Produced by Tapio Riikonen

OMA TUPA, OMA LUPA

Viron kielellä kirjoitti

Jaakko Pärn

Suomentanut ["Oma tuba, oma luba"] Aino Joutsen

Helsingissä 1891.
Kansanvalistus-seuran kustantama.

JOHDANTO.

Jaakko Pärn on Viron kansan etevimpiä nuoria kirjailijoita, joka itse syntyneenä kansan rivissä ja eläneenä sen keskuudessa myös kertomuksissaan pysyy sen hänelle hyvin tunnetuissa oloissa. Sentähden on myös Kansanvalistusseuran toimikunta katsonut sopivaksi yhdistää jonkun hänen tekemistään kertomuksista Seuran toimitusten joukkoon. Kertomuksessa, joka on siveelliselle pohjalle rakettu, ilmestyy runollinen henki; hieno tunto sekä tarkka sieluntilojen ja mielenalojen huomaanto; se kuvaa miten ahkeruus ja kestäväisyys voittaa vaikeimmissakin oloissa ja kelpaa siten kehotukseksi eteenpäin pyrkiville meidänkin maassamme. Sen ohessa tarjoo kertomus kuvaelman veljeskansamme oloista, joka nähtävästi on tehty totuuden mukaan ja sellaisena sangen arvokas. Suomen kansalle ei tosiaan ole liian usein tarjottu tietoja sen heimokansojen elämästä eikä vaiheista. Siinä suhteessa on vielä suuri velka suoritettava, suuri tehtävä edessämme. Vieraantuneet olemme heistä, eksyneet vieraiden kansojen kesken. On jo aika muistaa sitä juurta, josta lähdimme, sitä heimoa, johon kuulumme. Lähinnä meitä ovat siinä kohden Virolaiset. Tuottakoon tämä kirjanen jonkun, jos vähäisenkin lisäyksen tietoihimme sukulaiskansoistamme.

Niille lukijoistamme, jotka kentiesi eivät ennaltaan tunne mitään Viron kansasta, tahdomme ilmoittaa, että se kansa vielä tämän vuosisadan alussa eli orjuudessa. Melkein samaan aikaan kuin meidän maahamme, tuotiin heillekin kristinusko; saksalaiset ritarit Kristuksen nimessä valloittivat maan ja jakoivat sen keskenänsä, ja jokainen piti omaisuutenaan niin hyvin pellot ja kylät, kuin myöskin niiden entiset asujaimet ja omistajat. Nämä tehtiin orjiksi ja pysyivät tässä orjuuden tilassa monta sataa vuotta, siksi kuin viimein vuosina 1816 ja 1819 orjat julistettiin vapaiksi, se on, ne saivat oikeuden lähteä minnekä tahtoivat avaraan maailmaan; maat tietysti yhä jäivät herrojen haltuun. Vapaa oli nyt Viron kansa, mutta ilman varoja, ilman tietoja se yhä jäi itse asiassa koviin kahleisin. Voidaksensa elää täytyi heidän vastaanottaa torppiensa hoitaminen niillä ehdoilla, joita herrat katsoivat parhaaksi määrätä. Kertomuksemme kuvaa muutamia niitä epäkohtia, jotka tämä asianlaatu synnytti, ja miten ahkeruudella ja ymmärryksellä onnistuu niistä selvitä.

Itse kirjantekijästä saatamme antaa seuraavat tiedot. Syntynyt on hän 10 Lokak. vuonna 1843 Torman pitäjässä Tarton tienoilla. Hänen isänsä oli "talukoha rentnik," joka sana parhaiten vastaa, mitä ovat meidän maassamme torpparit eli mökkiläiset. Perheessä oli ennen häntä kuusi sisarta ja yksi veli. Kun poika oli puolen vuoden vanha, muutti perhe kylästä, jossa se siihen asti oli asunut, yksinäiseen metsätaloon, joka kuitenkaan ei ollut kuin ruotsin virstan matkassa kirkolta. Äiti opetti poikaansa lukemaan ja isä kirjoittamaan, ja yhdeksän vuotiaana pantiin hän kansakouluun, jossa oli opettajana eräs Adam Jakobson, tunnetun kansanjohtajan C. T. Jakobson vainajan isä. Jälkimäinen, joka oli ainoastaan kolme vuotta nuorta Pärniä vanhempi, oli tällä tavoin hänen lapsuuden tuttaviaan ja on arvattavasti suuressa määrin vaikuttanut toisen toimiin ja vaikutus-suuntaan. Nuoruutensa aikana ovat he yhdessä rientäneet läpi metsäin ja mäkien, laaksoin ja vainioitten, ja miehinä ovat he yhtä tietä käyneet, kertoo Pärn itse. Molemmat ovat osaksi samalla, osaksi eri aloilla koettaneet olla kansansa opettajina. Pärn jatkoi eteenpäin koulunkäyntiänsä, ollen kuitenkin kesällä kotona koto-askareita toimittamassa tai karjassa käymässä, ja opittuansa saksan- ja venäjänkieltä kävi hän vielä kaupunginkoulua kolmatta vuotta, jonka jälkeen hän muutti Tarton opettajaseminariin, joissa molemmissa opetus annettiin saksankielellä. Vuonna 1869 Elokuussa sai hän ensimmäisen paikkansa Pöltsamaan saksalaisessa koulussa Viliandin maalla. Tässä tulee suomalaiselle lukijalle huomauttaa että koulu oli saksalainen, vaikka aiottu virolaisille lapsille; sellaisia kouluja on perustettu jokaiseen seurakuntaan sekä Viron että Lätinmaalle, ja niiden kautta ovat saksalaiset toivoneet voivansa kokonaan saksalaistuttaa nämä kansat. Kun nämä tuumat eivät ollenkaan sopineet nuoren opettajan kansallisiin mielipiteisin, ei kummeksine kun kuulee, että hän siellä ollessaan pian joutui tuliseen riitaan pitäjän kirkkoherran Maurauchin kanssa, joka on tunnettu saksalaismielisen papiston mitä kiivaimmaksi edustajaksi, ja joka tietysti tahtoi pitää silmällä, että koulussa päästäisiin sille määrätyn tärkeän tarkoituksen perille. Jo v. 1871 muutti nuori opettaja pois, saatuansa vasten tahtoansa Lihulassa Läänemaassa uuden paikan. Siellä hän elää vielä, ja sanotaan että kansa kyllä on häneen tyytyväinen, mutta että sielläkin vallitsee huono sopu saksalaisen kirkkoherran kanssa. Siellä on hän myös kirjoittanut useimmat kirjansa.

Kun hän on kansansa innokas ystävä, eivät monet epäkohdat, jotka hänen maassansa vallitsevat, voineet olla paikoin teroittamatta hänen kynäänsä, ja kun maakuntien valppaat sensorit ovat karsineet kovimmat paikat pois ennen painamista, huomaa muutamissa kertomuksissa vajavuuksia, joihin oli syynä sensorin sakset eikä kirjoittajan laiminlyönti. Se onnettomuus on kuitenkin ainoastaan vähässä määrin tullut tässä käännetyn kertomuksen osaksi.

Kaikkiansa on Pärnin kirjoituksia tähän asti erikseen painettu kymmenkunta pientä vihkoa, joista useat sisältävät jonkun kertomuksen, muutamat myöskin tarkoittavat opetusta (mehiläisten hoidosta, kirjoitustyöt koulussa ja kotona). Tekijän ollessa vielä nuori saattaa ehkä vastedeskin odottaa paljon hänen kynänsä tuotteita.

I.

Mitä on elämäni? Tyhjää työskentelemistä, vaivan ja tuskan näkemistä, ei muuta mitään! — Jos reudon ja rehjin, jos puuhaan ja ponnistelen, jos heittäydyn vaivaamiselle ja rääkkäämiselle alttiiksi aamusta iltaan, niin konna ja koira olen minä kuitenkin, ja laiska ja päivänkuluttaja päälle päätteeksi. Kaikesta vaivautumisestani en saa edes kohtalaista vatsantäytettä, ja vaatteet, — niitä sopii paremmin sanoa romukauppiaan pussintäytteeksi kuin ihmisruumiin verhoksi. Majani on kelvollisen sikoläätin tapainen, ja sekin saattaa jo huomenna olla toisen miehen oma. Mielelläni muuttaisin sen ihmisolennon asuinhuoneeksi, kalkitsisin seinät, rakentaisin kattoon savutorven, päällystäisin pohjan lautapermannolla, tekisin isot akkunat valon ja Jumalan päivän tieksi, sommittelisin seiniin oikeita ovia ja rakentaisin nurkkaan aika takan suojaani lämmittämään; mutta siinä tapauksessa olisin varmaan viimeistä vuotta majani omistajana. Jok'ainoa sitä silloin haluaisi omaksensa ja koettaisi sitä väkisin suuremman vuokran tarjoomalla käsiinsä kiskoa.

Mutta jos sienetyn ja härmetyn vanhan jonotoksen mukaan, eipä silloin kenkään tule minua nuuskimaan!

