LIINA. Mitä hävytöntä ilvettä on tämä?

ANTON. Se oli vähän rakkauden pöllytystä.

LEO. (Antonille) Kirous! Te olette minun pettänyt, ilkeästi pettänyt!

ANTON. Jumal' avita, minä kuulin ja näin! Hän tunnusti juuri tässä taivaan korkeudelle rakkautensa sinuun, mutta hän sen manasi rinnastansa ulos tuulien haltuun, tuomiten sinun kylmyyttäs; sillä kylmyyden naamarin alla te kätkitte yhä suloisen helteenne molemmat. Mutta niin hän manasi, ja minä, seisoen tuolla sireenipensaalla, minä ilahduin kovin, tietäen sinunkin tuskas, ja kävin mielestäni viattomaan, onnelliseen petokseen; mutta erehdyinpä onnestas huomaten, mikä epeli hän on: se epeli, josta päästen on paras. Lyödä hattuni alas maahan! Näithän sinä?

LEO. Mitä näin, mitä kuulin minä? Oi hämmensihän tämä teidän raaka, hullu leikkinne meidän näkömme, kaiken meidän mielemme!

ANTON. Mitä? Sinä puolustat häntä vielä ja ehkä lemmitkin häntä vielä tuikeammin? Ha ha ha! Ei yhtään närkkiä miestä siinä, ei yhtään. Ja minä kun luulin tuon salaisen pihinän jo rykäyneen tuhkaan ja pöllyyn. (Erikseen) Mutta nythän otti se, tiedän minä, oikein pyörryttävän vauhdin. (Ääneensä) Toki temppu on tehty ja nyt heitän teidät katselemaan silmuksia ja nokittelemaan. Hyvästi, poika! Matti löylyttäköön sinun höyrytarhaan. (Erikseen) Mutta piankin tullessani takaisin taas, enköhän näe tässä hieman lauhkeampaa leikkiä? Hmmh! (Menee vasemmalle perille. Äänettömyyttä. Leo ja Liina seisovat hämmästyneinä, tuskallisina.)

LEO. (Erikseen) Tule, kuolema ja pimeys!

LIINA. (Erikseen) Ah, missä olen? Mikä myrskyn vihainen kierros toi minun tänne?

LEO. (Erikseen) Ukko, oletko sä pettäjä vai houriiko jo vanha aivos?
Lausuithan tuosta naisesta mahdottomuuden asian, mahdottomuuden.

LIINA. (Kiivaudella) Te herjät, mitä pilkkaa, mitä hävytöntä ilvettä, teidän molempain mua kohtaan kutomaa? Oi sinä kiittämätön villi, joka juuri eron hetkellä kumoat ylös-alaisin kaikki, kuin tahtoisit täältä myötäsi matkalle kirouksen painon sen siunaukseni sijaan, jonka jo sinulle annoin, sinulle, hurja henki!

LEO. Jalo neiti, kuulkaat sana, vilpitön tunnustus. Mun täytyy se tehdä, seisoisinpa muutoin teidän muistossanne kummallisena peikkona, jos niin te uskoisitte minusta, kuin lausuitte; ja aatokseni tästä teidän uskostanne olisi jo matkallani mulle kuolon taakka. Ja mitä nyt teille tunnustan, sen sai hän, arvoisa enonne, äsken ulos mun surevasta sydämmestäni, ja salaisuutena sen annoin hänelle; mutta ah! sen ehdon unohti hän. En tiedä muusta. Minä vannon. Mutta kaikki tahdon tunnustaa.

LIINA. (Erikseen) Mitä mielii hän tunnustaa? (Istuu penkille.)

LEO. Oi, tämä hurja kohtaus, jolla hän oli jo meitä villitä, on, kummakseni kyllä, poistanut kaiken entisen kainouteni ja pukenut olentoni teräkseen tässä teidän edessänne. Ja viskaisen ulos povestani tulen, kuin pahteensa ukkospilvi; hän kerran leimahtaa, jylisee ja huojennettuna näin jatkaa tiensä pois maailmojen ääriin. Niin minäkin nyt, ja kuulkaat sana. Oi ylevä impi, minä lemmin teitä, lemmin nuorukaisen puhtaalla, mutta voimallisella hohteella. Minä kiroon suloisen-katkeraa mielialaani; mutta sydämmeni ei huoli huulteni tuomiosta, vaan alati se liekehtii, oi, liekehtii vaan! Tämän salaisuuteni ukko sai, koska vainuten tuskaani hän ystävällisellä vikkelyydellä sen vietteli mun suustani ulos ja minun petti. Siis tietäkää: kaun olen teitä lempinyt ja lemmin vielä; mutta, ihanin neito, älkää vihastuko; nythän lähden teistä iäksi pois. Minä lemmin; ja mitä taidan tehdä? (Äänettömyys.)

LIINA. (Nousee kiivaasti ylös.) Mitä taidat, sen huomaan nyt. Sinä uskallat tehdä tämän tunnustuksen!

LEO. Siihen saattoi minun herra Anton, korkea impi.—Mutta sanoohan toki tarina, että kerran laakson kaino kukkanen täällä lemmistyi korkeuden tähteen.

LIINA. Haa, mitä korkeutta tarkoitan minä? Muista, että olen sinun kasvattanut.

LEO. Mutta ettehän…

LIINA. Vaiti!—Ja muistele vielä vuosia välillämme ja anna iälle kunniansa.

LEO. Oi te armas! Siitähän käy lempeni aina juhlaisessa, hämärän-kauniissa puvussa, koska pelko ja kunnioitus on sen kaksois-sisar.

LIINA. (Hetken äänetönnä.) Mitä haastelet sinä? Pois!

LEO. Kohta poistun. (Erikseen) Oi kuinka kaunis hän on tässä vihassansa!

LIINA. (Erikseen) Mun otsallani mi kuumeen hohde!

LEO. (Erikseen) Mun mieleni eksyy!

LIINA. (Kuin havaten) No'o, sinä viivyt vielä?

LEO. Mihin on siis mentäväni? Mutta ah, nyt muistelen, kuin olisi mun hetken päästä lähdettävä.

LIINA. Ja viivyt kuitenkin.

LEO. Vartoen teidän silmästänne liepeämpää eron katsantoa.

LIINA. Silmässähän sydämmen aatos.

LEO. Oi kylmä lähtölause! (Höyryvaunujen vihellys.) Jo varoittaa minua toinen vihellys. (Lähtee käymään.)

LIINA. Kuule vielä kolmas.

LEO. Mahdotonta! Silloin en ehtisi enään!

LIINA. Kuule sitten vielä yksi sananen.

LEO. Sanokaa.

LIINA. Me eroomme siis?

LEO. Iankaikkiseksi!

LIINA. No hyvästi iankaikkiseksi, armas Leo!

LEO. Ah! tästä kiitän teitä iankaikkisesti ja niin poistun sydämmen riemulla. Hyvästi, soma nainen, sinä taivaallinen Liina! (Rientää poispäin.)

LIINA. (Huutaen häntä) Viivy hetki vielä! (Kiljahtavalla äänellä) Oi viivy, Leo, viivy!

LEO. Ei! mun täytyy rientää, kohta lähtevät vaunut.

LIINA. Ne lähtekööt, vierikööt vaikka Onnelan satamaan, mutta sinua en milloinkaan päästä! Taivaan nimessä, minä lemmin sinua! (Peittää kasvonsa ja katoo kiiruusti vasemmalle.)

