Mutta mihinkä?
Hän tarkasteli kaikki omat kapineensa, olivatko tallella. Paikoillaan olivat kaikki. Pikilankakappale ja äimä, jonka aamulla oli akkunan välipuuhun pistänyt, oli poissa. Mutta äimä olikin Einon kinnas-äimä, jonka Ojalaisen piika oli syksyllä riihten aikana lahjoittanut…
— Ne ovat yhteen puhuneet, Ulla ja poika, ja luulevat, että minä tähän jään kärventymään… Mutta mihinkä he ovat menneet? Sitä en ymmärrä…
Mutta hätä tuli Mikollekin. Ne olivat pakoaan miettineet hekin, niinkuin hänkin… Ja lähteneetkin ajoissa ja kelin aikana liikkeelle…
Mikko pyörähteli kahakäteen eikä päässyt selville, mihin ensiksi ryhtyisi…
Mutta siksi sydämikkö hän on, ettei hän keneltäkään kysy, onko Ullaa ja
Einoa näkynyt… Menkööt vaikka helvettiin… niin ei kysy…
Mutta kun hän hetken perästä meni Apunlaaksoon ja istui alakuloisena penkillä, eikä emäntäkään näyttänyt tietävän Ullan ja Einon menosta mitään, virkkoi hän puheen aluksi:
"Onko kuulunut teidän miehistänne mitään?"
"Ei ole kuulunut", huokaili emäntä. "Niin tässä on kuin tuomiota odottaessa… Toiset huutavat, ettei se tähti tulekaan, ja toiset taas, että tulee kyllä ja hävittää hirveästi… Niin ne huutavat… Ja kummaa on, etteivät ihmiset usko…"
"Toiset uskovat, toiset eivät. Eikä niistä saa selvää noista lehdistäkään, tuleeko se tähti vai eikö. Muutamissa lehdissä kuuluu olevan, ettei ole pelkoa, toisissa taas, että varmaan koskee maahan kahdeksastoista päivä toukokuuta…"
Tuli muitakin ihmisiä Apunlaaksoon, tuli suntiokin, Männeliini, ja kauhistuksissaan oli. Ja hätä siinä tuntui olevan itsekullakin.
"Ojalainen se vaan nauraa ja ilvehtii koko asialle", tiesi Männeliini kertoa.
"Taitaa Ojalainenkin vähemmän nauraa, kun aika lähestyy", sanoi Mikko.
Mutta Ullasta ja Einosta ei kukaan maininnut mitään. Eikä Mikkokaan keneltäkään kysynyt, vaikka mieli teki.
— Mitäpä minä heistä, — mietti hän kotia mennessään.
Mutta koko seuraavan yön hän tuumi, miten menettelisi, että kenenkään huomaamatta saattaisi kapineensa ja eväänsä siirtää Jylyvaaran luolaan…
Ei hän oikein tiennyt miten menetellä. Jos alkaisi laukku selässä sinne hiihdellä, herättäisi se huomiota, ja Ojalainen saisi taas ilvehtimisen aihetta.
Jos kuitenkin uskaltaisi jättää tähän kaikki — niin pirtin kuin kapineetkin — ja ottaisi vain evästä laukkuuni sen verran, että päivän kaksi eläisi… Nyt ensiksi piti siellä käydä tarkastamassa ja miettiä, miten luolan suun tukkisi… Puilla ja sammalilla taitaisi olla parasta… Ja kun seuraavana aamuna oli mainio suksikeli, läksi Mikko talvitietä pitkin hiihtelemään. Ei ottanut matkaansa muuta kuin kirveen olalleen.
Mutta kun hän oli päässyt Repovaaran toiselle puolelle, tuli Kaivosojan luona Ojalainen hevosineen ja puukuormineen vastaan.
— Perkelekö sen tuon Ojalaisen aina satuttaa minun tielleni, — kirosi
Mikko sydämessään.
Hän koetti hiihtää näreikköön, mutta Ojalainen huomasi hänet ja huusi:
"Mihin Mikko on menossa?"
"Täällä käyn Kaivosojalla."
Mutta Ojalainen heti epäili, että Mikolla oli joku muu asia mielessä, kun ei kelkkaakaan ollut perässä. Ja tiettyä oli, ettei Mikko urheilun vuoksi käynyt aamuhiihdolla.
