KASPER. Hiiteen tämä taistelo!—Oltta, muori! (Juo)
GILBERT. Siinä pamahteli toki ja luorit vinkuit.
KASPER. Olipa se kahakka! Vihollisemme killistelit päällemme kuin keitetyt kravut, niin he katselit meitä läpitse juopumuksen sumun ja kaasun ja levitit ympärillensä karvaan tikuran ja sauvuhaisun, kuin olisit he käynneet ulos suomen-saunoista. Mutta olisit he tyhjentäneet muutaman kannun vähemmin vahtovaa oltta, niin luulenpa, ettemme seisois tässä juuri näin eheillä nahoilla; sillä, jos toki totuuden tunnustan, niin eipä ollut nytkän tämä leikki juuri lasten leikki, vaikka he humalassaan kaakertelit kuin karilla nahkahanhien lauma. Jaa, olipa se lystillinen kuolemanleikki. Sentähden olkaamme lystillisiä ja juokaamme, me myös, mutta kohtuudella. Juokaat, pojat! Te tappelitte uljaasti tänäpän. Mitä sanotte?
SOTAMIEHET. Eläköön Preussi!
KASPER. No niin! Juokaat nyt, mutta onneton se, jonka näen käyskelevän kylkimyyryä! Juokaat, juokaat! (Sotamiehet ottavat kukin tuoppinsa, asettavat itsensä taaemmaksi joukkoon ja haastelevat iloisesti keskenänsä) Minä luulen, eukko, että olvi on virtanut kaupungissanne oikein koskena.
MAURA. Oi hyvä herra! uskokaat minua, senkaltaista olven molskinaa ei ole mailma kuullut vielä. Mikä meteli ja pauhu, mikä puheen mölinä ja kiroileminen yöt ja päivät! Jaa-ah, minä sanon sen ja panen sen luoksi; ei semmoista melakkaa ole vielä kuullut tämä syntinen mailma. Jumala siunakkoon!
KASPER. Oi Saksanmaa, mikä etkö olis sä ilman tätä kuohuvata juomaa!
GILBERT. Mikä etkö olis sä ilman kaikkija synnin himoja!
KASPER. Vaiti, luutnanttini, vaiti, poika!
GILBERT. Anteeksi, että voiton päivänä vilaukseksi unohdin suhteeni teitä kohtaan, mutta se ei tapahdu enään, vaan tahdonpa seistä vaiheellanne vaiti ja oikeena kuin kynttylä.
KASPER. Jos sen sä teet, niin katso etten niistä sua vähän nääveliistä. Kuin kynttylä? Nyt hiiteen kaikki teeskellys ja turha kunnioitus ja vallitkoon ilon siivitetty henki, niin kauvan kuin terästykki mykkänä ammottaa. Nyt vapaus ja riemu! Ja anna minun perustella; sillä olenhan käynnyt ulos tietoviisauden ankarasta linnoituksesta ja seison kuin mies Hegel-pataljoonin vasemmassa flyygelissä. Eikö sano muotoni niin? Kas tätä tukkaa kiemuraista, tätä jäistä, kankeata katsantoa, näitä unipussia silmieni alla, näitä kalveita ja vähän niinkuin kohistuneita poskia; ja viikseistäpä sitten alkaa sotamies. Enkö ole sekä kirjallinen että sotaisa? Kaksi omaisuutta, joiden yhdistys on naiselle ihastus suurin.
GILBERT. Mutta eivätpä ole vielä kaikki jäljet jokapäiväisestä ihmisestä la'astu pois. Niinpä esimerkiksi luulen huomaavani jotain prosallista lämpymyyttä katsannossa ja huulilla kovan taipumuksen nauruun.
KASPER. Ne jäljet kyllä pian peitetään tuiskuilmoilta korkuudesta.— Mutta mihen lopetin filosofemini, tai kuinka alotin sen? Saksanmaa, mikä etkö sä olis ilman vahtovaa juomaa, joka nyt sun tahtoo upottaa! Mutta enpä ihmettele, ettäs mielit naukkiilla ja viettää aikas humalan humussa. Sä olet suurin nero kaikkein kansojen joukossa tämän Telluksen povella, mutta voi! sä olet rikkirevitty nero muserretulla sydämmellä, ja sentähdenpä pyllistelet kannua niin ahkerasti. Oi! sä kohtuisena hengen aikeista käyt, ja siitä tuskas, siitä runsaat rohtoryypit. Mutta ole lohdutettu, kaikki on nyt koetukses aika, lyönyt on pääsinpäiväs hetki. Täältäpä me, kuin pohjoisesta raikas liehaus, nyt sua parantamaan tullaan ja teemme sinusta oikean Saksan. Ole rauhassa, me sun lääkitsemme, puhallamme sieraimiis uuden hengen ja riemuitseepa kerran viel saksojen maa. Ja tämän päälle tahdon tyhjentää kannun oltta.—Kallistakas tuonne tuoppiin, muorisein.
GILBERT. Ja tällä tavallapa, kannu kädessä, parantajana toimiilette.
Lystillistä!
KASPER. Juuri niin, sinä veitikka; sillä pahallapa paha parannetaan. (Juo) Mutta muori siellä toikan takana, miksi istutte niin murheellisna, huiskutellen itseänne ja vuodattaen kyyneleitä? Näinkö vietätte voiton päivää?
MAURA. Taidanko minä tätä kutsua voiton päiväksi? En suinkaan, vaan murheen ja tappion päivä on se minulle kurjalle.
KASPER. Miksi niin?
MAURA. Tahtoopa sydämmeni lentää kappaleiksi. Koska pakenit tästä Bayerilaiset, seurasihan heitä karkurina piikani myös, se noiduttu naasikka.
KASPER. Oh, pieni asia! Niin tapahtuu aina ja joka paikassa missä sotilasjoukko majailee, ja jos ei juuri niin, murtuupa kuitenkin yksi ja toinen sydän ikävyydestä harmaatakkien perään.—Tyttö meni, te otatte itsellenne toisen, asia on autettu sillä.
MAURA. Ei ei! Kuulkaat, tahdonpa ilmoittaa kaikki, kaikki kaikki, muuton mun tukeuttaa ikuinen kiusa ja vimma. Kuulkaat. Mies, jota lunttu seurasi, oli mulle antanut ihanimmat lupaukset, joihin luotin minä mieletön ja jakelin hänelle yhtäkin parhaastani, mutta koska hetki tuli, kaapasi hän tieheensä ja vei mun tyttöni vielä. Timoteus on peikon nimi, sotamies kapteeni Patrikin komppanissa. Oi! jos saisitte hänen kynsiinne, niin paistinvartaassa häntä korventakaat kuin höyhennettyä pyytä ja samoin porttoansa myös; kolme tynnöriä oltta annan mennä palkinnoksi tämän työn.
GILBERT. Sepä eukko, se!
KASPER. (Eriks.) Peijakas ämmäksi. (Ääneensä) Te olette leski, muoriseni?
MAURA. Leski turvaton, jota kaikki sekä tutisevat vanhat että pienet lapset ilman pelkoa hammastaa; sillä eihän ole mulla oikeuteni puolustajaa.
KASPER. Sen tahtoisitte itsellenne?
MAURA. Olinpa hempeä ja pidin tästä miehestä, joka mun petti nyt.
KASPER. Minä tiedän komppanissani erään uljaan uroon, joka eilen teki kummallisen lupauksen. Sanokaat, muori, ettekö taitaisi pitää vielä toisesta miehestä.
MAURA. Hm.
KASPER. Jaa, mitä sanotte?
MAURA. Siihen vastakoon sydämmeni koska silmäni on tämän toisen nähnyt.
KASPER. Saattakaat Faustus tänne. (Eräs sotamiehistä menee. Max kuorsahtaa) Ken makaa niin makeasti ihan sodan jaloissa tässä?
GILBERT. Onpa meillä tässä kaksi vankia.
KASPER. Ja makavat kuorsaen! Kuinka ymmärrän tämän?
MAURA. Oi! kaksi onnetonta siinä makaa, kaksi sotamiestä Max ja Fuchs, jotka kuluessa kolmen kuun eivät ole nähneet yhtä ainoata selvyyden hetkeä; mutta nyt on järki sanonut liittonsa ylös ja paennut heidän aivonsa kammareista, ja nytpä he alati näkevät ympärillänsä ainoastaan petosta ja kavaluutta ja pieniä olentoja, jotka väsymättä vaivaa heitä. Äsken, koska painoit he itsensä tuohon alas ja kuulit kaukaalta sodan jyskeen, niin luulitpa he Berlinin kaupungin jo seisovan tulessa ja sauvussa, ja että he itse olit kaatuneet sen rynnäkössä ja oljentelit nyt kuolleitten hämäräisessä maassa haudan toisella puolella. Oo oo! Niinpä he uskoit, onnettomat, ja siinä uskossa lyyhistit itsensä vasten maata kuin kaksi kurjaa jäniksenpoikasta itsensä lyyhistää ruohistoon kuultuansa korvesta haukan äänen.
KASPER. Ha ha ha! No siinäpä kaksi kummallista veitikkaa.
GILBERT. Luulenpa keksiväni heitä kohtaan sukkelan juonen, herra.
KASPER. Hyvä. Mikä on tämä? Mutta vartokaamme, tuossa tulee mies.
(Faustus tulee)
FAUSTUS. Mitä tahtoo herra kapteeni?
KASPER. Sano minulle kuinka kuuluu se lupaus, jonka eilen teit?
FAUSTUS. Näin, herra: koska ehdin Schleusingenin kaupungin, niin otanpa aviosiipakseni ensimmäisen naisen, joka vaan mielii kanssani nahista, sen teen vaihka olis hän se viimeinen hurnakka. Niin lupasin, ja siinä seison.