Isäni oli kelpo salvomies; antakoon taivaallinen Taatto hänen ruumiillensa rauhallisen levon haudassa ja hänen kuolemattomalle sielullensa autuaan elämän taivaassa! Hän olisi kyllä voinut yhtenä vuotena muuttaa majamme paremmaksi, mutta kun minä häntä siihen neuvoin, vastasi hän: "Poikani, ole kavala kuin käärme ja viaton kuin kyyhkynen; anna ennen kirveen käyttämätönnä ruostua, kuin sillä majaan kajoot. Siitä ei syntyisi meille muuta kuin tuho!" Ja oikeassa hän oli. Meidän tupamme ei ole meidän oma omaisuutemme, vaan toisen, ja tälle saattaisi kyllä olla mieliksi, jos sitä somaksi ja sieväksi laittelisimme, mutta sitä suuremmalla syyllä antaisi hän sen vuokralle enemmän tarjoovalle. Lentävien lintujen tapaisia olemme me köyhät Viron vuokramiehet, tänä vuonna täällä, tulevana vuonna — Jumala tiesi missä.

Tämä maa ei ole enää meidän maamme, nämä majat eivät ole enää meidän majamme; ne ovat nyt vieraan, maahamme tunkeutuneen kansan maa ja majat, ja oikeudellakin; nämä muukalaiset ovat ne sodassa meiltä ottaneet, he ovat meidät orjiksi tehneet, ja nyt täytyy meidän kantaa sitä iestä, minkä he kannettavaksemme määräävät. Nuriskoon ja uriskoon sydän kuinka paljon tahansa; niin on kuitenkin asian laita, jolla voitto, sillä valta. Tämän tietää ja tuntee jokainen kansamme jäsen jo pienestä pikkuisesta; tämän orjuuden kahleissa on kansamme huokaellut vuosisatoja, kunnes viimein vihdoinkin mahtava keisari Aleksanteri I:sen käskystä rautakahleet katkesivat, ja aurinko armiaasti loi säteensä pimeyteen: Virolainen lunasti rahalla maansa palstottain orjuudesta, rakensi siihen pesäsen, jota hän voi sanoa omaksi tuvaksensa, omaksi maaksensa. Voitollinen ja armollinen keisari Aleksanteri II lievitti kirvellystä vanhoissa haavoissamme monenkaltaisilla voiteilla, ja vuosi vuodelta paranee kyllä tilamme, mutta kovin verkkaan. Ja varmaankin kulunee vielä aikakausia umpeensa, ennenkuin Viron kansa saattaa sanoa: nyt kynnämme jälleen omia vainioitamme ja asumme omissa majoissamme. Nämä pellot tämän majan ympärillä ovat nähneet kansamme kaikki hyvät ja kurjat päivät. Oi, äitillinen maa! jos sinulle olisi puheentapa suotu, kyllähän sinä voisit kielin kertoa ja jutella entisistä ajoista, kyllähän sinä voisit meille ilmoittaa, milloin vesi sinua omanansa halaili, milloin hirmuisia konnia ia sisiliskoja ryömi pinnallasi, milloin ehkä mammuteläin tallasi kumpujasi ja milloin ensimmäinen Virolainen lohkaisi selkäsi ja haavoihisi ripotteli ensimmäisen pivollisen viljaa, milloin Kalevin kankein poika urhotöitten hankinnassa vieritti sotavankkuriaan, ja Vänemuine[1] hänen töistään laululangan kehräsi ja siitä kultakankaan kutoi, ja Viron tytöt ja pojat ehtoisilla tämän suusta runoja opiskelivat ja Taaran[2] auvoksi kajahuttivat. Sinä, maa, voisit myöskin kertoa kuinka paljon olet vastoin tahtoasi itseesi imenyt verta, minkä orjaruoska kansasta pusersi — mutta levollisena makaat sinä ääneti. Maatkos siis levollisena ja ravitkos meitä vielä, kunnes jälleen saat nähdä iloisia päiviä; sillä tulevat päivät tuovat kyllä sinulle riemua ja iloa!

Sinä armas isänmaani, olet jo lähes 200 vuotta ollut vahvan kotkan siipien suojassa. Tämä kotka, joka kerran voi sinut itselleen valloittaa, se saattaa myöskin tehdä sinut täydellisesti vapaaksi ja terävällä veitsellä leikata pois kaikki muhkurasi ja veripaiseesi sekä repiä maahan ne väliseinät, jotka ovat vaikeudelle esteeksi. Silloin on Vanemuine riemulla hyppelevä turjallasi ja entistään kauniimpia runoja lauleleva, silloin on Lämmekyine[3] koivukoissasi kiitäilevä ja Vibuane[4] hongikoissasi ja vesakoissasi ilosteleva, silloin on Vana-isa[5] siunaten ripotteleva seppeleitä valkeuden valtakunnasta maahan, ja silloin sinä, isänmaani, komeana seisot morsiuspuvussasi ja kostuttelet väkevällä mesijuomalla ihmislapsia, jotka kiitollisina viskaelevat vaahtoa taivasta kohti Vana-isan auvoksi.

Silloin liikahtavat ilosta myöskin minun luuni haudassa ja kiittävät Viron kansaa onnelliseksi, Koit syleilee Hämarikkua[6] ja molemmat huudahtavat: "Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä heidän on valtakunta pilvien alla ja niitten päällä".

Mutta nyt työhön; runoilemisen aika on toinen, työn aika toinen, ja aikaa myöten asiat käyvät.

* * * * *

Lahvartin Risto kynsi korvuksiansa, sylkäisi kolme kertaa ja meni kiirein askelein metsäaituukseensa, jossa hän sieppasi kirveen käteensä ja rupesi sitomaan risukimppuja. Keväinen aurinko paistoi palavasti hänen selkäänsä, ei tuulen löyhkäkään väristellyt lehtiä; pian siis valui hiki Riston poskia myöten. Hän pyyhkäisi märkää otsaansa ja lausui:

"Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipää, ja työ karkoittaa kaikki pahat ajatukset."

Hän heitti nuttunsa ihokkaan yltä maahan, ja nytpä risukimppuja karttui. Noin sata kimppua oli jo valmiina, kun metsänvartija arvoisilla askeleilla astui hänen luoksensa; tervehtimättä ja mahtavana kuni kartanonherra tahi uhkea pastori itse[7] kiljasi hän jo ison matkan päästä:

"Risto hoi, mitä hullutuksia nyt teet? tiedäthän että metsänhakkaus talonpoikaisalueella on kartanon puolesta kielletty."

"Hyvää päivää, metsänvartija, olkaa vähemmällä, vuokrakirjani määrää, että minun tulee puhdistaa pellot ja heinämaat risuista, ja sitä minä paraikaa kunnollisesti teen."

"Se ei ole totta, anna kirves tänne ja perjantaina tulet oikeuteen."

"Jätä meluaminen sikseen, metsänvartija, kirvestäni en anna, sitä minä vielä käytän pensasten raivaamiseen."

Sen sanottuaan tarttui Risto käsin pajupensaasen, ja muutama isku lopetti sen elämän.

"Jos aika metsässä käy kunnianarvoisalle metsänvartijalle ikäväksi, niin ottakaa kaksi hevosta, jollette tahdo saappaitanne kuluttaa, ja ajakaa kartanolle kaipaamaan minun päälleni," lisäsi hän nauraen.

"Anna kirves tänne, talonpoika-lurjus!" kiljaisi metsänvartija, "muutoin otan sen väkisin."

"Koska huomaan, että on tosi takana, niin lausun minäkin sentähden totta; korjatkaa pian luunne opotastani, taikka viskaan teidät kuin tappurakuontalon aidan yli; kartanonherra ratsasti ainoastaan kaksi päivää sitte tästä ohitse ja antoi minulle luvan, taikka oikeastaan käski minun puhdistaa aituuksen risuista; ainoastaan suuremmat puut pitää minun jättämän. Ymmärrättekö nyt?"

"Älä ole niin nenäkäs, nuori mies, tiedät että tulevana keväänä vuokrakirja-aika käy umpeen, ja silloin pitää sinun tekemän uusi välikirja kartanon kanssa, taikka menemän tiehesi. Minä olen vanha metsänvartija ja olen isäsi kanssa monta nuottaa vetänyt, kylläpä sinusta pian selviän."

"Parempi olisi sanoa: olen kaksi kertaa antanut piestä isääsi veriseksi, mutta nuo syyttömästi annetut raipat herättävät sinut joka yö unestasi, ja kun kerran hautaan vaivut, huutavat ne vielä korviisi surmalaulun."

Metsänvartija pyörähti ja rupesi astumaan pois; tiellä löi hän nyrkillänsä pyssynperään ja lausui: "Oi sinä sen perhanan ryysymekko! Entäs kuin kopea ja nenäkäs, kyllä minä nenän-nippusi typistää voin. Ihan kuin isäsi suusta pudonnut, joka ilman syytä piti minua leivänraiskaajana ja Jumalan päivän kuluttajana. Malta, malta, Risto! yhden vuoden kuluessa olet sinä herran mielestä pahin konna ja metsänvaras; jätä sitte Lahvartin talo Jumalan haltuun ja rupee mielesi mukaan mieron tielle. Tämä nulikka julkee vieläkin muistuttaa minulle isäänsä, jolle kaksi kertaa aikalailla panetin kuppasarvia pehmeään paikkaan. Noh, hän oli ne täydellisesti ansainnut, eikä tuo minun omaatuntoani yhtään kalva, vaikkapa kyllä koko kyläkunta sitä vääryytenä piti. Kyllä minä hänen poikansa suoneniskijäksi rupeen; häntä näkyy liian paljon mustaa verta sarven alla pakoittavan."