"Mitäs Kaivosojalla?"
Ojalainen naureskeli.
"Mitäpä minun siitä tarvitsee tiliä tehdä", vastasi Mikko ja hiihteli menemään.
Mutta Ojalainen hymähteli ja katseli Mikon jälkeen.
Kun hän illalla palasi, poikkesi hän ensiksi Apunlaaksoon.
Emännällä oli uutisia, tiesi kertoa, että Ulla ja Eino olivat menneet Järvikylään kylästelemään. Sieltä oli ollut eräs poromies kirkolla käymässä, ja sen matkassa oli Ulla terveiset emännälle lähettänyt. Oli käskenyt tavallisella aikaa panna hänenkin perunansa itämään, — hän ei luultavasti palaisi ennenkuin venekyydillä. Ullallahan oli velimies Järvikylässä. Eino kuului olevan töissä.
Mikko kuunteli ihmeissään, mutta ei sanallakaan ilmaissut hämmästystään.
Mutta hetken kuluttua hän kuitenkin kysyi:
"Mainitsiko se poromies mitään, pelätäänkö siellä Halleyn tähteä?"
"Samaa se on siellä kuin täälläkin. Toiset uskovat, toiset eivät…"
"Eivät ne uskoneet Noan aikanakaan, ennenkuin sitten vasta kun oli liika myöhäistä."
Siitä taas alkoivat pyrstötähdestä puhua. Ja Mikko ilmoitti nyt, että uskoi Ullan ja pojan henkeään pelastaakseen Järvikylään menneen.
"Löyhä se on Ullankin usko, jos kuolemaa pakoon on lähtenyt…"
Mutta kun Mikko tuli kotia, alkoi hän koota laukkuunsa jo minkä mitäkin kapinetta, siten sopivana hetkenä hiihtääkseen Jylyvaaran luolalle.
Kun hän viikon päästä sinne läksi, oli pyry entisen ladun puhaltanut umpeen, niin ettei taajassa metsässäkään kuumottanut.
Ja kun Jylyvaaraan ehti ja hiihteli luolan suulle, näki hän, että luolan suulle oli pantu lumivalkoinen vaate, joka näytti kuin kuolinliinalta…
Semmoinen kauhea pelko tapasi Mikon, että hän vapisi kuin kahila, ja kun kykeni kääntymään takaisin, niin lähti hiihtämään kuin hullu rantaan päin.
— Siinä ovat haltiat Jylyvaarassa… haltiat ovat… Niin oli sanonut Olli vainajakin… Eivät ne sallineet syntisiä ihmisiä luolaansa, ennenkuin tietäisi ja osaisi ne lepyttää niinkuin Jouni vainaja oli osannut — joka Lapin noidalta oli sanat saanut…
Kauhistuksissaan Mikko hiihti mökilleen. Pani oven pönkkään ja vapisi ja pelkäsi koko yön. Eikä hän enää yrittänytkään Jylyvaaran luolalle.
IX
Kevättalvi oli vielä oikullisempi kuin syyspuoli.
Ihmiset ennustivat korkeaa tulvaa ja rajua jäänlähtöä, ja siihen lisäksi kertoivat sanomalehdet myötäänsä Halleyn pyrstötähdestä. Halleyn tähden syyksi pantiin tämä joutava talvenkulku ja epävakaiset ilmat. Myöhään keväällä tuli semmoisia lumipyryjä ja rajuja tuulia, etteivät vanhatkaan ihmiset moisia muistaneet. Mutta sitten kun äkkiä alkoi suveta, niin vettä vihmoi yöt päivät. Ja merkillisintä oli, että vaikka tuuli puhalteli pohjoisesta, suoraan tuntureilta, niin ei ollut kylmä eikä pureva niinkuin ennen, ja vettä satoi sieltäkin. Sitä ei kukaan muistanut ennen tapahtuneen, mutta Repo-ojan varrella arveltiin, että lähestyvä Halleyn tähti sen vaikutti. Se se tullessaan lämmitti tuulenkin ja lumen vedeksi sulatti. Saattoi olla jo hyvinkin likellä, koska ylen suojailmoja riitti.
Muutamat vanhat ennustivat kevätkylmiä ja teräshankia, mutta niitä ei kuulunut. Ilmat pysyivät lämpiminä, ja vettä satoi harva se päivä.
