojan perkele… Syönyt on… syönyt on…
Hän hypähti kuin vietereillä ja vilahti pyrynä pirttiin, kiroten mitä suustaan kerkesi sanoa. Ja suoraan rynnisti Einon kimppuun, tarttui molemmin käsin pojan pitkään, mustaan ja takkuiseen tukkaan ja alkoi jauhattaa kuin pölkyn päätä…
Mutta seisomaan hypähti Einokin ja hamusi äijää kiinni lahonneen takin liepeistä, jotka repesivät helmaan asti…
— Äijä saatana… elä raada hiuksia, — huusi hän minkä jaksoi.
Mutta ei löysännyt Mikko, vaikka Eino koetti potkia jaloilla ja tavoitteli kurkkutorvesta kiinni…
Mutta yhtäkkiä hyppäsi Ulla loukosta ja iski kuin nälkäinen naaraskorppi Mikon tuuheaan tukkaan ja veti äijän selälleen… Mikko kimposi pystöön, molemmat kourat täynnä Einon hiuksia, ja huusi…
Siinä joutuivat yhteen mylläkkään kaikin, pöytä kaatui ja Mikon pytystä roiskahti valkoinen piimä ympäri pirtin lattiaa… Ulla ei saanut muuta asetta kuin nurkkahyllyltä vanhan virsikirjansa, jonka lennätti semmoisella vauhdilla vasten Mikon naamaa, että huulet pöhistyivät kuin ruomat ja veri ikenistä tirskahti…
— Pääpelin portto, — huusi Mikko ja tavoitteli Herralan myllynavaimella, jonka naulastaan sieppasi, Ullaa päähän, mutta Eino ehti väliin…
Samassa tuli, mellakan kuultuaan, Apunlaakson emäntä pirttiin. Jumalan sanan avulla hän nuhteli kaikkia ja sai vähitellen rauhan palaamaan.
— Mies ja vaimo… ja sinä, Eino… tietäkää, että vanhurskas Herra teidät rankaisee jo tässä elämässä jumalattoman elämänne vuoksi… Viimeiset ajat ovatkin elettävänämme… Herra, Herra! käännä kasvosi näiden langenneiden lastesi puoleen…
Ja niin sovinto ja rauha palasi taas Ollin-Mikon pirtille, samoin kuin oli ennenkin pienten kahakkain perästä palannut.
* * * * *
Kesän aikana eivät Mikko ja Eino rasittaneet itseään. Mutta Ulla kulki töissä, ja lauantai-illoin oli aina kupattavia Virnemäen saunassa monta henkeä. Millä oli hammastauti, millä veri nousi päähän, että maailma musteni, kun kumartui, millä taas särki selkää, millä käsiä tai jalkoja, mutta kaikki vaivat paranivat, kun Aapon-Ulla rohkeasti kävi julman kookkaine kuppaussarvineen sairaan kimppuun. Eikä armoa ollut, vaikka nuoret tyttöset, joita ilkeä hampaansärky yötä päivää kiusasi, rukoilivat Ullan kivisissä kourissa…
Ja sillä lailla Ulla sai kahvirahaa, niin että pannu melkein lakkaamatta oli lämpimillä. Sai Ulla välistä runsaankin palkkion kuppaamisesta. Kahdesti vuodessa kuppautti rovasti ja kerran kesässä ruustinna, ja kauppiasta sai hakata tuon tuostakin, kun aina pelkäsi halvausta, lihava ja punainen mies kuin kukko. Ei palannut niiltä kuppausmatkoilta Ulla tyhjin käsin eikä kukkaroin.
Mikolla sitävastoin ei ollut kesän aikana suuria tuloja. Joskus paikkasi kenkiä ja jonkun saunan kiukaan korjasi, mutta muuta tuloa ei ollut.
Ullan eväillä oli Eino kokonaan, mutta usein meni päiviä, ettei saanut muuta kuin pikisuolaisia silakoita. Kun sitten alkoi kauheasti janottaa, niin käveli kylälle ja pyysi taloista juomaa…
Väkevää kirnupiimää kun kiskoi niin paljon kuin vatsaan mahtui, niin tuntui kuin olisi syönyt vahvan aterian.
"Tuo Ulla keitti niin suolaisen puuron tänä aamuna että…" oli Einon tapana puolustuksekseen sanoa.
Samaa keinoa käytti Mikkokin.
Mutta keskikesällä, ennen heinän aikaa, menivät Mikko ja Eino metsään, puita talven varalle keräämään.
Ojalaisen metsästä sai kerätä kaatuneita puita ja honganoksia, ja jos pitempi kanto sattui olemaan, niin sen sai ottaa myöskin. Samanlainen lupa oli Herralan metsäpalstaankin. Ja kun Mikko vanhastaan oli taattu ja rehellinen mies, niin hän ei sen parempia puita himonnutkaan eikä koskenut mihinkään, johon ei lupa ulottunut. Ja vapaasti sai mennä niinkuin omaan metsäänsä…
Mutta eipä luvattu muita mökkiläisiä. Olivat kyllä käyneet pyytämässä. Oli käynyt Apunlaakson emäntäkin, mutta vaikka uskovainen oli olevinaan, niin eipä luvannut Ojalainen eikä Herralakaan… Olivat sanoneet, että ovat jo Ollin-Mikolle luvanneet, niin…
Niin Mikko Einolle puheli, kun peräkkäin karjapolkuja pitkin puun keräykseen menivät. Sovinnossa taas olivatkin, ja Einolla oli määrä, että puun keräyksessä piti Mikon laittaa eväät.
Nyt menivätkin loitommaksi, aina Jylyvaaran taakse, jossa Mikko tiesi olevan honganoksia luokona ja kaatunutta puuta viljalti.
"Täällä se on Jylyvaaran laidassa ennen vanhaan asunut Jouni lappalainen", kertoi Mikko. "Olli-vainaja, joka oli minun isäni, tiesi selittää ja näytti luolankin, jossa Jouni oli asunut kesät talvet… Poroja oli ollut ja lihaa keittänyt, mutta siitä on jo, kuulemma, toista sataa vuotta…"
"Voi helvetti… Vai niin kauan…"
"Joo. Ja olen minä käynyt Olli-vainajan kanssa luolassakin…"
Kun nousivat korkean vaaran laelle, sanoi Mikko:
"On se soma tämä maailma, monimutkainen ja lokeroinen… Maan alla on helvetti ja taivas tähtien takana… Koulun kartasta näkyy, kuinka on maita ja meriä, ja missä asti lieneekään laita…"
"Sitä ei taida kukaan tietää", epäili Eino.
"Joo. Ja se loppuu viimein koko tämä maailma, kun idässä leimahtaa ja kipenet länteen lentävät…"
"Vaan ei se lopu vielä, sanoi rovasti rippikoulussa…"
"Saattaa meidän aikamme vielä olla, vaan kuinka käynee sitten kun uusi polvi nousee .."
Niin Mikko ja Eino sovinnossa juttelivat, kun peräkkäin puiden kokoamiseen kävelivät, Mikolla laukku selässä, Einolla pytty kädessä.
V
Syksy tuli.
Kaunis ja täyteläinen oli tähkä Mikon molemmissa pelloissa, eikä yhtään rikkaruohoja näkynyt. Ihmettelivät sitä sivukulkijatkin. Noin se olisi pelto hoidettava kuin tuo Ollin-Mikko hoitaa… noin puhtaana rikkaruohoista.
Tyytyväinen oli Mikko itsekin ja Apunlaakson emäntää kehui kylän parhaaksi kylväjäksi. Yksissä tuumin ja sovinnossa Einon kanssa viljan leikkasivat, sitoivat ja sieviin kuhilaisiin asettivat.
Mutta kuiva näytti syksyn kulku olevan. Repo-ojassakin oli niin vähän vettä kuin kesäkuivalla, eikä myllyn käyttämisestä ollut puhettakaan.
Ulla kulki pellon leikkuussa kylällä ja yöpyikin usein sinne.
Päiväksi oli Ojalainen saanut Einon pellolle, mutta kun ilta tuli, niin pyysi palkkansa ja lupasi seuraavanakin päivänä tulla.
Mutta seuraavan päivän hän makasi ja valitteli kipeäksi itseään.
Kansakoulukin avattiin, ja Mikolla alkoi tavallinen työnsä koulun halkovajassa. Einokin kävi mukana ja halkoi puut sitä mukaa kuin Mikko sahasi. Opettajakin kävi puheille, istuen pölkyllä ja katsellen, kun isä ja poika pienensivät halkoja. Oli hyväpuheinen tämä opettaja ja mielellään keskusteli Mikon ja Einon kanssa.
"Mikko taisi saada hyvän vuoden", sanoi hän.
"En ole vielä riihessä käyttänyt, — mutta uskonpa saavani enemmän kuin viime vuonna… Pitkä on tähkä ja sai rauhassa tuleentua…"
"Paljonko Mikko saapi pelloistaan?"