Metsänvartija Tommi astui heinämaata eteenpäin, mutta Risto istahtui mättäälle, kädet ristissä ja huokasi: "Vanhan isäni nylkijää olen tänään kovasti pahoittanut; hänen on kieli lipeä ja mieli kuin käärmeen, saapa nähdä minkä onnettomuuden hän minulle vielä saattaa. Mutta tulkoon mitä tullee, tapahtukoon mitä tapahtunee, minä olen nuori ja vahva mies ja voin palkan ja työtä missä tahansa saada, mutta hänen tytärtänsä Leenaa käy minun kovin sääliksi. Hän on uuttera työssään ja katselee Viron kansaa aivan toisin silmin kuin hänen verenjanoinen isänsä, joka luulee itseänsä jommoiseksikin pohataksi ja puolisaksaksi. Kyllä hän nyt kartanossa sanamyllyllänsä jauhaa ja kielensä hanhenrasvalla liukahuttaa. Tosi jää todeksi. Virolainen, sinä olet jokaisen rääkättävä ja solvattava; voi sentään, että suuri Jumala vielä antaa meidän ryömiä maan pinnalla. Isäni oli oikeassa, kun sanoi: hullu susi ja saksalaisen palvelija ovat yhtäläisiä petoja molemmat. Mutta kylläpä pian pedon kuonon vyötän, ettei se pääse minun kimppuuni."

Risto heitti nutun olallensa, ja rupesi kotiinpäin astumaan. Sinne tultuansa pukeutui hän, miten voi, parempiin vaatteisin, ja kiirehti suoraa tietä kartanoon, päästäksensä herran puheille. Palvelijapoika, joka oli Riston lapsuuden ystäviä, ymmärsi niin puhua Riston puolesta, että tämä heti pääsi herran puheille.

Kartanon herra, rivakka, pitkä, keski-iässä oleva mies, astui etuhuoneesen ja kysyi, mikä asiana.

Levollisin kasvoin katsoi Risto häneen ja virkkoi: "Kunnianarvoisa herra, Teidän käskystänne olen ruvennut metsäaituustani risuista perkaamaan, mutta metsänvartija Tommi tuli tänään sinne ja kielsi minua sitä tekemästä; tahtoipa ottaa minulta kirveen pois, ja kun en sitä antanut, uhkasi hän minut ajaa pois talostani ja tehdä minulle kentiesi mitä. Tulin sentähden heti puheillenne, ehkäistäkseni hänen liukasta puhettansa."

"Vai niin, vai niin, hyvä on; parempi että itse tulit, kylläpä hänelle käskyn annan jättää sinut rauhaan mitä aituukseen tulee; mutta mene nyt levollisena kotiin ja perkaa edelleenkin aituustasi."

"Kiitän, kunnianarvoisa herra!"

Hän kumarsi nöyrästi ja rupesi astumaan kotiinpäin.

Hänen mentyänsä katsoi herra hänen jälkeensä ja sanoi: "siitä miehestä tulee vahva talonpoika; karski kuin hevonen, pelkäämätön kuin leijona, mutta hiljainen ja tasainen kuin lammas! Niin, niin, Riston silmistä loistaa oikea, puhdas Virolainen."

* * * * *

Samaan aikaan tuli myöskin metsänvartija Tommi kotiinsa, viskasi lakkinsa laattiata myöten, heitti pyssynsä nurkkaan, repi tukkaansa, tömisytti jalkojansa ja pomisi:

"Huomenna, huomenna! silloin menen kartanoon, ja pitäköön Lahvartin Risto silloin huolta siitä, että housunnapit istuvat lujasti, jottei yönvartija niitä väkisin irti repäise. Leena, Leena! Missä laiskottelet, Leena!"

"Mikä on hätänä, rakas isä?" kysyi Leena, joka tuli juosten askareistansa navetasta.

"Pane ruokaa pöydälle, vatsani on tyhjä; missä äiti on?"

"Odota rahtusen, ruoka on oitis pöydällä! Äiti läksi pellavaharjaa hakemaan Matiselta, koska huomenna on aikomus vielä vähäsen pellavia sukia."

"Sukikaa, minkä suitte, minäkin aion huomenna ruveta päistäristä kupoa sukimaan, ja sileäksi ja pehmeäksi pitää sen tuleman, niin että käy sitä sormen ympäri kääriminen. Nyt ovat talonpojat jo hulluja; etenkin nuoret isännät ovat valmiit silmät ihmisen päästä repimään. Varastavat kuin kaarneet, haukkuvat kuin koirat ja luulevat itsellänsä olevan Jumala tiesi mitä oikeuksia."

"Rakas isä, varmaankin on joku tänään mieltäsi pahoittanut, mene nyt maata, ehkä huomenna toisin ajattelet, ja Viron kansaahan mekin olemme," sanoi tytär Leena.

"Hitto kaikki Virolaiset vieköön! Mitä hyötyä minulle heistä on? Ei ne minulle palkkaa maksa, eivätkä anna minulle ruokaa eikä kattoa, päinvastoin, vielä päälliseksi pahoittavat mieltäni kopeudellansa."

"Ken on sitte tänään niin kovasti sinua loukannut, rakas isä?"

"Suus kiinni! ompa meillä täällä Lahvartin Risto, oikea koira; ensimmäistä vuotta talonisäntänä, hakkaa puita, mistä vaan hänen mielensä tekee, ja kun minä häntä siitä nuhtelen, lupaa tämä nulikka viskata minut aidan yli metsään, kuin koiran raadon. Mitäpä luulee hän olevansa? Mitä, mitä — tuhat tulimmaista!"

Sen sanottuansa lyödä pamautti hän nyrkkinsä pöytään, että maitorainta ja voilautanen kolisten hypähtivät korkealle ylös; "hän julkee minua vastustella."

"Rakas isä, rupee nyt syömään, olet kai aivan oikeassa, mutta Riston kanssa ei ole hyvä vetää nuottaa, hän on ymmärtäväinen mies ja on käynyt pitäjänkoulua."

"Mitä, mitä — rupeetko vielä hänen puolestansa puhumaan? mitä, mitä, sinä minun, kunniallisen metsänvartijan tytär? Ei hän sinun syljettäväksikään kelpaa, ja sinä häntä ymmärtäväisenä pidät? Kyllä perjantaina hänen punaiset housunsa ilmoittanevat paljonko ymmärrystä hänessä on. Huomenna menen kartanoon herran puheille, ilmoittamaan hänelle tänpäivän tapauksen, kyllä sitten saamme nähdä, kumpi meistä viisaampi on, minäkö vai hän?"

"Rakas isäni, olisi varmaankin parempi, ett'et huomenna menisi kartanoon," sanoi Leena, puoleksi rukoillen.

"Mene hiiteen!" kiljaisi Tommi vihaa säihkyvin silmin.

Leena juoksi ulos ja jäi pihalle aidan ääreen seisomaan. Pisarat
tippuivat hänen silmistään ja hän huokasi: "Oi Jumala, isä aikoo jättää
Riston oikeuden käsiin; pitäisikö hänen vielä juoman tämä pikari.
Itkisin silmäni päästä, jos häntä kartanossa piestäisiin."

Mutta Tommi istui tuvassa pöydän ääressä ruokaa huvettamassa ja mutisi vihaisena: "Se on oma syyni, että tyttäreni nyt pitää lurjusten ja varkaitten puolta. Kansakoulunopettaja on heihin kaikkiin samaa opetusta tyrkyttänyt, ja tyttäreni on myös saanut osansa sitä uutta oppia. Parempi olisi ollut, jos olisin rahani heittänyt maantielle, kuin että minun nyt täytyy oppineen tyttäreni suusta kuulla tuommoisia hulluja juttuja Viron kansasta ja mitä hän vielä loruelleekin. Mutta vielä olen Tommi ja kartanon metsänvartija; pajuun ensiksi tyttäreni selkänahkaa ja annan sitte pajuta nenäkästen Virolaisten nahkoja."

Samassa tuli metsänvartijan vaimo Katri kotiin. Kun Leena hänet huomasi, meni hän häntä vastaan ja sanoi:

"Armas äitini, isä istuu tuvassa aivan vihoissaan; Lahvartin Risto on häntä tänään metsässä pahoin suututtanut; hän uhkaa nyt huomenna kaivata Riston päälle kartanossa, mutta siitä ei synny hyvää. Rakas äitini, koeta vähän viihdyttää isä. Kovasti panisin pahaksi, jos tämä nuori mies ilman syytä pieksemisellä häväistäisiin. Hän on koulua käydessämme monesti auttanut minua, auta nyt, armas äiti, häntä pulasta."

"Mitä meihin, armas lapseni, miesten riidat koskevat? Tahdon kuitenkin asiata tiedustella, mutta tiedät itse, kuinka vähän isä minun neuvoistani huolii."