Kuin taikavoimalla lähestyi kevät, korkeat kinokset hupenivat kyynärittäin vuorokaudessa, ja yhtäkkiä alkoivat purot liristä.
Repo-ojassa pauhasi vesi jo huimaa vauhtia, vaikka lumi vielä peitti vainioitakin ja metsissä oli melkein liikkumaton talvi. Myllyt olivat vielä panteessa, mutta yli jäisten panteiden pauhasi vesi kuin villinä, ja Yrjänän myllystä virtasi yli vesikaton, niin että tuohia kiskoi irti.
Ja yhä näytti lisääntyvän vesien valtava voima. Mikon pirtin editse juoksi pitkin myllytietäkin, kun ei ojaan mahtunut. Apunlaakson piha oli järvenä, ja Virnemäessä oli kova koski keskellä pihaa. Vesi huilasi navettaan ja kellariin, ja näytti hätä tulevan jo ennenkuin tähtipäivässä ollaankaan.
Mikko jyysti ja ohjaili veden kulkua pirttinsä editse, ettei päässyt porstuaan eikä parren alle, kävi Apunlaaksossakin vedelle viemäriä tekemässä.
"Tämä vasta kevättä on", sanoi Apunlaakson emäntä.
"Ei ole tämmöistä ollut, vaikka tässä olen kuusikymmentä vuotta asunut", sanoi Mikko.
Suurta tulvaa oli ennustettukin, ja niin näytti tulevan. Etelämpänä, jossa suuret joet jo olivat jäänsä laskeneet, oli ollut hätä kädessä monessa kylässä, ja ihmiset olivat paenneet metsiin. Ja suuria vahingoita oli tulva tehnyt.
"Kummat se tekee täälläkin, jos näin yhtä menoa kesään menee", sanoivat ihmiset.
Mikko eli kuin tulisten hiilten päällä. Ei ollut yön eikä päivän rauhaa.
Muut toimittelivat niinkuin ennenkin! Eivät murehtineet, vaikka tähti saattoi tulla minä hetkenä hyvänsä…
Apunlaakson emännästä ei ollut ihmettäkään, joka oli uskovainen ihminen ja valmis kuolemaan milloin hyvänsä. Mutta muut!
Ojalainenkin oli pannut perunat itämään ja puheli jo myllynkäytöstä ja muista kevättöistä. Herrala ja Metsämaakin olivat jo myllyillään käyneet — aivan niinkuin ei mitään tapahtuisi tai tulisi tapahtumaan.
— "Söivät ja joivat siihen päivään asti, jona…" —, muisteli Mikko.
Hänet oli Jylyvaarassa näkemänsä ihme, se valkoinen kuolinliina luolan edessä, niin säikäyttänyt, ettei hän ensi päivinä tiennyt, oliko elävänä vai kuolleena.
Yhden yön hän rukoili polvillaan ja lupasi tästäpuolin ruokkia Ullankin ja olla muutenkin kiltti — jos nimittäin nyt säästyisi pirtti ynnä muut Halleyn tähden hävitykseltä.
Mutta ei hän luottanut oikein rukouksiinsakaan. Mietti pelastustaan ja yhä suurempaan hätään tuli, kuta likemmäksi tähden tulopäivä läheni.
Eräänä päivänä hän kuitenkin selkeni pelostaan sen verran, että saattoi perunanjäännökset panna itämään. Silloin oli vielä vähän toivoa, että ehkä pelastus jostakin tulisi..,
Mutta hänen ottaessaan perunoita parren alta juolahti hänen mieleensä onnellinen ajatus…
Hän kaivaa perunakuoppaa vähän laajemmaksi ja syvemmäksi, tekee laudoista katon päälle ja sinne pakenee piiloon…
— Antaapa sitten koettaa rytistää… ja jos hajunkin hännästään jättää, niin määrä se on, mitä pirttiin pääsee, ja vielä vähemmän pirtistä kellariin…
Sillä voipi käydä hyvinkin niin, että jos keskeltä Repovaaran lakea nuuhkii ja vieriää menemään, niin ei paljaalle kalliolle mitään voi, eikä tuoreeseen kevätmetsään syty kulovalkea kovin äkkiä… Niin on!