"No mennä vuonna sain runsaan tynnyrin, mutta uskon tänä vuonna kiikkuvan puoleentoista…"
"Vai niin paljon! No perunoita sitten?"
"Perunat minulla ovatkin kylvettyinä Ojalaisen maahan, mutta antoi taas Ojalainen, vanha kälmi, niin huonoa pellonnurkkaa minulle, ettei kasva muuta kuin vesiroskaa… Aapon-Ullalle antoi parhaasta pellosta… Vaan kyllä niitä minun tarpeekseni tulee…"
"No onko Einolla perunan kylvöä?"
"Enpä mie", arveli Eino.
"Ei ole oikein maahenkinen Eino vielä", selitti Mikko. "Mutta jahka se siitä viisastuu ja vanhenee, niin… Olen minä kehottanut, että ruveta Ojalaiselle torppariksi siihen Ollinvainioon…"
"En minä Ojalaisen komennettavaksi ala", pani Eino heti vastaan.
Kun hetken olivat vaiti, niin opettaja sanoi:
"Ennustetaan hyvin lauhkeaa talvea."
"Mistäpä sen vielä tietää", epäili Mikko.
"Oppineet tietävät. Tietävät paljon muutakin… Kun osaavat laskea senkin, kuinka nopeaan pyrstötähti taivaan avaruudessa lentää…"
"Lentääkö?"
"Niin. Nyt tämän talven aikana taas näkyy se Halleyn pyrstötähti, jota ei ole maahan näkynyt moneen kymmeneen vuoteen…"
Mikko ja Eino kuuntelivat. Eivät uskoneet kumpikaan. Opettaja oli välistä ennenkin puhunut leikkiä.
"Se kiertää avaruudessa niin kaukana, että vaikka semmoista vauhtia kulkee, ei kerkiä takaisin ennenkuin monen kymmenen vuoden päästä… ja nyt tänä talvena näkyy… Sillä on pitkä pyrstö, ja nyt se kulkee lähempänä maata kuin ennen…"
Eivät puhuneet siihen mitään Mikko ja Eino; toinen sahasi, toinen halkoi.
"On ihmisiä, jotka pelkäävät, että maapallo sattuu sen tielle ja että silloin on maamme murskana ja pieninä kivinä hajoaa avaruuteen…"
"Leikkiä laskette", sanoi siihen Mikko ja nauroi.
Einokin hymähti.
"Ei ole leikkiä, ja minä näytän Mikolle tienkin, kuinka Halleyn tähti kulkee avaruudessa…"
"Mitäpä minun sen polkuja tarvitsee tietää", sanoi Mikko ja melkein loukkaantui, kun opettaja häntä niin tyhmänä piti.
"Saattepa kuulla muiltakin… siitä on sanomalehdissäkin selityksiä…"
Mutta Mikko, joka tunsi almanakan ja oli ikänsä sitä tutkinut, arveli:
"Eipä siitä almanakassa mainita mitään".
"On se isommissa almanakoissa", sanoi opettaja.
Siihen taukosi keskustelu tällä kertaa, sillä puita oli nyt ensi hätään pilkottu ja Mikko ja Eino lähtivät kävellä huiskimaan mäkeen, mökilleen, Mikko edellä saha kädessä, Eino jälessä, kirves olalla.
* * * * *
Yhä pysyivät ilmat kuivina eikä vesi lisääntynyt Repo-ojaan.
Riihiä puitiin parasta aikaa.
Mikko ja Eino olivat ruvenneet riihimiehiksi Ojalaiseen. Jyvissä oli palkka sovittu: Mikolle kaksi kappaa aina joka riihellisen puinnista, Einolle ainoastaan kappa.
Mikko oli tähdellinen ja hyvä riihimies, joka piti mallikelpoista järjestystä puinnissa. Ei jäänyt jyviä olkiin, ja puhtaaksi korjasi viljan. Ei ollut Mikkoa moneen vuoteen saatu riihelle, mutta nyt, muistaen pitkää talvea ja peläten, ettei syysjauhatuksen aikana saisikaan myllypaikoista talvileivän jatkoa, täytyi hänen ruveta riihen puintiin.
Ahkerakin riihimies Mikko oli, ja Ojalainen kehui joka kerta kun riihellä kävi. Molemmat Ojalaisen piiatkin, Sandra ja Laura, Mikkoa kiittivät verrattomaksi riihimieheksi, mutta Einoa moittivat laiskaksi.
Usein Mikkokin Einoa kärkehti ja hoputteli, mutta ei parannut vauhti pojalla. Puimaan oli jonkunlainen, iskien varstaa tahtiinsa melko lujasti, mutta kun tuli olkien pudistaminen, niin ei viitsinyt kumartua ja liikkui laiskasti…
Eräänä päivänä, kun Ojalainen itse tuli kahvia riihimiehille tuomaan, kertoi hän lukeneensa lehdestä Halleyn tähdestä…
"Tosi taitaa olla sittenkin", sanoi Mikko. "Luulin, että opettaja valehteli."
"Täysi tosi on. Mutta on sillä vauhtinsa, kun menee monta sataa penikulmaa minuutissa…"
"Minuutissako?"
"Niin, ja pitkä tulinen häntä on perässä, josta saattaa kiviä tipahdella tänne maapallollekin… Se on nähty jo ulkomailla ja kyllä se täälläkin näkyy… ja pahoin pelkäävät, että jos se liika likeltä mennä vihkasisi…"
"Meneeköhän tätä jokivartta ylös?" kysyi Mikko, kesken kahvinjuonnin.
"Saattaa mennä hyvinkin likeltä… Vaan ensi keväänä kuuluu kaikkein likimpänä maata olevan…"
Mikko mietti hetkisen.
"Onhan näkynyt välisti, kun tähdet lentelevät talvipakkasilla, vaan on sanottu, että vilun käsissä hyppelevät…"
"Niin, mutta tämä Halleyn tähti on aivan erilainen tähti, joka kiertää avaruutta kuin jänis kierrostaan… Jos sattuisi maa sille linjalle, jota on kulkemassa, niin koko maailma palaisi poroksi, kun yhteen iskisivät…"
"Se olisi aika paukaus", nauroi Eino piikain selän takana, suu ja silmät tyhmästi selällään.
"Elä sinä, poika, naura semmoisille asioille", virkkoi Ojalainen. "Sillä sen Halleyn tähden häntäkin on niin myrkyllinen, että jos siitä haju maahan tulee, niin tappaa paikalla."
Mikko oli saanut molemmat kupit juoduksi, nyt pani piippuunsa ja istahti riihen kynnykselle.
"Mainitseeko lehdessä, onko käynyt maissa missään… eli olisiko häntä hipaissut mihinkään?" kysyi hän Ojalaiselta.
Veitikka vilahti Ojalaisen silmänurkassa, mutta vakavasti hän kuitenkin vastasi:
"Ei mainitse siitä, vaan, niinkuin sanoin äsken, se tulee talvella likemmäksi maata, niin ettei tiedä mennä vannomaan, jos häntäjouhet koskisivatkin…"
"Jouhetko?"
"Kuuluu näyttävän sen pyrstö hevosen hännältä, kun vastatuuleen oikein hepo laukkaa…"
"No jo on kummaa…"
"Kummaa se on. Vaan on niitä oppineita, kun tietävät edeltäpäin, milloin näkyy ja milloin on maata likimpänä…"
"Taitavat panna arvaamalla", uskoi Mikko.
Mutta kun kahvi oli juotu, alkoivat riihimiehet jälleen puida jyskyttää. Pareina olivat Mikko ja Sandra ja toisena Eino ja Laura. Tahdissa vuorotellen löivät, ja kauas kuului pauke.
Ojalainen seisoi hetken aikaa riihen ovella, tyhjä kahvipannu kädessään. Sitten poistui, itsekseen hymähtäen.
Mikko takoi puhumattomana pitkän aikaa, sitten äkkiä, kun alkoivat lyhteitä käännellä, kysyi Sandralta:
"Miksikä se mainitsi sen pyrstötähden nimen?"
"Minäkös sen muistan!…"
"Halleyn tähdeksi se mainitsi", muisti Laura.
"Mistäs helvetistä ne sen nimen ovat saaneet tietää?" sotkeusi Einokin asiaan.
"Nimi on kaikilla ollut maailman alusta", sanoi Mikko. "Mistä Repo-oja on saanut nimensä ja Luppio ja Jylyvaara, Aislinki ja sen semmoiset!"
Alkoivat taas puida jyskyttää.
"Halleyn tähti, — Halleyn tähti", hoki Mikko ja iski kurikkaansa niin että oljetkin murenivat.
Ja kun riihestä päästyä menivät saunaan, otti Mikko puheeksi sen
Halleyn häntätähden.
Semmoinen oli ollut puhe Ojalaisen kanssa, että kun Ojalaisen vilja on puitu, saa Mikko sitten Ojalaisen riihessä omat lyhteensä puida ja talon puilla riihen lämmittää ja talon hevosella mökiltään lyhteet riiheen ajaa.