Leena juoksi navettaan, missä hän katkerasti itkien huokasi: "Ah, jospa vain voisin, kyllä minä Riston tästä pälkähästä päästäisin."

Kun Katri astui tupaan, huomasi hän heti miehensä istuvan kurtussa kulmakarvoin ja kysyi syytä tähän.

Tommi luki koko saarnan Riston kopeudesta, julkeudesta ja nenäkkäisyydestä, sekä uhkasi taasen valmistaa hänelle aika selkäsaunan.

"Jätä, ukkoseni, joskus selkäsauna velaksi," lausui Katri rauhoittaen.

"Mitä velaksi, mitä, mitä? Vai niin, sinäkin rupeet tuon tuommoisen puolta pitämään? Mitä!"

"Älä nyt ilman aikojaan suutu, rakas mieheni, arvelin vain, että hän on nuori mies, ja piekseminen häntä kovin häpäisee."

"Aivan naisten mietteitä. Juuri nuoret miehet tarvitsevat kuritusta, jotteivät nenäkkäiksi kävisi. Talonpoika ei pieksemisestä tule häväistyksi, tulee ainoastaan ymmärtäväisemmäksi."

"Sitä en suinkaan usko," vastasi Katri, "luulen talonpojan pieksemisestä tulevan pahemmaksi ja päälliseksi puolihulluksikin, jos arvaa oikeassa olevansa, ja näyttääpä siltä kuin Risto ei olisi aivan väärässä, sillä varmaankin on kartanon herra antanut hänelle luvan perata aituusta."

"Mikä sinun ja tyttären tänään on?" kiljui Tommi. "Te tahdotte ruveta minua ämmälaurina pitämään sekä pakoittamaan minua varkaitten kanssa yhteen tuumaan rupeemaan. Varmaankin on joku kosiojuttu tuon vehkeen takana."

"Älä nyt taas vihastu; olen ainoastaan lausunut ovat mietteeni.
Ajatteleeko tytär samaten, sitä en tiedä."

"Olkaa siis molemmat ihan vaiti ja pitäkää huolta töistänne, älkäätkä ruvetko minua eksyttämään polustani."

"Tee siis kuten tiedät oikein olevan, mutta älä sitte perästäpäin kadu pikaisuuttasi, kuten kerran mennä suvena teit."

"Tässä asiassa ei tarvitse katumista pelätä, nuorten härkien sarvia pitää vähäsen tylsyttämän, ja nyt panen maata."

Katri pyörähti tuvasta pihalle, missä hän tapasi Leenan huolellisena toimittamassa askareitaan. "Ei minun sanani pysty isääsi, ei niin vähintäkään," lausui hän tyttärelleen, "huomenna lähtee hän kartanoon kaipaamaan Riston päälle, mutta minun luuloni on, ettei herra tee Ristolle mitään pahaa, sillä hän on itse käskenyt Riston perata aituuksen puhtaaksi risuista."

"Vai niin, siis ei olekkaan Risto kartanon metsästä hakannut puita eikä risuja."

"Ei olekkaan, mutta myöskin talonpoikien alueella olevat metsät ovat isän katsannon alaisina; jos kuitenkin Risto on saanut herran käskyn, niin hän on aivan syytön."

Leenan kasvot selvenivät ja sydämessään ajatteli hän: "Jumalan kiitos! sitä minä heti arvelin Ristosta. Isä on ehkä aivan väärässä ja tuopi varmaankin huomenna pitkän nenän kartanosta, mutta se tekee hänet vielä nurjamielisemmäksi Ristolle. Kuinka tahansa käyneekin, niin olisin kovin onneton, jos Riston jollakin tavalla pahoin seuraisi".

Seuraavana päivänä läksi metsänvartija Tommi kartanoon, pääsi herran puheille ja valitti hätäänsä: Risto oli kohdellut häntä kovin ylönkatseellisesti, oli ollut kovin nenäkäs ja uhannut viskata hänet aidan yli, oli soimannut häntä verikoiraksi j.n.e., eikä ollut antanut hänelle kirvestään. Paitsi sitä oli Risto kartanon metsästä näpistänyt yhtä ja toista, vaikka hän, metsänvartija, ei ollut heti päässyt asian perille.

"Olkoon kuinka lieneekin," vastasi herra, "mutta tällä kertaa olen antanut hänelle luvan, ja nuoret miehet ovat aina vähäsen nenäkkäitä, mutta kyllä työ heidät kesyttää."

"Herra on sangen armollinen Ristolle, ja kun hän saa tietoonsa että kaipaukseni on ollut turha, nauraa hän minulle kaikkein ihmisten edessä."

"Kuulepas metsänvartija," sanoi herra, "Risto kävi jo eilen iltapuolella minun puheillani tapausta kertomassa; ja siitä sopii häntä aivan syyttömästi päättää, ja syyttömiä ihmisiä emme enää saa piestä emmekä rääkätä, vaikkapa kyllä ovatkin orjiamme."

"Se on kyllä tosi, kunnianarvoisa herra, mutta nuorten miesten nenän pitäisi rahtusen tylsempi oleman, kuin Riston on."

"Jumalan haltuun, metsänvartija! Jos Riston varkaudesta tapaat, taikka voit toteen näyttää, että hän jo on varastanut, niin hän kyllä on saapa vakaan palkan, ja vielä tuntuvammankin, kuin joku vanha ja ihan oppimaton talonpoika. Siitä, että hän sinua on soimannut, nuhtelen häntä itse, ja perjantaina pitää hänen saapuman oikeuteen."

Tommi kumarsi nöyrästi ja läksi kotiinpäin. Mutta kotimatkalla kirosi hän ja mutisi: "Kas tätäkin hullua aikaa! talonpojat juoksevat nyt itse kaipaamaan, ennenkuin heidän päällensä kaivataan, ja herra pitää heidän puoltansa! Ken viisi vuotta sitte tämmöistä näki? Se, josta siihen aikaan vaan sanasen hiiskahdin, sai kolmekymmentä niin että takimmoinen paikka oli kuin mustikkahillo, ja silloin pitivätkin talonpojat minua arvossa. Mutta kartanoon täytyy hänen kuitenkin tassutella, ja kuka tietää millä tuulella herra silloin on, ehkä saa hän kuitenkin osaksensa 15 raippaa, ja se olisi hänelle kovin tarpeen."

Semmoinen oli mennyt aika.

II.

Kesäinen aurinko lämmitti maata ja katseli hellästi pahaa ja hyvää, onnellista ja onnetonta, huolimatta siitä, mitä ihmislapset siitä sanoivat, kiittivätkö vai panettelivat?

Niityllä olivat kukat kauniissa kevätpuvussaan, nuori ruoho verhoi vihriällä peitteellä maata, linnut visertelivät ja koko luonto riemuitsi. Tänään oli pyhäpäivä. T:n pitäjän asukkaat kiirehtivät isoissa parvissa joka haaralta kirkkoon päin. Vaikka moni kyllä vielä oli väsyksissään lauantain töistä, viehätti kirkko ja saarna heidät kuitenkin luokseen. Myöskin Lahvartin Risto oli matkalla kirkkoon. Kahden virstan päässä kodista yhtyivät Lahvartin ja metsänvartijan kirkkotiet. Risto istuutui tienhaaraan mättään nenään lepäämään, pisti piippuun ja sytytti sen. Äkkiä huomasi hän metsänvartijan Leenan tulevan tiellä. Hän nousi seisaalle ja tervehti ystävällisesti. Leena tervehti vuorostaan ja molemmat astuivat nyt kirkkoon päin.

"Tulevatko myöskin isä ja äiti tänään kirkkoon?" kysyi Risto.

"Eivät tule," sanoi Leena, "isä läksi pyssyineen metsään ja äiti jäi koti-ihmiseksi."

"Kuinkas muutoin voidaan?" kysyi Risto.

"Aina hiljakseen, päivästä päivään," vastasi Leena.

"Onko isä minusta kotona mitään puhunut?" kysyi Risto.

"On kyllä, menneellä viikolla oli hän kovin suutuksissaan sinulle. Minä ja äiti koetimme kyllä pyynnöillämme taivuttaa häntä menemästä kartanoon kaipaamaan, mutta hän lupasi minua piestä, jos vielä sanaakaan sinun puolestasi puhuisin, ja kartanossa hän kävi sinun päällesi kaipaamassa, ja se minua kovin surettaa," sanoi Leena surullisella äänellä.

"Älä siitä ole milläskään, koulusisar, kyllä minä sen asian selitän."

"Selität kyllä, mutta jollei selitystäsi korviin oteta, mitä sitte? Isä olisi tehnyt tuhat kertaa viisaammin, jollei olisi jutellut tuota tyhjää juttua herralle, paitsi sitä pyydän sinua, Risto, olemaan sinun varoillasi. Isäni on sinuun kovin suuttunut ja etsii sentähden jos jonkinlaista syytä saattaaksensa sinua onnettomuuteen. Oli aikomukseni kirjoittaa sinulle siitä, mutta hyväksi onneksi yhdyimme nyt yhteen. Olimmehan me koulussa hyviä ystäviä, ja sinä autoit aina minua mielelläsi; vahinko kyllä, etten nyt voi sinua auttaa. Mutta ole, niinkuin sanoin, hyvin varoillasi äläkä enää ärsytä isääni; siitä ei lähde sinulle mitään hyötyä, vaan paljasta vastusta. Sinä asut metsässä, ja toisten ihmisten pahoja töitä käypi sinun syyksesi ajaminen, ole sentähden varoillasi."