Apunlaakson emännän pyytää leipää leipomaan ja kerää piimää omansa ja
Einon pytyn täyteen, että saapi vaikka viikon olla kellarissa…
Hän pääsi taas rauhoittumaan eikä puhunut koko tähdestä mitään, jos eivät muut ensiksi aloittaneet.
Mutta kevättulva nousi. Suurella ryskeellä läksivät talviset, paksut jäät paikoiltaan, ja tulva kuljetti niitä talojen rantaan ja vainioillekin. Suurelta järveltä näytti joen uoma, ja heinälatoja ajelehti jäiden seassa.
Ojalaisen riihessä jo oli tulvavesi partten päällä, ja Ojalaisella oli työ ja tuska pelastaessaan tulvan kynsistä halkojaan ja muuta puutörkyä, joita tulva rantavainioilta vaaniskeli.
Joka talossa hätyytteli tulva, ja siitä karttui töitä niin paljon, ettei kukaan muistanut Halleyn tähteä pariin viikkoon eikä siitä kukaan enää puhunutkaan. Oli muuta nyt ajattelemista.
Mutta Mikko täältä korkean Repovaaran laidasta katseli kuin Mooses vuorelta ihmisten hommia tulvan käsissä ja ajatteli, että nyt ne siellä pelastavat ja puuhaavat eivätkä aavista, onnettomat, että suurempi hätä on edessä. Ja se suuri päivä lähenemistään läheni. Mikko oli almanakkaansa vetänyt nokisella tulitikun päällä suuren ristin Erkinpäivän kohdalle, merkiksi… kuoleman merkiksi.
Iltaa ennen hän laittoi kellariin leipänsä ja molemmat piimäpytyt. Leikkasi lehtitupakkaa molemmat kukkarot täyteen ja varusti tulitikkuja.
Se häntä mietitytti, miten saada tuominen tikku ulkopuolelle ovensäppiin, jotta näyttäisi siltä kuin hän ei olisi kotona. Keksi viimein siihen keinon. Irroitti porstuan seinästä, joka oli laudoista tehty, yhden laudan — siitä aukosta menisi sitten sisälle, kun ensin oli tuomisen tikun paikalleen pannut… Kaikki oli siis selvänä.
Erkinpäivän aamuna näkyivät ihmiset vielä puuhailevan tulvan parissa, veneitä souteli pitkin rantoja, jokunen lauttakin jo oli menossa alaspäin, eikä mitään oudompaa näkynyt maassa eikä taivaalla, kun Mikko pirttinsä päästä alas kylään katseli.
Jos kävisi vielä Repovaaran laessa… ja katselisi pohjoiseen, näkyisikö erinomaisempaa romotusta… Pitäisi se jonkunlainen romotus näkyä…
Mikko sulki ovensa, tikun säppiin pisti ja lähti painumaan metsään suoraan pirtiltään.
Ihme, ettei mikään vielä näyttänyt entistään kummemmalta. Linnut lauloivat, Repo-oja pauhasi ja näytti kuin ikävöisi jo myllymiehiä. Poikasia näkyi pikku puroissa laittelemassa sahamatteja, ja ylipäässä kylää näkyi joku karhitsevan kauramaata…
Mutta Mikko nousi vaaran laelle ja kauan sieltä pohjoiselle taivaanrannalle tähysteli…
Kun hän palasi, näki hän vaaran laidasta mökilleen ja huomasi, että
Herralan isäntä siinä pirtin edessä käveli kahakäteen ikäänkuin
vartoen. Mikko taitteli muutamia männynoksia ja mietti, että sanoo
Herralalle käyneensä uunihakoja tuosta vaaran laidasta noutamassa.
Pian hänet Herrala huomasikin, kun risujen katkeilemisen kuuli.
Myllyturkki oli yllään, vaikka oli lämmin paiste.
"Mikko se ei ole täällä tulvan jaloissa", sanoi Herrala. "Meillä siellä on ollut kova koplakka, kun tulva on tahtonut viedä käsistä kaikki", — tuumaili Herralan isäntä, kun Mikko tuli likemmäksi.
"Joo", sanoi Mikko ja käveli männynhakokimppu kainalossa pirtin päähän.
"Myllynjauhatuskin on jäänyt tuon tulvan takia. Et sinä taitaisi joutua kiviä teroittamaan", puheli Herrala.