KASPER. En tiedä syytä tähän päätöksees, mutta yhtäkaikki kuin sen vaan täytät.—Mitä tykkäätte tästä miehestä, frouvani?
MAURA. Hoo, uljas muoto, mutta näin vilauksessa en taida päättää mitään.
FAUSTUS. Vilauksessa on se tehtävä, jaa äkisti kuin leimaus. Ei yhtään ylöslykkäystä, muori, vaan jos ei käy kauppa tässä, niin kiepoonpa kohta toisille markkinoille kuin luoti.
MAURA. (Eriks.) Ui! kuinka hirmuinen ja kiivas mies! Mutta miehukas kuin Herkkules. Haa! mitä teen?
KASPER. Tämä arveluttaa teitä kovin.
MAURA. Ah!
FAUSTUS. Kerran kysyn vielä: otatko minua, eukko?
MAURA. Astukaamme edes sisään vähän keskustelemaan. Kunnioitettava herra kapteeni, tehkäät niin hyvin ja tulkaat todistajaksemme ja välimieheksemme tässä asiassa.
KASPER. Frouvani, minä vaan esitän teille pojan käymättä toki puhemieheksi, hyvin tietäen vanhastaan kuinka huonon onnen siinä annan. Mutta sinä ja sinä, menkäät heidän kanssansa välipuheesen. (Maura, Faustus ja kaksi sotamiestä menevät sisään) Niin, eukkoni, saatpa nyt miehen, joka voi masentaa moninkerroin kiukkuisemman ämmän kuin sinä, hänpä sinusta pianki tekee hiljasen hiiren, siivon karitsan, vaihka olisit nyt itse saatana ja hänen emonsa.
GILBERT. Tässä saamme kenties pian juoda pestiäisiä.
KASPER. Niinpä näyttää. Mutta, poikani, mitä on mielessäs tekeillä noita kohtaan tuolla?
GILBERT. Suotteko mun hetki olla johtajana, ja te toiset tässä vähän oleskella ahtööreinä?
KASPER. Olkoon menneeksi, kuin vaan vikkelästi tehtäväs teet.—Mutta valoa tänne, yö käy pimeäksi.
GILBERT. Ei, herra; tämä pimeys kuuluu asiaan; sillä nyt seisomme varjoen hämäräisessä mailmassa, Kimmeerien murheellisessa maassa. Miellyttääkö teitä, herra, asettaa itsenne seisomaan tähän? (Osoittaa vasemmalle sivulle Maxista ja Fuchsista)
KASPER. (Tekee niin) Tässä seison.
GILBERT. (2:lle ja 3:lle sotamiehelle) Te seiskäät tässä. (Asettavat itsensä makaavien pääpuolelle) Te toiset seiskäät tässä alakuloisina ympärillä; minä asetan itseni tähän heidän oikealle sivullensa, ja johtaja itse pelaa teidän kanssanne.—Nyt huomakaat: koska sanon, soikoon vaskitorvi kummeasti kuin tuomiopasuuna; he heräävät samassa mailmassa, jossa he nukkuissansa luulit itsensä varjoina käyskelevän, Kimmeerien synkeässä maassa; he heräävät, näkevät ympärillänsä meidät, jotka taas olemme varjoja niiden kurjien Preussiläisten, joille he itse annoit katkeran kuolon rynnäkönsä Berlinin portilla. Me moitimme heitä tästä, haastelemme entisestä elämästä maan päällä ja nykyisestä täällä, lähellä monen suuren miehen varjoo. Herra kapteeni ja minä olemme puheen kannattajat, te kaksi siinä sanotte sanan ainoastaan sillon tällön, koska sopii, koska katsahdan puoleenne, mutta kavahtakaamme puhumasta itsemme säkkiin ja sillä kurilla hävittämästä koko ilveemme.
KASPER. Pannaanpa siis nyt kokeeksi kunkin aatoksen vilkkaus. No päin tuuleen sitten, ja auta minua, improvisationin henki!
GILBERT. Nyt möräköön torves. Kummeasti, kovin kummeasti. (Toinen sotamies puhaltaa vaskitorvea, Max ja Fuchs herää, nostavat vitkon päänsä maasta ja jäävät istumaan, tuijotellen ympärillensä)
FUCHS. Hoh hoo!
MAX. Ketä olette te?
GILBERT. Huu huu! Etkö minua tunne enään? Minä olen sen miehen varjo, jonka armottomasti keihästit kuoliaaksi lähellä porttia Berlinin kaupungin. Tähän paikkaan syöksit sinä sisään painettis, ja haava tällä kohdalla on kuolettavainen. Minä kaaduin ja kalisit aseeni kaatuessa.
2:N SOTAMIES. Hii haa huu, oi yötä pitkää täällä! Etkö minua tunne, sinä Fuchs Bayerista? Olenpa sen miehen varjo, jonka pistit kuoliaaksi kadulla lähellä nahkuri Köhlerin taloa, siinä minun tapoit, teit leskeksi mun nuoren vaimoni, sen uskollisen, ihanan Konkordian, ja isättömäksi kurjan lapsein. Voi sinua voi!
FUCHS. Paras ystäväni, minun täytyi tehdä niinkuin kapteeni käski.
3:S SOTAMIES. Voi sinua voi! Tunnetko minua, mies? Minä olen sen miehen varjo, jonka pään sinä halkasit Berlinin palossa lähellä kasarmia, jossa riehuit vinkuvat liekit. Voi sinä kirotun miehen kirottu varjo täällä hämärän alhossa, voi!
KASPER. Aih, iuh, valedikavauvau! Ei kahlekoiran talvinen yö ole niin surkea kuin kuolleen miehen varjon elämä täällä. Tunnetko minua? Olenhan sen sankarin sielu, jonka niskan sinä katkaisit kuin nauriilta naatin. Etpä minua armahtanut, vaihka polvillani edessäs rukoilin, näin sanooden: säästä henkeni, jätänpä muuton tänne suojattoman tytön, jolla on seittemän minun siittämääni poikaa, hänen tahdon ottaa lailliseksi vaimokseni, koska sodasta takaisin palaan. Niin rukoilin minä, mutta etpä armahtanut sinä, vaan iskit minua tähän, ja isku siihen paikkaan on kuolettavainen. Minä kaaduin ja kalisit kaatues aseet, ja niinkuin unelma poisväikkyi pakeneva sielu. Tässä seison nyt helistellen hampaitani, ja sinun kauttas, vertajanoova villi. Oi! kiitä ettäs olet nyt tyhjä sumukuva; jos olisit vielä lihaa ja luuta, niin sydämmes nyt povestasi kohta temmaisin, niin totta kuin olen kunniallisen sankarin sielu.
FUCHS. Resuun, veli kulta, resuun! Oi oi! me olemme jo kyllä kiipaleissa. Pieniä kiusanhenkiä, kuin vihainen ampiaisparvi, tässä kihelöitsee ympärillämme ehtimiseen ehtimiseen.
MAX. He eivät suo meille rauhaa enemmin täällä kuin teit sen siellä.
FUCHS. He ovat semmoisia pieniä-ruhtinoita, kovin nälkäsiä; jos tahdon viedä luskallisen soppaa suuhuni, he kohta siitä sieppaavat osansa, ja jos en antais, imisitpä minusta veren kuin kirput ja hyttyset. Niin on laitamme. Sentähden katsahtakaat nyt vähän armeljaammin päällemme. Minä tapoin sinun, sinä olsit muuton tappanut minun, niinkuin yksi teidän miehistä viimein tekikin. Ja tässä istumme nyt, tapettuina kaikki. Mitäs tehdään, veljeni?
KASPER. Jaa, tässä ollaan, kaukana heimostamme ja armaista ystävistä.
Oi minun entinen elämäni!
GILBERT. Mikä ollee tuo tähti lounaassa tuolla, jota kohden sieluni katsanto niin kernaasti kiitää?
KASPER. Se on Maa, veljeni, se on se kurja maamme.
GILBERT. Mutta se on pyrstötähti tulisella hännällä.
KASPER. Oi! maamme se on ja Berlinin ankara palo, joka kestää vielä, sille antaa tämän tulisen hännän.
GILBERT. Oi kärsimykseni ja iloeni armas mailma! Kuinka kaukana mahdamme sinusta olla?
KASPER. Kymmenen miljuunia kymmenen tuhatta kymmenen sataa kymmenkymment ja kymmenen pääskösen päivänlentämää, niin kuiskasi minulle eräs henki-ääni.
GILBERT. Onpa se kappale matkaa.
FUCHS. Kauhistava matka.
MAX. Haa!
FUCHS. Kuinka monta penikulmaa tehneen tämä? Mitä sanoo henki-ääni?
KASPER. Vaiti!—Mutta hän ei sano mitään nyt. Sen tahdon toki yhteenlaskea vahvistettuani varjoruumiini ruualla ja juomalla.
FUCHS. Saammeko täällä kuitenkin jotain ravintoa?
MAX. Mitä sorttia täällä murheen ja ikävyyden maassa?
KASPER. Huhkaimen haukotuksia purtavaksi ja merituulta olveksi päälle.
MAX. Haa!
FUCHS. Onko tämä ruokaa ja juomaa!
GILBERT. Aina varjoille, ystäväni.
FUCHS. Mutta voi! missä ollaan toki? Sanokaatte, hyvät miehet; sillä sydämmeni käy kovin murheelliseksi. Missä ollaan? Portillako tuomittuen kaupungin tai taivaan-linnan esikartanossa? Sanokaat!