Herralassakin oli riihenpuinti loppunut, ja Ullakin, joka oli ollut
Herralan riihimiehenä, oli kotiintunut.
Ulla oli aina Mikolla ollut riihimiehenä, ja nyt näinä vuosina oli Eino ollut kolmantena. Mitään palkkaa ei Ulla tosin saanut, mutta Mikon piti riihipäivänä tarjota hyvä ruoka ja kolme kertaa antaa kahvia.
Rehellisesti olikin Mikko välipuheen pitänyt.
Apunlaakson emännän oli Mikko saanut kahvin keittäjäksi ja ruuan laittajaksi sille päivälle.
Syysaamu ei ollut vielä valjennut, kun jo Mikko herätti riiheen Ullan ja Einon. Ulla nousi virkusti pönkilleen, mutta Eino urisi ja kynsiskeli kylkiään, silmät ummessa.
"Mitä kynsiskelet… vastahan olet eilen saunonut", hoputteli Mikko.
Mutta Eino kähni kenkiä niin kauan jalkaansa, että Mikko ja Ulla jo ehtivät melkein riihelle ennenkuin Eino pääsi pirtistä ulos.
Riiheen ehti hän parhaiksi, kun Apunlaakson emäntä toi aamukahvia.
"Varhainen luulin olevani… parhaiksi taisin ehtiä", sanoi hän.
"Parhaiksi ehdit…"
Kahvit juotua poistui Apunlaakson emäntä einettä riihimiehille rakentamaan.
Rupesivat työhön, mutta kovin oli velttona Eino: haukotteli, kynsi päätänsä ja teki muita puheita. Mutta äreämpänä entistään oli Mikko ja tarkempi kaikin puolin, kun oman pellon lyhteet olivat puitavat.
"Sinusta ei tule miestä koskaan", haukkui Mikko. "Et viitsi lyödä, että jyvä eroaisi, vaan jääpi olkeen ja teet tässä minulle vielä vahinkoja…"
Mutta Eino löi kurikallaan yhtä veltosti.
"Saatana… jos et pui paremmin, niin isken varstalla", noitui Mikko.
"Sinua tässä olen kärsinyt koko riihenajan…"
"Elä nyt siinä pöyhistele niinkuin vanha metso… senkin talpukki…"
Niin jankkasivat isä ja poika, ja olisipa voinut sinään riihenpuinti päättyäkin, ellei Ullakin olisi sekaantunut asiaan. Tahtoen tällä kertaa olla mieliksi Mikolle hän alkoi haukkua Einon laiskuutta ja toimettomuutta. Uhkasipa iskevänsä kurikalla kalloon, ellei toinen alkaisi nopeammin puida. Mutta kiivaasti vastusteli Eino äitiäänkin ja nimitteli rumilla nimillä… sanoi semmoisen sanan, josta Ulla silmittömästi suuttui ja vinttasi poikaa varstalla…
Mutta silloin Mikko, nokisena ja riihenpölyn peittämine mustine naamoineen ja tukka pystyssä rynnisti Einon puolesta, huitaisten varstallaan Ullaa kohti… Mutta kuin kärppä pakeni Ulla orrelle ja alkoi sieltä syytää kirous- ja haukkumasanoja Mikolle, joka lattialla pyörien koetti varstansa varrella ahdistella orsilla keikkuvaa Ullaa kuin oravaa puuhun… Mutta sukkelasti Ulla vältteli Mikon iskut, kun orret olivat suojana, ja haukkui kuin rakkikoira…
Eino käytti aikaa hyväkseen ja istahti kynnykselle. Nauraa hihitteli siinä ja katseli, kuinka tuossa kävisi…
Mutta kun Mikko ortten välistä oli aikansa hosunut, osaamatta kertaakaan Ullaan, julmistui hän, kauhean kirouksen päästi ja alkoi kiivetä orrelle, aseekseen ottaen varstan… Juuri kun hän pääsi orrelle oven puolelta riihtä, solautti Ulla notkeasti itsensä alas lattialle peränpuolesta olkien päälle ja vihkaisi riihestä ulos, huutaen:
"Tonttu puikoon sinun riihtäsi!"
Ja pakeni suoraa päätä kotimökille…
Mutta kynnyksellä istui Eino ja naureskeli.
"Kyllä minä ämmän vielä pehmitän tässä", manasi Mikko, kun laskeusi orrelta.
Mutta Eino vain virnisteli, muistellen mitä Ulla oli Mikolle orrelta sanonut…
Silloin Mikko uudestaan kiivastui ja kävi molemmin käsin Einon takkuiseen tukkaan…
Mutta poika olikin viisastunut ja tarttui hänkin vuorostaan Mikon hiuksiin ja repäisi niin että maailma Mikon silmäin edessä musteni, loukkoon kiskoi äijän ja kiljui…
"Et sinä enää taidakaan minua meitota, äijänkäpy…"
Siinä olivat yhdessä mylläkässä ruumenien ja riihen seassa, kun
Apunlaakson emäntä tuli aamiaista tuomaan.
Jumalan sanalla hän taas heitä nuhteli ja sovinnon sai aikaan. Kävipä mökillä Ullankin puheilla, ja takaisin työhönsä palasi Ullakin, haikeasti valittaen ihmisen turmeltunutta luontoa ja verta.
Ja kun jyvät vihdoin olivat säkissä, ruumenet ja oljet sievissä läjissä ja Ojalainen tuli ja sanoi, että hän oli riihimiehille kylyn lämmittänyt, oli koko kahakka taas unohtunut.
Ja onnellisina ihmisinä kävivät Mikko, Ulla ja Eino saunaan ja ottivatkin oikein vihaisen löylyn.
Mikko oli riihestä saanut puolentoista tynnyriä ohria, raskaita kuin suoloja. Niin hyvää satoa ei hän koskaan ennen ollut saanut. Kun oljet ja ruumenet myi kauppiaalle, oli hänen tulonsa pelloistaan sangen hyvä — ei enempää olisi tahtonutkaan.
* * * * *
Ulla oli jo ottanut perunansa maasta ja ne talveksi taas, kuten ennenkin, saanut Apunlaakson kellariin.
Mikolla oli pirtin parren alla kellari, mutta Ullan perunoita hän ei suostunut sinne ottamaan, vaikka olisivat mahtuneetkin. Epäili, ettei Ulla malttaisi olla ottamatta hänen hinkalostaan, oleskellessaan yksin kotona.
Mutta peräti huonosti olivat Mikon perunat tänä kesänä kasvaneet. Kehnoa juolikkomaata oli Ojalainen Mikolle perunamaaksi antanut, ja siitä Mikko jahkaili ja noitui.
Ei tullut kuin hillankokoisia mukuloita, ja niitäkin oli vain vähän juuressa. Pari penkkiä oli jo purkanut, eikä ollut kuin pikkusen säkin pohjassa…
"Ja siemenet olivat niin hyviä… parasta Tanskan potun alaa — pappilasta alun olen saanut, — ja tämmöisiä nuttuja nyt tulee… No arvaa sen, kun maa on niin huonossa kunnossa, että… on se isäntää tuokin Ojalainen", pauhaili Mikko kaikille, jotka sattuivat siitä piennarta sivu kulkemaan.
Kymmenen penkkiä vain olikin Mikolla perunamaata. Kun hän oli purkanut kaksi penkkiä ja näki, kuinka vähän hän sai, alkoi häntä mietityttää.
— Talvi oli pitkä ja pimeä, ja pakkanen on kova sydänkuissa… Ei liikenisi syödä perunoita kuin silloin tällöin…
Hän käveli säkki selässä mökilleen ja aikoi tehdä niinkuin oli nyt miettinyt… Hänen täytyi mitata tarkkaan, montako keittoa tulisi, ja sen mukaan keittää… että koko talven riittäisivät…
Sattuikin mukavasti, kun osuivat Ulla ja poika olemaan poissa. Mikko otti omalta hyllyltään pahkakuppinsa, josta keitoksensa söi, ja alkoi sillä mitata. Kukkuroilleen ei raaskinut panna, vaan partaan tasalle pani. Aukaisi sitten luukun, joka oli keskellä lattiaa ja josta ulottui kädellä kellariin, ja kaatoi kupillisen tyhjään hinkaloon.
— Siinä oli yksi keitto…
Hän täytti säkistä kupin toistamiseen ja kaatoi hinkaloon.
— Siinä on toinen keitto…
Säkissä olleista perunoista ei karttunut kuin kymmen keittoa, vaikka ei ollut kuppia harjapäälle pannutkaan, ja kaksi penkkiä oli jo purettu.