LEO. (Yksin) Ah! minkä äänen kuulin, mihin katosi enkelihaamu? Tule, ilo ja riemu; sillä muuttihan tämä hetki leimahtaen pimeän, tyhjän aavikon ympärilläni, muutti sen aamun kultaiseksi lehdoksi! Oi hetki, mi, juuri tullessa kuoleman yön, äkkiin temmasi peloittavan enkelin huulilta tuomiotorven pois ja lausui: »olkoon vaikeus uusi!» Niin lausui autuuteni hetki ja valkeuteni astui ylös ihanaksi päiväkseni, eilen uneksuen houri minä, kurja. Vimman aatos!—Mutta enhän koskaan unissani epäillyt untani tyhjäksi kuvaksi; mutta nyt pelkään, ett'en pettyis, ja tiedän siis nähneeni oikean onneni kuvan, ja itse kuva on tämä onni, jonka taasen silmäni näkee, tuolla, tuolla puettuna hameesen kuin yösen huntu, ja kiharansa liehuvat alla valkean paimenhatun. Niin hän väikkyy tuolla jalona, keveänä haamuna ja, sireenikukkanen kädessä, nyt hän kääntyy ympäri ja palajaa. (Rientäen kohden Liinaa, joka tulee esiin) Oi, Liina, Liina!

LIINA. Alallas, Leo, alallas ja hiljaa! Älä askeltakaan likene minua nyt, vaan seiso ja kuultele järjen sanaa.

LEO. (Erikseen) Nyt tahtoo hän luonnistaa asian.

LIINA. (Nyppii yhä kukkasta nostamatta ylös silmiänsä.) Hm! Kauan olen tutkistellut, kysellyt itseltäni sydämmeni tunteita kohden sinua. Ovatko he unohtaneet kasvinlapseni ja saattaneet poveni sun tähtesi tuimempaan tuleen? Mitä tiedän minä? Ja mitä tiedän, kuinka loisin nyt katsantoni sinuun? Kuinka? Morsiamenako? Sinuun? Hohoo! Ja mitä morsiuskruunulla minä, kruunulla ja seppeleellä mun kulmillani? No me katsomme toinen toiseemme tyyneydellä aina kuin ennenkin; ja samoin olkoon tässä myös asuntos ja toimes ajan tuonnemmas. Ja muista: sanaakaan ei kihlauksesta ja vielä vähemmin häistä. Häistä! Hm, siinäpä saamme vartoa, luulen minä. Ja ensin kaikista muista: olkoon kaukana meidän vaiheiltamme nuo kiemailukset, silmän-iskut ja syleilykset, se muista.

LEO. Ken voi estää minua, ken minua vastustaa?

LIINA. Pois! Mitä tahdot?

LEO. Syleillä sinua tahdon! (Syleilee häntä.)

LIINA. (Temmoilee, kääntäen hänen kasvonsa.) Me onnettomat, mitä olemme tehneet! Minä kuolen häiriöstä, häpeästä, menen upottamaan itseni alas pyörteen syvyyteen tuolla, minä lapsi katala!

LEO. Upotat itses!

LIINA. Sinun helmas syvyyteen. (Kääntyen äkkiin hänen puoleensa ja painaen otsansa vasten hänen rintaansa.)

LEO. Ah! syleilenkö morsiamenani komeata Liinaa? Onko tämä hänen ihana päänsä, joka autuaasti painaa mun poveani?—Elämämme on Elysium!—Oi Liina!

LIINA. (Nostamatta päätänsä) Mitä tahdot?

LEO. Tahdot! Mitä tahdon enään, koska taivastani syleilen? (Liina vetäytyy vähitellen pois hänen rinnoiltansa, peittäen silmänsä.) Pois tämä hämminki ja raukeus kasvoiltas, ja tule, tässä on meille istuin. (Istuvat penkille oikealla.)

LIINA. Tässähän levätkäämme, armahin Leoni, heittäen kaualliset, salatut tuskamme pois! Ooh!

LEO. Tässä levätkäämme kuusiston tummassa yössä.

LIINA. Oi, vielähän äsken katselin minä levotonna luontoa.

LEO. Mutta nyt, nyt olkaat tervehdityt, te partaiset, kohisevat kuuset; sillä nyt on meillä rauha teidän kanssanne!

LIINA. Ja ole tervehditty, sinä kirkas aamu! Nyt on meillä kanssasi rauha.

LEO. Ja sinä vahvuuden pilvetön kumo, aina tyyni ja valtias!

LIINA. Tyyni, valtias ja puhdas kuin Jumalan aatos itse. Ah mun ystäväni! minä hengitän vapaasti; sillä pudotinhan valtikkani alas ja rauhan tein minä, rauhan, rauhan, rauhan! Voi, tuskallinen, kuluttava uhka oli mun valtani, oli aina taistelo sydämmeni portailla. Mutta nyt pois tuo sotaisa muoto; pois myrskyn jännitys mun elämäni laivan purjeesta. Miksi en valitsisi oikeaa satamaani?

LEO. (Vetää häntä povellensa.) Ja tässähän oikea satamas.

LIINA. Haa! Oletko varma siitä?

LEO. Sun satamas, sun temppelis, ja sinä olet mun epäjumalani.

LIINA. Ja »sinä» sä sanoit, »sinä», ah voi!

LEO. Niin sanoin, emmehän teitittele jumalaamme.

LIINA. Mutta ah, ei korkeuden väljyydessä, vaan tomuisen maamme pahteessa häpee ja hohtaa sun jumalattares tässä. (Kääntäen kasvonsa Leosta) Minä mieletön, mitä olen minä tehnyt, mitä olen tehnyt?

LEO. Ihanaisin Liina!

LIINA. Vaiti, poika, vaiti!

LEO. Sinä ihanaisin taivaan alla!

LIINA. Minä narri!

LEO. Kaukana, Uranon piirissä, on sinusta kehno narri.

LIINA. Narri, narri, narri, narri ja hullu!

LEO. Jalo ja viisas!

LIINA. Narrien narri!

LEO. Ja minä olen sinun uljas sulhases.

LIINA. Vaiti sinä! Mikä olit sinä silmissäni äsken? Poika, poika vaan!
Ja miksi mä kutsuisin sinua nyt? Sulhasekseni? Oi kohtalo, mikä
nöyrytys, mikä nöyrytys! (Katsahtaen tarkasti Leoon) Sulhaseni sinä?
Sinä? Hahaa! (Kätkien kasvonsa Leon rinnoille.)

LEO. Kätkehän itses, lintuseni, koska lähestyy jääkärimme, itse jääkärimestarimme, ja vihaisena, vihaisena!

LIINA. (Kohottaen päätänsä ja katsoen vasemmalle) Ja jääkäriä seuraa korven karhu, tuo meidän arvoisa Elias. (Naurahtaa.) Ah, kaksin, kolmin kerroinhan vuotaa nyt päällemme autuutemme sarvi!

LEO. Mutta voi minua kurjaa poikaa, nyt punehdun kovin; istua tässä rinnallas heidän lähetessään! Minä riennän heitä vastaan. (Aikoen mennä, mutta Liina estää hänen.)

LIINA. (Kiivaudella) Istu paikallas! Mitä huolimme? Tässä istumme kuin ruhtinaspari kunniassaan; sillä ansaitseehan arvon lemmenliitto.—Mutta kas tuota metsäkyöpeliä, Leo! (Anton tulee.)