KASPER. Vai taivaan-linnan esikartanossa! Ettäs uskallat niin arvellakkaan. Taivaan-linnan? Mistä syystä? Sinäkö siellä siitä, ettäs olet ammentanut kitaas oltta niinkuin valaskala, ja minäkö siellä siitä, että naisia halaillut olen väsymättä kuin Turkkilainen? Voi veikkosein, kuinka taidat näin aatella?
FUCHS. Me olemme siis…
GILBERT. Keskellä leukoja sen suuren traakin; se kohta meidät nielee mahaansa, täys laava-virtaa, joka kuumuudesta rymisee.
MAX. Kauhistunpa.
FUCHS. Minä kauhistun ja vapisen.
KASPER. Tyyntykäät toki vähän, kuultuanne totuuden. Olemmepa siinä keskipaikassa, onnellisten ja kirottuen välillä, yhtä kaukana heistä molemmista. Tässä täytyy meidän oljentella kunnes tuomiomme aikojen lopussa ylitsemme langetetaan. Tässä seisomme seurassa monen muun, seurassa monen mahtavanki miehen.
GILBERT. Minua miellyttää kysyä ja tutkistella.—Ken on tuo jalo haamu, joka seisoo mäen rinteellä tuolla?
KASPER. Aleksander Magnus Macedoniasta. Katsos, mikä yhtaikaa peloittava ja ihastuttava sankarvoima vieläkin hänen olennostansa virtaa ulos.
GILBERT. Minua miellyttää kysyä ja tutkistella.—Ken on tuo haamu, joka seisoo tuolla Okeanoksen virran partaalla? Kaksi siipeä hänen rautalakistansa korkealle kohoo, yksi kummallakin sivulla.
KASPER. Se on Romin kauhistus, Punian ylevä sankari. Katso hänen olentonsa vakavaa miehuutta, joka vertaistansa ei löydä uroen joukossa. Siinä hän liikkumatta seisoo katsahtaen vapaalla silmällä öiseen, kuohuvaan kaukaisuuteen. Siinä hän seisoo, huulilla katkera hymy.
GILBERT. Minua miellyttää kysyä ja tutkistella. Ken on tuolla tuo kolmas haamu, joka kääntää kasvonsa puoleemme nyt? Minä vapisen hänen katsantonsa edessä.
KASPER. Jumalan vitsa, Hungarian ruhtinas, se lyhyt, palleroinen mies, hän, muodon viivoilla niin pienoisilla; mutta niin ei kesä-aurinkoinen säteile, niin peloittavasti ei kivääri leimahda vasten kuolemaan tuomitun rintaa, niin voimallisesti ei iske jyristäjän nuoli kuin katsanto tämän miehen, joka seisoo siinä, huulilla katkera hymy.
GILBERT. Jaa, se on hän, mies, jonka väkevä povi on kuumempa kuin Etnan kohtu.—Mutta vieläpä mielin kysyä ja tutkistella. Ken on tuo kunnianarvoinen haamu pitkällä parralla ja silmällä niin liepeällä, hän, joka seisoo alla tuon suuren ja synkeän tammen?
KASPER. Se suuri Kaarle, Saksojen masentaja, seisoo siinä, vyöllä ankara miekka. Siinä hän seisoo, huulilla katkera hymy.
GILBERT. Kerranpa vielä mielin kysyä ja tutkistella. Ken on tuo haamu kummulla tuolla, kuin kari, niin liikkumaton? Mutta hänen tunnen nyt.
KASPER. Etkö tuntis häntä, kolmen mailman-osan sankaria, Corsican poikaa. Siinä käsivarret ristissä rinnoilla hän seisoo kylmä ja äänetön, syvissä mietteissä hän seisoo kuin tahtoisi hän käsittää elämän arvelon. Jaa, siinä hän seisoo, huulilla katkera hymy.—Niinpä täällä varjoja oljentelee lukematon paljous. Katso tuonne, ja näetpä heitä loppumattomassa linjassa seisovan tuolla valtavirran autiolla rannalla. Niinpä vietetään pitkä yö täällä yöseen synkeässä, ihmeellisessä maassa.
GILBERT. Ihmeelliseksi ihmeelliseksi kyllä taidan kutsua tämän maan. Eihän kasva tanner täällä ruohoa ja kukkaisia, ei, vaan nahkasiipan karvoja jalkani tallaa kuin astelisin plyyssimatolla.
KASPER. Ja puitten murheellisesti rippuvat lehdet täällä eivät ole tavallisia lehtiä.
GILBERT. Ei, vaan yösiikon sulkia ja höyheniä, ja itse puu on kamoittava peikko ja kuin kamoittavat peikot täällä kalliot ja vuoret päällämme longottaa. Huu! tuolla näen pimeän luolan, joka ahneesti ammottaa tänne.
KASPER. Tartaruksen ovi, josta tie käy alas onnettomien asuntoihin. Sä kuulet kuinka se humisee ja kiljuu.
GILBERT. Kuin myrskyssä musta aukio hirmuisen tynnörin kyljessä.—Mutta minkä maan, kaukaisuudessa sinertävän, näkee silmäni tuolla vuorten tutkaimilla? Siellä kuni vallitsisi aamu lempeä ja ikuinen, niin säteilevä ja niin ruusuhymyvä. Oi! tämä näky mun sydämmessäni herättää riutumuksen ihmeellisen ja halun kerran päästä sinne. Mikä on tämä maa?
KASPER. Siellähän on maa, jonne kaikki ovat aikeissa, mutta harvatpa sen ehtii toki. Sä kaunis maa!
GILBERT. Jos kaiken tämän ennen varmaan tiennyt olsin, niin toisinpa olisi elämäni muodostunut. Oi! jos lievitettäis mulle vielä elon langasta muutama vaaksa, niin kuinka tekisin? Kohta kaiken hekuman ja turhuuden karkoittaisin kauvas, pienen majan itselleni rakentaisin salokunnahalle viheriäiseen männistöön, jossa käyvät raikkaat tuulet, ja siellä paastoen ja rukoillen mä aikani viettäisin, puettuna lumivalkeaan liinakauhtanaan ja vyöllä itsekiellon anturanahkanen vyö, ja krassiruoho ja kirkas vesi ainoa nautintoni olis. Niinpä, huolimatta petollisesta mailmasta, elelisin siellä, vakaana aina ja totisena kuin tuomiokirkko; eipä sillon suuni naurahtais.
KASPER. Niinpä elelisin vaipumatta naisen helmaan, joka maanpäällä helmasyntini oli.
3:S SOTAMIES. Niinpä elelisin, enkä valehtelis ja vielä vähemmin varastaisin.
2:N SOTAMIES. Niinpä elelisin ja jos kurkkuuni pisaranki oltta kallistaisin, niin kohtapa tyhjentäisin kannun palavaa pikiä, itseäni rangaisten.
MAX. Kuinka olen minä elänyt? Haa! Vetänyt kitaani oltta kuin puutiainen verta. Haa!
FUCHS. Voi minua! kuinka olen elänyt? Miljuunia antaisin jos vuoden elostani takaisin saisin. Velkakirjat, kalut kappaleet ja kaikki nuttuni aina viimeiseen siekaleeseen, kaikki antaisin mennä, kaikki. Oo, oo!
MAX. Minä janoon. (Kasper ottaa toikalta kaksi olvituoppia)
FUCHS. Tippa vettä janomme sammutteeksi, kallihimmat ystävät!
KASPER. (Antaa heille kummallekin tuopin käteen) Tässä! Nyt sammuttakaat janonne niiden sankarten verellä, jotka te surmasitte Berlinin kaduilla. Juokaat!
MAX. Haa!
FUCHS. Olkaat armelijaat!
KASPER. Juokaat! Onpa tässä lähellä kuoppa syllän syvä, syllän leveä ja pitkä ja täynnä verta, jonka olette ulosvuodattaneet meistä ja muista meidän onnettomista veljistämme. Juokaat!
MAX. Ah!
FUCHS. Voi meitä!
GILBERT. Juokaat! muuton teidät paikalla viskasemme tuonne syvyyden pimeään kitaan.
KASPER. Tahdotteko juoda!
FUCHS. Me juomme, hyvät ystävät, me juomme. Oo, oo! (Vievät molemmat tuopit huulillensa)
MAX JA FUCHS. (Yhtaikaa ja vetäen suunsa suureen ilveeseen) Das ist Bier! (Toiset nauraa. Faustus ja Maura, taluttaen toinentoistaan käsivarresta, tulevat, ja seuraa heitä ne kaksi sotamiestä, lamput käsissä)
KASPER. Toivotamme onnea morsiuskunnalle.
FAUSTUS. Kihlatut olemme.
KASPER. Faustus, sun tiedän mieheksi, joka ei siirry sanastansa vaihka repeisi allansa maa.
FAUSTUS. Antakaat mulle morsian, nuori ja kaunis kuin seraaffi ja monin kerroin rakkaampi kuin henkeni kultakipenä, ja jospa hänen lupaisin räjäyttää ilmaan tynnörillä kruutia, kuin sihisevän raketin, sen tekisin heti, tulenleimauksella hänen kyydittäisin pilvistöön ylös. (Maura vetää itsensä äkisti hänestä irsi)
MAURA. Uu! Sinä kauhea mies!
FAUSTUS. Peräytkö?—Yhden kerran kysyn vielä ja sitten tästä niinkuin vuoripässi. Peräytkö?
MAURA. (Ryhtyy taasen Faustukseen) Katso sinun palvelijas.
KASPER. Kas niin, sopii hyvin. Onni teille, kauvallinen onni!
SOTAMIEHET. Hurraa!
MAURA. Uskallanpa käskeä teitä kaikkia tyhjentämään kihlausmaljamme tänä-ehtoona tässä.
KASPER. Siihen, frouvani, emme varro toista käskyänne. (Muutama
Preussin sotamiehistä tulee taluttaen Timoteusta ja Marianaa vankeina)
Ketä tuodaan tässä?