— Jos ei toisistakaan penkeistä karttuisi enempää — ja yhtä huonoilta ne näyttivät — niin…
Mikko jäi keskelle lattiaa seisomaan, kuppi kädessä… Pitkä on talvi… Viikon päästä on vasta Mikonpäivä ja siitä on vielä Pyhäinpäivään viisi viikkoa… Jos alkaisi vasta Pyhäinpäivästä keittää, ja siihen asti ei keittäisi kertaakaan, niin kyllä kevätpuoleen riittäisivät…
Hän läksi takaisin perunamaalleen, joka oli Ojalaisen laidimmaisen pellon nurkassa ja aivan lähellä Mikon rajaa, lähti pitkissä mietteissä, tyhjä säkki kainalossa.
Hän höpisi itsekseen koko ajan, polvillaan kontaten perunapenkkiä kuokkiessaan.
Yhtä huono oli tulo toisistakin penkeistä, mutta karttui niistä yhteensä, kun vähän vaille jätti kupin, viisikymmentä keittoa. Mutta niistä täytyi parhaat säästää siemeniksi — kymmenkunta keittoa — niin ettei syötäväksi jäänyt kuin neljäkymmentä…
Saatuaan kaikki kellariin, hän istuutui penkilleen tupakoimaan ja rupesi tekemään laskuja… Sydänkuut: joulu-, tammi- ja helmikuu, olivat pimeitä, pakkaskuita… Niinä kuukausina ei ollut juuri mitään ansiotakaan, kengänpaikkauskin alkoi vasta kevätpuoleen… silloin olisi hyvä, jos perunoita liikenisi kerraksikin viikossa…
Hän otti almanakan, jonka naula oli peräakkunan välipuussa; se oli ainoa kirja, jonka Mikko tunsi ja jonka hän osti aina vanhan vuoden lopussa. Siitä alkoi viikkoja laskea…
Vasta Pyhäinpäivänä kun ensi kerran keittäisi, niin…
Joulukuussa oli viikkopyhiäkin… silloin täytyisi keittää…
Hän veti akkunan pieleen viivan joka viikon päästä, ja kun tämä sangen vaikea lasku oli vihdoin ratkaistu, havaitsi Mikko ilokseen, että kun sillä tavalla keittää eikä koskaan pane kukkurakupillista, niin perunat riittävät toukokuun loppuun…
— Eipä tässä sentään hätää olekaan, — hymähti hän. — Ulla tuo kuuluu saaneen suuria perunoita ja paljon… No saakoon… onpa sillä poika syömässä.
* * * * *
Niin oli siis Mikkokin viljansa talven varalta korjannut, ja hyvä oli mieli ja rohkeasti uskalsi katsoa pakkastalvea vasten naamaa… vaikkapa ei syysjauhatuksen aikana isoja ansioita tulisikaan…
Oli niitä ollut syksyjä Mikonkin muistoon, ettei vettä satanut ja Repo-oja lirisi kuin kesäkuivalla… Silloin saivat tämänkin kylän isännät kulkea kaukana muissa kylissä myllymatkoilla, Herralasta alkaen…
Saattoi mennä tämäkin syksy näin kuivana…
Niin oli siis Mikolla ja Ullallakin taas talven varalta evästä koottuna, mutta Einolla ei mitään muuta kuin kymmenen kappaa ohria, palkaksi Ojalaisen riihenpuinnista.
Mutta vasta myöhään syksyllä alkoi sataa ja vesi lisääntyä Repo-ojassakin. Ja lauhaa olikin pitkälti. Pyhäinmiesten päivänä myllyt vielä kävivät. Sitä ei Mikko muistanut ennen hänen eläessään tapahtuneen.
Mutta kun opettaja kävi myllyillä, selitti hän, että tämä lauha syksy johtui siitä, että Halleyn tähti yhä läheni maata ja mennessään lämmitti ilmaa.
Mikko alkoi yhä enemmän ja syvemmin miettiä, ja kun taivas oli sees ja tähdessä, seisoi hän pimeänä iltana myllyn portailla ja katseli tähtiä…
— Se on irtonainen tähti, joka kiertää tässä ympärillä… Ei sanonut Ojalainen sen suuren suuren olevan, vaan kuuman kuin pajan ahjo… Lienee päässyt irti jollakin tavalla tuolta tähtitarhasta ja pujahtanut kuin paha vasikka veräjästä… Nyt ympäri taivasta valssailee… ja saattaa hyvinkin pudota kopsahtaa maahan… Vaan mille kohdalle putoaa, niin siinä tulee ihmisille helvetin hoppu… Tänne pohjoiseen päin kuuluu tulossa olevan…
Niin Mikko mietiskeli, ja salaista pelkoa hän sisimmässä sydämessään tunsi, mutta ei siitä kenellekään mitään virkkanut.
VI
Lauhkea oli talven alku.
Vielä joulukuussa satoi vettä, ja lunta ei ollut kuin nimeksi. Mustana ja synkkänä värjötti Repovaaran laita, ja Repo-ojan pauhu kuului valitusääneltä.
Joskus kiskoi pakkaseksi, metsän puhdisti usvasta, jääti myllyntokeet ja rännit, ja talveksi näytti todella rupeavan, mutta päivän kahden perästä taas vihmoi vettä, ja oli pimeänä usvana koko maailma.
Ei edes kuumottanut pahimpina päivinä Repovaaran kylkikään usvan läpi.
Toinen toiseltaan kysyi, milloin loppuu tämä rospuutto, milloin tulee raitis, valkoinen ja hauska talvi, milloin jänkkien poikki kantaa luja kirsi ja milloin revontulet roihuavat ja pimeitä iltoja valaisevat.
Mutta syyn tiesivät toiset selittää. Halleyn tähti läheni lähenemistään maata, ja siitä lähti lämmin höyry ja lämmitti pilviä, lumen vedeksi sulatti. Ja tiesivät kertoa, että ulkomaalla oli jo nähty, jostakin korkean korkeasta tornista, jonka sivu oli vihkaissut…
Mikon pirtillä usein siitä puheltiin. Iltaisin kokoontui sinne miesväki kuulemiansa juttelemaan.
Mikko usein pani vastaan, mutta kun kuuli, että niin oli lehdissä sanottu, niin täytyi uskoa.
Joulun aikana viho viimein tuli talvi, nousipa pakkanenkin entiseen voimaansa.
Kirkkaina iltoina Mikko seisoi mökkinsä nurkalla ja tähtäili taivaalle. Ei se kummemmalta näyttänyt kuin muinakaan vuosina, vaan mikäpä tiesi, minä hetkenä muuttuisi…
— Tänne pohjoiseen päin kuuluu olevan tulossa, ja vaaraisia maita kun on, niin niitä likeltä kuuluu menevän… kiitävän kuin itse vihollinen… Lempo soi, jos tätä jokivartta ylös tulee, — ja täällä kun ovat vuoriset maat, niin voipi hyvinkin vetää tänne päin…
Taitavat olla viimeiset ajat nyt elettävissä… "Merkkejä pitää näkymän auringossa ja kuussa"… mutta eipä mainitse tuosta häntätähdestä… Vaan niin se onkin, että se on salattu ihmisiltä…
— Mutta luulisi sen sentään jäähtyvän, kun tämmöisiä pakkasia jonkun viikon pitäisi… Perhana vieköön jäähtyykin, kun tunturien päällitse vihkasee… on siellä siksi vinkeä tuuli ja paukahteleva pakkanen, että loppuu siinä isokin hiillos… Jos taas tuota Ruotsin puolta mennee, niin siellä kun on vielä likempänä Norjan tunturit, niin eiköhän jäähdy ja pudota moksahda jonkun tunturin laelle ja siihen sammu iäksi päiväksi… kiertelemästä ja hännällään viuhtomasta… Sammuu, saakeli soi…
Niin Mikko mietiskeli, mutta ei hän Ullan eikä Einon kuullen mietteistään puhunut.
Mutta kun ilma taas lauhtui ja alkoi kulkea puheita, että tähti lähestyi, alkoi Mikkoa mietityttää, ettei taidakaan sammua… Kun loppuivat pakkaset…
Ja tästä lähtien oli Halleyn pyrstötähti hänen mielessään yöt päivät…
VII
Meni joulu, ja päivät lakkasivat lyhenemästä.
Talvi-iltoina, kun oli pitkälti pimeää, kävi Mikon mökillä moni tarinoimassa. Liedessä paloi aina aamu- ja iltapimeät iloinen tuli, kuivista honganoksista tehty. Se valaisi pienen pirtin paremmin kuin mikään lamppu, ja paljon hauskempi oli sen loisteessa juttuilla.
Halleyn kiertotähdestä puhuttiin nyt joka talossa ja mökissäkin. Apunlaaksoonkin oli tilattu lehti; Virnemäkeen oli jo monena vuonna lehti tullut.
Ojalainen tilasi lehtensä Helsingistä asti ja tiesi aina enemmän asioita kuin muut. Halleyn tähdestäkin oli tehty tarkkaa selvää, oli tehty karttakin, josta näki, mitä teitä se kulki.
"Oppineet selittävät, että jos likelle maata tulee, että sen hännän haju laskeutuu maahan, niin paikalle tappaa", selitteli Ojalainen eräänä iltana, kun Mikon pirtille pistäysi illan kuluksi tarinoimaan.