LEO. Hirveänä lähestyy hän, kulmakarvat painettuina oikein äkeästi alas.

LIINA. Ja mikä pörrötetty parta sitten, jonka peitossa kuitenkin hänen huulosensa myhäilevät niin makeasti, niin makeasti.

ANTON. (Eliaalle) Kas tuossa! Ota säkki selkääs ja saata se vaunuihin ja siitä tuonne höyryvään kartanoon sekä säkki että mies. Pian! (Elias, säkkineen, lähtee oikealle perille.)

LIINA. Ei, Elias! vaan kotia takaisin, kotia takaisin saatettakoon säkki! (Elias kääntyy vasemmalle.)

ANTON. (Vasta havaitsevanaan Liinan ja Leon) Mitä! Jäähyväistenkö halailuksessa vielä? (Eliaalle, paukuttaen sauvallansa maahan) Mihin kömpit, sinä tonttu? Höyrytaloon pussit ja passit, muutoin kallos halkee nyt paikalla! (Elias lähtee taasen käymään oikealle.)

LIINA. Ei, vaan takaisin kultaiseen kotihin—oi taivaan riemu!—se saatettakoon takaisin taas.

ELIAS. (Viskaisee säkin vihaisesti maahan.) Menköön peeveliin koko säkki! Luuletteko, hyvä herrasväkeni, tässä karhua tanssittavanne?

ANTON. (Leolle ja Liinalle) Mitä hulluutta!

LIINA. Pois jo teeskelys ja ilve. (Lähenee häntä nöyrällä muodolla.) Sille perustalle, jonka te itse juuri äsken laskitte meille etehemme, tahdomme nyt rakentaa. Sentähden siunatkaa liittomme ja unohtakaa, oi unohtakaa se kiivauteni työ, jonka osoitin teitä kohtaan tässä vimmoissani, minä vallaton! Ah, vimmoissanihan tein sen, armas enoni!

ANTON. Niin, niin, sinä hattara, löithän päästäni hatun ja annoit minulle melkein laillisen puustin.

LIINA. (Lankee polvillensa.) Antakaa se anteeksi, anteeksi!

LEO. (Polvillaan myös) Minä liityn samaan rukoukseen. Anteeksi, ja suokaa meille siunauksenne!

ELIAS. (Erikseen) Hmmh! Mitä riivattuja?

ANTON. Ylös, lapset, ylös! Muutoin vuotavat mun silmäni vesihelmet ja juuri teidän tähtenne. (Nostaa heidät ylös ja syleilee.) No iskekäät, iskekäät päänne yhteen ja olkaat onnelliset!

ELIAS. (Ääneensä) Mitä?

ANTON. Onnelliset aina!

LIINA. Teitä, eno, onnestamme kiitämme!

LEO. Teitähän kiitämme!

ANTON. Eliasta myös. Totisesti! Ja sentähden nyt hurraa, Elias, hurraa!

ELIAS. No hurratkaamme sitten, hurratkaamme huikeasti huutaen: hurraa! (Kuuluu vihellystä ja tavallinen kolina ja huohotus höyryvaunujen lähteissä.) Ja mene, mene tiehes, sinä musta sonni! Jäljellähän seisoo mies ja omanamme aina. Ah, hän unohti, poikanen, koreasti lähtöhetken, syleillessään meidän nuorta emäntäämme. No siihen hurratkaamme, hurratkaamme! Hih! (Viskelee lakkiansa ilmaan.)

[1867]

ALMA

HENKILÖT:

ELINA.
ALMA, hänen tyttärensä.
MAURA.
KASPER, Alman isoisä.
CONON.

Avara sali vanhanaikasilla huonekaluilla; ovi perillä ja kummallakin sivulla. Vasemman oven kynnyksellä seisoo Elina, katsahdellen kohden avonaista ovea perillä, josta Alma, käsi otsalla ja kovin aattelevana, astuu sisään.

ELINA. (Erikseen) Tuossa astelee hän, toki toisialla
Hänen aatoksensa haaveksien käyvät.
(Ääneensä) Alma, missä loukos olet aikaellut
Tämän ehtopäivän seurastani kaukan?

ALMA. Tuolla partahalla polveilevan virran
Olen illan kuluessa viipynyt.

ELINA. Onpa tosin kaunis tämä ilta.

ALMA. Kirkkahaana kiirii aurinkoinen länteen.

ELINA. Kirkkahaana mieles kuitenkan ei paista.
Miks noin synkeästi katsahtelee silmäs?

ALMA. (Kohottaen rintaansa ja ottaen päällensä uljaamman muodon)
Katsantomme usein hetkes vaihettelee;
Mutta raittiina ja vapaana mä seison:
Sointuenpa veri suonissani virtaa
Kuni lehdistössä tämän illan tuuli.

ELINA. Kuitenkin: oi, oletko sä onnellinen?

ALMA. Äitini, mä olen onnellinen.

ELINA. Toki tarkoin katsoo aina äitin silmä;
Erhety ei nytkän, vaihk' noin korskeasti
Yhä kohottelet poveasi kurjaa,
Niinpä koetellet siellä peittää tulta,
Tulta synkeätä, sydämmesi polttoo.
Turhaan. Minä kaikki huomaan.—Tyttäreni,
Eiko ole ollut, eiko ole aina
Himonani, onnes luoda, katsahdella
Olennossas immen puhtahimpaa kuvaa?
Himo taivaallinen! Soma, armas toimi,
Tulithan sä elämäni aatteheeksi,
Tuoden uutta elaketta sielulleni
Murheen päiväl, kuolon niittäessä tässä.
Mut nyt onni kova ehkä toisin tahtoo,
Pyhän pyrkimisein tyhjäks tehdä tahtoo.

ALMA. Minä tiedän sydämmenne murheen syyn.

ELINA. Sinun sydämmesi ikävöitsemys,
Salasuudes olentoas polttava.

ALMA. Olkaat rauhas, äiti! Voinpa tämän liekin
Viimein sammuttaa, sen tiedän, puhallanpa
Hänen aina meren syvyyteheen alas,
Vaikka sallinkin viel hänen aikaella
Tuolla muiston tummal, riutuvalla niemel.

ELINA. Kuinka lapsekkaasti lausut! Miksi enään
Viivytellä? Mutta sinun sielus pohjaan
Turmijokses juurtunut on miehen kuva,
Joka lempeäsi palkitse ei koskaan.

ALMA. Olkoon niin, ja mahdottomuus välillämme
Olkoon mahdottomuutta viel korkeampa,
Kuitenkan ei tämä pimittäköön
Näkömerkkiäni tuolla, jota kohden
Aina viittasitte, tarkotusta pyhää,
Joka sydämmeni rautapaitaan pukee
Kamppailemaan täällä. Minä melkein huudan:
Tulkaat vastukset ja myrskyt tuikeammat
Menneitä, ja minä tahdon teille näyttää,
Kasvattajani, minkaltahinen he'elmä,
Mikä tuote teidän kädestänne olen.
Enkohan ma toivois niin? Ja tämän toivon
Lähde ylpeys ei ole. Niinpä toivon,
Koska taasen puhtauden jalo aate
Jumalallinen mua korkeuteen nostaa.

ELINA. Ole ilman huolta, tyttö; sillä tiedä:
Missä täällä voima, siinä aina myöskin
Löytyy lähellä sen koetuksen-kivi.
Onpa meille kylliks kovan onnen päivii
Voimiemme koetteeksi. Toki luotan
Sielus vahvuuteheen aina. Pois siis varjo,
Ikävyyden iltavarjo silmästäs.