MAURA. Hoo! (Käy Timoteusta ja Marianaa vastaan, niiaten syvään heidän eteensä) Nöyrin palvelijanne! No terve tuloa, terve tuloa! Ha ha haa! Kaikin nöyrin palvelijanne!
KASPER. Hiljaa, muoriseni! He ovat voitettuja vihollisia ja tulee siis heitä katsella säälin silmällä, muistaen, että pyörä pian taitaa kääntyä ympär.
4:S SOTAMIES. Nämät kaksi otimme vangeiksi, herra kapteeni; ja tuntuvatpa he kovin rakkaiksi.
TIMOTEUS. Hän on minun morsiamen…
MAURA. Ah sinä!
TIMOTEUS. Se on hän. Minä olen invalid, siis voimaton sekä pakoon että taisteloon ja sentähden olen nyt vanginne. Mitä tahdotte? Minun surmata ja katkaista rakkautemme siteet? Se tehkäät, jos teitä miellyttää.
KASPER. Miksi tekisimme sen? Preussin lähetys on nyt, ei hajottaa vaan kokoa ja yhteenliittää, vaihka täytyykin sen tässä toimessansa tehdä syviä leikkauksia ja pistoksii; mutta kaikki on hyvin jos loppu on hyvin.—Sano, tyttö, onko tämä mies sun sulhases?
MARIANA. Sitä en häpee tunnustaa.
MAURA. Sinä mailmanlintu!
KASPER. Frouvani, vihanne sammuttakaat ja tytykäät onneenne. Saittehan miehen, jalon kuin salon partanen kuusi; sama onni suokaat tälle tytölle myös. Ja sen teette, minä tiedän sen, vaihka mielenne nyt kipenöitsee hieman.—No, käsi kädessä nyt seiskäät molemmat kihlausparit. Soma on lemmen toimi keskellä sodan ryminää; ihanata, katsella sireenilehtoa ja kukkastarhaa kolkossa linnassa, jonka muureilta kanuunat irvistelee; siinä sekä taistelo että sovinto. Oi että veljet toinentoistaan raatelevat! Mutta sovintoon he käyvät kerran vielä, sovintoon niin rakkaaseen kuin nyt tämä Preussin impi ja tämä uljas poika Bayerista. Pois riita ja vaino Germanian velisarjasta! (Maxille ja Fuchsille) Te kaksi sankaria siinä, tunnetteko jo maailman ympärillänne?
MAX. Minun täytyy itkeä.
FUCHS. Samoin minun.
KASPER. Miksi niin?
FUCHS. Olemmehan vielä elävien joukossa, vaihka äsken jo luulimme itsemme varjoina nääntyvän kuolon maassa.
KASPER. Olkaat lohdutetut. Kaikki on kohta hyvin taas; ja sen tuumakansan, ne pienet-ruhtinat me teistä siirrämme kauvas kuin pohjoinen myrsky jyvistä akanat sinkoilee. Kaikki on kohta hyvin, koska päällämme lepää sovinnon ja rauhan taivas ja Germanian tähti kirkkaana loistaa taas.
MAX. Mua kuolon valtakunnan kamottava muoto on herättänyt unestani ja kaikki käsitän nyt. Oi mennettä elämääni! Nyt se kauvas poistukoon! Minä häpeen. (Peittää kasvonsa)
FUCHS. Se poistukoon kauvas, kauvas! Minä häpeen. (Peittää kasvonsa, ja istuvat niin loppuun asti)
GILBERT. Olenpa kuullut, että niinkuin peloitus saattaa viisaan hulluksi, niin taitaa se myös tehdä viisaaksi hullun. Sen näemme nyt.
KASPER. Hyötyä siis matkaansaattoi ilveemme.—Jaa, kaikki hyvin! No, emäntämme, mielimmepä kaikki nyt tyhjentää onneksenne maljan.
MAURA. Kaikki kaikki! (Oltta annetaan ympär. Maura täyttää myös
Marianalle ja itsellensä pikarillisen oltta)
KASPER. Juokamme! Ja soikoon vaskitorvet kihlausjuhlan kunnioiksi!
(Juovat torvien pauhinassa.)
LEO JA LIINA
Näytelmä yhdessä näytökessä
HENKILÖT:
LIINA, kartanon-omistaja.
LEO, kasvate kartanossa.
ANTON, Liinan eno, vanha jääkärimestari.
ANNA, kartanon emännöitsijä.
ELIAS, palvelija kartanossa.
(Tapaus on Suomessa lähellä Helsingin-Hämeenlinnan rautatietä.)
(Tuuhea puisto, tuolla täällä viheriäinen rahi kummallakin puolella, rahien takana tuuheita kuusia, perillä peltoja ja vuoria. Liina, Anna ja Leo tulevat vasemmalta.)
LIINA. Leo, ennustakoon tämä korea aamu sinulle onnellista matkaa!
LEO. Minä kiitän teitä! Ja eihän milloinkaan mene muistostani tämä aamu, jona astelin kotoni pihoilla viimeisen kerran. Kohta olen teistä kaukana ja kaukana synnyinmaasta.
LIINA. Mutta metsähaltiamme viipyy, tuo arvokas enoni.
LEO. Ja tahtoisinpa puristaa kerran vielä hänen kättänsä, koska heitän nämät metsät ja vuoret; siellähän ennen, veljinä kamppaellen, ajelimme Tapiolan karjaa.
LIINA. Oi, hän tulee kyllä, mutta kaiketi vasta lähtöhetkelläs. Sillä tämänkaltaisissa kohtauksissa ei ole hän koskaan paljouden tekijä. Pitkät ja kyyneleiset jäähyväiset eivät juuri miellytä häntä. Ja siinähän soinnummekin yhteen. (Haastelee Annan kanssa.)
LEO. (Erikseen) Sinä korskea nainen, ole huoleton. Minä en väsytä sinua lähtövirsillä, en kyyneleillä, vaan katsahdan aina yhtä kylmästi puolees kuin sinäkin tänne. Niin teen, vaikka riehuisikin povessani ikuisesti liekehtivä tuli!—Pois kauas tästä! Tule, aava valtameri, ja viileytä sydämmeni kuume! Ole unohdukseni virta!
LIINA. Mutta katso, hän seisoo kuin uneksuva. Leo!
LEO. Katselenhan kalliota tuolla. Ennen usein tähtäilin sen kiireeltä alas kohden kotokartanoa, peltoja, niittuja ja polveilevaa jokea. Oi, mielisinpä sieltä kerran vielä katsahtaa ympärille. Mutta aikani on lyhyt.
LIINA. Ehdithän kyllä siihen käyntiin. Kaikkihan on jo varustettu valmiiksi matkalles. Riennä vaan!
LEO. Minä riennän! (Menee oikealle.)
LIINA. Onpa hän vihdoin kuin hieman levoton. Mutta näyttääpä kuitenkin, että mielii hän meistä pois.
ANNA. Kuin piltti kaupunkiin ensimäisen kerran. Mutta enhän ihmettele.
LIINA. Et ihmettele?
ANNA. Jotain kuiskataan.
LIINA. Mitä kuiskataan?
ANNA. Tuossa kirjeessä, kirjeessä Leolle hänen sedältänsä Amerikasta, löytyi eräs korea kuva, oikein hehkuvan, pulskean Mulatti-epelin, ha ha!
LIINA. Hoo!
ANNA. Setä kasvatti vauvan ja viimein päätti hänen—ah!—kultakanaseksi
Leollensa.
LIINA. Romantikas aate, ihan Leon kaltainen; hän juuri voi lemmistyä kuviin ja varjoihin, tuo haaveksija. Lystillistä! Melkein uskon, mitä kerroit.
ANNA. Niin; ja tämähän kuva nyt tähtenä lännessä viittaa nuorta sankariansa luokseen.
LIINA. Ehkä tuhatkihara nainen on anastanut hänen katalan sydämmensä, joka nyt liekehtii pääsön himosta. No, hän menköön ja saavuttakoon onnensa.
ANNA. Ah, parhaan onnensa on hän nauttinut juuri tässä teidän kätenne alla!—Hän lähtee meistä ja jää ehkä iäksi. No, hän jääköön; mutta ainahan kolkompaan yksinäisyyteen me itse jäämme tänne, kurjat.
LIINA. Tottumus tasoittaa kaikki.
ANNA. Aina kuolemaksi. Hiljaisuus on kuoleman heimoa; mutta hälinä ja meno, siinähän elämä ja ilo.—Tehkäät häitä, fröökinäni!
LIINA. Häitä! Minä?
ANNA. Niin pyydän vaan häitten tähden, häitten tähden, ah niiden hyörinän ja pyörinän tähden! (Nauraen) Tehkäät häitä!
LIINA. Pieni voitto yhden päivän liehunnasta, oi sinä hälläkkä!
ANNA. Laskekaa vielä lisäksi kaikki vartomuksen ja muiston armaat päivät.—Mutta sallitteko pientä kysymystä?
LIINA. Minä sallin.
ANNA. Onko vänrikkimme, tuo öljyviiksinen, tuo kilisevä, helisevä herra, nöyrästi kumartanut teille?
LIINA. Hänen taipuva selkänsä kumartuu usein.
ANNA. Salskea sankari pyysi teidän sydäntänne, mutta sai kiellon.
LIINA. Miksi kantelee hän koulusta ja omalle niskallensa, narri?
ANNA. Ehkä vimmoissansa parhaille ystävilleen.
LIINA. Lasin ääressä kosteasilmäisenä narrina.—Mutta enintään pidinkin hänen kumarruksensa leikkinä vaan.
ANNA. Ei! hän teki vakuuden kysymyksen. Minä tiedän sen.