Risto otti Leenan käden omaansa, puristi sitä lempeästi ja lausui: "Sydämestäni kiitän sinua näistä sanoistasi ja koetan niitä noudattaa, jos suinkin voin."

Molemmat nuoret olivat jääneet seisomaan ja katselivat armaudella toinen toistansa, ja lemmen liekki leimahti heidän silmistään, ja käsi kädessä he seisoivat.

"Käytä hyväksesi," sanoi Leena, "mitä nyt olen sinulle isästäni ilmoittanut, äläkä puhu siitä kellekään, muutoin saa isäni sen tietääksensä ja silloin minun käy pahoin."

"Ole huoleti, armas koulusisar, milloin on Risto ennen loruellut? Vielä kerran kiitän sinua hyvyydestäsi."

Riston ääni värisi, ja vaikk'ei hän Leenalle sanaakaan rakkaudesta puhunut, niin ymmärsi tämä kuitenkin, mitä Risto sydämessään tunsi ja mietti.

Kainosti veti hän kätensä Riston kädestä ja molemmat astuivat kirkkoon päin.

"Kuinka nyt kotona elätte ja mitä äiti tekee?" kysyi Leena.

"Niin, kuinka elämme? Aina e'ellehen eletään, äiti on vähäsen potenut ja jäi sentähden tänään kotiin. Talon työ on kova," vastasi Risto.

"Oletteko jo saaneet palvelusväkeä?"

"Olemme kyllä, kaksi renkiä ja kaksi piikaa on meillä nyt. Kun itsekin teen työtä, aiomme niitten avulla tulla toimeen. Heinänteon ja leikkuun aikana otamme päiväläisiä," vastasi Risto.

"Niinhän se tuo on, minulla on myöskin kova työ: isä ei enää ota palvelustyttöä, ja myöskin renki meni jo pois, saas nähdä, saammeko uutta vai ei; isä myöskin lupaa kiireimmäksi ajaksi ottaa päiväläisiä."

"Teidän maanne eivät ole laveita, eikä työorjuus teitä rasita, kyllä toimeen tulette," sanoi Risto; "enkä minäkään millään lailla olisi huolissani omista töistäni, mutta kartanon heinänteko ja leikkuu, ne tappavat ihmisen. Kyllä päivätöitten sijaan rahaa tarjosin, mutta herra ei ottanut sitä kuullaksensakaan".

"Mitä herra sinusta huolisi? Mitä enemmän hän voi pusertaa talosta, sitä parempi se hänelle on. Kouluttajan sanat pitävät paikkansa, kun sanoi: talonpojat ovat täysiä sitruunia, joista jokainen mielensä mukaan pusertaa mehua. — Mutta Risto, osta talosi vapaaksi, eipä silloin kenkään enää voi sinua pusertaa."

"Aivan oivallinen neuvo, armas Leena, mutta mistä mättäästä sen aarteen löydän, millä talon itselleni lunastan. Isäni jätti velkoja jälkeensä; lainaa minulle kolme tuhatta ruplaa, ja Lahvartin talo on tulevana keväänä minun omani."

"Jospa vaan minulla olisi, kyllähän minä heti ne antaisin; mutta usko pois, Risto, minulla ei ole kolmekymmentä kopeikkaakaan," vastasi Leena nauraen, "mutta minä annan hyvän neuvon sinulle: rupea talvella kaupittelemaan; sanotaan että harjaskauppiaat ansaitsevat kolme sataa ruplaa talveensa."

"Ei se käy laatuun, maanviljelijällä on myöskin talvella työtä kylläkseen, ja minä aion koettaa pellosta kiskoa vähäsen voittoa, vaikka kyllä maavero on rasittava ja palvelusväen palkat nielevät melkein kaikki tulot."

"Risto, katsos tuolta tulee ihmisiä tännepäin, jää Jumalan haltuun! muutoin pääsee huhuja levenemään, enkä sitä kärsi, minä kiirehdin edelle."

"Jumala olkoon kanssasi, armas Leena, ehkä joudumme joskus toistekin sattumalta yhteen."

Leena läksi kiirein askelein edelleen ja vilkaisi kaukaa vielä kerran taaksensa, mutta Risto arveli sydämessään: "Jumalan avulla pitää Leenasta tulevan Lahvartin emäntä."

Mitä Leena puolestansa ajatteli, sitä emme tiedä kertoa; mutta kirkossa nähtiin hän kauan aikaa polvillaan rukoilevan Jumalata, ja kun hän nousi pystyyn, olivat hänen silmänsä punaiset itkusta. Ken tietää, mikä tänään oli hänen sydämensä vaivana. Myöskin Risto kuunteli tarkkuudella saarnaa, läksi sitten kirkosta kotiin, mutta Leenaa ei hän kotimatkalla havainnut, vaikka kyllä silmillänsä häntä haki.

Tuorstaina tuli kartanon kasakka Lahvartin taloon ja antoi Ristolle käskyn seuraavana päivänä saapua kartanon oikeuteen. Kuten kylmä vesi olisi juossut selkää myöten, vaikutti tämä käsky Ristoon, ja hänen päässään pyöri ajatuksia sadottain.

Seuraavana päivänä meni hän kartanoon. Herra istui itse oikeutta, kuten ennen kyläkuntaoikeuden[8] asettamista oli tapana jokaisessa kartanossa. Useita miehiä piestiin tänään vähäpätöisistä asioista. Viimein kutsuttiin myöskin Risto eteen.

Herra lausui: "Sinä olet niskoitellut ja ollut vallan epäkohtelias metsänvartijaani vastaan sekä uhannut viskata hänet aidan yli metsään — onko tuossa perää?"

"Olenhan naljanpäiten sen hänelle lausunut," vastasi Risto vakavasti.

"Semmoista naljaa olkoon tästä lähtien huultesi yli menemättä, ymmärrätkö? Toiseksi olet häntä verenimijäksi soimannut, etkä ole hänelle kirvestäsi antanut?"

"Minun vereni imijäksi en ole häntä sanonut, vaan isävainajani veren imijäksi, enkä voinut kirvestäni hänelle antaa omassa hevosaituuksessani, jonka isäntä minä jo välikirjan mukaan olen".

Herran silmät säihkyivät vihaa, ja ankaralla äänellä lausui hän: "Pitää suu kiinni, talonpoika! Minun maa minun metsä, minun kaikki; minun orjat ei saada uppiniskainen olla, kiiruhtaa kotia ja oppia nöyrä mieli ja toinen kerta viisaampi metsänvartijaa vastaan olla; tänään jäädä ilman raippoja, mutta jos vielä kerta tulla kaipaus, silloin saada selkään; ymmärtääkö? mennä!"

"Jumalan haltuun, kunnianarvoisa herra, kiitän kaiken hyvän edestä."

Lahvartin Risto pyrki kotiin, mutta hänen sydämensä kiehui. Koiran alamaisuutta oli häneltä tänään vaadittu, eikä ihmisen kuuliaisuutta. Mieluisemmin olisi hän pieksämistä kärsinyt, kuin jokapäiväistä metsänvartijan pelkoa. Hän ajatteli päänsä ympäri, mitenkä tuo asia oli parhaiten toimitettava, ja mitenkä hänen onnistuisi metsänvartijan kanssa ystävystyä. "Viekkaus viepi voiton tyhmyydeltä, viisaudesta ei nyt ole apua; koetan viekkaudella voittaa metsänvartijan ja siihen ryhdyn heti."

Talonkatsastaja tuli häntä vastaan. Risto tervehti kohteliaasti.
Talonkatsastaja kysyi; "Mistä nyt, Ristoseni, tulet?"

"Kartanosta, kuten näette," vastasi Risto.

"Kuinka oikeusjuttu loppui? Herra oli varmaankin kovin vihoissaan, niin, niin, hän sanoi minulle, että minun pitää tekemän vuokrakirjasi valmiiksi ja Jaakonpäivänä ilmoittaman sinulle että tulevana keväänä saat uuden vuokrakirjan. Muutoin jää kaikki entisilleen, ainoastaan muutama sonnanvetopäivä lisätään. Kun Jaakonpäivänä olemme yhdessä vuokrakirjan läpikatsoneet, tiedät mitä tahdot, ja silloin pitää sinun päättämän, pidätkö taloa edelleen, vai annatko sen pois. Jumalan haltuun!".

Tämä oli uusi Jobin sanoma. Entinen välikirja oli jo kova kyllä, mutta uusi oli varmaankin kuristava hänet.

"Viron kansa, linnun tavalla täytyy sinun lentää edes takaisin, ei ole sinulla paikkaa, kuhun voisit pesäsi rakentaa, pohja on jalkojesi alta kadonnut," huokasi Risto.