ALMA. Oi mun äitiin! sehän murheen mulle saattaa,
Koska onnetonta veljeäni muistan.
Kaksi vuotta, kaksi pitkää on jo mennyt
Laivan lähtiessä kotimaamme rannalt,
Mutta vielä viipyvät niin hän kuin laiva
Ilman sanomata lintusenkan pienen.

ELINA. Siinä taasen ilosinta aavistan,
Ennustanpa, että kohta on hän meidän.

ALMA. Suokoon taivas teidän ennustavan totta!—
Mutta nythän muistan hurskaan sairaan tuolla
Matalassa majassansa, vaimon vanhan.
Kuinka ollee hänen laitans?

ELINA. Kohta on hän
Tuonen vieras. Hänen luonnans kävin,
Ottain hänest kyynelhaikeet jäähyväiset.

ALMA. Oi! miks viivyn minä näkemästä vielä
Elon aurinkoa hänen silmissänsä?

ELINA. Sentähden jo riennä häntä katsomaan
Ennen päivän laskuu.

       * * * * *
[Käsikirjoituksesta leikattu pois puoli lehteä.]

[ALMA.] Taivaallinen kuva! Tuossa hänen näen,
Selvemmästi kuni millonkana ennen,
Tuossa, tuossa ihan kuvattuna ilmaan,
Lempeyttä täys; ja niin hän katoo taasen.
Kilian, sun kauneuttas ihmettelen!

ELINA. (Eriks.) Mitä! Miksi seisot tirkistellen tuossa?
Miksi haparoitsee sormes huivin niemis?

[Käsikirjoituksesta leikattu pois puoli lehteä.]—tä otsaa painaa?

       * * * * *
 [Käsikirjoituksesta leikattu pois lehti.]

[MAURA.] Sielun kevät, ja niin taivaan voiman kautta
Tiellä hurskasten me vaelsimme.—
Mutta kohta meistä yksi lopettaavi
Elinkautensa ja heittää tomun kahleet,
Samoin kohta minäkin ja samoin kerran
Sinä myös, sä vaimoist ylevin. Mut kauvas
Olkoon toki kuolonkellos kolkahdukseen,
Nähköön silmäs vielä monta armast aikaa,
Liekehtien lemmen ihanissa töissä;
Mutta koska viimein kutsutaan sua täältä
Palkintoas saamaan, sillon paistavimmas
Korkeudes loistakoon sun istuimesi!

ELINA. Vaimo, mitä haastelet sä palkinnosta
Enään suuremmast kuin onpi mulle onni
Tämä, jota kuulen teidän majastanne?

MAURA. Korkeimmalla kerran hymyköön sun sielus,
Kaupungissa kunnian!—Mut jää nyt hyväst!
Kuoleva mua odottaa, ja rientää täytyy.

ELINA. Hyvästi! ja muista, koska taasen tulet,
Tule kertomahaan kuinka läksi täältä
Onnellisna matkamies.

MAURA. Mä pian tulen.

(Poistuvat, Maura perä-oven kautta, Elina vasemmalle.—
Kasper ja Conon tulevat periltä)

KASPER. Haa! mä tuskin tahdon uskoo mitä kerrot.
Leonard on tullut?

CONON. Hän on huoneessani,
Ilonen ja raitis, sama kuni ennen,
Mutta ilosempa toki hetkel tällä.

KASPER. Sen mä luulen, sen mä luulen, Leonard,
Päästyäsi monest kiljuvasta myrskyst
Yli monen ammottavan kuolon kidan.
Haa, sä poika! Mille tuntui mailman kierros?—
Conon, Conon, urhee sotaveljeni!
Sinun lähetti hän edellensä tänne
Meitä laittelemaan mahtaviksi käymään
Vastaan tuota ilon ankarata puuskaa;
Mutta sinä tiedät, ettei olla täällä
Juuri vesikelloja, sen tiedät sinä.
Miks et tuonut häntä kanssas? Mieltäin polttaa! (Huutaa vasemmalle)
Mutta kuulkas tänne, naiset!

CONON. (Hilliten häntä) Malta hieman!
Olkoon asja vielä salattuna hetken
Naisiltasi.

KASPERr. Miksi?

CONON. Kuule mitä sanon.
Kohta on hän tässä, uljas nuorukainen
Mereltä, ja Kilian häll' kumppanina
Mut he eivät tule ennen kuni palaan
Täältä taasen heitä vastaan sanomalla
Kuinka luonnistui tääl eräs toinen asja.
Jos se onnistui, niin ilosina tullaan,
Tullaan niinkuin voittoriemuitsijaa kolme;
Mutta jos tääl toimeni käy kumoon, sillon
Kaksi vaan me tullaan, Leonard ja minä;
Murheisena siirtyy meistä Kilian.

KASPER. Mitä sommaelet, miesi? Rynkää esiin,
Esiin oikapäätä sotilasten taval!

CONON. Kuulkoot sitten korvas mielusasti. Huomaa:
Kilian, mun vainaan ystäväni poika,
Oiva miesi, puhtahimmal mainiolla…

KASPER. Kyhkynen! niin puhdas, äänetön ja kaino,
Ilman yhtään miehen karmeata roimaa
Naamalla ja leukaperil; niinpä on hän,
Mutta niin hän olkoon; imehdinpä häntä,
Hänen tyyneyttänsä ja vakuuttansa,
Kuulet sinä. Mutta mitä tahdot hänest?

CONON. Hän sun Almaas lempii.—Miksi hämmästyt?

KASPER. Alma jalona kuin aurinkoinen loistaa!
Sano: kenpä uskaltaisi yritellä
Temmasemaan huoneestani taivaan-loimoo?—
Toki yksi uskaltakoon sankartyöhön,
Yksi ainokainen vaan maan pallerolla.
Terve, sinä oivallinen Kilian!

CONON. Sinä myönnyt siis?

KASPER. Ahaa, vai niin, sä poika!
Mutta mitä sanoo hän, tuo peijakas,
Joka ryöstäis meiltä hyvän enkelimme?

CONON. Kovinpa hän lempii; mutta saattaa asja
Omilt huuliltansa kaunokaisen korviin,
Semä mahdotonta. Tänäpänä toki
Loimahtelee villi päättävyyden tuli
Miehen poves, ja nyt kitkeä hän tahtoo
Syämmens tuon epätiedon hämärästä.
Mutta mahdotonta hänen itse käydä
Tässä toimintoon. Sentähden tulen minä.

KASPER. Ja nyt tulkoon loppu epätiedollensa.
Astutaanpas! Joko sitten kourissamme
Kantaa tahi katkee nuoren miehen toivo.
Astutaanpas likan luoksi.

CONON. Varro toki.
Viipykäämme vielä kysymyksinemme
Neidolta, ja ensin tutkistele äiti,
Joka hänen parhain tuntee. Antakoon hän
Meille tiedoksi,—jos itse hän sen tietää—
Olisko jo ihanaisen lempilapsens
Sydän himostunut täällä toiseen mieheen.

KASPER. Himostunut toiseen mieheen? Kirkas tuli!
Pitääkö siis hänen sydämmensä käymän
Väkivalloin meistä pois ja vierauman?
He mun kalleutein veisit? Kilianko
Häntä kiemailisi hänen sydämmensä
Hempuna ja kateheena valtijaana?
Mene hiiteen maalinkeines, töhertäjä!