LIINA. Ja sai siis oikean vastauksen.
ANNA. Ja niin äveriäs mies.
LIINA. Minun käteni ja sydämmeni! Mikä rohkea hävyttömyys!
ANNA. Vänrikiltä?
LIINA. Kaikilta!
ANNA. No Jumalani! (Nauraen) Siis mielisitte kumota meiltä ihanimman tavan ja asetuksen. Voi teitä! Sen tahtoisitteko täällä tytön työksi?
LIINA. Pois, hupsu! Minun työkseni? (Polkien jalkaansa) Pois!
ANNA. Mutta minä muistelen—
LIINA. Mitä muistelet?
ANNA. Elämän ankaraa lakia!
LIINA. Mitä huolin siitä?—Nämät miehet, jaa, kas nämät! Minä lahjoitan heille jalon hylkäykseni.
ANNA. Samasta syystä siis sai myös tuo mustatukkainen maisterimme teiltä kiellon?
LIINA. Mikä hulluus! Katso, eräs teikari astuu eteeni, eräs maisteri täynnä itserakkautta, eräs vänrikki täynnä peilirakkautta; ja minäkö nyt, niinkuin hän pyytäen vaatii, hänelle heittäisin alttiiksi kaikki, elämäni, onneni, minä iäisyyden tytär? Minäkö hänen tavarakseen? Mikä julkeus! Sydämmeni paisuu!
ANNA. No kuinka sitten lähtis matkaan kelpo uros, joka, ansaiten sydämmemme, on teihin äärettömästi rakastunut?
LIINA. Hän olkoon vaiti kuin hauta ja vähimmin kaikista huokailkoon hän, hikoilkoon hän, kurja mies. Jota enemmin lemmistynyt, sitä vähemmin antakoon hän tuskansa ilmi. Kaikki hän kätkeköön ja silloin ehkä syttyisi sydämmeni myös, kiihtyisi valta-loimoon. Mutta mitä aattelen ja puhun minä mieletön, hullu tyttö! Minäkö lemmistyisin noihin miehiin, minä? Vale!
ANNA. Ja jos niin tekisimme kaikki, mihin joutuisimme viimein?
Siipoiksi Kyöpeliin!
LIINA. Mitä huolin siitä?—Mene! Murkinan hetki on lähellä.
ANNA. Minä riennän, fröökinäni, minä juoksen! (Poistuu vasemmalle.)
LIINA. (Yksin) Menköön hän etsimään onneansa; niin toivon, ja toivon kuitenkin toisin. Kasvattajanko huolta ja kaipausta? Puhkeisiko eroon rakkaus murheenkukkaseksi nyt jäähyväisten pahteisessa ilmassa? Toki, hänessä vaan aina ja levotonna aatokseni väikkyy, ehkä näyttääkin toista katsantoni komea rauha. Hän ei ansaitse helleyttä, jota lapsikas sieluni hengittää häntä kohtaan; kylmä on hänen sydämmensä. Ja mikä tuo kunnioituksen naamari hänen kasvoillansa? Ah, tynsän teeskelyksen muoto velvollisuuden vaatimuksesta vaan! Mene, kiittämätön poika; riennä, riennä meistä kauas mulatti-neitojesi karkeloihin uusien maailmain aurinkojen alle.—Niin riehuu, telmää povessani tuonne tänne taistelo kuin maan järistessä merenrannan kuuma laine. Oi, en ymmärrä! Jos ystävältä kysyisin, miksi sydämmeni riehuu levotonna, niin hän kenties haastelis immen lemmestä. Hullutusta! Immen lempi? Mene jo, aatos nurja, mieletön ja halpa, mene kauas, kätke itses vuorten alle! Ja hän … hän poistukoon minusta kauas, kiusaamasta sieluani. (Katsoo oikealle.) Tuolla kallion kiireellä hän seisoo, hoikka nuorukainen, ja hänen hiuksensa uiskentelevat aamun kultaisella pilvellä. (Katoo väikkyen pois oikealle.—Anton tulee vasemmalta)
ANTON. (Yksin) Hän matkustaa meistä pois, hän muuttaa perin maapallomme selkäkilvelle, asumaan ikänsä meidän antipodinamme, kurja. Kiusallinen kohtalo! Sonnipäiset könit täällä samoilkoot ympäri, vaan älkööt tuollaiset kainot lapset. Minunhan esimerkiksi, minun, jolla on sydän kuin karhunpenikka, olisi pitänyt maailmoja marssiman ja keihäitä murskaileman täällä. Mutta Leoni lähetän vallan vastakynsin ulos hurjille retkille. Tunnenpa hänen ja pidän hänestä kuin omasta pojastani. Mistä saan enään metsätoverin niin hauskan, tarkkamielisen ja urhean kuin hän? Kirottu kohtalo, mi saattaa kaksi uhkeaa ystävää täällä seisomaan antura vasten anturaa! Väärin tehty, jyrkästi väärin. —Mutta asialla on toki painonsa. Mikä perusta on pojalla tässä? Ainoastaan tuo kurja hyvä sydämmensä, joka ei koskaan ollutkaan täällä rikkauden kone, vaan pikemmin päinvastoin köyhyyden. Ja mitä perisi hän viimein minulta, metsähuhkaimelta? Muutaman ruosteisen tuliputken, viisi tappelevaa koirasmetsoa ja yhden naaraksen. Aika perintö, ha ha ha!—Ei! pakene kauas tyhjästä, Leo, ja ota vastaan maa-äitimme povesta hedelmällinen viilu. (Elias tulee vasemmalta.)
ELIAS. Herra!
ANTON. Mitä tahdot, mies? Mitä käyskelet ja kyräilet sinä, itsepäinen oinas?
ELIAS. Eihän ihme, että vähän käyn ja kyräilenkin tällä hetkellä.
Herra, oletteko jo kuullut tulivaunujen ensimäistä vihellystä?
ANTON. Hiiteen kaikki vaunut ja heidän pillisuorat tiensä! Minä en kärsi heitä.
ELIAS. En juuri minäkään tänään. Ah, viehän rautainen tie meidän kalliin ystävämme kauas pois!—Herra, teitä on jo varrottu täällä kovin.
ANTON. Askartelin metsokukkojeni kanssa.
ELIAS. Kas se! Kuinka jaksavat he nyt?
ANTON. Hmmh? Heitä on viisi kappaletta.
ELIAS. Kas se! Paljaita kukkoja?
ANTON. Yksi naaras, tappeluksen kannattajaksi, yksi vaan. Hänpä antaa vauhtia leikkiin.
ELIAS. Niin, niin!
ANTON. He tappelevat kuin kotkain kuninkaat.
ELIAS. Kas se!
ANTON. Kauhistuisitpa nähdessäs.—Miksi varrotaan minua tässä?
ELIAS. Mitä! Tiedättehän nuoren Leon tänäpänä lähtevän iäksi Amerikkaan, sinne kutsuttuna vanhan setänsä turhan maatilan perilliseksi.
ANTON. Huomaa: pieni, mutta oma turve! Millä naamalla näkyy hän lähtevän?
ELIAS. Melkein ilon naamalla, joka minua ei juuri miellytä.—Hänellä on piljetti höyrylaivaan, joka lähtee tänä iltana Helsingistä Englantiin, siitä Amerikkaan; ja hetken päästä siirtyy meistä tuo hyvä ja korea Leomme, poistuu käärittynä savuun. Katoo pihoiltamme oiva nuorukainen, joka joutui meille kerran piennä orpona, mutta kohosi tässä pian koreaksi pojaksi. Kuitenkin, nyt hän poistuu; ja sureehan sydämmemme tuosta, herra.
ANTON. Mitä sanoo Liina?
ELIAS. Aina jalo ja tyyni. Ja kuitenkin piti hän Leostamme ennen oikein armastelevan hoidon. Mutta ellen eksy, niin on emäntä hieman kuni kylmentynyt häneen näinä viimeisinä aikoina. Miksi? Tuota en ymmärrä. Mutta minähän toista toivoin. Heistä olis pitänyt tuleman oivallinen pari.
ANTON. Mitä sanot?
ELIAS. Eikö olis tuo käynyt päisin?
ANTON. Sinä kölli, onhan poika hänen kasvatteensa.
ELIAS. Sitä enemmin heillä syytä kuherrukseen. Tosin on nyt tyttö hieman aikavampi, mutta se ei mitään meriteeraa. Kahdeksan ja kaksikymmentä on hän, vaikka viittaakin muoto huikean matkan nuoruuteen alas. Mutta poika pilttari on juuri näinä päivinä täysi-ikäinen mies. Kuinka nuo vuodet kuluu! Kymmenvuotiaana nallikkana tuli hän taloon ja, muistanhan vielä, seisahti pieni piikkinen elotuvan ovinurkkaan, pahanen. Mutta eipä hän siinä kauan seisonut; tulihan rouva itse ja otti hänestä kyllä äidillisen huolen. Toki, vuosi oli tuskin mennyt, ja haudassa lepäsi leskirouva, Leon kelpo elatus-äiti. Mutta kuinka kävi kuitenkin? Mutta kas, kuinka kävi! Astuihan silloin tytär nummeroon, ja kasvatti ja koulutti pojasta miehen.
ANTON. Niin teki hän. Ja naisko hän nyt koulupoikansa, hän, korskeudessa verraton?
ELIAS. Ja heistä tulis kuitenkin kelvollinen pari.
ANTON. Haa! tämä nainen kantaa päätänsä korkealla, katsahtaen tämänaikaisiin miehiin kuin apinoihin. Ja hänkö täällä kantamaan vaimon taakkoja? Ja löytyisikö hänen ylpeässä povessansa edes kipenääkään kohden poika-tellukkoja täällä?