"Tässä taitavat tulla eri takomiset", vastasi Mikko.
Herrala katsoi Mikkoon pitkään. Kovinpa oli mies laihtunut ja näytti sairaaltakin.
"Taidat kipeä olla", arveli Herrala.
Mutta Mikko ei vastannut mitään, pirttiin meni ja veti oven lujasti kiinni.
Herrala lähti köpittämään myllylleen päin ja arveli, että joko oli
Mikko jostakin hänelle suuttunut taikka oli järkeen vika tullut.
Mutta kun Mikko oli päässyt taas pirttiinsä eikä enää osannut ajatella paljon mitään, kiepsahti Ojalainen sisälle, naurusuin.
"Sinä se täällä elät kuin Mooses vuorella, vaan meillä on ollut eri tappelu tulvaa vastaan. Mutta nyt on vesi kääntynyt menemään… Mitä sitä on muuta kuulunut…?"
Ojalainen naureskeli ja katseli Mikkoon hieman veitikkamaisesti.
"Mitä kuulunee tänä päivänä", sanoi Mikko ja loi julman vihaisen katseen Ojalaiseen.
"Nyt ei enää kuulu muuta kuin rauhaa, Mikko. Tulva on laskemassa, ja pyrstötähteä ei ole kuulunut", sanoi Ojalainen ja pani piippuunsa.
"Ei ole lopussa vielä tämä päivä", sanoi Mikko arasti.
"Toissapäivänähän sen olisi pitänyt tulla, mutta eipä kuulunut eikä näkynyt…"
"Tänäänhän Erkinpäivä on!" tokaisi Mikko kalpeana.
"Toissapäivänä Erkinpäivä oli", vakuutti Ojalainen.
Mutta vaikka Mikko tunsi rajatonta riemua, ei hän iloansa ilmaissut eikä ollut vielä oikein varmakaan asiasta.
Hän tähtäsi Ojalaista silmiin, saadakseen selville, valehteliko tämä vai puhuiko totta.
Mutta sen pirun ketunkasvoista ei saanut selvää.
"Sinä olet erehtynyt, Mikko. Toissapäivänä kahdeksastoista päivä toukokuuta oli."
Ja taas Ojalainen nauraa virnisteli.
Mutta Mikossa nousi uusi epäilys, ja vihan vimmassa hän huusi:
"Painu helvettiin minun huoneestani… senkin… senkin…"
Ja Mikko kaappasi jo hiilihangon loukosta.
"Elä, veli kulta! Elä, veli kulta!" rukoili Ojalainen ja riensi minkä ehti ulos, mutta Mikko kuuli hänen nauraa hohottavan, kun hän käveli Apunlaaksoon päin.
Mutta Ojalaisen mentyä Mikko otti almanakan käteensä ja alkoi laskea. Onneksi hän muisti, missä oli minäkin päivänä ollut, ja niin hän sai kun saikin selville, että Erkinpäivä todella olikin ollut jo toispäivänä.
Ensiksi hän tunsi kipeätä nälkää, ja sitten hänestä näytti, kun silmäsi akkunasta ulos, että koko maailma oli kaunistunut.
Hän otti kellarista eväänsä, paistoi silakoita ja rupesi syömään.
Syötyään oikein kelpomiehen aterian hän läksi Apunlaaksoon.
Emäntä sattui olemaan kahvinkeitossa.
Heti tuli puheeksi Halleyn tähti.
"Muuta en uskokaan kuin että nuo sanomalehdet ovat koko jutun valehdelleet", sanoi Apunlaakson emäntä. "Eihän Jumalan sana totta olisi, jos ihmiset maailman lopun tietäisivät."
"Niin, ja pitäisi sitä raamatun mukaankin vielä olla aikaa vajava sata vuotta", sanoi Mikko.
Nyt hän vasta uskoi ja ilostui niin, että alkoi omia aikojaan nauraa räkättää.
Apunlaakson emäntä tarjosi kahvitkin, ja elämä tuntui kuin nuorena ennen, jolloin ei mitään murhetta ollut.
Pitkin päivää Mikko käveli edestakaisin. Myllyillä kävi ja tarkasteli. Repo-ojassakin olivat panne ja jäätiköt sulaneet ja vesi asettunut juoksemaan entistä kivistä ja jyrkkää uomaansa myöten.