Risto joutui nyt siihen paikkaan, mistä tie poikkesi metsänvartijalle. "Pitääkö minun menemän sinne vai ei? Ei, tänään ei käy, odotan sopivaa aikaa ja silloin tahdon hakea viholliseni hänen omasta pesästään, mutta sitä ennen tahdon laskea nuotan hänen ympärinsä; sillä tavalla, niin, sillä tavalla hän tarttuu minun verkkooni, ja minä voin hänelle tehdä, mitä minä tahdon. Veikkaan kuin veikkaankin, että hän kieltämättä antaa tyttärensä minulle, eikä koskaan enää käy minun päälleni kantelemassa. Mutta nyt kotiin rahoja ansaitsemaan. Rahalla voi paljon toimittaa näinä aikoina. Rahalla pysyn elossa, mutta kun on Matti taskussa, silloin on puute pussissa. Ainoastaan rahan avulla voin vapautua kaikkien vihollisteni käsistä, päästä oman tuvan isännäksi ja oman maan tallaajaksi. Kapakka jääköön minulle tuntemattomaksi paikaksi, viina maistamatta; Jumala antakoon minulle voimaa ja viisautta, niin kaikki hyvin onnistuu. Rahaa on yltäkyllin ympärillämme, ymmärtäväinen korjaa sitä kukkaroonsa, mutta ymmärtämätön lykkää sen luotansa ja valittaa vielä lisäksi: minä olen köyhä! en voi sitä itselleni hankkia. Rahaan ei saa kuitenkaan sydämeni kiintyä, eikä mammona saa Jumalakseni tulla, mutta välikappaleeksi pitää sen tuleman, jolla orjuudesta pääsen. Leena oli oikeassa, kun sanoi: Osta talo perinnöksi! Siihen tarpeesen ei ole minulla vielä ruplaakaan, mutta ken tarmon takaa ponnistelee, hän pääsee myöskin perille, ja Jumala on häntä kyllin auttava. Soimattakoon, jos tahdotaan, minua ahneeksi ja itaraksi, mutta tästä päivästä on rahan kokoileminen oleva päähuolenani. Mutta mitenkä voin minä rahaa kukkaroon korjata? Ainoastaan työllä ja ehkä vähäsen kaupallakin."

Risto riensi kotiin; hänen ensimmäinen toimensa sinne saavuttuansa oli talon varojen tarkasteleminen. Ehkä löytäisi hän jotakin, millä voisi rahoja voittaa. Ja löysi kun löysikin. Perunoita oli kellarissa enemmän kuin talon tarpeet vaativat; hän myi niitä liikenevän osan ja sai 25 ruplaa. Viljaa, etenkin ohria, oli myöskin enemmän kuin tarvittiin, niitä hän myöskin myi ja sai 20 ruplaa. Mullikasta sai hän vielä 15 ruplaa; 60 ruplaa oli nyt kukkarossa. Vuokra talosta oli jo keväällä maksettu; hän pani sentähden 50 ruplaa kasvulle. Ken ei kopeikoita korjaa, se ei kolikoita voita, sanoo vanha sananlasku, ja Risto piti sitä silmänmääränänsä. Juhannuksen edellä oli vähäsen loma-aikaa sivutöihin. Risto veti hevosillansa kauppamies Peterson'ille neljä syltää harmaakiveä ja sai syllältä kolme ruplaa; siten hän puhdisti peltonsa kivistä ja ansaitsi taasen 12 ruplaa. Suvityö oli raskas; hän otti päiväläisiä, sai heinänsä suurella nopeudella tehdyksi, vuokrasi kartanolta 50 ru'onalaa heinämaata, sai siitä itselleen 25 rukoa heiniä, joista taas sai 30 ruplaa. Syksy toi hänelle kaikkein suurimman voiton. Pellavamaa oli antanut hyvän sadon, ja pellavat olivat hyvässä hinnassa. Risto myi 60 leiviskää ja sai 200 ruplaa; 150 ruplaa käytettiin vuokran maksamiseen ja 50 ruplaa pantiin taaskin kasvulle. Talvi tuli; Leenan sanat: "kaupitteleminen antaa rahaa", kyti hänen mielessään. Hän osti saippuaa, astioita, värejä ja muuta semmoista, keräsi rääsyjä, kävi niitä kaupittelemassa, ja katsos, kahden kuukauden kuluessa oli hän taas ansainnut sata ruplaa. Yhtenä vuonna oli hän siis pannut 200 ruplaa kasvulle, joista lähti 10 ruplaa korkoa, mutta tällä määrällä hän ei vielä voinut taloa ostaa.

Yrjönpäivä tuli; kartanossa odotti Ristoa uusi vuokrakirja, tämä kammitsa ja kahle jokaisen Viron peltomiehen. Ja vaikea oli tämä välikirja kovin. Rahavero ja päivätyöt määrättiin. Risto kyllä tarjosi rahaa päivistäkin, mutta hänen tarjoustansa ei otettu korviin, vaan hänen täytyi kirjoittaa nimensä alle ja vastoin tahtoansa suostua määrättyihin ehtoihin; ei ollut mitään muuta neuvoa, jollei hän tahtonut maankulkuriksi ruveta. Välikirjan alle kirjoitettuansa pyysi hän päästä herran puheille. Herra oli niin armollinen, että hän tähän pyyntöön suostui, ja Risto kysyi saisiko hän lunastaa itselleen talon, ja mikä sen hinta olisi.

Herra oli erittäin ystävällinen ja sanoi: "Sinun talosi on 50 taalarin suuruinen;[9] jos maksat 100 ruplaa taalarilta, saat talon ostaa. 100 ruplaa käsirahaa pitää sinun heti maksaman, ja kun kiinnekirja on saatu, on heti 1000 ruplaa maksettava."

"Sitä en vielä jaksa tehdä," sanoi Risto, "mutta jos Jumala sallii minun pysyä terveenä, tahdon talon ostaa niin pian kuin voin".

Risto läksi kotiin; välikirja oli kyllä kova, mutta Jumalan avulla aikoi hän kuitenkin koettaa onneansa.

Jättäkäämme hänet nyt rahankeräämisen toimeen ja luokaamme silmämme hetkeksi toisaallepäin.

III.

Kuuden virstan päässä eteläänpäin Lahvartin talosta oli Wellin talo. Wellin Antti oli yleisesti tunnettu rikkaaksi mieheksi ja oli metsänvartija Tommin paras ystävä. Wellin Antilla oli yksi ainoa poika, joka isän kuoltua oli perivä kaiken hänen omaisuutensa. Tahvo, tämä oli pojan nimi, oli rehevä ja terveennäköinen mies, mutta aika laiskuri. Kapakassa hän kyllä ymmärsi nahkaansa panna, mutta hänen kätensä eivät saaneet pärettäkään tehdyksi.

Tahvo kävi nyt yhdelläkolmatta ja hänen isänsä rupesi hänelle vaimoa hankkimaan. Jo ammoinkin oli Antti luonut silmänsä Tommin tyttäreen ja jos jollakin tavalla kehunut häntä pojalleen. Tahvosta ja Leenasta piti pariskunta tuleman, se oli Antin ja Tommin mielessä niin varmana asiana kuin amen saarnan lopussa. Ja mikä voisi siis esteenä ollakaan? Ei mikään? Antti ja hänen vaimonsa, kuten myöskin Tommi ja hänen vaimonsa, pitivät tässä kohden yhtä mieltä, ja nuori Tahvo veti kyllä siipiänsä Leenan ympäri ja sanoi häntä morsiameksensa. Wellin Antti oli pappilan muonamies; talosta ei maksettu paljon veroa, eikä isäntää ajettu talosta pois, mikä siis hätänä? Kun Antti tarvitsi puita rattaisiin tahi muutoin oli ainepuitten tarpeessa, meni hän Tommin luo, pullo viinaa taskussa tulijaisiksi; sieltä vei hän sitte kotiin aivan kuormallisen puita. Kun talvella taas metsänvartija oli olkien tarpeessa teki hän vuorostansa samaten, ja sillä lailla vastavuoroiset palvelukset ja avut pysyttivät ystävyyden. Eräänä syksypäivänä noin kolme vuotta sen jälkeen, kuin Risto, kuten edellisessä luvussa olemme kertoneet, oli kirjoittanut uuden välikirjan alle, istuivat Antti ja Tommi taas vanhan tavan mukaan viinapullon ääressä nahkaansa kostuttamassa. Tuo kallis perunavesi oli kielen paulat irroittanut, ja kilvan juteltiin. Antti kiitti poikaansa ja Tommi kiitti tytärtänsä. Viimein sanoi Antti:

"Tänä talvena teemme iloiset häät; minun poikani on 24 vuoden vanha, ja sinun tyttäresi 20 vuoden, nyt annamme heidän mennä naimisiin, eikö niin?"

"Tietysti."

Kädet lyötiin yhteen, ja vahvikkeeksi juotiin vielä lasillinen viinaa.
— Näin solmesivat isät lasten asemesta lemmenliiton, mutta missä
olivat lapset itse? Tahvo istui kapakassa korttikirjaa lukemassa ja
Leena toimitti talouden askareita.