ELIAS. Ei yhtään, mutta poika itse on kovissa kiipaleissa tuon pöyhkeän prinsessan tähden.
ANTON. Mitä, mitä jaarittelet sinä?
ELIAS. Tapausta, jonka todistavat omat silmäni.
ANTON. Häh? Sinä tiedät jo siis retkiäkin. No sanoppas, mitä olet nähnyt, ja sano pian, sillä huomaas tätä sauvaa, poika.
ELIAS. Juuri teillepä sen sanon, vaan en kellenkään toiselle.
Katsokaat, laita on niin, että minäkin krokailen vähän kirjoittaa.
ANTON. Haarulla? Höh!
ELIAS. Hanhenkynällä.
ANTON. Jolla painelet oikein hanhenjalkoja paperis täyteen, höhöh!
ELIAS. Sanoja, herra, ja kiivaitakin, jos niin tarvitaan.
ANTON. Hyvä, hyvä, mutta tule asiaan!
ELIAS. Tulen kohta. Mutta kiitos olkoon pojalle siitäkin, että kirjoittaa osaan.
ANTON. Tule asiaan, sanon minä!
ELIAS. Nytpä tuon sen esiin, ja kuulkaat. Tuolla istui hän kerran, Leo nimittäin, lystihuoneen portailla, kirja kädessä ja lyijyspännä, minun kaivellessani noin hiljakseen peltomurulla siinä läsnä. Mutta nyt hän katosi, jätti kirjat, paperit ja kynät portahille, tomppeli. Sieltähän nyt viskasi tuulonen melkein syliini erään paperilapun, jonka viipymättä saatoin paikkaansa takaisin. Mutta pidellessäni sitä, kurkkasin, kurkkasin häneen noin pikaisesti vaan. Ja mitä näin minä? No peijakas! nimi »Liina, Liina, Liina» seisoi siinä monet kymmenet kerrat, ja koukistelipa jok'ainoan »Liinan» ympärillä joko armahin kukkasseppele tai tuommoinen korea piikkikiehkura. Niin, sen näin; ja mitä tuosta aattelette?
ANTON. (Erikseen) Rupeanpa jotain aattelemaan. (Ääneensä) Pojan velvollisuus on kunnioittaa äitiänsä.
ELIAS. Tässä on jotain enemmin tekeillä. Huomasinhan paperilla vielä värsyjäkin, joissa mielestäni valitti onneton rakkaus.—Mutta pian tuli hän taas, poltti peijakas paperin ja muutti vielä karrenkin tuhaksi. Niin, tämän olen nähnyt.
ANTON. Nähnyt mätäkuun houreessa! Mutta äänettä asioista, jotka eivät koske sinuun, ja mene toimiis!
ELIAS. Olin juuri aikeissa lähtemään.
ANTON. Ja kerran vielä muistutan: pidä kieles hammasrivin takana noista hulluista luuloistas.
ELIAS. Ja heistä tulis kuitenkin oivallinen pari.
ANTON. Pois! (Uhaten sauvallansa.)
ELIAS. Poishan minun täytyy, saattamaan esiin kartanon vaunut. (Menee vasemmalle.)
ANTON. (Yksin) Suuri konna se mies, kiusallinen kuin paholainen. Mutta kyllä hänen masennan vielä.—Lähestyyhän tuolta Leoni; ja nyt, koska muistelen tuon jukuripään kertomuksia, niin arvelen, että Lempo on riivannut sinun, poika. Mutta jos niin on laita, niin hyvin olet kätkenyt kaikki, koska ei kotka-silmäni ole vainunnut vaaraa. Mutta nyt minä huomaan, että juuri niin täällä katsahtaa suloisesti, onnettomasti rakastava mies. Mutta ettäs halaat nyt täältä pois? Vai tämäkö juuri sinun karkoittaa vieraille maille? Kiirehditkö, armas Leo, hakemaan unohduksen lääkettä haavoillesi? Poika, tämä saattaa mieleni levottomaksi ja haavoittaa minunkin karvaista, pörröistä sydäntäni! (Leo tulee oikealta.) Jumalan rauha, Leo! Sinä matkustat pois.
LEO. Auringot ja tähdet, kuinka joutuu aika!
ANTON. Kohta seitsemän. Mutta millä sydämmellä siirryt?
LEO. Tahdon ja en tahdo, kiirehdin ja viivyttelen, oi!
ANTON. Tahdot ja et tahdo heittää tuota kultaista leiloasi. Hahaa! mitä katsot minua? Luuletko, ett'en tiedä, mihin huokaukses lentää?
LEO. Oi sanokaat!
ANTON. Hämeenlinnaan!
LEO. (Erikseen) Hän vainuu siis vääriä jälkiä. Hyvä!
ANTON. Tiedänpä oikein!
LEO. Niinköhän?
ANTON. Sinä huokaat.
LEO. Ja tämä on kehno työ. Mutta heitetään pois nuo huokaukset, heitetään ne pois tetrao urogallus'ten nimessä! Kuinka jaksavat he?
ANTON. Metsotko?
LEO. Metsot, metsot, jöröt linnut, tulipunaiset kaaret silmien ympäri!
(Erikseen ja paimen kädellään otsaansa) Oi, oi!
ANTON. Hehee! Viisi tetrao urogallus'ta! Urogallus, urogallus! Uhkea, verraton nomen tuolle kanalintujen taajalle taatalle. Urogallus! Ja he tappelevat kuin sankarit.—Mutta miksi luikersit nyt metsoisiin? Kurja poika, parastashan koetat unohtaakses kaunoistasi.
LEO. Mutta en taida.
ANTON. Sillä hän on korea, pulski, marjaposkinen heiskale. Ja hänen nimensä…? (Muistelevalla muodolla)
LEO. Oi sanokaat tuntemattoman kaunoiseni nimi!
ANTON. Se on juuri kieleni kärjellä. Mutta istukoon hän siinä; minulla on samalla kielellä vielä toinen kysymys sinulle. Leo, vastaa minulle totuudella jaa tai ei, koska heitän sinulle kysymyksen, jonka tähtäimessä hää-ilta loistaa. Lupaatko sinä?
LEO. Minä lupaan pyhästi. Kysykäät.
ANTON. Mutta kysyttyäni, älä seiso mykkänä edessäni, vaan anna mun kuulla sanoista toinen.
LEO. Kysykäät. Minä jo tiedän, mitä vastaan.
ANTON. Lemmitkö hieman tuota meidän ylpeää impeä, kuin nuorukainen impeä lempii?
LEO. Ketä?
ANTON. Liinaa. (Hetki äänettömyyttä.) Jaa vai ei?
LEO. Mihin unohditte marjaposken kaupungissa?
ANTON. Hoo, hän oli vaan se punainen marjaharkki, jolla viettelin nuoren terrikukkoni koreasti paulaan, ha ha ha! Mutta mitä vastaat?
LEO. Mitä kysytte?
ANTON. Mitä kuulen suustas, jaa vai ei?
LEO. Minä lemmin ja kunnioitan jaloa kasvatusäitiäni. Ja hyvin, jos kohtalo, mun kerran tultuani uuteen kotoon, antais mulle vaimoksi juuri hänen vertaisensa askareissa ja toimissa; ulkomuotoon paljonkaan en katsois. Ah! johan uneksun minä monestakin siellä, kreoli-neidoista, mulatti- ja mestiisi-immistä, joilla on hohtavat värit ja koristeet. Ja siellä, oi siellä olkoon ensimäinen askeleeni naida näistä lännen ruusuista yksi, mi leipäni leipoo ja lakaisee mun laattiani. Tetrao urogallus, sehän olkoon ensimäiseni!
ANTON. Mikä kanalja! Ha ha ha!—Noo, minä tiedän, että löytyy sinussa, vaikkas kuleksitkin usein tuolla ylhäällä sinisalvoksissa, usein peevelissä tuolla iltaruskos »tulisissa tauloissa»,—niin tiedän, että löytyy sinussa jotain peijakasta, jotain, kuinka ma sanoisin, sakramenskattua, ja sentähden pidän sinusta. Sillä ilman näitä lahjoja olisit kyynelherkkä, imelähuulinen fröökinä. Niin juuri!—Mutta täyteen toteen taas, mun poikani. Minä tahdon sinulta vastauksen kunnias nimessä.
LEO. Senhän jo annoin. Mutta mikä tuulen kierros on tuonut teille tällaisia arveloja? Hän on mun kasvattajani vakaa!
ANTON. Voi myös olla kultaseskin.
LEO. Mikä on hän vielä? Hoo, vaakunoita, kilpiä, keihäitä ja miekkojahan kiiltää ja kalisee hänen polviluvussansa. Mutta mikä olen minä?
ANTON. Hiiteen kaikki miekat, kilvet ja vaakunat! Tosin on hän korskea, ei sietäis hän suinkaan miesivaltaa, ja miehen, taipuvan naisen tohvelin alle, hylkäis hän perin. Sentähden ei ole toivoa hänestä kellään uroolla, vaan ylpeästi katsahtelee hän Kyöpeliin.—Mutta nyt jokin vaikutus sinusta tai sisällinen aave minussa tahtoo mulle kuiskata sydämmesi tuskasta, tuskasta tämän naisen tähden. Kas, minä myös olen ollut nuori ja mielin nyt puhua pienen hiukan koristettakin, vakaassa hengessä. Kaukarannalla, kaukana toivottomasta kullastamme, salattu lempi yhdeltä meistä sammuu vähitellen unennäkönä rinnastamme; mutta toisessa se taasen muuttuu sielun synkeäksi paloksi ja usein hänen elämänsä turmelee tai kuolettaa. Tässä, Leo, ehkä olet sinä tuo toinen mies. Mutta huomaa asia. Ennen eroamme aukaise minulle povesi täällä, ja keveämmin kannat lempes murhe-taakan siellä, tietäen, että on sinulla kuitenkin yksi painon-jakaja.—Enhän, Leo, kummastelisi sydämmes ahdinkoa. Sillä tämä nainen, vaikka ylpeä ja kiivas, on jo ennenkin lumonnut monen miehen mielen. Hän on ylevä, väikkyy vapaana korkeudessa.