"Niin kuuluu…"
"Nyt se heti näkyy täälläkin… Oulussakin on jo nähty…"
Mikko repäisi silmänsä suuriksi, ja Einokin jäi suu auki katsomaan.
Kutomisensa keskeytti Ullakin, ja kaikin katsoivat kysyvästi
Ojalaiseen.
"Nyt näissä viimeisissä lehdissä oli, että on nähty", vakuutti
Ojalainen.
"Eipä Virnemäen Heikki maininnut mitään, vaikka kävi vasta tässä", sanoi Mikko.
"Heikki ei vielä ole lukenut viimeistä lehteä, joka on tullut tämän päivän postissa."
Hetken kuluttua Mikko kysyi:
"Mihinkä päin oli ollut kulkemassa?"
"Ka pohjoiseen päin tietenkin… noin se tuota Ruotsin puolen taivaanrantaa mennä huristaa…"
"Vai sitä tietä menee… onpa tässä väylä välissä…"
"Sen pitäisi näkyä nyt juuri näinä iltoina täälläkin…"
"Mutta jos menee vaarain takaa, niin tuskin näkyy…"
Ojalainen oli hyvällä puhetuulella, ja Mikko ihmetteli, että mahtoi olla jumalaton mies pohjaltaan Ojalainenkin, kun nauroi aina väliin.
"Tämän kerran se kyllä menee meidän sivu, vaan kuinka käynee toukokuussa, kun se takaisin tulee — niinkuin kartasta näkyy", arveli Ojalainen.
"Eipähän puhunut opettaja sen takaisintulosta mitään", pani Mikko vastaan.
"Ei tullut puhuneeksi, mutta toukokuun kahdeksastoista päivä se on lähimpänä…"
Mikko mietti.
"Silloinhan on paras myllynjauhatuksen aika", sanoi hän sitten ja huokasi raskaasti.
"Niin on… joka silloin on myllyjä jauhattamassa", sanoi Ojalainen ja huokasi hänkin.
Ullakin otti puheenvuoroa:
"Loppua saisikin koko maailma… sen sanon… Kutomapalkkaakin koettavat emännät nipistää niin pieneksi… Kyllä sitä tuomion tulelle jäisi polttamista, vaikka runsaamminkin köyhän työn maksaisivat…"
"Joo", sanoi Einokin siihen ja kopisteli tuhkat piipustaan lieteen.
Sinä yönä ei Mikko nukkunut paljoa. Kun unen horroksiin meni, niin oli olevinaan kevät ja myllyt kävivät. Valoisa kevätyö oli olevinaan ja muut nukkuivat, Mikko myllyillään hommaili… Silloin näkyi Repovaaran pohjoispäästä ensin kirkas liekki ja sitten suuri pallo, joka vaaran korkeinta harjua vieri eteenpäin niin että suuret kuuset taittuivat ja maahankin tuli syvä juova…
Hän nousi penkiltään istumaan ja pani piippuunsa. Kumma, että Ulla ja
Eino vain kilpaa kuorsailivat, vaikka Ojalaiselta vasta kuulivat, että
Oulussa jo on nähty ja tänne päin on tulossa…
Mutta kun hän pääsi oikein valveille, alkoi hän miettiä, että Ojalainen ehkä oli puhunut liikoja. Ennenkin oli Ojalainen kujeillut ja viisauksiaan jaellut. — Eikö lie ollut Ojalaisen hommaa sekin, kun eräänä kesänä Saksanmaalta asti tuli minun nimelläni kirje ja siinä myllynkiven kuvia ja hintoja… Vallesmannille näytin ennenkuin uskalsin aukaista. "Sinulle tämä on", sanoi vallesmanni; "tässä on selvä osoite". "Jaa", sanoin siihen, "mitäs on päällekirjoituksena?" Vallesmanni luki: Kvarnägaren Mikkel Olofsson Jouni, Finland… ja taisi olla muutakin, mutta en muista…
— Vaan jakakoon Ojalainen piruuttaan… tässä on poika, joka ei hätäile…
— Mutta kumman kauheaa oli tuo äskeinen näky, kun silmät ummistuivat… Vaan saan minä siitä selvän, valehteliko Ojalainen, kun huomenna kysyn opettajalta…
Kun sen päätöksen oli tehnyt, nukkui hän raskaasti eikä herännyt ennenkuin Ulla alkoi kutoa mäiskiä.
Eino vielä kuorsaili paikallaan, uunin kupeella, kun Mikko nousi, kiskoi vanhan kangastakkinsa toisen takin päälle, käänsi lakin korvilleen jo pirtissä ja läksi ulos. Porstuan seinältä hän otti sahan ja kirveen ja lähti koululle puun pilkkomiseen…
Oli melkoinen pakkanen, ja lumi narisi kenkäin alla, kun Mikko, lakki korvilla, mennä tepasteli koululle, ensin Apunlaaksosta pihan läpi ja sitten Virnemäen pihalle, jonka poikki kulki Ojalaisen metsätie.
Virnemäessä näkyi Heikki istuvan akkunan pielessä ja lukevan sanomalehteä. Juolahti mieleen Mikolla pistäytyä sisälle, mutta ei kuitenkaan mennyt.
— Heikkikin on semmoinen äköttelijä lukiessaan, ettei siitä saa selvää, mitä talittaa…
Ja Mikko käveli ohi.
Lumen ja jään peitossa olivat kaikki myllyt, tokeet lunta ja jäätä täynnä, ja vain heikosti kuului veden lirinä, kun Mikko pappilan ja Ojalaisen myllyn välistä kulki yli Repo-ojan…
— Voi jos aina olisi kesä! — huoahti hän, kun viima vastasi kasvoihin ja varpaita tuntui kylmäävän. — Vaan pitkä on talvi ja vasta on tammikuu kulumassa…
Opettaja oli noussut vuoteeltaan ja näkyi toimittelevan jotakin koulusalissa. Mikkokin pistäysi sisälle, ennenkuin lähtisi halkovajaan. Teki asiaakin ja kysyi, vieläkö vajassa oli pilkottuja puita.
"On toki!" kehui opettaja. "Eivät ole koskaan loppuneet sittenkun Mikko on ruvennut puunsärkijäksi… Mutta Mikkopa lähtee panemaan sikaarin palamaan… ja eiköhän siellä vielä liene kahvikin kuumana…"
Opettaja oli aina kohdellut Mikkoa kuin hyvää ystävää, sikaarit ja kahvit usein tarjonnut. Joskus kyllä leikkiäkin laski, mutta pohjaltaan oli hyvä mies.
"Tämä on somaa talven kulkua, en minä tämmöistä talvea muista, vaikka on kuudeskymmenes täyttymässä… Kun väliin vettä sataa ja väliin on pakkanen", puheli Mikko, kun oli saanut sikaarin syttymään.
"Niin on. Samoin on ulkomaillakin, ja oppineet sanovat, että juuri Halleyn pyrstötähti se tekee ilman näin vaihtelevaksi", selitti opettaja. "Onko Mikko sattunut kuulemaan, että sen pyrstötähden pitäisi näinä päivinä täälläkin näkyä?"
"Puhui se Ojalainen…"
"Näinä iltoina kyllä näkyy… Oulussakin on jo nähty…"
"Puhui se Ojalainen siitäkin…"
Olivat hetken hiljaa.
"Mitähän suuntaa se kulkenee?" kysyi Mikko sitten.
"Tuolta noin… Tulkaahan tähän akkunan pieleen katsomaan… tuota läntistä taivaanrantaa se menee… noiden korkeiden kukkuloiden päällitse", näytti opettaja Mikolle.
Mikko seurasi opettajan viittaamaa suuntaa ja arveli:
"Ruotsin puolta se sentään näkyy menevän ja tuolta vaarain takaa vielä… Ei taida mitään voida, vaikka näkyisikin… ja tuskin näkyykään…"
"Kyllä minä uskon näkyvän… Näinä iltoina pitää olla valppaana, että näkisi…"
Mikko veteli sikaariaan miettiväisenä.
"Liekö totta mitä Ojalainen sanoi, että on karttakin tehty, mitä linjaa kulkee…"
"Totta se on… On minullakin täällä se kartta."
Opettaja levitti kartan pöydälleen ja käski Mikon tulla katsomaan.
Opettaja selitti ja näytti…
Mikko sai semmoisen käsityksen, että tähti nyt mennessään kulkee Ruotsin puolta, vaarain takaa, mutta kiertää sitten Norjan rannikkoa — ja senvuoksi on sielläkin Jäämeri aivan sulana — ja tulee takaisin Suomen puolta, ollen kahdeksastoista päivä toukokuuta ihan maapallon laidassa — ja niinkuin kartta näytti, ihan siinä Suomen vieressä.
"Meneepä peto likeltä — saapa nähdä vaan, että hipasee hännällään", sanoi hän.