CONON. Mitä hulluttelet, sinä ukko?

KASPER. Vaiti sinä!—Mutta kas jos häntä lemmit,
Tyttäreni, ja hän tehdä voi sun onnes,
Niin ei mailman aarteet käykööt siinä tielles.
Ota hän sun kullaksesi, jalo miesi,
Mutta maalaa tuohon seinään yksi kuva,
Kesä-illan kukkasniitulle sä maalaa
Eräs impi aatoksissaan, jonka muoto,
Juhlallinen, kunnioitustamme vaatii,
Mutta jonka silmän lempee riutumus
Lausuu, että viimein toki perintömme
Onpi ilon ilta rauhan satamassa.
Maalaa tämä, mutta samaan tauluun kohta
Immen taivallinen kasvattaja maalaa,
Vaimo, kasvot kirkkaan kelmeyden loistees.
Tarkasti ja vakavasti katsahtaa hän,
Kuitenk' huomaa ihanilla huulillansa
Myhäilys tuo salanen ja laupeas
Ja tuo kasvohilla puhdas gloria.
Haa, mun veljein! katso tuossa mikä taulu
Verraton, ha haa! Mut ettes naura mulle?

CONON. Enpä juuri vaihka viehkeileekin mieles
Kuni hiljan rakastuneen nuorukaisen.

KASPER. Nuori olen uudestaan. Nuo kaksi tähtee,
Tähtee kultahista täällä naisten joukos
Ovat kirkastaneet vanhuuteni päivät.
Onnellinen sinä, joka immen lemmen
Saavutat ja elos valkeudeks viet!
Mutta ken on miesi? Lieko Kilian?
Jumal' avita! sen soisin ennen kaikist.
Toki tulkoonpa jo siitä vissi tieto;
Varro hieman, äitin luoksi tahdon käydä.—
Totta kaiketi myös hälle ilmi-annan
Heti yksin tein tuon sanomasi armaan,
Että meri meille takasin taas antoi
Leonardin ilosen?

CONON. Tee se, mutta kätke asja neitoselta
Vielä hetki tuonnemmaksi.

KASPER. Niinkuin tahdot.
Mutta iloitseepa sanomasta äiti;
Onhan sydämmensä lemmen-aarniosta
Virtanut myös poikaiselle täällä runsin,
Vaihkei piehtaroinnut nalliainen koskaan
Hänen helmalapsenansa. Pentuksipa
Isäns emoselle hellälle hän joutui
Koska Tuoni ensimmäisen miniäni
Äiti-poven paadutti, ja kaksi pientä
Kuikuttelit, kantajaansa kaivatessa.
Mutta ilmestyipä sillon äiti toinen
Heille armastelijaksi, äiti vieras,
Jonka moista päivän tähti ei viel nähnyt.
Niin, mun toverini.—Mutta riemu nousee
Huoneesemme tänä iltan! Varro hetki,
Käynpä hieman tirkistämään Kilianis
Esi-ajan kurkistimeen. (Menee vasemmalle)

CONON. (Yksin) Kilian,
Onni suosiva nyt tehköön parastansa;
Sillä tietystihän nostais jyrkkä kielto
Neitoselta, temmellystä poveheesi.
Enkä tuota ihmettelis. Kuitenkin,
Mitä luontoasi tunnen, luulen minä,
Ettes olekkan tuo viheljäinen narri,
Joka, halveksien elämämme lahjaa,
Kohta viskaseevi yli partaan kaikki
Yhden naisen tähden, eikä huomaa
Kuinka löyhä, kuinka yhä petollinen
Onpi onni, joka himoistamme syntyy,
Imettäjät monen tuhon. Mutta katso:
Viisaan tyyneydel aina täyttää velvons
Päivät täällä, siinä onni ainoa. (Kasper tulee, nauraen, hieroen käsiänsä)

KASPER. Ha ha ha, sä Conon, peeveli on irki!

CONON. Sano.

KASPER. Peeveli on irti, sanon minä!

CONON. Mitä päätän tämänkaltasesta lauseest?

KASPER. Mitä tahdot. Mutta riennä, Elinani!—
Älä, veljein, toki ylvästele liion.
Mikä konsti, mikä kunnia on siinä,
Käydä esiin valmiiksi tallotulla tiellä? (Elina tulee)
Mutta sano hälle vasten partaa, vaimo!

ELINA. Conon, iloitsenpa kovin sanomasta,
Että saapunut on uljas Leonard;
Siitä kiitän sinua ja annan sulle
Vasta-lahjaksi nyt lupauksen sanan,
Sanan, joka vielä ihanemmin kaikuu
Kilianin korvas. Tiedä, Conon:
Tämän miehen kuva kaunis on jo ammon
Nuoren immen sydämmessä kapinoinnut,
Kuluttaen hohteheena synkeänä;
Sillä eihän Kilianin ulkohaamu,
Eihän sana huuliltans, ei silmän isku
Ole tähänasti juuri osoittanut
Povessansa lemmen armotonta valtaa.

CONON. Niin on miehen mieli; kovin suljettuna
Muilta. Mutta että vallitsevat siellä
Hyvät henget, sehän sydämmeni ijäks
Onpi häneen kahlehtinut.

KASPER. Oiva miesi!

CONON. Hänen ulkohaamuns? Mutta katsoisitte
Tällä hetkellä nyt hänen sisustaansa,
Siellä huomaisitte myrskyn. Levotonna
Astelee nyt poika vartoessaan täältä
Tuomioonsa. Mutta onnen tuomion
Kohta kuulee hän, ja mailmans kirkastuu.

KASPER. Onnen myyri on hän. Taivas, mikä tyttö!
Enkeli maan päällä, Herran enkeli,
Sanon mä, ja vannon: joka toisin sanoo,
Hänpä tulee tekemisiin minun kanssain.—
Mutta mitä? Seraaffi on rakastellut
Poikanallia! Haijaj! Ja iso-isäs
Arvoisa ei ole saanut tuosta
Vallattomuudestasi tiedon-tipparaa!

ELINA. Tuota ällös ihmettelkö. Vaivoin vallan
Saipa tästä äitinsäkin tiedon. Vihdoin
Koska moni karkulainen huokaus,
Monen yöseen valvominen tuskaa täys,
Enin toki katsantonsa synkee liekki
Mulle kantelivat kuinka hänen mielens
Ympärviehkeili, ja sillon häntä päädyin
Kysymyksilläni ahdistelemahaan,
Rukouksillani, mutta kauvan turhaan.
Kerran toki povelleni kallistui hän,
Tyttö, uiskennellen kyyneleitten virras,
Ja nyt korvahaani salasuuden kuiskas.

KASPER. Sinä lemmenkukka iltakasteen alla,
Missä viivyt kuulemasta onnes arpaa?

ELINA. Majasessa tuolla ahon liepehellä
Luona vaimon, käypä Tuonelaan, hän viipyy;
Hetken päästä, tiedän, takaisin hän joutuu.

KASPER. Annas hänen tulla, annas hänen kuulla
Uutisemme valtaset, ja emmekohan
Näe tässä kilttii kiikahdusta hieman?
Voisitkohan, likka, ensileimahtaissa
Seistä, vaipumatta tämän onnes alle?