LEO. Heti poistun hänestä iäksi; ja hyvin kaikki. Eikä ole kuitenkaan nyt kaikki hyvin!
ANTON. Näenpä sun vimmas. Mutta päästä jo osa tuskastasi tänne, ystäväs syliin. Ja täällä (lyö vasten rintaansa), sinä tiedät sen, lepää kalliin salaisuutes kuin haudattuna valtameren syliin, jonka ylitse purjehdit lännen manterelle.—Noo, sano, poika, sisimmäinen aatokses tuosta meidän emännästä. Leo. Paljon hyvää on hän osoittanut minulle ja siitä kiitän häntä, toivoen hänelle kaiken elomme onnen ja ilon.
ANTON. (Polkien jalkaansa) Poika, miksi juonittelet? Kohta eroomme; ja
Jumal' avita, eihän kaukana, ett'ei hurja silmäni puserra vettä!
Hetkessähän lähdet.
LEO. Hetkessä lähden, heittäen Edenini ihanan yrttitarhan, jossa kerran näin autuuteni. Olinhan onnellinen, mutta juuri onneni lähteestä kumpuili tuhoni ylös. Voi kielletty hedelmä, johon on kielletty katsomastakin! Mutta minä tein sen ja ihastuen katsahdin häneen, onneton, ja tämä oli syntini, jonka rangaistus nyt mun kauas karkoittaa. Ja minä riennän, lähden hänestä ainiaaksi—ja tänä päivänä! Ihmeellinen päivä, jona silmäni on kadottava sieluni valon, päivä tumma, murheinen ja armas toki, juhlapäivä pilvinen! Oi! vietänpä sydämmeni kuolinjuhlaa, ankaran vallitsijani kolkossa temppelissä seisoen seppelöittynä uhrina sen alttarilla. Mä kerran katsahdan ylös, mutta hänen silmiensä taivahista kylmä leimaus iskee alas minuun. Mutta kirkas, heijaisevan kirkas toki tuo leimaus! Katso—välkkeen peittyessä taas, väikkyy hämärtynynnä pylvässali. Haa! nyt taivaan valkeus ja Pandemoniumin yö käyvät kiertoellen ympäri mun sielussani kuin ennen langetessaan enkelin. Hyvästi! Avaruuteen tyhjään poistun, eikä kiillä siellä yksikään toivon tähti.
ANTON. Siinä helähti jänne, jota kohden tähtäsin, ja minä surkuttelen mielesi mullerrusta. Haa! voihan tämä, Herran tieten, kumota uroon kaiken olennon, ellei rynnistele hän, rynnistele ja miehukkaasti unohda kaikkia.
LEO. Mitä tehdä sitten? Kuitata kaikki viikatemiehen kanssa, tai upottaa vimma »lohduttavaan maljaan»…?
ANTON. Ei niin, ei niin! Oi kuule, Leo…
LEO. Maan ja taivaan nimessä, älköön kuultako Leosta niin! Kamppailkoon hän vieläkin elomme onnen tähden; mutta ilman elon kalliinta lahjaa menköön hän hautaansa.
ANTON. No, noo, mun poikani, elon tie on vaihteleva.
LEO. Mutta minun tästälähin samankarvainen aina, samankarvainen!
ANTON. Kuinka hyvänsä, mutta minä tunnen sinun ja näen nytkin sinun kelpo mieheksi. Ja tästä kiitän sinua, Leoni, ravistaen kättäs kuin oma isäs. (Ravistaa häntä kädestä.)
LEO. Mutta oi kuolema!
ANTON. Miksi kuolema kuitenkin?
LEO. Muistellessani vimman kohtaa.
ANTON. Mitä?
LEO. Oi, hiipisi nyt pieninkin kuiskaus asiasta hänen, hänen korvaansa —haa!
ANTON. No mitä?
LEO. Minä murhaisin itseni!
ANTON. Vaiti, Leo! Ja täällä on salaisuutes tallessa, sen tiedät. Mutta kuinkahan olet itse kätkenyt salaisen liekkis neitos huomiosta, veitikka?
LEO. Keltä?—Mitä tiedän minä?—Keltä neidolta?
ANTON. Liinalta.
LEO. Iske alas, sinä taivaan nuoli, ja polta jo maapallomme karreksi, ett'ei enään kauemmin täällä luetella hulluuksia hulluin ihmislasten! Kaikki olkoon tuhka ja tomu!
ANTON. Silentium!
LEO. Kätkenyt häneltä sydämmeni salaista liekkiä! No keitä sitten? Mutta kas, jota kiivaammin se leimui, sitä kylmemmäksi muuttui vakaa muotoni, katseeni melkein jäätyi kohden kaunista, ankaraa naista.
ANTON. Sinä olet kamppaillut kuin mies.
LEO. Katkeran kamppauksen. Huomatkaa: yhä kylmettää mun tultani tammikylmäksi vastaan toisen piinaavaa kylmyyttä!
ANTON. Sinä katala!
LEO. Valituksenne pois! Soisinko ma toiseksi, kuin on? Hänessähän näki rakastava silmäni hengen niin korkean ja puhtaan kuin tämän vahvuuden lae, koska se on kirkas; ja minähän nyt ylevämmin kuin ennen, vaikka usein riutuenkin, katsahtelen maailmaa.—Mutta nyt ei enään sanaakaan asiasta, ei sanaakaan, te mun vanha, kunnioitettava ystäväni.
ANTON. Oikein! Ei sanaakaan!—Sinä matkustat meistä kauas ja kauanhan kaipaan sinua. Mutta lausunpa kuitenkin uljaasti: matkusta, poika, matkusta ja tartu tuumailematta onnen tarjottuun kouraan. (Höyryvaunujen vihellys kuuluu.) Siinä on juhtamme!
LEO. Joka temmaa mun hänestä, oi hänestä, ja kohoaa taasen mun sieluni myrsky!
ANTON. Seiso kannallas kuin mies, puristaen reippaasti hänen kättänsä jäähyväisiksi. Tuollahan näen hänen, tuolla keinumäellä, ja menenpä saattamaan häntä koruisille hyvästille, poika. Mutta riennä sinä kerta vielä ylös kamariis, ja katso, että kaikki on rakennettu matkaan, niinkuin pitää. (Menee oikealle.)
LEO. Mutta te, te rientäkäät myös! (Poistuu kiivaasti ja levottomalla muodolla vasemmalle perille.—Liina tulee oikealta periltä.)
LIINA. (Yksin) Jo kuulin kileän äänen, mi ainiaaks' huusi meiltä Leon kauas. Oi eron hetki, sinä kalveakasvoinen, jota lähemmäs joudut, sitä vallattomammaksi nousee povessani levottomuus. Se kiihtyy, kasvaa myrskyksi, ja mi ennen siellä tummasti paloi, se nyt puhalletaan riehuvaan leimuun. Ja miksi? Oi näinkö toivoton lempi tuskittelee uniensa tyhjässä valtakunnassa ja hyljättynä janoissansa huohottaa, kurja! Kiukkuinen kohtalo, miksi mykkä lempeni, kuin salaisesti koittava aamu, kohden häntä aina kätköstänsä hymyilee, kohden häntä, kylmää, kiittämätöntä, koska moni toinen, kaunis kuin Adonis, katsoo puoleheni turhaan säteilevällä silmällänsä?—Mutta miksi ymmärrän sydämmeni väärin ja kuvailen hulluuksia, minä mieletön? Oi, hempeän elatus-äidinhän murhetta on tämä, koska ennen pieni kasvatteensa äkisti siirtyy hänestä pois, ja siitähän syntyi vimma.—(Mietiskelee hetken äänetönnä, ottaen jalon, ylevän muodon.) Ja vaikkapa toisialtakin kuohuisi kaikki, mitä huolisin siitä, mitä heikon sydämmeni kapinasta, niin kauan kuin seisovat vielä valtiaina povessani järki ja tahto? Ja mitä tahtoisin nuorukaiselta? Älköön nuorukaisen lemmen huokauksia liehtoko tänne, ellei mieli hän virittää mun oikeutettua vihaani. Ei, vaan kiitollisuuden viattomasti loistavalla katseella kohdelkoon hän minua; ja asettuispa tämä ärjy. (Anton tulee oikealta, mutta huomattuaan Liinan, jää seisomaan, jotenkin metsän peitossa.)
ANTON. (Erikseen) Ahaa, siinähän seisot! Mutta mikä muoto! Yht'aikaa ylpeän nais-sankarin ja pilvissä surevan seraafin.
LIINA. Mutta kuin kaksi tähteä etäällä kylmässä pohjassa, ovat mulle silmäs, ja äänes kuin talven tuulen ääni.
ANTON. (Erikseen) Sinä haastelet kuusille, piikaseni!—Mutta enemmin.
LIINA. Niin olkoon, Leo. Kylmänä tuulena tahdon minäkin vielä juuri eronhetkenäkin hengittää sinua vastaan ja poistaa kaikki vienot tunteet.
ANTON. (Erikseen) Enemmin! Minä kuultelen kuin pitkäkorvainen jänis.