"Se on sitten meidän loppumme… Mutta uskokaamme, ettei pääse maan ilmakehään…"
"Näyttää tuosta kartasta, että painuu Venäjälle päin… Eiköhän kärvennä laukkuryssiltä karttuuneja…"
"Eipä tiedä…"
Mikko mietti taas hetken.
"Ojalainen sanoi, että korkeat vaarat vetävät sitä puoleensa ja että jos hännästä höyry maahan laskee, niin tappaa… Pahanhajuisempaa sanoi olevan kuin kärpän hännän alla…"
Opettaja pysyi vakavana.
"Totta on Ojalainen puhunut", sanoi hän.
Pitkän ajan perästä, kun sikaari jo oli loppuun palanut, virkkoi Mikko:
"Täällä ne ovat niin vaaraiset maat, mutta vielä korkeammat ovat Lapin tunturit…"
"Niin ovat."
"Kukaties tunturien huippuja koskettelee…"
"Eipä tiedä, voipi hyvinkin kosketella."
Mikolla oli paljon tunnollaan, mutta ei tahtonut kaikkea kysyä.
"Ojalainen sanoi, että sinä yönä, kun näiltä paikoin sivu nuuhkii, pitäisi kaikkien ihmisten olla huoneessa. Se pahanhajuinen höyry ei huoneeseen, kuulemma, pääse tunkeutumaan…"
"Kyllä niin taitaa olla…"
"Vaan mitäpä se auttaa… Jos häntä alkaa maita piirtää, niin sytyttää kaikki palamaan, ja siinä se sitten…"
"Niin. Siinä se sitten on", myönsi opettaja.
Hetken päästä sanoi Mikko taas:
"Saapa nähdä, eivätkö varakkaammat siirry Ruotsin puolelle siksi päiväksi, vaikka Luulajaan asti… Meneekö opettaja kotipuoleen?"
"Kyllä minä menen… siinä toukokuun alussa jo…"
Mikko näytti olevan raskaissa mietteissä. Ei muistanut kiittää eikä hyvästiä sanoa, kun läksi.
Ja kun alkoi halkoja sahata, niin unohtui pitkäksi aikaa, saha kädessä, yhteen paikkaan tuijottamaan.
Kauan ei Mikko tällä kertaa puita sahannut. Oli lauantaipäivä, ja kotonakin oli minkä mitäkin hommattavaa. Eikä hän muutenkaan ollut oikein työtuulella.
Kun hän palasi pirtilleen, oli Eino mennyt johonkin muuhun mökkiin istuskelemaan ja aikaansa kuluttamaan, mutta Ulla oli kutomassa.
Uuni lämpisi paraikaa, ja Mikko kävi pesän suuhun käsiänsä lämmittelemään.
"Pakkaseen kirahtikin", sanoi Ulla.
"Liian paljon olet pannut puita uuniin… lauhtuvan näkyy… ja koivuhalkoja vielä", muistutti Mikko, kun katsoi pesään.
"Ei siinä ollut kuin jokunen koivu… niitä kuusenlahoja enimmäkseen…"
Siihen keskustelu taukosi.
Mikko alkoi hommata aamiaista. Orrelta otti pihlajaisen kalanpaistovartaan ja paistoi hiilloksessa viisi keltaista silakkaa. Ne leivän kera söi, mutta piimää ei ollut palan paineeksi. Ei ollut Mikon pytyssä ollut kolmeen päivään minkäänlaista kastetta.
"Ojalaisen emäntä käski tulla hakemaan meijerikirnupiimää, vaan enpä häntä nyt… illalla käyn", puheli Mikko, kun ämpäristä syvällä puukauhalla joi vettä palan paineeksi.
Kun istahti sitten tupakoimaan, osui katse myllynavainnauloihin… Eivät niissä avaimet nyt rivissä olleet niinkuin syksyin keväin olivat… Talvisin Mikko käytti nauloja omiin tarpeisiinsa. Pappilan naulassa oli lakki, Herralan naulassa paksu villahuivi ja Ojalaisen naulassa kintaat…
Siihen oli nytkin kaikki paikalleen pannut… ja siinä hyvässä järjestyksessä olivat…
Johtui mieleen, että vieläköhän ensi keväänä noissa nauloissa riippuvat… — Toukokuun kahdeksantenatoista päivänä tai yönä se häntätähti on lähimpänä… Merkillinen oli se minun näkyni viime yönä…
Hän jäi siihen mietteisiinsä pitkäksi aikaa istumaan, ja Ulla ihmetteli, mikä Mikolla nyt oli, kun ei penkilleen pitkäkseen paneutunut.
Mutta näkyi kylältä päin hiihtelevän Virnemäen Heikki, ja kun Mikon pirtin eteen pääsi, niin sauvat hankeen löi ja jätti sukset kinoksen nokkaan, kolisteli lumen paulakengistään porrasten edessä ja tuli sisälle.
"Jopa tuntuu lauhtuvan", sanoi hän.
"Niin tuntuu…"
"Somaa on tämä talvi, kun ei kahta päivää ole peräkkäin pakkasta…"
"Eikähän nyt vielä, vaikka tammikuu on kulumassa, ole oikeaa pakkasta ollut yhtään…"
"No ei ole ollut… Se häntätähti tätä tekee…"
"Niin se tekee… Norjan merikin kuuluu olevan aivan sulana…"
Siitä pääsivät puheen alkuun siitä häntätähdestä, jonka täälläkin piti näkyä.
Paljon tiesi Heikki kertoa, mutta paljon tiesi Mikkokin.
Kun Heikki vihdoin läksi kotimökilleen hiihtämään, niin ovella mennessään mainitsi:
"Saunan aikoi Kaija lämmittää, kun lauhtui… Olisi siellä löylyä vieraankin varalta… Ullakin jos tahtoisi…"
Ja niin meni.
"En olekaan saunonut kahteen viikkoon", sanoi Ulla.
Mikko istui omissa mietteissään. Hetken kuluttua virkkoi Ulla, ikäänkuin arvaten mitä Mikkokin mielessään hautoi:
"Saattaa olla Jumalan lähettämä se häntätähti varoitukseksi syntisille…"
"On kaiketi niitä muuallakin syntisiä kuin tällä jokivarrella", sanoi Mikko. "Mitä varten sitten kiertelee muutamia paikkoja ikäänkuin säästäen ja toisia ahdistelee!"
"Kiertotähtihän sen on nimikin…"
Mikko lähti Virnemäkeen heti kun näki saunasta savun nousevan, mutta
Ulla jäi vielä kutomaan.
Virnemäkeen olivat jo Apunlaakson miehet ja emäntä saunavieraiksi tulleet, ja istui siellä Einokin, känä suussa, kun Mikko meni sisälle.
Heikki tavaili sanomalehdestä sitä kohtaa, jossa puhuttiin pyrstötähdestä, ja toiset kuuntelivat. Mikkokin istui toisten joukkoon.
Ja kun Heikki pysäytti lukunsa, niin alettiin keskustella. Yksi arveli yhtä, toinen toista. Mutta Apunlaakson emäntä, joka paljon tutki raamattua, sanoi:
"Maailman loppu siitä ei tule, sillä eivät näytä kirjoitukset niin… 'Aikaa eikä hetkeä ei pidä kenenkään tietämän'… 'Pitkäisen tuli leimahtaa idässä ja näkyy hamaan länteen'…"
"Sepä siinä onkin", keskeytti Mikko. "Idän puolta se tuleekin takaisin toukokuun kahdeksastoista päivä, ja idässä se leimahtaa, jos leimahtaa…"
"Vaan koko maailmaa se ei polta tietenkään", arveli Heikki.
"Ei tietenkään muuta kuin sen paikan, johon pudota moksahtaa", uskoi
Apunlaakson isäntäkin.
Tuli Ojalainenkin saunavieraaksi Virnemäkeen, ja koska tiesi, että koko Virnemäen väki pelkäsi Halleyn tähteä, päätti hän lisätä kiviä kuormaan…
"Oli näissä viimeisissä Helsingin lehdissä pitkä kirjoitus taas Halleyn tähdestä… Siinä selitettiin, minkälaista mellakkaa oli pitänyt silloin tuhannen vuotta takaperin… Vanhoista historioista ovat saaneet tietää… Mutta julmaa jälkeä on silloin jättänyt…"
"Oliko täällä päin silloin käynyt?" keskeytti Mikko.
"Siitä ei mainitse, vaan Austraaliassa, jossa on tämmöisiä vaaroja ja paljaita kukkulain lakia, teki hirmuista hävitystä… Kaunis oli maa ja hedelmällinen — kahdesti vuodessa saatiin kylvää — ja rikkaina siellä ihmiset elivät. Mutta hävitys tuli yöllä. Halleyn tähti pimeänä yönä laskeusi alas sitä hedelmällistä maanpaikkaa kohti, jossa monta tuhatta ihmistä asui. Ja vaikkei koko tähti maahan koskenut, niin hipasi vaarain lakia ja haju hirmuinen täytti ilman… Ja kaikki kuolivat, ja syttyi kulovalkea ja poltti kaikki, ettei mitään jäänyt… Eikä neljäänsataan vuoteen se paikka kasvanut vihreää kortta…"
Suu selällään kuuntelivat kaikki, ja kauhistus kuvastui heidän kasvoissaan.