Myllyvesi oli nyt parhaillaan, kun alusvesi ei enää siipiin vastaisi…
Hauskalta tuntui olo. Myllymiehiä ei näkynyt, eikä Herralan myllykään ollut käynnissä. Mutta alkaa taas kohta kuulua sauvakkojen kolina ja alkaa Mikollakin jauhoja tulla… viimeiset leivät olivatkin kulumassa…
— Sammunut se saatanan tähti on pohjoisessa, kun tuntureita joutui kiertämään, — mietiskeli Mikko hyvillään, kun koko ympäristö oli samanlaisena kuin ennenkin. — Jo minä arvasin ja sanoin minä muistaakseni opettajallekin, että jos vaan maihin laskee Lapissa, niin sinne jääpi iäksi päiväksi eikä ole enää koskaan ihmisiä pelottamassa… ryökäle… Hulluiksi tahtoi ihmiset tehdä…
Hän kävi Virnemäessäkin, puheli ja naureskeli ja opasti poikasia sahamattien teossa.
* * * * *
Vasta illalla myöhään hän meni mökilleen. Oli käynyt opettajaakin puhuttelemassa ja oli nyt varma asiasta.
Mutta kun pääsi Virnemäkeen, havaitsi hän, että hänen pirttinsä savupiipusta nousi musta sauhu.
"Kuka perr…?"
Mutta sitten muisti, että olisiko Ulla ja Eino… Ja muisti senkin, että oli rukouksessaan luvannut minkä mitäkin Ullallekin, jos Jumala tämän kerran hengen pelastaisi…
Jos ei lupausta pitäisi, saattaisi muuten rangaista… Nyt ensiksi ainakin täytyi ruokk… Mutta ehkäpä Ullalla olikin evästä itsellään… Ja mitäpä nyt heti paikalla kertomaan mitä rukouksissaan, kun oli hengen hätä, oli mennyt lupaamaan.
Ulla oli kahvin keitossa, ja pöydällä näkyi olevan vehnäsiäkin ja iso sokerikappale.
Eino istuskeli pöydän päässä sikaari suussa.
Ei sanaakaan puhuttu, mutta kun Ulla vilkaisi Mikkoon ja näki, ettei tämä ollut pahalla kiirillä, niin sanoi, Einoon kääntyen:
"No, tarjoa isällesikin sikaari… sillä välin kun tässä saan kahvin valmiiksi…"
Eino tarjosi. Hyvillään näytti Mikko olevan, kun sytytti.
"Poika ansaitsi hyvän palkan enonsa luona", puheli Ulla. "Uudet vaatteetkin on säkissä porstuassa…"
Mikko pyörähteli tyytyväisenä.
"Siellä on — siinä minun vakkasessani — Mikollekin tuliaiset. Eino, nouda sisälle", toimitteli Ulla, kiehuttaen kahvia.
Mikko ei osannut ihmeissään mitään puhua.
Eino veti vakasta uudet harmajat sukat ja ihka uudet vasikannahkaiset kintaat ja Mikolle ojensi…
Mikko tunnusteli ja jo viimein sanoi:
"No, terveinä siellä ihmiset Järvikylässäkin olivat…?"
Äänessä oli kiitollisuutta ja ihmettelyä.
"Eipä kuulunut miltään suunnalta, että olisi kulkutautiakaan ollut liikkeellä", selitteli Ulla.
Ja kun hän oli kahvin keittänyt, niin pöydän päähän piti Mikon istua ja vehnäsen kanssa topata, topata kolme kuppia yhteen menoon…
"Einoa oikein tahtoi enonsa koko kesäksi, vaan minä sanoin, että kun tulee myllynjauhatuksen aikakin, niin isänsä apuna tarvitsee…"
"Oikein oli, ettet jäänyt… kylvöt tekemättä ja kaikki", puhui Mikko, suu täynnä nisua.
Ja niin sovinnossa juttelivat ja hyvillä nimillä toisiaan mainitsivat.
Eikä halkaistua sanaa puhunut yksikään Halleyn pyrstötähdestä.