LIINA. Ota helmahas, ota helmahas, oi aamun taivas, tämä lempeni huokaus, jonka viimeisen kerran henkään hänen tähtensä rinnastani ulos! (Huoaten) Oi Leo, Leo, miksi heität armaan kotos ja hänen, joka aina sinua suojeli kukoistukses aikana täällä, aina tähän päivään asti? Useinpa hän äidin liepeällä kädellä viskasi kirkkahalta lapsiotsaltasi himmentävän hiuksen pois, ja asetteli, ojenteli olkapäilläsi tuota valkeaa kaulustasi! Hmm, miksi muistelen noita, minä itse lapsekas tyttö? Mutta mitä huolin? Sillä paljon tein minä, paljon; tein kaikki, tein kaikki, mitä äidin helleys voi! Tein tuhannet kerrat ja sain sinulta palkinnoksi, Leo, tämän tuonentoukan, joka polttaa mun sydäntäni; se mun sydäntäni polttaa, oi laupias taivas!—Mutta kaikesta, vaikka halkeisi poveni, ällös, Leo, saako tietoa kipenänkään vertaa. Vaan johan avaruuden sylihin mä puhalsinkin ulos hohteeni ja sijahan astukoon viileys ja rauha; ja voimallisesti tahdon katsahtaa taas, käydessäni jouduttamaan hänen lähtöänsä. (Poistuu kiivaasti vasemmalle. Anton astuu esiin.)
ANTON. (Yksin) Onko ukkosen vasama iskenyt alas mun päähäni? Tai onko noidannuoli, sinkoellen sinne tänne, hurmannut pilan piian mielen? Ei, vaan rakkauden nuoli on tehnyt tässä työnsä, hahaa! Hän lempii sinua, poika, ja sinä lemmit häntä! Hyvä! Mutta ken olis sitä uskonut sinusta, hälläkkä? Seisoithan edessäni, mitä koskee täällä miehiin, kuin pyörryttävä taivaanvuori,—ja nyt riutuu sydämmesi tuon köyhän nuorukaisen tähden, palaa tuskan tulessa! Mutta kuitenkin tiedän sinussa löytyvän ylpeätä lujuutta, joka ei juuri leikin lannistu, koska se kerran on määrätty seisomaan. Ja sen tiedän, ettäs nytkin antaisit laskea ainiaaksi tämän aurinkos, näyttämättä silmän-iskullakaan sen kalleutta sydämmelles'. Sen tekisit, ellei nyt tuo metsän partainen uros astuis eteesi armollisena kohtalonas, haa! Ensiksihän nyt seisautan pojan lähdön ja panen takavarikkoon hänen matkasäkkinsä, joka tulee tuossa. (Elias tulee vasemmalta, kantaen matkasäkkiä.) Mihin säkkiä?
ELIAS. Tuostahan lystihuoneesta tien vierestä astutaan vaunuihin, jotka tulevat kujan kautta. Matti, peeveli, tappeli itsensä kyytiin! No, no!
ANTON. Jääköön säkki tähän.
ELIAS. Kannan sen lystihuoneesen käskyn mukaan. Ehkä pannaan sinne vielä jokin kylänkaakku. Mitä minä tiedän?
ANTON. Laske se paikalla maahan, muutoin paukahtaa sakarasauva!
ELIAS. Kannan sen lystihuoneesen.
ANTON. Elias!
ELIAS. Minun täytyy, ei auta.
ANTON. (Korkealla äänellä) Pyydänpä koreasti: laske se maahan! Minä vastaan sen edestä. (Kovin vihaisena) Heitä se säkki, se nahkasäkki, haa!
ELIAS. Olkoon sitten niin korealle rukoukselle; kun ma sanonkin. Tuohon hänen heitän. Mutta mitähän sille teette, mitä vaankin? Pistätte mar sinne jonkin salalahjan muistoksi, hähhäh!
ANTON. Sinä musta peikko!
ELIAS. Minäkö?
ANTON. Sinä killisilmä pakana!
ELIAS. Minäkö?
ANTON. Rukoilla sinua! Mutta ellei toimeni tällä hetkellä vaatisi minulta tasaista humöriä, niin paikalla sinun vetäisin alas tuohon nahkasäkille ja kurikoitsisin tuon kirotun selkäs simpulaksi! Niin minä sinun plakaisin!
ELIAS. Kun antaisin.
ANTON. Sinä sonnipää!
ELIAS. Kun antaisin.
ANTON. Sinä härkäpää!
ELIAS. Kun antaisin … plakata.
ANTON. Käy tiehes! Sano Leolle ja emännälles, että varron heitä jäähyväisille tässä, juuri tässä. Mene!
ELIAS. Minä teen sen. (Menee vasemmalle.)
ANTON. (Yksin) Verraton konna, verraton konna! Saattoipa hän silmäni mustenemaan.—Mutta voihan köntti olla vaiti kuin muuri. Peijakas! hänpä juuri parahin mies kätkemään asian, joka paikalla on tekevä ihmeitä. Saihan se kyteä vuosia rauhassa heidän povessaan, kyteä kypsäksi äänettömyyden mujussa ja lemahtaa nyt ylös selkeään ilmaan, koska hetki on tullut. Haa, ilmaisitpa sen parhaiksi juuri, Elias!— Tuoltahan tulevat nuo kaksi nuorta. Ahaa! onpa tytön poski hieman vaalennut; jaa, jaa, Liina, tahdon uskoa, ett'ei se olekkaan juuri keveätä. Mutta Leo? Hoo, hän astelee kuin mies, kuin sellainen mies, joka tuskittelee tuhon meitä lähetessä, mutta koska on se tullut, sylkee häntä vasten partaa.—Tulkaat, te kaksi; minä tahdon tehdä teidät yhdeksi; ja tunnenpa jo ihanan esima'un toimestani; ja rieppaasti se tapahtukoon. Mutta kuinkahan käyttäis tämän tempun jokin toinen, kuinka teikari, kuinka pastoorillinen mies? Ah, kuin ämmä, kuin ämmä! Mutta Anton? Suoraan ja pyrstöt pystyssä kuin ahvena! (Leo ja Liina tulevat vasemmalta periltä.)
LIINA. Tuossahan eno!
ANTON. Vartoen teitä. No nythän tulitte, ja minä tervehdin teitä: niin, ole tervehditty, sinä sorea pari!
LIINA. (Erikseen) Kiusallinen taas.
ANTON. Oivallista!
LIINA. Eno, miksi näin sopimaton, tyhmä ilve juuri jäähyväishetkellä?
ANTON. Ah, anteeksi! Minä luulin tuon toisen henkilön vänrikiksi.
LIINA. Tahdotteko seurata poikaa rautatielle?
ANTON. Ketä poikaa?
LIINA. Leoa.
ANTON. Tuota kurjaa lastas, jonka saatat nyt tyköäsi maankulkeuteen pois?
LIINA. Tahdotteko seurata häntä?
ANTON. No no, ilman vihastumista! Minä seuraan häntä kuin sureva isä.— Kas niin, lapsemme, ota hyvästi hellästä mammastas, halaten häntä koruisesti. Täyttäkäät pian tämä viimeinen velvollisuutenne; sillä aikaa joutuu. Rientäkäät! Minä käyn syrjään. (Poistuu heistä hieman taemmas, käyskelee vinhasti edes takaisin, hieroen käsiänsä.)
LIINA. Hyvästi, Leo! Muista aina Luojaas, pidä hänen käskynsä ja hän siunaa sinun päiväs.
LEO. Minä kiitän teitä, kiitän kaikesta, kaikesta, ja toivon teille ikuisen onnen ja rauhan! Oi, enemmin en jaksa nyt lausua, mitä kiitollinen sydämmeni kuiskaa!
LIINA. Olkoon jo kylliksi. Kas tässä mun käteni. (Leo suutelee kättä.)
Jää hyvästi, ja elämäsi matkalla ole aina mies! Hyvästi!
LEO. Ikuisesti hyvästi, ylistettävä nainen! (Lähtee kiivaasti poispäin, lausuen Antonille) Tulkaat!
ANTON. Varro, mies! (Vetää häntä takaisin kohden Liinaa.)
LEO. Mitä aiotte?
ANTON. Älä rynnistele vastaan. (Halliten Leoa ryhtyy hän myös Liinaan ja vetää häntä kohden Leoa.) Poika lempii tyttöä ja tyttö lempii poikaa, hei!
LIINA. (Tempoilee) Siivosti, eno!
LEO. (Tempoilee) Hellittäkäät!
ANTON. Ystäväni, turhaan pyristelette vastaan, sillä nyt on itse »metsän halliparta» naittajanne.
LEO. Te mieletön!
LIINA. Te hullu! Päästäkäät minua!
ANTON. Hahaa, kuinka temmoilevatkin nuo Amorin kiiskit hänen nuotassansa; sillä poika lempii tyttöä ja tyttö lempii poikaa.
LIINA. Suuri Jumala, mitä on tämä! Eno, eno!
LEO. Ovatko metsän peikot hänen panneet raivoon?
LIINA. Minun saattaa hän hulluksi! (Kovalla äänellä) Eno!
ANTON. Käsi käteen vaan!
LIINA. Pois! (Lyö hatun hänen päästään ja Anton hellittää äkisti molemmat. Hetki äänettömyyttä; he tuijottelevat toinen toiseensa, Liina painaen kättä vasten sydäntänsä ja huohottaen kovin.)
ANTON. (Ottaen ylös hattunsa) Kaunista kyllä, lyödä hattua päästäni. Mitä aattelen sinusta? Voinhan tuskin uskoa sinua sisareni Maijan tyttäreksi, itse hyvyyden ja laupeuden lapseksi; mutta tämä on heitto isältä, heitto isältä, näen minä. (Erikseen ja riemuiten) Minä onnistun, onnistunpa! Ah, tämä mursi hänen korskeutensa rautapaidan! (Ääneensä) Iskeä hattu päästäni! Ja juuri armaan lemmittynsä edessä! Leo, huomaa se merkki.