"Kuule Antti, jos voisit antaa poikasi minulle kotivävyksi. Poikaa ei ole minulla, ja vaimoni jää aivan tuettomaksi, jos tyttäreni talvella menee pois talosta," sanoi Tommi.

"Aivan yksi on minunkin laita," vastasi Antti, "mutta kaikkein paras olisi, jos lapset häitten perästä olisivat toisen vuoden meillä ja toisen vuoden teillä."

Leena astui nyt tupaan kantaen erittäin kauniisti tehtyä arkkusta kädessään ja sanoi:

"Rakas isäni, katso mikä onni minulle tänään on joutunut. Tuntematon mies antoi minulle tämän arkkusen, ja tässä on kirje, jossa se minulle lahjaksi annetaan. Sangen kaunista työtä, katso kuinka puhtaasti kiilloitettu. Jo kauan olen tämmöistä huiviarkkusta halunnut, ja nyt sain tämän aivan odottamatta."

Antti katseli arkkusta ja sanoi hiljaan Tommille: "Varmaankin on poikani teettänyt tämän."

"Saattaa olla. Mutta eikö kirjeessä mainita antajan nimeä? Leena! annapas kirje tänne."

Tommi otti kirjeen ja luki:

Kunnianarvoisa metsänvartijan kukka!

Älkää panko pahaksi, että vähäisellä anteella tahdon Teitä vähän ilahuttaa. Pitäkää arkkusta minun muistokseni.

Teidän kunnioittajanne.

"Vielä hullumpaa, ei nimeä eikä asuinpaikkaa, ei päivälukua eikä mitään muuta. — Kuka on tuo tuntematon kunnioittaja, Leena?"

Leena loi silmänsä maahan ja sanoi: "En minä tiedä?"

"Sen on Tahvo lähettänyt," sanoi Antti.

"Sano hänelle paljon terveisiä, ompa tämä todellakin sangen kaunis teos."

Antti hoiperteli kotiinpäin ja Tommi katsoi hänen jälkeensä; yhtäkkiä huomasi hän Lahvartin Riston tulevan taloonpäin. Häntä hän ei ollut kolmeen vuoteen nähnyt, ja nyt tuli hän suoraan hänen taloonsa.

Risto astui vakavin askelein metsänvartijan luo, tervehti häntä nöyrästi, rupesi juttelemaan yhtä ja toista, otti sikaritukun taskusta ja tarjosi Tommille. Tämä otti sikarin, sytytti sen ja sanoi:

"Mutta mitä oivallista lajia!"

"Kävin hiljan kaupungissa kauppakirjalleni kiinnitystä hankkimassa sekä rahaa maksamassa, ja ostin silloin pari tukkua."

"Mille kauppakirjalle?"

"Talon kauppakirjalle; varmaankin olette kuulleet että olen Lahvartin talon ostanut."

"No Jumal' auttakoon, en yhtään; mutta mistä niin paljon rahaa sait?"

"Olen koonnut ja kerännyt, tehnyt työtä ja nähnyt vaivaa, kunnes niin pitkälle pääsin. Täydessä kunnossa ei maja vielä ole, mutta muutamien vuosien kuluessa se ehkä on. Kartanon herra käski minun tulla Teidän luoksenne pyytämään Teitä tulevana perjantaina tulemaan talooni, mihin myöskin herra ja metsäherra silloin saapuvat, koska metsälohko vielä on annettava minulle lisäksi. Tehkää siis hyvin ja tulkaa vähäksi ajaksi vieraakseni. Te olette minun naapurimieheni, ja minä toivon voivamme elää hyvässä sovussa. Ensimmäiseksi ystävyyden osoitteeksi annan Teille tämän sikarilaatikon".

Tommi oli maajas sikareille kuin vuohi suolalle. "Kiitoksia, kiitoksia," lausui hän ja kiirehti tupaan. "Leena, Leena! Lahvartin Risto on ostanut talon perinnöksi! Hän on par'aikaa pihalla ja antoi minulle laatikon sikareja. Hei vaan! nyt saan taas hyviä kautsuja vetää!"

Leena kiiti tuvasta pihalle, ujosti astui hän edemmäksi, mutta Risto, joka jo oli havainnut hänet, meni häntä vastaan ja tervehti häntä lämmöllä.

Leena sanoi: "Armas koulutoveri, kuten isä sanoo, olet sinä nyt omavastainen talonisäntä, Jumala antakoon sinulle onnea elääksesi viisaasti omassa tuvassasi omalla luvallasi. Sydämestäni kiitän arkkusesta."

Kyynelherneet vierivät hänen poskillensa ja täynnänsä ääretöntä riemua oli hänen sydämensä, kun hän nyt piti vapaan miehen käden kädessänsä. Yksi ainoa sana Riston suusta olisi ollut kylläksi saattaakseen Leenan lankeemaan hänen kaulaansa, mutta Risto ei vielä tahtonut sanallisesti tunteitansa ilmoittaa, hän ainoastaan puristi neidon kättä ja lausui: "Pidä hyvänäsi, kyllä pian taas näemme toinen toisemme." Leena juoksi aittaan, mutta katsoi mennessään tuon tuostakin taaksensa. Aitassa rukoili hän hartaasti vesissä silmin Jumalata antamaan hänelle Riston, eikä ketäkään muuta mieheksi.

Tommi tuli jälleen ulos ja rupesi juttelemaan ystävällisesti Riston kanssa. Viina oli kaikki vainon tunteet hävittänyt ja sikarinsauhu oli entisten eripuraisuuksien muistot tuuleen haihduttanut. Risto jätti hyvästi ja samosi kotiinpäin.

Illalla istui metsänvartija Tommi takan ääressä hyvää sikaria polttamassa. "Oh, kuinka hyvä ja makuisa sauhu, aivan kuin vesileipä. Noh, tietääpi Risto, missä hän rautaa takoo. Minä tahdon jakaa hänelle kauniin metsänlohkon, sikarilaatikko on kartanonherran kukkarosta lähtevä; mutta mistä on hän näin lyhyen ajan kuluessa rahan saanut? Minä en ole kuullut puhuttavan hänestä mitään pahaa — puhumatta tuosta pienestä kiusasta, jonka hän minulle teki. Olisi ehkä ollut parempi, etten olisi kaivannut hänen päällensä, nyt on hän kaikesta orjuudesta päässyt irti ja on vapaa mies yhtä hyvin kuin minäkin. Tahvo on rikkaan miehen poika ja tulee tänä talvena vävykseni; jos Antti ja minä panemme rahamme yhteen, niin ostamme kyllä paljoa isomman talon ja sitte muhkeat häät! Kun lastemme luona vieraissa käymme, olemme aivan kuin omassa kodissamme, ja kun Antti ja minä vanhoiksi käymme, kylläpä ne meille suojaa antavat, ja rahaa on meillä kyllä vielä sen verran, että saamme yhdessä pullon viinaa kulahuttaa kulkkuhumme. Katri ja Leena, mitä arvelette siitä, jos tulevana talvena häitä tehtäisiin?"

"Ken häitä tekisi?" kysyi Leena arasti.

"Ken häitä tekisi? ken? Minä metsänvartija Tommi, minä juuri teen häitä. Sinä, tytär, olet kahdenkymmenen vuotias, on jo aika tullaksesi hunnun alle," sanoi Tommi vakavasti.

"Jätä turhat puheet toistaiseksi," sanoi Katri, "tänään on pääsi hiukan raskas, että tiedä mitäs sanot."

"Enkö tiedä mitä sanon? tiedänpä kyllä, tiedän tulevana talvena häitä pidettäväksi, tiedän minun juuri olevan se, joka häät panen toimeen ja vielä päälliseksi omaan talooni. Leena, toimita siksi häälahja-arkkusi täydeksi."

"Isä, jätä naljanteko sikseen, minulla ei ole vielä kosijatakaan, kuka siis laiskasta metsänvartijan tyttärestä huolisi," sanoi Leena nauraen.

"Mitä hullutuksia, sinäkö laiska olisit, kuka semmoista on rohjennut nimetä? Kuule siis, sinulla on kosija, hoikka kuin honka, tukeva kuin tammen tyrni, punainen kuin aurinko, rikas kuin kulta-omena, joka sinua rakastaa kuin mettä; muutoin hän ei olisi sinulle tänään lahjoittanut morsiuspuku-arkkusta. Isän kanssa on asia selvillä, kylläpä poikakin pian tulee asiata suorittamaan. Nyt käsität ehkä jo, kuka sinun tuleva pääsi on oleva," höperöitsi Tommi.

"Rakas isä, jätä naljanteko sikseen ja pane maata; sinun pääsi on tänään vähäsen sekainen, sentähden pyörii siinä kaikenlaisia tuulesta otettuja häätuumia," sanoi Leena rukoilevalla äänellä.

Silloin kolahutti Tommi nyrkkinsä pöytään, niin että tupa tärisi, ja katseli suurilla silmillä Leenaa.

Vaaleana ja vapisevana seisoi Leena isänsä edessä, jonka sanat ilmoittivat todentekoa, ja lausui totisella äänellä, vaikka naurusuin: "Rakas isä, jätä tänä iltana velli velliksi ja puuro puuroksi, minusta ei tule velli- eikä puuroastia, nuot miehet ymmärtävät käytellä ainoastaan viina-astiata, mutta eivät metsänvartijan Leenaa." Sitä sanottuansa juoksi hän kamariin.