ELINA. Hänkö olisi niin heikko? Mitä voisin
Kerskata mä enään? Toki uskon toista,
Ehkä pahemminkin sanomamme kaikuis,
Vaihka hänen korvahaansa viskaisimme
Sanat, että ainoo veljens Leonard
Käy luurankana nyt meren kolkos helmas
Hirmukasten joukos, että Kilian
Onpi kihlaunut komeahaan neitoon
Kartanossa komeassa tuolla.

KASPER. Kamalia sanomia!

ELINA. Mutta vielä:
Että iso-isäns, likan silmäterä,
Lupauksen täyttääksensä, pyhän valan,
Lähtee keral kumppaninsa Conon'in
Taistelemaan Kreikalaisten sankarina
Vastoin Turkkilaista rumaa, joka taasen—
Kuni kertoisimme—vihasena karkaa,
Vertajanoovana kohden Hellaksen maata.

KASPER. Perin armottomat, hirveen kovat sanat!

ELINA. Ne hän toki ensin huuliltamme kuulkoon.

KASPER. Rohkeutes tunnen. Mutta kuitenkin,
Tuotako me uskaltaisim?

ELINA. Niinpä teemme.
Ensin nämät murheelliset kertoelmat,
Jotka hältä syämmen rakkahimmat riistää,
Kuulkoon hän, mut samas hetkes kaikki riemu
Takasin taas virtakoon, ja kalliimpana
Kuni ennen. Sulhasena lähestyköön
Kilian kuin toivon saari, ennen nähty
Ainoastaan äärettömäs kaukaisuudes.
Niinpä hänen ensin tässä piiritämme
Kuolon koljol sumul, mutta pian taasen
Sumun synkeen poistamme, ja Alma
Seisoo onnellisimpana lemmittynä.
Siinä vimman pimeys ja taivaan valo,
Siinä korkeus ja syvyys yhteenkarkaa.

KASPER. Mahdotonta, Elinani, mahdotonta!

CONON. Vaimo, vaarallinen leikki, vaarallinen.

ELINA. Siinä olkoon hälle koetuksen myrsky;
Senpä kaltahista hän nyt melkein tahtois,
Niin hän, tulisesti innostuen, lausui
Hetki sitten. Nyt hän ottakoon sen vastaan.

KASPER. Mitä! Voiko Alman sydämmestä käydä
Toivotus niin mieletön ja julkea?

ELINA. Ei; vaan sielun korkeassa ihastukses
Lensi tämä lause hänen huuliltansa.

KASPER. Mutta huomaa: ellei hän nyt voisi kantaa
Tuota koetuksen myrskyy?

Conon. Huomaa tämä.

KASPER. Vaan me hänen sydämmensä musertaisim?

ELINA. Ilman huolta! Minä tunnen hänen sydämmensä.
Nytkö vaipuisi hän alas, tullessansa
Kammiosta hurskaan, joka tällä hetkel
Täältä lähtee perimähään kruunuansa?
Hänkö vaipuis alas, vaihka pyörteliskin
Tuhon tuulispäät nyt hänen ympärillään?
Ei; vaan ilo vakaa, korkea ja tyyni
Hänessä nyt vallitsee, ja kantaa voi hän
Kovan onnen painon maahan kaatumatta,
Kaatumatta alle verrattoman riemun.
Ylivoitettuna taasen tämä myrsky
Lahjoittavi hänen sielullensa mahdin,
Korottehen ankaran, ja ihastuen
Muistelee hän aina lemmen leikkilöitä.
Vielä elon syksysiltä vainioilta,
Koska uneksuen takasin hän katsoo
Samotulle tielle kohden entisyyttä,
Aina tämä ihanainen ilta
Hymyvänä helavalkeana loistaa
Hälle muiston riutuvasta kesä-yöstä.
Oi mi hetki toki! Kuvailkaatte
Etehenne juhlallista näytelmää:
Vilaukseksi vaan peittää hänen murhe,
Mutta halki mustan, uhkailevan pilven
Liepeästi leimahtaen aukaseevi
Ilon taivas kultahelottavan helmans
Helinäl, ja impi seisoo morsianna.

KASPER. Verratonta, verratonta vallan! Ah!
Iske tulta, kiiriköhöön maa ja taivas,
Jalonahan seisoo aina Alma, kaunis,
Kuni pyhäin kuva tulen välkkynässä!
Olkoon menneeksi ja tulkoon tuosta melske.
Conon, Conon!

ELINA. Cononille ilmestyköön
Alma hänen ylevyytens ankarimmas
Pukimessa, Alma, Kilianin onni.

CONON. Teiltä parhain tunnettu on immen luonto;
Rakentakaat leikki, mä en estää tahdo.

KASPER. Oiva leikki, koska lempi takoo juonii
Lemmen korotteeksi ilon iltana,
Leikki jumalten, »Divina comedia»!

ELINA. Hänen näen minä. Tuolta lähestyy hän
Pitkin pellonpientaretta astellen.

KASPER. Olkam valmiit. Elinani, kuinka määräät
Meidän kohtamme täs leikkinäytelmässä?

ELINA. Minä tiedoks hälle annan haaksirikon,
Jossa meri kohtuuns Leonardin temmas;
Te, mun appeni, te hälle ilmoitatte
Sotaretkenne pois etäisille maille,
Jonne, ennen nousuu kolmen auringon,
On jo teidän lähdettävä.

KASPER. Hyvä hyvä!
Sitten Conon tuossa. Huomaa, poika, läksys.

ELINA. Conon luokseen meitä kutsuu viettämähään
Lähtöjuhlaa, viettämähään samoin retkin
Kilianin kihlausta.

CONON. Tiedän siis nyt
Kohtani, ja miten voin sen tahdon täyttää.

KASPER. Siinähän on meillä ensimmäinen näytös,
Tulee sitten toinen riemun remunalla;
Ja nyt myöskin tämän juoni-asemasta
Suoppas ahtööreilles pieni viittaus.

ELINA. Samas järjestykses toimintomme juoskoon:
Minä veljens hälle kuolemasta annan,
Tepä sodan hirveästä pauhinasta
Oman itsenne taas ilosena tuotte
Hälle päiviensä huviks, mutta Conon
Hältä armahaasti kysyy jos hän tahtois
Tulla kauniin Kilianin avioksi;
Sitten nouskoon tämä ilovalkeamme
Vallatonna korkeuteen pilvien.

KASPER. Perin oivallista! Kaikki liittyy lukkoon
Ilman yhtään räminätä koneissamme.
Mutta jymiseehän porras! Olkam valmiit
Tuikeahaan ilveesen. Nyt koetellaan
Keinol koval, myrskyl vallan kiivahalla
Nuoren tyttäreni ryhtiä. No noo,
Onhan suonissasi ukko Kasperin verta. (Alma tulee)

ELINA. Almani, sun katsantosi meille lausuu,
Ettäs kuvauksen korkeen nähnyt olet.

ALMA. Minkä ihanuuden täällä nähdä saamme
Hänen kasvoillansa, joka autuaana kuolee,
Koska sielu, itseänsä peilaellen
Valkeuden lähteen paistees hymysuin,
Odottavi kelmeältä enkeliltä
Suutelmaa, mi kovan solmun helläst päästää!
Minkä pyhän rauhan, minkä viisauden
Korkean, kuin kirkastuisit elämämme
Himmeydet kaikki, sinä sillon näet
Hänen otsallansa! Näet kuni koitteen,
Koitteen heljän ijankaikkisuuden päiväst.
Niinpä vaimo kuolon kaunoisena
Lepäsi mun edessäni, tyyven tyyven!

ELINA. Ja nyt on hän elämänsä päättänyt?