Mikko istui kalpeana kuin nauris ja imi sammunutta piippuaan.
"Joo, joo, niin on", vakuutti Ojalainen.
"Opettaja mainitsi kyllä, että vuoriset maat sitä vetävät likemmäksi", sanoi vihdoin Mikko, kun muut eivät mitään puhuneet.
Vähän päästä lausui Virnemäen Heikki:
"Mutta niin näkyy näissä lehdissä olevan, että voipi mennä sivukin, ettei mitään vahinkoa tee…"
"Niin sanovat ja vakuuttavat maailmalle vähemmän oppineet, mutta oikeat tähtiherrat kyllä ennustavat, että hipasee se maata", sanoi siihen Ojalainen.
"Näkyyhän se tästä talven kulustakin, ettei ole oikein asiat", uskoi
Mikko.
"Joo. Lauha talvi kuin taikina", vertaili Eino, joka hänkin nyt sekaantui keskusteluun.
"Elä sekaannu ihmisten puheisiin!" ärähti Mikko hänelle.
Eino irvisteli vastaukseksi.
Apunlaakson emäntä oli huokaillut, polvi polvella istuen ja mustasta piippunysästä savuja vedellen, mutta nyt alkoi puhua:
"Aina pitäisi ihmisen olla valmis täältä lähtemään, aina uskossa elää ja ilolla kuolemaa odottaa, tulipa yöllä tai päivällä… Mutta vaikka merkkejä taivaalla näkyy, niin yhtä jumalatonta elämää ihmiset viettävät eivätkä tunne syntisyyttänsä…"
"Onko Ojalainen nähnyt sitä opettajan tähtikarttaa?" keskeytti Mikko, ja Virnemäen Heikki nousi ja sanoi, että pitääpä lähteä katsomaan, kuinka saunan pesä palaa.
Ja Heikki meni.
Ojalainen sanoi nähneensä opettajankin kartan.
"Siinä näyttää, että Ruotsin puolta menee ja tätä puolta tulee takaisin…"
"Niinpä tietenkin", sanoi Ojalainen sukkelasti. "Ruotsin puolta se menee, ja kun aikansa kiertää ja hulmuilee tuolla pohjoisnavalla, niin sitten tätä Suomen puolta tulee takaisin, vietävä. Niin se on minunkin kartassani, ja niin se on kaikissa kartoissa…"
Hetken päästä sanoi Mikko:
"Jos talven aika olisi sattunut, kun takaisin tulee, ja oikein tulipalopakkanen, niin luulisi sen sentään vähän jäähtyvän, jos lumeen tupsahtaisi…"
"Sepä se onkin, vaan nyt palaakin toukokuussa."
"Niinhän se tekee."
Mutta kun paraikaa vielä Halleyn tähdestä juttelivat, tuli Heikki sisälle ja päästyään keskelle lattiaa virkkoi:
"Vieraat saisivat riisua saunaan."
Se oli iloinen, hauska sanoma, ja verkalleen siinä alkoi kukin vaatteita vähentää.
"Näinä päivinä se nyt näkyy", sanoi Ojalainen kenkiä riisuessaan.
"Ei se päivällä näy", muistutti Mikko.
"Niin se onkin. Ei se päivällä näykään, vaan iltaisin ja öisin, pimeän aikana. Oikeassa on Mikko."
Paitasillaan vihkaisivat miehet saunaan, joka oli ihan Repo-ojan partaalla ja aivan lähellä pirttirakennusta.
Mikko ei pannut kenkiäkään jalkaansa, vaan avojaloin juoksi, että tukka hulmusi.
Ja kun lämpimään löylyyn tulivat ja lauteille olkien päälle maata pääsivät, niin tuntui taas elämä hauskalta ja huolet haihtuivat.
Mutta puheeksi otettiin taas saunan jälkeen se Halleyn tähti, ja monenlaisia arveluja sen ominaisuuksista lausuttiin.
VIII
Seuraavat päivät ja yötkin Mikko oli kovin levoton.
Iltaisin kulki mökistä mökkiin, ja aina tuli puhe pyrstötähdestä, että kumma kun ei täällä näy. Kävi Mikko Ojalaisessakin, ja Ojalainen arveli, että saattoi tapahtua, ettei täällä näykään, mutta varmasti toukokuussa, — joka silloin eli ja oli näkemässä.
Mutta Mikko ei väsynyt taivaalle tarkastamasta, vaan iltakaudet katseli
Ruotsin puolelle vaaraintakaiselle taivaanrannalle.
Jopa kerran eräänä iltana, kun Mikko juuri oli ulos lähdössä, tuli
Apunlaakson emäntä täyttä juoksua ja ovelta huusi:
"Jo pyrstötähti näkyy!"
Avopäin rynnisti Mikko ulos, Eino hänen kantapäillään, mutta Ulla ei ehtinyt niin pian, kutomassa kun istui… Mikon pirtin päähän, josta oli avara näköala länteen päin, asettuivat katsomaan… Nyt se näkyi!
Ruotsinpuolista taivaanrantaa pitkin meni, pitkä sädehtivä häntä perässä. Mutta kaukana näytti olevan vielä häntä maasta, korkeimmistakin huipuista. Välistä näytti kulkevan nopeammin, välistä taas hiljensi vauhtiaan ja näytti laskeuvan alemmaksi maata eli vaarain lakia.
"Jo… jo koskee häntä tuon Isovaaran huippuun", haastoi Mikko hätäisellä äänellä. "Katsokaahan vaan! Jo nousee taas korkeammalle… Norjaan päin näyttää menevän .. Mutta jopa lentää nyt kiivaasti, ja häntä hulmuaa… Ei se tänne isolta näytä, vaan kaukana se onkin… Nähkääs, kuinka häntä heiluu… Jopa oli kumma, että sattui näkemään… Näkeeköhän Ojalainen… Mutta kaukana on… tuolla puolen Ylikainuun luulen olevan, vaikka täältä on viisi penikulmaa sinne…"
"Tuo nyt ei voi mitään, jos maahan koskisikin", arveli Eino.
"Joo, mutta kun se likemmäksi tulee, niin on kuuma kuin helvetin porstua…"
"Niin, ja keväällähän se vasta likellä onkin… lähestyy lähestymistään maata", sanoi Apunlaakson emäntä.
Ulla alkoi ääneensä itkeä ja huusi, että maailman lopun enne se on.
"Se tätä idänpuolista taivasta tulee takaisin", sanoi Mikko, pelon ja kammon vallassa.
Seisoivat siinä kujalla kotvan aikaa ja arvelujaan lausuivat, mutta eivät muistaneet, että täysikuu oli nousemassa Repovaaran takaa, vaikka tähän asti oli siellä piilossa ollut. Ja kun kuu korkeammalle kohosi ja vaaran takaa alkoi loistaa, himmeni Halleyn tähti ja sen häntä näytti hajoavan ja viimein näytti katoavan avaruuteen.
"Jo painuu Ruotsin puolen metsäkyliin… Nähkääs, kun menee, ettei enää paljoa erota… himmenee… himmenee ja valjummaksi käypi… Taitaakin vastata pakkanen Lapista päin", puheli Mikko.
"Mutta pianpa menee… on sillä nopea kulku", sanoi Apunlaakson emäntä.
"Ei sitä parhaalla porohärälläkään saavuttaisi, jos lähtisi perään", arveli Eino.
Ullakin tyyntyi ja lakkasi ulvomasta.
"Herra lähettää merkkejänsä taivaalle, että ihmiset muistaisivat kuolematonta sieluaan", sanoi Apunlaakson emäntä.
"Niin on, niin on", huokaili Ullakin. "Jospa Herra korjaisi pois ennenkuin se suuri päivä tulee… ja se tulee nyt keväällä, sillä raamatun mukaankin on aika täytetty."
"Pitäisi sitä vielä olla aikaa raamatun mukaan melkein ummelleen sata vuotta", tiesi Mikko. "Kaksituhatta vuotta pitäisi maailman seisoa — kirjoitusten mukaan."
"Ei tiedä aikaa eikä hetkeä kurja ihminen", sanoi Apunlaakson emäntä.
"Ei tiedä aikaa eikä hetkeä — emme me eivätkä muutkaan", todisti
Ullakin.
Mutta kuun yhä korkeammalle noustessa häipyi tähti näkyvistä eikä sieltä käsin maailmaa sen kummempaa kuulunut. Ei entistä enempää näkynyt, ei muuta kuin laaja vuorinen, lumipeitteinen ja kuutamon valaisema maisema ja sen takana leppeä taivaanranta ja korkeita lumisia vaarain huippuja taivaanrannan tasalla.