"Mikä sinun sentähden on tänä iltana?" sanoi Katri pahoillaan, "nyt olet tuumamme ilmaissut ja siten kaatanut sangollisen vettä tuleen. Tahvo näkyy olevan Leenalle aivan vastenmielinen. Eräänä päivänä puhuin hänen kanssansa vähäsen Tahvosta, mutta Leena sanoi häntä juoppolalliksi."

"Mitä, mitä, juoppolalliko? Minkälaisen juoppolallin hän siis tahtoo? häh häh?"

"Rauhoitu nyt ukkoseni ja mene levolle; loruillasi olet jo karkoittanut ainoan lapsesi unen."

"Lähtekäämme sitte makaamaan, mutta Tahvon vaimoksi on Leena tuleva, ja minä ja Antti ostamme heille aika talon."

Tommi viskautui vuoteelle; mutta kamarissa itki Leena katkerasti. "Isä tahtoo naittaa minut juopolle, kortinlyöjälle ja yöjalkalaiselle. Voi, isä, sinä et tiedä mitä tänään puhuit; Jumala antakoon sen sinulle anteeksi ja johdattakoon mielesi paremmalle tolalle, — mutta tuota tuumaa minä vastustelen kuolemaani asti; Tahvo ei saa tulla likellekään minua, vaikkapa olisi kymmenenkin kertaa kauniimpi ja rikkaampi. Olen usein tehnyt pilkkaa hänen tyhmyydestään ja nauranut hänelle, ja isä luuli kai tuota rakkaudeksi. Pysy minusta erilläsi, Tahvo, ja etsi itsellesi vaimo mistä itse tahdot; ota se, jota jo monta yötä rakkaasti olet kysellyt; mutta jää'ös minua näkemättä ja käteeni puuttumatta. Isä, sinun silmäsi ovat nyt pimeät, mutta ehkä tulee aika, jolloin suomukset sinun silmistäsi putoovat. Varjele sinä, rakas taivaallinen isä, minua onnettomuudesta."

Katri meni tyttärensä luo ja tapasi hänet itkemästä. Leena heittäytyi äitinsä kaulaan ja rukoili: "Rakas äiti, kallis äiti, sinähän olet minun oma äitini, sinäkin olet kerran ollut nuori ja rakastanut, varjele minua isältä ja Tahvolta!"

"Älä nyt, tyttäreni, ole mieletön. Isä on tänään vähäsen sekopäinen ja loruilee semmoista mistä kyllä vielä olisi ollut aikaa puhua; mutta Tahvo on todellakin sinun vertainen mies, ja meille olisi hyvin mieliksi, jos teistä aviokunta tulisi."

"Oi, äiti, rakas äiti, älä enää Tahvon nimeä mainitse, hänelle minä en mene eläessäni, vaikkapa minua rautakahleissa vihittäväksi vietäisiin."

"Ja kuitenkin täytyy sinun mennä, se on isäsi tahto ja minun toivoni, ja isä ja Antti ostavat teille perintötalon, missä saatte elää kuin linnut paratiisissa," vastasi äiti tyynesti.

"Vaikka ostaisivat minulle koko taivaan, jään kuitenkin Tahvolle kylmäksi, taikka saatte ennen häitä viedä minut morsiuspuvussani kalmistoon. Odottakaa vielä vähäsen, kyllä minunkin vuoroni tulee, ja antakaa silloin siunauksenne siihen."

"Mikä siis Tahvossa vikana?"

"Tahvo on aika konna ja laiskuri, lentää öillä nahkasiiven tavalla ja istuu kaikki pyhäpäivät viinapullon ja korttien ääressä," vastasi Leena. "Äiti, sydämeni on pakahtumaisillaan, ajatellessani Tahvoa," sanoi Leena itkien.

"Noh, kelle sitte tahdot mennä?"

"Rakas äiti, odottakaa vielä vähäsen, kyllä minunkin vuoroni tulee kutsumattakin, ja antakaa silloin minun mennä, älkääkä kieltäkö. Mieleni mukaisen kanssa olen onnellinen, mutta Tahvonne kanssa olen aina ja ikuisesti onneton."

"Mutta miksikä olet tänään niin hyvällä mielin Tahvon arkkusen vastaan ottanut? sillä olet jo antanut hänelle yhden sormen."

"Tahvonko? Ei äitini! Tahvo ei ymmärrä sellaista arkkusta tytöille antaa; hän ehkä pehtaroitsee tänään kapakan mudassa lyöden unessa kortteja ja lähtee sitte kyliä kuljeksimaan, mutta arkkusestani hän ei tiedä, ei niin mitään. Kylläpä arkkusen antaja kerran itsekin tulee viedäkseen arkkusta saajoinensa pois metsänvartijan luota. Minä en vielä häntä tunne, mutta hän tulee, usko se, äiti."

"Ihmeellinen tytär, sinä et tahdo tarttua omaan onneesi kiinni; mutta jos me emme tyydy arkkusen antajaan, ja sinä juokset suoraa tietä onnettomuuden kitaan, mikä sitte neuvona?"

"Olkaa huoleti siitä; etenkin sinä, äiti, olet vielä hyppelevä ilosta. Auta minua sentähden tuosta Tahvon tuumasta vapaaksi ja koeta käännyttää isän ajatukset toisaallepäin," vastasi tytär suudellen äidin kättä.

"Kuka sitte on tuon arkkusen antanut?"

"En vielä tunne häntä, mutta olen varma siitä, että hän on oleva minun ja teidänkin mielenne mukaan."

"Parasta on että nyt panet maata," sanoi äiti, "näytät olevan vähän höperöpäinen. Tunnetun kultakappaleen heität luotasi tavoittaaksesi tuntematonta multakappaletta — viimein et saa kultaa etkä multaa kyljen lämmittäjäksi."

"Mutta varjele minua, rakas äiti, Tahvolta; muuta minä en pyydä sinulta."

Äiti meni levolle, mutta vielä kauan valvoi Leena tuskissaan, kunnes uni viimein ummisti hänenkin silmänsä.

Mutta missä oli nyt sulhanen Tahvo?

Kapakassa kumppaniensa kanssa istui hän rommipullon ääressä kortteja kääntelemässä, eikä ajatellut Leenaa eikä äitiänsä Annaa, vaikka kyllä molemmat samaan aikaan hänen tähtensä tuskissaan ja huolissaan valvoivat.

Keskiyöllä nousi hän, viskasi kortit pöydälle, kynsi korvuksiaan ja sanoi: "Olen tänä iltana kadottanut viisi ruplaa, kyllä toiste ne takaisin voitan."

Hän hoiperteli kotiinpäin. Mutta matkalla väsyivät hänen jalkansa, ja oja otti hänet rakkaalla syleilyllä helmaansa, missä hän veti sitkeätä unta seuraavaan aamuun asti. Kotia tultuansa sai hän isältään ankaria nuhteita ja hoiperteli sanaakaan vastaan sanomatta työlle. Emo Anna rukoili isää siksi kun tämä heitti murisemisen, ja päivällis-aikana meni kaikki taas vanhaa menoansa.

Illalla samana päivänä kutsui Antti poikansa luokseen ja sanoi: "Sinun pitää tulevana talvena mennä naimisiin, tämmöinen elanto ei käy päihinsä; sinä kuljeskelet ympäri kyliä, syöt ja juot varojamme, etkä huoli meidän etkä omasta elämästäsi. Naineella miehellä on huolensa ja murheensa, jotka estävät häntä heittäytymästä mailman laineisin. Naimaton taas kuljeskelee kuin ilkeä susi ympäri maita, eikä huoli varoistaan eikä kunniastaan. Sinun tuleva vaimosi on metsänvartijan Leena, jolle eilen lähetit tuon kauniin arkkusen."

"En minä ole mitään arkkusta metsänvartijan luo lähettänyt, mutta hänen tyttärensä on kaunis ihminen ja sopii kyllä minunkin mielestäni vaimokseni," puhua höperteli Tahvo.

"Kaunis hän on; me olemme eilen sopineet kaupasta ja ennen joulua lähdemme varsinaiseen tavanmukaiseen kosintaan; mutta sinun pitää nyt kaikilla tavoin mielistellä Leenaa ja antaa hänelle joku vähäinen lahja," sanoi Antti. "Kyllä koetan, mutta en tiedä mitä hänelle pitää lahjoittaman."

"Pari kaunista huivia ja esiliinaa riittää kyllä aluksi."

"Kyllä minä tahtoanne noudatan!" sanoi Tahvo haukotellen ja meni kamarista ulos, mutta itsekseen hän arveli: "nyt ne minua väkisin pakottavat naimisiin menemään, mutta Leena on aimo pala, ja jollen minä häntä ota, noukkii joku muu hänet. Isä on pannut asian alkuun, nyt voin pelotta Leenaa lähestyä; jumal'auta! kuinka sukkelasti hiiri nyt juoksee kissan suuhun. Noh, niinhän on rikasten laita aina, ja isäni on kyllä rikas mies."