ALMA. Vielä ei; vaan hänen hengittämään heitin
Koska hänest läksin, läksin käskystänsä;
Sillä äkisti hän katsoi puoleheeni,
Lausui kuni ennustaen: »hyvästi,
Hyvästi nyt, armas neito! Jätä huone
Kuolevan ja kohden kotoasi riennä,
Jossa hetki ankara sua odottaavi»,
Niin hän lausui ihanasti myhäellen.

ELINA. Ja sä tulit. Mutta katsahtihan tarkoin
Vaimo pian sammuvalla silmällänsä.

ALMA. Mitä on siis teillä tiedokseni antaa?
Tosiaankin tärkeätä, huomaan minä.
Toki murheen pimeyttä enemmin
Kuni iloa mä muodoistanne varron.

ELINA. Muistele siis näkyäsi taivaallista
Ja nyt seiso lujana, mun tyttäreni,
Koska kuulet syvän murheen sanoman.—
Leonard jo heittänyt on päivän valon
Ainiaaksi; meren povessa hän lepää
Peittämänä sammalhienon kääreen,
Unohtaen kaikki.

KASPER. (Eriks.) Sydäntäni louhii;
Mutta en sua tahdo pettää, Elinain.

ALMA. Kuollut olet siis, mun veljein, saanut hautas
Meren syvyyteheen kauhistavaan, kylmään.
Korkeuden Herra, ole armollinen
Hänen sielullensa! Mitä tiesi hän,
Nuoruutensa hourees aina ilon lapsi?
Kauvan häntä murehdin ja itken, itken!
Leonard, oi Leonard, mun veljeni kurja!

ELINA. Onnellinen on hän, ota lohdutusta.

ALMA. Oikeutensa myös ottaa kuolon murhe!

KASPER. Lapsein, kuule vielä toinen murheen sana,
Joka, tiedän minä, lisää taakkas painoo;
Mutta olkoonpa nyt ilmoitettu kaikki.—
Sinä tiedät meidät, Cononin ja minun,
Vannoneeksi kerran nuorna pyhän valan.
Katso, nyt on tullut meille vissi tieto,
Että villi, partaposki Turkkilainen
Maata Hellaksen taas tahtoo valtahaansa
Temmata, ja niin on käsissämme hetki,
Jona lupauksemme on täytettävä,
Vala: käydä puolustamaan Kreikalaista.
Siis aloo! Me ylihuomenna jo mennään.

ALMA. Armas iso-isäni, te, harmaapäinen
Kahden vihollisen valtakunnan ryskees
Murhatanterella! Mitä aattelette?

KASPER. Että pyhä lupaus on täytettävä.
Mahdotonta Kasperin on toisin tehdä,
Mahdotonta! Älä vaivaa itsees turhaan.

ALMA. Mikä vimman vihuri! Oi Leonard!
Sinä kuollut olet, isäni mun heittää;
Haaksi vanhettunut, heikko, mi jo kauvan
Lepäs tyynees satamassa, odotellen
Loppuansa hiljaista, nyt rynkää ulos,
Rynkää hurjapäisnä mailman kaikkein tuulten
Valtahaan, ja vaipuu ensimmäises myrskys.
Oi! mä nauttisinko enään yöseen unta
Tahi päivän iloo, aina muistellessain
Teidän kiharia hopeehohtavia
Vainon verisellä pellol? Sydän kätkee!
Conon, teihin minä vetoon. Aatelkaatte!

CONON. Neitonen, mun aatoksein ja askeleeni
Kasperia seuraavat nyt samaa tietä;
Se on kunniamme vaade; ei siis tilaa
Tinkimiseen, vaan on edessämme retki.
Mutta juhla komja toki vietettäköön
Ennen lähtöämme Suomesta. Ja meillä,
Minun huoneessani tapahtukoon tämä.
Ystäväni, huomenna siis tulkaat kaikki
Vieraiksemme. Teitä Kilian myös käskee;
Sillä eihän ole ainoastaan juhla
Vakaa lähtöjuhla, vaan myös riemun päivä,
Koska kaksi onnellista nuorta lempens
Kihlauksen sinetillä vahvistavat.
Niinpä Kilian teit iloitsemaan käskee
Kanssansa ja kauniin lemmittynsä kanssa.

ELINA. Conon, mitä kuulen?

CONON. Nuorten kihlausta.

KASPER. (Eriks.) Haa! miks lumivalkeaksi käy sun poskes,
Likkasein?

ALMA. Hän kihlaa itsens; kehen sitten?

CONON. Tämä olkoon salaisuus viel huomiseksi.

ALMA. Mutta kehen kihlauu hän?

CONON. Minä pyydän,
Olkoon tämä kätkös juhlahetkeen asti.

ALMA. Olkoon niin. Mut tietkäät, teidän sanomanne
Kaikuu korvissani kuolon tuomiona
Sielulleni.

KASPER. Tyttäreni, mitä sanot?

ALMA. Totuudenpa sanon.

CONON. Suokaat mulle anteeks,
Jos mä saatoin syämmellenne jonkun iskun.

ALMA. Uskotteko, että rakastan mä häntä?

CONON. Enpä toki.

ALMA. Uskottepa väärin, väärin!

CONON. Enhän usko, että häntä rakastatte.

ALMA. Erhetytte. Minä häntä rakastan.

KASPER. Alma, Alma, sinä saatat meidän kaikkein
Silmät vaipumahaan alas.

ALMA. Kätkisinko tämän, ja niin teeskennellen,
Kehnomielisesti valehdellen tässä
Teidän edessänne, vierittäisin tuskan,
Katkerimman kaikist, Leonardin kuoloon,
Iso-isäin poistumiseen surman kitaan,
Tuskan, jonka lähde toisialla kuohuu?
Ei! vaan hetkes ulosliehtoa mun täytyy
Sydämmeni ahdistuksen.—Kilian!
Unohtaa sun tahdon, ja niin kaiken riemun
Täällä elämämme kannikalla kaidal!—
Miehet, uskottepa, että olen hullu
Teille avatessain sydämmeni näin.
Mutta näiden kierrostuulten kiljuessa!

KASPER. Minä seison ihan kierrostuulen keskel.

ALMA. (Eriks.) Tahtoisinpa itseäni tyyventää.

KASPER. Tyttäreni, nosta pääsi korkealle!

ALMA. Miehet, uskotteko, että olen hullu?

ELINA. Ei; he kyllä käsittävät toivottoman
Lemmen hurjat, huohottavat karkelot.

ALMA. Käsittäkööt he ja tietäkööt he kaikki,
Kaikki myös he salakoot, ja nähkööt tässä
Kuinka heitän pois nyt turhan toivon,
Toivon päiviemme onni-autuudesta.
Mikä on se? Virvatuli elon suolla,
Houkutellen meitä petolliseen pyyntiin.
Tuonne tänne sinkoilee se, tuonne tänne
Sitä vainoten me turhaan ajelemme,
Kunnes hetteen musta loka meidät nielee.—
Rakenna siis ikikalliolle
Toivos linna, jota myrskyt eivät kaada,
Mutta perintönäs ikuisena seisoo
Vartoen sua morsianna. Rakenna!
Koska sulle etu kallis tämä suotiin,
Koska saimme toki osan ankarimman.
Katso: kennen onni ihmislapsen voittaa,
Kennen miekkoisen? Hän taistelkoon tääl hetken,
Ristiin rastiin leimahtelkoon jyrinällä
Hänen ympärillään kamppauksen tiellä;
Sillä—huomaa huomaa!—iltaväsyneenä
Vaipua hän saapi Isän armaan helmaan.—
Miksi vaikertelsin? Tiedä: vielä kantaa
Mulle elon päiväkin tääl kohdussansa
Voittoo monta vaihka kadot suuret tein.
Tuossahan mun emoseni armas vielä
Aina omanani, omanani aina
Etäisihin aikoin! Oi mi onni, onni! (Halailee häntä)

ELINA. En sua koskaan heitä, kaunis tyttärein.