Eikä ole koskaan ollut onnellisempaa ja tyytyväisempää perhettä kuin olivat Ollin-Mikko, Aapon-Ulla ja Ullan-Eino tänä hauskana, tyynenä ja valoisana toukokuun iltana pienessä mökissään Repovaaran laidassa.
X
Taas on hauskaa Repo-ojan myllyillä.
Etevänä, toimellisena ja tärkeänä myllärinä keikkuu Mikko myllyltä myllylle, ylpeästi on lakinlippa niskan takana ja naama jauhoissa. Vesi pauhaa, sauvakat takovat tahtia, myllymiehiä tulee ja menee, ja Mikolta neuvoja kysytään.
Aivan niinkuin entisinäkin keväiminä!
Linnut laulavat Repovaaran laidassa, ja kylvön aika on käsissä. Kiire on kaikilla ja jauhojen tarve joka talossa.
Eino takoo ja teroittaa kiviä, ja niin on hoppu, ettei tahdo syömään joutaa, ja nukkumisesta ei ole puhettakaan.
Mutta Mikko on kuin nuoret miehet vikkelä vielä, ärähtää ensin, kun neuvoja ja apua tullaan pyytämään, mutta lupaa tulla korjaamaan.
Ojalaisen kanssa ovat välit olleet kireät, eikä Mikko ole ollut helpolla lepytettävä, sillä Mikolle on joku kuiskannut, että Ojalainen oli talvella tainnut siellä Jylyvaaran luolan suulla käydä…
Mutta Ojalainen on luvannut parasta peltoaan perunamaaksi ensi kesäksi, antanut melkein terveet kengät, uuden piipun ja kukkaron, ja kun sitten vielä kerran myllyssä käydessään korttelin hyvää tislattua antoi aamuryypyiksi — niin sovinnon on Mikko tehnyt…
Ja nyt hoitaa Ojalaisen myllyäkin niinkuin on hoitanut jo monta kymmentä vuotta.
Tulee rovastikin taas Mikon puheille ja pitkän aikaa tarinoipi.
"No, Einosta taitaa kehittyä mylläri", arvelee.
"No, aika tarkka on jo. Jos minun luontoinen tulee, niin saapi sille uskoa myllynjauhatuksen ja avaimetkin… Ei toisen omaan koske…"
"Sepä on hauskaa", sanoo rovasti. "Kun Mikon kerran kuolema kutsuu, niin silloin on Einon vuoro…"
"Niinpä tietenkin. Mutta vielä minä olen mies parhaissa voimissani, vaikka olen kuudenkymmenen…"
Ja Mikko pyörähtelee kuin nuoret poikaset.
Hymähtää rovasti ja nyökäyttää päätänsä.
Mutta ihme nähdään myös nyt Repo-ojan varrella. Nähdään, että Ulla, toimeliaana kävellen, viuhtoo mennä myllylle, jossa Mikko ja Eino viljan ja jauhon pölyssä hääräävät. Ja on Ullalla kuuma kahvipannu toisessa kädessä ja toisessa kahvikupit ja sokerit.
Myllymiehille on Ulla kahvia viemässä!
Sitä ei koskaan ole ennen elettyinä keväiminä tapahtunut.
Kummissaan katselee sitä Apunlaakson emäntä ja kummissansa Virnemäen
Kaija, keskelle pihaa töksähtäen seisomaan.
Mutta Herralan myllyn päivänpaisteisille portaille istahtaa Ulla kahvivehkeineen, ja pian saapuvat siihen Mikko ja Eino, kumpikin päivänpaisteeseen istuen. Ja tarjoaa Ulla väkevää, tervanruskeaa kahvia kupin Mikolle ensin, sitten Einolle ja niin vuorotellen, kunnes korkearintainen, jalkaniekka kahvipannu on tyhjäksi juotu…
Ja ihmeissään sitä ihmiset katsovat ja toisiltaan kysyvät, mistä on syttynyt suuri rakkaus toraiseen perheeseen ja mistä ihana sovinto saanut.
Mutta jotkut epäilevät, ettei se mahda pitkällistä olla tälläkään kertaa, toiset taas, että kyllä kestää.
Ja myllyt käyvät, sauvakat hyppivät tahdissa, vesi pauhaa ja vaahtoaa, ja ylpeänä myllärinä pyörähtelee Mikko Repo-ojan varrella, samoin kuin on koko ikänsä pyörähdellyt.