"Sinne painui", sanoi Eino.
"Niin teki, mutta mitä silloin tapahtuu, kun takaisin tulee toukokuussa", siihen Mikko virkkoi.
Samassa siihen hiihti Virnemäen Heikkikin, ja Ojalainen viipotti tulla rannasta päin semmoista vauhtia, ettei hankkinut puhua osata, niin oli hengästyksissään.
Ja kun ei tähdestä enää mitään näkynyt, niin menivät kaikin Mikon pirttiin ja alkoivat arvelujaan kukin selittää.
Mutta Ojalainen tiesi taas paljon enemmän kuin muut ja valehteli omasta mielikuvituksestaan lisää.
* * * * *
Mikko eli tästä puolin rauhatonta elämää.
Öisin hän uneksi ja unissaan huusi ja mellasti ja jo kerran kopsahti lattiallekin penkiltään, jossa koko elinaikansa oli yönsä maannut ja josta ei koskaan ennen ollut lattialle pudonnut.
Päivillä mietiskeli, kylällä kulki, mutta vähäpuheinen oli. Koulullakin kun kävi, niin näytti puunsahaus käyvän huonommin kuin ennen.
Opettajan puheista oli päässyt varmuuteen, että Halleyn tähti epäilemättä tulee takaisin, ja kun karttaa katseli, niin sai semmoisen käsityksen, että ihan Repovaaran päällitse tulee…
Ei hän siitä muille puhunut, mutta Ojalaisen puheista oli ymmärtävinään, että samaa pelkäsi Ojalainenkin, ja pelkäsiväthän ne muutkin, Virnemäen Heikkikin. Mutta kummallisia olivat ihmiset, kun eivät mitään yrittäneet pelastuksekseen…
Ja öisin, kun hän penkillään valvoi, ja tähtiä tuikki taivaalla, alkoi hän mietiskellä oman henkensä pelastusta.
— Näyttää, että samanlaisia ovat ihmiset nyt kuin olivat Noan aikanakin… Juovat, syövät ja elelevät huolettomina, vaikka varmaan tietävät, että lähtö tästä tulee… Ei tässä hukkuminen sentää tule, vaikka tulvaakin ennustavat, mutta julmempi loppu tulee nyt… palavat ja karreksi kärventyvät ne, jotka tielle sattuvat silloin kun tuo onneton, kuuma tähti maita ja mantuja viiltää… — Jos saisikin tietää, kuinka laajalti ottaa maata haltuunsa ja kuinka laajalle se hännän haju leviää, niin hätäkös olisi… Ei muuta kuin pakenisi niin kauas syrjään, ettei haju sieraimiin tuntuisi, ja vastatuuleen lisäksi… Mutta arvata sen saapi, että jos se maahan putoaa, niin leveältä se polttaa… ja maahan se koskee… Minun uneni tässä syystalvella…
— Ulla ja poika joutaisivat vähän kärventyäkin, heistä ei ole muuta kuin ristiä joka päivä… Vaan kyllä tälle tulee pirtillekin loppunsa, ja kuinka käynee, jos maa lakkaa kasvamasta, niinkuin kertoi Ojalainen, ettei neljäänsataan vuoteen vihreää kortta noussut…
— Mihin pelastaisi kapineensa ja missä hengissä pysyisi sen aikaa, että tähti olisi sivu mennyt? Sillä vaikka vielä niinkin hyvin kävisi, ettei itse pääpallo maihin laskeutuisikaan, niin häntä kuitenkin ainakin Repovaaran lakea koskettelisi, ja silloin tukehtuisi siihen hajuun…
Niin hän aprikoi.
Mutta äkkiä välähti hänen mieleensä pelastuksen paikka… Hän pakenee Jylyvaaraan, Jouni vainajan pimeään, kiviseen luolaan, ja asuskelee siellä päivän tai kaksi taikkapa kokonaisen viikon — niin kauan, että hännän hajukin on ilmasta haihtunut… Siellä oli varmassa turvassa… Monta kymmentä syltä vahvalta kiiltävää kalliota pään päällä — niin kestää se rytyyttää, ja luolan suun tarkkaan tukkii, niin ei pääse hajukaan mistään halkeimesta sisälle…
Kumma, ettei ollut jo ennen tämä mieleen juolahtanut! Vaan hyvä oli vieläkin! Sinne kerää kapineensa ja evästä… Jos tämä pirtti palaakin, niin kärventyvät Ulla ja Einokin… ja myllyt ja muut… Ehkäpä talot, jotka olivat aivan jokirannalla, pelastuisivat…
Mikko tuli kuin rauhallisemmaksi, kun pelastuksen paikan oli hoksannut.
Ei sanaakaan puhu hän kenellekään eikä ilmaise piilopaikkaansa… Hakekoot kukin turvaansa mistä tahtovat, mutta toimettomana tässä ei sovi olla, kun henki ja elämä on kysymyksessä…
Mutta sitten johtui mieleen, että väärin taisi olla, kun Ullan ja Einon jättäisi tänne paistumaan, vaikka pelastaa voisi…
Näkyihän selvästi Ullastakin, että murheessa eli ja kuolemaa pelkäsi, vaan taisi olla Ullallakin semmoista jälkeä takanapäin, ettei ollut helppo selvitä. — Kuka käski ottamaan toisen omaa, ja eikö liene huoruuden syntiäkin, luulen, enemmältä… Olen minä nähnyt, että Ulla tunnonvaivoissa on, ja jos anteeksi pyytää ja katuvaisena kaulaan lankeaa, niin saakoon anteeksi minun puolestani… onpa hän itsensä ruokkinut, niinkuin puhe oli vihille mennessä, ja Einonkin elättänyt… ja saattaisin minä sille sitten paikankin ilmoittaa — viime hädässä…
Mitä hänen omaan uskoonsa tuli, niin hyvät välit hänellä aina oli ollut Jumalansa kanssa… Mitä se kuului ihmisiin, miten hän eli ja oli… kunhan eli eikä ollut kenenkään vaivana eikä vastuksena… Eikähän sitä vielä mitään hätää ollutkaan… Aikaa ja evästä oli vielä toukokuuhun, ja siihen mennessä ehtisi vaikka mitä…
Pahempi oli Ojalaisen ja monen muun, jolla oli joukko perässä ja naukuvia sikiöitä… Mihinkäpä pakenisivat semmoisen lauman kanssa — tuo Virnemäen Heikkikin ja Apunlaakson väki…
Niin hän mietiskeli.
Ja aamupuoleen yötä hän nukkui.
Aamusella hän usein aikoi aloittaa keskustelua Ullan kanssa ja omista arveluistaan tuumailla, mutta kun ei Ulla aloittanut, niin ei hänkään.
— Palakoon sitten tähän, — päätti Mikko.
* * * * *
Kevättalvella läksivät Apunlaakson miehet… Olivat sanoneet, että
menevät tukinhakkuuseen, mutta tulikin tietoja jälkeenpäin, että
Jällivaarassa oli nähty. Mikko arvasi heti, että pakoon lähtivät
Apunlaakson miehet, vaikkeivät lähtiessään tunnustaneet. Pelkopa oli!
Eräänä päivänä katosi Virnemäen Heikkikin, eikä kukaan tiennyt, mihin päin oli lähtenyt. Kun Mikko tiedusteli Heikin vaimolta, Kaijalta, mihin Heikki oli mennyt, niin Kaija vastasi:
"Puulaakin töihin aikoi, ja kun työpaikan löytää, niin lupasi kirjoittaa."
Mikko kertoi Ullalle kuulemansa ja arveli omasta puolestaan, että
Halleyn tähteä pelkäsivät ja siirtyivät ajoissa pois.
"Vaikka lapsellistahan sitä on pelätä… Kohtaahan se kuolema ihmisen missä hyvänsä", puheli hän Ullalle, ikäänkuin lohduttaen.
Mutta Ulla näkyi itkevän.
Eräänä päivänä Mikko viipyi koko päivän koululla, koska opettajalla sattui olemaan ylimääräisiä töitäkin, ja palasi mökilleen vasta myöhään illalla.
Kun hän pirtin eteen tuli, huomasi hän tuomisen tikun olevan sinkilässä, — joka oli merkki, ettei ollut ketään kotona.
— Mihinkähän ne nyt molemmin ovat menneet? — ihmetteli Mikko.
Mutta kun hän sisälle meni, havaitsi hän, että Ullan villahuivi oli poissa, samoin uudet kengät, jotka orren naulassa olivat riippuneet. Ja kun ullakkoon kiipesi, näki, että Ullan pyhävaatteetkin olivat kadonneet. Jauhoastiassakaan ei ollut jauhon pölyä, ja kadonnut oli piimäpyttykin pöydän alta. Einon kapineita ei ollutkaan muuta kuin karvalakki, joka oli orsinaulassa ollut, mutta kadonnut oli sekin. Mikolle juolahti mieleen, että pakoon ovat lähteneet.