ALMA. En sua koskaan heitä, kallis kallis äiti!
Yhdessä me suremme ja iloitsemme,
Yhdessä me elämämme kiirastamme
Pyhäin kaltaseksi alla rauhan viirin.
Ja niin viimein, koska tyyni ilta onpi,
Kuolon enkel' kolkuttakoon ovellemme,
Meitä kutsuen, ja seuraammepa häntä
Hymyhuulin, kuni vaimo hurskas tuolla,
Valkeuteen ihmeelliseen käärittyinä.

KASPER. Oi mun Elinain, jo käännä lehti, käännä!

ELINA. Minä teen sen, sillä sydämmeni tahtoo
Kauvas pois jo heittää teeskellyksen peiton.—
Tyttäreni, anna anteeks tämä ilve;
Yksi aate lemmen helleydest oil se,
Yksi aate, joka ilon kirkasteeksi
Murheen teki, läpikäytäväksi laaksoks
Pyhän vuoren kiirehelle päivän loistoon.
Oilpa syy viel tärkeämpi kiihotteena
Leikkiin: koetella tämän myrskyn kautta
Miltä voimas näyttivät; ja niinpä toivos,
Joinkin rohkean, nyt saavuttanut olet.
Kuitenkin viel karkaa päälles myrsky toinen,
Toki lentäenpä uljaal vinkunalla
Toivon kulta-kyhkysparvena se rientää,
Mutta ehkä tuimempana ensimmäistä;
Sillä ääretön on kimmeltävä parvi.

ALMA. Mitä, äiti?—Kuinka ymmärtäisin tämän?
Pian! Päästäkäät mua tästä häiriöstä!

ELINA. Mitä äsken tuhona me kertoilimme,
Tämä kaikki myötäkäymiseksi muuttuu,
Koska totuus leikitsevän valheen siirtää.
Kuule siis ja usko mitä ilmoitamme:
Leonard viel elää; kohta hänen näet,
Tulleheena lainehitten karkeloista.

KASPER. Kaikkialla rauha mailman tantereilla;
Turkki makaa kuorsaten ja Hellas nousee.

CONON. Minä rakkauden lähettiläs olen,
Minä vanha; mutta kaino on tuo nuori.
Auta, Amor, huuliltani tämä sana:
Ihanaista Almaa lempii Kilian.

ALMA. Hurjat miehet, hurjat vaimot! mitä juonta,
Mitä mieletöntä narritusta teiltä,
Armottomat, kohtaan Almaa katalaa?

ELINA. Totuus kaikki!

KASPER. Totuus kirkas!

ALMA. Pyörtyvänä vuoren jyrkällä mä seison,
Ja mun joko nielee hirvittävä hauta,
Tahi ottavat mua helmaans enkelit!
Laupeutta, ystäväni, laupeutta!

ELINA. Sinä todeks pelkäät uskoo mitä kuulit,
Eikä ihme, koskenahan onnes vuotaa.
Toki mietiskele, ja sä huomat kohta,
Että autuutes on vissi. Eihän taida
Ystävyyden pilaleikki murheel päättää
Mitä ilolla hän alkoi, mahdotonta;
Vaan päinvastoin varjost valkeuteen käy hän,
Eikä ystäväänsä haavotuksi heitä.
Älä aattele niin hirveätä meistä!
Sillä jos nyt valheeks muuttaisimme tämän
Mitä ihaninta sulle lupasimme,
Pyöveleitäs oltas me, ei ystäviäs.
Alma, usko mitä ilmoitamme!

ALMA. Jumal'! mitä uskoisin ja aattelisin?

ELINA. Mitä sulle sanomme ja vakuutamme.

ALMA. Mitä mulle sanotte ja vakuutatte?
Sankaat, sankaat sanomanne uudestaan!

ELINA. Mereltä on Leonard, sun veljes, tullut.

KASPER. Rauhassahan rakentelee Kreikalainen
Näkemättä haamettakan Turkin parrast.

ALMA. Mitä lausui Conon? Sanan, joka tuntui
Kaiken taivaan kohtuhuunsa sulkenneeks!

CONON. Kilian nyt Alman kullaksensa tahtoo.

ALMA. Mitä tahdon minä?

CONON. Lupauksen sai hän
Varhain kyllä, onnellinen Kilian.

ALMA. Mikä päivä tämä? Oi! mun ympärilläin
Mikä hämärän ja valkeuden valhe!
Nytpä: millon taasen silmä kauvas kantaa
Halki avaruuden äärettömän helman,
Jossa kultapallot hymiseväs pauhus
Ympärsinkoilevat, ylistäen luojaans;
Mutta katso: taasenpa nyt hämäräinen
Pyhä peittää mun, ja vaipua sen kohtuun
Tahtoisin mä uneksumaan ainiaaksi
Ijankaikkisuuden autuasta unta.—
Mutta pois jo kauvas tämä houre
Vallaton ja jalosti nyt iloitkamme,
Sillä ankarahan toki tämä hetki.
Ystävät, nyt iloitkamme, iloitkamme!

KASPER. Iloitkamme kaikki ilon iltana!

ALMA. Armahin mun isäni, mun äitini! (Ottaa heitä molempia kädestä)

ELINA. Alma, sinua mä kiitän.

KASPER. Seppel tänne!
Seppel koristeeksi hänen kulmillensa!
Alma, sydämmeni ihastus ja aarre,
Kalliona seisoit koetuksen myrskys.

ELINA. Alma, kaikki palkinnut on tämä ilta
Nähdyt vaivani; jos niitä nähnyt olen
Tähtes sinun, joka sieväst ylenit.

KASPER. Niin hän kasvoi, hyöstyi, tässä hän nyt seisoo
Edessämme valmihiina miehelään.
Conon, eikö ole tässä emännäksi
Uroollesi? Mitä! Sinä seisot tuossa
Kuni vanha, tietoviisas tarhapöllö
Aatoksissas, miesi.

CONON. Tiedä, tämä hetki
Ihanasti hengittää mun sieluhuuni.—
Korkeaksi katson Kilianin onnen.

KASPER. Siis jo saata huoneesemme sankaris,
Sekä ylkä että meren uljas peikko.

CONON. Käynpä täyttämiseen tämän illan riemun.

KASPER. Riennä, että lyömme kerran naulaa kantaan!

CONON. Minä menen. (Menee)

KASPER. Riennä!

ALMA. Toki viipykäätte!

KASPER. Miksi viipyisi hän enään poikinensa,
Miksi, likkaseni? (Ottaa häntä kädestä)

ALMA. (Laskien toisen kätensä Elinan olalle) Oi mun äitini,
Anna mulle jalo tyyneytes, anna!

KASPER. Ole rauhas, tyttö, näiden kahden tynkön
Nojalla kuin kahden vuoren.

ALMA. Ei! He tulkoot.
Minä jalona ja uneksuen seison.

(1869-70)